Missä haluankin olla

Mitähän oikein ajattelin ryhtyessäni opiskelemaan joogaohjaajaksi? Takana oli ainakin melkein koko elämä ryhmäliikuntatunteja, joilla toisaalta koin pyhyyttä, toisaalta aina välillä voimakasta huolta ja syyllisyyttä ja välillä häpeääkin kehostani, joka kieltäytyy olemasta taipuisa, pehmeä ja norja. Ehkä ajattelin kaiken sen jotenkin yksinkertaistuvan, kunhan saisin lisää taitoa, informaatiota ja niin edelleen. Ehkä olisin voinut ennakoida - muistella ja tutkia sitä, sainko esimerkiksi filosofian tutkinnosta jonkin varmuuden ajattelutaidoistani: juuri päinvastoin!

Niinpä olen nyt tässä. Seison tuulisella pihalla paikassa, jonka läpi kulkee satoja ihmisiä viikossa. Kuvatauluilla (inhoan sanaa screen suomenkielisessä tekstissä niin pistävästi, että puhun mieluummin kuvatauluista) komeilee kuva, jossa kolme meitä ohjaajaa seisoo peräkkäin tietyssä asanassa. Olen etualalla, joten vaikutan jättiläismäiseltä. Kuvassa näen äkkiä sen, mitä en oikeastaan enää kauheasti ajattele - minulla ei ole asunnossani kokovartalopeiliä ja opettaessani keskityn opetettaviin, en siihen, miltä näytän. Näen tikkujalat ja pullean vatsan - samanlaiset kuin isoäidillä ja äidillä. Hengitän muutaman kerran terävämmin, ensimmäinen mielle on, että minun ei olisi ikinä pitänyt alkaa tällaiseen. Eikö minulle tehty selväksi koulun ekaluokalta asti, että olen läski ja sillä siisti, ja läski pitäisi piilottaa kaappiin ja olla häiritsemättä sillä muiden mielenrauhaa ja maailman kauneutta? Sen lisäksi, etten tietenkään istu mihinkään yoga body -muottiin - no, enpä ole mitään erityisemmin tehnyt istuaksenikaan (jooga ei nimittäin tee minusta ihan toisenmuotoista eikä näemmä myöskään paljonkaan liikkuvampaa - minun kohdallani vaikutus tuntuu kai lähinnä siinä, etten koe päivittäin pehmyskudosperäisiä kipuja), ja se on asia, josta en näemmä koskaan osaa päättää, kokisinko syyllisyyttä vai ei; välillä koen, välillä en -, havaitsen toisenkin seikan, josta tulee samanlainen olo kuin olisi juossut päin seinää: siinä missä kaksi muuta taipuu asentoon rauhallisen ja vaivattoman näköisesti ja asennon tunnistaa ilman muuta tietyksi joogan ikonisista asennoista, oma asentoni on vain kokoelma suuntia, kurotuksia, hengitystä ja tunneilmaisua. Jos ei tietäisi, että olen liki ääriasennossa, voisi kuvitella, etten ole ehtinyt kuvauksessa mukaan tai että olen jo tulossa pois. Tai että olen puuhaamassa jotain ihan muuta kuin kaksi kollegaa. Mutta tuo on se, mihin pääsen suhteessa ikoniseen asentoon, mihin tämä keho antaa myöten. Ja siinä missä kollegat näyttävät kuvassa levollisilta asennoissaan, koko olemukseni kuvassa on jännittynyt ja kamppaileva. Koska juuri tuo asento on jännitystä ja kamppailua.

Tämä on niin kaikkea sitä vastaan, mitä joogasta halutaan tulevan mieleen, eikö vain? Että pelkää repeävänsä kappaleiksi, että sattuu? Että keho ei anna milliäkään periksi vaan kiristää teräsvaijereitaan lisää niin että voi miltei ennakoida niiden napsahtavan jollain sisäänhengityksellä?

Tuijotan kuvaa herkeämättä kunnes se katoaa. Kuvataulu vaihtaa välillä toisiin kuviin ja teksteihin, joten on odotettava kuvan palaavan.

Sanon itselleni: Tämä on se, mitä haluan. Haluan, että tälle kokemukselle, tällaisille kehoille on tilaa, enkä ole yksin tässä. Haluan, että on tunteja, joille uskaltaa mennä, vaikka keho jäisi rautakangeksi vuosia harjoittaenkin. Haluan, että joku uskaltaa näyttää tämän kokemuksen, tekee siitä paitsi mahdollisen ja sallitun, myös jollakin tavalla vähemmän huolestuttavan. Niin ettei kenenkään tarvitsisi tuntea vuosikausia syyllisyyttä ja huolta siitä, jos keho ei pehmenekään oletetusti - että voi päästää siinä tapauksessa mieluummin irti oletuksesta, ei kehonsa kelpoisuudesta, riittävyydestä, jopa rakastettavuudesta.

Mutta jokin pieni ääni purnaa takaraivon tienovilla, että hittoako minun pitää näyttää tuolta kuvassa, eikö joku muu voisi hoitaa nämä hommat? Sanon itselleni: Kukaan muu ei näe tätä noin. Kukaan muu - paitsi joku, jonka on jostain omista solmuistaan johtuen vaikeaa suhtautua minuun mutta niistä ihmisistä ei kannata ottaa ihmeemmin pulttia - ei ajattele, että mitä tuo tyyppi kuvassa tekee, eihän se osaa eikä edes miellytä silmää. Hengitän sisään ja ulos ja jään odottamaan kuvan paluuta kuvataululle. Sanon itselleni myös: Kuva ei muuta mitään tässä maailmassa. Tuntilaiset näkevät minut, kuvaa tai ei. Joko kestän sen tai ei. Haluanko kestää sen? Totta hemmetissä haluan.

Joskus se on hetkittäin hankalaa. Se kaikki on muistunut taas mieleen kauden alkaessa. Menen pukuhuoneeseen, kuorin talvivaatteita. Osa ei tunne minua tai - uusissa ryhmissä - olen kaikille vieras. Kun ihmiset puhuvat, mitähän tänään on luvassa ja kannattaako jättää villasukkaa tai pidempää paitaa, käännyn ja vastaan ystävällisesti, että kannattaa. Jotkut suhtautuvat asiallisesti, mutta aina, joka vuosi, on niitäkin, jotka tuijottavat päästä varpaisiin ja kysyvät että sinäkö tätä opetat. En tiedä, mitä he tarkalleen ovat odottaneet, mutta saan hämmennyksestä sen informaation, että kyllä he jotain erilaista odottivat. Aikuiset vain ovat kohteliaampia kuin lapset, mutta kaikkea heidänkään maneerinsa eivät peitä. (Tarkalleen ottaen minun olisi hyvä kirjoittaa tässä kohdin naisista, ei aikuisista. Tämä on kohta, jossa vain naiset nokkivat silmät toistensa päästä.)

Joten kun kuvataulu pyöräyttää vielä kerran kuvan esiin, päätän tottua siihen. Jos tämä kohta on se, missä haluankin olla, aion pitää hyvänä sitä, että näytän kuvassa juuri tältä: tältä näyttää todellisuus. Raahustan pukuhuoneeseen, kuoriudun ulkovaatteista ja huokaisen. Tänä viikonloppuna alkaa pilateskoulutus. Jännitän, selviänkö siitä. Mutta sinnekin haluan mennä, joten menen.

Se on niin pelottavaa, että koko vasen puoleni on aivan lukossa: nelikulmainen lannelihas, pakaran lihakset, lonkankoukistaja iskevät kipinää ja kurovat kehoa toispuoleiseksi. Tänään minusta ei olisi edes siihen asentoon, jossa killun kuvassa. Hyvä kun pystyn kävelemään. 

Mindfulness ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus

Luin kiinnostavan tekstin.

Kyllä, meditaatio tai pyrkimys pysytellä läsnä kunkin hetken todellisuudessa ei tosiaankaan tuo mitään blissiä. Blissit tulevat paljon helpommin hikiliikunnasta, egopumppauksesta ja oman seuran tarkasti valikoimisesta. Ja juuri niistä tarinoista, joita meditaatiossa katsellaan niihin takertumatta, nimilaputtaen ne tarinoiksi vain.

Itse tunnun tarvitsevan sekä tarinoita että niiden purkamista, mutta jälkimmäistä paljon, paljon enemmän. (Pää on hyvä puppugeneraattori ja jokainen tarinahan rajoittaa jollain tavalla - myös ne tarinat, joiden mukaan kaikki on mahdollista.) Ensimmäistä tunnun halajavan silloin kun asiat ovat persiillään pahasti ja jälkimmäistä silloin kun olen valmis kipuamaan siitä koivilleni. On jotenkin hassunkurista, kun tämä keskustelu, jota käytiin ympäristöestetiikassa pitkin 90-lukua, pulpahtaa nyt pintaan jotenkin uutena kritiikkinä (corporate)mindfulnessin nousun myötä. Tuntuu retroilulta! Itse mietin vuosituhannen vaihdetta ennen ja sen aikana juuri tuota kysymystä, että on se kummallista, että halussaan keskittyä pyhään ja kauniiseen tuleekin ajautuneeksi raiteelle, jossa ihmettelee moottoriteiden ja esikaupunkimattojen karmaisevaa todellisuutta.

Mitähän tästä oikein nyt pohtisi? Taatusti ympäristöestetiikka ja siitä omaksumani yritys pysytellä läsnä ei lisännyt onnellisuuttani instant happiness -mielessä. Päinvastoin: Havaitsin kengässä kaihertavia kiviä entistä enemmän. Osalle ryhdyinkin tekemään jotain. Osa kivistä poukkoilee edelleen kengässä eivätkä ne ehkä sieltä väistykään. Ei instant happinessia, siis. Sen sijaan veikkaisin, että pidemmän aikavälin itsetuntemus on ainakin kohentunut - tiedän paremmin ja tarkemmin, mikä saa minut jengoiltani, miten psykoja ja intensiivisiä pelkoni ovat, millaisissa ympäristöissä alkaa särkeä päätä ja menettää unet - , epävarmuuden sietokyky kasvanut ja sitä kautta sekä kyky ohjailla oman elämän suuntaa lempeästi että ymmärtää toisten vaikeita oloja on jotenkin käynyt mahdolliseksi. Olisiko se tapahtunut muutenkin vanhetessa? Paha sanoa, mutta tunsin kyllä saavani tuosta läsnäolosta ja huomion sen kaikkiin puoliin suuntaamisen yrittämisestä ihan uuden vireen elämääni.

Moni psykoterapeuteille suunnattu psykoterapiakirja, joita sattuneesta työsyystä kahlasin aika tavalla läpi, nosti yhdeksi muutoksen ennakkoehdoksi sen, että tiedostaa, mikä mättää. Tämän vaiheen ohje oli: tarkkaile vain, älä koeta tehdä mitään muuta kuin tarkkailla. Jos ei tajua, mistä kiikastaa, on tilannetta aika mahdotonta muuttaa harkitusti, täsmäkorjausliikkein. Silloin tie ulos tukalista paikoista voi olla tyyliin kaiken päälaelleen kääntäminen rajusti, mikä voi olla aika karmea manööveri, paljon hankalampi kuin täsmäkorjaus.

Kummallisinta on, että usein jo pelkkä tarkkaileminen alkaa muuttaa sitä, mitä tapahtuu omassa elämässä. Tavallaan se on toki loogistakin - kun tarkkailee intensiivisemmin, tilanne, jossa luovii, muuttuu.  Vähitellen alkaa hyväksyä myös omien reaktiomalliensa todellisuuden ja tottuu ikäviinkin reaktioihin sen sijaan että pillastuisi niistä joka ikinen kerta kuin jostain ainutkertaisesta katastrofista. Sen vuoksi tilanteessa nousee esiin aivan eri emootioita kuin ennen. Jos pulmana olivat tilanteita sävyttävät emootiot, pulma voi helpottaa jo ihan tarkkailemalla.

Yksi lukemani tutkimusartikkeli ehdotti, että tietoinen läsnäolo muuttaisi emootioiden säätelyä myös siten, että alkaa tiedostaa omia pinttyneitä säätelytottumuksiaan - ja kun ne hahmottaa, on varaa valita myös toisin. Esimerkiksi vain nimetä koetut emootiot ja hyväksyä ne sellaisenaan ja ohikiitävinä. Se on aika radikaali ele yhteiskunnassa ja yhteisössä, jossa epämukavuutta halutaan usein torjua varsin voimallisin keinoin.

Ja jossa, kuten tässäkin jutussa, jotenkin perusoletuksena on, että ihminen olisi ehkä onnellisempi, jos ei tiedostaisi kaiken aikaa omaa kurjuuttaan. Enpä tiedä - minun on vaikeaa uskoa, että kurjuutta aletaan politiikassa, työelämässä tai rakkaudessa kunnolla ratkaista niin kauan kuin se on poissa silmistä, poissa mielestä ja itsen paettavissa ja välteltävissä (kuten se aika usein on). Ja aika usein, kun on tietoisesti läsnä, juuri siihen kurjuuteen törmää. Ilmastointiin työtiloissa, autojen ääniin ympärivuorokautisesti, kasvojen stressiharmauteen, omaan kärsimättömyyteen jne.

Ja ihan varmasti Whippman on oikeassa tässä: On paljon halvempaa ja helpompaa syyllistää ihmisiä siitä, etteivät he muuta ajatteluaan ja mieltään kuin muuttaa epäoikeudenmukaisia elinolosuhteita. Ja että moni esittää, että onnellisuus on kiinni tasan tarkkaan omasta asenteesta, ei olosuhteista. (Epäilen myös, ettei hän olisi havainnut näitä asioita pysyttelemättä läsnä ja valppaana tilanteissa, joita on kohdannut. Ei läsnäoloon tarvita välttämättä maksullisia tunteja eikä se toteudu elämässä sateenkaaria oksentavina yksisarvisina.)

Etenkin tuo jälkimmäinen ajatus oman onnen seppyydestä on niljakas väite. Olosuhteethan eivät toki ole mikään objektiivinen klöntti vaan oma mieli rakentaa tulkintaa niistä. (Plasebo ja nosebo liittyvät tähän ilmiöön - todelliset reaktiot oletettuun hyötyyn tai haittaan.) Silti on ihan selvää, että on monia tilanteita, joissa aivan sietämättömissä ja epäoikeudenmukaisissa olosuhteissa sinnittelee ihminen, joka koettaa ajatella myönteisesti tilanteestaan ja jonka ehkä monen muun mielestä kannattaisi mieluummin suoda itselleen oikeus kieltäytyä yhteistyöstä häntä alaspäin painavien tyyppien kanssa. (Esimerkki: väkivaltaisessa parisuhteessa vuosikausia sinnitteleminen.) Ja päinvastoin: on miltei kaikkien muiden mielestä mahtavia olosuhteita, joissa nyhrätään vuosikausia tyytymättöminä, koska asenne on se, ettei mikään riitä, ja sen todellisuuden läpi ne omat olosuhteet hahmottuvat sietämättöminä. Asiaa ei tee helpommaksi se, että niin ensimmäisen tyypin urhea ajatus olosuhteidensa siedettävyydestä kuin jälkimmäisen nurina olosuhteidensa sietämättömyydestä on tavallaan myös ajatus, josta kenenkään muun on paha mennä sanomaan, että tyyppi on väärässä: "Kuulehan, olet väärässä oman kokemuksesi suhteen." Siedettävyys ja sietämättömyys ovat tyypeille todellisia, niin todellisia kuin nimilaput voivat ihmiseläimelle olla. (Eli hyvin todellisia.)  (Ehkä tässä juuri on vastaus siihen, miten meditaatio ujuttautuu elämään - oppii kyseenalaistamaan ajatustensa laajemman totuudellisuuden ja hyväksyy ne hetken totuuksiksi, jotka voivat vaihtua sekuntin sisään emootioiden vanavedessä?) Eri asia sitten on, ovatko ne olosuhteet sietämisen arvoisia vai eivät. (Kyselen itseltäni epäselvissä tilanteissa: No, haluanko jatkaa tähän malliin? Voisiko tilannetta ehkä yrittää muuttaa jollakin tavalla? Onko tilannetta jo yritetty muuttaa? Onko se sellainen, että lopulta itsellä ei ole voimia ja valtaa sen muuttamiseen sellaiseksi, että sitä tahtoisi sietää?)

Niin - ja jos asennetta on vaikeaa siivota olosuhteista, miten olosuhteet siivotaan asenteesta? Omat tavoitteet asetetaan kovin usein sen mukaan, mitä ympärillä toiset puuhaavat, mikä on oma sosiaalinen todellisuus, ja asenne-olosuhdesotkusta kohonnut mieliala ihan varmasti joko pontevoittaa tai lannistaa ja siten virittää asennoitumista.

Jotenkin tässä tekstissä, kuten monessa muussakin, pistää silmään se, miten vastakkaisiksi omien pulmien ratkaiseminen ja yhteisten pulmien ratkaiseminen nähdään toisilleen. Aika - rahasta puhumattakaan - tunnutaan ajateltavan niukaksi resurssiksi, ja omiin pulmiin keskittyminen tuntuu olevan automaattisesti pois yhteisiin pulmiin keskittymisestä. Se saa miettimään muutamaakin asiaa: Ensinnäkin, jos on täysin solmussa tilanteessaan, tuskin osallistuu aktiivisesti kenenkään muunkaan elinolosuhteiden parantamiseen. (Tai ainakin itse kerkeästi koteloidun.) Tai jos pakonomaisesti aktivoituukin kääntääkseen huomion pois tuskastaan, saattaa palaa loppuun aika pian - ja yhteisten asioiden hoitaminen on yritys, jossa tarvittaisiin nimenomaan perehtyneisyyttä, kestävyyttä ja sinnikkyyttä, sillä isot laivat kääntyvät hitaasti. Jos omat solmunsa saa mitenkuten ratkaistua, saattaa olla paljon tehokkaampi toistenkin asioiden ajaja. Toiseksi, minun on vaikeaa uskoa, että ihmisten "omat ongelmat" olisivat eri ihmisillä kovin erilaisia. Aika monesti synkät, hävetyt salaisuudet ovat jotain sellaista, jonka muut tunnistavat kerkeästi. (Sama pätee toki myös hyviin ideoihin - annas kun kuvittelet keksineesi jotain oikein omaperäistä, tulee joku ja kertoo ajatelleensa samoin jo pitkään. Ja jos oikeasti keksii jotain uutta, siihen ei sitten taidakaan saada heti vastakaikua toisilta?) Jos onnistuu ratkaisemaan pahimpia kipukohtiaan tehokkaasti, ratkaisupolkua voi jakaa toistenkin käytettäväksi ja olla konkreettisesti tukena näiden polulla. Kolmanneksi, oman elämän ja tilanteen haurauden ymmärtäminen saattaa saada antamaan politiikassa äänensä tahoille, jotka myös ymmärtävät näiden asioiden päälle ja miettivät, miten yhteiskunnan rakenteet voisi saada tukemaan ihmisiä tiukoissa paikoissa.

Voin tietysti varsin hyvin olla myös väärässä. Nämä ovat uskomuksia. Koen itse hyötyneeni meditaatiosta, mutta voin olla väärässä. Olen käynyt hiljaisemmaksi ja sallivammaksi itselleni ja tunnun tietävän paremmin, miten eksyksissä olen. (En sen enempää kuin muutkaan ihmiset: emme näe kovin pitkälle tulevaisuuteen ja omaan muutokseemme.) Onko se hyvä vai huono asia?

Tietysti on jotenkin perinjuurin kummallista kaiken oman ympäristön piilokartesiolaisuuden jälkeen (itsensä nyt ainakin tietää ja tuntee ja muu maailma on se vaikeampi palanen), että ihmisiä pitää opettaa suuntaamaan huomiotaan ja kestämään emootioitaan. Tai olemaan kotonaan kehossaan ja kuuntelemaan sen viestejä. (Jos taas ajattelee kuten G.H. Mead, ei ole laisinkaan outoa, että juuri itseen käsiksi pääseminen vaatii melkoista ponnistelua ja toisten hyödyntämistä niin live-peilaamisessa kuin teorioiden ja tekniikoiden sekä suoran sanallisen palautteen saamisessa.) Totean vain, että aika moni tuntuu tarvitsevan tai kokee tarvitsevansa tällaista opetusta, koulutusta ja kurssitusta, itsen käyttöohjetta.

Sen lisäksi, siis, että myös niitä epäkohtia korjataan ihan oikeasti. Siitäkään ei voi tinkiä. 

Science-non-fiction

Eräänä päivänä kun minulla oli vielä matkakortissa kautta (nyt minulla on toimiva jalka, joten en tarvitse matkakortin kautta) matkustin raitiovaunulla. Katselin naista, joka istui muutaman penkkirivin edempänä ja kaivoi laukustaan tabletin. Ei, en nyt puhu tableteista, jotka niellään nesteen kanssa (vaikka se taitaa olla ensimmäinen mielleyhtymä - kuinka kauan?) vaan sellaisista pienistä ruuduista, joiden päällä on pehmeä taittuva peite. Nainen katseli tabletista naamaston uutisvirtaa, sitten kaupungin suuren sanomalehden juttuja. Katselin naista ja tämän lukemisen hartautta ja ajattelin kirjaa, jota olimme selailleet Belgen kirjastobaarissa (jonne meitä oli houkutellut kirjojen sijaan viidentoista euron kuohuviinipullo). Tuossa vanhassa kotimaisessa kirjassa, joka viihdytti meitä, esitettiin teesi, että raitiovaunu on paras paikka filosofille tai yhteiskuntatieteilijälle tarkkailla yhteiskuntaa.

Mietin siinä, mitä olisin sanonut kaksikymmentä vuotta aiemmin, jos joku olisi väittänyt, että tällaisia katseltavia ruutuja voi tuoda mukaan minne vain ja niistä voi lukea melkein mitä vain ja että kirjasto on myös raitiovaunussa. En taatusti olisi osannut kuvittella lainkaan. Paitsi fiktion sisällä. Tässä nyt kuitenkin matkustan ja ihmettelen epätodellisuuden tuntua, joka vaikuttaa täysin asiattomalta. (Yhtä asiattomalta kuin että joku toinen kehtaa olettaa, että ihmisen pitäisi olla aina tavoitettavissa vain siksi että matkapuhelimet on keksitty ja ihmisellä sattuu olemaan matkapuhelinnumero. Tämä kulttuuri pakottaa opettelemaan jämäkkyyden ja päättäväisen ein aivan eri tavalla kuin seinäpuhelinkulttuuri.)

Kuinkahan moni osaa ottaa tämän kaiken annettuna? Kuinka pitkään pitää elää, jotta huomaa valtavan muutoksen? Jos teknologinen kehitys nopeutuu entisestään, huomaako sen yhä nuorempana? Vai vaaditaanko tietty määrä elämänkokemusta, jotta osaa arvioida, miten pitkälle ja syvälle ihmissuhteisiin ja sitä myöten psyykkiseen järjestykseen muutokset heijastuvat?

Muistan, kun blogit tulivat rytinällä. En varmasti ollut aivan alussa mukana. Mutta sitten kun aloitin, sain osakseni melkoisen kasan huolta. Edelleen arvatenkin moni pitää bloggaamista osoituksena narsismista tai on kovasti huolissaan siitä, mitä bloggaavan ihmisen psyykelle tapahtuu. "Valtava psykologinen koeasetelma, jonka osanottajille käynee huonosti", arvioi yksi läheinen tuolloin. (Minun hän uskoi selviävän, koska osaan olla kova ja itsepäinen. Arvio yllätti: en osaa mielestäni kumpaakaan. Mutta ajattelen selvinneeni ja toistenkin selvinneen.) Minusta tuntuu, että omalla kohdallani bloggaaminen on lisännyt tietoisuuttani siitä, miten sirpaleinen elämänkokonaisuuteni on. Ja tietoisuutta siitä, miten vaikeaa kommunikaatio on. Se on tehnyt minusta aika tavalla armollisemman toisia ihmisiä kohtaan. Ehkä myös itseäni kohtaan (mutta sitä on vaikeampaa arvioida, miksiköhän). Julkinen blogien paheksunta on ainakin painunut taka-alalle.

Nyt kai ollaan huolissaan naamastosta, jos siitäkään.

Luin viime viikolla jutun tilkkutäkkiaivoista ja mietin, lienevätköhän oikeasti elämänhallintaongelmat lisääntyneet epidemiamaisesti. Minusta jutussa siteerattu ajatus itselle tuntemattoman ongelman ratkaisun googlaamisesta kuulosti ihan hedelmälliseltä. Jos ratkaisua ei tosiaan vielä tiedä, miksei hyödyntää toisten järkeilyä ja käyttää sitä apuna jyvälle pääsemiseen? Eikö kuitenkin tietäminen ja oppiminen tapahdukin enemmän yhteisöissä, ryhmissä, kuin päänsisäisesti? Eihän googlaaminen vielä tarkoita, että vastauksen vain kopioisi mekaanisesti. (Vaikka tietyillä yliopiston kursseilla olenkin ollut havaitsevinani, että taipumusta mekaaniseen toistokukuntaan asioita pureksimatta esiintyy aika taajalti. Onneksi minulla on vertailukohtaa yhdeksänkymmentäluvun alkupuolelta eli ajalta ennen googlausta. - Tai ainakin minulle se oli aikaa ennen googlausta. - Muistan sieltä aivan saman taipumuksen: kun idea ei selkene, järjestetään pönöttävät tekniset termit vain hieman eri järjestykseen, toivotaan merkityksen säilyneen ja jos joku kysyy asiasta jotain, toistetaan samaa lausetta. Nykyään olen vain käynyt itseäni kohtaan sikäli armottomaksi, että kun saan itseni kiinni tällaisesta pelleilystä, haluan pysähtyä ja ottaa selvää sen sijaan että vain koettaisin toistella mantroja. Tähänkin ajattelen bloggauksen vaikuttaneen. Se on auttanut hyväksymään matkalla olemista, epävarmuutta, tajuamisen hitautta.)

On jotenkin jännittävää rinnastaa näitä huolia niihin, joita koettiin vaikkapa höyryveturin tullessa. Tai television. Huolia siitä, miten sielu tai psyyke muuntuu joksikin, mitä ei saa enää pidettyä koossa, terveenä, normaalina.

Tietysti tuo huoli on mitä luontevin ja ihan hyvä, että asia kiinnostaa. Viime aikana olen vain alkanut miettiä, soivatko hälytyskellot ihan oikeissa kohdin. Itse ainakaan en osaa hahmottaa, miten internet voisi uusine sosiaalisen verkoston muotoineen olla ihan yhtä potentiaalinen uhka kuin vaikkapa rajuuntuva ilmastonmuutos.  Tai se, miten iloisesti silmät suljetaan tietyiltä ikäviltä yksityiskohdilta. Jotenkin on vaikeaa hahmottaa, miten jokin uusi, laadullisesti uusia yhteisöllisyyden muotoja luova tapahtumien ja keksintöjen ketju nähdään niin kerkeästi jonakin niin uhkaavana ja kielteisenä. Totta kai tietäminen, innovointi, businekset ja vaikka mikä muuttuu netin myötä. Pariutuminenkin! (Se vasta tuntuu joistakuista uhkaavalta, olen huomannut. Sitä on vaikeaa tajuta: eihän kenenkään ole pakko itse nettideittailla, jos se tuntuu väärältä. Minäkin lopetin sen kahden kokeilun jälkeen, mutta tiedän monia, joista se on ihan hyvin toimiva juttu. Niin: harvapa juttu kaikille toimii.) Muutosta uhkaavammalta minusta tuntuu paikoilleen jääräytyminen ja saman toisilta vaatiminen. (En minäkään todella aina onnistu muuttumaan, mutta en kuuna kullan valkeana vaatisi muitakin jättämään puhelinta letkulla seinään kytkettynä vain siksi, että minusta tuntuu, että minua henkilökohtaisesti haittaa, rasittaa ja inhottaa olla aina tavoitettavissa - riittää, että minulla on valta jättää puhelin kotiin ja kyky punnita mitenkuten sellaisen ratkaisun seuraamuksia ja sitä, otanko ne mieluummin kuin mukanani kaikkialle kulkevan puhelininhon.) (No, nyt kyllä taidan jos en nyt ihan vaatia, niin toivoa aika painavin äänensävyin, etteivät toiset tunkisi nokkaansa asioihin, joiden en koe heille kuuluvan - olen ts. kyllästynyt kauhisteluun ja sitten kauhistelen itse kauhistelua. Voihan huumorin kuperkeikat.)

Katselin naista raitiovaunussa tabletteineen uteliaasti ja mietin kaikkia lukemiani tai kuulemiani ideoita - vaikkapa lääkäriverkostoa, johon lääkäri voisi potilaan siihen luvan antaessa syöttää tapaustiedot verkoston luettavaksi ja se lääkäri, jolla olisi jotain sanottavaa tai hypoteesia tapahtuneesta ja hyvästä kuntoutusmenetelmästä, voisi sitten kommunikoida kollegan kanssa, ja osaaminen saataisiin näin joustavammin koko yhteisön käyttöön ja vauhdittamaan potilaan tilanteen ratkaisua - ja sitä, mikä saa jotkut muutokset hahmottumaan pirullisiksi ja toiset autuaaksitekeviksi. Minusta alkaa vähitellen tuntua siltä, että omat mahdollisuuteni arvioida melkein mitä hyvänsä kehitystä ovat hirvittävän rajalliset. Tai siis: tuon kehityksen toivottavuutta tai haitallisuutta. Etenkin silloin kun puhutaan kehityksistä, jotka vaikuttavat tai joiden ajatellaan vaikuttavan jollain tavalla ihmisyyteen, psyykeen tai sieluun koko yhteiskunnan tasolla. Pitäisi olla jokin mittapuu, jokin kriteeri, jota vasten viikata ja asetella kehityksen odotettua tulosta. Tai/ja tulosta, joka kehityksestä sivuvaikutuksena mahdollisesti seuraa.

Huomaan, ettei minulla oikein ole sellaista mittapuuta tai ainakin se on varsin pelkistetty. Jotain hyvin kehollista, epämääräistä, vaikeasti sanallistettavaa nisäkkäänininää ja laumaeläinpaniikkia, hyväksymään opettelemisen rauhallisia sanoja kehon säikähdyksiä lievittämään, epämukavuutta toisen polkemista todistamaan joutuessa ja itsen tilanteessa mykistyessä. Joskus filosofian luennoilla kauan sitten dosentti Kivinen sanoi, että kyllä hänestä on ainakin selvää, että auringonläikässä kehräävän kissan onnellisuus on objektiivisesti hyvä asia. Jotain sen tasoista. Sen takia ehkä ajattelen paitsi seuraamuksia psyykelle tai sielulle ihmisasioiksi miellettynä sijaan kehityskulkujen seuraamuksia tuntoisille olennoille. Eipä se juuri tee asiaa helpommaksi. Se vain sattuu kulkemaan linjassa mittapuuintuitioideni epämääräisyyden kanssa.

Mutta aiheeseen palatakseni - en onnistu mitenkään hahmottamaan, miten jostakusta voi tuntua, että hän elää itsestäänselvyyksien maailmassa, missä tietyt asiat ovat tietynlaisia ja sellaisina myös pysyvät, asiat kuuluu tehdä tietyillä ja selkeästi tiedetyillä tavoilla ja konkreettisissa tapahtumakuluissa on varsin selkeää, mikä on hyväksi ja mikä pahaksi. Minä elelen science-non-fictionissa, jossa ruokaa voi ostaa kultavarantoa vastaamattomilla paperirahoilla, joita jaellaan melko mielivaltaisen tuntuisesti varsin erilaisia summia erilaisista työpanoksista, tekstiä on tallennettavissa nollaykkössarjoina jonnekin toisaalle ja saavutettavissa melkein mistä vain ainakin jos on läppäri laukussa ja kahvila lähellä... jossa itsestäänselvyyksiä ei oikeastaan paljonkaan ole, ei ruumiintoimintojen ulkopuolella, ja niidenkin kohdalla itsestäänselvyys kuuluu lähinnä niin etteivät ne samoina pysyinä iänkaikkisesti.

En kerkiä pitkästyä.

Viimeinen ehtoollinen

Elokuva ja sitä seuraava keskustelu kahvilassa punaviinilasin ääressä saa pohtimaan, mistä tulee ajatus, että kärsimys on todellisempaa kuin ilo. Miksi jäsentää todellisemmaksi se, että ei kestä jotakin olosuhdetta, että mieluummin vaikka vahingoittaa toista kehoa kuin puree hammasta? Miksi se tuntuu joissakin olosuhteissa, elämäntilanteissa, todellisemmalta kuin lämmön tulvahdus, sylikkäin makaaminen, pimeässä tapaillut sanat, jotka muistuttavat konkreettisuuden asteeltaan kissojen varnimista, emo anna maitoa, paitsi etten ole emosi ja paitsi ettei mitään maitoa tule ja sinä vain nautit, silmät kiinni, kehräät, räväytät silmäsi auki, kenen ja minkä silmät ne sitten tällä kertaa ovatkaan? Mikä siinä on erityisen epätodellista tai vähemmän todellista kuin veren hajussa, kohinana korvissa ja kovassa betonissa jalkapohjia vasten? (Ja mitkä kaikki asiat tai prosessit katsovat toisiaan silmiin silloin kun makaa tuolla lailla jonkun kanssa hämärässä huoneessa ja selviytyminen on jossakin toisaalla, mitä tarkoittaa kohdata toinen toisena minänä, toisena tihentymänä tilassa, toisen perhesysteemin jäsenenä, toisen ylisukupolvisen ketjun rikkonaisena lukkona... mitä näen, onko se vain valaisematon manner, voiko valaisematonta nähdä?) Mitä edes tarkoitaa todellisempi tai todellisin, tai perusmuodossakaan, todellinen?

Elän kummallista aikaa. Muistan häivähdyksiä jostakin edeltävästä, mutta se kaikki loittoaa kovaa tahtia. En muista, millaista oli muistaa joitakin kysymyksiä ja niihin liittyviä etenemisstrategioita. Toisaalta olen oppinut paljon uutta. Tunnistan lihasjännityksiä ja lavan alueen lihaksiston uudella tavalla, esimerkiksi. Ja olen entistä enemmän selvillä siitä, että voin etsiä uusia alueita tai palata vanhoille alueille ja solahtaa niihin sisään loppujen lopuksi aika vähällä vaivalla. (Ei kiinnostava tunnu vaivalloiselta.) Enkä oikeastaan tiedä, minne elämäni on menossa. Vaikka pidän suunnitelmista, en oikeastaan suunnittele mitään kovasti nyt. Kai se kertoo siitäkin, että viihdyn tässä. Mitä se tämä nyt sitten onkaan, se tuntuu todelliselta. Mitä se sitten tarkoittaakaan... taidan kirjoittaa väärillä termeillä itseni tai näiden asioiden kannalta nyt. Aihetta on kierrettävä, kunnes löytää oven ja siitä lukon ja myöhemmin keksii lukon mekanismin.

(Kierränkö sisä- vai ulkopuolella, haluanko sisään vai ulos? Onko sisäpuolta ja ulkopuolta tai mitä ne tarkoittavat? Eikö uloskin jääminen voi olla turvallisuudessa kulkemista, jos sisätila ahdistaa?)

Illalla onnistun astumaan lahjaksi saamani rintamerkin tukevaan nastapiikkiin. Se tunkeutuu koko pituudeltaan, vajaa sentti, päkiäni sisään. Reikä on pieni, sen ympärille muodostuu verenpurkauman tummentumaa. Olen lukenut juuri tenttiin verenmyrkytyksistä ja anaerobisten bakteerien juhlinnasta kudoksissa, joten seuraan reikää tarkasti. Kuroutuuko siitä punainen viiva kohti sydäntä? No, stafylokokit, pääsette matsaamaan immunipuolustuksen kanssa. Ha! Näyttää siltä, että immuunipuolustus voittaa. Aamulla pisto on ummessa ja ympärillä vaisu sinelmä. (Olen toki astunut lukemattomia kertoja nauloihin ja nastoihin, enkä ole aiemmin älynnyt pelätä mitään.)

Loppuilta sujuu viimeisen ehtoollisen merkeissä. Ajattelen liukunutta elämää samalla kun ystävät pyörittävät silmiään ajatukselle, että tuosta noin vain ottaisin ja kuolisin rintaneulaan astumiseen. (Aika tyylikäs syy kyllä! Ja kuten Vompsu huomauttaa, muistokirjoituskin olisi jo valmiina. Mutta jos kuolisin pois, olisiko hän serkkuni häissä - viikko tästä eteenpäin - niin sekaisin, että pitäisi jo kerran väläyttelemänsä puheen, jossa kertoisi vuosi sitten naimisiin menneen syvällä kokemuksen rintaäänellä, että avioliittohan ei siis tarkoita mitään mihinkään tiettyyn perhemalliin sitoutumista... jokin ilkikurisuus minussa haluaisi oikeasti kuulla sen puheen pidettynä.) Vompsu keittää teetä, makaan pää Faunin sylissä ja olen rauhallinen, paitsi että tahdon tavata vielä Hurinan ennen kuin kuolen, ja sitten Hurina tuleekin.

No, ihan mukavaa hänet on nähdä, vaikken näy tästä vielä käyvänkään manan maille...

Hiivin alakertaan siellä tuhisevan Vompsun viereen vasta kolmen maissa aamuyöstä, ja tänään on sentään työpäivä. Mutta olen hyvällä tuulella, olenhan elossa.

Kuvitelma ja todellisuus

Jos kuvittelisi. Jos kuvittelisi, miten haluaa elää, miltä tahtoo näyttää, mitä tahtoo tehdä, millainen kuvitelmasta tulisi?

Kuvitelmani ovat muuttuneet parin-kolmen viime vuoden aikana kovasti. Olen päästänyt irti siitä kuvitelmasta, jossa herään energisenä, voimistelen tunnin ja syön pienen aamiaisen nautiskellen valoisassa keittiössä. (En ole ikinä asunut asunnossa, jossa olisi valoisa keittiö. Ystävän perheellä oli sellainen kun olin lapsin. Rakastin olla siellä yötä, koska keittiöön paistoi aamulla aurinko.) Ja että sitten suuntaan (kenties koiralenkkien jälkeen) tapaamaan ihmisiä, jotka ovat omistautuneet taiteelle ja tieteelle, ja kävelemme ja keskustelemme tai kenties istumme kahvilassa ja keskustelemme. Ja että sitten liikun lisää, ja teen jotakin merkityksellistä taidetta. Ja että iltapäivän lopuksi lojun sängyssä ja luen kirjaa ja teen muistiinpanoja vihkoon vierelläni. Ja että illalla vielä nähdään ihmisiä ja kenties nautitaan lasi tai kaksi viiniä.

Mistä nämä kuvitelmat tulivat?

Tänään on sellainen päivä kuin olisin joskus aiemmin toivonut: kalenteri täynnä liikuntaa ja kulttuuriasioita, sekä taiteen tekemistä että kokemista, jumppaa että kävelyä. Hyvä kun syömiselle jää puolisen tuntia, samoin savisten vaatteiden päältäkiskomiseen ja teatterivaatteiden tilalle vetämiseen. Illalla saisi viiniä ja keskusteluakin mutta taidanpa skipata ja tulla aikaisin nukkumaan.

Huomaan ihan selvästi, etten tahtoisi kuollaksenikaan tällaista elämää, en pidemmän päälle. Päiväkin ottaa koville, vaikka periaatteessa kaikki menot yksitellen kuulostavat mukavilta.

Ja kun kysyn, mistä nämä kuvitelmat tulivat, mistä sain päähäni, että elämäni pitäisi olla niin täytettyä, luulen tietäväni myös vastauksen. Siitä kai, etten ole oikein saanut lapsena olemisen, vain olemisen, rennon olemisen ja palautumisen, mallia muulta kuin isoäidiltä. Ja siitä, miten muut puhuivat hänen olemisestaan, opin jäsentämään rentoilun merkiksi kuolemansairaudesta. Merkille pantavaa on silti myös se, että kaikista elämäni ihmisistä vain isoäiti jaksoi suhtautua minuun ystävällisesti ja pyyteettömästi, kun olin lapsi. En tarkoita, ettei hän olisi ollut ankara tai tiukkapipoinen tai asenteellinen tai jääräpäinen tai hetkessä nollasta sataseen kiihtyvä, totta kai oli. Mutta silti myös inhimillinen ja kuunteleva. Hänellä oli siihen aikaa.

Entä sitten, vaikka hän tosiaan olikin kuolemansairas ja joutui olemaan ahkeroimatta, tavoittelematta täydellisyyttä ja hössöttämättä sairauden, lääkkeiden sivuvaikutuksen ja sen sellaisen takia. En usko, että minun pitäisi sairastua voidakseni poimia olennaisen asian hänen olemisen tavastaan. Vapaus ei voi olla pelkästään mikään jumalien rangaistuksen sivuvaikutus tai lohdutuspalkinto.

Siitä voi olla iloinen ja siitä voi pitää kiinni, sitä voi tavoitella.

Tai ainakin tahdon kuvitella tällä hetkellä niin. On mielenkiintoista, miten tämän jäsennän kolmen vuoden kuluttua. Katsonko todellisuuden korjanneen käsityksiäni.

Hajamielisyys

Muistan joskus lukeneeni kirjaa (mutta en kylläkään, mistä kirjasta oli kyse), jossa hajamielisyys ja keskittymiskyky oli asetettu vastapariksi. En tiedä, mitä kirjoittaja tarkoitti hajamielisyydellä, mutta selvästi jotakin aivan eri seikkaa kuin itse tarkoitan. Minussa näet hajamielisyys liittyy keskittymiskykyyn: kyse on saman ilmiön kahdesta eri puolesta.

Kun lähden ystävän luota, jo portaita alas laukatessani (se on laukkaa, ei kipittämistä tai jyskyttämistä, jumputtamista tai ravaamista, eikä etenkään verkkaista käyntiä, joka minun pitäisi muistaa ja omaksua tyylikseni polviparkojeni takia) ajatukseni suuntautuvat erääseen ratkaisuun käännöksessä. Kääntelen ja makustelen sanoja suussani. Ne polttelevat kuin väkevä salmiakki.

Muistikuva, jonka onnistun kutsumaan, liittyy kadun ylittämiseen. Siinä vaiheessa minun on täytynyt poistua rapun lisäksi myös sisäpihalta ja kulkea pätkä katua ylöspäin. Ei autoja, yli siis. Vilkaisen entistä kouluani ja sanallistan ajatukseni: "koulunviertä kulmaan asti, kulmasta leipomolle". Sitten laskeudun takaisiin käännösratkaisuun.

Jossakin vaiheessa ympäristöä tietoisten prosessien ulkopuolella tarkkaillut kehoni havahtuu siihen seikkaan, että kuljen väärään suuntaan. Olen seurannut koulun väärää seinää! Käännyn kannoillani puoliksi harmistuneena ja puoliksi huvittuneena. Mitä sekopäistä meininkiä!

Muistan monia muitakin tällaisia tapahtumia ja moitteita hajamielisyydestä, kun oikeastaan se, mistä minua olisi pitänyt moittia, on liian hallitseva keskittyminen johonkin toisaalla. Vai liekö sekään tarkka ilmaus? Eiväthän ajatukseni ja kiinnostuksenkohteeni todellakaan ole "jossakin toisaalla" vaan nyt, tässä, nämä. Ne saattavat täyttää elämänkenttäni tällä hetkellä paljon suurempina ja läsnäolevampina kuin talot ympärilläni. Jos joku toinen ei havaitse niitä, ei se silti tarkoita, etteivätkö ne muodostaisi lähestulkoon ylhäisessä yksinäisyydessään sitä ympäristöä, jossa kävelin väärää seinänviertä.

Tarkoittaako hajamielisyys usein vain sitä, ettei hajamieliseksi moitittu keskity siihen, mihin joku toinen haluaa tai olettaa hänen keskittyvän? Voidaanko toisen tarkkaavaisuutta kääntää moittein? Ja jos tarkkaavaisuus saadaankin suunnattua oletettuun aiheeseen moittein, onko tämä uudelleensuuntautuminen ehkä rikkonut jotakin moititun omasta tahdosta? ("Se, mistä sinä olet kiinnostunut, ei merkitse mitään." Kärjistettynä, tietysti. Kuinka monta toistoa tarvitaan, että tämä alkaa tuntua relevantilta epäilykseltä?)

Voisiko hajamielisyys joskus viitata myös siihen, ettei ihminen osaa oikein keskittyä mihinkään (kuten hajamielistä joskus syytellään)? Mutta eiväthän keskittymisvaikeuksista kärsivät ihmiset ainakaan aina muistuta hajamielisen stereotyyppistä mielikuvaa. He eivät jää istumaan uneksiva ilme kasvoillaan eivätkä lähde kulkemaan väärää tietä johonkin muuhun uppoutuneena.

Minulla on ollut ystävä, joka olisi ehkä voinut saada jonkin tarkkaavaisuushäiriön diagnoosin. Koetin tukiopettaa hänelle matematiikkaa ennen ylioppilaskirjoituksia. Hän oli hyvin läsnä kommunikaatiotilanteessa, sanavalmis, hyvin vastahankainen ja uhmakas ja kutsui matemaattisia merkintöjä salakieleksi ja kusetukseksi. Hän ei yksinkertaisesti osannut suunnata tarkkaavaisuuttaan yhtälöön edessämme enkä minäkään tietenkään osannut suunnata hänen tarkkaavaisuuttaan. (Sitä paitsi hän oli ystäväni - ilman sitä olisin tuskin äkännyt, ettei hän yksinkertaisesti kykene keskittymään kahta sekuntiakaan yhtälön tutkimiseen vaan alkaa heti kiihtyä ja kapinoida moista mahdottomuutta vastaan. Kyllähän minä tiesin, ettei hän vastusta oppimisen ideaa eikä sitä, että pakotan hänet töihin, koska en pakottanut. Itsehän hän apua pyysi ja halusi oppia.) Päätin laskea muutaman yhtälön esimerkiksi, jos vaikka tekemisteni seurailu tuottaisi hänessä jonkin oivalluksen. Keskityin sekä lukuihin että asian ääneen selittämiseen. Hän keskeytti minut jo heti alkuunsa ja kysyi, miten jaksan tuota paskaa niin pitkään. "Häh?" kysyin hämmentyneenä. "Niin on vaan tehtävä. On vain pakko laskea vaihe kerrallaan. Ei nää muuten tule valmiiksi. On jo aika hyvin, jos muistaa et aina ekaks tulee tää vaihe. Katso, tää tässä." En usko, että minusta oli lainkaan apua. (Minulle pestistä oli kyllä apua. Tajusin, että minulla oli jokin kyky, jota en vielä silloin tarkasti hahmottanut, nimeämisestä puhumattakaan, ja ettei tuo kyky ollut itsestäänselvyys. Olin jossakin vaiheessa oppinut suuntaamaan tarkkaavaisuuttani ja kohdistamaan sen sellaiseenkin, mikä ei ensi silmäyksellä vaikuta kovin houkuttavalta. Joskus jonkin asian tahtominen edellyttää kaiken maailman hanttihommia, mutta eivät ne tunnu turhilta, koska tietää niiden liittyvän tavoitteeseen. Sellainen asenne tai taito kohdistaa tarkkaavaisuutensa ei siis ollutkaan mikään itsestäänselvyys.)

Hajamielinen ei olisi se sana, jolla kuvaisin tuota ystävääni. Kuvaan sillä sen sijaan mielelläni itseäni, koska tunnistan helposti, että monet toilailuistani ja kummista äkkikäännöksistäni kävelyillä liittyvät siihen, kuinka keskityn johonkin aivan toiseen kysymykseen kuin moni muu olettaisi. Suurpiirteistä taloudenpitoani helpottaa se, että mieskin on samalla lailla hajamielinen. Tiskivuoren sulkeistaminen käy aivan huomaamatta. Yksityiskohdista helpommin ahdistuvat ihmiset eivät varmasti sietäisi toistuvaa kämpän kaaostumista "olennaiseen keskityttäessä". Se saa miettimään, olisiko oikea vastakohta hajamieliselle kenties pikkutarkka? Mutta ei, ei sekään tunnu oikealta, koska hajamielisyys toisaalla on usein pikkutarkkuutta jonkin muun suhteen. Tietoisesti läsnäoleva? Siinäkin on kummallinen todellisuudellisuuksien painotus - ikään kuin läsnäolo pinnanmuodostuksessa, katuverkossa ja keskustelussa olisi jotenkin todellisempaa kuin läsnäolo piinaavassa ongelmassa tai kiintoisassa pähkinässä tai jossakin keskustelun askarruttavassa yksityiskohdassa.

(En oikeastaan edes tahdo ajatella keskittyneesti kuviteltua tilannetta, jossa piinaava ongelma olisi jotakin niin häpeällistä tai ylitsevyöryvää, ettei sen olemassaolosta tai laadusta voisi puhua kellekään. Ja silti se lähestulkoon täyttäisi elämänkentän ja estäisi huomion kiinnittymisen kaikkeen muuhun. Ehkä voimakas trauma onkin juuri tällainen ongelma?)

Kaikki tämä kenties turha pähkäileminen (joka ei siis mitenkään liity käännösratkaisuun vaan nousi mieleen siitä riemastuttavasta varmuudesta, jolla taitoin matkaa koulun väärää sivua havahtumiseeni saakka) saa miettimään, josko sittenkin hajamielisyyden vastakohta olisi Jumala. You know, kaikkien näkökulmien yhtäaikainen summa. Joka näkee kaiken aikaa ja kaikkialle. Olen kyllä ihan tyytyväinen siihen, etten ole Jumala. Luulen, että pitkästyisin ainakin kaikkein tyhmimpiin näkökulmiin ennen pitkää. En tahtoisi sietää niitä ja mitä sitten tapahtuisi? Häviäisikö maailmasta viha, väkivalta ja rasismi? Millaista elämä sitten olisi? (Jos oletetaan, että on Jumala, en osaa olettaa, mutta näin hypoteettisesti ees, niin on ihan pakko tunnustaa, että minusta hänen ehkä hämmentävin piirteensä olisi se, että hän tahtoo sietää vaikka mitä kouhotusta. Se suvaitsevainen löperöys menee kyllä yli ällin. Eikö valta lainkaan turmele häntä, vai onko juuri löperöys ja piittaamattomuus turmeltuneisuuden osoitus?)

Tai sitten hajamielisyyden vastapooli voisi olla se kuuluisa tippaleipäaivo (jolloin hajamielinen on putkiaivo). Olisi kiinnostavaa tietää, kuinka tippaleipäaivoinen ihminen voi olla. Ja tunnenko yhtään sellaiseksi itsensä tunnistavaa. Sellaista, jonka tarkkaavaisuus aidosti keskittyisi moneen asiaan yhtäaikaisesti. Ja jos on, miksi heitä ei kutsuta hajamielisiksi, kun heidän mielensä kerta heijastelee kärpäsensilmissään satoja tarkastelun kohteita yhtä aikaa ja onnistuu siten hajauttamaan keskittymisen moneksi säteeksi?

Kylläpä suomen kielessä onkin kinkkisiä sanoja.

Lauer ja merenympärys

Talvi lipuu. Aika jotenkin kitistyy välttämättömyystoimiin: istun käännöksen ääressä, erämaa-aurinko paahtaa sivuja, välillä syön tai kävelen ulkona Vompsun kanssa, vesijuoksen. Kun on kylmä, tulen märällä päällä ja raitiovaunulla kotiin.

Joskus raitiovaunussa törmää tuttuun, kuten entisen miehen tätiin. Hän matkaa oopperaan. Puhumme hammashoidosta. Kerron erään vakuutusyhtiön lähettäneen toiminimelleni liikelahjana puisen voiveitsen. Liitekirjeessä aloittavan yrittäjän alennus on sisennetty ja alleviivattu ja kirjoitettu samalla fontilla, jolla lehtien erikoistarjouksissa kerrotaan vastaanottajan saavan neljän kuukauden lehdet kolmen kuukauden hinnalla. Se tuntuu halvalta tempulta, koska alennus on lakisääteinen ja sen saa yrittäjäneläkkeestä kaikilta vakuutusyhtiöiltä. Ei minua voiveitsellä ihan osteta. Täti jää pois. Me menemme kauppaan, keräämme koriin greippejä ja hapankaalia.

Kassalla edellisen naisen kassissa on neljä kaljaa, maitosuklaalevy, viipaloitua eläimen ruumista ja vaaleaa leipää.

Joskus raitiovaunut ovat tyhjiä. Ei, se on väärä sana. Joskus raitiovaunuissa ei ole ketään tuttua eikä kukaan katso silmiin, vaikka haen katsekontaktia. Silloin saatan seistä ja katsella kaidetta, josta on kai tarkoitus pitää kiinni ja etsiä tukea, jos ei saa istumapaikkaa. En tiedä, sanotaanko tätä harjatuksi metalliksi. Mutta yhtenä iltana kun matkaan tällä lailla yksin pää märkänä pipon sisässä, tajuan kouriintuntuvasti hetken ainutkertaisuuden. Tämä ei toistu. Mikään ei toistu. Tämä on ainutkertainen hetki ainutkertaisessa elämässäni. Voin kuvitella invarianssin, mutta se jää kuvitelmaksi. Tämä tanko on niin ainutkertainen, niin tämä ja tässä ja nyt, että näen koko kotimatkan noilla silmin. Näen taas ikkunoiden valot talolaivoissa. Ne, jotka sanovat "einmal ist keinmal", haluaisivat kieltää tämän merkityksellisyyden kokemuksen. He eivät pysty siihen.

Joskus ihmisyydestä muistuttaa koira. Niin käy tänään. Kävelemme meren ympäri tai oikeastaan meren osan, pars pro toto, kuulostaa paljon paremmalta kiertää meren ympäri, mutkattomammalta, en saa katsekontaktia vastaantulijoihin. Minua vaivaa ajatus siitä, etten tunne heitä ja etteivät he siksi halua tunnistaa ihmisyyttäni. Puhumme miehen kanssa sellaista mitä aviopuolisot keskenään puhuvat: meluaidoista, infraäänistä ja teknillisten korkeakoulujen oppiarvojen käännöksistä indoeurooppalaisiin kieliin. Haluaisin seistä sillankaiteen luona ja tutkia huurretta tuntikausia, mutta meillä molemmilla on työ. Ihmiset katsovat ohi. Viimein kävelemme koiraa kohti. Se on istutettu tienposkeen, omistajan kädessä rapisee raksupussi. Koiran korvat ilmaisevat alistumisen ja uhman sekoitusta, koska me lähestymme sitä korkeina lihan torneina vaappuen kaksilla jaloillamme. Sen silmät katsovat suoraan omiini ja näen niistä pelkoa, uhmaa, alistumista ja neuvottumuutta. Kuka sinä olet? Niin silmät kysyvät. Vastaan vilkaisemalla nopeasti alaviistoon ja palauttamalla sitten silmäni uteliaina ja ystävällisinä katseen imuun. Minä olen tällainen. En vaaraksi. Koira tunnistaa eleen ja vastaa ilolla. Myöhemmin, kun olen pysähtynyt kaiteen luo ihmettelemään kidemuodostelmia, koira jolkottaa ohi. "Tuo on kiva koira", sanon miehelle ja yllätyn uskoutumisestani. Loppumatkan ajattelen vastaantulijoita ja heidän haluttomuuttaan eleiden keskusteluun. He vain torjuvat eleillään, vaikka päivä on loistava ja kidemuodostelmia kaikissa rungoissa, korsissa, teräselementeissä. Mutta tunnistan vastaantulijoiden ihmisyyden nyt kun koira on hyväksynyt minut tai sieluni tai miksi sitten sitä kutsuisinkaan, nyt tuntuu kuin ymmärtäisin ensimmäisen kerran, mitä sielulla voitaisiin tarkoittaa, se on koiran tarkkaavaisuus, koira on hyväksynyt sieluni eli sen, että olen ystävällismielinen olento. Kun koira on vastannut minulle sillä lailla kuin ihmisten voisi olettaa vastaavan. Kun se on tutkinut minut silmillään ja huomannut vertaisuutemme, että minullakin on mieli, huolenaiheita ja iloja. Koira on ollut läsnä, kuulostellut, tehnyt johtopäätöksen.

Eräässä kiinalaisessa elokuvassa, jonka lainasimme kirjastosta, oli viehättävä mutta innokkaaksi hahmoksi jäävä koira. Englanninkielisessä tekstityksessä koiran nimi oli Lao Erh, jonka mies käänsi vanhaksi kakkoseksi, mutta voi se muutakin olla, hänen kiinanopinnoistaan on jo aikaa, ja saksankielisessä tekstityksessä Lauer. Lauer, haaleampi. Mutta vain vanhahtavassa kielenkäytössä. Mies hämmästeli, miksi Kiinassa on saksanpaimenkoiria.

Minun pitäisi jaksaa lukea nobelistin kirja loppuun. Se tuntuu vaikealta. Pidän enemmän kääntämisestä, jos on pakko olla kirjan ääressä. Olen tällä erää kyllästynyt romaaneihin.

Ulkona on taas kylmempää. Sisälämpötila on laskenut kahteentoista asteeseen. Mahtaako enää merkitä mitään siirtää siitakepölkkyä jääkaappiin ja takaisin?

Loistouutinen ja karmea stressi

Ehkä on huono ajatus lukea sähköposti ennen nukkumaanmenoa, ajattelen. Sitten huoahdan, että tuskin siellä mitään on.

Olen väärässä. Sähköpostissa odottaa se työtarjous, jota olen ronkunut ja tiedustellut, siinä se nyt on. Ensimmäinen reaktio on jähmettyminen. Istun ihan hiljaa, tuskin hengitän. Pelkään näkeväni unta. Sitten rentoudun, luen viestiä eteenpäin. Lukitun muutamaan sanaan, en ymmärrä niitä, etsin sanakirjan, tarkistan ne. Luen vielä eteenpäin. Istun ja hengitän. Tunnen pelon valuvan minuun, vaikka kai minun pitäisi nyt tuntea riemua. Mitä roskaa, ei ihmisen pidä tuntea mitään. Minä pelkään ja sillä siisti. Pelkään, koska toive on toteutunut.

Sitten saan sanottua ääneen, mitä on tapahtunut. "Hienoa!" huutaa Vompsu. "Niin on, mutta helvetin pelottavaa myös", vastaan. Äkkiä koen itseni pieneksi ja huonoksi ja ansaitsemattomaksi ja työ tuntuu vuoren kokoiselta. "Totta kai se on pelottavaa", vastaa Vompsu. Niin, totta kai, myönnän auliisti. En ole ennen tehnyt tällaista enkä tiedä, onnistunko. En tiedä edes, pidänkö työstä, vaikka moni onkin kysynyt minulta, miksen tee sitä työtä ja että he kuvittelisivat minun viihtyvän siinä. "Mutta siis tietysti mä haluan sen!" totean sitten.

Jotenkin vain tiedän sen, tiedän etten antaisi itselleni anteeksi, jos pelkkää tietämättömyyttäni ja säikkyyttäni vastaisin kieltävästi. Hitto vie, olen kinunnut mahdollisuutta pitkään. Kaikki tietävät, että tämä on kokeilu. He ovat halukkaita luottamaan minuun. En voi nyt työntää päätäni sängyn alle ja hopottaa, että luottamus on perusteetonta. Eikä se ole, kuten Vompsu sanoo, osa työstäni on ollut juuri tällaista ennenkin. "Mutta vain osa", muistutan. Se on ollut se osa, josta olen ollut vähän peloissani. Voi olla, että saan aikaan katastrofin, se on ihan mahdollista. Mutta todennäköisesti en. "Ehkä saan haukkuja ja voin sitten sanoa, ettei tästä oikein tullut mitään", aprikoin ääneen. "Et voi tietää kokeilematta", lohduttaa Vompsu. "Niin", myönnän.

Oikeastaan puhuminen on turhaa. Jo viestin otsikon nähdessäni tiedän näet, että jos asia minusta riippuu, tämä on seuraava työni. (Toivottavasti en pimahda lopullisesti asiasta neuvoteltaessa, hihittele ja tuijota ulos ikkunasta tai pissi toimistotuolille tai muuta, josta voitaisiin päätellä, etten ole pestin mittainen.) Tarjous tuntuu yhtä aikaa pelottavalta, kutkuttavalta, haastavuudessaan hullulta ja samalla luontevalta. Olen joskus ohimennen kysynyt, liikenisikö minulle joskus tällaista työtä, joskus vähän muistellut toiveestani, ja nyt he tarjoavat sen mukaista pestiä.

Tunnen samaa ambivalenssia kuin rakkaussuhteiden solmimisessa. Tavallaan haluan, mutta olen pelosta kankea eikä pääparkani tunnu toimivan entisenkään vertaa. Itkettää, mutta olen niin jännittynyt, ettei itkuun putoamisesta ole puhettakaan. Mutta tiedän myös, että kaikki lutviutuu jossakin vaiheessa, tai jos ei lutviudu, ei siihenkään kuole. En oikein hahmota edes, millaiseksi ajanjaksoksi olen sitoutumassa ja mitä tämä kaikki merkitsee. On aloitettava taas aivan alusta, opeteltava kääntymään päinmakuulta selälleen ja päinvastoin, kurotettava varpaisiin ja taivaalle, haparoitava, ryömittävä ja kontattava, kunnes vähitellen voi kävellä pelkäämättä kaatuvansa mihin tahansa suuntaan.

Mutta opinhan toki kävelemäänkin, se oli katastrofi, olen kävellyt jalat hajalle enkä oikein osaa kuvitella itseäni istumatyöhön. Enkä osaa katua, en osaa katua tällaisia hetkiä, joina myrskyän sisältäkäsin sanoessani asian kuin itsestäänselvyyden ja muut sanovat "hienoa" ja tunnen putoavani vinhasti, kohta puidenlatvojen tasolle, ja istun rauhallisesti sängyllä ja sydän hakkaa ja tuntuu siltä, että yöksi on mahdotonta nukahtaa ilman VALTAVAA kupillista valeriaanaa. Ja toivon, ohimenevästi, että olisin sittenkin syntynyt hevoseksi, sillä hevosena minulla olisi ratsastaja, joka ohjaisi minua vaivihkaa ohi pelottavan esteen niin monta kertaa, että rentoutuisin, ja sitten äkisti kääntäisi minut esteelle ja ennen kuin olisin ymmärtänyt, olisin loikannut sen yli ja puhkuisin hämmästystä ja tyytyväisyyttä. On jotenkin rasittavaa olla molemmat, koska enimmäkseen identifioidun hevosensäikkyyteen, en juonimiseen ja "kaikki menee ihan hyvin" -rimssuun.

Vaikka jälkikäteen tietysti kaikki tuntuu juuri siltä: minä vain jotenkin humpsahdin sellaiseen asiaan, mihinlie, yliopistoon ja valmiiksi ja työhön ja toisenlaiseen työhön, suhteista nyt puhumattakaan. Suhteiden alussa on aina sellainen olo, että on marraskuu, mutta ei aurinkoinen päivä kuten tänään, vaan vihmainen, piiskaava, lehdet lentävät ja on märkää, silmille on kiedottu side ja takin kaulus on aika auki eikä ole kaulaliinaa. Ja on edettävä kokonaisen kaupungin halki sillä tavalla, sokkona, ehkä jopa takaperin. On unohtanut perustelut, miksi ajatteli haluavansa jotakin, mutta epäilee, että asia on edelleen niin, ja siten ei jähmety paikalleen, vaikka liikenteen läpi luoviminen takaperin ja vielä side silmillä ja liukkaalla kelillä ei voi mitenkään olla turvallista eikä järkevää. Samalla tavalla kuin hevosen selkään kapuaminen ei koskaan voi olla täysin turvallista eikä järkevää, eikä juokseminen portaissa, eikä edes hathajooga, lempeä hathajooga, jossa heti onnistuin venäyttämään selkäni liialla tehokkuusfiksaatiolla. Elämä ei noudattele turvallisuustoiveita.

Ja näissä tilanteissa on itsepäinen pieni hevonen, pieni tynnyrivatsainen hevonen, joka tuijottaa keltavalkoista puomia vauhkona otsatukkansa alta ja jonka silmät pyörähtelevät ja joka sivuuttaa esteen viimeisen kerran hypätäkseen sen yli seuraavaksi, hevonen joka ei kuollakseenkaan myöntäisi, että se itse on tämän keksinyt, itse se itseään tässä suostuttelee, puhuu puomin putoamisesta jonakin ei-vaarallisena. En minä niin tahtonut! Paitsi että tahdoin! Niin, mutta se oli eilen! Mutta tahdothan sinä edelleen tai siis tahdonhan minä edelleen! Niin mutta minua pelottaa myös! Mutta sinua tylsistyttää ei vaan minua tylsistyttää myös pelkkä uran kiertäminen, eikö vaan! Niin, mutta! Mutta! Mutta! Mitä vaan mutta ei tuota estettä ja juuri tuon esteen minä aion nyt seuraavaksi hypätä, kolisivat kaviot puomiin tai eivät.

Ottavatkohan muut työkeikkoja vastaan jotenkin pienemmällä tohinalla ja kohinalla? Tuntevatko hekin repeävänsä ainakin kahteen palaseen, jotka kinaavat kireällä äänellä niin ettei uni lähesty? Voisinko joskus ja jossakin asiassa tuntea itseni varmaksi, päteväksi, kelpoisaksi, epäröimättömän innokkaaksi (vaikuttamatta silti saivartelevalta, pompöösiltä tai jankuttavalta hemulien tyyliin, kuten joskus kasviasioissa käy tai ainakin pelkään käyvän)? Onko se liikaa pyydetty? Edes jossakin? Tai jos edes sydämeni hakkaisi sen verran laimeammin, ettei se tuntuisi sijaitsevan yhtä aikaa poskihampaissa ja jokaisessa sormenpäässä?

Luultavasti tanssin tulisten hiilten steppiä sinne saakka, että kaikki on varmistunut tai en vain jaksa hermoilla ja siihen voi mennä kuukausia. Luojan kiitos ostin Espanjasta suuren pussin valeriaanaa. Ja onneksi on kirkasvalolamppu ja D-vitamiinitabletit ja tämä asunto ja Vompsu ja kissat, onneksi tänä perjantaina alkaa rentoutumiskurssi. Arvelin, että siitä saattaa olla marraskuun pimeydessäkin hyötyä. Hämmentävää, miten oikeaan osuin sokolla arvauksella. Sillä sain tämän pestin tai en (tyypillistä, etten osaa kuvitella, että se voisi olla varmaa, minun pitänee raivostua omaan kyvyttömyyteeni sen parissa varmasti oikein kunnolla ennen kuin koen sijaitsevani jämerällä todellisuuden maaperällä), molemmissa tapauksessa tohisen ylikierroksilla jokseenkin varmasti.

Ellen sitten yön aikana vaihdu joksikin toiseksi tai kohta herää tutulta futonilta. Hmm, en muista kyllä ikinä kirjoittaneeni unessa blogia... jotenkin minusta tuntuu, että olen valveilla enkä unessa, mutta en oikein osaa asettua uutiseen. En ole ehkä tottunut siihen, että tärkeät toiveeni noin vain toteutuvat. Niin, sitä se varmasti on. Monet asiat ovat tapahtuneet toivomatta, useimmat asiat, itse asiassa. Viimeksi kai olin näin täpinöissäni, kun sain ensimmäisen kustannustoimituskeikkani. Siitä on nyt kolme vuotta.

Pelkään tukehtuvani pulssiini. Samaan aikaan tahtoisin nauraa ääneen tai itkeä, mutta olen kadottanut nuo kyvyt. Kissat eivät huomaa mitään erityistä tapahtuneen.