Aamu kaikki kunnossa

Aamulla kaikki on kunnossa, kuten oletankin. Olo on täytetyn kalkkunan, mutta olen sentään menossa vesijuoksemaan reippaasti jo aamukahdeksalta. Kyllä tämä tästä, ajattelen. Lohiharmaa on suloinen, mäkättää lumisateelle samalla tavalla kuin kesäisin mäkättää hyönteisille. Tunnen vihlaisun mielessäni - täällä ei varmasti ole hyönteisiä Lohen jännitykseksi, kuten Käpylässä oli.

Aamulla olen onnellinen siitä, että entiseni sentään on onnellinen, vaikka olenkin huolissani eläimistä ja itsestäni. Lohesta, joka ei saa enää parveketta hyönteisineen. Nasusta joka on Mobutun kuoleman jälkeen ollut levoton ja haukkunut yksin jäädessään, naapurit ovat alkaneet hermostua siihen, asuntooni on pian hankittava väliovi, jotta se voi olla enemmän täällä, minulla on sille aikaa kyllä, jos se kykenee olemaan yksin työvuoroni ajan. Artusta jonka kylki oli palanut kynttilässä, ne eivät ole vahtineet etteivät kissat mene kynttilöihin. No, Negaatiosta ei tarvitse olla huolissaan, se on samanlainen arka otus kuin minäkin, se selvinnee piileskellen. Olen huolissani iltojeni upottavuudesta, vaikka todennäköisesti kyse on pitkälti väsymyksestä.

Olen pahoillani myös, että kirjoitin tuosta itsemurhateemasta. Mutta olen miettinyt sitä viime päivinä (siis sen epäeettisyyttä) niin hirvittävästi, että kohta en muuta ajattelekaan, ja ehkä sen kirjoittaminen vapauttaa minut koko tematiikasta ainakin hetkeksi. Tunnistan oppimani kulttuurisen mallin: sekä isoäiti että äiti puhuvat itsemurhasta niinikään, kun heillä on vaikeaa. Tietääkseni he eivät ole yrittäneet sitä silti. Minä olen kerran, mutta siitä on kauan ja tiedän, että ratkaisu on liian peruuttamaton ohimeneville murheille - se on kärpästen ammuskelua mannertenvälisillä ydinkärjillä. Ja isä kannattaa eutanasiaa vahvasti, samoin kuolemanrangaistusta, spontaanireaktioiden mukaan myös niille, jotka pysähtyvät keltaisilla liikennevaloissa.

Itse asiassa koko teema on hirvittävän omituinen, koska kukaan ei tiedä, mitä kuoleminen täsmälleen tarkoittaa. Itse uskon jonkinlaiseen tuskan raukeamiseen tilanteessa, jossa eläimen keho ei enää jostain syystä jaksa jatkaa (tai muut eivät halua sen jatkuvan). Mutta yhtäkaikkisesti ajatus on täällä, se on jonkinlainen itkun salaoja, joka rauhoittaa. Katselee raitiovaunuja, veitsiä, jopa sahaa - miltä tuntuisi sahata oma reisivaltimonsa katki ruosteisella työkalulla - ja autoja kadunkulmissa.

Ehkä tämä on eskapismia: kun elämä ei suju, sujuisiko kuolema. Liian helppo ja onnellinen loppu, ei kovin eettistä. Kuten sanottu, pidän enemmän onnellisista aluista.

Aamulla en mieti tätä muuten kuin pienenä näränä siitä, että kirjaan ajatukseni ylös. Suhtautumiseni ylöskirjaamiseen on ambivalenssi. En halua vaikuttaa siltä, että kerjään sääliä, sääliä on vaikeaa kestää, se saa inhoamaan itseä voimakkaasti. Mutta jotenkin rehellisesti tämä kaikki olisi tallennettava. Jos pitäisin vielä kirjapäiväkirjaa, kirjoittaisin tästä sinne. En haluaisi antaa sen, että kirjoitan verkkoon, vaikuttaa liikaa.

Ja nyt on mentävä, taivallettava tuiskun halki Mäkelänrinteeseen, jossa istuu Ilves, vesihölkättävä hyvää oloa. Nauran Eufemian viestille, että olen hassu tonttu, joka hätäilee ja juoksentelee eestaas. Se saa hyvälle tuulelle. Kamalinta on sanoa: selviät kyllä. On parempi sanoa: pöhkö elukka, mitä sinä kihiset siinä. Kaikkein parasta olisi, jos joku kutittaisi, kun alan itkeä. Koska silloin itku vaihtuu naurunkirkunaksi, mieliala kohoaa välittömästi puoli metriä.