Hellyys

Hieroessani miestäni huomaan äkisti olevani vapaampi ja hellempi kuin milloinkaan tai mitenkään muuten. Jos itse istun ja miehet sormet hyppivät apinatanssia päässäni, olen toki onnellinen ja rento ja yhtä kihelmöivää kosketettuutta, mutta se on jotenkin passiivisempi, tylsempi rooli. (Olen muutenkin huono vain olemaan, ja esimerkiksi perinteisten käsitöiden vaatima paikallaan istuminen ilman mitään sen kummempaa aivoittelua kuin että pitäisikö tehdä tuollainen vai tuollainen silmukka tekee minut yksinkertaiseksi äreäksi ja puolihulluksi. Siitä huolimatta ostin kerällisen baskerilankaa tehdäkseni itseni hulluksi jokin päivä... se oli vain niin kevättakin väristä ja eiköhän paskojakin päiviä vielä tule ja silloin ei ole paljon hyvää hävittävänä, vaikka hulluuntuisikin loppupäiväksi.) Jotenkin tuntuu paljon nautinnollisemmalta olla ne sormet, kämmentyynyt tai kyynärvarret, jotka painelevat, vaivaavat, rummuttavat, sivelevät ja hankaavat. Ihmisen hierominen ei kauheasti edes eroa saviruukun tekemisestä, sama terapeuttinen kosketus on läsnä, sama täydellinen keskittyminen, sama hellyys.

Koskettaminen on minulle helppoa ja aloin viikonlopun kurssilla ajatella taas keskittyneemmin sitä, että entä jos tekisinkin kosketuksesta itselleni ammatin. Minua on kosketettu syntymästä saakka, äitini on lymfaterapeutti ja hän koetti tehdä meistä lapsista aktiivisia ja kehollisia hieromalla ja lymfaamalla meitä päivittäin heti syntymästä saakka. (Sen lisäksi meitä myös usutettiin alusta saakka ryömimään itse haluamamme esineet, äiti ei koskaan antanut mitään ilman työpanosta; tämä jatkui myöhemmin siinä muodossa, ettemme saaneet viikkorahaa, meillä ei ollut karkkipäivää jne. vaan kaikki oli ansaittavissa ja neuvoteltavissa tarpeeksi hyvin perusteluin. Ei ihme, että haen suuntaa jatkuvasti enkä osaa kuvitella itseäni jämähtämään liian pitkäksi aikaa tiettyyn asiaan.) Ehkä siksi minusta on luontevaa ja helppoa sekä olla kosketettavana että asettaa sormeni toisen iholle. Eläimissäkin paras piirre on, että niitä saa kosketella ilman mitään sosiaalisia esteitä. En osaa pelätä hilsettä, hikeä tai korvavaikkua.

Hullunkurisinta koko hommassa on se, että kun kosketan jotakuta, hellyys tulvahtaa minuun. Ei toisinpäin. Kai kyökkipsykologiassa se esitettäisiin toisin päin. Ja koska pidän itsestäni eniten hellänä, kosketan mielelläni.

Tavallaan olen tiennyt tämän kosketusasian jo pitkään, mutta minua on estellyt moni asia miettimästä hieromista ammattina. Yksi seikoista on se, etten tahdo samalle alalle kuin äiti. Nyt kun hän on eläköitymässä, tämä ei tunnu enää niin uhkaavalta. Ja sitä paitsi, olen tehnyt jo niin paljon kaikkea muutakin... ehkä voisin vähitellen alkaa kuunnella sitä, mihin minulla on aika hyvät edellytykset, pelkkien ylevien ihanteiden sijaan. Tiedän jo, ettei minusta enää voi tulla niin alistuvaa ja myöntyväistä, niin miellyttämishaluista kuin äidistäni. Oikeastaan tuntuu aika hassulta, miten pelkäsin sellaista passiivisen ja kiltin naisen kohtaloa kuollakseni - se ei tunnu kauhean todennäköiseltä, sen varran voimakkaan vastareaktion osaan muodostaa ja sen verran nopsasti se muodostuu. Ja olen jo kauan sitten raivannut itselleni lapsuudenperheessä sellaisen paikan, että tärkeitä asioita miettiessään äiti soittaa minulle ja kysyy neuvoa. Hänen ajatuksiaan jotenkin selvittää kuunnella, miten pohdin ääneen asioita ja niiden eri puolia. Se tuntuu aika hassulta, koska en ole mielestäni erityisen selkeä ajattelija. Mutta toisaalta, tiedän kyllä itsekin, etten ajattele asioita yleensä sen kautta, kuka määrää ja ketä pitää miellyttää, vaan ennemminkin, mikä olisi vastuullista ja pitkällä tähtäimellä järkevintä (ikään kuin ymmärtäisin siitä jotakin olennaista) ja ennen kaikkea, miten vaikeaa on etukäteen sanoa, onko jokin asia hyvä vai huono juttu ja miten mikään asia ei ole pelkästään voitto tai häviö. Äidistä sitä on jotenkin hauskaa kuunnella.

En osaa enää pelätä, että jos kouluttautuisin vaikka hierojaksi, kadottaisin haluni itsellisyyteen ja omaan tahtoon. En, vaikka olenkin hyvin hellä ja lempeä saadessani koskettaa jotakuta toista ja saadessani tuntea hänen rentoutuvan kosketuksesta.

On ihmeellistä, miten toisen läsnäoloon keskittyminen omien sormien kautta virittää äkisti mieleen kaikkea ihanaa: meren vellovan, leväliuskeisen kielen, silokallioiden loivan kuperuuden selän alla, keväisen metsän melkein neonvihreän pointillismin, juoksemisen kaislikon halki sortseissa, kaislojen sivalteet jaloissa ja naurava koira edellä riekkuen, hautausmaan kevätesikot kuivien lehtien alta kurkistelemassa, kissan sileys käden alla, nahkaohjien himmeänkiiltävä, miltei tahmea paine estettä lähestyttäessä ja hevosen korvien kääntyessä eteenpäin, luottamuksen virratessa vapaana, krookuksiin työntyvät tokkuraiset kimalaiset, multa sormien välissä... helle, mustat ikkunoiden läähätysaukot talojen kirsuissa, ruohikon painokuviot yläselässä, pöly kasvoilla, taimikasvatusastiat, iloinen ponnahtaminen ajoväylältä jalkakäytävälle puolittain sivuttain, kun maa on sula, ei enää liukas...

Ajatus siitä, että työnään liikuskelisi noissa mielikuvissa, on ihana. En usko, että sanoilla voi tuottaa samanlaista oloa ja oivalluksia, kuten olen pitkään koettanut. Pohjimmiltani olen aina vieras sanojen maailmassa. Niin tietysti me kaikki olemme, mutta monia se ei samalla lailla tunnu vaivaavan tai sitten he eivät vain tunne niin painostavaa halua tehdä maailmasta parempaa paikkaa, en osaa arvioida. Ja sitten on ihmisiä, joita kosketus ahdistaa. (Ehkä he ovat seksualisoineet kaiken kosketuksen, tuoneet sen häpeän piiriin? Tai ehkä jokin assosiaatio hiertää? Jokin trauma?) Mutta useimmat kai rakastavat sitä, että sormet liikuskelevat hiljakseltaan heidän päänahassaan ja harteillaan, rintakehällään ja lapojen seudulla siinä läikässä johon ei oikein itse ylety ja jonka hermotus tuntuu siksi jäävän valkeaksi aukoksi ilman nerokkaita apuvälineitä...

Olen nyt miettinyt eilen ja tänään, olisiko hieroja sittenkin se toinen ammattini. Eihän sen tarvitse tietenkään olla viimeinen... Selvästi on kevät, kun mietin taas uudelleenkouluttautumista. Se kuuluu kevääseen yhtä selkeästi kuin mustien ihmisten täplittämä jää.