Science-non-fiction

Eräänä päivänä kun minulla oli vielä matkakortissa kautta (nyt minulla on toimiva jalka, joten en tarvitse matkakortin kautta) matkustin raitiovaunulla. Katselin naista, joka istui muutaman penkkirivin edempänä ja kaivoi laukustaan tabletin. Ei, en nyt puhu tableteista, jotka niellään nesteen kanssa (vaikka se taitaa olla ensimmäinen mielleyhtymä - kuinka kauan?) vaan sellaisista pienistä ruuduista, joiden päällä on pehmeä taittuva peite. Nainen katseli tabletista naamaston uutisvirtaa, sitten kaupungin suuren sanomalehden juttuja. Katselin naista ja tämän lukemisen hartautta ja ajattelin kirjaa, jota olimme selailleet Belgen kirjastobaarissa (jonne meitä oli houkutellut kirjojen sijaan viidentoista euron kuohuviinipullo). Tuossa vanhassa kotimaisessa kirjassa, joka viihdytti meitä, esitettiin teesi, että raitiovaunu on paras paikka filosofille tai yhteiskuntatieteilijälle tarkkailla yhteiskuntaa.

Mietin siinä, mitä olisin sanonut kaksikymmentä vuotta aiemmin, jos joku olisi väittänyt, että tällaisia katseltavia ruutuja voi tuoda mukaan minne vain ja niistä voi lukea melkein mitä vain ja että kirjasto on myös raitiovaunussa. En taatusti olisi osannut kuvittella lainkaan. Paitsi fiktion sisällä. Tässä nyt kuitenkin matkustan ja ihmettelen epätodellisuuden tuntua, joka vaikuttaa täysin asiattomalta. (Yhtä asiattomalta kuin että joku toinen kehtaa olettaa, että ihmisen pitäisi olla aina tavoitettavissa vain siksi että matkapuhelimet on keksitty ja ihmisellä sattuu olemaan matkapuhelinnumero. Tämä kulttuuri pakottaa opettelemaan jämäkkyyden ja päättäväisen ein aivan eri tavalla kuin seinäpuhelinkulttuuri.)

Kuinkahan moni osaa ottaa tämän kaiken annettuna? Kuinka pitkään pitää elää, jotta huomaa valtavan muutoksen? Jos teknologinen kehitys nopeutuu entisestään, huomaako sen yhä nuorempana? Vai vaaditaanko tietty määrä elämänkokemusta, jotta osaa arvioida, miten pitkälle ja syvälle ihmissuhteisiin ja sitä myöten psyykkiseen järjestykseen muutokset heijastuvat?

Muistan, kun blogit tulivat rytinällä. En varmasti ollut aivan alussa mukana. Mutta sitten kun aloitin, sain osakseni melkoisen kasan huolta. Edelleen arvatenkin moni pitää bloggaamista osoituksena narsismista tai on kovasti huolissaan siitä, mitä bloggaavan ihmisen psyykelle tapahtuu. "Valtava psykologinen koeasetelma, jonka osanottajille käynee huonosti", arvioi yksi läheinen tuolloin. (Minun hän uskoi selviävän, koska osaan olla kova ja itsepäinen. Arvio yllätti: en osaa mielestäni kumpaakaan. Mutta ajattelen selvinneeni ja toistenkin selvinneen.) Minusta tuntuu, että omalla kohdallani bloggaaminen on lisännyt tietoisuuttani siitä, miten sirpaleinen elämänkokonaisuuteni on. Ja tietoisuutta siitä, miten vaikeaa kommunikaatio on. Se on tehnyt minusta aika tavalla armollisemman toisia ihmisiä kohtaan. Ehkä myös itseäni kohtaan (mutta sitä on vaikeampaa arvioida, miksiköhän). Julkinen blogien paheksunta on ainakin painunut taka-alalle.

Nyt kai ollaan huolissaan naamastosta, jos siitäkään.

Luin viime viikolla jutun tilkkutäkkiaivoista ja mietin, lienevätköhän oikeasti elämänhallintaongelmat lisääntyneet epidemiamaisesti. Minusta jutussa siteerattu ajatus itselle tuntemattoman ongelman ratkaisun googlaamisesta kuulosti ihan hedelmälliseltä. Jos ratkaisua ei tosiaan vielä tiedä, miksei hyödyntää toisten järkeilyä ja käyttää sitä apuna jyvälle pääsemiseen? Eikö kuitenkin tietäminen ja oppiminen tapahdukin enemmän yhteisöissä, ryhmissä, kuin päänsisäisesti? Eihän googlaaminen vielä tarkoita, että vastauksen vain kopioisi mekaanisesti. (Vaikka tietyillä yliopiston kursseilla olenkin ollut havaitsevinani, että taipumusta mekaaniseen toistokukuntaan asioita pureksimatta esiintyy aika taajalti. Onneksi minulla on vertailukohtaa yhdeksänkymmentäluvun alkupuolelta eli ajalta ennen googlausta. - Tai ainakin minulle se oli aikaa ennen googlausta. - Muistan sieltä aivan saman taipumuksen: kun idea ei selkene, järjestetään pönöttävät tekniset termit vain hieman eri järjestykseen, toivotaan merkityksen säilyneen ja jos joku kysyy asiasta jotain, toistetaan samaa lausetta. Nykyään olen vain käynyt itseäni kohtaan sikäli armottomaksi, että kun saan itseni kiinni tällaisesta pelleilystä, haluan pysähtyä ja ottaa selvää sen sijaan että vain koettaisin toistella mantroja. Tähänkin ajattelen bloggauksen vaikuttaneen. Se on auttanut hyväksymään matkalla olemista, epävarmuutta, tajuamisen hitautta.)

On jotenkin jännittävää rinnastaa näitä huolia niihin, joita koettiin vaikkapa höyryveturin tullessa. Tai television. Huolia siitä, miten sielu tai psyyke muuntuu joksikin, mitä ei saa enää pidettyä koossa, terveenä, normaalina.

Tietysti tuo huoli on mitä luontevin ja ihan hyvä, että asia kiinnostaa. Viime aikana olen vain alkanut miettiä, soivatko hälytyskellot ihan oikeissa kohdin. Itse ainakaan en osaa hahmottaa, miten internet voisi uusine sosiaalisen verkoston muotoineen olla ihan yhtä potentiaalinen uhka kuin vaikkapa rajuuntuva ilmastonmuutos.  Tai se, miten iloisesti silmät suljetaan tietyiltä ikäviltä yksityiskohdilta. Jotenkin on vaikeaa hahmottaa, miten jokin uusi, laadullisesti uusia yhteisöllisyyden muotoja luova tapahtumien ja keksintöjen ketju nähdään niin kerkeästi jonakin niin uhkaavana ja kielteisenä. Totta kai tietäminen, innovointi, businekset ja vaikka mikä muuttuu netin myötä. Pariutuminenkin! (Se vasta tuntuu joistakuista uhkaavalta, olen huomannut. Sitä on vaikeaa tajuta: eihän kenenkään ole pakko itse nettideittailla, jos se tuntuu väärältä. Minäkin lopetin sen kahden kokeilun jälkeen, mutta tiedän monia, joista se on ihan hyvin toimiva juttu. Niin: harvapa juttu kaikille toimii.) Muutosta uhkaavammalta minusta tuntuu paikoilleen jääräytyminen ja saman toisilta vaatiminen. (En minäkään todella aina onnistu muuttumaan, mutta en kuuna kullan valkeana vaatisi muitakin jättämään puhelinta letkulla seinään kytkettynä vain siksi, että minusta tuntuu, että minua henkilökohtaisesti haittaa, rasittaa ja inhottaa olla aina tavoitettavissa - riittää, että minulla on valta jättää puhelin kotiin ja kyky punnita mitenkuten sellaisen ratkaisun seuraamuksia ja sitä, otanko ne mieluummin kuin mukanani kaikkialle kulkevan puhelininhon.) (No, nyt kyllä taidan jos en nyt ihan vaatia, niin toivoa aika painavin äänensävyin, etteivät toiset tunkisi nokkaansa asioihin, joiden en koe heille kuuluvan - olen ts. kyllästynyt kauhisteluun ja sitten kauhistelen itse kauhistelua. Voihan huumorin kuperkeikat.)

Katselin naista raitiovaunussa tabletteineen uteliaasti ja mietin kaikkia lukemiani tai kuulemiani ideoita - vaikkapa lääkäriverkostoa, johon lääkäri voisi potilaan siihen luvan antaessa syöttää tapaustiedot verkoston luettavaksi ja se lääkäri, jolla olisi jotain sanottavaa tai hypoteesia tapahtuneesta ja hyvästä kuntoutusmenetelmästä, voisi sitten kommunikoida kollegan kanssa, ja osaaminen saataisiin näin joustavammin koko yhteisön käyttöön ja vauhdittamaan potilaan tilanteen ratkaisua - ja sitä, mikä saa jotkut muutokset hahmottumaan pirullisiksi ja toiset autuaaksitekeviksi. Minusta alkaa vähitellen tuntua siltä, että omat mahdollisuuteni arvioida melkein mitä hyvänsä kehitystä ovat hirvittävän rajalliset. Tai siis: tuon kehityksen toivottavuutta tai haitallisuutta. Etenkin silloin kun puhutaan kehityksistä, jotka vaikuttavat tai joiden ajatellaan vaikuttavan jollain tavalla ihmisyyteen, psyykeen tai sieluun koko yhteiskunnan tasolla. Pitäisi olla jokin mittapuu, jokin kriteeri, jota vasten viikata ja asetella kehityksen odotettua tulosta. Tai/ja tulosta, joka kehityksestä sivuvaikutuksena mahdollisesti seuraa.

Huomaan, ettei minulla oikein ole sellaista mittapuuta tai ainakin se on varsin pelkistetty. Jotain hyvin kehollista, epämääräistä, vaikeasti sanallistettavaa nisäkkäänininää ja laumaeläinpaniikkia, hyväksymään opettelemisen rauhallisia sanoja kehon säikähdyksiä lievittämään, epämukavuutta toisen polkemista todistamaan joutuessa ja itsen tilanteessa mykistyessä. Joskus filosofian luennoilla kauan sitten dosentti Kivinen sanoi, että kyllä hänestä on ainakin selvää, että auringonläikässä kehräävän kissan onnellisuus on objektiivisesti hyvä asia. Jotain sen tasoista. Sen takia ehkä ajattelen paitsi seuraamuksia psyykelle tai sielulle ihmisasioiksi miellettynä sijaan kehityskulkujen seuraamuksia tuntoisille olennoille. Eipä se juuri tee asiaa helpommaksi. Se vain sattuu kulkemaan linjassa mittapuuintuitioideni epämääräisyyden kanssa.

Mutta aiheeseen palatakseni - en onnistu mitenkään hahmottamaan, miten jostakusta voi tuntua, että hän elää itsestäänselvyyksien maailmassa, missä tietyt asiat ovat tietynlaisia ja sellaisina myös pysyvät, asiat kuuluu tehdä tietyillä ja selkeästi tiedetyillä tavoilla ja konkreettisissa tapahtumakuluissa on varsin selkeää, mikä on hyväksi ja mikä pahaksi. Minä elelen science-non-fictionissa, jossa ruokaa voi ostaa kultavarantoa vastaamattomilla paperirahoilla, joita jaellaan melko mielivaltaisen tuntuisesti varsin erilaisia summia erilaisista työpanoksista, tekstiä on tallennettavissa nollaykkössarjoina jonnekin toisaalle ja saavutettavissa melkein mistä vain ainakin jos on läppäri laukussa ja kahvila lähellä... jossa itsestäänselvyyksiä ei oikeastaan paljonkaan ole, ei ruumiintoimintojen ulkopuolella, ja niidenkin kohdalla itsestäänselvyys kuuluu lähinnä niin etteivät ne samoina pysyinä iänkaikkisesti.

En kerkiä pitkästyä.

Laskeutuva keho

Tuntuu hauskalta kantaa muuttolaatikoita portaita pitkin neljänteen kerrokseen. Emme taaskaan muuta itse, joten saan olla muulina, jonka ei tarvitse ajatella yksityiskohtia eikä järjestystä. Toisessa päässä laatikkoa ponnistelee toinen kantava keho. Kehoista pääsee hassuja ääniä. Joko ne kantaessa huokailevat ja sihisevät ja puhisevat tai sitten ne ikään kuin selviävät siististi yläkertaan saakka, mutta alkavat siellä läähättää. Koira puikahtelee kantajien sivusta ja koettaa valvoa koko tilannetta. Kun laatikot on saatu kannettua, koira on ymmärrettävästä syystä kaikista väsynein, vaikkei se ole kantanut kuin omaa ryhtiään.

Fyysinen harjoite saa kehon laskeutumaan. Lihaslämpö on levinnyt tasaisesti iholle ja ihon alle, nikamavälit saaneet pumppausta, kylkivälit irronneet hengityksen aallokossa. Istuminen ei satu, koska keho laskeutuu. Virheelliset luontumukset on hetkeksi poltettu pois.

Siinä tuolin päälle laskeuduttuani tulen ajatelleeksi vanhempiani, jotka suhtautuvat muuttamiseen kovin eri lailla. (Eivätkä oikeastaan vain muuttamiseen, vaan lähestulkoon kaikkeen mahdolliseen tekemiseen.) He jotenkin ajattelevat ponnistelun vaivalloiseksi ja inhottavaksi ja siksi koettavat vältellä sitä viimeiseen saakka. Perheelläni ei ole ollut mökkiä eikä venettä eikä mitään harrastuksia (minulla on ollut harrastuksia, se on eri asia), koska semminkin kun niistä välillä haaveiltiin, jo pian törmättiin siihen, että niin mökkiä kuin venettäkin pitäisi kunnostaa. Pitäisi raapia maalia tai merirokkoja, maalata, paikkailla, puuhata. Harrastuksiinkin pitäisi jaksaa raahautua, pitäisi jaksaa kohdata se, ettei osaa jo kaikkea. Niinpä sitten ei tehty mitään. Tai ei sekään pidä paikkaansa. Vanhempani katsoivat televisiota ja spekuloivat, olisiko jo oikea aika muuttaa seuraavaan asuntoon, kävivät asuntonäytöissä ja huonekalukaupoissa. Inhosin televisiota jo lapsena, minusta se on tappavan tylsä, paitsi ehkä eläinten elämästä kertovat dokumentit, mutta niissäkin on aika toistuva juonen kaari: eläin syntyy, kehittyy, pariutuu, tekee jälkeläisiä ja kuolee. En myöskään tykästynyt asuntonäyttöihin, minusta suurin osa katsotuista asunnoista oli joka tapauksessa kelvottomia. (Olen edelleen ihan yhtä nirso.) Ja huonekalukaupat, auts: selvähän se, olen vaihdokas. Inhoan kauppoja, paitsi toreja ja kauppahalleja ja ruokaa myyviä pikku herkkuputiikkeja, hedelmäkauppoja ja perheleipomoita. Aina välillä vanhempani kysyivät hämmästyneinä ja totaalisen ulkopuolisina, miten minusta voi oikeasti olla kivaa ajaa bussilla Espooseen ja harjata hevosia, eikö se tunnu kauhean vaivalloiselta.

Tulen miltei sairaaksi, jos en saa päivittäistä annostani "vaivalloisuutta". Kutsun tosin tuota vaivalloisuutta mieluummin iloksi. Enemmän se on olemista kuin tekemistä. Enemmän tekemistä minulla olisi, jos päättäisin murehtia etukäteen kaiken rasittavuutta ja sitten yrittäisin tulla toimeen pitkästymisen kanssa. Tällainen liikkuminen, omien kiinnostusten utelias seuraaminen on jotakin hyvin tavoitteetonta, jotakin, josta jää vain kevyitä jälkiä, kuten kehon laskeutuvuus.

Ilon voi löytää monesta paikasta. Tanssitunnilta, muutosta, koiran kanssa kävelemisestä, toisen hieromisesta... harvemmin se löytyy istuen, ellei sitten istu nenä kirjassa, jolloin kai oikeastaan liikkuukin kirjassa, elää sitä enemmän kuin huonetta. Oikeastaan on aika hullunkurista, että olen päätynyt kirjoittamaan niinkin ahkerasti blogia, kun kuitenkin koen, ettei minulla ole oikeastaan mitään sanottavaa ja että totta puhuen kannan mieluummin jonkun kanssa muuttolaatikkoa tai kuopsutan vaikka yksin maata kuin puhun asioista ja kuuntelen toisten sanomisia. Ja jos vielä tarkemmin tirkistelen juuri poraamastani mielen kurkistusreiästä, niin hyvänen aika sentään, kyllähän minä ihmisistä pidän. Niin kauan kuin saan olla heidän kanssaan tavalla, joka ei edellytä ensisijaisesti puhuvat päät -moodia. Kun saan kadota tekemisiin ja tarkkailla heidän olemistaan tilassa ja olla samassa tilassa. Enkä nyt tarkoita oikeastaan sitäkään, ettenkö puhuisi ja kuuntelisi. Se ei vain saa tulla pääasiaksi tai vaivaannun.

Ja kun kuvittelen, mitä tämä blogien lukeminen ja yhden sellaisen kirjoittaminenkin (Elävien kirjaa en ole oikeastaan koskaan laskenut blogiksi, koska se kommunikoi niin sanojen takaa ja epäilen, ymmärtääkö kukaan siitä höläsen pöläystä, tässä sentään koetan olla jotenkin tajuttavissa sanallisestikin) oikeastaan tarkoittaa, tajuan kouriintuntuvasti, etten kuvittele kieltä, sanoja, väitteitä, vaan ihmisiä tiloissa. Luon kehonkuvan niistä, joita en ole tavannut, luon heille luontumusten kirjon, vaihtelevia minätiloja. Kuvittelen ideologiset ratkaisut ja teoriat sellaisiksi, jotka suuntaavat käytäntöjä tietyllä tavalla, muokkaavat käyttäjänsä elämismaailmaa. Kuvittelen sen ikään kuin sisältä käsin, en visuaalisoi kehoa, joka tekee, vaan kuvittelen sen (usein tietysti aivan päin mäntyä!) oman kehoni kautta: miltä tuntuu tuntea näin, miltä tuntuu toimia näin, haluta näitä asioita ja säikähtää näitä. Ehkä siksi on niin monta blogia, joita en yksinkertaisesti pysty lukemaan. Tulee liian paha olo. Ehkä, niin, ehkä alan vähitellen ymmärtää sitäkin näkemystä, jonka perusteella en päässyt fysioterapian koulutukseen, että empatiaprofiilini ja sosiaaliseen tilanteeseen asettumiseni on sellainen, että saattaisin väsyä hoivatyössä aika nopeasti ihan romuksi. En toki ole siitä aivan samaa mieltä... on ihmisiä, joihin en samastu niin voimakkaasti, osaan pitää välimatkankin, jos pidän sitä järkevänä.

Välimatka on helppo pitää etenkin silloin, kun ei ole jonkun kanssa tehnyt jotakin sellaista, joka saisi ponnistusten jäljiltä kehon laskeutumaan. Minua surettaa se, etten kai vanhempieni kanssa pääse koskaan kunnolla jakamaan ponnistuksia minkään eteen, kun he eivät kerran pidä sellaisista asioista, enkä ole tähän ikäänkään mennessä keksinyt, miten osaisin kuvata ne heille niin kiinnostavina, että heittäisivät hiiteen puheensa vaivalloisuudesta ja kerrankin kokeilisivat johonkin paneutumista. Toki olen heidän kanssaan tehnnyt suursiivousta, muuttanut ja niin edelleen, mutta jotenkin he onnistuvat jokaisessa käänteessä toitottamaan kovaan ääneen, miten kauheaa ja vaivalloista kaikki on, ja päällimmäiseksi jää vain kamala kalvava tunne siitä, että on taas epäonnistunut välittämään heille, miten ihmeellinen ja ihana maailma on, jos vain antaa hien vähän valua silmiin ja väsymyksen soljua hitaasti olemukseen, jos vain tekee ja kuuntelee tekemisen kaikuja kehossa, on tekemistä, hengittämistä, se hetki siinä, suuntaa tarkkaavaisuutensa siihen.

On myös hyvin vaikeaa olla tuntematta syyllisyyttä siitä, ettei jaksa yrittää kovemmin. Jos yrittäisi enemmän, ehkä he ymmärtäisivät... mutta jotenkin olen saanut vähitellen sen kuvan, etteivät he halua ymmärtää. Että he ovat mieluummin tyytymättömiä ja pitkästyneitä ja asioihin kauhistelevasti suhtautuvia. On vaikeaa myös olla tuntematta syyllisyyttä siitä, että osaan itse suhtautua jotenkin mukautuvammin asioihin, iloita monista puuhista, jotka heistä tuntuvat kauhean ikäviltä velvollisuuksilta. Miten muka juuri minä ansaitsen sellaisen taidon? Koska olen harjoitellut sitä ja taidot vaativat harjoitusta? Mutta miksi juuri minussa on ollut päättäväisyyttä ponnistaa irti katastrofoinnista? Onko se vain meidän aikamme, joka ottaa tosissaan tunteet ja kokemuksen, kääntyminen pois perheestä ja kohti ihmisiä, jotka suhtautuvat myönteisesti hieman hankalampiinkin tilanteisiin?

Kun ajattelen näitä asioita, ainaista säröä suhteessa vanhempiin, huomaan kehoni uudestaan kohoavan alustalta, jännittyvän. Ehkä siksikin minun on liikuttava niin paljon voidakseni laskeutua taas hetkeksi.

Mikä lie...

Nykyään törmää yhä yleisemmin termiin "blogisti". Siinä on jotakin hassua. Onko jokin "ismi", josta en tiedä? Googlen mukaan sentään bloggaajat ja blogaajat vielä pitävät kärkisijaa hallussaan.

Vaikka toisaalta, onhan tosiaan kolumnistikin... millainenhan aatesuuntaus kolumnismi olisi?

Tuo blogisti kuulostaa jotenkin ammattimaisemmalta. Kieltäydyn ehdottomasti olemasta sellainen.

Marrasmaa

Aamun tunnelman töissä kruunaa Marginaalin tuoreen merkinnän lukeminen. Tarkoitan: tuntuu turvalliselta huomata, että joku toinenkin näkee elämän hieman samalla tavalla kuin itse teen kaikesta ilosta ja innostumisesta huolimatta. Ohikiitävää ja merkityksetöntä, ja samalla äärimmäisen arvokasta. Tai miten sen nyt sanoisi. No, suosittelen tuon merkinnän lukemista. Minuun se ainakin osui täysillä.

Olen unohtanut nostaa Hesarin postilaatikosta ja asiakas tulee kysymään sitä. Pyydän anteeksi ja juoksen takatilan läpi postilaatikolle. Matkalla muistan, että olen unohtanut työtohvelit kotiin ja jalassani on vain ohuet bambusukat. (Materiaali tuntuu sopivan ainakin minun atooppisille ja streptokokki- ja stafylokokki-ihottumia kerääville koivilleni.) Mutta tuntuisi pöhköltä kääntyä takaisin, mennä tiskille ja pukea lenkkarit toisen odottaessa. Ei kai maa niin kylmältä voi tuntua, järkeilen hölkätessäni kalseasti valaistua käytävää.

Askellan pikaisesti kylmännihkeää betonia katoksen alla. Muilla ulkona liikkujoilla on kengät. Kylmä solahtaa jalkapohjaan, muttei ylemmäs. Se herättää. Niin, on marraskuu. Ihmiset alkavat väsyä yhä näyttävämmin. Näen joka yö painajaisia, että myöhästyn. Myöhästyn unissa töistä, junasta, sukukokouksesta. Seuraukset eivät suhteudu tekoon millään tavalla. Ei myöhästyneitä yleensä tavata teloittaa eikä erottaa töistä. En pidä myöhästymistä edes huomaavaisuuden repsahduksena, ellen itse satu olemaan myöhästyjä. Olen monta kertaa lakannut käymästä jossakin, koska olen kerran meinannut myöhästyä, kääntynyt kotiin ja sitten seuraavan kerran ajatellut, että minua paheksutaan poissaolon takia. (Ikään kuin he voisivat nähdä röntgenkatseella, etten ollut sairas tai matkoilla tai jotakin muuta normaalia.)

Eilen kun kävin ostamassa kalkkitabletteja tavaratalosta, hälytysportti soi mennessäni ulos. Astuin takaisin sisään, odotin turvamiehiä peloissani. (En ollut varma, oliko minulla kuittia ja muistaisiko kassatäti minut.) Kukaan ei tullut. Sitten kokeilin varovasti, uudelleen, olinko se sittenkään minä. Portti soi uudelleen. Kukaan ei edelleenkään tullut. Lopulta kyllästyin odottamaan, sanoin minua tuijottavalle tytölle: "Näköjään ketään ei kiinnosta, vaikka portti hälyttää!" ja kävelin kotiin.

Palstalla kaikki on korjattu talviteloille. Käänsimme maan Vompsun kanssa, hänen olkapäänsä kestää taas vääntöäkin, hautasimme valkosipulinkynnet. Tiaiset keinuivat salkoruusujen kaljuissa rangoissa, auringonkukan kukkapohjus oli muuttunut hapsuttavaksi kuituluudaksi kompostin päällä. Nostimme tavara-arkusta kamat ulos. Kamojen alla piileskeli peltomyyränaaras neljän poikasensa kanssa. Poikaset olivat melkein emon kokoiset, mutteivät vielä osanneet kiivetä arkunseinää pakoon kuten äitinsä. Asetimme ruukkuja kallelleen arkun pohjalle ja odotimme, että myyränhöppänät menivät ruukkuihin istumaan. Sitten nostimme ne hyvänheikinsavikan juurelle. Yksi myyristä olisi vain jäänyt kököttämään ruukkuun. Se ei tuntunut pahemmin välittävän puuttumisestamme. Tarvikearkun pohjalla oli epämääräistä multaa ja myyränkakkaa. Raavimme sitä pois edes hieman, ettei arkku mädäntyisi niin nopeasti.

(Se mädäntyy, totta kai. En halua käsitellä sitä myrkyllisin puunsuoja-ainein, eikä pellavaöljy oikein tunnu kyllästävän sitä riittävästi. Kun se lahoaa, siitä voi tulla polttopuuta. Sitten voi hankkia uuden arkun. Työllistäähän se puuseppää jossain päin Suomea.)

Jalat lämpiävät nopeasti sen jälkeen kun olen ojentanut lehden. Mielessäni välähtää nopeasti ajatus, että kehottaisin lehteä pyytänyttä tanssimaan lehden kanssa - "niin se on paljon mielenkiintoisempaa" - mutta vaikenen kuitenkin. Ei ole tehtäväni hämmentää ihmisiä.

Oikeastaan ei ole tehtävääni.

Paitsi vastata kysymyksiin silloin kun osaan auttaa. Tuntuu mukavalta istua töissä ja pystyä auttamaan ihmisiä. Rajallisesti, tottahan toki, mutta sujuva arki tuntuu toisinaan tärkeältä ja ehkä apuni muuttaa jonkun päivän hitusen siedettävämmäksi.