Elämää idyllissä jne.

Sadonkorjuuaika on edennyt siihen pisteeseen, jossa kerään koriin - ihan oikeaan pajukoppaan kaiken maailman muovirasioiden sijaan - päärynöitä ja niille on tehtävä jotain, etteivät ne mätäne. Olemme lahjoittaneet päärynöitä ja omenoita jo neljään eri suuntaan mutta silti niitä vaan tulee ja tulee. (Lisäksi homehdutin hapatuskokeilun päärynöistä.) (Päärynäsiiderietikka sen sijaan vaikuttaa edistyvän suunnitelmien mukaisesti.) 

Salaojaremontti alkaa parin viikon päästä. Olemme repineet terassin irti kahden ystävän avustuksella. Maksoimme talkootyöstä tomaattilaatikoilla. Kaikkialla on nyt rapaa. 

Terassin alusesta paljastui lehtikomposti, joka on syntynyt sinne alle spontaanisti lehtien leijailtua sisään terassilankkujen välisistä raoista. Siellä lankkujen alla ne tietysti saivat niskaansa kaikki sateet mutta eivät kuivahtaneet syvässä varjossa poudallakaan. Kerrassaan erinomaista laatua. Lehtikomposti oli aivan täynnä matoja, ja raavimme sen kurkku- ja kurpitsapenkkiin, josta tullee tomaattipenkki ensi kesänä. 

Eilen illalla tapahtui jotain hassua. Opetin pilatesta livestreamilla joogahuoneesta, ja tietäen tätä tarpeeksi lähinä opetettuani, mikä on vaikeaa käsittää, ellei sitä erikseen tähdennetä ja näytetä, siirsin kameran mikkeineen lattialle ja kävin sen eteen pyrstö kameraa päin. Kuvassa olivat ennen kaikkea jalkaterät, ei sentään takamukseni. Mutta yhtäkaikkisesti, äkisti kaasua purkautui aivan todella äänekkäänä pieruna. Tätä ei ole vielä koskaan livestreamissa tapahtunutkaan, joskus kyllä livenä. Ja juuri kun mikki oli aivan siinä vieressä! Alkoi naurattaa ihan mahdottomasti. Oli vaikeaa pysyä asiallisena ja vakavana ja vain jatkaa, koska iso osa minusta olisi vain halunnut kieriä lattialla hihittäen. Kai se on tavallaan siunaus, että reagoi näin eikä esimerkiksi nolostumalla. Olisi aika raskasta jos ei meinaisi kehdata ohjata enää tuntia ensi viikolla. 

Huvitus, kuten aina, hävisi aika nopeasti. Sitten oli taas helppoa olla tarkka ja virtaava. Tilanteet tulevat ja menevät. Ajatukset, tunteet, tuntemukset. Mutta en kyllä suhtautunut pieruun neutraalisti. Huvitus ei ole neutraali tunne. 

Tänään ovikello soi vähän seitsemän jälkeen. Tiesimme kyllä, että työmiehet tulisivat jossain vaiheessa kytkemään aurinkopaneelit verkkoon, mutta ajasta ei oltu ilmoitettu mitään. Kompuroin ovelle pyjamassa, hamuten hädissäni edes villatakkia risaisen paidan peitoksi. (Yöpaitana käyttämässäni paidassa on nolosti reikä juuri sellaisessa kohdassa, että nänni ryömii sieltä esiin itsekseen.) Aamu sujui oudossa puurossa, kun työmiehet ramppasivat eestaas, koira karjui niille ja kissat yrittivät hyötyä tilanteesta ja lurahtaa ulos. Jossain vaiheessa havahduin pahaan hajuun, jotenkin todella ällöttävään. Kun tutkin tilannetta tarkemmin, löysin paskaa joka puolelta eteistä, keittiötä ja olohuonetta. Ilmeisesti miehistä kiihtynyt koira oli kakannut reviirikakan eteisen lattialle ja miehet sitten työkenkineen levittäneet kakan joka puolelle. Huomasin asian tietysti juuri siinä kohdin, kun olin silpunnut kymmenen litran kattilan täyteen päärynää. Hygienian riemuvoitto! Korjasin kakkoja ja murisin mielessäni. Sitten takaisin soseenkeittoon. Outo koirankakan ja chaimausteella ja rommilla terästetyn päärynäsoseen tuoksusekoitus leijui kaikkialla. Ja sosekin jäi jotenkin löysäksi, kiisselimäiseksi. Kaksitoista isoa purkkia siitä tuli. Mitä ihmettä me teemme kaikella tuolla löysällä soseella? Ehkä siihen voi leipoa pannukakkuja tai jotain. 

Melkein kaikki puutarhan tomaatit ovat enää ruskeita, käpristyneitä rankoja. Ainoastaan kaksi lajiketta jatkaa kuin mitään kylmiä öitä ei olisi koettukaan: Tartufo ja Poil Blanc. Ikävä juttu sinänsä, että molempien lajikkeiden hedelmät ovat meistä molemmista aika pahoja. Siis suhteellisesti. Tomaatteja on niin herkullisia, että en ehkä uudelleen tartu näihin sankareihin, vaikka ne kuinka ovatkin kylmänkestävämpiä kuin mikään muu koetettu lajike. Onhan täällä Etelä-Suomessa ihan nätisti kasvukautta. Mutta jos joku pohjoisempana haluaa ihan minkä vaan tomaatin, niin yli viidestäkymmenestä tänä vuonna kokeillusta lajikkeesta - joista iso osa oli nimenomaan kylmänkestäväksi mainostettuja - nämä kaksi voisivat viihtyä. 

Tuntuu oudolta, että aurinkopaneelit katolla nyt ihan oikeasti syöttävät sähköä meille. Eivät vielä verkkoon, ne pitää ensin jotenkin rekisteröidä pientuotantorekisteriin tai johonkin vastaavaan. Siihen menee kuulemma ainakin viikko, että paperit ovat edenneet siihen pisteeseen, että voimme sopia siirrosta ja myydä ylijäämäsähkön. Tämmöisenäkin pilvisenä päivänäkin sähköä tulee nyt enemmän kuin parhaillaan käytämme. Tietysti lämmityksetkään eivät ole vielä päällä, eli talvella on toisin ja syömme taatusti omat sähkömme. Mutta jos edes vaikka puolet vuodesta olisi sähköomavarainen, olisihan se jo jotakin! 

Purkitettuja tomaattisoseita, kuivattuja tomaattiluiskareita, omenasoseita, päärynäsoseita, mustaherukkahilloja ja glögiin säilöttyjä kokonaisia päärynöitä on nyt viisi isoa säilytyslaatikollista. Kai me sitten syömme ne vuodenkierrossa. Viisikymmentäkaksi viikkoa, laatikollinen per kymmenen viikkoa. Ensi talvena rahat ovat niin tiukassa että ehkä on ihan hyvä, että lohtuhilloa riittää. Voi tehdä pannukakkua, se on edullista, ei tarvita kuin kikhernejauhoa ja kaurajauhoa ja vettä ja rasvaa ja vähän suolaa, ja sitten hillopurkki. 

Löysin metsästä juuri ison haavanpunikkitatin. Sieniä on ollut hyvin niukasti heinäkuun mahtavia haperoviikkoja lukuunottamatta. Ehkä niitä taas nyt siunaantuu, kun aina välillä sataa. Syksy on hyvin tyydyttävää aikaa, useimmat ruokamme lähinnä puutarhan ja välillä metsänkin antimista valmistettuja. Ei kai meillä olisi varaakaan syödä luomutomaatteja tämmöisiä määriä, jos emme olisi niitä itse kasvattaneet tuossa pihalla. Vetelen tomaatteja joka välissä ja usein aamullakin puuron kypsymistä odottaessani. Suurin osa chileistä on poimittu ja riippuu pitkissä ristroissa joogahuoneen seinillä. Silmämääräisesti arvellen niitä on enemmän kuin kerkiämme syödä talven aikana. Mutta - sittenhän niitä voi antaa lahjaksi. Ristrat ovat joka tapauksessa kauniimpia kuin mitkään taulut. Osasta chilejä keitin miedosti suolattua sosetta omenaan tai päärynään. Tavalliset chilikastikkeet maistuvat usein etikalle tai sokerille, nämä eivät. 

Päivä päivän perään, viikko viikon perään. Kurjet lentävät yli aurana, lasken summittaisesti seitsemisenkymmentä lintua. Zenon Kitionilainen on oppinut kerjäämään rapsutuksia. Vielä ei ole ahdistavan pimeää eikä kylmää. 

Pieniä iloja ja suruja

Olen ollut reipas ja opiskellut hurjasti. Tanssinut butoa, luovaa tanssia, kävellyt Tukholman katuja ja hämmästellyt sikäläisen etnisen lounastarjonnan lihapitoisuutta. Suunnitelma: opettajan pätevyys kesään mennessä, gradu ensi vuoden jouluun mennessä. Päivä kerrallaan hengittämistä, satunnaisia tarmokkuuksia, vielä useampia ujostumisia ja vetäytymisiä ja epäilyjä, viiltävää yksinäisyyttä seurassa ja rauhallisuutta yksin ollessa tai koiran kanssa kävellessä. Oivalluksia. Välillä tapaamisia, uusia tuttavuuksia, mitäsinäteettyöksesi, määrittelyitä ja niitä kieltäytymisiä. Huokaaminen, kun lukee kolumnista, ettei meillä ole aikaa pysähtyä ja ihmetellä. Onpas, sanon. Onpas, kirjoitan. On vain aikaa.

Pysähdyn pysähtymistäni. Hidastun, hidastan. Ihmettelen sitä minua, joka joskus oli, joka laittoi punaisen takin ja meikkiä ja rätisi sähköä ja onnettomuutta. Ja sitä minua, joka kieltäytyy meikkaamasta, pesee hiukset savella ja tuntuu löytäneen kummallisen rauhan siitä ajatuksesta, ettei osaa mutta että ei se mitään. Sen kun elää ja tekee vain näkymättömänä. Ehkä minusta on tullut taas lapsi. Ehkä tämä on jokin elämänkaarijuttu, tai liittyy siihen, ettei kukaan halua itseä, ei ainakaan mitenkään voimakkaasti, ehdottomasti, ja kun sellaista ei vain tapahdu, sitä lakkaa hahmottamasta itseään millään tavalla seksuaalisena. Koska olen lähinnä opiskellut enkä ole tavannut ystäviä, olen myöskin lakannut hahmottamasta itseäni sosiaalisena. Luen ja kirjoitan ja puhun ehkä luennoilla pienryhmissä. Joskus puhun kotonakin mutta en muista jälkikäteen, mistä. Eilen sain taas vastata seurueessa (harvinaista), miksen juo alkoholia enää. En oikeastaan tiedä. En koe tarvitsevani. Koen sen jotenkin olevan vastakarvaan kaiken sen kanssa, mitä arvostan ja mistä pidän. Kysymykseen vastatessani mietin, mitä ihmettä siinä seurueessakin oikein tein. Oikeastaan olisin halunnut olla muualla.

Syksy etenee ja pimenee. Pimeä tuntuu iltaisin. Aamuisin herään taas kuudelta nyt kun kelloja käännettiin. Kunpa niitä joskus lakattaisiin kääntämästä niin osaisi edes joskus herätä ihmisten aikoihin.

Ikävöin kissoja.

Tuntuu omituiselta, miten paljaaksi käy, kun jättää pois niitä merkkejä, joilla ihmiset tapaavat merkitä itsensä joukkoon kuuluviksi. On kuin ei enää muistaisi, mihin päin kulkee. 

Raportti

Olen tarkkaillut tilannetta ja tullut seuraavaan tulokseen: jatkan tarkkailemista. Tarkkailen tarkkailemistani ja koetan välillä raportoida. Ei niin, että ymmärtäisin, mitä tapahtuu. Tai edes toivoisin ymmärtäväni. Mutta onpahan ainakin jotain tekemistä, joka tuntuu oleellisemmalta kuin opinnot, tällä hetkellä. (Olen taas lakannut toivomasta että voisin joskus saada mielenkiintoisen työn, jossa en jäisi yksin kotiin tai en voisi vaikuttaa paljon mihinkään, ehkä pilkunpaikkaan tai triggerpisteeseen, siinä kaikki.)

Haluaisin raportoida ystävän univaikeuksista, koska ne kuulostavat vähän omiltani. Mutta en muista tarkalleen, mitä puhumme. On jokin aine. Jokin kemikaali. Se vaikuttaa kehossa jollakin lailla. Sitä on liikaa tai liian vähän, löytyy jokin syy, miksi keho ei samoa tarpeeksi syvälle. (Se ei kyllä kuulosta omaltani. Menen syvälle, kunhan nukahdan. En heräile paitsi silloin kun harmaa läimäyttää minua kasvoihin. Se tekee sitä nykyään välillä keskellä yötä. Siitä tulee sietämätön hemmoteltu kolli tätä menoa, se syö enää FOP Cateja ja niitäkin mieluiten vasta-avattuina. FOP Cat myydään piskuruisissa purkeissa. Siinä on suunnilleen pelkkiä lihoja ja vettä.) Jokin muuttuu. Usein elämässä tajuaa jonkin muuttuvan tai muuttuneen, muttei tarkalleen tiedä, miksi, ei välttämättä myöskään, mihin suuntaan.

En nuku yöllä. Makaan pimeässä vaikka voisin ihan yhtä hyvin kulkea toiseen huoneeseen ja sytyttää valot ja lukea vähän Don DeLilloa. Jos pyydettäisiin erittelemään, miksi pidän DeLillosta, sanoisin ehkä, että se johtuu siitä, että on mielenkiintoista lukea ihmisistä, jotka kuluttavat ja tekevät nykytaidetta. Että se on vähän kuin pullo tai piparkakku, joka tekee pieneksi tai suureksi niin että ylettyy lasipöydän päällyksiin tai voi möyriä miniovien läpi salaisiin puutarhoihin. (Yhdessä Ravellon kuuluisista puutarhoista löysin sellaisen oven tai kai se oli sadeveden poistokanava; joka tapauksessa toivoin piparia tai pulloa, joka olisi tehnyt minusta miniatyyrin, joka olisi voinut pujahtaa tiilenraosta salaiseen puutarhaan sen sijaan että kävelin normaalikokoisena ihmisten keskellä, ihmettelin mustaa helikopteria ja koin ahdistusta siitä, että olin laittanut mekon alle rintaliivit kun ilmankin olisi voinut mennä puutarhaan; jos joku hemmetti soikoon alkaa ajatella omiaan rinnoistani, se on niiden ongelma. Olen kyllästynyt naisena olemisen huolehtimiseen.)

Jotenkin valvominen ei yllätä, koska ennen valvetta (silloinkin valveilla) käyn juhlissa, jossa on paljon vieraita ihmisiä, ääntä, valoa, myöhää. Kaikki kolahtelee kuin hidastetusti kalloa vasten. Tarkkailen ja ihmettelen ulkopuolisuuden tunnettani. En ärsyynny siitä, otan sen vain käsiini ja kääntelen sitä ja koetan päästä selville sen käyttöohjeesta. Menen myös hiljaisempaan juhlaosioon ja yritän vähän autella siivoamisessa, koska se tuntuu mukavammalta kuin juopuneet ihmiset, onhan ilta. Matkalla juhliin istun metrossa olutlätäkköön. Koetan istua penkille ja istunkin sille, mutta penkki sisältää myös olutlätäkön. Haluan kääntyä kotiin jo siinä vaiheessa mutta puhun itseni ympäri: ei voi tietää etukäteen.

Valveilla kysyn itseltäni, eikö tosiaankaan. Fauni onnistuu nukkumaan, jotenkin ne ihmiset ja äänet eivät jatku hänen päässään sen jälkeen kun ajaa metrolla toiseen suuntaan (nyt ilman olutlätäkköistumista). Vompsu on Lapissa konferenssissa. Harmaa tulee kasvojen luo ja läimäyttää.

Makaan ja mietin, mitä tapahtuu. Kuka muuttaa ja minne. Muutanko jonkun kanssa vai yksin. Kaikki voisivat asua kanssani mutta en tiedä, osaanko asua kenenkään kanssa kovinkaan hyvin. Fauni ei halua asua Vompsun kanssa ja molemmat haluavat valvoa myöhään, Vompsu etenkin. Minä haluaisin mennä nukkumaan tasaisesti ja aikaisin ja olla etukäteen pelkäämättä viikonloppuja, jolloin en pysty nukkumaan. Olisiko sittenkin helpompaa asua yksin? Toisaalta muistikuvani yksin asumisesta ne vasta kajahtaneita ovatkin. Puhun tuoleille ja niin edelleen. Kirjoitan, koska ei ole ketään, jolle puhua ja minusta tuntuu, että räjähdän, jos en saa sitä kaikkea itsestäni ulos. (Miten naurettava uskomus. Tiedän kyllä, ettei minulla ole mitään relevanttia kerrottavaa ja etteivät ihmiset noin vain räjähtele.) Entä jos muutan Faunin kanssa? Sitten on varmaan pakko jotenkin puhua tilanteesta vanhemmille. Ajatuskin siitä laukaisee liikkeelle niin valtavat pelot ja paniikin, etten oikein tahdo saada henkeä. Mitä tämä kaikki tähän liittyvä hätä ja putoamisen tunne tarkoittavat? Miksi kaikki läheisyyteen liittyvät asiat saavat vanhempien yhteydessä aikaan kuristumisen tunteen ja silmittömän kauhun? Eivät kaikki varmaankaan tunne niin?

Se kauhu pyyhkii ylitse mennen tullen, kun katselen ihmisiä tanssimassa ja laulamassa, ikkunalaudalle asetettua punaista lukulamppua ja taivaan sinertymistä ja tummenevaa, kiitäjättömyyttä lamppujen luona. Mikä on pahinta, mitä voisi tapahtua, kysyn itseltäni vaiti. On vaikeaa jatkaa kävelemistä ja Wallace Stevensin sanat kertautuvat ja kukkivat kuvia joka puolella. Tunnistan ruohon vihreyden, kaniininpoikasen, kissan, yön ja viinin, tähdet ja puut, tunnistan tulevan pakkastalven merkit enkä ymmärrä, mihin päin muutos suuntautuu, vai tempoileeko se vasta kytkettynä, tömistelee ja puhkuu, mitä seuraavaksi tapahtuu? En osaa vastata, mikä olisi pahinta tapahtuvaa. Ehkä se, etten osaa sanoa enää sanaakaan ja vanhemmat säälivät säälimistään. Olisiko niin vaarallista, että he näkisivät sen kauhun? Eihän sen pitäisi heistä mitään uutta olla. Äitikin viimeksi lymfatessaan sanoi tienneensä aina, että minulla on vaikeaa, koska keräsin nestettä rintakehään ja käsivarsiin jo lapsena, koska kyyristelin niin pelokkaissa asennoissa ja jätin hengittämättä silkkaa jännitystä. Pitää hengittää, äiti sanoo. Miten sen voi muistaa? Miten hengitetään silloin kun pelottaa niin että maailma kieppuu ja jatkaminen vaikeutuu?

En kysynyt siinä hänen lymfatessaan, miksei hän kysynyt mitään tai tehnyt mitään, jos hän kerran oli sitä mieltä, että minulla oli vaikeaa. Paitsi että tekihän hän, vietiinhän minua neurologille, mikä tässä lapsessa on vikana, se ei nuku. Ei mitään vikaa. Ei mitään neurologista vikaa. En kysy asiasta mitään, koska tiedän, miten heillä on ollut se tunne, etteivät he osaa tai pärjää ja että pitäisi osata tai pärjätä, tiedän siihen liittyvän kauhun liian hyvin, halun paeta koko tilanteesta. Ei heillä ole sillä tavalla käsitystä, että toiset ihmiset voisivat auttaa sellaisissa asioissa. Että on ihmisiä, jotka ovat erikoistuneet pelkoihin ja jännitystiloihin, ettei siinä ole mitään kamalaa. Ei siinä ole mitään kamalaa että makaa ihmisistä ja äänistä pää pyörällä valveilla keskellä yötä ja ihmettelee itsekin, miksei vain sytytä valoa ja mene lukemaan Don DeLilloa ja solahda maailmaan, jossa nykytaiteeseen koukuttuu. Ei siinäkään ole mitään kamalaa että on lapsena pitkään ja varovaisesti miettinyt, mikä olisi paras tapa päättää päivänsä. Olen luullut siihen aikaan, että sen asian pohtiminen on yksi olennaisia ihmisen ongelmia. Ei minulla ole ollut mallia muusta kuin sen pohtimisesta ja siitä vaikenemisesta, vuoron perään. Vuoroin ongelmia on liikaa ja sitten ne unohdetaan hetkeksi ja sitten niitä on taas liikaa.

Istun keramiikkaluokassa pitkästä aikaa unettoman yön päätteeksi ja vaivaan savea. Kunpa muistaisin edes vaivaustekniikan nimen. Häränpäätekniikka? Kuulostaa kummalta. No jotain sinne päin joka tapauksessa. Viisi kiloa esineellistetään melko nopeasti. Tai en ole aivan varma, voiko jotain sellaista pitää esineenä, joka on tehty eläimen muotoon ja jonka muoto on hitaasti tunnusteltu omin sormin. Pöllö, norsu, buddha. Tökin valaistuneen päähän reikiä puisella grillivartaalla. Muuten voi helposti käydä niin, että palamiskaasut räjäyttävät pään, kaulassahan on melko pieni reikä kaasujen kulkea; ihmisen kaula on rasittavan ohut keraamisia veistoksia ajatellen. Mutta kun tutkin päätä hieman, huomaan jo pian, että muovailupuikon kärjellä painettujen hiuksia matkivien piirtojen lisäksi hiukset voi esittää rei'in. Muutenkin reiät tuntuvat sopivilta: Valaistuneen ja maailman välillä ei ole käsitteiden sumuista massaa. Valaistunut ei kielipelaa. Universumi liukuu hänen tajuntaansa suoraan rei'istä tai hänen tajuntansa universumiin. Ihan miten päin vain. Ei ole estettä, johon jokin kilpistyisi, ei rajaa itsen ja muun välillä.

Teen buddhalle myös sieraimet, koska ajattelen hänen muistavan hengittää.

Parasta buddhapatsaassa on, ettei se näytä laihalta eikä lihavalta. Voi olla, että sen pää tai kädet irtoavat poltoissa, mutta sekään ei haittaa. Ehkä se on vain hyväksi. Olen ajatellut lasittaa valaistuneen särölasitteella, jotta korostuisi, miten kaukana koko konsepti on täydellisyydestä tai täydellistymisestä. Tämä on ensimmäinen tekemäni ihmispäinen rakutyö. Yleensä tyydyn korkeintaan torsoihin ihmisten kanssa.

Ehkä jokin todella muuttuu. Huomaan, etten osaa muovata ihmisen päätä hyvin. Norsu, pingviini tai pöllö, kissa tai hevonen, eivät ne tuota vaikeuksia. Mutta ihmisen pää. Ilmeestä tulee hivenen tyytymätön, mutta oikeastaan sekin sopii hyvin buddha-kuvaani. Se on vain tavallinen, säröinen tyyppi pää täynnä reikiä. Mitä sormeni tekevät, kun hieron kaulaa tai kasvoja? Mikseivät ne rekisteröi? Vai onko ongelma raportoinnissa? (Osaanhan raportoida sormin sellaistenkin eläinten muotoja, joita en ole päässyt manipuloimaan.) Miksi tuntuu kielletyltä, mahdottomalta, vaikealta, muovata kasvot?

Mitä nämä kasvot koettavat kertoa, kysyn ja katselen buddhaani. En osaa vastata.

En tiedä edes, miksi halusin buddhan. Ehkä koska pidän Pema Chödrönin kirjoituksista, etenkin niistä kohdista, joissa hän muistuttaa, että ihminen voi olla myös kiltti itseään kohtaan. Se ei ole lainkaan helppoa. Ei etenkään, jos pitäisi tietää, mitä haluaa. Tai miksi käyttäytyy jollakin tavalla. Tai miltä tarkalleen tuntuu jossain tilanteessa.

Huomaan ettei minulla ole paljon muuta raportoitavaa kuin hämmennykseni.

Pimeä ja kuu

Kun polkaisen pyörän pihalta liikkeelle, kuu vaanii jo puiden takana. Se tuntuu lähellä horisonttia valtavalta, myöhemmin kaupungin yläpuolelle kohottuaan sen koko on etäinen, se silmäilee taivaan pilvenpankolta meitä kävelijöitä laiskasti.

On kuin hengittäisi häkää. Pimeä syöpyy jäseniin. Koulumatkalla on varottava liukastumista. Viikon suu repsottaa, sinne voisi tunkea useammankin kehon, yksi venyttelisi lattialla toisen lukujäykkyyttä ja sanasokeutta. Kun väsyn riittävästi, aloitan sanan peen sijaan ässällä. Edistän sanan verran ensimmäisessä kirjaimessa. Jos kirjoittaisin sen näin, srosessus, kirjoittaisinko seuraavan sanan ppinosus vai ehkä vain pinosus, ässähän oli jo käytetty, vai onko ässiä tarvetta enemmän lihashermotuksessa? Eilisen tunnilla toistetaan, että hermot ovat sähkökaapeleita kehossa, ja tänään aamun tunnilla, että aivot ovat kaksi kiloa poimuttunutta lihaa, jossa on kaksi hippokampuspulleromerihevosta ja että taksikuskien aivojen pulleroiset surkastunevat nyt kun heillä on navigaattorit.

Viikonloppuna tapaan mummun, joka haluaa kuolla. Hänen suoliluussaan on murtuma, sillä hän joutui sairaalassa potkutappeluun toisen potilaan kanssa yritettyään varastaa tämän peiton keskellä yötä omaksi lisälämmikkeekseen. Tapahtumaa setvittäessä mummu livauttaa senkin, että kyllä hänkin toista potki. Potkutappelun jälkeen mummun sängyn laidat on nostettu yläasentoon niin ettei hän pääse yöllä hiipparoimaan ympäriinsä ja aiheuttamaan kaaosta. Nyt mummu kiukuttelee myös isälle ja isä uskoo ensimmäistä kertaa elämässään, että mummu osaa olla myös ilkeä sillä lailla kuin me muut olemme vakuuttaneet kaikki nämä vuodet. Äiti sanoo isän järkyttyneen kovasti tästä paljastuksesta. Uskoikohan isä tänne saakka mummun todistusta, että min olin aina niin kiltti ja kunnioitin vanhempia ihmisiä eikä min lapsuudessain kukaan koskaan ollut pahalla päällä tai kiukkuinen? (Ja että siksi sellaisen vaatiminen toiselta on kohtuullista samoin kuin vaatimuksessa epäonnistumisesta rankaiseminen rajusti.)

Tänään luento, jolla hippokampuksia kuvataan pulleroisiksi merihevosiksi, käsittelee juuri vanhusten dementiaa ja hoivakotiasumista ja muistihäiriöitä ylipäänsä. Luennoitsija katselee jossain välissä ikkunasta ulos ja sanoo toivovansa, että olisi paljon aiemmin tehnyt elämässään hullunrohkeita asioita, astunut tyhjän päälle ja miettinyt, mitä elämältään haluaa. Lopuksi hän siteeraa nappisilmäisten eläinvauvojen ja keltaisena hehkuvien voikukkaniittyjen kuvien ohella Spinozaa.

On kuin jotakin kiertyisi renkaaksi. Okahaarakkeet ja ilo. Oratuomi.

Kuinka vaikeaa iloa onkaan säilyttää, kun eteen levittäytyy kokonaisen pyyhkeen alta sojottava reisi, ja äkkiä huomaa, miten kaikkina näinä viikkoina, kun olemme hieroneet niska-hartiaseutua, koko alaraajan käsittely on haalistunut epämääräisiksi käsikiehkuroiksi, joita piirretään kämmenen päkiällä joka puolelle reittä. Miltä tuntuisi varmuus tässä? Onko se liikaa toivottu, jos on ihminen, joka ei ole varma edes siitä, onko jollakin hetkellä enemmän surumielinen, mietteliäs vai tyytyväinen? Tai joka ei tiedä, mitä tahtoo, ja välillä havahtuu siihen, että käy hierojakoulua, valmistuu ehkä jossakin vaiheessa hierojaksi, mitä se sitten tarkoittaakin, joka tietää vain, miten hyvältä tuntuu joskus maata jonkun sylissä tai peittojen sisällä ja miten vaikeaksi käy toisinaan pidätellä itkua, jolle ei ole mitään selkeää syytä? Painaltelen reiteen mietteliäitä ympyröitä ja kuulen hengityksestäni, että marraskuu raksuttaa eteenpäin tauotta.

Vapaus maistuu erilaiselta kuin kuvittelisi. Joskus se tuntuu vaikeudelta ylittää näkymätön kelmu, joka on pingotettu kahden vierekkäin nukkuvan ihmisen väliin. Jos olisikin valoa ja kuivana puhaltuvia lehdenriekaleita, aikaa kävellä ja katsella omia kenkiään maan sitkeällä selkänahalla, aikaa ajatella ja solahtaa yksinoloon. Mutta maa makaa raskaana, lehdet ovat vielä niljaisia ja melkein lihallisia, valoaukko kiristyy, kohta jäävät vain vipisevät sanat, kehojen iho käy hauraaksi, noille toisille ei jaksaisi sanoa enää mitään, on keskityttävä sierainten pitämiseen vesirajan yläpuolella.

Näen unen, jossa suuni on hampaiden sijaan täynnä kavioita.

Kun ajan pimeän läpi ja pyörän valo piirtää maahan läpättävää keltaista ellipsiään, ajattelen ajavani kavion alapintaa, hampaan kruunua, rummunkalvoa. Mistä ne metaforat tulevat?

En osaa sanoa, kuvittelenko vain etääntyväni kaikista. Ja mitä tarkoittaisi vain kuvitteleminen, jos kerran vastaan siten tulkintaani laimealla surumielisyydellä, joka toisinaan kuohahtaa yli epätoivona, mutta ei koskaan kolmea minuuttia kauemmin, ei sentään. On kuin ajaisin kaiken aikaa liukasta rummunkalvoa, suu voisi sulkeutua mikä hetki hyvänsä, ja pyöränvalon vapiseva sormi on kuun lisäksi ainoa, minkä kunnolla näen, kuun ja kuuneteisten puiden siluettien lisäksi. Mutta tiedän, että liikahtelen jonnekin päin, että maailma muuttuu kaiken aikaa, eläkepommi kasvaa, energiankulutus lisääntyy taas talven tullen, ymmärrän äkkiä meihin heijastettavan toiveita, meihin kaikkiin jotka istumme keinovaloisassa tilassa kuunnellen ja lopuksi taputtaen, vähitellen piirtyy kuva ihmisestä, joka uskomusten ja tavoitteiden sijaan koostuu lihaksista, jänteistä ja kalvoista, luista ja rustoista ja sähkökaapeleista. On vaikeaa mieltää tämä vain aalloksi, joka puhaltuu pois, keinahtaa takaisinpäin, tämä on niin hidas vuodenaika, tämä, voimat kadonneet käsistä, tuntuma sormista.

Matkalla jonnekin, minne.

Yöt hämärtyvät

Onko jo keskiviikko? Laupias taivas, päivät nelistävät. Sekoitan, mitä ja keitä on ollut milloin ja missä. Ehkei yksityiskohdilla ole niin väliäkään. Joka tapauksessa runoilijan talo on nyt taas käyty. Koska ajattelin tällä kertaa antaa runoilijan määrätä tahdin (jotta saisin uimasessioon Bachia), aloitamme saunomisen kello yksi yöllä. Se on melkoinen kärsivällisyysharjoite.

Sitten palaamme kaupunkiin, kaupunki tuntuu kiviseltä ja suurelta ja vipisevältä. Lähestyvän syksyn merkit alkavat jo näkyä ja tuoksua. Yöllä puistossa on kylmä ja siirrymme sisään, menemme Faunin luo paistamaan lättyjä, joiden päälle valutetaan mansikkahillon ja arancellon sekoitusta. Keksimme myös idean bändistä, joka soittaa turkkilaista kansanoboeta. Nyt aion tilata moisen soittimen ebaysta, jotta voin opetella soittamaan kyproslaista bussikuskimusiikkia, joka niin täräytti tajuntaani kesässä talven keskellä puolitoista vuotta sitten.

Outo, wallacestevensläinen vuoden kohta. Saan pitkän käsin kirjoitetun kirjeen, jossa puidaan intiimejä asioita. Kun luen kirjettä, muistan äkisti, miltä tuntui olla nuorempi. Siihen liittyi sellaista määräisyyttä, jota en kai pysty enää tavoittamaan juuri mitenkään. Itsestäänselvyyden riemua, edes hetkellisesti. Sellaista tämä on nyt minun elämäni, minun elämäni on nyt tällaista, elän tämän ihmisen kanssa ja tällaista on rakastaa jotakuta ja elää hänen kanssaan -tuntua, johon on sisäänrakennettu jatkuvuuden ajatus. Nyt tuntuu, että kaikki on hyvin hetkellistä ja ohikiitävää. Se saa hivenen surumieliseksi kaiken riehakkuuden, hellyyden, välittämisen ja läheisyyden keskelläkin.

Esimerkiksi katson pitkään silmiin miestä, johon olin kauan sitten rakastumassa. En osaa sanoa, rakastuinko. Varmasti jossakin mielessä kyllä. Mutta en kaipaa sitä enää. Eikä hän. Me emme koskaan halunneet kajota toistemme vapauteen, ja olen siitä kiitollinen edelleen, että minua on edes kerran kohdeltu sillä tavalla. On vaikeaa antaa toisen seistä omilla jaloillaan ja juosta ja lentää ja sukeltaa. Etenkin jos toinen tepsuttaa kohti seutuja, joiden luokse haluaisi pystyttää varoitusmerkkejä.

Hämärtyvät yöt piirtävät selvemmin näkyviin huvipuiston laitteiden liikeradat. Kun jammaamme runoilijan talossa, puen pitkästä aikaa jalkaan steppikengät ja tanssin itseni läpihikeen. On vaikeaa tanssia ohuella kaakeloidulla kaistaleella uima-altaan ja seinän välissä, raudat meinaavat takertua saumauksiin, on kannettava kehon painoa näkymättömin kumisin köysin ja annettava jalkojen pudota rentona, ja saumojen pelko pakottaa käyttämään lonkkia hieman toisella tavalla kuin turvallisemmalla lattialla. Emme ole sopineet mistään, mutta silti eri soittimet osaavat muutakin kuin huutaa toistensa päälle. Eivät kaiken aikaa, mutta eihän sellainen keskustelussakaan tapaa onnistua. Ajattelen nyt videota, jonka kuvasin juhlissa täällä, juhlissa, joiden kuvittelin sujuneen jotenkin pehmeästi ja kaikella tavalla lempeyden leimaamina. Ääniraidalta kuulee, miten moni puhuu toistensa päälle ja miten kovia ja vaativia äänenpainot ovat. Koska on pimeää, kasvot näkyvät puutteellisesti. Onko lempeys kuviteltua? Minusta kalalokitkin näyttävät arvokkailta ja harkitsevilta, viattomilta. Tai ehkä kyseessä on vain tallennusvaikutus? Joskus lempeistä ja hellivistä keskusteluista otetut valokuvat jähmettävät ilmeet kummallisen ankariksi ja epäileviksi, vaikkei sellaista ole tilanteessa mitenkään huomannut. Enkä tiedä edes, olisiko hyväksi tiedostaa ankaruutta ja epäilystä yhtään enempää kuin nyt teen. Jähmettäisikö se kenties täysin? Mykistäisi? Ehkä tarvitsen lempeyden illuusion. Se on minulle niin uusi, ehkä tarvitsen sen nyt, kun en lapsena niin saanut sellaisesta nauttia.

Yhdessä kirjassa, jota luin aikaa sitten, väitettiin, että ihmissuhteiden kehitystä ennustaa parhaiten se, virittyvätkö ihmisten kasvoilla ne pienet ilmelihakset, jotka kielivät vaivoin piilotetusta halveksunnasta. Ja että tutkijoidenkin piti katsoa videota silmä tarkkana ja keskittyneesti, jotta he oppivat havaitsemaan noiden ilmelihasten aktivoitumisen ja suostuivat uskomaan niiden tosiaan supistuneen. On jotenkin hirvittävän vaikeaa kuvitella, miltä tuntuisi halveksua jotakuta. Mutta kai sitä tekee sitten tietämättään. Ehkä sen vain nimeää toisin. Omaksi pettymykseksi, tyrmistykseksi. Epäoikeudenmukaisuuden tunnuksi. Toisen välinpitämättömyydeksi.

Minulla on yksi ystävä, joka innostuu aina suunnattomasti kertoessaan, kuka halveksuu mitäkin asennetta. Se tuntuu edelleen yhtä vaikealta ymmärtää. En osaa itse innostua, osaan kyllä tulla uteliaaksi, että miksi näin, miksi ihmeessä, tuskin halveksiminen edistää ymmärryksen syventämisen projektia. Mutta ehkä välinpitämättömyys jonkin teeman suhteen ei ole kovinkaan kaukana halveksimisesta, ainoastaan järkevämpi reaktiona, energiaa tärkeisiin asioihin säästävämpi.

No, jopas nyt harhauduin pohtimaan. Hämmentävää.

Paluun puut

Tuntuu omituiselta palata kotiin. Suomessa puut ovat jo kaukaa erotettavalla tavalla läsnä ja syksyisissä juhla-asuissaan. Kokonainen koivikko saattaa läikehtiä valkeaa ja kultaa, ja taivas on kuulaan lisäksi myös syvä ja pilvien hahmot liikkuvat rauhallisesti ja arvokkaasti.

Se tuntuu vieraalta, uudelta. Täällä meren ei osaa kuvitella nielaisevan aurinkolaseja vesijuostessa, koska meressä on melkein aina liian kylmä vesijuosta.

Talojen väleissä kasvaa nurmea ja puita, talot ovat melkein kuin harhailleet metsiköihin, hajaantuneet niihin vaanimaan vähiä ihmisiä. Punaiset katot heijastavat yllättävää valmiutta vastata hymyyn.