Lukuihmisenä

Olen aina lukenut paljon eikä sitä kai voi ihmisestä kitkeäkään, kun siihen hommaan kerran hurahtaa. Ei niin salaa olen ollut lukuihminen näinäkin vuosina, kun olen opettanut liikettä, hengitystä, elävänä kehona selviytymistä, ja lähiopetuksissa kirjastonkirjat ovat vyöryneet ulos repusta, kun olen kaivellut lisäsukkia tai juomapulloa (koska pyöräilijänä tietysti ketjutan menot, ja melkein aina läheillessä kirjastosta on lainattavaa tai palautettavaa, jotain odottamassa varaushyllyssä), etäopetuksissa puolestaan olen käyttänyt kirjapinoa korvaamaan joogablokkia, ja välillä suositellutkin jotain kirjaa siinä sivussa, jos siinä on mielestäni kuvattu hienosti jotain ihmiskehossa elämiseen liittyvää ilmiötä. Koulutukseni takia minun on vaikeaa sanoa, että asiat ovat näin ja näin; filosofiaa opiskellessani kuvittelin vielä naiivisti, että tulkinnallisuus ja näkökulmaisuus olisi ollut jotenkin erityisesti ihmiskokemusta ja ihmistieteitä leimaava piirre, mutta viimeistään anatomian pieni opiskelukin osoitti, että ei, niistäkin konkreettisista rakenteista, prosesseista ja funktioista on kasapäin tulkintoja, kaikkea ei suinkaan ole vielä selvitetty, koko ajan löytyy uutta, joka kumoaa vanhat dogmit. Tunsin itseni typeräksi tajutessani tämän, vaikka totta puhuen olisin ollut vielä typerämpi, jos en sitä olisi lopulta tajunnut. Mutta sitähän oppiminen on: oman typeryyden sietämistä. Onneksi opittavat asiat ovat kiinnostavia ja vetoisia, ei tarvitse keskittyä itsearviointeihin, paitsi silloin kun ne hetkellisesti ja spontaanisti kohoavat tajuntaan ähkäisyinä, että mitenkä en nyt tätä.

Nyt kun jalkani ovat sen verran äkäiset, että liikkumishommat ja puutarhahommat ovat hetken jäissä, olen tietysti lukenut aiempaakin intensiivisemmin. (Luen aina alusta loppuun jopa sen typerän paikallisaviisin, joka välillä jaetaan ilmaiseksi postilaatikkoon ja jota en ikinä maksusta tilaisi.) Ja miettinyt. Huvittunutkin.

Esimerkiksi tänä aamuna huvitti ihan hirvittävästi tuoreessa, alumneille jaetussa Yliopisto-lehdessä olleen kirja-arvostelun loppukaneetti. Kirja, jota arvosteltiin, käsittelee tekoälyä, konemieltä ja ajattelua. Arvostelun lopuksi arvostelija toteaa kirjoittajan nostavan "tuntemisen ihmismielen ydintoiminnoksi". Niin, no, ei siinä sinänsä mitään huvittavaa tietysti ole, ja minunkin on ollut vaikeaa ymmärtää, miten joku voisi oikeasti kuvitellakaan erottavansa kognitiot affektiivisista elementeistä, tunteista ja mielialasta, tai motivaatiosta, toiminnan suuntaamisesta - jotka ovat niin vahvasti elollis-kehollista ainesta ja kaukana mistään logoksesta, puhtaan tiedollisesta prosessoinnista ja niin edelleen, että tietenkin, tuo muistaen, on ihan pöhköä mallintaa ajattelua jonakin elämästä ja kehosta irrallisena, tai siis, eihän se pöhköä ole mallintaa, mutta tuntuisi pöhköltä kohdella tuota mallia jotenkin kattavana tai tarkkana kuvauksena asiasta. (Vähän kuin lähtisi tuntemattomaan erämaahan suunnistamaan semmoisen kartan kanssa, johon on merkattu ruksein pelkät malmiesiintymät, mutta ei maastonmuotoja, vesistöjä, teitä ja niin edelleen: pelkät ruksit valkoisella paperilla, kas tässä, hyvää eksymäviikkoa!)

Mutta se huvitus. Minua huvitti ihan valtavasti. Kuinka paljon olenkaan lukenut kirjoitusta, jossa viitataan kaikenlaisiin erontekoihin - välillä kriittisesti, välillä näinhän tämä menee -tyyppisinä itsestäänselvyyksinä - nimenomaan tunteen ja tuntemisen keskeisyyden perusteella. Milloin on moraalisen huolen ja tasaveroisen kohtelun ulkopuolelle tönitty naiset, lapset, alkuperäiskansat, muut eläimet, ja vedottu siihen että näillä tunne on liian keskeinen, jotta näitä voisi ajatella oikein ihmisinä tai ajattelevina, rationaalisina, vertaisina. Tunne ja tunteminen ovat olleet monenlaisen toiseuttamisen keskiössä niin pitkään ja vankasti, että se on heijastunut vaikkapa episteemisten tunteidenkin tutkimiseen - niitä oli pitkään mahdotonta tutkia, koska rahoitusta ei tutkijoiden mukaan herunut, koska nämä tunteet (uteliaisuus ja kiinnostus esimerkiksi) olivat vallitsevien opinkappaleiden mukaan jotenkin outoja, eivät tunnetauhkasta puhdistettua kognitiota mutteivät rääkyvää, reaktiivista kehoakaan. Niillä ei ollut kotia, koska tunne oli erotettu vallitsevissa ajattelujärjestelmissä järjestä niin tarkasti, että puhe episteemisistä eli tietämiseen liittyvistä tunteista kuulosti vain superomituiselta. (Ja on omituista, miten vähän aikaa tuosta jaksosta on. Se on minusta superomituista, koska kun tarkastelen omaa valvetilaani, episteemiset tunteet ovat varsin vankasti läsnä. Ne houkuttavat toimimaan monin monituisin tavoin. Minun olisi mahdotonta, siltä tuntuu, selittää toimintaani ja ajatteluani ilman niitä. No, toki isossa osassa käyttäytymistieteen kirjallisuutta puhutaan motivaatiosta, ja syystä tai toisesta sillä on erilainen maine kuin kiinnostuksella. Mutta ainakin jos tarkastellaan oppimista, sisäinen motivaatio ja kiinnostus vaikuttavat samalta ilmiöltä eri sanoin kuvattuna. Varmasti motivaatiotutkimus on hyvin perustelua, tuo erottelu sisäiseen ja ulkoiseen motivaatioon on pintapuolisella ajattelulla varsin ymmärrettävä, en siis ole mollaamassa ketään, vain nuuskimassa uteliaasti, ja olen lukenut todella vähän motivaatiotutkimusta. Se kun ei ole onnistunut kiinnostamaan itseäni. Eikä ulkoista motivaatiotakaan ole ilmestynyt mistään. No mutta, ehkä vielä joskus onnistun kiinnostumaan tästä.) 

No, nyt sitten ollaan tilanteessa, jossa ollaan tekemässä eroa ajattelun ja konemielen välille, ja kuka kutsutaankaan apuun? Kukapa, ellei tunteminen. Se jaksaa huvittaa. Nauroin ääneen lehteä selatessani ja olen lukenut kohdan monta kertaa ja nyökytellyt iloisena. Kuulkaa, antiikin miehet, tätä! Kun alkaa huolestuttaa, ettei ihmismieli ehkä olekaan aivan yhtä itsestäänselvästi (sic) luomakunnan kruunun loistavin jalokivi, apuun raahataan tunne, jonka avulla on aiemmin kätevästi kerrottu, miksi kruunun loistavin jalokivi ei voi olla joku muu kuin valkoinen oppinut vapaa mies. Saas nähdä, saako tällainen vallituslinja enemmänkin kannatusta tulevaisuudessa! (Ja mitä seuraamuksia sillä voisi olla ja on suhtautumisessa elävään.)

Ahdistuneisuushäiriöiden kirjoon kuuluvan tilan kanssa (tai ehkä pikemminkin sen sisällä) elävä ja ajatteleva puolisoni on fantasioinut osan elämästään, miten kätevää olisi, jos voisi vain suorittaa asioita koneena. Hänen tilaansa tästä viereltä seuratessa ymmärrän ihan kohtuullisesti tuota fantasiaa. Olisi huikean kätevää tuntea hieman vähemmän kärkevästi kuin hän tuntee. Minullakin oli koululaisena sama konefantasia, arvatenkin koska koulussa sen alkuvuosina arvostettiin virheettömiä päätesuorituksia ilman mitään mielenliikutuksia. Vapaa-ajalla fantasia ei vaivannut mieltäni, nautin, kiinnostuin, hengästyin, itkin ja nauroin. Mutta annas kun istuin niissä sisäilmavaurion hajuisissa luokissa, joissa muiden ihmisten hajut tekivät vaikeaksi keskittymisen, eikä ollut edes sallittua tuijottaa ikkunasta ulos puiden latvusten liikettä opettajan puhuessa (piti "keskittyä opetukseen"; ei silloin vielä taidettu tajuta, että on monen näköistä keskittymistä, ja että yritys pitää silmät opettajan paikallaan lysöttävässä hahmossa vääntelehtimättä ja vipisemättä teki itse asiassa opittavaan asiaan keskittymisestä huomattavasti haastavampaa). Kyllä siinä nousi aivan spontaanisti mieleen, että entäpä jos olisi kone. Kone joka kuuntelee istuen ryhdikkäästi ja joka ei emmi viitata. (Meillä oli opettajan kanssa taistelu viittaamisesta. En viitannut, vaikka tiesin, ja jouduin siksi toistuvasti opettajan ivan kohteeksi ja rangaistuksi. En murtunut koko niiden neljän vuoden aikana, en, enkä ole unohtanut, miltä valta voi tuntua sen kohteiksi joutuneista. Ala-asteen luokat 3-6 olivat elämäni synkin jakso, siihen on vaikeaa minkään muun koettelemuksen yltää. Se, millainen paine vaikka tänä syksynä on ollut, on vain pientä tuohon jaksoon verrattuna; olen aikuinen, tiedän muustakin, tiedän asioiden muuttuvan, tiedän saavani tarvittaessa apua. Lapselle neljä vuotta on ikuisuus eikä hän pysty samalla tavalla, samalla hienosyisyydellä säätelemään vireystilaansa. Hänen avunpyyntönsä on helppo vaientaa. Edelleenkään en ymmärrä, miten opettaja ei tajunnut, että jos jotakuta kiusataan aina hänen avattuaan suunsa, ja kiusaamiseen ei haluta puuttua vaan siitä kertomisesta rankaistaan jälki-istunnolla, puhumatta jättäminen on tilanteeseen nähden oikein hyvä strategia. Viittaamattomuuden takia käytösnumeroani laskettiin ja vaikka yritin olla välittämättä siitä, kyllä se tuntui pahalta, kuten varmasti oli tarkoituskin tuntua. Sattuneesta syystä en ikinä voisi opettaessani pakottaa ihmisiä osallistumaan, avaamaan suunsa, jakamaan kokemuksia. Vaikenemisella on yleensä syynsä, ja ihminen, joka kokee olonsa turvalliseksi, jakaa kyllä oivalluksiaan toisten kanssa.) Kone, joka kirjoittaa tasaisesti kirjaimet mallikirjainten mukaan, joka vain kirjoittaa. Tai ompelee säännönmukaisia pieniä sieviä pistoja ja siinä koko sen universumi. Kone, jota ei yskitä, kiemurruta, pissata ja niin edelleen. Kone, joka ei häiriinny hälinästä, hajuista, mielivallan kohteeksi joutumisesta.

(Ja edelleen valkokankaan ainoat seksuaalisella karismallaan vetoavat hahmot ovat - robotteja. Joo, en osaa positioida tätä reaktiotani muuten kuin että olen nähnyt itseni ja toisten läheissuhteissa elämässäni sen verran mielivaltaa ja sen verran synkkiä reaktioita, että ajatus loogisesti operoimaan kykenevästä kumppanista tuntuu vaistomaisesti vetoavalta. Ja toki, suhdehistoriaani miettiessäni, on ihan selvää, että kun robotteja ei ole ollut tarjolla, olen valikoitunut seuraan, joka kuitenkin arvostaa itsessään juuri loogis-rationaalisuutta, mihin on hyvä vedota silloin, jos intressit ajautuvat ristiriitaan ja toinen on käyttäytymässä oikeasti vahingoittavalla tavalla. - En usko, että on mahdollista käyttäytyä vain toista vahingoittavasti, kaikki vahingoittuvat aina vahingoittavissa tilanteissa. - Se, että molemmat sitoutuvat neuvottelemiseen ja perustelemiseen, on kai läheissuhteen minimivaatimuskin. Ei se kaikille sitä tietenkään ole, mutta itse en uskaltautuisi suhteeseen, jossa epäilisin, että toiselle esitetty vetoomus ajatella vielä kerran asia kunnolla läpi ennen toimintaan hyökkäämistä kuitattaisiin hälläväliäasenteella. Mikä ei tarkoita, etten olisi ollut suhteissa, joissa on toimittu kuuman kognition vallassa tai etten olisi itse reagoinut äkkiväärästi ehtimättä miettiä, mitä olen tekemässä. Mutta ne asiat on voitu purkaa, niistä on voitu keskustella ja miettiä yhdessä, miten sellaiseen tilanteeseen ei tarvitsisi joutua uudestaan. Ei se helppoa ole, tietenkään. Ja siinä taatusti tuntee itsensä typeräksi ja osaamattomaksi. Mutta onko vaihtoehtoa?)

Samassa lehdessä on raflaava juttu vankien kielellisistä vaikeuksista. Ymmärsin varsin sukkelaan nuorempana ihmisenä käräjäoikeuden lautamiehenä istuessani, että moni syytetty eli aivan toisella tavalla hahmotetussa maailmassa, mutta sitä en osannut kuvitellakaan, miten suuria ne vaikeudet ovat saattaneet olla. Silti koko lautamiesaika oli jotenkin hirvittävä, koska en toiveikkaammallakaan analyysillä syytettyjen käsityskyvystä koskaan onnistunut perustelemaan itselleni ylipäänsä koko rangaistuskäytäntöä ja onnistuin lähinnä kiskomaan itseni umpisolmuun olemalla mukana toiminnassa, jonka perusteita en osannut hyväksyä, jossa en voinut auttaa ketään ja joka jätti sikäli taatusti jälkensä myös toimijuuden tuntuuni. (Sinänsä aika hupaisaa sekin, että siinä kohdin, mitä moni pitäisi toimijuutta uhkaavana, abortin kohdalla, nimenomaan löysin toimijuuteni ja sen, että haluan pitää kiinni itsestäni, huolehtia itsestäni hyvin ja kunnioittavasti, vaikka läheiset olisivat olleet asiasta toistakin mieltä, ja sitten taas tuommoisessa luottamustoimessa, jota moni varmasti pitäisi hyvästä toimijuudesta kielivänä, koin toimijuuteni horjuvan pahemman kerran, lannistuvani, alistuvani. Toisaalta, ehkä käsitykseni toimijuudesta on turhan yksiulotteinen, toimintakeskeinen? En osaa sanoa, siitä on niin kauan kun olen lukenut tuota käsitettä käytteleviä tekstejä. Muistikuvat ovat kovin hataria ja itselleni tuo ei ole ikinä ollut mitenkään kovin keskeinen käsite, vaikka siihen törmätessäni tajusinkin, että se, mitä koin abortin yhteydessä, olisi kuvattavissa tuon käsitteen kautta: ettei ole vain kohtalon vietävissä, että voi myös sanoa vastaan, suunnata, ei rajattomasti, mutta edes jonkin verran. Olinhan toki onnistunut ennenkin muodostamaan vastareaktioita, luojan kiitos, mutta tuossa kohden, nuorena aikuisena, tajusin ensimmäistä kertaa, että ihan oikeasti pystyin luovimaan ja suuntaamaan elämääni ja halusin tehdä niin, olin aivan selvillä suunnasta, ja oli vain onnistuttava vakuuttamaan muut siitä, että suunta oli se, jonne halusin edetä. Tätä kirjoittaessani en voi olla tulematta ajatelleeksi Meadin kirjoituksia vastuksesta, vastaamisesta, vastustuksesta, siitä, miten kaikki tapahtuu vuorovaikutuksessa: jos maa ei vastustaisi jalkaa kävellessä, jalka vain vajoaisi maan läpi eikä pääsisi askeltakaan eteenpäin, omat eleet muodostuvat vastauksena toisen eleisiin ja oman eleen tajuaa usein vasta toisen siihenvastauseleen havaitessaan, ja viimeiseksi naailmassa tajuaa itsensä, mielensä, ajattelunsa, mutta sekin spontaanisti luoviva itse on jo karannut toisaalle. Jotta saatoin huomata toimijuuteni, tarvitsin vastustusta; ei niin suurta, että olisin lannistunut ja alistunut, mutta ei niin pientäkään, etten olisi voinut huomata, miten lähellä olin suuttua siihen, etteivät lupaa myöntäneet lääkärit meinanneet uskoa, kun kerroin, etten ole niitä ihmisiä, jotka haluavat lapsia. Joidenkin ihmisten on vain hirvittävän vaikeaa ymmärtää, että meidänkaltaisiamme on, ja miten selvää se voi olla aika nuoresta iästä saakka. Tuossa prosessissa opin ymmärtämään enemmän siitä, kuka olin ja mitä arvostin. Opin myös sen, että tärkeissä asioissa en pidä kovinkaan tärkeänä miellyttää muita tai välttämättä edes kysyä heidän mielipiteitään, jos asia koskee kuitenkin lähinnä itseäni. Ja jos joku nyt sanoisi, että koskeehan se abortin suorittavaa lääkäriä, vanhempiani ja silloista puolisoani, kehottaisin katsomaan, miten maailma makaa ja kuka on viime kädessä vastuussa pikkulapsista perheissä. Ei, siihen rooliin en ole kaihonnut ja mistä vetoa se olisi kuitenkin koskenut lähinnä itseäni.)

Millaista olisi elää maailmassa, jossa ei juuri ole tunnekäsitteitä? (Paitsi vankien ok ja vituttaa.) (Yksi pulmistani sosiaalisessa sfäärissä on ollut se, etten ole ymmärtänyt, mitä se vituttaminen tarkoittaa. Nyt vankiartikkelia luettuani mietin, johtuuko se siitä, että kyseessä on samanlainen hankala yleiskäsite kuin "hedelmä", kun joskus vitutus voi tarkoittaa turhautumista, tai joskus raivostumista, tai ehkä jopa surua tai kaihoa, kateutta, häpeää, syyllisyyttä - nämä tilat ovat hirvittävän erilaisia keskenään! Vähän kuten chili ja aprikoosi. Kyllä chileistäkin voi hillon keitellä, mutten lähtisi korvaamaan sillä sacherkakun aprikoosihilloa, enkä kuivatulla aprikoosilla maustaisi jotain, mihin haluan tulisen potkun.) Siitä on hyvin vaikeaa saada kiinni. 

Mutta vangit ja chilit, huomaan miten hassusti mieleni silloittaa. Luen nimittäin Rachel Kushnerin Mars Roomia. Siinä on vankeja ja siinä on chilejä, tosin pippurisuihkeen muodossa. Ja kirjassa se on suomennettu paprikasumutteeksi, ja joku saa kasvoilleen paprikaa. Se kuulostaa hassulta, koska mieleen tulee jokin ihon kosteuttamiseen kehitetty paprikamehu ja se, että jonkun naamalle heitetään leikkuulaudalla sieväksi palotut paprikan seinämien palaset, ja siemenet on siivottu tietysti veitsenlappeella kompostiämpäriin. Kun googlaan - tietysti googlaan - huomaan, että tosiaan, pippurisumutteena ennen puhutusta asiasta puhutaan nyt myös paprikasumutteena. Pippurisumutekin oli vähän hassu nimi, ja jään miettimään, miksei yksinkertaisesti chilisumute tai kapsaisiinisumute, mutta ei maailma selvästikään toimi aivan niin loogisesti. (Muistan lukeneeni sellaisenkin käännöskirjan, jossa puhuttiin kellopippureista.) (Käännöskukkasista tulee mieleen sekin, miten Kissa kauan sitten matkasi jossain aktivismijutussa Koreaan, ja olin etsinyt hänelle silloin uudesta ja ihmeellisestä internetsistä tietoa erilaisista korealaisista chileistä ja kopioinut koreankieliset merkit paperille tuliaistoiveiksi. Erityisesti mieltäni kutkutti jokin musta ja harvinaisen mausteisen makuinen chili. No, kun Kissa meni merkkipaperieni kanssa kauppaan ja näytti merkit kauppialle, hänelle koetettiin myydä mustapippuria, jonka hän hyvin tunnisti, ja ajatteli, että turistia koetetaan pissiä silmään. Vasta ties monennen yrityksen jälkeen hän soitti ja kysyi, olisiko mahdollista, että pyytämäni merkkijono voisi tarkoittaa mustapippuria. Black pepper, niinpä tietysti. Black pepper, jonka makuprofiili on erilainen kuin muilla hot peppereillä. Nauratti vimmatusti, että Koreasta saakka mentiin ostamaan mustapippuria.) 

Ulkona on kaunista, aurinko paistaa sisäänkin. Ehkä tänään Vompsu saa istutettua valkosipulit, jos raahaamme pihaan tuolin, josta käsin voin neuvoa toimitusta. (Olen varma, että hän osaisi sen kyllä ilman neuvojakin mutta hän ei ole.) 

Kissa voi paksusti mutta lankaa en ole löytänyt, vaikka olen palonut kakat läpi lapiolla huolellisesti. On muutama vaihtoehto: 1) se kietaisikin langan jonnekin poskeen tai kielenaluseen ja sylki sen pois, eli se ei koskaan joutunut sen vatsaan ja suolistoon saakka, ja tässä tiedän kissojen taidot, koska aikanaan kun yhdelle vanhemman kohortin kissoista piti syöttää lääkettä, kävi useammin kuin kerran niin, että olin tyytyväisenä todennut kissan nielaisseen & suuontelon tyhjäksi, mutta jotenkin vain se limainen tabletti löytyi myöhemmin mattoon liimautuneena tai kissanvessaan sylkäistynä, tai 2) kissa on kakannut langan ulos yöllä, jolloin olemme nukkuneet, ja hyvällä hajuaistilla ja todennetulla kissanpaskamieltymyksellä varustettu koira on ehtinyt syödä pökäleen ennen kuin olen ratsannut vessat herättyäni, tai 3) lanka on edelleen kissassa. Kolmonen vaikuttaa päivä päivältä epätodennäköisemmältä selitykseltä ja ainakaan kissa ei ole tukossa vaan tosiaan, kakkaa tulee sen läpi ihan tavanomaisen oloisena virtana. 

Tiistaina pääsen fysioterapeutille. Oletan saavani siitä tapaamisesta paljon enemmän irti kuin lääkärin tapaamisesta tai röntgenkuvista, jossa näkyvät viisikymmenvuotiaan naisen nilkan ja jalkaterän luut pienine alkavine varpaan tyvinivelten nivelrikkoineen, niinä samoine, jotka näkyvät vuoden kaksituhattaviisi röntgenkuvassakin. Eivätpä ne ole ainakaan edenneet, ne nivelrikot, sen tiedän nyt. Ne ovat syntyneet vaiheessa, jossa ihmiset eivät normaasti saa nivelrikkoja, eivätkä ole uurtuneet pahemmiksi tässä vaiheessa, jossa ihmisten nivelrikot tyypillisesti pahenevat. Sanotaan nyt vaikka niin, etten hämmästyisi vaikka jotain kautta saisin tietää noiden nivelrikkojen syntyneen niinä helvetillisinä alakoulun vuosina, jolloin myös ihoni oli kaiken aikaa haavaumilla ja märki, ja jolloin keräsin kulkutaudit yksi toisensa perään ja söin antiobiootteja ison osan vuodesta ja ripuloin kaiken aikaa, mikä selvisi vasta paljon myöhemmin, kun eliminaatiodieetin kautta minulle selvisi, että uloste voi olla koostumukseltaan toisenkinlaista. (Ja olinkin ihmetellyt, miksi ihmiset puhuivat pökäleistä ihmisen ulosteeseen viitatessaan, velliähän se oli; minulta kysyttiin lääkärissä vain häveliäästi, ovatko ulosteet normaalit, ja vastasin, että ovat, koska sellaisia ulosteeni olivat aina olleet niin pitkälti kuin muistin, ja kuvittelin ne aivan normaaleiksi. Mista seurauksena myöhemmin, tapauksesta viisastuneena, kun kysyttiin, ovatko kuukautiset normaalit, parahdin kauhuissani, ettei minulla ole hajuakaan siitä, mikä on normaalia, mitä verimäärään tulee: tunnen vain omani. Yhden normaali voi olla toisen WTF ja usein onkin. Näin jälkikäteen ymmärrän antaneeni lääkäreille kokemusasiantuntijan koulutusta viestinnästä näine parahduksineni.)

Elämä hymyilee, kun on kirjoja, tekstejä. Ikävöin blogeja, sellaisina kuin ne silloin joskus olivat, muun kuin tuotesijoittelun ja somebrändäyslaskelmoinnin aikoina. Nykyinen some ei vastaa siihen kaipuuseen juuri mitenkään. Zenonin kuoltua huomasin, että etenkin ajatuskin naamastosta tuntui jotenkin hirvittävän rasittavalta, ja luotin tuohon tuntemukseen: nyt ei tarvita lisää rasittavia asioita. 

Sairauslomaa on kirjoitettu ensi viikoksi, ja jos lisää tarvitaan, etenen työterveyslääkäriltä ortopedin konsultoitavaksi. Mutta ensin katsotaan, riittääkö konservatiivinen lepo ja vahva tulehduskipulääke yhdistettynä fysioterapeutin kanssa tehtyyn kuntoutusneuvontaan selättämään oireet. Olisin saanut ajan työterveyspsykologillekin halutessani, mutta koin, että ei tällä kesän ja syksyn rankkuudella ole oikeastaan mitään tekemistä työni kanssa. Työ on ollut suojaava, kohottava, merkitystä luova tekijä, mielialan katkaisija, ei rasite. Ja kissasurusta voin puhua ystävien kanssa tarpeen mukaan, ja esihenkilönikin on tarjoutunut kuuntelevaksi korvaksi, mutta sekin tuntuisi vähän hassulta, se hänelle siitä puhuminen, kun asia ei liity työhön yhtään mitenkään. 

Vompsu on hakenut kirjastosta muutaman varaamani kirjan, ja äkkiä huomaan haluavani myös kirjoittaa, pitkästä aikaa. Mutta ennen kaikkea lukea. 

Muuttuvasta ja pysyvästä

Useimmat asiat elämässä kiitävät ohi. Päivät, viikot, kuukaudet, vuodenajat, vuodet. Ammatit, identiteetit, perheenjäsenet. Usein kun katselee elämäänsä taaksepäin, saa hämmästyä: Mikä tuo on? Miksi tuo tuntui tärkeältä? Ihanko tosissani olen koettanut sopeutua kahvinjuojaksi, noilla oireilla? Ihanko tosissani kuvittelin, ettei minulla olisi lainkaan tahdonvoimaa tai kykyä suunnata elämääni? (Ihan tosissani, uskon, koska muistan edelleen, miltä tuntui tajuta, että hetkinen, saan sittenkin päättää itse jostakin. Että pystyn päättämään ja pitämään pääni, vaikka ympäristö kuinka haraisi vastaan. Että saan asettaa oman hyvinvointini joskus etusijalle.)

Pian elämä on ohi. 

Siihen voi mennä vielä vuosikymmeniä, silti se on pian. Eikö jo taas ole lauantai kuten juuri äsken? Eikö taas ole lokakuun ja marraskuun taite? Kohta saan taas nostella tomaattilaatikoita pihalle ja kiroilla, kestääkö selkälonkkakompleksi sen kaiken pilateksen ja joogan päälle, joskus kun olisi levättäväkin, mutta keväällä mikään ei lepää.

Kohta käki, ensimmäiset pavut, kantarelli-ilon kellanoranssi ennen lehtien putoamista. Kohta sairastuminen ja tervehtyminen ja välillä sellainen sairastuminen josta ei noin vain tervehdytäkään vaan joudutaan taas luopumaan ammatista ja harrastuksista, identiteetistä, kuvasta jossa tehdään asioita ystävien kanssa, koska siinä kohden se ei olekaan mahdollista. Odotan miekan tipahtavan niskaani tai selkääni tai jonnekin. Itsehän tähän ryhdyin fysiatrin sanottua että joogan kyllä lopetat ainakin, ja koirakin kannattaisi myydä ja palstasta luopua. Koira on edelleen täällä, ostin talon paljon palstaa isommalla pihalla ja opiskelin joogaa lisää niin että voin nyt opettaa sitä. Ajattelen fysiatrin olleen väärässä pidemmällä tähtäimellä. Sillä hetkellä hän toki oli oikeassa, ei kehoni kestänyt näitä asioita sinä vuonna. Mutta se muuttui, sekin. Seitsemän vuotta olin ilman palstaa ja välillä en pystynyt kävelemään Kalliosta keskustaan kivuilta. 

Onneksi se muuttui. Ei itsekseen, mutta eihän työ takaa tulosta. Koen saaneeni ison lahjan siinä että voin kävellä taas kivuitta.

On asioita, jotka pysyvät. Enkä nyt tarkoita syklisyyttä. On asioita, jotka ovat ainakin toistaiseksi pysyneet syklien taustalla. Työhypoteesi: ehkä ne pysyvät jatkossakin? Saan olla myös väärässä. Sen oikeuden pidätän. Mutta saatan olla oikeassakin. 

Esimerkiksi itkettäminen, lapsesta saakka mukana ollut taipumus järkyttyä, hurmaantua ja liikuttua syvästi muiden mielestä aika mitättömistä asioista. Joku vanha ihminen elää yksinäisenä, esimerkiksi. Joku eläin kasvatetaan ahtaassa häkissä teuraaksi ja voi huonosti koko elämänsä. Lehti leijuu hitaasti puusta, pyörteillen, ja sen kuviot on kuin liukuvärjätty. Vanhaa metsää hakataan edelleen vaikka tiedetään, ettei sitä saa takaisin (ainakaan samanmoisena koska kaikki on nyt täynnä mikromuovia). Politiikassa pidetään kiinni järkevästä taloudenpidosta mutta ei suhtauduta samalla hartaudella biodiversiteetin säilyttämiseen ja hiilidioksidipäästöjen leikkaamiseen. Joku pelkää riskiryhmälapsensa puolesta niin että hänen on otettava lapset pois koulusta ja tarhasta ja jäätävä itse kotiin heidän kanssaan, koska yhteiskuntana olemme ilmeisesti ok sen kanssa että hauraammat menkööt pandemian vessanpytystä alas ja että oikeastaan terveys ei ole niin oleellinen asia kuin se, että kaikki näyttää normaalilta, mitä se normaali nyt sitten ikinä kellekään onkaan. Ja laulut, se on nolointa: miten musiikki voikaan liikuttaa kyyneliin saakka. Noloa, lapsena, kun koulussa ei olisi saanut itkeä jonkun laulun kauneutta. Ei se enää jaksa minua nolottaa.

Luen nettikeskustelusta jonkun kysymyksen, itkettääkö teitäkin tämmöiset jutut ja sitten sanat olenko liian herkkä.

Tähän kysymykseen voi esittää vastakysymyksen: Kuka tämän saa määritellä? (Länsimaissa, usein, pätevästi, hoitava lääkäri, sellainen joka on esimerkiksi Vompsulle läiskäissyt diagnoosin, jossa käytännössä todetaan hänen takertuvan lillukanvarsiin. Erilainen reaktio, eikö vain, kuin allekirjoittaneella, joka Vompsun tavatessaan ajatteli, että vau, haluan oppia, miltä tuntuu välittää noin paljon. Epäpätevästi, vertaiset, silloin kun heitä jurppii se, että toinen takertuu, tuntee, ehkä protestoikin jotakin, tai on vaan aivan liian sekaisin kokemastaan.)

Ja toisen, ehkä vieläkin tärkeämmän vastakysymyksen: Miksi haluaisit olla vähemmän herkempi? Ymmärrätkö, mitä se tarkoittaisi?

Tarkoitan tätä: Tavallaan ymmärrän, mitä se tarkoittaisi. Minulla on oma jaksoni, jolloin lakkasin itkettymästä, liikuttumasta, järkyttymästä. Se oli se jakso, kun kaikki oli paskaa. Ja koetin kovasti olla itse kyyninen paska. Se on puolustusreaktio, ja on täysin ymmärrettävää, miksi pukeuduin siihen sotisopaan. Kaipa vain suojelin järkeäni ja toimintakykyäni, emootiot olivat liian repiviä ja pelottavia ja suuria, oli tapahtunut liian vaikeita asioita enkä kyennyt mitenkään prosessoimaan niitä. En ole mitenkään ainoa ihminen tässä maailmassa, jolle on käynyt niin.

Se meni aikanaan ohi. Mutta kun ajattelen tuota aikaa vastakohtana tälle muulle, joka tuntuu pysyvältä, on itselleni ihan selvää, kumman haluan. En ainakaan sitä maailmaa, jossa kaikki on paskaa. Sattukoon, mieluummin, itkettäköön, liikuttakoon. Olkoon niin kauniita lumisateita ja myrskyjä ja sumuja, että tekisi mieli itkeä liikutuksesta. Hengittäkööt kehot niin rauhallisesti kuolleen asennossa yhteisen ilman hämmentämisen lopuksi, että sydän on pakahtumaisillaan kehojen hauraudesta ja alttiudesta ajautua kaikensorttisiin häiriötiloihin. Koetan sanoa: Olen kiitollinen tästä herkkyydestä. Enkä ajattele sitä mitenkään poikkeavana. Pikemminkin, taidan ajatella, että nekin, joita ei nyt itketä, ovat itkeneet kuitenkin vauvoina. Heissä on, haluan ajatella, varmasti, varmasti se puoli. Jostain syystä he vain ehkä jäsentävät sen - no, liikana herkkyytenä? Ja piilottavat sen, kenties itseltäänkin. Toki uskon siihenkin, että synnynnäisiä eroja tässä on, ihan kuin kaikessa muussakin. Mutta toisaalta, jossain määrin tätä kai on jokaisessa eläimenpoikasessa?

Miten ihmeessä olemme päätyneet yhteiskuntaan, jossa arvostetaan kyynärpäätaktiikkaa ja kovaotteisuutta? Se on minusta kiinnostava kysymys. 

Ja: miten olen onnistunut pitämään kiinni omasta herkkyydestäni, kieltäytymään luopumasta siitä? Jos olisin kasvanut toisissa olosuhteissa, en ehkä pystyisi ajattelemaan tätä pysyvänä vaan tämä olisi minulle muuttuvaa. 

Tosiaan, kun katselen taaksepäin, se, mitä havaitsen pysyvänä (tuota kamalaa mykkää jaksoa lukuunottamatta - onneksi se on niin kummallinen että sitä on vaikeaa edes muistaa) on nimenomaan emootioiden nuljahteleva hulmuaminen. Ikään kuin jostain koko ajan tuulisi ja liput liehuisivat tuulessa, värikkäät viirit. Välillä suru läiskää kangastaan isommin, välillä ahdistus värähtää, pelko kahahtaa hereille, hämmennys taitaa väristä koko ajan jokin verran, ilo lepattaa liki tauotta. Helpotus läiskäjää pelon ja ahdistuksen laantuessa. Innostus ja kiinnostus kieppuvat villisti ja välillä säyseämmin. Eivätkä ne hulmua ja läisky vain kehossa ja sen tuntemuksissa vaan kaikkialla, mihin mieleni yltää: valtameren rannoissa, karttapallon pinnassa sormien alla, peltojen vaakasuorahkoissa suorakulmioissa, metsien virkkaamassa aurinkokennostossa, kuviteltujen dystopioiden kaduilla.

Se on kummallinen kuva, tajuan. Kummallinen, koska hahmotan pysyvänä juuri sen, mikä on monesta kaikista ohikiitävintä, epäluotettavinta. Kun luen yksi ilta Feldenkraisia, osun sanoihin, ettei voi ajatella selkeästi, jos on emootion vallassa. Tämä käsitys! Kuinka pitkään se piinasikaan ihmiskuntaa! Ja useimpia taitaa piinata edelleen. Tämä halu erottua luonnosta, erottua kehosta, muuttua pelkäksi kieleksi, pelkäksi logiikaksi - kuka sellaista haluaa? Nekö samat, jotka viis veisaavat politiikassa siitä, mitä tietylle haavikolle tapahtuu? 

Toki ajattelussakin on paljon pysyvää. Mutta kokemus on niin paljon laajempaa kuin ajattelu, ajatukset niin pieni osa elämää, vaikka tässäkin elämässä olen koettanut niitä ruokkia paljon enemmän kuin tunteita, rakentaa niistä jotain pitävämpää. Silti ne muuttuvat kerkeämmin kuin tunteiden kirjo. 

Lauantaiaamu, yksi monista, lokakuun loppu. Huomaan olevani laimeasti surullinen kysymyksestä, jonka luen internetistä. Että on jokin lahja, jokin puhtaasti pulppuava lähde, johon liitetään kokeellisesti arvostelma "liikaa" sen sijaan että, no, opeteltaisiin käyttämään sitä, tunnettaisiin siitä kiitollisuutta. Tunnun laimeaa surua siitä, miten huonosti olen onnistunut rakentamaan yhteisöä, jossa olisi lupa tuntea kuten tuntee. (Se on eri asia kuin toimia tunteiden määräämänä.) Yhteisöä, koska ei tunne rajaudu kehoon, piilottele siellä, ole mikään yksityisasia. Jaettuhan se on, jaettavaksi tarkoitettu. 

Ehkä vielä opin, muutun, ja voin sitä kautta helpottaa tanssia sen ympärillä, mikä vaikuttaa pysyvältä. 

Tehoste

Koko päivän on pissittänyt, huimannut, ollut epätodellisuuden tuntuja, vähän ehkä pyörryttänytkin, ja vatsa jyrskyttää menemään kuin kuivausrumpu. Lähden rokotukseen. Jännittää ihan hirveästi ja koko keho sanoo ei ei ei ei.

Siihen on syynsä, etten ole sen koulukunnan joogaope, joka kehottaisi luottamaan intuitioonsa. (Ehkä perimmäinen inhoni new agea kohtaan palautuu tähän?) Jos luottaisin intuitiooni, en olisi ikinä mennyt yhteenkään kouluun tai yliopistoon, en olisi tutustunut yhteenkään ihmiseen (paitsi ihan muutamaan, joita en aluksikaan pelännyt, mutta näitä on vain muutama elämäni varrelta), en olisi mennyt ikinä joogatunnille tai pilatestunnille, en olisi muuttanut pois lapsuudenkodista ja niin edelleen ja niin edelleen. Ja ihan varmasti en olisi ikinä mennyt yksiinkään juhliin joissa on monta ihmistä. Monta asiaa olen oppinut eivätkä ne enää tunnu niin pahoilta mutta usein, aika usein, joudun menemään vastakarvaan tuntemusten ja intuitioiden kannalta. Teen niin, koska arvostan sitä, mitä voi oppia ja kokea, jos vähän pusken jonkin näkymättömän ilskottavan rajan yli. (Tai rokotuksen kanssa: koska vieläkin isompi painajaiseni on, että pelkoni paapomisen takia tartuttaisin jonkun toisen.) Ja toisaalta, olisin silittänyt kaikkia myrkkykäärmeitä ja sen sellaisia, kunhan vain olisivat olleet ei-Homo sapienseja.

Ei mun ole vaikeaa ymmärtää ystävää, joka pelkää mennä rokotukseen ja vatkuttaa eikä meinaa saada itseään koottua edes mun saattamana sinne ajanvarauksettomaan jonoon jonain oikein hyvänä päivänä. Eikä koiraa, joka eläinlääkärin julkisivun nähdessään jarruttaa neliraajajarrukset. Tai edesmennyttä koiraa, joka huusi varmuuden vuoksi eläinlääkärissä jos mikään ruiskun näköinenkään vilahti kädessä, esimerkiksi lääketuubi. Muakin pelottaa ihan hirvittävästi. Joka ikinen kerta. Ja aina tunnen itseni vähän sairaaksi siihen saakka, että piikki on pistetty, ja arvon aamusta pistohetkeen, että voinko mennä, kun en tunne itseäni terveeksi, sydänkin tahtii minkä kerkiää, ja entäs jos olenkin sairas, niin vaarannanko muut tai liekö piikistä edes mitään hyötyä, mutta kun tiedän, että tämä sama kuvio vain toistuu ja toistuu ja toistuu, sulkeistan oireet ja nimeän ne jännitykseksi - kunhan se jännittävä asia tapahtuu, olen äkkiä iloinen ja täynnä voimaa kun ei se sattunutkaan eikä mitään hirvittävää tapahtunut muutenkaan. (Ihan sama myös muissa lääkärikäynneissä, joissa ei rokoteta, paitsi kierukan laittamisessa ja papa-kokeessa; niissä tapahtuu hirvittävää ja siitä toipumiseen menee enemmän kuin käyntiaika. Yleensä olen niin höpsähtäneen iloinen jo vastaanotolla, että olen oppinut, että mun on kirjoitettava lapulle asiat, jotka haluan selvittää, sillä muuten saatan unohtaa, miksi oikeastaan hakeuduin paikalle.) Joskus rokotuksista tulee jälkioireita. Nekin ovat ihan ok, kunhan jälkioireena ei ole juuri tästä piikistä sitä, mistä Twitterissä on paljon huhuttu - että kaksi viikkoa piikin jälkeen alkaa yhtäkkisesti olla sitä mieltä, että johan tässä on rajoitukset rajoitettu ja rokottamattomista lapsista ja immuunipuutteisista viis, nyt avataan yhteiskunta sepposen selälleen.

Hassuinta on, etten nuorempana kokenut toimenpiteitä lainkaan näin. Jotenkin onnistuin kieltämään täysin sen, että jännitin. Ja että jotkut toimenpiteet oikeasti tuntuvat ikäviltä. Ja että ylipäänsä on aika hurjaa antaa jonkun ihan vieraan ihmisen koskea itseä. Oli vain kehosta irtaantunut ja kohiseva olo, vähän kuin olisi painellut puujaloilla kahden kilometrin korkeudessa ja ääntäkin piti korottaa, että sieltä kuuluisi maahan saakka. Mutta sitten kun annoin näiden tunteiden vähitellen tulla, tajusin, että ne ovat niin isoja, ettei oikeastaan ollut ihme, että kielsin ne pitkään. Eipä mulla olisi ollut niitä kohtaan hyväksyntää eikä vielä silloin mistään saatua lupaa läpielää jotain sellaista, sen tason järisyttävää. Se metatason neutraalius on syntynyt vasta vähitellen. Meitähän opetetaan kieltämään tuntemuksia, palkitaan tietystä tunnottomuudesta, poiskatsomisesta, ääntäkorottavasta reippaudesta. Ei tämä maailma palkitse siitä, että pelkää, hermoilee, somatisoi ja pyytää siihen apua. Se on vähän ikävää: musta siitä tietysti pitäisi palkita. Aisti- ja tunneamnesiahan se on pahin vaihtoehto, koska miten siltä pohjalta kehitetään myötätuntoista suhtautumista yhtään mihinkään?

On hurjan etuoikeutettua saada näin turvallinen rokote. Saada se vieläpä ilmaiseksi. Ja etuajassa.

Vähän huimaa siihen saakka, että tunnen piikin työntyvän olkavarteen. Sitten huimaus lakkaa, kuten jo etukäteen tiesin sen mitä todennäköisimmin tekevän. Kaikki oireet katoavat vips vaan, vatsa vaimenee, on äkisti helppo hengittää ja sydän rauhoittuu. Tiedän, ettei minusta näe, että jännitän. Olen kuullut niin monta kertaa, ettei sitä näe. Mutta tiedän, että jännitän. Kerran toisensa jälkeen ja oletettavasti niin pitkään kuin elän. Ja jostain syystä, vaikka esimerkiksi esiintyessä ja tentissä osaan jo nauttia kuvotuksentunteisesta jännityksestä, mieltää sen elämän sykkeeksi ja olen ehkä sille jopa narkki jossain määrin - ja mitä isompi yleisö, sen parempi, mikä on vähän hirvittävää -, en ole vieläkään oppinut ajattelemaan, että juuri sehän on rokotukseenkin mennessä se, mitä on olla elossa, tilanteen tasalla, hereillä. Sympaattinen dominanssi, kaiken korostuminen, yliviritetty valmiustila.

Etukäteen ajattelen, että varmaan itken piikin saatuani. Höpsis. Ei siinä vaiheessa enää yhtään itketä, vaikka aamupäivän itkeskelinkin kaiken suuruutta ja olojen outoutta. Olen vaan tyytyväinen ja samalla hieman kärsimätön, takaisin arjessa, ja kiirehdin junaan päästäkseni pois kivikaupungista. Metsän läpi kohti kotia kävellessä mietin, miten nimenomaan vatsatuntemukseen ei voi luottaa, ei, eikä intuitioon. Niiden voi antaa tulla ja mennä, koska eivät ne ole luonteeltaan kovinkaan kestäviä.

Seksirobotista ja koirasta

 Luen Matt Haigin hauskaa ja tarpeellista kirjaa Huomioita neuroottiselta planeetalta. 

Juuri äsken Twitterissä tuli vastaan jonkun jakama New York Post -lehden artikkeli, jonka mukaan "Jo ennen vuotta 2019 markkinoille tulee miespuolisia seksinukkeja, joilla on bioninen penis". Artikkelissa on kuva tällaisesta nukesta, jolla oli karvaton ja epätodellisen lihaksikas vartalo, hiukset, jotka eivät koskaan tipu päästä ja ikuisesti jäykkä penis. Naispuolisia seksinukkeja kehitetään tietenkin väistämättä yhtä lailla, tai jopa innokkaammin. On yksi juttu haluta näyttää kuvankäsitellyltä kansikuvamallilta. Mutta onko seuraava vaihe se, että haluamme näyttää yhtä mitäänsanomattoman täydelliseltä kuin androidi tai robotti? 

Jään miettimään. 

Taidan olla jo liian vanha miettimään seksirobotteja, mutta kun mietin itseäni nuorempanakin, jopa niinä kausina, kun en ole ollut aktiivisessa seksuaalisessa suhteessa kehenkään ja enemmän hedelmällisyysiässä ja sikäli suhteellisesti enemmän tarvitseva jotain tällaista kohtaan, minun on jotenkin vaikeaa kuvitella, että olisin innostunut tällaisesta robotista. 

En ole oikein ikinä tajunnut, miten seksuaalisesti viehätytään olennosta, jolla ei näytä olevan vaikeaa. Se on ehkä ensimmäinen asia, johon törmäisin robotin kanssa - minua viehättävät säröt. Tuollainen kapistus olisi epäilemättä myös hintava, eli ei sitä hankittaisi mihinkään yhden yön juttuun vaan kestokapistukseksi. 

Pohdin, mitkä asiat omissa suhteissani - joihin olen ajautunut monesti seksuaalisuuden sävyttämänä, järjellä valiten olisin varmasti valinnut ihan toisia kumppaneita ja solminut suhteetkin erilailla, harkitummin ja molempien mielenterveyttä vaalivammin - ovat sakanneet. Olen ollut tyytymätön siihen, etten osaa muuntaa aamuihmisyyttäni. Robotin kanssa se ei tietenkään olisi ongelma. Mutta ne muut hankalat kohdat.

Ensinnäkin, että toisella ei ole aikaa ja halua panostaa suhteeseen niin paljon kuin itselläni on - tämä tuo aina mieleen sen kohdan, kun minulle tarjottiin silloista unelmatyötäni ja sanoin ei, koska minulla oli alkanut hyvä suhde ja totesin itsekseni, että en halua olla niitä ihmisiä, jotka asettavat työn suhteensa edelle. Se työpaikka olisi nimittäin syönyt minut luineni nahkoineni. Kumppanini eivät ole valinneet tällä tavalla, mikä on tuntunut hieman hämmentävältä. (Mikä saa ajattelemaan, että vaikka kuinka olen ajatellut, etten osaa ajatella elämän kantavan, niin paskan marjat. Mitä vanhemmaksi käyn, sen paremmin tajuan, miten härkäpäisesti olen vaan mennyt juuri siihen suuntaan kuin olen milloinkin halunnut, ihmeemmin päätäni turvallisuudella vaivaamatta. Mitä luottamus elämän kannatteluun on, ellei sitä, ettei tee päätöksiään taloudellisten pelkojen pohjalta vaan seurailee sitä, mitä pitää tärkeämpänä ja kiinnostavampana?)  Robotin kannalta tämä ei tietenkään olisi pulma. Robotillahan ei edes olisi työtä- perinteisessa mielessä! (Perinteinen mieli: Nyt ei voi, koska työ. Uudestaan ja uudestaan.) Tai tarkemmin: Robottihan oikeastaan tekisi työtään juuri tarpeideni tyydyttäjänä, tässä kohtaa: olisi läsnä ja saatavilla. Se ON työtä vaikka nykyään sitä ei niin arvostetakaan ja etenkään naisena ei ilmeisesti saisi haluta suuntautua niin. No, niin kuitenkin olen halunnut suuntautua. Minusta suhteessa oleminen on ollut palkitsevampaa kuin useimmat palkkatyöt. Siinä pitää ratkaista vaativampia ongelmia, on oltava ovelampi, itseohjautuvampi, osattava neuvotella tymäkämmin. Se on sanalla sanoen hauskempaa. Pahoin pelkään, että robotin kanssa, sen ollessa aina saatavilla, kiinnostukseni lopahtaisi aika nopeasti, kun suhteessa ei olisikaan minun työni mentävää palikan paikkaa. Ihminenhän sitoutuu siihen, mihin voi tunkea mahdottoman kasan työtunteja, ajatuksia ja huolta. (Sivumennen sanoen, harmi, etten aiemmin törmännyt robottiajatukseen, koska se olisi saattanut roolileikkinä auttaa minua tilanteissa, joissa suutuin siitä, että minua, aikaani ja kiinnostustani pidettiin itsestäänselvyytenä - pidettyäni ensin huolta siitä, että de facto olin saatavilla itsestäänselvyytenä.) 

(Nyt kun olen selvittänyt itselleni pitäväni suhteitani pääasiallisena työnäni, ymmärrän yhtäkkiä myös sen, miksi ehkä en ole osannut solmia suhteita semmoisiin ihmisiin, jotka kannattelevat itseään, emootioitaan ja uhraavat aikaansa ilman että siitä pitää erikseen neuvotella. Eikö se olisi vähän tylsä työ? Siinä voisi ehtiä pitkästyä?)

Eikö se robotti-sana juontunutkin tsekin kielen työtä merkitsevästä sanasta? Jännittävää. 

Ja sitten se toinen outo kohta: mitä tekemistä jatkuvalla erektiolla on emotionaalisen saavutettavuuden ja jaetun läsnäolon kanssa (ja ne on ne, mihin suhteet tyssäävät, jos tyssäävät, ainakin omassa elämässäni)? Ei mitään, kai. Minun suhteitani ei ole pelastanut ollenkaan se, että erektio-ongelmia ei ole ollut. Hyvänen aika, pikemminkin päinvastoin: erektiosta ja halukkuudesta seksiin tulee ongelma siinä vaiheessa jos muu kommunikaatio on semmoista tauhkaa ja takkua, että jompi kumpi tai molemmat empivät, onko seksissä mitään järkeä. Koetan edelleen muistuttaa itseäni siitä, että kyse on seksirobotista. Ja tajuan, että hyvänen aika, en ole oikeastaan kai ikinä pitänyt seksiä kovinkaan tärkeänä. Tai siis, en lähellekään niin tärkeänä kuin sitä, että toisen kanssa voi jakaa asioita ja että on hetkiä, joissa hengitetään yhdessä. (Mikä on sinänsä huvittavaa, että nuorempana ajattelin usein, että itseni olisi tärkeää olla seksuaalisesti viehättävä sen sijaan että olisin osannut ajatella taitoja, joista olen saanut suhteissani myönteistä palautetta lopulta enemmän - tai niitä asioita, joista ei puhuta tai anneta palautetta, mutta jotka varmasti vaikuttavat.) Robotti ei varmaan osaisi edes hengittää, värähtää inhosta eikä säikähtää. Miten semmoiseen voi kiintyä? 

Koira tuhahtaa, nousee, ravistaa itsensä ja käpertyy tiukemmin reiteeni kiinni keskeyttäen maaten-pohdinnan.

Koira ei tietenkään ole seksirobotti, kaukana siitä. Koiraparan pallit on roksaistu sen ensimmäisessä kodissa, ehkä syystäkin, koska se dominoi ihan hyvin ilman niitäkin. Mutta koira on erinomainen elämänkumppani siinä missä toinen ihminenkin. Koira osaa hengittää, sillä on omat tarpeensa ja toiveensa ja aikaa yllin kyllin. Itse asiassa sen kanssa on jokseenkin selviö ajautua tilanteeseen, jossa kokee syyllisyyttä siitä, että kirjoittaa ajatuksiaan koneelle sen sijaan, että vastaisi sen eleisiin. (Ajatteleminen kävellessä on ok, se ei haittaa vuorovaikutusta ja koiran tarpeiden tyydyttymistä.) Tekee hyvää leikkiä välillä roiston roolia vaikka oikeasti tietysti yksi syistä, joiden takia en halua kokoaikatyötä, on koira. Elämä koiran kanssa on tärkeämpää kuin työ. Rakastan koiraa ainakin yhtä paljon kuin muita perheenjäseniä. Ehkä vähän enemmänkin. Vaikka koiralla ei ole lihaksikasta karvatonta vartaloa eikä luojan kiitos ikuista erektiota. Robottia se muistuttaa vain siinä, että sen karvat eivät tipu, mutta toisaalta - sen karvat pitää ajella säännöllisin väliajoin, ja se on aina melkoinen tahtojen taistelu. Sen työnä ei totisesti ole myötäillä tarpeitani ja toiveitani. Koiran senioritarkastuksessa itse asiassa todettiin, että koiran lihakset ovat hieman kuihtuneet. Onhan se jo niin vanha. Vanhuus: asia, jonka jotkut ihmiset nostavat esiin syynä, miksi eivät halua elää eläimen kanssa - ne elävät meitä lyhyemmin. Minusta on lohdullista jakaa elämänkaarta, saada muistutus siitä, mikä on jokaisen biologisen olennon tie, joistakuista muista ilmeisimmin ei. 

Koko ajatus seksirobotista on jotenkin aivan tylsä, naurettava ja joutavanpäiväinen. Silti niitä kehitetään, mikä kai vain todistaa, miten pihalla olen edelleen maailmanmenosta. 

Tuntuu oudolta elää planeetalla, jossa seksirobottien kehittämiseen kyllä liikenee resursseja, mutta Jellyfish-lautan kaltaisten innovaatioiden kaupalliset sovellukset antavat odottaa itseään. Ja on kotia etsiviä koiria. Jokin tässä ei vain tunnu ymmärrettävältä. 

Nyt on noustava, vietävä koira kävelylle. Se on aamun iloisin asia!

Tunnehutusta ja diskursseista

Seuraan somekeskustelua, jonka Sami Pihlströmin erinomainen kirjoitus on tönäissyt liikkeelle. 

Yksi puheenvuoro herättää huomioni. Kommentoija kirjoittaa, että onpa hurjan erilainen teksti, mielipide, eetos - en ole varma täsmällisestä sanamuodosta, ja täsmennystä kysyttäessä lausuu, että hänen kuplassaan ei tällaista puheenpartta ole harjoitettu. Että siellä ei ole sanottu noin jyrkästi. Hänelle teksti on jotain erilaista, ennenkuulumatonta - kiinnostavaa, kyllä, mutta vierasta. 

Tunnistan ajatuksen, joka alkaa hahmottua itselleni. Se on ajatus diskursseista. Ne, jotka ovat lukeneet Veloenaa pidempään tai ehkä keskustelleet asiasta kanssani muutoin, ehkä ovat saattaneet huomata tiettyä kitkeryyttä diskurssianalyysia kohtaan allekirjoittaneen taholta. Ehkä se johtui siitä, että tietyissä opiskelukuplissa diskurssit vyöryivät niin päälle, että sain vastareaktion? (Vastareaktioni tapaavat olla aika jyrkkiä, ja olen ollut siitä monesti kiitollinen, koska pääsen niistä kyllä ylikin enkä jää loppuiäkseni vihailemaan kantoja ja teorioita. Ehkä jos olisin jotenkin loogisempi, analyyttisempi ja itsetietoisempi, vastareaktioita ei lainkaan tarvittaisi, mutta se ei taida olla tilanne.) Koska nyt huomaan ajattelevani, että jassoo, tämän kirjoittaja ensinnäkin elää kuplassa, jossa on dominanttina diskurssina "lapset ensin, lasten rajoitukset pois" (jonka osa ihmisistä näkee mahdollisena lasten junan alle sysäämisenä), ja sitten vieläkin hämmästyttävämmin: hän ei ole muodostanut mitään vastareaktiota tuohon ylitsevyöryvään diskurssiin! Hänen mielessään tuo sävel ei ole huutanut riitasointua koko vuotta! Hän ei ole nähnyt tilanteessa mitään sellaista piikkilangikkoa, jossa olen itse - ja aika moni muukin on - kokenut luovivani pian vuoden ajan. Hän ei koe helpotusta, kun joku muotoilee tuon riitasoinnun selkeästi.

Minulle kirjoitus tuli helpotuksena - olin ihmetellyt filosofien hiljaisuutta. Miettinyt, että eikö kukaan muu näe tässä tilanteessa mitään omituista. Tai sitä, että juuri tällaisia tilanteita vartenhan meitä on koulutettu! (Juu, myös ne, joista ei tullut virkaheittoja kuten allekirjoittaneesta, ne, joilla on ollut enemmän malttia, itsekuria ja tavoitteita sekä tonneittain enemmän minäpystyvyyttä.)

Ja ei, en allekirjoittaisi kirjoituksen joka lausahdusta. Tämä mietityttää: 

Tämä tunnehuttuinen ajattelutapa on korvattava vastuun, velvollisuuden ja syyllisyyden ankaran rationaalisella käsitteistöllä.

Tunnehuttu kuulostaa emootioiden säätelyn karikoita syynänneen korvaan vähän turhan jyrkältä. Ei emootioiden sääteleminen ole mitenkään helppoa, kuten minkä tahansa somefeedin läpikäynti osoittanee. (Tai ehkä jollakulla on asiallinen menestyjäsome luettavanaan, kukaties.) Lisäksi tietysti ajattelen tapani mukaan, että vastuu ja velvollisuus liittyy nimenomaan niiden omien tunteiden säätelemiseen, ilmaisemiseen ja toisten tunteiden kanssasäätelemiseen - siihen ei voi olla törmäämättä yhtenäkään elinpäivänään, jos on missään kanssakäymisissä. Mutta olennaista lienee, ettei maailma ole vain tätä. Kamalaa, millainen olisikaan maailma, jossa pelkät omat tulkinnat, niiden synnyttämät ailahtelut ja niiden kanssa toimeen tuleminen olisivat keskiössä.

Ankara rationaalisuuskaan ei ymmärrettävistä syistä miellytä sanaparina itseäni. En ole ankara enkä rationaalinen (eikä mielestäni kirjoittajakaan, kun antaa emootioidensa paistaa noin paljaana tuossa kohdin - retoriikka siinä kärsii). Ihminen on aivan liian monimutkainen värkki ollakseen kovin rationaalinen. Mutta kyllä, suon siihen pyrittävän.

Koska olen hyväntahtoinen lukija, kirjoitan lauseen uudelleen päässäni näin: Tämän välitöntä mielihyvää korostava ajattelutapa kaipaa täydennyksekseen vastuun ja velvollisuuden käsitteistön sekä säikähtämättömän asennoitumisen syyllisyyden tunteisiin. Sellainen paskiainen minä olen: Muokkaan tekstiä tuosta noin vain ikään kuin se olisi oikeuteni. No, siten pystyn rykimättä lukemaan paremmin. (Ja tekstikin on minusta vaan parempi. Tämän takia kai kirjoitankin, vaikka tulokset eivät kyllä enimmäkseen anna aihetta hurrata. Ei auta kuin muistuttaa itseään siitä, että ajattelun siivoustyö ei koskaan lopu.)

Ällistyttävintä tuossa somekeskustelun kommentissa, joka kiinnitti huomioni, siihen palatakseni - kuten kirjotiin, en ole ankara enkä rationaalinen, en myöskään itseäni kohtaan, ja pyrkimyskin rispaa pahasti - on jotenkin se, että se saa miettimään, onko maailmassa paljonkin ihmisiä, jotka ikään kuin uivat tiettyyn diskurssiin uponneina. Niin täysin uponneina, ettei heidän tule mieleenkään kysyä, onko tälle diskurssille olemassa metadiskurssia. Vaikkapa: Onko tämä se suunta, johon haluan ihmisten elämismaailman suuntautuvan yhä enemmän? Ketä nyt poljetaan? Mitä muita ajatuksia näistä asioista on?

Alkuperäisessä tekstissä taas eniten hämmentää se, että siinä puhutaan lapsista ja kasvattamisesta. Minusta aikuisväestö tässä kasvattamista kaipaisi, ja sitähän Pihlström juuri tekee. Aikuisia muistutetaan siitä, että heidän puheenvuoroillaan on seuraamuksensa. Olen ollut pandemian ajan paha nainen, joka on zoomjoogatunneillaan loppukiitoksissa laittanut ihmiset kiittämään zoomista, jonka avulla joogaa voidaan tehdä ryhmässä nollariskillä ketään tappamatta tai sairastuttamatta ja kuormittamatta hoitohenkilökuntaa. Olen muistuttanut, että kukaan ei ole yksin, vaikka olisimmekin omissa kodeissamme: me jaamme paitsi harjoituksen, myös halun pysyä terveinä ja hengissä. Ja pitää muistakin huolta! Koko vuoden aikana ainoastaan kolme ihmistä on sanonut spontaanisti, että onpa mahtavaa, että voimme joogata pandemiasta huolimatta, ja ihanaa, että tämmöinen nettimahdollisuus on olemassa. (Yksi näistä on äitini, yksi entinen kämppikseni. Ymmärrän, millaisia etuoikeuksia minulla on ollut saada elää tällaisten ihmisten kanssa.) En viitsi kirjoittaa, kuinka moni on valitellut, ettei jooga tunnu oikealta tai samalta tällä tavalla. Tietenkään se ei tunnu samalta! Eihän ulkona käveleminen, ostosten tekeminen tai edes nukkuminenkaan tunnu samalta pandemiassa. Sitä pandemia tarkoittaa: pan, kaikkialla.

Ja hitot se on mitään myönteistä ajattelua, että sinnikkäästi muistutan, että on syytä olla monesta seikasta kiitollinen. Se on kovaa, kovaa ajattelua ja toimintaa ja vastavirtaan uimista. Mutta näen velvollisuudekseni sanoa näitä asioita, koska melkein kaikki, mitä luen ja kuulen, on päinvastaisen päivittelyä, joka ei ainakaan omaa jaksamistani ja rohkeuttani lainkaan kohenna. Minä kaipaan ennemminkin muistutusta siitä, että ihmiset ovat rohkeita, pystyviä ja sinnikkäitä. (Vaikkeivät olisikaan rationaalisia ja ankaria. Otan mieluummin sinnikkyyden, kiitos.) Se kirittää sinnittelemään itsekin. Kohtasin tällaisen ihmisen, ja hitto vie, minkä voiman siitä keskustelusta sainkaan. Sen takia toki Twitterissäkin käyn: että näen päivittäin, että on ihmisiä, jotka jaksavat puhua sen puolesta, minkä näkevät tärkeäksi. Tämä rajoitusten ja oman jaksamisen huonouden päivittely hämmentää itseäni: Odottiko joku oikeasti, että pandemian aikana emootiot eivät järise? Että ideaaliarjessa pinnan alla pysyvät mielenterveysongelmat eivät aktivoidu? Että kanssasäätelyyn turvaamaan tottunut ihmispolo ei joudu opettelemaan uusia taitoja kun tarjolla on enimmäkseen vain itsesäätelyä? (Ainakin tämä tekee näkyväksi sen, miten tärkeää on ihan vain olla läsnä samassa tilassa. Mikään sanojen yhteys tai zoom ei korvaa sitä - mutta tuottaa ainakin yhtä väkevää iloa toisella tavalla: Saan olla osa ratkaisua! Saan pelastaa henkiä!)

En yhtään epäile, etteivätkö ihmiset olisi juuri niin kovilla kuin kuvaavat olevansa. Mutta eivätkö he kuuntele, miten ison osan diskurssista muodostaa nyt tuo kovilla olemisen kuvaus? Eivätkö he koe sen tarvitsevan vastavoimaa? Se tässä tuntuu oudolta.

Nyt on onneksi jo tarjolla ihan järkeviäkin tehtäviä tässä souvissa. Kun pandemia alkoi, totesin aika pian, että oma näkemykseni poikkeaa ympäristön näkemyksistä niin paljon, että taitaa olla ihan turhaa tuutata sitä näkyville, etenkin kun oma viestintäni järkkyy siinä missä luottamukseni ihmisiin. Huomasin senkin, että olen ollut akateemisista piireistä niin pitkään niin poissa, ettei ollut mitään luontevaa foorumia koettaa käynnistellä etabloituneempia tovereita vaikuttamaan. Mitään käytännön apua mihinkään ei viime keväänä myöskään pyydetty (paitsi se yksi mielensisältöjen tutkimus, johon osallistuin, ja koronakevät-tekstikeräys, johon niin ikään vyörytin melkoisen määrän tekstiä - myös kaiken sen, minkä ensiksi aioin julkaista facebookissa tai blogissa mutta poistin sitten liian loukkaavana; ajattelin, että tämä ei ehkä ole kohta, jossa kiristetään kognitiivista dissonanssia). Nyt voin sentään avustaa rokotuksissa. Ensi maanantaina on koulutus. Pelottaa mennä rokotuspaikalle, mutta olen ostanut kasan oikein tehokkaita maskeja enkä usko, että saan koronan, kunhan vain suojaudun riittävän huolellisesti. Pystyväthän terveydenhuollon palkatut työntekijätkin tekemään työnsä eivätkä useimmat heistä sairastu. Tarvitaan vain huolellisuutta ja illuusiottomuutta sen suhteen, kuinka helposti variantit tarttuvat. Ja haluan tehdä edes jotain auttaakseni tätä kriisiä ohi. Jos minusta ei tullutkaan ajattelijaa eikä intellektuellia, kuten nuorena haaveilin, voin sentään toimia avustajana rokotuksissa.

Koska vaikka kuinka Pihlströmin tavoin ajattelen, että ihmisten prioriteetit ovat monasti pahasti hakusessa, en voi mitään sille, että minua huolestuttaa lukea kaikki se uupumus, väsymys, huoli ja monen maailmaan hitaasti hiipivä toivottomuus. Totta kai on odotettavaa, että nämä kaikki piinaavat ihmisiä pandemiassa. Mutta juuri sen takia pandemiassa asiat olisi hoidettava ripeästi.

Ja koska pandemia on parantanut toimijuuttani ensialun jälkeen, annettuani ensin turpiin omalle vaativuudelleni (kuten kai kaikissa toimissani?), yritän toimia ripeästi ja kuten oikeaksi näen. (Samalla kun pelkään ja en todellakaan kaipaisi ihmisseuraa; minua hämmentää, miten voi olla, että edelleen tarvittaisiin satoja rokotuksissa avustajia ja somefeedini on täynnä ihmisiä, jotka valittavat siitä, ettei toisia ihmisiä saa nähdä tarpeeksi - sen perusteella kuvittelisi, että paikoista rokotusten avustamisessa tapellaan mutta kattia kanssa.) Järkevän toiminnan mahdollisuus auttaa katselemaan diskurssien yli kohti metadiskurssia: on vain yksi tämä elämä, sitä on suojeltava, hyväksyttävä se, että se näyttää aivan toiselta kuin mitä joskus toivoi, ehkä toiselta kuin mitä nytkään toivoisi, taatusti, jos vielä jaksaisi toivoa, en taida jaksaa, ja tuo sama elämä meissä kaikissa on ihan uskomattoman sitkeää ja juonikasta, pakenee säätely-yrityksiä ja olosuhteita, puskee, punkeaa, versoo, paleltuu ja toipuu. Voin tehdä, mitä tässä voin tehdä. Se on aivan liian vähän ja silti sen on jotenkin riitettävä.

Enkä yhtään epäile, etteivätkö ne toisten diskurssien viljelijät kokisi myöskin tekevänsä näin. Ainakin osa heistä. Sehän siinä hämmentävää onkin. Mutta pohdiskelen, kuuntelevatko he jonkun ihan muun tilanteen diskurssia näitä on vaikeaa -puheenvuorojaan tuottaessaan. Ehkä sen saman, joka saa niskakarvani pörhistymään pystyyn tuosta tunnehuttulauseesta. Koska ei tunteita voi kieltää, ei se onnistu. Ja on niin monia paikkoja, joissa ei ole sallittua tuntea ja kokea, kuten tuntee ja kokee. Tai ainakaan siitä ei saa hiiskahtaakaan!

On vaikeaa (kolkkoa, sisäistä naurua) olla jotain mieltä, kun sympatiat ovat kaikkien ihmisten puolella. Mutta toisaalta, pitää joitain diskursseja vahingollisina. Sitä diskurssia, ettei saisi tuntea tai kertoa tunteistaan. Ja sitäkin diskurssia, että kerrotaan jatkuvasti vain niistä tunteista, jotka eivät vala kehenkään vaikeassa kriisitilanteessa toivoa, luottamusta ja sinnikkyyttä. Ole nyt tässä sitten. Joten arvostan sitä, että joku kirjoittaa yrittämättä ymmärtää kaikkia. Koska noin minäkin pohjimmiltani ajattelen, että oiekus henkeen ja terveyteen on ensisijaista, vaikka sitten eksyn siihen, että ihmisten pitää saada tulla nähdyiksi ja kuulluksi juuri semmoisinaan, enkä ole tarpeeksi jämäkkä ajattelemaan sitä vaihtoehtoa, että ehkä en sittenkään halua tuntea näitä ihmisiä. Haluanko? Enkö halua? Hitostako minä siitäkään ymmärrän mitään.

Sen kyllä ymmärrän hyvin, että ehkä monikaan ei halua tuntea minua. Olen ymmärtänyt sen nyt kun olen tajunnut, etten voi enää edes äänestää. Hallituspuolueet ovat paljastuneet aivan järkyttäviksi arvoiltaan tässä kriisissä ja oppositiopuolueet jo aiemmin. Varmasti itse sitten olen yhtä järkyttävä arvoiltani heidän mielestään. Hyvästi, yhteiskunta. Kai tämä on vieraantumista. Samalla tunnen toimintakykyni kohentuneen verrattuna tilanteeseen, jossa jotenkin luotin siihen, että muut kyllä tietävät ja heihin voi luottaa ja onko minulla nyt maailmassa mitään virkaakaan.

Kuuntelen, miten viereisessä huoneessa taloustieteilijä selittää oppilaalleen zoomissa ajatusleikkiä, jossa hän maksimoi hyvinvointiaan. Kuvitellaan, että hyvinvointiani maksimoi se määrä pizzaa, jonka saan syödä - meille tuli juuri pizzauuni pihaan postiin kotiinkuljetuksella, ja selvästi teema vuotaa opetukseen - ja mieleni kirmaa kysymään, onko tämä yksi niistä viitekehyksistä, jotka ohjaavat harhaan? Että pitää maksimoida? Eikö kohtuullinen riittäisi? Myös hyvinvoinnissa? Silly example, kuten kuulen Vompsun pahoittelevan, ehkä, mutta entäpä jos siinä onkin perää ja välitön hyvinvointi muistuttaa pizzaa enemmän kuin kukaan haluaisi myöntää?

Outo sanonta

Olen pitkään hämmästellyt sanontaa ahdistuksesta ja masennuksesta: että ensimmäinen tarkoittaisi liikaa tulevaisuuteen takertumista ja jälkimmäinen liikaa menneisyyteen takertumista.

Eilen hämmennys konkretisoitui miltei parahduksen kaltaiseksi: miksi ihmeessä ahdistun, kun mietin menneisyyttä? Ei se ole lamaantunut, masentunut tuntu - sitä mitä tunnen sen kirjallisuuden perusteella tai siitä, missä tilassa olen ollut päivän tai viikon jonkin todella järkyttävän asian tapahduttua - vaan muistuttaa enemmän sitä, mitä tutkimuskirjallisuus nimittää ahdistukseksi.

On kummallista tajuta, että pelkää, ettei selviä vastoinkäymisistä, joista on selvinnyt jo. On kuntoutunut, kävelee taas kivuitta. Mutta kun muistaa, millaista elämä paikoin on ollut - ja muistelin viime vuosikymmenen läpi eilen - on ainakin minun todella helppoa ahdistua valtavasti. Takerrun menneisyyden tulevaisuuteen?

Olen helpottunut vuosikymmenen vaihtumisesta, vaikka kyse on vain päivästä kalenterissa. Tekee hyvää pysähtyä ja itkeä ulos ne itkut, joita ei koskaan uskaltanut kunnolla päästää ulos siinä kohdin, kun ne olisivat nimeytyneet ymmärrettävämmin ahdistukseksi. Jotenkin ne pelot ovat niin suuria. Ettei ikinä kävele kivuitta. Ettei pysty kirjoittamaan edes pidempää sähköpostia ilman kipulääkettä. Monta kertaa olin pysähtyä kysymään, että entäpä jos tämä ei tästä muutukaan, entä jos en kuntoudukaan. Ja sitten suljin silmät ja hengitin ja ajattelin, että se on sen ajan murhe. Todennäköisesti kuntoudun. Ja niinhän tosiaan on käynyt. Sain kirjoitettua gradun ja kirjoitan tätä ilman kipugeeliä ennen tai jälkeen. Pystyn taas elättämään itseni työllä.

Muisteleminen synnyttää myös valtavan hyöyn hellyyttä ja kiitollisuutta. Niin moni ihminen on tukenut ja auttanut, näyttänyt lempeällä esimerkillään suuntaa. Iso osa näistä ihmisistä on täysin yllättäviä tahoja - se tuntuu olevan elämässäni toistuva teema.

Kunpa pystyisin olemaan jonkun elämässä yllättävä taho, vaikka koenkin taas emootioita ihan nurinkurisesti. 

9/11 osa kaksi

Tuntuuhan se suurelta, ja samalla jotenkin nahkealta: että yksi äänestystulos voi tärähtää vasten naamaa niin voimalla, että hetken vain haukkoo henkeään. Ja sitten toteaa, ettei ole ainoa niin tekevä. 

Yksi asia näissäkin tapahtumissa ja niitä seuranneessa vilkkaassa somepäivittelyssä kiinnittää eniten huomioni: ihmisten tunnekäsitykset. Jotkut niistä kuulostavat kovin vierailta. Että olisi jotenkin selvästi myönteisiä ja kielteisiä tunteita, esimerkiksi. Se on aika erikoinen kanta, koska emootioilla on vissi funktionsa. Lamauttavasta mielialasta on varmasti ihan järkevää huolestua, mutta että emootiosta... että saisi tuntea vain rakkautta. Aina, kaikkialla, iloa ja rakkautta. Minusta ja minua ne eivät useinkaan pistä toimimaan samalla tarmolla kuin pelko tai suuttumus. Tai hämmennys.

Joskus mietin, onkohan niin, että osa ihmisistä ei tunne enimmäkseen hämmennystä.

Itselleni se on luultavasti keskeisin emootio.

Sekin ihmetyttää, miten joissain päivityksissä esitetään, että tiettyjä emootioita, kuten pelkoa, olisi hyvä pelätä - siitä huolimatta, että niitähän voi säädellä ja käyttää kertomaan yhtä sun toista oleellista (omasta) tilanteesta. (Edellyttäen, että joku on vaivautunut joskus näyttämään kädestä pitäen, miten se sääteleminen oikein tapahtuu; usein rauhallinen tarkkailu - nimeäminen, hyväksyminen - on kaikki, mitä tarvitaan.)

 Tai että pohjimmiltaan olisi vain kaksi tunnetta, joista toisen nimi on rakkaus, joka ei ole lainkaan monissa perusemootioiden listassa ja jota monet emootioiden tutkijat eivät pidä emootiona laisinkaan. Asenteeltahan se enemmän vaikuttaa. Ja joiden taistelu muistuttaa erehdyttävän paljon ns. ikiaikaista hyvän ja pahan taistelua. (Ja ei, en ole lainkaan varma, millä puolella sellaisessa olisin objektiivisessa katsannossa - mitä se sitten tarkoittaakaan! Oletan, että ihan aitoja intressiristiriitoja on. Paljon. Niin että yhden hyvä on aika monesti toisen paha. Ainakaan oma mieleni ei riitä kietaisemaan syleilyynsä kokonaiskuvaa. Koetan toimia ketään vahingoittamattomasti, mutta kuka sen tietää, onnistunko. Luultavasti en. Ja joskus kognitiivisen dissonanssin synnyttäminen toisessa tuntuu vahingoittamiselta, vaikka oikeastaan kognitiivinen dissonanssi voi olla jonkin uuden ajattelutavan alku, oivalluksen siemen. Aika useinhan se on.)

Maallikkotunnekäsityksiä tuntuu olevan kovin monia erilaisia - samaan aikaan kun mielenterveen populaation osan emootioita ja niiden säätelyä tutkitaan enemmän kuin ikinä tätä ennen ja samaan aikaan kun moni analysoi meidän liukuneen tai olevan liukumassa pois järjen sfääristä ja valistuksen arvomaailmasta kohti endarkenmentia, jossa ilmeisen säätelemättömät tunteet riehuvat hirmumyrskyjen lailla ehkä koska niihin ja niiden varsin paikalliseen intuitioon luotetaan enemmän kuin vaivalla kerrytettyyn asiantuntemukseen, kommunikaatioon, harkintaan ja erittelykykyyn.

Ja taas kerran tulee sellainen olo, että ääh, en enää osaa puhua kenenkään kanssa, koska jäsennän itse nykyään noita emootioita ja mielialoja tutkimustiedon mukaan. (Ja kohta sekin on vanhentunutta kamaa ellei jo nyt.) Ja toisia keskustelijoita ei tunnu lainkaan kiinnostavan, mitä systemaattisempi tutkimus näistä asioista kertoo tai edes, miten alan keskeisiä käsitteitä on totuttu määrittämään. Että tärkeintä on olla oikealla puolella. Missä se sitten onkaan.

Menee varmasti päiviä, että pelko lakkaa tuntumasta alaselässä ja pakaroissa. Sinne saakka olen sen kanssa ja mietin, miksi niin moni haluaisi kieltää sen olemassaolon. Vaikka oletettavasti he tarkoittavat pelolla jotakin aivan muuta - kun kerran heidän tunnejärjestelmässään on kaksi tunnetta, pelko ja rakkaus, ja niistä on valittava. En ole ihan varma, saanko tästä kannasta edes hitusenkaan verran tuntumaa - mitä ihmettä se voi tarkoittaa? Ehkä eroa lähestymis- ja välttämiskäyttäytymisen ja -tavoitteiden välillä?

Kivusta poisoppimisesta

Löysin nettijutun. Siinä on hyvä kuvaus nykyisestä biopsykososiaalisesta kipukäsityksestä, jota ainakin tuntemissani terveydenhoitoalan koulutuksissa juuri opetetaankin ja josta on pitkät rimssut lääkäriksi opiskelevien kurssikirjoissa (toisin kuin vaihtoehtoihmisten kuvitelmissa usein tuntuu olevan oletuksena). Usein tuki- ja liikuntaelimistöä kuntouttavassa terapeuttisessa työssä kohtaa sen, että terveydenhoitoalan ammattilaisten sijaan käsitys kivusta kudosvauriona on lähinnä asiakkaan pulmana... ;) Ja jep, olen asiakkaana ihan yhtä pönttö kuin muutkin: kun sattuu hirvittävästi ja huoli jäytää unettomuutta, saatan haluta diagnoosia kivuille, joista tiedän itsekin, että tuskin sieltä mitään kudosvauriota löytyy, ja vaikka löytyisikin, ei se vielä tuntemusta selitä. :D 

Itse ajattelen lopun kysymyksistä about näin: Kehon työstäminen on hurjan tehokas interventio nimenomaan kehoa koskeviin kipuihin, ahdistuksiin ja pelkoihin. Pelkojen kohdalla kyse on usein ihan puhtaasti siedätyksestä kammon kohteelle (vrt. meikäläisen ylösalaisin roikkuminen, vesijuoksu ja snorklaus - en ole revennyt kappaleiksi enkä hukkunut, mot, ja itse asiassa hyvin pian havainnut, että täähän onkin kivaa ja voimauttavaa, kun ei ole koululiikunnan kontekstia, jossa pitäisi osata jo). Muutenkin jos jokin juttu herättää voimakasta välttämismotivaatiota (kuten kipu tyyillisesti herättää - tarvitsee vain katsoa asiakkaita, jotka kallistuvat kivustaan poispäin ihan fyysisesti) ja masentunutta mielialaa toivottomuuksineen ("nyt en enää koskaan pysty tekemään sitä ja tätä ja tuota"), joka taas sen kuin pidentää sitä välttämistematiikkaa (miksi yrittää sellaista, jonka on leimannut mahdottomaksi), on aika hyvä mielialan katkaisu tehdä jotakin, joka on tuon mielialan virittämien emootioiden toimintataipumusten vastaista: eli vihaisella mielialalla pidättäytyä toisia syyttelevästä toiminnasta ja etsimällä etsiä kiitollisuuden tai huvittuneisuuden aiheita (suosittelen rahan ikkunasta ulos heittämistä - se toimii, koska on niin pähkähullua), surullisella ja toivottomalla mielialalla nauraa ja liikkua - no, ehkä joskus liika innostuskin on hyvä katkaista pidättäytymällä toimimasta ja meditoimalla; ainakin itse huomaan nivelrikon ärtyvän, jos en ymmärrä tehdä tätä hyvän hötinän hidastamista. Osassa mielialojen katkaisun kirjallisuudesta ajatellaan liikunnan olevan tehokasta masennuslääkettä juuri siksi, että siinä tehdään juuri vastakkaista: aktivoidutaan, lähestytään jne. 

Hierojakoulussa opin, että kuntoutuksen isoin (ja vaikein) juttu on saada asiakas fasilitoitua kipeän kohdan käyttämistä estävän pelon yli. Parhaiten se onnistuu, kun löytää kivuttomia tapoja liikuttaa sitä kohtaa. Aina voi aloittaa vaikka ihan syvän palleahengityksen ja tosi lempeän lähinivelten liikeratojen hakemisen tasolta, jotta lymfa saadaan kiertämään, turvotus laskee ja kudoksen aineenvaihdunta paranee. Sitten tervehtyminen voi alkaa. Moni vamma kuitenkin jää pysyväksi, koska pelon yli ei päästä. Ja pelko ja kipu on hyvin todellinen. Ylipäänsä, se että kivun sanotaan lähtevän aivoista tai olevan subjektiivista, ei tarkoita sen olevan kuviteltua. Sillä tavalla sanottaessa tarkoitetaan vain, ettei kudosvaurion ja kivun välille voida vetää yhtäsuuruusmerkkejä ja että ihmisellä itsellään on tuohon kipuun eri tavalla pääsy kuin jollakulla toisella. (Onneksi, muuten raitiovaunussa matkustaminen sattuisi epäilemättä, kun kokisi kaikkien niska- ja hartiasäryt ja ties mitkä mahanpurut itsessään :D) Moni leikkauskin "epäonnistuu", koska leikattu asiakas ei sitoudu kuntoutukseen, joka kuitenkin olisi edellytys sille, että leikkauksen jälkeisestä levosta voidaan toipua toimintakuntoiseksi. Leikkaushan vain korjaa kuntoutumisen fyysiset esteet, mutta ei tee kuntoutumistyötä, jota kukaan muu ei voi tehdä ihmisen itsensä puolesta. Ja ei, en usko, että krooninen kipu voidaan kadottaa kaikilta. En usko edes siihen, että omat nivelrikkokipuni täysin katoaisivat, vaikka mitä tekisin. Mutta siihen uskon, että jos ihminen haluaa kivuistaan huolimatta selvitä eteenpäin ja oppia uutta, se on mahdollista. Toisinaan osa tuon uuden oppimista tuntuu olevan, että kaikki muut sekä itse ovat olleet väärässä sen suhteen, mitä kaikkea krooninen kipu tarkoittaa liikkumisen ja elämänlaadun kannalta.

Neuroottisuuksia ja iloja

Tunnistan huolehtimisen kuvion muodoltaan. Tiedän, miten huoli syntyy ja miten mieli voi takertua siihen. Mutta en tunnista useimpien tuttavien huolia enkä populaarikulttuurissa esitettyjä huolia. Toivoisin tunnistavani ne itsestäni paremmin. Joskus epäröin ja ajattelen, että olisin ehkä hivenen inhimillisempi, jos huoleni muistuttaisivat enemmän toisten huolia.

Esimerkiksi tänään huolehdin. Huolillani on usein anatomiset nimet. Ne puhuvat luista, lihaksista ja faskioista, liike- ja asentoaistimuksista, tuntoaistimuksista. Harvemmin ne puhuvat kivusta tai särystä, kärsimyksestä, havaituksi ja arvostelluksi tulemisesta, sen sellaisista. Jos kivun nuoli särähtää, huolehdin: Miten aerial joogan workshop? Olkalihaksen etuosan kiinnikekö?

Olen päättänyt opetella roikkumaan pää alaspäin. Olen pompotellut asiaa nyt tarpeeksi pitkään. Kokeilen ainakin. Koulussa putosin riittävän monta kertaa pää edellä telineiltä ja lapsuudenmuistoista osa liittyy siihen, miten isä ripusti minut uimarannan voimistelutankoon linnunpesäasentoon ja käski pitää kiinni. Isä halusi, että minusta tulisi notkea ja rohkea, ja suuttui, kun en osannut tai jaksanut. Käsiin sattui ja ne haisivat pahalta, metalliselta. Isän kanssa oli vähän pelottavaa tehdä asioita, koska hän uskoi niin vilpittömästi, että kaikki esteet ovat ihmisen mielessä, ja oli ottanut tehtäväkseen poistaa mielestäni niitä esteitä. Tuon tuostakin roikuin oudoissa asennoissa oudoista paikoista tai jouduin ajamaan ajoneuvoa, jonka hallinnasta en ollut vakuuttunut. Ei saa pelätä, sanoi isä. Pelkäsin niin että suussa maistui veri ja mieleen tulvi kuvia siitä, miten huonosti kaikki vielä päättyisi. Ihmekö se, etten oppinut niitä asioita, kun pelkäsin turvallisuuteni puolesta koko tajunnan voimalla.

Aikuisena ei onneksi tarvitse harrastaa niin veren maku suussa. Sitä paitsi minusta ei tullut notkea baletissa tai taitoluistelussa (jossa en oppinut ikinä sirklaamaan takaperin). Kaipa jäykät vanhempani olivat päättäneet, että riittävän aikaisin koulimalla kehostani tulisi toisenlainen. Ehkä sen takia tiedostan edelleen kehoani paljon ja saatan huolehtia etukäteen siitä ja sen selviämisestä. Saatan pelätä naurettavia asioita: että keho halkeaa tai raaja lähtee irti tai että pyörryn kivusta. Että hukun, taitan niskani ja niin edelleen. Epäilemättä osa asioista on ihan mahdollisiakin. Mutta toistaiseksi huolehtiminen ei ole merkinnyt kuin yhtä asiaa: jännitän helposti kurkunpäätä ja suuta ja poskia, ja sitten kaulaan sattuu. Sitä paitsi kävin ratsastamassa yli kymmenen vuotta, vaikka pelkäsin sielläkin kaikkea mahdollista. Olen kuljettanut samaa pelkoa tanssitunneille (ihan varmasti steppiraudoilla voi liukastua ja reväyttää kunnolla nivuset), joogatunneille (kaikkihan ovat kuulleet siitä, miten joogassa voi niksauttaa selkänsä niin, että halvaantuu), kävelyille (lonkkamurtuma!) ja pyörälenkeille (yhden kaverin pyörä hajosi alta ja muutama luu katkesi - mistä sen tietää, milloin rungon liitokset aikovat pettää?). Mennyt ja pelännyt. Ilmajoogaan en ole vielä aiemmin uskaltanut, koska ylösalaisin olemisen pelko on melkein yhtä suuri kuin hukkumisen pelko. Tai kuin se oli.

Enäähän en pelkää hukkuvani. Se katosi, kun aloin vesijuosta ja ystävystyin veden kanssa. Seuraavaksi huomasin, että jos hengitän rauhallisesti uidessa, pysyn paremmin pinnalla ja voin ohjata helpommin kehoni suuntautumista.

Luulen olevani nyt siinä pisteessä, jossa voisin ilmajoogan kurssillakin hymyillä ja sanoa, että anteeksi, mutta katson vain, tuon tekeminen on vielä liikaa.Vähän kerrassaan eteneminen tuntuu oikealta tavalta, ja nyt tunnen olevani valmis laskeutumaan pää alaspäin silkin kannateltavaksi.

Ei se voi olla pahempaa kuin syyllisyyden tnnne.

Se se onkin yksi neuroottisuuden syy: tuntea tehneensä liian vähän tai jotenkin typerästi ja haluta korjata tekemisensä, lähentyä, nuhjata, halata, itkeä, pyytää anteeksi ja niin edelleen. Tunnistan mallin äidistäni ja tunnistan sen itsestäni. Kun tajuan toimineeni väärin, en yleensä halua vetäytyä ja piiloutua vaan lähentyä kärsineitä ja korjata vaurioita. Tavallaan pidän tätä ihan hyvänäkin asiana. Se on vain pulmallinen piirre, jos koettaa elää läheissuhteessa sellaisen ihmisen kanssa, joka reagoi havaitsemiinsa virheisiin aivan toisin: koettaen piilottaa virheet, vetäytyen, lamaantuen. On hyvin vaikeaa ymmärtää, mitä on tapahtunut, jos toinen vain vetäytyy. Ensiksi tulee mieleen, että olenkohan loukannut jotenkin. Sitten yritän ottaa asiasta selvää, mistä pahimmillaan toinen tulee vain onnettomammaksi, koska hänen piilottamisyrityksensä menee pieleen. (Ensimmäisessä suhteessani kumppanini jaksoi kerrata, että asioiden selvittäminen on myrkkyä suhteelle. Hänen mielestään, niin! Minusta ei.) Jos en saa asiasta selvää, yritän edes pyytää anteeksi tuota sanallistamatonta möykkyä tutuin keinoin: lähentyen, nuhjaten, itkeskellen ja niin edelleen. Se on kauhistuttavaa sellaiselle, joka on lamaannustilassa ja haluaa vetäytyä, olen oppinut.

On hurjaa, miten erilaisia ihmiset tässä suhteessa ovat. Itselleni ihmissuhdehuoli on kehollisella tasolla polttava, kiireinen tuntu: asia on saatava järjestykseen ASAP! Kaikki muu lakaistaan pois oikaisuyritysten tieltä. (Olen kyllä opetellut enenevissä määrin vain tarkkailemaan tätä huolta lakaisematta pois muita asioita tai koettamatta selvittää asioita samantien.) Joillekin toisille se tarkoittaa ilmeisesti vuosien horrostusta innottomuuden, epävarmuuden ja märehtimisen myrkkyseiteissä, emotionaalista vetäytymistä pois tilanteista niistä kuitenkaan formaalilla tasolla irtisanoutumatta. (Tätä on vaikeaa ymmärtää, mutta tällaisena se on itselleni kuvattu ja koetan kovasti kuvitella, millaista se voisi olla.) En tiedä, onko kyse syyllisyyden ja häpeän erosta, ainakin aktivointikuvio sopisi niistä emootioiden tutkimuksessa rakennettuihin aktivaatiomalleihin. Tietenkin myös suru deaktivoi, siinä on vain eri kausaaliattribuutio: epäonnistuminen ei ole kenenkään syy, niin vain kävi, mitä epäonnea. Ehkä minulla on sitten vahva toimijuus, kun surun keskeltäkin usein kykenen tuntemaan syyllisyyttä, etten ole ponnistellut tarpeeksi hankkiakseni taitoja, joilla olisin osannut kääntää tilanteita paremmin päin. (Kuulostaa hienolta, tuo taitojuttu, mutta oikeasti se sanallistuu usein näin: Senkin pässinpäinen olento! Katso nyt, mitä sait aikaan hölmöilyilläsi! Korjaa heti, mitä korjattavissa on!)

Voih, syyllisyys.

Se suojelee häpeältä, mutta tekee ihmisestä hölmön fasaanin!

Vaan on tässä iloakin, välillä. Tänään kävelin kurssikaverin kanssa poispäin laitokselta. Rupattelimme tihkusateessa ja tuntui siltä, että kevät tulee vielä joskus. Että ehkä joku päivä lakkaan tuntemasta syyllisyyttä siitä, miten olen hankaloittanut läheisteni elämää niin monin ikävin tavoin. (Käyttäytynyt kuin hullu, nauranut epäsopivissa tilanteissa, itkenyt ravintoloissa, keksinyt ja toteuttanut kaikkia outoja päähänpistoja, reagoinut voimakkaasti, kirjoittanut asioista nettiin luottaen siihen, että lukijat osaavat asettaa kirjoittamani sulkeisiin, joissa lukee "kouhon tunnustukset", kokenut pöhköjä syyllisyyksiä ja niin edelleen.) Niin! Ehkä jokin päivä lakkaa itkettämästä. Tänään tuntui siltä (vaikka itkinkin kyllä pikkuisen).

Juttelin myös gradua ohjaavan professorin kanssa ja tunsin siinä itseni aivan täysipäiseksi olennoksi, vaikka huolehdinkin oudoista asioista ja jätän huolehtimatta niistä, mistä moni muu on ottanut asiakseen huolehtia. Osasta en kyllä enää edes haluakaan huolehtia, kuten vaikka siitä, miltä rinnat näyttävät tietynlaisissa vaatteissa. Ne näyttävät aina oudoilta! Ihan turha huolehtia! Myös sormet, varpaat, kämmenet, jalkaterät, hiukset, kasvot ja niiden osat näyttävät aina oudoilta. Ja kaikilla. Siitä on siis aivan turhaa neurota. Ylipäänsä, asioiden joltakin näyttäminen on outoa.

Melkein kaikkialla voi nyt kävellä ilman että olisi yhtään liukasta. Se tarkoittaa ilon rytmiä askelissa ja keskivartalossa. Eräs tyttö hymyili minulle sporassa hymyiltyäni hänelle ensin ujosti. Se tarkoittaa, että vaikka toisinaan tunnen itseni aika saamattomaksi ja kaiken tärkeän (kuten myös seksuaalisen rakkauden) ulkopuolella ajelehtivaksi, minulla on kuitenkin jonkinlaista kausaalista voimaa. Ja ajatella: joskus halusin olla näkymätön, vaan en enää. Omituista!

Olen iloinen siitä, että ilmoittauduin niin innokkaasti kurssille, jossa roikutaan silkkiliinassa pää alaspäin. En tippaakaan reippaasti tai pelottomasti, ehei, mutta innokkaasti. Jos muita iloja onkin välillä vaikeaa keksiä - paitsi koira, rakastan sitä ja nauran sen pörhellykselle päivittäin - niin ainakin osaan ilahduttaa itseäni tällaisilla asioilla. Etenen kauemmaksi niistä olosuhteista, joissa kutistuin niin pieneksi ja epävarmaksi, etten uskaltanut myöntää itsellenikään asioita, jotka tuntuivat liian kipeiltä kestää. Ajatus mielen hauraudesta ja kehon hauraudesta tuntuvat sitä paitsi kytkeytyvän yhteen, mikä tietysti sopii kuvaan - eihän niitä oikein erottaakaan voi. Kun keho tekee jotain ennenkuulumatonta, mielikin riehakoi, ja päinvastoin.

Mieluiten toki jakaisin nämä uudet ennenkuulumattomuudet jonkun kanssa. Mutta koska elämä on mennyt tätä rataa kuin on mennyt eikä ketään sellaista ole, ei auta kuin tehdä itsekseen. 

Konsertti-ilta ja seuraava aamu

Oikeasti olen jo palannut ja makaan sängyssä kissojen ja koirien kanssa ja hieroin tänään kaksi asiakastakin. Mutta en ajatellut kirjoittaa siitä, enkä myöskään siitä, miten kummallista on, että suomalaiset istuvat piknikillä näin koleassa säässä.

Koska olen myös muualla: konsertissa. En muista, kerroinko siitä, mutta yksi käsittämättömimpiä tempauksia tällä matkalla oli ostaa konserttiliput klassisen musiikin konserttiin. Tai no, ei siinä vielä ole käsittämättömyyttä, mutta että konsertti pidettiin satoja vuosia vanhassa linnassa, että pianistin listalla oli arvostamiani säveltäjiä (Debussysta nyt kaikki kai pitävät, mutta että Grieg ja Ravel... kas kun ei Faure, sitten olisin varmaan itkenyt alusta loppuun saakka, eli ehkä hyvä ettei ollut), ja että päädyimme varaamaan majapaikat 1200-luvun palatsista, koska linnan bed and breakfast nyt sattui olemaan lähellä ja kohtuuhintainen. (Ei pidemmän päälle, mutta yhdeksi yöksi menettelevä... emme nimittäin halunneet rymytä tuntia pimeissä pusikoissa konsertin jälkeen parinkymmenen euron takia.) Jotenkin kokonaispaketista tuli sellainen, että minun oli vaikeaa istuttaa itseni siihen etukäteen. Eihän tuollaista tapahdu kuin saduissa!

Mutta siinä me nyt yhtäkaikkisesti olemme, avaamassa ravintolan ovea ja astumassa sisään, tilaamassa ja mainitsemassa konsertista, jonka takia saamme alennuksen. Ruoka on valtavan hyvää, tilaamme myös jälkiruokaa, todellisuudentajuun on vaikeaa päästä käsiksi. Linnan porteilla odottaa muitakin. Sisäpihalla kasvillisuus piirtyy valoääriviivoin. Fauni panee merkille miehen, jonka täytyy hänestä olla pianisti: liian haahu taiteelliseksi johtajaksi, mutta painelee sisään henkilökunnan tyyliin. Hän on oikeassa. Luovutan printin sähköpostista, saamme kaksi lippua. Paikat toiselta riviltä. Huone on korkeakattoinen, aika pieni ja intiimi. Kiiltävä flyygeli täyttää sen etuosan. Tuolien jalat on suljettu jalkapuiden sisään niin ettei niitä pysty liikuttelemaan.

Pianisti pyyhältää sisään, ei vilkaisekaan yleisöön kumartaessaan, istuu flyygelin ääreen, haroo hiusretalettaan pois kaljulta valppumasta, asettaa sormet koskettimille. Hän kurtistaa kulmiaan, sulkee silmänsä ja heijaa hivenen eestaas. Sitten hän hengittelee syvään. Juuri kun alan uskoa, että rutiini vie vielä pitkään, sormet napauttavat koskettimista ensimmäiset soinnut.

Jos siihen saakka kaikkea järjestelyä onkin rasittanut tietty epätodellisuuden tuntu, nyt sellaista ei voi enää havaita. Musiikki sitoo huoneen eletyksi ja konkreettiseksi. Edessä istuvan miehen hiukset tunkeutuvat ihon pienenpienistä rei'istä lyhyinä ja sojottavina. Liivin olkapäällä lepää leivänmuru. Levottoman oloinen silmänsä kajalilla rumiksi suhrannut nainen taittelee hermostuneen oloisena silmälaseja pitkillä sormillaan. Pianistin sormet eivät vaikuta hermostuneilta. Ne kajauttavat flyygelistä ääniä. Seuraan levottomana, miten pitkään mies painaa kaikupedaalia. Ja miten hyvin hän pysyy tahdissa ja onnistuu tekemään Griegistä omansa, oman tulkintansa, jotakin mikä on samalla tietty sävellys ja sitten toisaalta jotain hänestä itsestään kertovaa.

Kuuntelen musiikkia ja tarkkailen pianistin sormiergonomiaa. Se on loistava, vaikka hänen olkanivelensä asennosta olisi huomautettavaa. Näen hänen välillä kohentavan lapatukeaan, rutiininomaisesti. Tiedän melko varmasti, mistä kohdin hänen selästään löytyisi kipeitä kohtia ja millä harjoituksilla lapatuki saataisiin kannattelemaan paremmin, pysyvämmin. Välillä pianisti pipertää samalla tavalla kuin saatan itse tehdä asiakkaan selän kanssa: käpertyy kohdan yläpuolelle, kallistaa päätään, tuijottaa koskettimia ikään kuin ne voisivat vastata hänen kysymyksiinsä, auttaa häntä. Pianistin alahuuli roikkuu, hän kurtistaa ja kohottaa kulmiaan korostetun voimakkaasti, liikkuu musiikkia eikä mitään muuta. Kappaleiden väliset tauot tuntuvat kauhistuttavan häntä. Niiden aikoina hän pitelee kiinni kravatistaan, kumartaa varpaisiinsa tuijottaen ja kiitoravaa tuolien välistä käytävää pois näkyvistä palatakseen pian nuottilehtien kanssa. Se on hyvin sympaattista.

Kun säveltäjä vaihtuu, hän vain murahtaa sen ääneen, istuutuu ja elehtii taas vain flyygelilleen.

Ei yllätä, että hän on valinnut romantikkoja esitettäväkseen. Kun kuuntelen musiikkia, jossa hän liikkuu, minun on täysin mahdotonta kuunnella häntä soittamassa Bachia tai Mozartia. Tai Händeliä, huh. Voin kuvitella hänen selvittävän niitä lävitse, mutten soittavan niitä, elävän niissä. Ehkä olen väärässä, mutta minusta kuulostaa siltä, että Griegkin on hänelle hieman liian pedanttia kamaa. Hän kiirehtii paikka paikoin ja venyttää taukoja toisaalla, haluaa ryöpyttää voimakkaammin ja iskevämmin.

Musiikki on kummallinen medium. Se kiinteyttää huoneen, tuo näkyväksi jotain mikä ihmisestä jäisi huomaamatta jos hänet tapaisi kahvilassa tai kadulla. Ja muutakin: romantiikan ajan musiikki on ensimmäinen koskaan saamani vihje siitä, että on olemassa ainakin joitakin toisia olentoja, sattumoisin ihmisiä, jotka kokevat jotain samantyyppistä kuin itse koen silloin kun olen niin kuohuksissa, etten osaa päättää, miten edetä, tai haluanko lainkaan edetä, ja yksittäiset hetket piirtyvät niin kauniina ja kauhistuttavina eteeni, että unohdan täysin tiedon siitä, millaiset asiat tapaavat parantaa elämänhallintaani ja millaiset eivät. On muitakin, todistetusti, jotka kokevat syvän kauhun ja surun yhdistyneenä kirkkaaseen lohdullisuuteen, jopa leikittelevään iloon, jotka tietävät niiden kietoutuvan yhteen tavalla, jossa ääripäät voimistuvat sen sijaan että niistä tulisi tasaista maksapasteijaa. On muitakin, joiden sisällä se ei pysy piilossa.

Sillä eihän se ole pysynyt piilossa. On tämä musiikki, tässä ja nyt. Se, kun ensimmäisen kerran poimin vihjeen talteen, tapahtui toki kauan sitten. Mutta sen hetken ja oivalluksen tuntu on palannut, läsnä, elettävissä uudelleen. Niin, tältä voi tuntua. Niin, muistakin voi tuntua tältä. Niin, se ei ole mitään, mikä pitäisi sulloa piiloon. Sen voi sulloa piiloon, tottahan toki. Sen voi sulloa piiloon itseltäänkin.

Mutta olen valppaana musiikissa, en sullomassa mitään mihinkään. Ja ajattelen ihmisiä, jotka eivät kohtaa klassista musiikkia lapsuudessaan. Kuinkahan pitkälle on mahdollista kulkea törmäämättä klassiseen musiikkiin? Eikä ehkä törmääminenkään riitä - kuinkahan pitkälle on mahdollista elää sillä tavalla ettei tule kuulleeksi koskaan sellaista klassista kappaletta, joka avaisi itselle oman kokemuksen monisyisyyttä ja moniäänisyyttä? Vai onko kokemus sellaista ennen musiikkia? Ehkä musiikki tekeekin siitä sellaisen? Tietynlainen musiikki?

Koko konsertin minua kalvaa kummallinen olo siitä, että jokin soittotyylissä on chopinmäistä. Että oikeastaan kappaleet ovat Chopin-Griegiä, Chopin-Ravelia ja Chopin-Debussya. (Ravelin kohdalla se tulee selkeimmin ilmi, Debussyn kohdalla vähiten selkeästi.)

En siten ylläty, kun encoreksi tulee Chopiniä. Niin: en osaa musiikinteorian termejä ja olen surkea tunnistamaan kappaleita nimeltä. Mutta jotakin on sentään tarttunut. Kuulen, että Chopinin kohdalla pianistin temperamentti toimisi parhaiten. Hän näyttää itse olevan samaa mieltä, koska valitsee Chopinin kappaleen lisäherkuksemme. Tuo kappale soikin sitten erinomaisesti ja vaivatta ja täysin sivuvivahteitta. Tai ehkä en vain osaa havaita niitä. Mutta se kuulostaa chopinmäiseltä Chopiniltä. Enkä nyt koeta kirjoittaa, että edelliset kappaleet olisi soitettu huonosti, ei sinne päinkään. Ne vain edistivät encorea.

Sitten konsertti on äkisti ohi, pianisti on pyyhältänyt yöhön kravatistaan littein sormin kiinni pitäen. Musiikki on riistetty. Kävelemme linnan alueelta ulos, kaupungin kumajavat kirkonkellot pysyttelevät vaiti, jasmiinien, angervojen, sitrusten ja jasmikkeiden kukintojen tuoksut eivät tunnu päivänpainostavina vaan tuskin erottuvat, suurella tuomiokirkon aukiolla istuu suljettujen kahviloiden pöydissä ihmisiä, joille tuodaan enoteekista lasillisia. Menemme enoteekin terassille, konsertti on tyhjentänyt minusta liikkeen ja äänet. Kaksi punkkulasia maksaa yhteensä kuusi euroa. Saamme valtavat kupilliset suolaisia nakerreltavia palanpainikkeeksi.

Matka on loppumassa.

Olen ajopuunväsynyt, meren kulmattomaksi hioman keramiikansirun väsynyt, merkityksettömän maininginhuokauksen väsynyt. Mieli ei takerru sanoihin.

Palatsissa on vaikeaa nukkua, koska musiikki on tönäissyt sanattomia ajatuksia liikeelle. Niille on löydettävä sanat. Nyt mieli takertuu, raastaa, ja rauhoittuu vasta kun on saanut aikaan merkitysten alustavan punoksen.

Nukahdan vain hieman ennen kuin sunnuntaiaamun kirkonkellot alkavat useista kirkoista raiata kello seitsemän kumajavaa riemuaan. Nauramme kelloille, tuhatkaksisataaluvun pyöreälle pikku ikkunaiselle, joka voi olla ampuma-aukkokin alun perin, tykki alkaa yskiä laukauksiaan, pum, lasit helisevät, pum, torvisoittokunta kaupunkiaukiolla törähtää vauhtiin ja hönkyy menemään marsseja ja wienervalsseja. Nauramme ja olemme niin hereillä, että seuraavana yönä, kun Napoli on suistunut jalkallohuumaan, ei autontorvilta ole lainkaan vaikeaa nukahtaa.

Voi, kunpa osaisin olla niin väsynyt nytkin. Kello kirii yli puolenyön, jalan olisi saatava palautua unessa, huomenna on työpäivä. 

Tunkkainen raivo ja loputonta neuvottomuutta

Yö sujuu kurjasti. Perjantai- ja lauantaiöillä on sellainen taipumus. Molemmat kämppikset kun tykkäävät käydä baareissa ja nähdä ihmisiä, ja itse taas olen usein viikon jäljiltä väsynyt, baarithan tapahtuvat iltaisin, aamulla minulla kyllä olisi virtaa vaikka mihin. Kun muut ovat poissa, on vaikeaa käydä nukkumaan, kun tietää heidän joka tapauksessa saapuvan jossain vaiheessa ja kolisevan ja sen, mitä siitä seuraa.

En koe usein raivoa. Itse asiassa toisten ihmisten valveraivo joskus hätkähdyttää minua. Osaan kyllä kipuilla ja suuttua ja tuskastua rakenteista (harvemmin ihmisistä), joiden näen ylläpitävän ja osin näkymättömäksi ja itsestäänselvyydeksi tekemällä legitimoivan väkivaltaa, mutta harvemmin koen raivoa. Mutta tässä kohdin niin tapahtuu: kun olen saanut nukahdettua kaiken levottomuuden jälkeen vaikkei lauma olekaan koossa ja sitten herään kolinaan ja haukahduksiin. Koetan kuvata, miltä se tuntuu, koska olen joskus maininnut asiasta ystävälle, eikä hän saanut aluksi lainkaan kiinni, mitä tarkoitin tuollaisella heräämisellä. Ensinnäkin: Herää siihen, että säikähtää niin että pää on irrota. Keho on pelosta aivan jäykkä, hengitys sakkaa, päässä jyskyttää kipu. En osaa kuvata tätä oikein muuten kuin: kuvittele maksimaalinen ahdistus ja kauhu kehoosi. Ja sitten: raivo. Raivo joka puhuu tällaisia: heitä se peitto helvettiin, kiru niin kovaa kuin pystyt, potki ja hakkaa toista nyrkeillä, itke ja revi rintalastasi auki, kurista joka ikinen täällä oleileva, koska he eivät puutu tähän, he eivät edes huomaa mitään. (Raivoni ei käyttele teräaseita. Minusta ne ovat pelottavia.) Ja heti sen vierellä, sähköisenä valkeana rätisevä tietoisuus siitä, ettei niin voi toimia, että sillä on liian vaaralliset seuraamukset ja ettei se ole sitä, mitä tahdon, ei ollenkaan.

Tuo valkoinen rätisevä saa minut ehkä voihkaisemaan tai ähkimään ja potkimaan kantapäitä kovasti lautalattiaan ikään kuin lattia voisi kannatella raivoani, kun marssin keittiöön naksauttamaan vedenkeittimen päälle. (VALERIAANAA!) Kuvottaa. Sydän hakkaa, olen säikähtänyt omaa reaktiotani, ja vaikka olen pitänyt sen ärsytetyssä tuhahduksessa, että hei ei tarvi koettaa olla hiljaa koska kaikki ovat heränneet jo, eli mitä suotta vaivautua, ei raivo katoa mihinkään. En osaa taltuttaa sitä enkä osaa kantaa sitä kunnolla. En tiedä yksinkertaisesti, mitä sille tekisin. Sietäisin sitä, odottaisin. Mutta saattaa mennä tuntikausia ja joskus menee koko yö niin että sydän vain hakkaa ja kysyn miksi, miksi ei, miten ihmeessä ja niin edelleen. Raivo ei kysy lupaa. Enkä voi purkaa sitä aivan sellaisin kuvastoin kuin se ehdottaisi. Ei minulla ole intressiä kuristaa kaikkia kanssani asujia ja lopuksi itseäni. Tai ehkä tässä vaiheessa jumalat puuttuisivat peliin ja ilmestyisivät sittenkin kaikkien turhien kyselyiden ja huhuiluiden jälkeen ja kreikkalaisen tragedian kaari pingottuisi tunnistettavalla tavalla. En tiedä. En ole koskaan päästänyt raivoani valloilleen. En täysin valloilleen. Olen kyllä huutanut ja itkenyt ja joissain tilanteissa harjoittanut itsepuolustusta, mutta olen onnistunut pitämään raivon voiman jotenkin kytkettynä. Niinä aikoina jotka muistan.

Ja silloin kun olen herännyt, kauan sitten, muisti katkoen, pahimmat pelkoni ovat liittyneeet siihen, että olen tehnyt ehkä jollekulle jotakin enkä vain muista mitään. Ja tiedän sen, miten tämä ärsyyntymisen voimakkuus, raivo, on halvaannuttanut vanhempiani ollessani lapsi - heidän oli vaikeaa uskaltaa viedä minua mihinkään, koska saatoin käydä arvaamattomasti toisten lapsien tai aikuisten kimppuun jos koin heidän uhkaavan. Lapsena yleensä purin niin kovaa kuin pystyin. Vielä kun menin kouluun, vanhemmat pelkäsivät siitä seuraavan vaikeuksia. Mutta en minä koulussa enää purrut ketään. Aikuisenakin olen purrut vain kun minut on herätetty eräältä sohvalta eräissä uudenvuodenjuhlissa: unen ja valveen rajamailla olin yrittänyt ensin hätistää kättä kasvoilta ja sitten iskenyt siihen hampaat ja purrut, purrut, purrut. Heräsin varsinaisesti siihen, että purtava huusi lujaa.

Säikähdän tätä reaktiota, koska se on niin voimakas ja väkivaltainen. Se ei tunnu olevan missään suhteissa ajatuksiin, joita minulla on heräämisestä toisen valvomisen ääniin. En usko mihinkään universaaliin nukkumaanmenoaikaan. Minusta aikuiset saavat tulla ja mennä miten tahtovat. Mutta uni, se on ilmeisesti minulle edelleen niin niukka resurssi, että puolustan sitä hurjuudella ja raivolla. Olen elänyt koko lapsuuden perheessä, jossa äiti laihduttaa valveilla ja horrostaa hereillä keittiössä viistäen juustoa höylästä suoraan suuhun muiden mentyä nukkumaan. Muistan monet kerrat jo ennen siskon syntymää, kun menin keittiöön ja istuin tuolilla ja tuijotin väsyneenä äitiä, jonka pienet äänet olivat herättäneet minut kesken unien. "Mene nukkumaan", sanoo äiti. "Sinun pitää jaksaa koulussa." En vastaa mitään, istun vain ja tuijotan ja palelee ja juustoa katoaa äidin nielusta alas ja se on hurjan pelottavaa ja päätän, etten kasva aikuiseksi. Myöhemmin kun siskon koliikkivauva-aika on ohitse, siskokin harhailee keittiön ovensuuhun ja saatamme tuijottaa äitiä molemmat lumoutuneina. Maalasin siitä lukiossa kuvan, josta piman (piirustuksen ja maalauksen) opettaja sanoi, että se ahdisti häntä, vaikkei hän osannutkaan sanoa, miksi. Eihän kuvassa ollut kuin kaksi hahmoa pöydän ääressä ja ovensuussa pienen yöasuisen lapsen hahmo. Veikkaan, että kyse oli hahmojen asennoista. Asento kertoo paljon.

Muut odottavat viikonloppuja, hehkuttavat niitä. Tunnen itseni vastahankaiseksi ja onnettomaksi, kun en oikein osaa liittyä siihen odotukseen. Minulle viikot ovat helpompia. Olen saanut nukkua kunnolla ja nautin siksi olostani. Enkä osaa löytää ratkaisua siihen, miten minun olisi hyvä asua. Nukun ja voin paremmin ylipäänsä, kun asun muiden kanssa. Mutta sitten viikonloppuisin hätkähdän hereille keskenherätetyksi tulemisen silmittömään raivoon enkä osaa rauhoittaa itseäni siitä mitenkään. Yksin eläessä sellaista ei tapahdu.

Viime yönä heräsin taas. Tein jo yrttiteen ja murisin itsekseni, mutta ikävä musta siirappi minussa vain tiivistyi ja kitkeröityi ja tiesin kokemuksesta, ettei se rauhoittuisi moneen tuntiin. Sekin monikkosuhteissa on, että usein ulkona myöhään hilluja menee nukkumaan toiseen sänkyyn, jolloin hänen kanssaan asiaa ei saa sovittua kehollisesti samalla tavalla kuin parisuhteessa saisi. Enkä nyt tarkoita mitään tökeröä sovintoseksiteoriaa. Tarkoitan tätä: minun raivoni on alkuräjähdyksensä jälkeen olennaisesti luonteeltaan kaukoraivoa. Polttava, kuuma raivo, jota valkoinen rätisevä pystyy hädintuskin pitelemään hiljaisena, kestää muutaman kymmentä sekuntia, ja sen jälkeen se hyytyy, sitkeytyy, vatkuloituu ja muodostaa kuvia, joissa olen pieni ja suojaton ja untani ei sallita, ärsytetäänkutitetaan hereille, pakotetaan jaksamaan ja ryömimään ja tavoittelemaan. Stressireaktio huipentuu kiihkeästi ja palautuu vaivoin ilman apua. Mitä kauemmin toisen suojaton, samankaltainen tunteiden repimä ja riepottama keho pysyy oman kehoni ulottumattomissa, sitä sitkeämmäksi käy raivosta kokoon keittyvä myrkky. Äänet keittiössä tai vessassa lisäävät sen pontta. Mutta kun peiton alle sujahtaa lämmin, viaton keho - niin, minulle kehot ovat hyvin viattomia (ja jopa ne kehot, joita en osaa haluta, erotan niidenkin viattomuuden vaikkei minulla olekaan pääsyä sen jakamiseen, terhentelevät ja äijämäisetkin kehot sisältävät viattoman elementin, samoin kyborgimaiset teko-osaiset naiskehot, ne kysyvät hiljaa, kelpaavatko, ja on kuunneltava hyvin tarkasti, että sen kysymyksen erottaa kaiken kohinan takaa) - niin raivo kääntyy suruksi ja neuvottomuudeksi, jota jaan mieluummin kuin pää poikki -mielialaa.

Koska tässä tapauksessa ulkonahillunut on kavunnut toiseen sänkyyn, kuulostelen yössä hänen hengityksensä tasaantumista toisessa huoneessa ja sitten kokoan itseni ja sitkeän karvaan keitokseni ja kyvyttömyyteni tehdä sille mitään ja tassutan toiseen huoneseen ja kipuan parven tikkaita ja kurkistan pimeään ja sanon: hei, haluaisin tulla tänne, saanko. Toinen koettaa nukkua, mutta makaan vieressä ja puhun, kunnes ehkä jokin alkaa asettua ja ainakin alan tuntea väsymystä, mikä tarkoittaa, että olen rauhoittumassa - raivoissaan ei nukahdeta - ja voin jättää hänet nukahtamaan ja palata toiseen sänkyyn nukkumaan.

Ei puhuminen helppoa ole. Tunkkainen raivo tekee neuvottomaksi. Mitä sille pitäisi tehdä? Miten estää sitä vahingoittamasta toisia ja itseä? Miksi se menee ohi vain niin, että joku tulee ja pitää kiinni tai silittää tai antautuu silitettäväksi? Miksi raivo ottaisi kernaimmin sellaisen ilmiasun, ettei kukaan taatusti uskaltaudu silittämään tai halaamaan? Onko se vain toivottomuutta tilanteeseen? Mitä sanomaa se tuo? Ainakin se tuo mukanaan, rauhoituttuaan, pohjattoman neuvottomuuden: Ei ole mitään kaavaa tai reseptiä elää toisten kanssa. Ei ole järjestelyä, jossa ei tuntuisi pahalta. Aina voi koettaa minimoida riskit - kuten olla asumatta lasten kanssa, se on esimerkiksi yksi hyvä keino minimoida yöherätetyksi tuleminen. Ja voi koettaa puhua asiasta, sanoa, ettei tämä liity sinuun tiettynä ihmisenä mitenkään, koska sama reaktio laukeaa kyllä sellaisenkin suhteen, jonka kanssa ei ole erityisen läheisiä välejä mutta jonka kanssa vain jostain syystä nukkuu samassa huoneistossa sen aikaa, että sattuu heräämään hänen kolinaansa. (Itse asiassa nyt kun kirjoitan tätä muistan sen, miten kännykkäni herätti keskellä yötä sinkkuaikanani - siitä seurasi aina sama raivo, etenkin kun kännykän laturi oli hukassa ja puhelin palasi manalasta vain pimputtamaan herätyssoiton aamuyöstä kuollakseen sitten seuraavaan aamuyöhön saakka. Siinä kun oli oletusasetuksena, että jos kerran haluat herätä viiden aikaan, haluat tehdä niin joka päivä.) Ja voi sanoa, että koeta olla välittämättä tästä ikävästä piirteestäni, että en halua sinun rajoittavan menojasi, haluan että kuuntelet itseäsi tässä enemmän kuin pahaa oloani, mutta haluan sinun myös auttavan minua sen kanssa, koska en yksin oikein osaa rauhoittaa itseäni raivosta.

Raivosta herää paljon muitakin kysymyksiä. Onko se esimerkiksi syy siihen, miten sikeästi nukun? Että mieluummin olen jossain tietoisuuden laidoilla rekisteröimättä kuulemaani ja kokemaani ja hätkähtämättä hereille, koska siitä seuraisi raivo? (Kaikki kanssani asuneet ovat ennemmin tai myöhemmin toisistaan tietämättä saaneet huomata, että nukahdettuani saatan käydä lyhyitä keskusteluja ilman että tiedän sellaisia koskaan käyneeni.) (Tämä on yksi syy, miksen halua dikotomiaa uni-valve. Harmaata aluetta niiden rajamailla on liikaa.)

Työtoveri kysyy, että eikö tuo nyt ole ihan normaalia, että raivostuu. Vastaan, etten ole kiinnostunut normaalista. En ole kieltämässä raivoa. En ymmärrä, miten jotain sellaista voitaisiin ylipäätään kieltää. Miten se onnistuisi? Mutta se on toisella tavalla ongelmallinen tunne: en ole oikein keksinyt, miten sitä kannatella. On tilanteita, joihin se sopii, kuten niihin tilanteisiin, joissa toista tai itseä uhkaa jokin fyysinen, välitön ja raaka väkivalta. Silloin raivo on paikallaan. Se oli paikallaan myös ukin kanssa, lapsena, kun hän yritti silmittömässä humalassa pitää minua hyvänään enkä halunnut häntä lähelleni ja huusin niin että hän ei uskaltanut enää näyttäytyä pienessäkään hiprakassa minulle yli viiteentoista vuoteen. (Sen seurauksena vietin siellä paljon aikaa ihmiskilpenä isoäidin ja ukin välillä; ukki pahoinpiteli isoäitiä vain humalassa ja minun siellä ollessa hän ei uskaltanut juoda lainkaan.) Ja toisaalta, tiedän käsitteleväni raivoani suhteellisen hyvin. Eivät ihmiset tunne minua kovinkaan raivoisana. Mutta se on minussa ja tunnen sen oikein hyvin. Ja se saa minut nauramaan teet artikkelille purskauttavasti silloin kun luen jostain tekstin, jossa pohditaan, ettei moderni ihminen voi ymmärtää kreikkalaisen tragedian raivon syvyyttä ja verenhimoa. (Voi tietysti olla niinkin etten vain ole moderni. Varmasti syystä jäävään itseni siitä arvioinnista.)

Voi, tietäisitte vain. Tietäisitte, mitä ajattelin viime yönä.

Sitä on niin vaikeaa uskoa, sanoo työtoveri. Sinähän olet niin leppoisa. Ethän sinä rähjää yhtämittaa. En niin, vastaan. En minä näet usko sellaisen auttavan asioita lainkaan. Enkä usko vihan säiliöteoriaan ja "paineen purkamiseen". Enemmän ajattelen Spinozan olleen oikeassa.

Näemme helposti, miten ihminen, jota ohjaa affekti tai luulo, eroaa ihmisestä, jota ohjaa järki. Edellinen näet tekee, tahtoipa tai ei, sellaista mistä hän ei ole ollenkaan perillä, kun taas jälkimmäinen ei seuraa kenenkään muun kuin itsensä toiveita ja tekee vain sellaisia asioita, joiden hän tietää olevan tärkeintä elämässä ja siksi niitä hyvin suuresti haluaa. Niinpä sanon edellistä orjaksi mutta jälkimmäistä vapaaksi. (Baruch Spinoza)

En nyt tarkoita, että olisin järjen iloon vapauttama, mutta pyrin kyllä siihen. Paitsi silloin kun hätkähdän hereille pulssin kiihdytykseen ja kipinöin ja sähisen ja valkoinen rätinä repii maailmaa ja päähän sattuu ja en tiedä, mitä tehdä, koska tuntuu, ettei se kaikki ahdistus ja kipu ja kauhu mahdu mitenkään tähän yhteen kehoon.