Eksoottisesta

Joskus herää tajuten jotain olennaista, tai ainakin olennaiselta tuntuvaa. Nyt käy taas näin. 

Mutta tajuaako jotain olennaista, vai kertaako vain jotain vanhaa? Vaikeaa sanoa. 

Joka tapauksessa: On ihminen, jota olen ikävöinyt joskus. Aiemmin näimme jatkuvasti, vähintään viikottain, ja jaoimme ties mitä asioita. Sitä ikään kuin oli toisen perheen jäsen naimakaupan kautta ja sitä kautta pääsi näkemään toisenlaista todellisuutta vilauksen. Ja näemmä, edelleen, prosessoi sitä, mikä siinä oli erilaista. 

Nyt herään oivallukseen, että näin hänet itkemässä ainoastaan silloin kun jollekulle toiselle tapahtui tai oli tapahtunut jotain pelottavaa. Kuolema, raiskaus, vakava sairastuminen, ero pitkästä suhteesta. Kaikkea tuollaista, mikä uhkaa murtaa ihmisen. (Tai ainakin vie kesannoimaan määräämättömäksi ajanjaksoksi. Joskus mietin, kesannoiko tiettyjä tapahtumia lopun ikäänsä.) Herään tajuamaan, etten nähnyt hänen kertaakaan parkuvan sitä, miten hän vihaa itseään, miten hänen kuuluisi kuolla, miten kauhea hänen osansa, miten joku on loukannut häntä tai miten hän on loukannut jotakuta toista. Minulle, se sanottakoon, tällainen hyvin säädellyn naisen malli oli täysin vieras. Niin vieras ja eksoottinen, että näemmä voi aivan helposti kulua liki pari vuosikymmentä tajuta, ettei tajunnut jonkun tekevän niin. En kuullut koskaan hänen sanovan, että hän joutaisi kuolla, tai että muiden mielestä hän joutaisi kuolla. En, vaikka hän oli välillä sairauslomallakin. Sellainen ei tarkoittanut hänelle kuolemantuomiota. 

Makaan sängyssä, kääntyilen. Käyn läpi yksityiskohtaisesti niitä aikuisia, jotka tunsin lapsena. Kyllä. Kukaan heistä ei itkenyt tuolla tavalla kuin tämä ihminen. 

Enkä nyt tarkoita, että kuvittelisin, etteikö tällä ihmisellä olisi elämässään vaikeaa tai etteikö hän joskus olisi tuommoisiakin ajatellut. Ei, se ei ole lainkaan se, mitä oletan. Totta kai kaikilla on hankalaa. Ei kukaan tule tänne osaansa valmiiksi harjoitelleena. Tarkoitan tätä: sekin on jo aika tavalla, ettei kippaa sitä hankaluuttaan kenen tahansa vastaantulijan niskaan dramaattisesti itseään yhä lisää kiihdyttäen. Omien lastensa, naapurinsa, työkaverinsa. Mikäli mistään mitään tiedän - ja elimme aika lähekkäin - niin hän ei tehnyt siten. (Ja ehkä sen peilikuvana, seurauksena, oli sitten kaikenlaisia tapaamisia ja menoja, ylioppilasjuhlia joka kevät ja sen sellaista, kaikkea semmoista, mitä en ollut ihmisten tiennyt tekevänkään, hyväntuulisia menoja joita ei edeltänyt itseviha, halu leikellä omia läskejä, itkeskely ja toisten syyttely, valtava kiihtymys ja kaikesta ison numeron tekeminen.)

Tämän ihmisen järkyttynyt tunnereaktio, yhdessä Kalifornian-naisen tunnereaktion kanssa heidän kuullessaan jostain läheisilleni tapahtuneesta, oli se, mikä havahdutti minut itseni siihen, että jotkut tapahtumat menneisyydessäni olivat sellaisia, että niitä sai surra. Tarkoitan tätä: minähän siinä kerroin tapahtuneesta. Molemmat näistä ihmisistä purskahtivat itkuun ja huomasin äkisti lohduttavani jotakuta toista sellaisesta, mistä ehkä jossain toisessa tilanteessa, kirjallisuudessa esimerkiksi, olisi voinut kuvitella toisen lohduttavan minua. Minähän niiden asioiden kanssa kasvoin,  niiden normaaliuden kanssa, mistään muusta mitään tietämättä. Molemmat itkuun purskahtamiset olivat niin outoja, samoin sanat, että toinen on niin pahoillaan. Pahoillaan mistä? Olin ymmälläni mutta vähitellen näiden reaktioiden myötä, niitä miettiessäni, vyyhti alkoi purkautua ja itkin ensimmäistä kertaa jotain sattunutta. 

Ehkä se kaikki juontaa juurensa siihen, mitä eilen tapahtui. Kaikki meni pieleen, siltä tuntui. Tietenkään kaikki ei mennyt pieleen. En esimerkiksi saanut sydänkohtausta, kukaan ei kuollut tai loukkaantunut, eronnut tai edes riidellyt. Kissat rumisivat toisiaan takaa ajaen, mutta niinhän ne tekevät joka päivä eikä se minua itkettänyt. Olin nukkunut tosi huonosti, pää oli täynnä lasinsirpaleita, maisema harotti, valot porautuivat silmiin pintojen selkiyttämisen sijaan. Mokasin kurpitsan kypsentämisen, unohdin painaa yhtä nappia. Lähdin kävelemään koiran kanssa mutta kakkahätä ajoi meidät takaisin kotiin. (Minun kakkahätäni, ei koiran.) Ja jouduimme lähtemään uudestaan. Aika ennen töihin lähtöä oli kortilla eikä uuni ollutkaan alkanut kypsentää kurpitsaa. Paniikissa heitin kurpitsan uunista jääkaappiin ja aloin etsiä kattilaa pastan keittääkseni. Kattila oli lattialla likaisena, ja kun koetin tiskata sitä täydessä tiskialtaassa, se lipsahti kädestäni ja kippasi kuumat saippuavedet päälleni. Tässä vaiheessa aloin itkeä. 

Tämä on se naisen malli, johon olen kasvanut, ei itsensä kannatteleminen.

Ja vaikka olen nykyään kohtuu hyvin säädelty, ainakin jos vertaa tilanteeseen joskus ennen, välillä itken lohduttomasti hetken, niin kuin nytkin. Vompsu ehti huomata, että romahdin, ja sitten tunsin syyllisyyttä, että hän huomasi. No, turistin nenän tyhjäksi kyynelistä, vaihdoin kuivaa päälle ja palasin keittämään pastat, kauhoin ne naamaan ja kaahasin pyörällä lumimaiseman läpi asemalle ja ehdin juuri ja juuri työjunaan. Työ palkitsi, kuten se tekee, takaisin palatessani ihmettelin enää, miten minulla olikin niin kurja olo. 

Luulen, että se johtuu isommassa kuvassa siitä, että salaojaremontti loppui. (Ja pienemmässä mittakaavassa siitä, että nukuin edellisyön surkeasti. Väsymys, se tiedetään, vie emootioita hankalaan suuntaan, ja loogistahan se on: emootiot ovat informaatiota omien voimavarojen ja tilanteen vaatimusten suhteesta.) Kaikki siihen liittyvä jännitys on edelleen läsnä kehossa. Kaikki se meteli ja hiekka, kaivinkoneiden vilkkuvat valot. Ja koska olen elänyt lapsuuteni ja nuoruuteni siinä tutussa, osaan purkaa vasta, kun vaara on ohi. Niin kauan kuin jännite pysyy yllä, en rentoudu sen vertaa, että saisin itkettyä. Siinä olen erilainen kuin kasvuympäristöni. En itke ennen jännittävään lähtemistä, lähden hyvillä mielin mutta jo pian ylivirityn niin, että jälkikäteen, rentoutuessa, itken ja tärisen vähän. En pidä sitä mitenkään vaarallisena mutta kieltämättä olen vanhetessani koettanut opetella sitä, että rallaamisen ja jälkikäteen itkun sijaan voikin levätä. Että on ihan sallittua pitää vireystilaa semmoisessa tasossa, ettei tarvitse romahdella tuon tuosta. Useimmiten onnistun siinä erinomaisesti, eilen en. Ehkä syynä oli mennyt remontti, vihaamani talvi ja lumi ja samaan aikaan niiden kanssa alkavat kuukautiset, joiden aikana kai haluaisin levätä enemmän kuin mikään tässä maailmassa voi lepoa antaa. Naiskehollistenhan halutaan olettaa olevan samalla tavalla kuin miestenkin tasaisen luotettavasti työkuntoisia. (Ei minulla ole kipuja, kyse ei ole siitä, eikä tätä ollut nuorempana, mutta nyt on: tarvitsisin pitkiä päiväunia joka päivä kuukautisten tullen, muuten olen niin väsynyt, että minut voi miltei puhaltaa kumoon, ja jos en saa levätä, saan herkästi migreenin.)

Ja sitten tämä tyyni, ystävällinen ihminen nousee mieleeni unessa. Se, että äkisti tajuan, etten koskaan nähnyt häntä raivoitkussa, itseinhoitkussa, uhmaitkussa, vaikka olimme niin lähekkäin, että kaikista muista niin lähellä olleista olen senkin puolen nähnyt, useimmiten hyvin nopeasti. Ja muistan taas senkin, miten hän itki kuullessaan jostain läheisilleni sattuneesta tai erostani. Ja miten Kalifornian-nainen itki kuullessaan tapahtumasta, joka muutti perinpohjin perheeni arjen kun olin lapsi. Ja miten tajusin, siinä kohdin, miten paljon olin koettanut korjata kaikkea sellaista, joka ei ehkä ole kenenkään korjattavissa, tai ei ainakaan keskenkasvuisen lapsen korjattavissa. Kun apua ei ole, on opittava selviämään itse, tekemään itse. Se on myös läheisteni tarina, vaikkakin traumat ovat jokaisella olleet hieman omanlaisensa. Kummallista - tästä olen ennenkin kirjoittanut - koko asiassa on se, että jostain syystä minun päälleni ei ole pudonnut mitään kirousta, vaikka kaikkien läheisteni päälle on. Tunsin siitä monta vuotta hyvin pistävää syyllisyyttä, koska tokihan on niin, etten ole yhtään sen parempi kuin hekään, ja en yksinkertaisesti tiennyt ketään, jolle ei ole sattunut mitään kamalaa, paitsi itseni, ja se sai miettimään, olenko elossa lainkaan, tunnenko mitään, saanko olla olemassa. (Muistaakseni tämä kerrottu syyllisyys oli se, joka sai tämän ihmisen itkemään.) 

Herään mielikuvaan, sen eksoottisuuteen, ja sitten jään miettimään: niin, kuinkahan tavallista on, ettei ihmisellä ole niin syvää trauman haavaa, että se pirskottaa myrkkyään kaikkialle hänen ympärillään? Kaikilla on varmasti omat loukaantumisensa, kauhunsa ja häpeänsä, mutta kuinka monella ne ovat kuitenkin sen kokoiset, että ne pystyy käsittelemään kiskomatta toisia niiden pyörteeseen? Enkä nyt tarkoita sitä, että olisin vanhemmilleni katkera jostain. Ei enää, ei tällä hetkellä. Minusta he ovat ihmeen lämpimiä ja toimivia siihen nähden, mitä kaikkea he ovat joutuneet aivan ensimetreiltään lähtien kokemaan. He ovat tietoisesti koettaneet katkoa tietyt ylisukupolviset käyttäytymismallit. Jo se, että niin koettaa tehdä, on kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys. Mutta tottahan heidän lähtökohtansa ovat olleet aivan järkyttävät, molemmilla omalla tavallaan, eikä ole ollut ketään, joka olisi voinut mallintaa parempaa säätelyä, ja siten vaikka jotkut selvästi erottuvat traumoittavat käytännöt onkin onnistuttu katkaisemaan, esimerkiksi alkoholismi, siitä ei pääse mihinkään, että ne traumoittavassa ympäristössä opitut käyttäytymismallit ovat ne ainoat, joita heillä on ollut antaa eteenpäin. 

Kuten vaikkapa se, että kun tapahtuu jotain järkyttävää, joku kuolee tai sairastuu, sota syttyy, kyyneltäkään ei herahda - sellainen se maailma on, minkäs teet, turha sitä on suremaan jäädä. Mutta annas jos meinaa olla myöhästymässä jostain tai ei mahdukaan siihen mekkoon, jonka ajatteli pukea päälleen hermostuttavaan kohtaamiseen. Tai lapsi, tuo järkyttävä emootioiden liikkeelle kopistelija, vetäisee riitatilanteessa siitä narusta, josta tietää saavansa aikaan romahdusreaktion. Minä olen se lapsi, olin tuossa taitava. Vaikka ei se paljon vaatinut, oli niin ilmeistä, mikä kaikki riitti romahduttamaan. Näiden tapausten vuoksi en usko ihmisen hyvyyteen. Koska kyllä minä halusin heille yleisesti ottaen hyvää, tietysti, mutta riitatilanteessa, kerran toisensa jälkeen, kiskaisin siitä hätäjarrusta. Ehkä saadakseni tilanteen pysähtymään, ehkä päästäkseni huoneeseeni rauhoittumaan. Silläkin uhalla, että itkin siellä lohduttomasti pitkään ja kaduin tapahtunutta. Mutta, ja tätä ei käy kiertäminen: myös koska olin vihainen, uhmakas ja tiesin aivan tarkasti, mihin kohtaan viattoman oloisesti tipautettu pisara romauttaa korttitalon. Minuun meni joku piru, kuvaa äitini tätä puoltaan joskus puhelimessa puhuessamme. Yksi tapailemistani ihmisistä kauan sitten kuvasi tätä demonien haltuun joutumiseksi. Se on varmasti jollain tavalla mukavampi näkökulma kuin se, mistä itse pidän kiinni: minussa on semmoinenkin puoli, eikä se ole minkään yliluonnollisen viettelystä vaan jotain, joka on ihmisessä, tuossa manipulatiivisessa ja valtaa ja kontrollia hamuavassa kädellisessä. Minussa on se puoli, ja oletettavasti kaikissa muissakin. Venytä riittävästi, ja kuminauha räpsähtää ritsana takaisin venyttävään käteen. Niin: olen paha, roistomainen. Sellaista se on. Kun olin nuorempi, tuntui väärältä, ettei juuri minulle ollut tapahtunut mitään kamalaa, kun kuitenkin hahmotin tuon oman pahuuteni selkeämmin kuin muiden vastaavan. Myöhemmin kun luin sosiaalipsykologiassa oikeudenmukaisen maailman harhasta, totesin, että olin elätellyt siitä synkeää versiota, ja vaikka tuo tuntu välillä edelleen iskee, minulla on sille nimi, ja se auttaa jo paljon. 

Mutta eksoottisesta, palaan tähän. Rauhallisuuteen, ystävällisyyteen. Siinä perheessä minua hämmensi se, miten heidän kodissaan tuntui olevan vain sellaisia asioita, joita he arvostivat itse. Ei mitään, mitä "kuului" olla. Sohvakalustoa ei uusittu tuon tuosta, eikä verhoja. Kirjahyllyn kirjat oli oikeasti luettu. Joululahjoja ostettiin ajatuksen kanssa, huomaavaisesti, havainnoiden saajaa, ei kaoottisesti jotain  säkkikaupalla kaataen. Ihmisistä puhuttiin mukavaan sävyyn (paitsi niistä jotka kävivät terapiassa, heitä paheksuttiin, ja tämähän se säikäytti minut äärimmilleen, koska ajattelin, että jos he tietäisivät, miten hulluja ajatuksia minulla välillä on, he eivät enää puhuisi minulle ikinä). Koskaan kukaan ei huutanut minulle, että on minun syytäni että x, y ja z. 

Se, mitä oivallan herätessäni, on ehkä tämä: olin siellä heidän vieraanaan kuin meidän Zenonimme täällä. Zenon, jonka korvasta on purtu pala ja jota toiset kissat ovat kiusanneet kaduilla niin kovasti, että se päätettiin loukuttaa ja etsiä sille koti. Täällä Zenonia ei kiusata eikä jahdata. Se saisi maata ihan millä vaan pieluksella valitsee maata. Se saa vain hellyyttä ja ihailua ja silittyksiä silloin kun itse päättää lähestyä. Enimmäkseen se ei päätä. Se mulkoilee epäluuloisesti, haistelee ilmaa ja tekee merkkauspissoja milloin villavilttiini, milloin sohvaan. Välillä se antaa silittää ja tulee hieraisemaan päätään jalkaani ja kaksi kertaa se on paljastanut vatsansakin. Mutta aina vain hetkeksi. Se on hyvin erilainen kuin Laguuna, joka pitää itsestään selvänä, että tämä on sen koti ja että se saa tulla ottamaan ruokaa vaikka minunkin lautaseltani jos sitä sattuu huvittamaan. Laguunakin tulee itse kun sitä huvittaa, mutta se tulee rentona ja omanarvontuntoisena, Zenon on kaiken aikaa varuillaan. Varuillaan, uhmakas, herkästi pakeneva ja panikoiva. Laguuna luottaa siihenkin, että saa ruokaa, mutta Zenon huutaa joka kerta ruoan nähdessään kuin pää irtoaisi. 

Kirjoitan nyt ajasta kauan sitten, ajasta ennen Veloenaa. Tajuan yöllä, kuinka Zenonin-kaltainen olin silloin. Varma siitä, että kohta joku suuttuu ja rankaisee. Valmiina puolustautumaan, puremaan, sähisemään. Tai todennäköisemmin: luikkimaan karkuun ja piilottelemaan näkymättömissä. 

Ja muistan äkisti, miten siistiä siellä oli. Jopa ulkoinen ympäristö näytti muulta kuin kaoottiselta. Koetin kovasti vaikuttaa joltain muulta kuin siltä mustalta aukolta, joka olin. Koetin olla kirjahyllyn jatkopala, kastelukannu, sievä lasilumihiutale. Ymmärtämättä laisinkaan, että kyllähän heille täytyi olla aivan selvää, miten peloissani olin aivan kaikesta. (Tietenkään en voinut silloin sitä ymmärtää, koska en ollut itse selvillä siitä, miten peloissani olin aivan kaikesta. Se oivallus tuli, kuten oivallukset tapaavat tulla, tukevasti jälkijunassa.) 

En koskaan sitä ennen enkä sen jälkeen ole päässyt vierailemaan tuollaisessa eksoottisessa, ja se saa ajattelemaan, että ehkä sellainen on hyvin harvinaista, sellainen ympäristö. Toisaalta, huomaan nyt aamun tullen, olen ollut nuorena naisena kaikkea muuta kuin luotettava havainnoija, koska en ole osannut säädellä sitäkään vähää kuin nyt, en ole edes tunnistanut emootioitani ennen kuin vuosien viiveellä, joten sen sijaan, että olisin kokenut ne emootioinani, olen kokenut ne ympäristöjen ja tilanteiden piirteinä ja sävyinä, omituisina ristiriitoina. Tänne on aina mukavaa tulla, rakastan katsella näitä kirjoja ja kasveja, mutta miksi maha on täällä aina kipeä? Eikö noita muita todellakaan väsytä, mehän olemme jutelleet jo monta tuntia? Miten heillä voi olla mielipiteitä ihan kaikesta ja miten kukaan ei ole vielä huutanut kellekään vihaisesti? Saanko jo mennä makaamaan pimeään huoneeseen ilman sanoja, hengittämään ja rauhoittumaan, silittää kissaa? Voi luoja tuo komuutti on tyylikäs, puhukaa vaan niistä ihmisistä, joita en tunne, katselen tätä komuuttia, muutun komuutin yksityiskohdiksi. Ihan varmasti osaan olla osa tätä joukkoa, ihan varmasti osaan. Turpa kiinni vaan, hymyile. 

Mitä oikeastaan muistan, mikä on unen ripettä? Elämä on lyhyt, välillä itkettää. 

Ja toisten elämistä tietää hirvittävän vähän. Sen sentään voi tietää, että on joskus ollut pitkään ja säännöllisesti sellaisen ihmisen kanssa tekemisissä, joka ei ole kertaakaan protestoinut, uhmannut, sanonut ilkeästi tai terävästi, romahtanut itseinhossaan. Ei minun nähteni, ei vuosien aikana. Semmoinen on hurjan harvinaista ja toivoisin voivani sanoa, että siitä kaikesta tuli minulle turvallinen ja luottavainen olo. Mutta ei niin kuitenkaan käynyt. 

Ja silti, sekin jo riittää eksoottiseen. 

Raivokas erakkorapu haravoi taas yhden siivun tontista

Lusikat ovat sen verran vähissä, että kun luen ammattikuntani kattojärjestön etäsempasta nimeltä "How to Use Crisis as an Innovation Accelerator", en tiedä, itkeäkö vai nauraa.

Oma innovaationi saattaa olla se, että yksinkertaisesti vetäydyn koko ihmiskunnasta, kun tämä asia vielä vähänkin pidempään jatkuu. Ja sehän jumankauta jatkuu. Mutta miten ihmiskunnasta vetäydytään?

Ystävä kirjoitti siitä, miten hänen mielessään ovat kokemuksen huiput tasoittuneet. Mulle on käynyt täysin päinvastoin - tai ehkä vähän eri järjestyksessä vaan? Ensin elin säihkyvässä valppaudessa, dissosaiaatiossa, sitten olin niin flätti ja väsynyt, että minut olisi voinut puhaltaa kumoon, ja sitten sen jälkeen olin toisella tavalla, säyseämmin, dissosiatiivinen: toimintamoodissa, hyväntuulinen. Vähitellen huumorintajuni on kauhtunut olemattomiin ja repivät passiot ovat riistäneet siltä tilan.

En muista olleeni sitten teini-iän näin raivoissani, tyrmistynyt, itkuinen, epäuskoinen ja yksinkertaisesti pohjamutia myöten säikähtänyt. En itsestään viruksesta (jollaista kaltaiseni dystopiakurppa on ounastellut joutuvansa kokemaan eniveis elinaikanaan; oletan myös, että joudun vielä kokemaan myös ilmastonmuutoksen paljon isompia aaltoja kuin nämä koronan aallot) tai kotona käkkimisestä, joka ei ole kaltaiselleni erakkoilijalle lainkaan haastavaa, vaan siitä, millaisia piirteitä tämä souvi on tuonut esiin ihmisistä ja etenkin suomalaisesta hallinnosta. Olen menettänyt uskoni viranomaisiin (eipä silti että se nyt niin kauhean vankka ois aiemminkaan ollut), ja menettämässä myös ne puolueet, joita olen tähän saakka voinut äänestää uskoen, että niiden arvot ovat jokseenkin samankaltaiset. Se ajatus, etten voisi jatkossa äänestää, jotenkin järkyttää itseäni aivan perustuksia myöten. Vasta nyt ymmärrän, kuinka paljon olen luottanut aiemmin politiikkaan, demokratiaan, kansalaisosallistumiseen.

Kuinka syrjäytynyt oikein olen ajatuksineni? Olenko aivan harhainen? Vai johtuuko tämä kaikki kulttuurishokki siitä, että luen enemmän muiden maiden uutisia ja sitten häkellyn siitä, miten Suomessa ajatellaan, ettei täällä tarvittaisi niiden asioiden tekemistä, jotka siellä on päädytty tekemään?

Olen hirveän häkeltynyt sanallistuksista, että jee, saamme jo pian palata normaaliin. Mihin normaaliin? Tautikäyrät ovat vasta kasvussa mutta ehkä normaali tarkoittaakin tilaa, jossa on hyväksytty se, että riskiryhmät uhrataan ja käyrä saadaan vaan pysymään riittävän flättinä? Entä jos en halua olla osana tätä ihmiskoetta? Millainen kansalaistottelemattomuus on mahdollista omilla resursseillani?

 Koetan ajatella, rakkaan vanhan hieronnanopettajani sanoin, että kaaos ja käymistila on hedelmällinen tila, josta syntyy paljon uutta. Toistaiseksi se kyllä tuntuu ihan vain siltä etten osaa kuin raivota, itkeä, vetäytyä ja haravoida.

Yhteys ja katkos

Tää on ihan huipputylsää hommaa, ohjeistetaan. Tässä ei tapahdu mitään, ei yksinkertaisesti mitään. Kaikki tarvittavat ohjeet on kirjattu tehtävävihkoihin. Välillä ne eivät jaksa lukea niitä itse. Niin, sitten vaan istutaan ja katsellaan ja mennään sanomaan niiden viitatessa, että tuosta vihosta luet, siinä on ohjeet.

Minusta tämä kyllä vaikuttaa jännittävältä. Niinpä kiistän arasti: eikö juuri pääsykokeissa ilma ole jännityksestä niin sakeana, että sitä voisi miltei lusikoida tiilten väliin ja muurata sillä talon? No, jännittäähän varmasti niitä hakijoita, mutta ei tämä meille valvojille ole jännittävää, saan kuulla. Hyvä jos pysyy hereillä! Se kuulostaa hämmästyttävältä. Minua jännittää jo kun käyn tarkistamassa vessareitin ja vessakopit. Sisään pyrkijöitä istuu seinämillä. Vaikka kokeen alkuun on kaksikymmentä minuuttia, osa kaivelee kasseistaan kyniä ja henkilötodistusta jo valmiiksi. Tunuu vähän pelottavalta kävellä heidän lomitseen virallinen valvoja -kyltti rinnuksissa. Haluaisin kadota näkymättömäksi, mutten osaa. Niinpä koetan suoriutua läpimarssista niin rivakasti kuin lantioltani pystyn. Toivon, ettei kukaan pidä kivuliasta möngerrystäni huonona enteenä.

Kymmentä vaille saa mennä ovelle ja pyytää hakijat sisään. Kokeet on jaettu valmiiksi joka toisen istuimen kohdalle. Kun huudan ovelta, että muistakaa sulkea puhelimet ja että paikalle saa ottaa vain kyniä, henkkarit ja juomapullon ja muu on jätettävä salin takaosiin tai seinien vierille, on kuin ääni tulisi jostain nauhoitteelta. Kohti työntyy kalpeita kasvoja. Väistän ihmistulvaa.

Päävalvoja lukee ohjeet ääneen. Koe alkaa. Monenlaiset kasvot tuijottavat ohjeita tehtävävihossa. Kun on kulunut muutaman minuutin, on kuin yksilölliset kasvonpiirteet häviäisivät. Kaikki sulavat tarkkaavaisuuteen, suuntautuvat sanoihin, imeytyvät jonnekin toisaalle siitä lihasta, joka ruokkii keskittymisen prosessia, sykkii, viemäröi, sulattaa, kuljettaa. Jonkun silmää nykii elohiiri. Toista itkettää. Yksi silittää kädellään kaulaansa rauhoittaen varmaan sitä itse huomaamatta. Tuntuu kauhealta istua keskellä sitä tunteiden myrskyä kykenemättä itse tekemään yhtikäs mitään. Toivon, että minullakin olisi tehtävävihko, johon voisin keskittyä ja sulkeistaa ulkopuolelle kaiken tuon jännityksen, hädän ja epävarmuuden. Mutta vaikka minulla olisikin vihko, en saisi keskittyä siihen. On istuttava ja tarkkailtava, mitä tapahtuu.

Näen muita valvojia väsyttävän. He osaavat jotenkin lyödä luurin korvaan tuolle tunnelmalle. Heistä se on vain jotenkin ikävystyttävää. Ehkä vähän huvittavaakin. Omaan vatsaani koskee. Kiedon käsivarret vatsan päälle lämmittämään.

Kun joku viittaa, menemme tarkistamaan, mistä on kyse. Yksi viittaajista on istunut ahdistuneena ja kirjoittamatta ennen viittaamistaan, selannut vain vihkoa eestaas. Kangerran hänen luokseen kiroten salin auditoriorakennetta: portaita kaikkialla, lantio ei pidä portaista. Mitä nämä aa, bee, cee ja dee tarkoittavat, hän kysyy. No tuossahan ne ilmoitetaan kysymysten yläpuolella, sanon ja osoitan kohtaa vihossa. En saa oikein kiinni, mitä kysymys tarkoittaa, hän valittaa. (Helppoa muka! Tylsistyttävää muka!) Niin mutta niihinkö pitää nyt rastittaa, hän sanoo osoittaen rasteille tehtyja ruutuja. Niin, sanon. Käännän ohjeiden mukaan tehtävävihkon ohjesivun esiin ja näytän sormella kohtaa, jossa ohjeistetaan rastimaan se kohta, jota pitää oikeana vastauksena kysymykseen. Se ei ole hänestä ymmärrettävä. Miten se liityy aahan, beehen, ceehen ja deehen, kysyy hakija. No ne ovat ne mahdolliset vastaukset, sanon. Eli siis jos minusta bee on oikein, rastin sen, hän tarkistaa. Niin, sanon. Tämä on kauhean vaikeaa, hän sanoo näyttäen onnettomalta. Eri kysymyksissä on vielä eri aat, beet, ceet ja deet. On vaikeaa ymmärtää tätä, miksi se pitää tehdä niin vaikeasti. En osaa sanoa siihen mitään. En ole osannut varautua siihen, että pääsykokeessa joku voisi pitää monivalintatehtävän muotoa jotenkin vaikeana tai petollisena, samoin sitä, että eri kysymyksissä a, b, c ja d viittaavat eri vastausvaihtoehtoihin. Koetan hymyillä rohkaisevasti. Sanon: no, tehtävä vaan kerrallaan, luet huolella ja valitset rauhassa. Hän nyökkää kiitokseksi ja hymyilee itkuisen näköisenä takaisin.

Paikalleni palattuani saan tehdä töitä, ettei itkuisuus puske esiin itsestänikin. Vähitellen rauhoitun, koska ei kukaan muu salissa ole niin itkuinen kuin tämä yksi hakija. On kiinnostavaa katsella ihmisten määrätietoista työtä. Ohjeissa on sanottu, että istumme paikoillamme ja vain käväisemme vastaamassa kysymyksiin. Oikeastaan haluaisin mennä kysyjän luo ja halata häntä, ehkä pitää kättä hänen lapojensa välissä, jotta hitaasti hän voisi rauhoittua. Mutta en voi, sellainen käyttäytyminen ei kuulu tänne. (Miksi ei? Onko muka niin hienoa pystyä yksin tunnesäätelemään koejännitystä? Pitääkö kaikkien osata se? Tai sitten suunnata toisenlaisiin kouluihin, jossa sitä ei tarvitse kohdata?)

Kun koe loppuu, melskeinen jono järjestyy pöydän luo. On tarkistettava monia asioita. Lomakkeet on tungettava kuoreen samoin päin jotta pinon voi nostaa optisen lukijan syöttötasolle. Olemme osa suurempaa koneistoa, ajattelen, mutta koneistoa tai ei, ainakin aion hymyillä. Nyt kun ihmiset ovat tempautuneet papereistaan esiin ja muuttuneet taas muiksikin kuin ongelmanratkaisijoiksi, hymyt ja helpotukset liikahtelevat esteittä jonossa. Paitsi että yksi hakija on vihainen, hän alkaa purkautua raivostuneesti, kivahtelee hitaudellemme ja kömpelyydellemme. Siinä vaiheessa huomaan jotain kiinnostavaa: se yhteys, joka on aiemmin ollut hyvin käsinkosketeltava, katkeaa. Raivo ei siirry, sen sijaan säikähdän ja vetäydyn fyysisestikin taaksepäin. En uskalla hymyillä tälle hakijalle ollenkaan. Muutkin jonossa odottajat alkavat näyttää pelottavilta. Vasta muutaman ihmisen kivahtelijan jälkeen mentyä hyvin uskallan hymyillä taas varovasti ja kurkottua hakijoita kohti. Yhteys solmiutuu varovaisesti uudestaan.

Pakkaamme kokeet laatikoihin ja lähdemme kukin omille teillemme. Palelee hieman, vaikka sää loistaakin keväisenä. Poispäin pestistä kävellessäni en osaa olla tuumimatta, miten joillekuille meistä tällaiset pienet keikat ovat tylsiä paskaduuneja ja toisille taas koko sosiaalinen kosmos pienoiskoossa. Että joku voi ajatella, ettei tarvitse osata mitään, ja toinen kokea valtavaa avuttomuutta ja riittämättömyyttä.

En osaa kuvitella, millaista olisi elää elämää, jossa kokisin osaavani työni niin hyvin, että kerkiäisin pitkästyä perinpohjin. En ainakaan, jos työssä on kohdattava ihmisiä.

Eksymisuni

Ehkä joululoma (joka alkoi noin kymmenen minuuttia sitten) tulee tarpeeseen. Olen nähnyt monena yönä peräkkäin nyt samaa unta (toki hieman varioiden ja usein edellisen yön unen uudessa unessa muistaen - vai tuleeko muisti vasta transsissa kohti herettä rimpuillessa?) ja säpsähtänyt siitä hereille hiessä ja levottomana.

Unessa kuljen unikaupungin laitaa. On sota, kuten unikaupungissa tapaa olla, mutta kirjasto on siitä huolimatta saatava avattua. Olen jäänyt raitiovaunusta pommilaukkuineni tyhjän jättömään laitaan. Jättömaan toisella puolen on autioitunut, osin räjähtänyt moottoritieliittymä ja harmaalla loskalla kuorrutettua lähiömetsikköä, teollisuushalleja ja kaasukelloja. Kuljen jättömaan halki pommilaukkua raahaten. Kirjastoon on ehdittävä tasaksi. Minulla ei ole kelloa eikä unikaupungissa ole siirrytty kännykkäaikaan niin että kännykästä voisi tarkistaa. Sen sijaan pommilaukussa on veivattava lankapuhelin johtoineen. Laukku painaa.

Kuljen tottumuksen voimalla reitin valiten, ylitän joen. Samoan sellaiseen kaupunginlaidan maastoon, jota en ole aiemmissa unissani kulkenut, mutta tunnen reitin, olenhan kulkenut sitä töihin jo vuosikaudet (vaikken ole sitä nähnytkään). Jossain vaiheessa havahdun siihen, ettei enää mikään ympärillä näytä tutulta. Hikoilen takissani, pommilaukku painaa liikaa. Lasken laukun maahan ja istun sille. Koetan hahmottaa, missä oikeastaan olen. Suurten rakennusten seinissä ei lue mitään. On pimeää, tuuli viheltää katukuiluissa ja paiskoo lunta. Huokaan, kuljen eteenpäin. Jossain vaiheessa epäröin, käännyn takaisin jälkiäni, hukkaan ne, harhaudun lisää.

Lopulta suostun myöntämään itselleni, etten ole koskaan käynyt näissä osissa todellisuutta. Että tämä on jotain aivan uutta ja että on jokseenkin käsittämätöntä, miten olen voinut kulkea sinne tottumuksen voimalla. Miten voi olla tottumusta ilman tuttuutta? (Myöhemmissä unissa tosin muistan ennenkin käyneen näin, ja pyshtyneeni hieman eri paikoissa.) Olen eksyksissä. Pommi olisi saatava kirjastoon. Siellä se olisi turvassa. (Miksi?) Epäilen unessa sairastuneeni jollain karmivalla tavalla, joka syövyttää mielen operaatiot. Istun pommilaukulla taas, painan kasvot käsiä vasten, koetan tunnistaa, onko käsien tuntu kasvoilla todellinen vai kuviteltu, kuinka sairas ja väänteinen mieleni itse asiassa onkaan. Sitten nousen taas ja kuljen vaikken  yhtään jaksaisi.

Lopulta löydän erään rakennuksen seinästä puhelinpistokkeen, johon työnnän veivattavan lankapuhelimen hännän. Pyöritän numeron tottumuksesta, tiedän olevani jo myöhässä, kirjasto on auki ja se voidaan polttaa nyt kun en ole siellä vahtimassa, hälytysääni, Fauni vastaa puhelimeen.

Koetan kertoa eksyneeni, ja pyytää lähettämään jotakuta auttamaan painavan laukun ja suunnan löytämisen kanssa, mutta en muista yhtään sanaa. Kauhistun siitä, miten nopeasti muistini syöpyy, korisen luuriin ja kuunteleen haloo haloota, jonka sävystä kuulen, ettei minua ole tunnistettu. Suljen puhelimen. Irrotan sen seinästä, työnnän takaisin pommilaukkuun. Kuljettuani muutaman korttelinvälin puhelin alkaa soida. Pudotan laukun ja tuijotan sitä kauhusta mykkänä. Eihän seinään kiinnittämätön puhelin voi soida!

Tässä vaiheessa herään.

Istun sängyssä vähän kylmänä ja halaan polvia ja koetan tuudittautua siihen, että olen päässyt valveeseen. Että tuossa on ikkuna, imuri, nukkuva koira, nukkuva kissa. Valokatkaisin. Eteisen ovi. Nimeän asiat yksi kerrallaan rauhoittuakseni.

Uni ei pysy reviirillään, sen tuntu vuotaa valveeseen. Sen jälkeen makaan pitkään sängyssä pohjattoman surullisena siitä, miten eksyksissä ja avuton olen. Vasta vähitellen lämpö palaa sormiin ja varpaisiin ja uskallan nukahtaa uudelleen.

Aamulla ajattelen tämän kaiken olevan vain taas osa jotain suurempaa muutosprosessia, jonka voi hahmottaa vasta jälkikäteen. Luota, sanon itselleni, luota. Ehkä käykin niin, että tällä kertaa kaikesta tuleekin yhä monimutkaisemman sijaan yksinkertaisempaa? Tai vain erilaista?

Kun kirjoitan esseen viimeistä muotoilua oppimiskeskuksessa seisaaltaan (seisaaltaan, jotta osaisin laittaa pisteen työstölle - istuen jatkaisin varmasti maailman tappiin saakka) ja vilkaisen äkisti ympärilleni, on ensimmäinen ajatus, että olen joutunut sisään johonkin niistä nimettömistä rakennuksista. Mutta tiedän, missä olen, joten se tuntuu hupsulta. Oppimiskeskuksella on nimi ja osaan täältä ulos.

Kirjoitan viimeiset lauseet, tallennan, lähetän.

Sulaa

Kirkkaus ja selkeys tuntuu kyllä hyvältä metaforalta tietämiselle. Mutta en ajattele nyt mitään matemaattista oivaltamista vaan oikeastaan enemmän tietoa siinä, että kaikki, mitä on, kaikki, mitä tapahtuu, on tässä ja nyt. Aamulla on vielä viiltävän viileää. Sullon vastapestyt hiukset ruohonvärisen pipon sisään. Koska pipo on virkattu intialaisesta langasta, se ei juuri lämmitä. Viima huitoo sisään korvakäytäviin ja korvanlehtiin. Lätäköt ovat silti jo sulia näin varhainkin.

Ilma katoaa muuttuessaan riittävän kirkkaaksi ja selkeäksi. Taivas värittyy ehdottoman siniseksi. Sitä on lähes mahdotonta vangita kuvaan, sen läpikuultavuutta ja kaukaisuutta. Pajujen oksat kellertävät tätä avaruuden tuntua vasten. Koivut liilovat. Pian pointillisti puhkoo maisemaan neonvihreää pikseliä. Halkaisen kevättä ensin pyörällä, alarinteeseen, ja sittemmin linja-autolla. Huomaan linja-auton kulkevan samaa tietä, jota kuljin ratsastamaan viimeksi kaksitoistavuotiaana. Tunnistan tienristeyksen tai kuvittelen tunnistavani sen, vaikka siitä on kaksikolmanneselämää aikaa. Mistä sen tunnistan? Kauhusta vatsanpohjasta, spontaanista pissahädän tunteesta joka katoaa risteyksen kadotessa taa.

Millaista olisi elää elämää, jossa himoittuihin, haluttuihin ja kaihottuihin asioihin ja ilmiöihin ja toimintoihin ei liittyisi kauhua? Kauhua kaiken mönkään menemisestä, valmista haikeutta elämänvaiheiden ohikiitävyydestä? Kauhua siitä, että tietyt seikat synnyttävät melkein jalkaapolkevan nälän, saavat neuvottelemaan ja vänkäämään, järjestelemään ja priorisoimaan.

Iltapäivällä palaan samalla linja-autolla toiseen suuntaan. Kyytiin nousee koululaisia maalaiskouluista. Linja-auto kulkee nyt eri reittiä, pudottelee lapsia kotiteiden päihin. En enää onnistu paikantamaan risteystä, jossa linja-autosta noustiin ulos ja tarvottiin maalaismaiseman halki viima ohuen polyesterelastaanikankaan läpi tunkien ja raippa kassista törröttäen. Eikö se tunnukin loogiselta? En ole ennen matkannut reittiä tästä suunnasta. Olen aina saapunut Helsingistä päin.

Täyttelen arviointilomaketta autossa ja livun kauas aamun kirkkaudesta. Vuosi sitten pelkäsin, etten pääse läpi koulusta kipujen ja sairaslomien venymisen takia. Nyt vierailen saman koulun oppilaiden luona opettajan sijaisena, arvioin heidän tietojaan ja taitojaan. He kaikki jäsentävät omaa oppimistaan valtavan eri tavoin. Koetan kuunnella jokaisen omaa ääntä, saada kiinni sen nyansseista. Mikä tälle ihmiselle on tärkeää? Mitä hän tarkoittaa puhuessaan tehdastyön antamista valmiuksista kohdata ihmisen ihmisenä?

En tiedä, auttaako se, sanon, mutta voisit ajatella tätä tanssina. Joskus metaforat auttavat. Ajattele tanssijaa: hän käyttää voimaa, joskus täysilläkin, mutta säilyttää silti uljaan ryhdin ja suojelee selkäänsä. Tanssijakuvitelma, tanssijan roolin sovittaminen itsen ylle voisi auttaa pysymään samaan aikaan sekä voimakkaana että pitkänä ja keveänä. Hierottava nostaa päänsä kasvoaukosta ja tuijottaa minua ikään kuin olisin sanonut jotain hämmentävää. Sitten hän laskee kasvonsa takaisin aukkoon. Hierojan ryhti on kohentunut silminnähtävästi.

Kotona kirkkaus palaa, kun nukun lyhyen päiväunen koira sylissä kerällä. En tiedä, onko oikein ottaa koira luokseen säälistä. Mutta se säälittää minua. Eikä minua haittaa, että täällä asuu koira. Muista en aina ole ihan varma, mutta jollain tasolla hekin kiintyvät koiraan. Päiväunet tulevat tarpeeseen, koska yöuni jäi vähiin.

Melkein kaikki tavarat ovat asettuneet paikoilleen. Entinen kämppä alkaa muistuttaa pommintyhjentämää unikaupunkia: pimeää, roskaa, epämääräisyyttä. Uudessa asunnossa esineet kylpevät kevään valossa. Aji cristal avaa pian kukkansa. Oranssi rocotochili ei tunnu loukkaantuneen kissan salaatinkorvikkeeksi joutumisestaan. Parvekkeella seisoo turkoosiksi maalaamani huutonettihylly. Sen tasoilla seisovat rootrainersin kennoissa päivänsinet, salsolat, tuoksuherneet, ruusupavut, chilit, tomaatit, tomatillot ja achochat. Kiinnitän kaksi vihreää haitarisäleikköä parvekkeen päätyihin. Niihin kelpaa köynnösten kiivetä. Haitarisäleikkövarjot leikkaavat seinän valoläikkiä.

Keväälle tyypilliseen tapaan en jaksa stressata ihmeemmin siitäkään, että pesukone varastetaan muutossa. Kriiseilen sitä yhden yön ja sitten jaksan jo hymyillä koko asialle. Pesukone-entässitten. Minnehän se on seikkaillut? Pesukoneella on nimikin. Se kuuluu kokonaisuudessaan: PIENEN OVELAN KALUN NIMI OLI PIMPUTTAJA. Lyhyyttä arvostavassa kulttuurissa kun elämme, kutsumme arjessa konetta vain Pimputtajaksi. Se laulaa herätessään ja ohjelman valmistuttua. Tuntuu kummalliselta, että satuolento on varastettu ja että uusi omistaja ei ehkä arvaakaan sen nimeä.

Rakastan tätä uutta asuntoa, koska täällä on taas sadun hohde läsnä. Miksi se tuntuu toisissa paikoissa ja toisissa ei? Koko talven koetin löytää Arkadiankadun asunnon tarinan, heijastaa merkityksiä kaksikymmentäluvun kapeankorkeisiin ikkunoihin. (Tai no, sen osan talvesta, jonka vietin täällä pohjoisessa.) En onnistunut. Oikeastaan taisin koko talossa pitää vain pyykkituvasta. En tiedä, miksi. Ehkä koska pyykin peseytymisen katsomisessa on jotain hyvin tyydyttävää. (Myös käsin pesemiseen pätee sama, ja ei vain pyykkiin, vaan myös tiskiin.)

En usko enää koskaan päätyväni Töölöön. Tai vanhanvanhaan taloon. Tai ainakaan pohjakerrokseen. Pidän liikaa valosta ja, nyt tämän suhteen lyhyen jälleen elvytyksen jälkeen, parvekkeista. Tuntuu kotoisalta nähdä paljon taivasta ja vähän ylimpiä kerroksia ja kattoja. Harakka vartoo pesänsä luona lehmuksessa paljon, paljon alempana.

Yksi achochan siemen on karannut päivänsinen kennoon. Kiskon taimen varovasti irti ja petaan sille uuden ruukun. Päivä venyy pitkälle iltaan eikä tule kylmä, vaikka parvekkeen ovi losottaa auki.

Mukavuus ja perustunnekategorioita

Koska koin keskiviikkona niin suurta epämukavuutta isoissa juhlissa, helpotuin eilen kovasti. Pienissä juhlissa oli nimittäin varsin mukavaa. Ihmiset vaikuttivat sympaattisilta, keskusteluissa sivuttiin mielenkiintoisia kysymyksiä (tarvitaanko toimivaan tiedeyhteisöön askeesin ihannetta vai riittääkö jo lahjomattomuus, koiraeläinten ymmärrys ja paikallistuntemus, kommunikaation tasot puheen ja selvästi erotettavien ja helposti sanallistettavien eleiden ulkopuolella), enkä juonut kuin vettä isosta olutlasista. Hämmentävää, miten paljon helpompaa on innostua, ihastua ja syttyä selvinpäin. Minun kohdallani se vain menee niin päin. Ainakin tällä viikolla...

Jäin torstain darraparanoiastressimöykyssä miettimään, miten tärkeää oikeastaan on jäsentää oman elämänsä perustunne- tai perusolotiloja ja niiden tyypillisiä ilmenemisolosuhteita. Ei siksi, että voisi pitäytyä mukavuudessa, vaan siksi, että jaksaisi paremmin ymmärtää silloin tällöin iskeviä paniikkeja, suruja ja niin edelleen. (En usko välttelytaktiikkaan, vaikka olenkin sitä mieltä, että kun stressiä on jo ennestään riittävästi, voi olla ihan hyvä vähän höllätä tahtia ja olla tunkematta itseään oletettavasti hankaliin tilanteisiin, silloin kun tuskin kuitenkaan oppii selviytymään noista tilanteista, puhumattakaan siitä, että äkkäisi voivansa pitää niistä, viihtyä niissä...)

Niinpä tänään teen kirjoittamisen sijaan vain lyhyen kartaston:

Iloinen olo: liikunta ja liikunnan jälkeen, ystävien tapaaminen, eläimet, hymyt, metsä, kevät, kesä, sienestäminen ja marjastaminen ja yrttien kerääminen

Surullinen olo: välinpitämättömyys, tapaturmat, tunne ettei voi vaikuttaa asioihin, ilmastonmuutos, sukupuuttoaalto, kolmannen maailman ongelmat, oman muuttumisen hitaus, oma suuttumus (ei aina mutta usein)

Ulkopuolinen olo: suuret joukot, työelämässä eteenpäinsuuntautuneisuus, hyvätyyppiyden korostaminen, namedropping, perfektionismi, baarit

Joukkoon kuuluva olo: hiljaisuus, mietiskelevyys, armollisuus, huumori, virheiden ja hupsuuksien näyttäminen, asioista rakentavasti keskusteleminen, halaaminen, ihokosketus

Paranoidi ja toivoton olo: krapula (etenkin yksin krapuloidessa), joskus myös humalatila, eroaminen, ystävyyssuhteen katkeaminen tai sen uhka, liika kahvi tai tee (yli kuppi per päivä)

Ärsyyntynyt olo: fyysinen kipu, kilpailuasetelman korostuminen, yhdessä tekemisen hitaus, liika kahvi tai tee

Vihainen olo: fyysiseen koskemattomuuteen luvatta kajoaminen, viheltely kadulla, toisten (tuntoisten olentojen) törkeästi kohteleminen

Vetäytyvä olo: isot joukot, tunne että vahingoittaa toisia omalla surullisuudellaan

Hämmentynyt olo: rahakeskeisyys, vihana ilmenevät ennakkoluulot, rähjäyskulttuuri, perfektionistinen suhtautuminen kehoon ja kehollisuuteen, kun oma keho nousee tarkastelun kohteeksi jonkun toisen toimesta

Pelokas olo: perhe, lapsiperheet, epäonnistuminen tosissaan yrittämisen jälkeen, hymyilemättömät ihmiset, isot joukot, viinilasillista voimakkaampi humalatila, tunneilmaisun ekshibitionismina pitäminen, fyysinen kipu

Turvallinen olo: halaaminen, hymy, seksuaalisuus, sauna, lämpö, auringonpaiste, helle, meri, ulkonilma, metsä, eläimet, selvinpäin tai lasi viiniä, tavoitteiden selkeys, vaikeidenkin tunteiden näyttäminen niistä puhuen, asioiden selvittäminen piiloon lakaisemisen sijaan, hierominen ja hierotuksi tuleminen

Pysähtynyt olo: sotku, jonkun toisen tekemä aikataulu, ihmissuhteet joissa aito kiinnostus ja ihmetys on kuollut, samassa asunnossa yli 5 v., samoissa työtehtävissä yli pari vuotta, "olen tällainen ja tälläinen" ja "olen saavuttanut nämä asiat" (vs. mitä haluan, minne suuntaudun, tavoitteeni ja pyrkimykseni), makean syöminen ja siitä seuraava öllötys, tietämättömyys tavoitteista ja ihanteista

Viileä sydän

Lueskelen Thaimaasta kertovaa kirjaa. Koetan päättää, lähdenkö ensi jouluna hakemaan hierontaan lisää vaikutteita Thaimaasta vai Intiasta päin. Jompi kumpi, mutta kumpi? Ei auta kuin perehtyä asiaan.

Kirjassa on mielenkiintoinen kohta, jossa kuvataan viileää sydäntä ja sen arvostamisen perusteita:

Jos purskahdat nauruun keiton kaatuessa päällesi, thaimaalaiset arvostavat sinua ja sanovat tällä länsimaalaisella olevan viileän sydämen (jai jen). Ilmaus tarkoittaa, ettei ihminen koskaan menetä sisäistä tasapainoaan ja pysyy aina rauhallisena, tapahtuipa mitä tahansa. ... Raivostuessaan ihminen menettää kasvonsa, mikä on Thaimaassa vakava asia.

Buddhalaisuus puhuu rauhallisuuden ja sopusoinnun puolesta, mutta asenteeseen on myös vanhempi, pelottavampi selitys: kiukku ärsyttää henkiä ja saa ne levittämään epäsopua ja huonoa onnea, ei pelkästään kiukustuvalle vaan myös muille lähellä oleville. Niinpä kaikille on tärkeää, ettei kukaan menetä malttiaan ja samalla kasvojaan.

Kuinka tuttua! Tunnistan hyvin tuon levottomuuden, eikä se minulle pulpahda esiin vain toisen kiukustuessa tilanteessa, vaan jopa silloin, kun joku puhuu "kiukun purkamisesta". Pari päivää sitten kävin tällaisen keskustelun. Tapasin ensimmäistä kertaa erään ihmisen, ja meille tuli ihan sattumalta puheeksi asiakaspalvelutöiden ehkä haastavin puoli: toisten itseen suuntaamien kiukunpurkausten tyylikäs vastaanottaminen. Tavallaan kiukustuminen tuntuu paljon oikeutetummalta ja helpommin vastaan otettavalta, jos on oikeasti töppäillyt työssään, mutta aika usein asiakaspalvelutöissä ei ole näin. Joku toisaalla on räätälöinyt säännöt ja itse ei voi kuin toimia ohjeiden mukaan, kenties jälkeenpäin antaa ylöspäin palautetta, että näihin asioihin on oltu tyytymättömiä, tai kehottaa kiukkuista asiakasta jättämään kirjallista palautetta. (Suosin jälkimmäistä, koska voihan olla, että saan usein sekavasta purkauksesta jotenkin väärän käsityksen siitä, mikä tarkalleen asiakasta pännii.) Puhuimme juuri näistä hankalista tilanteista, joissa ei voi itse kuin pahoitella sitä, ettei systeemi nyt tue lainkaan tämän asiakkaan tarpeita ja ettei tilanteelle ole siinä kohdin oikeastaan paljon mitään tehtävissä.

"Kyllä minä välillä sanon pahasti takaisinkin", sanoi silloin tuo toinen. "Ai", äännähdin. "Kyllä se on ihan hyväksi vaan, itseäkin aina harmittaa jälkikäteen, kun tulee sanottua suorat sanat jollekulle silloin kun on itse asiakkaana." Katselin häntä miettien kuumeisesti, mitähän tähän voisi sanoa. "Siis kyllähän se kiukku on purettava!" hän julisti. Tässä vaiheessa olin jo niin hämmentynyt, etten osannut kuin hymyillä arasti. Ei, jos tapaan jonkun ensimmäistä kertaa elämässäni, ei minusta selvästikään ole heti sanomaan hänelle jämäkästi, että itse asiassa kiukku ei taida olla mitään semmoista, jonka voisi purkaa. Ettei aggression tuulettaminen monien tutkimusten mukaan mitenkään, no, vähennä seuraavan suuttumuksen esiin nousemisen todennäköisyyttä vaan taitaa itse asiassa vahvistaa tuota käyttäytymismallia. (Vaikka muistan kyllä lukeneeni sellaistakin, että kiroileminen oikeasti tyynnyttää. Mutta kiroileminen ei tunnukaan kehenkään suuntautuvalta aggressiolta, ehkä ei aggressiolta muutenkaan... se on enemmän epätoivoista, ainakin minulla.)

Yritin siinä tilanteessa keksiä aivan hurjasti jotakin mukavaa sanottavaa, jotakin, mistä tuo ihminen voisi tyyntyä ymmärrettäväksi. Petyin itseeni, koska en keksinyt. Sain sanottua jotain sen tyyppistä, että aika jännä tapa ajatella noista asioista ja että en minä vaan osaa suuttua kellekään asiakaspalvelijalle, kun olen niin usein ollut itse vastaavissa töissä. "Ei siinä mitään osaamista ole", toinen letkautti takaisin. Olin hiljaisesti eri mieltä ja kohautin vain harteitani. Me nyt olemme niin erilaisia, ei sille kai vain voi mitään... ja siihen se tilanne raukeni.

Mutta kun luen tuota kohtaa thaikulttuurista, se kuulostaa hyvin tutulta. Minullakin on melko animistinen pelko siitä, mitä tapahtuu, jos kiukun päästää mellastamaan, vaikka tiedän, että joskus kiukulla on ollut myönteinenkin vaikutus tilanteiden setviytymiseen. (Mutta enimmäkseen ei.) Minusta on hyvä päästää tyytymättömyys esiin, pitää huoli siitä, ettei se kasva kiukuksi saakka. Huomaan pitäväni arvossa viileää sydäntä, mutta ristineeni sen itse lämminsydämisyydeksi. Kylmiltähän raivokkaat ihmiset tuntuvat, kylmiltä ja kovilta ja loukkaavilta. Ja miten se kylmyys leviää ja mielet pilaantuvat lähellä ja kaukana; jotenkin tunnun jäsentävän, että ilahtuminen ja pahastuminen leviävät ja kertautuvat ja että siksi olisi niin tärkeää koettaa hallita mieltään, ettei päästä kielteisiä tunnelmia sankentumaan. Jännittävää, miten yksi lyhyt keskustelu ja pieni kappale aika pinnallista kirjaa voivat nostaa näkyville jonkin tällaisen asian.

Se kytkeytyy toiseen seikkaan, jota ajattelin muutama päivä sitten. Silloin ajattelin erilaisia kotikasvatuksia. Silloinkin olin keskustellut jonkun kanssa, ja ymmärtänyt rivien välistä, että tuon ihmisen vanhemmat olivat suhtautuneet myönteisesti, kannustavasti ja jopa ylpeästi lapsensa yhteiskunnallisiin pyrkimyksiin, tyytymättömyyteen poliittiseen tilanteeseen ja niin edelleen. En osaa kuvitella, millaista olisi elää sellaista perhettä, olla oloutettu sellaisiin oletuksiin. Omat vanhempani ovat toki sitä mieltä, että politiikka on mätää eivätkä asiat suju, kuten pitäisi, mutta heidän ratkaisunsa on äänestää ja nurista hiljaa itsekseen. Mikä on se kummallinen pelko, johon onnistuin sohaisemaan osallistumalla sodanvastaiseen mielenosoitukseen teininä? He pelkäsivät äkisti, että jos vilahdan televisiossa vastustamassa sotaa, se voi tarkoittaa heidän bisnestensä kaatumista, sosiaalista paheksuntaa ja niin edelleen. Joskus minusta tuntuu, että vanhempani koettavat pysyä niin näkymättöminä kuin mahdollista. Molemmat tulevat sen ajan mittapuun mukaan täysin vääränlaisista, sopimattomista perheistä ja ovat varmasti kurkkua myöten täynnä väärällä tavalla massasta erottumista. Ehkä piiloutuminen on vastaus siihen? Aika monet myöhäismurrosiän ja alkavan aikuisuuden aikaan paikantuvat kamppailumme koskivatkin juuri tätä: osaanko olla tarpeeksi näkymätön, ja vielä raivokkaammin, haluanko osata tai oppia sellaista näkymättömyyttä (vaikka heistä tuntuisikin, että jos en ala oppia, olemme kaikki tuhoon tuomittuja).

Kun luen thaikulttuurista, huomaan samanlaista tai ainakin hyvin samankaltaista näkymättömyyden vaatimusta siinäkin. Se saa näkyä, että asiat ovat hyvin ja mieli hallinnassa, mutta muu... no, siitä vaiettakoon. Ikävistä asioista ei puhuta ja jos pettyy tai tulee loukatuksi, senkin on paras vain antaa valahtaa itsen päältä pois ja hymyillä.

Muutama viikko takaperin äiti luonnehti itseään: "Minähän en sure enkä itke. Minä ennemmin kannan sen kehossa ja sairastun." Se tuntui jotenkin surulliselta, vaikka en oikeastaan tiedä, onko minulla mitään syytä olettaa, että tämä olisi sen sureksittavampi asenne kuin sekään, että pillastuu kaikesta pienestä, masentuu ja ahdistuu herkästi. Tai tulee monesta seikasta hieman surulliseksi ja mietteliääksi tällaisella haalealla tavalla kuin itse teen. (Ehkä jonkinlainen keskitie voisi olla hyvä... tosin jos ajattelee hupsun mekaanisesti, että rasitusta on joka tapauksessa x määrä, niin tarkoittaisiko se sitten, että mieli ja keho molemmat reistaavat jonkin verran ottaessaan tuota rasitusta vastaan?) Sanoin äidille, että tuota sanotaan somatisoinniksi. Äiti tiesi sen jo valmiiksi.

Kun luen kirjaa, minusta alkaa tuntua yhä enemmän siltä, että Thaimaassa ainakin voisi tuntua tietyllä tavalla kotoisalta. Se tarkoittaa: tietyllä tutulla tavalla ahdistavalta. Koska sydämeni ei ole koskaan ollut ihan niin viileä kuin sen olisi haluttu olevan. Vaikkei se usein kuumukaan kiukusta, se saattaa kyllä hyvin auliisti kertoa voivansa pahoin silloin tällöin. En osaa arvioida, kuinka ahdistavaa minusta tarkalleen olisi oleskella ympäristössä, jossa ei saisi olla rehellinen, jottei sijoittuisi alemmaksi hierarkiassa:

Kertomalla vaikeasta lapsuudesta, sydänsuruista tai rahahuolista turisti tekee itselleen karhunpalveluksen, koska silloin thaimaalaiset pitävät häntä heikkona ihmisenä. Kuulostaa kovalta, mutta Thaimaa perustuu käsitteille pieni ja suuri. Ihmisen kaikki teot arvostellaan, koska hänet yritetään sijoittaa hierarkiaan. Thaimaalainen ei kerro tappioistaan vaan mieluummin liioittelee kaiken sujuvan hyvin. ... Ongelmat piilotetaan, joten piilota sinäkin omasi. Unohda vaatimattomuutesi ja kerro, miten varakas, suosittu ja menestynyt olet!

Älä missään tapauksessa itke julkisesti - se on todellinen heikkouden merkki. Thaimaalaiset sanovat: 'Itke sisäpuolella mutta älä ulkopuolella.'

Jotenkin karmivaa, ainakin silloin jos itkettää, vaikka muut kuinka hymyilisivät ja konfliktit pysyisivät koloissaan. (Ei niin usein käy, mutta joskus harvoin kyllä. Vaikka ihmeellisen pitkälle kasvojen naamioiminen iloisiksi kantaa. Ehkä se pettää vain masentuessa tai tilapäisessä kriisissä, kuten juuri erottua tai kun jalka on murtunut?) Huomaan, miten yhä voimakkaammin ajattelen, että sosiaalisten sääntöjen muotoilussa pitäisi huomioida heikoin mahdollinen tilanne ja mieliala, jotta sääntöjä voisi kutsua inhimillisiksi. Miten vaikeaa.

Toisaalta, jos on valmis maksamaan rehellisyydestä ja tunneavoimuudesta sen hinnan, että tulee leimatuksi "pieneksi", niin tuntuuko se pahalta? Kuinka pahalta tuntuisi tietää, että oma tunneilmaisu ja oman asenteen kuvaaminen, oman ulkopuolisuuden kuvaaminen, levittäisi ympäristöön pahaa levottomuutta, ärtymystä ja surua? (Jotenkin tuntuu siltä, että olen tavoittanut yhden peruspeloista bloggaamisenkin suhteen, minkä tahansa ääneen sanomisen suhteen, minkä tahansa tahtomisen suhteen... toisten vahingoittamisen pelon. Miten hirvittävän kokoinen ja muotoinen se onkaan.)

Meemi, nopeasti.

Suolaisissa pisaroissa on meemi, johon koen tarvetta osallistua vaikkapa vain siksi, että murran ajatuksen, ettei introvertti kokisi meemikeskustelun tarvetta...

Meemi kuuluu näin:

Kirjoita neljä asiaa, joissa tarkastelet omaa tunne- vs. asiakeskeisyyttäsi, ja toisaalta ekstro- vs. introverttiyttäsi.
1. tapa ajatella ja suhtautua asioihin
2. suhtautuminen ympäristöön ja vieraaseen/uuteen ainekseen
3. vuorovaikutustilanteet
4. energian hankintatavat ja ihmissuhteet

Ensinnäkin minusta on kauhean hankalaa arvuutella, olenko universaalisti ottaen tunne- vai asiakeskeinen. En edes tarkalleen ottaen ymmärrä, miten voisin olla korostuneesti jompaakumpaa tai ainakaan itse arvioida ajattelussani taipumustani. Sen kyllä huomaan, että tietyissä tilanteissa kiihdyn kovasti ja tuo kiihtymys värittää aistimukset ja informaationkäsittelyn siinä määrin, että lapset oikein huuhtoutuvat ovista ja ikkunoista pesuvesien mukana. Toisaalta kyllä luulen myös, että silloin, kun oikein tongin argumentaation syntyjä syviä ja koetan hahmottaa, pitääkö tietty ajatusrakennelma kutinsa (esim. voiko tietyn kausaaliketjun tosiaan päätellä näistä ja näistä tutkimustuloksista käsin), tunteeni eivät ole mitenkään poisleikatut - usein tällaiseen tehtävään liittyy jopa polttava tarpeellisuuden ja asiallisena pysymisen tärkeyden tuntu, jota on aika vaikeaa mieltää "asiakeskeiseksi".

No mutta, sen enempää murisematta voin ainakin todeta, että kaikissa testeissä, jotka olen tähän ikään mennessä tehnyt, olen saanut tulokseksi olevani introvertti. Se ei tietenkään tarkoita, etten pitäisi ihmisistä tai etten osaisi työskennellä ryhmässä tai että olisin erityisen kiinnostunut vain siitä, mitä minä tässä ja nyt teen ja ajattelen. Pikemminkin ajattelen asiaa rentoutumisen kannalta. Rentous on minulle vaikea juttu. Minussa kihisee hurjan paljon energiaa. Herään puuhakkaana, ja sängyllä lojuminen ja rauhallinen vain oleminen tuntuvat kauhean vierailta lajeilta. Jotenkin niissä voin kuitenkin onnistua silloin kun olen aivan tuttujen seurassa (muutama lähin ihminen) tai yksin. Isommassa joukossa koko kysymys rentoudesta tuntuu mielettömyydeltä. Mitenkä voisi ehtiä rentoutumaan ja vain hengittelemään, kun toisten mielialat, eleet ja ilmeet sekä heidän ideologioidensa sanoitukset tunkeutuvat tietoisuuteeni, hämmästyttävät, ihastuttavat ja virittävät minua tiettyyn suuntaan. (Joskus tietysti myös närkästyttävät, mutta sitä ei tapahdu kovin usein, koska valikoin seurani aika tarkasti.) Ja väsyttävät - huonolla, ylikuormittavalla tavalla.

Oikeastaan vasta tässä parin viime vuoden aikana olen oppinut tajuamaan, etteivät kaikki ihmiset ole yhtä sähköistyneitä kuin itse olen. Että monen on oikeasti esimerkiksi vaikeaa pysyä hereillä! Tai herätä! Se tuntuu todella kummalliselta, enkä osaa kuvitella sitä. En osaa oikein hyvin myöskään kuvitella, miltä tuntuisi se, ettei kiinnostu siitä, mitä tekee. Että pitkästyisi kroonisesti omaan elämäänsä. Että kaipaisi lisää virikkeitä, jotain ekstremeä ja hurjaa. Tai jatkuvasti jotakin uutta.

Tämä rentoutumiskysymys on tietysti hyvin tunnepitoinen, olisi helppo ajatella ensin. Mutta onhan se myös asiapitoinen, hyvänen aika.

Tapa ajatella, kysyy meemi. Ainakin sen olen huomannut, että käsittelen mieluusti asioita jonkin verran itse ennen kuin pulautan ne muiden näkyville. Kai jokaisessa kaveripiirissä on muutama tyyppi, jotka ovat hurjan vaikutteille alttiita sillä lailla nopealla tavalla - he soittavat ja kysyvät, että se sanoi näin ja näin, mitä mä nyt teen, ja tekevät sitten juuri niin kuin toinen ehdottaa. Sitä on jotenkin vaikeaa ymmärtää, miten niin voi tapahtua. Kyllä minäkin kysyn neuvoa ja kuuntelen niitä, mutta menee jokin aika, että pureksin kunnolla saamani neuvon ymmärrettäväksi. Ja aika usein käy niinkin, että vaikka arvostan neuvon antajaa, jokin neuvossa saa minut epäröimään - ajattelen, etten ole nyt selvästi oikein osannut kommunikoida tilanteen kaikkia nyansseja neuvojalle, koska hän noin neuvoo. (Olen kai melko epäluuloinen enkä kovinkaan toiveikas kommunikaation suhteen. Minua hämmentävät ihmiset, jotka sanovat jostakusta toisista, että hän ymmärtää kaiken. En osaa oikein kuvitella sellaista, niin jäämätöntä kommunikaatiota ja ajatteluyhteyttä. Osaan kyllä kuvitella sellaisen kehollisen tason hyväksymisen, koska olen kokenut sellaisen. Harvoin, ohimenevästi, mutta kuitenkin. Tärkeä kokemus, jota ilman en varmasti pitäisi ihmisistä niin paljon.)

Olen oppinut kysymään neuvoja vasta näin päälle kolmikymppisenä. Aiemmin ajattelin, ettei ketään voisi vähemmän kiinnostaa, onko minulla ongelmia tai ei. Ei se ole mikään ihme, minun lapsuudenhistoriallani. Lapsuudessa ketään ei kiinnostanut. Aikuisilla oli omat isot ongelmansa eikä niistäkään puhuttu. Kerran kyllä soitin teininä auttavaan puhelimeen, ja siitä oli apua. Tunsin, että sitä ihmistä puhelimessa kiinnosti se, etten kokenut enää jaksavani. En kuitenkaan uskaltautunut koulupsykologille, kuten ääni puhelimessa ehdotti. Pelkäsin, että äiti romahtaisi kasaan, jos saisi kuulla, että minulla on vaikeaa. (Minulla ei ole saanut olla vaikeaa... minullahan on ollut "kaikki kunnossa".)

Kohtaan kaksi, tapa suhtautua ympäristöön ja uuteen ainekseen. Kirjoitin äsken, etten oikein ymmärrä uutuuksien ja äärikokemusten kahmimista. Toisaalta näin, mutta toisaalta taidan olla aika utelias toisten ihmisten ja muiden eläinten kokemusmaailmoja kohtaan. (Minusta niiden kokemisessa olen sananmukaisesti äärilläni, pyhää lähellä...) Pidän kyllä toistumisesta ja tuttuudesta, mutta en koe, että ne pysyisivät samana. Joka päivä talo, jossa asun, näyttäytyy erilaisena. Voin sulkea silmät ja katsoa sitä ihan uudella tavalla. Sama pätee puihin, nurmikonpalasiin, asfalttiin. Yksi hyvä uusi tapa, joka tyydyttää uteliaisuutta, on lukea lisää jostakin aiheesta. Esimerkiksi: mistä aineksista asfaltti on sekoitettu, miksi pitkäselkäisen ihmisen alaselkä kipeytyy helpommin kuin lyhytselkäisen, ja niin edelleen. Olen vähän hulluna teknisiin termeihin ja niiden määritelmiin. Toisaalta unohdan ne nopeasti, ellen käytä niitä säännöllisesti. Äh, en osaa tässäkään jakaa tunne- ja asiapitoisuuksia...

Sitten vuorovaikutustavat. Pidän seurasta, kunhan se on tarpeeksi pientä kerrallaan. Yksi tai kaksi ihmistä itsen lisäksi on minulle hyvä seura, isommassa huomaa helposti istuvansa hiljaa ja jännittyneenä ja kuuntelevansa, tulevansa äkisti hyvin itsetietoiseksi ja ujostuvansa siitä. Pienemmässä seurueessa niin ei tunnu käyvän. Siinä saatan olla liiankin riehakas ja ottaa joskus paljonkin tilaa, jos toinen antaa. (Yleensä kyllä päädyn pahoittelemaan tilannetta, jos olen mielestäni liikaa äänessä.) Toisaalta saatan tahtoa voimakkaasti joitakin asioita ja silloin saatan paljastua varsin tarmokkaaksi suostuttelijaksi. Isommassa seurueessa minulle ei tule yleensä mieleenkään, että voisin alkaa suostutella seuruetta mihinkään. Isoissa seurueissa tuntuu usein ehkä juuri sen vuoksi kurjalta. Jotenkin eteneminen on hidasta ja poukkoilevaa ja tuntuu, että yhteistä tahtoa on vaikeaa löytää. (No tottavie, kun en itse uskalla mitenkään osallistua sen muovaamiseen... huooh! Olisi niin paljon opittavaa!) Vuorovaikutustyylin kohdalla on ehkä vähäsen helpompi hahmottaa, miten tunne- ja asiapitoisuus voitaisiin jäsentää. Sanoisin näin: Jos näen, että toisella on sukka rutussa ja paha mieli, minun on hyvin vaikeaa keskittyä vähään aikaan mihinkään muuhun kuin hänen kokoon kursimiseensa. (Joka voi tietysti jonkun kohdalla tarkoittaa sitä, että olen kuin en huomaisikaan, silti keskittyen anturoimaan hänen mielialaansa.) Ja jos minulla on paha mieli, saatan olla joko hyvin asioissa pitäytyvä ja superkohtelias tai sitten läväyttää pahan oloni näkyville silmänräpäyksessä. Riippuu aika paljon siitä, luotanko keskustelukumppaaniin vai en. Mutta joka tapauksessa: jos vuorovaikutuksen tunnelma on ikävä, ei informaatiokaan virtaa esteettä. (Veikkaan kyllä, että näin se menee muidenkin kohdalla. Vai?)

Pidän kyllä siitä, että informaatio liikkuu sutjakkaasti. (Kuten sanottua, olen pannahisen utelias.) Siinä mielessä voisi ajatella, että olen vuorovaikutuksessa asiapitoinen kommunikoija. Joskus ärryn, jos hyvässä hengessä toteutuvassa keskustelussa jaanataan hyvää-päivää-kirvesvartta eikä mennä asioihin.

Eli - taas epäselvyyttä. (uhhuh, tunnen itseni nyt vähän vaikea-ankeaksi).

Kirjoitin jo tuossa aiemmin, että isot seurueet väsyttävät minut. Luultavasti saan aika paljon voimia ja iloa kuitenkin juuri vuorovaikutuksen ja asioiden jakamisen kautta. Yksityinen ilo on aika tuntematon käsite. Haluan jakaa hyvät oivallukset ja saan paljon toisten kokemusten kuulemisesta. Minun on vain saatava tehdä se omalla tavallani. Joskus ystävystyn nopeasti ja joskus tuskallisen ponnistellen ja hitaasti. Mutta aina tuntuu pätevän se, että mukavinta on jonkun kodissa, toisen tai omassa, kahden kesken. Ei hälyä, ei meteliä, ei joukkioita. Ei itsetietoisuuden ylitulveksimista ja itseinhoa. Voi oikein tuntea, miten uudet ajatukset lainehtivat ihmisestä toiseen, vääristyen tietysti matkalla, mutta entä sitten. Joskus on hauskaa saada toiselta takaisin jokin "uutuus", josta kiittäessä toinen sanoo, että mitä ihmettä, sinultahan minä tämän juuri opin. Tykkään leikkiä tällaista rikkinäistä puhelinta!

Ja pidän siitä, että erotan jo pitkältä hahmon, jonka tunnistan. Tarkoitan nyt fyysistä olemusta, en ajattelun hahmoa.

Ehkä olen kyllä vähän huono introvertti siinä suhteessa, etten osaa enää ajatella ketään itsenäisenä tai riippumattomana. Etten hahmota niin rajoja ihmisten välille. Että ajattelen, että tunne ei jää koskaan yhden kehon säilöön. Että ajattelen että tilanteet ovat perustavampia kuin ihmiset niissä... vaikka kirjoitankin, että on joitakin dispositioita, kuten että minun on helpompi kahden kesken. Kieli kinnaa vastaan näissä ajatuksissa. Ehkä senkin takia suhtaudun niin luimukorvaisesti sanalliseen vuorovuorovaikukseen.

Nyt minun on kiskottava takki niskaan ja laukattava bussipysäkille! Matkaan Espooseen.

Asumisen poetiikkaa

Tämä asuntoasia näyttää kaivautuvan yhä syvemmälle maailmankuvani luihin ja ytimiin. Jotenkin haaveilin, että eilisellä puhumisella Vompsun kanssa asia selkiäisi tai hän ainakin sanoisi jotakin johonkin suuntaan, mutta Vompsullapa oli takanaan yliopistouransa toisiksi laajin tentti ja sen jännityksen lauetessa ilmaa siipiensä alle kauhova migreenin alku. Niinpä söimme ravintolassa intialaista ruokaa ja olimme enimmäkseen vaiti (minäkin olin väsynyt, koska kitkin niin raivopäisesti, kuten aina kun pinnan alla on jokin ongelma - en ajattele ongelmaa ollenkaan, mutta se saa jossakin tietoisuuden alla möyriessään aikaan sen, että suoritan vimmaisella teholla), mitä nyt välillä totesin aina, että ai niin, sitten asuntoon liittyy vielä tällainen juttu.

Tänään aamulla toivoin asian olevan ratkennut, mutta ehei. No, onhan sunnuntaihin vielä kaksi yötä aikaa. Kolmessa yössä luulisi asian kuin asian ratkeavan. Ainakin alustavasti... Ongelmalliseksi jutun tekee se, että osaan kuvitella meidät tyytyväisinä molempiin asuntoihin. Rakastan tätä asuntoa ja Vompsukin pitää siitä. Toisaalta tiedän, että Vompsua kiinnostaisi se, että asunnosta saisi pidettyä osan valoisana ja osan nukkumapimeänä - ja tuossa toisessa kämpässä voisi askarrella kirjahyllystä ja verhosta valoeristeen, ikään kuin alkovin seiniksi, futonin ympärille. Tänne sellainen ei mitenkään mahtuisi. Vompsu heräilee usein öisin ja on kyllästynyt lukemaan vessanpytyllä istuen. Se on ymmärrettävää.

Kun koetan oikein porautua siihen, mikä tarkalleen minua epäröittää siinä, että saisimme samalla rahalla aika paljon isomman asunnon, huomaan epäilysten haiventen takertuvan sellaisiin seikkoihin kuin kadulleastumisen tuntu, ikkunamaisema, rapun valoisuus ja avaruus sekä tietysti huoneen poetiikka. Tämä nykyinen kämppä on niiden suhteen jokseenkin suvereeni. Ympäröivät talot ovat sieviä, kohta rauhallinen, pidän jopa liikenteen äänistä ja siitä, että katukuiluun on viritetty vaijeriin lamppu, joka pimeinä öinä heijaa seinälle varjojen puutarhan, jossa toistuvat ikkunakasvien rakkaat hahmot. Rappu on avara ja valoisa, suuret lasi-ikkunat ja -ovet tuuletusparvekkeille tuovat siihen jos ei nyt juhlavaa, niin ainakin hyväarkista tuntua. Ja ikkunamaisema on joskeenkin täydellinen: kaksikymmentäluvun talo sievine ikkunoineen, kattoineen, savupiippuineen, ahtaan katukuilun toisella puolin. Jotenkin tämä kaikki on niin vanhakaupunkimaisella tavalla urbaania ja inhimillistä, etten voi olla rakastamatta sitä.

Puhumattakaan sisätilasta. Tässä asunnossa tuntuu siltä kuin asuisikin korurasiassa. Ei, ei tämä ole mikään asunto tai huoneisto, tämä on lasikuisti viidennessä kerroksessa ja vessa suoraan Pompeijista.

Toinen talo on aivan toisenlainen, kuusikymmentäluvulla rakennettu. Sen kerrokset ovat matalammat ja asunto tuo mieleen lukuisia asuntoja, nimenomaan asuntoja ja huoneistoja, joissa olen käynyt. Esimerkiksi huone on leveämpi kuin sen ikkuna eikä ole kokonaan leveyssuunnassaan erkkeriä. Sen voisi kalustaa kuin, no, huoneen. Pohja on käytännöllinen, mikä tarkoittaa sitä, ettei asunnossa ole pitkää eteiskäytävää eikä suurensuurta kylpysalia vaan pienet, vaatimattomat eteis- ja vessatilat. Huone on ehkä kaksi kertaa sen kokoinen kuin meidän nykyinen lasikuistihuoneemme. Pimeämpi, tietysti, koska ikkuna on hivenen matalampi, kuten huone muutenkin. Jotenkin tuohon asuntoon on helppoa kuvitella käytännöllisiä, realistisia ihmisiä, jotka arvostavat tehokasta pohjaa. Ja pitävät pohjoismaisesta sisustustyylistä. (Se johtuu varmaan siitä, että asunto tuo mieleen monet opiskelijaboksit, joissa olen käynyt. Sen tietyn sisustustyylin, johon kuuluvat marimekkoverhot ja värikkäät Teema-astiat. En osaa kuvitella itseäni sellaiseen.)

Mietin, onko ihan hullunkurista muotoilla asiat tällä lailla. Niin moni kuitenkin perustelee asuntoasioitaan sillä, että sieltä sai enemmän neliöitä tai että tässä pohjassa eteiseen ja vessaan ei mene niin paljon tilaa. Jotenkin minua myös ärsyttää se, että toisen asunnon hyviä puolia itselleni listatessani ne kaikki tuntuvat liityvän jotenkin kuluttamiseen: sinne mahtuisi kirjahylly tilanjakajaksi, pakastinarkku... ne pitäisi tietysti ostaa ja täyttää jollakin, selvähän se. Mahtuisi enemmän tauluja seinille. Jaa-a. Jotenkin minua kismittää ja jurppii tajuttomasti se, että laitan plussapuolelle sen, että mahtuisi sitä, tätä ja tuota. Koska en toisella tasolla ajattele ollenkaan, että lisätavara tekisi ihmisen jotenkin onnellisemmaksi tai tasapainoisemmaksi, päinvastoin. Olenhan asunut isossa asunnossa ja ahdistunut sen tavaramäärästä ihan tajuttomasti. Tiedän, miten huono olen pitämään siisteyttä yllä, ja mitä suurempi asunto, sen tainnuttavampi on se lopullinen kohta, jossa on PAKKO siivota. Sellaiseen siivoukseen menee helposti kolmekin päivää aamusta iltaan enkä tahdo sellaista elämää. No, eihän tämä asunto tietysti ihan niin suuri ole, hyvänen aika, mutta silti, en oikein ole varma siitä, onko lisätila nyt tosiaankaan plussaa edes tällaisissa neliölukemissa kuin 19 ja 25 neliötä kahdelle ihmiselle ja kahdelle kissalle. Ei se tunnu sillä lailla itsestäänselvyydeltä kuin ihmisten yleinen puhetapa antaisi olettaa.

Tietysti olisi tavallaan realistista olettaa tavaroiden salaa lisääntyvän tällaisessa yhteiskunnassa, mutta jokin siinä tuntuu pakkopullamaiselta inhorealismilta. Ei, en halua uskoa, että tavarat kuin itsestään luikertavat luokseni ja että minun on niiden takia tehtävä yhä enemmän töitä, jotta saan säilöttyä ne lämpimään ja kuivaan tilaan, jossa töiden takia ehdin olla niiden luona yhä vähemmän aikaa. Toisaalta kai on inhorealismia sekin, että annan itselleni luvan olla niin vaikutelmista viehtynyt, että heitän kovafaktamaiset neliöt romukoppaan päätöksessä. Voisin varmasti muuttuakin, jos tahtoisin. Mutta ehkä en tahdo, ja se tuntuu vähän inhorealistiselta. Ja olen huolissani siitä, onko Vompsulla ehkä jokin kanta, jota hän ei vain tohdi sanoa ääneen, jos hän on hiljaisesti päättänyt, että skitsoan kuitenkin asumisen suhteen enemmän. (Se on totta, sillä on minulle enemmän väliä, olen asunut elämästäni 9 1/2 vuotta asunnoissa, joissa en erityisemmin viihtynyt ikkunoiden suuntien ja asuntojen suuruuden takia, ja olen päättänyt olla tarkka ja pitää puoleni tästä lähin, mitä asuntoasioihin tulee.)

Jokin siinä toisessa asunnossa tökkii, ja vaivoin saan sen ponnistettua itsestäni esiin: Siinä ei ole mitään erityistä. Se on niin tavanomainen, tasapainoinen ja tylsä ihan-kivuudessaan. Jotenkin tahtoisin, että se asunto, jonne tästä muutan, olisi jotakin erityistä, koska tämäkin koti on. Tämä on elämässäni toinen niistä kodeista, josta olen tosissani pitänyt (toinen oli Tähtitorninmäen kämppä sen jälkeen kun olin eronnut), ja se tekee minusta kai vähän säikyn muuttamiskysymyksessä. Olen joutunut lapsuuteni asumaan asunnoissa, joissa kukaan perheestä ei viihtynyt, koska vanhemmillani oli neliöfiksaatio ja halpuusfiksaatio ja niinpä he tekivät tylsistä ihankivoista asunnoista uskaliaita tarjouksia kaiken aikaa ja aina välillä tärppäsi ja sitten me muutimme saman kaupunginosan sisällä yhden portaan ylemmäs, mitä neliöihin tulee. Usein se tarkoitti tunnelman suhteen romahdusta, joskaan lähtötasokaan ei ollut edes tyydyttävä. Lapsena ihmettelin kovasti toisia perheitä, joissa asuntonäyttelyt eivät olleet jokasunnuntainen huvi. Usein nuo perheet asuivat vähän ahtaasti, mutta kotoisasti, jossakin kivassa vähän vanhemmassa talossa. He tuntuivat melkein kuin joltakin etuoikeutetulta lajilta, joltakin ihan erilaiselta elämänmuodolta. (En tietysti silloin tiennyt sanaa elämänmuoto, mutta en muutenkaan taida päästä tarkalleen lapsuudensanoihin ja elämänmuoto on kaikenkattavuudessaan aika hyvä käsite kuvaamaan sitä, miten koko elämä sujuu.) En kai koskaan päättänyt, että minä aion ainakin asua kivasti. Satuin vain löytämään tämän asunnon, olin onnesta ymmyrkäisenä, ja sitten myöhemmin kaduin tästä pois muuttamista niinä vuosina, kun asuin suurissa, varjoisissa asunnoissa, joihin ei tullut huikaisevaa kirkkautta, vaikkei pitänytkään verhoja. Taloa olisi pitänyt kääntää, jotta iltapäivällä olisi paistanut sisään ja auringonläikissä olisi tarjennut alusvaatteisillaan. Minusta tuntuu jopa, että aika iso osa senaikaisen suhteen kuihtumisesta on attribuoitavissa siihen seikkaan, että olin salaisesti vihainen siitä, että minut oli riistetty ihanasta lasikuististani ja sullottu "kahdelle ihmiselle järkevän kokoiseen" asuntoon. Ja että olin antanut sen tapahtua ihmeemmin rutisematta. (No tietysti olinkin aluksi valtavan rakastunut, eikä siinä huumassa muista aina, mihin kaikkiin asioihin on itse asiassa aika vaikeaa haluta sitoutua pidemmän päälle.)

Olen monesti ajatellut (vähän huolissanikin), etten ole oikein osannut katua elämässäni mitään. Mutta kun mietin tätä asuntoasiaa, niin tajuan, että sitä kyllä kaduin, että suostuin muuttamaan tästä asunnosta aiemmin pois. Silloin minut suostuteltiin juuri noilla samoilla neliöargumenteilla ja mahtumispuheella. Ei siis ihme, että olen aika luimukorvainen...

Jotenkin pienuus viehättää. Se, ettei voi alkaa hamstrata tavaraa, esimerkiksi, on pelkästään hyvä asia tällaisessa yhteiskunnassa, joka toitottaa ostamista kehdosta hautaan saakka. Ja minusta on niin hauskaa asua korurasiassa tai lasikuistilla ja kieltäytyä haluamasta suuria varjoisia asuntoja, siinä on jotakin villiä, ennakoimatonta. Se tuo mieleen vähän sen hassun kehotuksen, jonka hyvä ystävä joitakin vuosia sitten antoi - että minä tarvitsisin miehen, joka hoitaisi käytännön asiat kuntoon, niin että saisin liihotella keijukaisena niityillä ja metsissä. (Itse asiassa tämä on muunnelma vanhempieni ikuvirrestä, joka varioi teemoin "nai maajussi niin saat niitä eläimiä", "nai mies jolla on perittyä rahaa niin voit elää leppoisasti", "miten sinulle nyt käy, kun sinulla ei ole miestä pitämässä sinusta huolta" jne. jne. - Onko kauhea ihme, että minun on ollut todella vaikeaa erota, aina, ja etten siksi meinannut ymmärtää, kun yksi ystävä kuvasi kaksikymppissuhteitaan "kaksikymppissuhteiksi, jotka lopetettiin vain siksi, että toinen keksi haluavansa katkaista suhteen vaikka tultiin toimeen tosi hyvin"? Onneksi jo nykyään tiedän, että osaan tehdä muutakin kuin liihotella. Osaan myös elättää itseni ja selviän hyvin käytännön hommista kuten hyllyjen kiinnittämisestä seinään, vasaroimisesta, poraamisesta, pyörän renkaanvaihdosta, laskuttamisesta ja niin edelleen.) Tavallaan ystävä varmaan osuikin tietyssä mielessä oikeaan. Sillä vaikka osaan selvitä käytännön asioista itsekin ja jopa pidän niistä, tahdon muutakin kuin ne. Haluan jotakin kutkuttavampaa, leikkisämpää, seikkailevampaa. Usein se on myös vaativampaa ja joskus tosi raivostuttavaakin, mutta parempaa silti kuin tylsä ihankivuus. Jokin osa minussa kieltäytyy päättäväisesti käyttäytymästä odotetulla tavalla asuntoasiassa. Ei koska kieltäytyminen olisi itseisarvo, olen varmasti liian vanha ja kukkahattutäteinen arvostamaan kapinahenkeä an sich, ja itse asiassa epäilys siitä, että jostakin semmoisesta voisi olla kyse, tuntuu vähän nololta, vaan enemmänkin kai koska olen huomannut aiemmin elämässäni, miten noihin odotuksiin sopeutuminen on tehnyt minusta onnettoman.

Eivät niitä kai heijastakaan minuun muut kuin vanhemmat ja sitten ne, jotka eivät tunne minua, ja sitten ehkä - auts! - se, joka asuu kanssani.

Haluaisin kuunnella tarkkakorvaisesti olojani asumisen suhteen. Ja toisaalta tiedän, että olen melko sopeutuvainen, ja että todennäköisesti emme asuisi tuossa asunnossa kauankaan. Vuoden, pari maksimissaan. Mutta senkin ajan voisi asua täällä. Sopeutuisin varmasti ja olisin ihan tyytyväinen, mutta olisinko onnellinen?

Voi, taidan olla taipumassa siihen, etten halua muuttaa tästä. Enkä tiedä, mitä Vompsu siitä tykkää. Tavallaan hänestä on kauhean kivaa, että olen niin kummallinen ja itsepäinen joissakin asioissa, mutta ehkä se voi tuntua välillä hirvittävän rasittavaltakin silloin kun tällaisen ihmisen kanssa pitää yrittää elää joka päivä. Itse tavallaan ihailenkin sellaisia ihmisiä, jotka sopeutuvaisesti ja harkitsevaisina siirtyvät elämänvaiheesta toiseen jotenkin oletetussa järjestyksessä. Ensin he opiskelevat köyhäillen, seurustelevat lyhyesti, sitten he menevät kihloihin ja naimisiin ja muuttavat isompaan asuntoon, hankkivat vakityön ja saavat lapsen. Jotenkin se kaikki on ainakin markkinoitu näyttämään tasapainoiselta ja kypsältä. Mutta oma elämäni ei yksinkertaisesti taivu tuollaiseen polkuun!

Opiskeluaikana asuin kumppanini suuressa omistusasunnossa ja rahasta ei ollut pulaa. Kun valmistuin, erosin ja siitä pitäen olen ollut hilpeä tyhjätasku, joka asuu miniasunnossa ja sitten löysin tuon nuoren siippani ja naimisiinkin menimme pankin ehdotuksesta ja nyt alan sitten kolmivitosena opiskella itselleni oikeaa ammattia. Dsiissus. Olen ollut myös ulkomailla laittomana siirtolaisena töissä alle kaksikymppisenä ja käynyt ensitreffeillä yli kolmikymppisenä. Mutta voi tietysti olla, että se kuva siitä, miten elämä yleensä sujuu, on ihan markkinointipaskaa ilman todellisuuspohjaa. Muistan monen kommentoineen täälläkin kommenttiboksissa, että heilläkin nämä asiat ovat menneet kummassa järjestyksessä. Jotenkin olen ollut aina aika vastustuskykyinen sille, että ystävät ympärillä näyttävät elävän tietyllä tavalla, ja että oma elämäni juoksee ihan toiseen suuntaan. Saatan angstata, mutta en siinä määrin, että oikeasti hankkisin kokopäivätyön tai muuttaisin muuten elämääni normimmaksi, jos epäilen sen tekevän minut kenties tyytymättömäksi joko selvästi havaittavalla tai sitten sillä vielä vaarallisemmalla, salaisella tavalla, jossa mikään ei varsinaisesti ole pielessä, mutta innostus puuttuu ja jollakin epämääräisellä tavalla tajuaa elävänsä säästöliekillä. Se on kaikista pahinta. Sillä jos ei hahmota tyytymättömyyttään, ei tajua oikein pistää toimeksikaan.

Onneksi päätös asunnosta pitää tehdä jo sunnuntaina. Ja huomenna istun töissä hyvän ystävän kanssa, luulen, että hänen kanssaan puhuminen selvittää päätäni asian suhteen taas hieman. Ja sitten on enää yksi ilta ja sitten sunnuntai, ja päätöksen pitää olla valmiina.

Pidän tästä temposta. Ei vetkuttelua eikä empimistä. Onneksi minulla on myös varmuus, että tyydyttävä ratkaisu löytyy varmasti, koska molemmat asumisratkaisut ovat tyydyttäviä. Ne vain tekevät meistä Vompsun kanssa ihan eri ihmiset ja siksi kyseessä on aika iso asia. Keitä me tahdomme olla?

Kas niin, nyt minulla taitaa olla oikea kysymys, jonka voin esittää Vompsulle ja jota voimme miettiä yhdessä.