Muuttumisesta, tilapäisyydestä

Kaikki muuttui nopeasti. Pari päivää sen jälkeen kun pyysin Vompsua palaamaan, Vompsu alkoi ottaa ehdotuksen tulla tänne tosissaan. Siitä meni vielä päiviä, että hän sai neuvoteltua asian työpaikkansa kanssa, irtisanottua asuntonsa Hollannissa ja palattua tänne. Uutiset vyöryivät sisään ovista ja ikkunoista. Se, mikä oli kaksi päivää aiemmin okei, ei enää äkkiä ollutkaan. Nauru, epäusko, tyrmistys, vetäytyminen.

Paitsi etten voinut vetäytyä: Saatoin vetäytyä töistä mutten ihmissuhteista. En voinut enkä edelleenkään voi päättää olla muiden kuin omien vanhempieni lapsi. Vanhempieni käyttäytyminen on suurin stressinaihe tässä kaaoksessa. Sisko, joka on raskaana, on lakannut puhumasta äidille kokonaan. En suostu heidän välittäjäkseen. Äiti, 74 vee, käy edelleen töissä. Isä, 80, protestoi äidin työssäkäyntiä olemalla kuskaamatta tätä autolla, joten äiti matkaa bussilla ja metrolla. Molemmat riskiryhmää. Kumpikaan ei tunnu välittävän siitä, että joku toinen ei ehkä halua kuolla heidän tuittupäisyytensä vuoksi vaikkeivät he omasta elämästään välittäisi. Sisko murehtii sitä, että vauvalla tulee olemaan kurjaa, jos ei ole toisen puolen isovanhempia. En usko - vauvat eivät murehdi, eivät ainakaan semmoista, mitä heillä ei ole koskaan ollut. En ymmärrä, miksei sisko voi puhua omista tunteistaan ja peloistaan ominaan.

Vompsun luotsaaminen sulkeutuvan Euroopan halki oli myös omanlaisensa koettelemus. Vompsulla on pakko-oireinen häiriö, siis ihan aina, ja ihan aina muulloinkin hän tietää tartuttavansa jonkin kamalan tappavan taudin toisiin ihmisiin. Yleensä voin sanoa että älä viitsi, puhutko nuhakuumeesta, tule nyt jo. Mutta nyt lehdet ovat täynnä kaapulääkäreitä, ruumishuoneita ja sen sellaisia - suoraan hänen arkitodellisuudestaan. Enkä voi sanoa, että mitään pandemiaa ei olisi liikkeellä. Joten sanoin vain että minä annan luvan. Annan luvan ottaa riski tulla, astua junaan, astua lentokoneeseen, astua junaan, astua tänne ovesta sisään. Millä mandaatilla? Sillä mandaatilla, jonka kyhään ilmasta ihan vain siksi että välitän. Vielä lennon aamuna Vompsu epäröi ja koko suunnitelma uhkaa kaatua. Olen juuri puhunut äidin kanssa puhelun, joka on saanut minut itkemään kerällä sängyllä, ja nyt sitten tämä. Mietin, onko minun lähdettävä lentäen Amsterdamiin ja tuotava Vompsu kädestä pitäen tänne turvaan. Mutta huolimatta tarkistelusta matkan varrella ja sen takia myöhästytystä junasta Vompsu ehtii juuri ja juuri koneeseen. Schiphol on kuulemma aivan tyhjä ja lentoemoilla suojavaatteet, vähän kuin tulisi lentävään leikkaussaliin. Lentokoneissakin on nykyään wifi, ja se on hyvä: Vompsu voi kysyä minulta lentokoneesta, onko mahdollista, että hän on kontaminoinut koko koneen ruoat koronaviruksella - koskematta tietysti koko ruokakärriin lainkaan. Hikoilen ajatellessani, mitä olisi tapahtunut, jos Vompsu olisi kysynyt tätä lentoemolta. Myöhemmin kun sanon, että sain tästä isosti mustaa huumoria, Vompsu näyttää kummastuneelta ja sanoo, että totta kai hän kysyi myös lentoemolta. Tämä oli vakuuttanut, ettei kontaminaatio ollut mahdollinen. Niinpä tietysti - he ovat ensisijaisesti turvallisuusasiantuntijoita, eivät tarjoilijoita, ja varmasti nähneet aiemminkin pakko-oireisia. 

Vompsun tultua tänne sulkeuduimme kuplaamme. Olin hakenut ruokaa niin paljon kuin jaksoin kantaa, jotta minun ei tarvitsisi vaarantaa ketään. Ei näet tuntunut ollenkaan selvältä, oliko lopulta ok kutsua Vompsu tänne. Entä jos hänellä olisikin virus? Jos hän tartuttaisi koneellisen ihmisiä? Entä jos hän tartuttaisi jonkun lentokenttäjunassa? Entä jos hän tartuttaisi minut ja saisin taas keuhkokuumeen ja joutuisin ehkä sairaalaan - se ei tekisi hänen pakko-oireelleen lainkaan hyvää? Entä jos. Entä jos. Entä jos. Ja ystävä kirjoitti facebookissa, mitä ne kaikki Euroopasta tulevat tänne ja tuovat sen, ei niiden pitäisi antaa näin vapaasti tulla. Vähän myöhemmin, kun Uuttamaata suljettiin, mökkikunnista tuli samanlaisia äänenpainoja pääkaupunkiseutulaisia kohtaan. Katson päivittäin Alankomaiden tartunta- ja kuolleisuusluvut. Vompsu on täällä turvassa.

Ja ylipäänsä, miksi hänet kutsuin? Emme me ole olleet rakastavaisia vuosiin. (Olimmeko lopulta koskaan, sekin on vähän epäselvää. Ehkä. Jollain omalaatuisella ei-romanttisella tavalla.) Mutta olemme läheisiä. Välitämme toisistamme. Minulle tuli paha olla, kun ajattelin, millaiseksi hänen pakko-oireinen arkensa voisi siellä kaukana yksin muuttua. 

On tullut uutisia ystävien sairastumisesta. Tiedän nyt viisi, jolla todennäköisesti on virus. Osalta se on jo menossa ohi.

Siinä sivussa tapahtui digiloikka kahden päivän varotusajalla. Jooga siirtyi verkkoon, osasi niin ohjata tai ei. Olen ymmärtänyt joidenkin hankkineen kameroita ja mikrofoneja ja sisustaneen valejoogastudion kotiinsa. Minä ohjaan pyykkitelineen vierestä läppärin kameran ja mikin avulla. Kaikki ovat vain olleet kiitollisia. Ensimmäisen ohjauksen tein sängystä ennen kuin Vompsu oli tullut. Jännitin niin koko tilannetta, että vatsan nyrkki puristi koko ohjauksen ajan ja liikuin kuin unessa. Koetin repiä hiljaa itsekseni huumoria siitä, että tähän on tultu: livestriimaan sängystäni perjantai-illan interaktiivista viihdettä. Mutta tuntui vain pahalta. Jälkikäteen riehutanssin ja sitten itkin ja monena yönä heräsin painajaiseen, että joku kuvaa minua, kun nukun. En ole sen jälkeen ohjannut sängystä käsin. Se oli liian privaattia, lopulta. Vaikka se olisikin luontevin, selkein studionkorvike täällä. 

Nyt, vähitellen, alan tottua siihen, että puhun yksin tietokoneen ruudulle. Alan kadottaa tunnun siihen, millaista on ohjata ryhmää livenä. Mitä kaikkea siihen liittyikään?

Niin, kaikki muuttuu: en enää syö seisten jääkaapin vieressä kylmää keittoa lusikalla suoraan kattilasta. Enkä käy kaupassa useita kertoja päivässä.

Koska tuoretavara ei säily ja jääkaappi on pieni kahdelle ihmiselle, on ruoka tehtävä pitkälti itse, jotta kauppavälin voi pitää tarpeeksi harvana. Keittiö näyttää melko hämmentävältä: jauhosäkkejä, hiutalesäkkejä, papusäkkejä. Kerran viikossa tulee tuoretavaraa kotiinkuljetuksella. Kotiinkuljetuksen jälkeen on aina monta salaattipäivää ja sitten pudotaan uuniruokien ja risottojen varaan. Kiitän nyt kyynärpäät ristissä sitä, että olen aloittanut kokkauksen jo lapsena. Ei ole oikeastaan mitään olennaista, mitä en osaisi tehdä, kokkausmielessä, jos vähän maltan keskittyä. Koska olen suunnitellut ruoat aika monelle koulutusviikonlopulle ja retriitille, ei tuota kauheasti vaivaa suunnitella viikon ruokien luonnos samalla kun kliksuttelee asioita ostoskoriin nettikaupassa. Silti en halua tehdä liian tiukkaa suunnitelmaa: juuri improaminen tuottaa iloa. Joka aamu vaanin jääkaapin suulla ja päätän, että haa, tänäänpä teenkin tästä jotain. Tuo jääköön huomiseen. Teen myös taas leipäni itse vuosien jälkeen. Muistan edelleen, miten hunajasta saa tehtyä villihiivan leipään. Saan taikinani myös happanemaan ilman pulmia. Matkin taikinan olosuhteilla suolistoa. Maitohappobakteerit viihtyvät suolistossa, joten ne saa viihtymään suolisto-olosuhteisessa taikinassa.

Vompsulla on paljon töitä, joten hän vain tekee työtä. Välillä hän kantaa ostoslaatikon alaovelta ylös ja tänään hän imuroi maton, mutta enimmäkseen minä teen kotityöt. Ja niitähän riittää. Joissain muissa oloissa saattaisin protestoida, mutta nyt olen tyytyväinen askareista - ne luovat toimijuutta. Ei ole mitään lepohetkiä, ja hieman ymmälläni olen seurannut joidenkin tuttavien päivittelyä siitä, että aika käy pitkäksi tai että tämä on universumin lähettämä pysähdyshetki itselle. Hmm. Pysähtyisin ihan mielelläni, mutta työt on hoidettava etänä, ja sen lisäksi ulkoilutettava koira, kokattava, leivottava, siivottava ja niin edelleen. Päivystettävä somessa - kyllä, koen velvollisuudekseni myös sen, että koetan nyt vuorovaikuttaa oikein rakentavasti.

Ajattelen tätä tilapäiseksi. Mutta niin ajattelin tätä edeltävää arkeakin, joka oli - on - rakentunut lainalle, jota ei aiota koskaan maksaa takaisin eläinkunnalle, kasvikunnalle. (Sienikunnan kuvittelen pärjäävän hyvin jopa ihmiskunnan kanssa.) Olen ajatellut tilapäiseksi asujaimeni, ammattini, identiteettini, perheeni - todellinen perheeni on koira eivätkä ne elä kauan -, yhteiskuntamuotoni, joten en sillä tavalla koe kauheaa krapulaa siitä, mitä on ennen ollut, tai kauhua siitä, mitä on nyt.

Muutun nopeasti.

Suurimman tyydytyksen ja toimijuuden tunnun saan tätänykyä siitä, miten hyvin välttelen ihmisiä. Jos minulla olisikin virus, se ei pääsisi leviämään kehenkään paitsi Vompsuun, joka on vielä poteroituneempi, ei edes ulkoile koiran kanssa. Tosin torstaina menen ottamaan tehosteen punkkirokotteeseen - mikäli olen vielä terve. Ja huomenna entinen kämppis tulee noutamaan luettavaa. Pidämme turvavälit. 

Jokainen kontakti on uhka, mutta kenelle, emme tiedä, ennen kuin testaamista tehostetaan. Me emme yksinkertaisesti tiedä. Virus voi olla missä vaan. Se voi levitä pisaratartuntana tai aivan vain hengityksen ja puheen myötä. 

Olen sentään lakannut pesemästä joka ikistä hedelmää ja vihannesta kaksikymmentä sekuntia astianpesuaineella ja päättänyt luottaa informaatioon, ettei ruoan tiedetä vielä tartuttaneen ketään. Voin vakuuttaa, että kaksi kiloa veriappelsiineja, kilo tomaatteja, kaksi pussillista avokadoja, kilo porkkanoita ja niin edelleen on melkoinen iloinen souvi pesukarhumetodilla. Kun olen lopettanut tämän kontaminaatiofantasian tukemisen, on aikaa myös kirjoittaa. Edes harvoin, edes vähän. 

Kohta ei ole kuin aikaa. Pääsiäisen jälkeen on enää yksi normi opetusviikko, etänä tietysti. Sen jälkeen viikossa on enää yksi työpäivä. Piti olla kolme, toukokuun piti olla semiloma muutenkin. Onneksi Vompsu on nyt täällä, joten vuokra on puolet pienempi.

Kaikki tuntuu niin tilapäiseltä, etten lainkaan hämmästyisi, jos äkisti töitä olisi taas enemmän kuin ehdin tehdä. 

Katoavat päivät

Tänään on taas näitä päiviä, joina hahmottaa itsensä siksi tyytyväiseksi torakaksi, joka ydinräjähdyksen jälkeen saapastelee ympäriinsä edes tarvitsematta muistella Marcus Aureliusta ja sen ajatuksia. Joka on vain, no, aika itseriittoinen ja huvittunut kaikista pikku hikoista ympärillään.

Ei kovin sympaattista mutta sellaistakin eläminen välillä on. Kaikkihan me taidamme olla hulluja omilla tavoillamme ja tämä saattaa olla oma tapani: hihitellä absurdille.

Näyttää siltä, että vuodenvaihteen tienovilla marssin virkanaisistosta takaisin prekariaattiin. Eikä minulla ole tässä asiassa oikeastaan preferenssiä. Olen onnellinen tässä ja onnellinen siellä. Olen kokoaikatyössä tajunnut, että taidan olla onnellinen ja tyytyväinen tyyliin missä vaan, missä ihmiset eivät ole turhan kiinnostuneita omasta vakavastiotettavuudestaan ja saavutuksistaan. Siinä mielessä moni paikka on ollut tuhoisa mutta vielä useampi oiva alusta kukoistaa, nauraa ja solmia yllättäviä tuttavuuksia. Löydän oivallisia hullujenhuoneita itseni säilytykseen vähän joka puolelta. Tosin tykkään enemmän hullujenhuoneista, joissa ei  tarvitse osata myydä itseäni tai siis, työtäni identiteettityöllä. (Tämä tässä on sitä ja tätä ja tuota ja perehtynyt näihin ja näihin laalaalaa.)

Kaikkialla voi hengittää. Eikä missään ehdi tehdä kaikkea, mitä haluaisi. Esimerkiksi nyt en jaksa yhtään nähdä ketään töiden ulkopuolelta. Se olisi traagista, jos kokoaikatyötä jatkaisi vuosikaudet. Mutta viiden kuukauden erakoituminen ei kuulosta kovin julmalta etenkin kun työtiimi pitää päätäni kasassa silkalla hulvattomuudellaan. (Että rakastan tuota tiimiä. Etenkin kun tietää, etteivät nämä jutut koskaan kauan kestä... että paras nauttia täysin rinnoin niin kauan kuin saadaan nauraa yhdessä.)  Toisaaalta siellä toisaalla pitää sitten taas olla se perehtynyt ja oivaltava ja myyntikiimainen olento, sporttinen ja liki erehtymätön, ikään kuin sellainen voisi olla.

Olen solminut uudenlaisia tuttavuuksia ja seurannut uteliaasti kahvihuonekeskustelun kutyymiä. Siinä sivussa lienen tehnyt joka ikisen etikettivirheen, joka on mahdollista tehdä (paitsi alasti töihin tulemista). Mutta tämä on tuonut paitsi kummastelevia katseita, myös yllättäviä liittolaisia. Kaikkialta löytyy ihmisiä, joita ei pelota, vaikka joku nauraisi kovaan ääneen tai käskisi työkaverin nukkumaan pää sylissään kahvikupin ryystön sijaan, jos kerran tauolla väsyttää. Mutta tutustumistanssi on outoa ja ihmset puhuvat vieraista asioista. Olen löytänyt yhden kontaktin, joka osaa keskustella kanssani asioista, joita pidän kiinnostavampina kuin kuulumisia tai juoruja tai työn jatkon pohdintoja. Ehkä olen ollut huono etsijä. Tässäkin keskustelussa tein lopulta itse aloitteen kohti järkevää puhetapaa. Kyseinen mies kyseli syömisistäni päivä toisensa perään intensiivisesti ja ajattelin hänen olevan ruoasta todella kiinnostunut ennen kuin työtoverini väänsi minulle rautalangasta, että miesparka ehkä on kiinnostunut jostain ihan muusta kuin ruoasta ja haluaa keskustella kanssani, muttei oikein tiedä, mistä aloittaisi, joten hän valitsee aiheeksi sen, mitä kohtaamisen hetkinä näkee - tässä tapauksessa ruoan lautasellani. Käännettyäni keskustelun tarmokkaasti pois ruoasta se muuttuikin kiinnostavaksi. Hämmennyksen aiheeksi vain jää, miksi ihmeessä kukaan koettaa aloittaa keskustelun puhumalla ruoasta ruoan perään, kun kerran kiinnostavaa sanottavaa riittää. En osaa itse kuvitella takertuvani vain yhteen aiheeseen kenenkään kanssa. Olen siihen ehkä vähän liian utelias. Toisaalta, jos haluan kauhean paljon puhua jonkun kanssa, ja toinen hämmentäisi minua liikaa, en sitten ehkä sanoisi vain yhtään mitään! (Jotenkin on kyllä vaikeaa kuvitella, että sellaista enää tapahtuisi, sen mittakaavan hämmennystä. Vaikka jotkut ihmiset saavat hiljaisemmiksi ja toiset riehakkaammaksi, en muista kenenkään mykistäneen itseäni pitkiin aikoihin. Mikä tarkoittaa, etten oikeastaan tiedä höläsen pöläystä siitä, miten toimin tätänykyä; eihän minulle ole tapahtunut pitkiin aikoihin mitään romanttisuuksia. Ajatella, viime kerrasta on kuitenkin jo yli kahdeksan vuotta!)

Ihmisten ilmoilla oleskeleminen tuntuu oudolta pitkän freelancer-yksinhaahuilun jäljiltä. Joskus se on vaikeaakin. Kun työkaveri väänsi minulle rautalangasta, että ehkä kukaan ei jaksaisi oikeasti olla niin kiinnostunut syömistäni ruoista, sain ensin kauhean paniikin. Aloin vältellä yleisiä kulkupaikkoja ja piilotella avokonttorissa, laskelmoida ruoka-aikojen suhteen ja sen sellaista. Samaan aikaan tajusin, ettei siinä ole järjen häivää: kyseessä on mukava, kiltti tyyppi enkä oikein osannut hahmottaa, mikä koko jutussa ahdisti niin painavana. Ikään kuin kukaan voisi tehdä minulle mitään keskellä työpaikkaa! Ja silti olo oli hurjan kiusaantunut. Asiaa viikon märehdittyäni päättelin, etten ehkä osaa ajatella itseäni mukavalla tavalla kenenkään kiinnostuksen objektina, ja päätin kääntää asetelman päälaelleen: siirtyä itse lähestyväksi ja keskustelua suuntaavaksi osapuoleksi. Saman tien kun tein näin, ahdistukseni katosi ja ilahduin saadessani uuden ystävän, jonka kanssa hahmottui heti monta kiinnostavan keskustelun alkusilmukkaa.

Joinain päivinä olen ollut melkein murheellinen siitä, miten pian kaikki päivät kiitävät. Jokainen hymy, nyökkäys, halaus, sananvaihto - hahmotan tarkasti niiden ainutkertaisuuden.

Työni on kummallista. Minun ei tarvitse muistaa eikä suunnitella. Avaan kalenterin aamulla ja teen, mitä siellä lukee. Kohtaan ihmisiä, käyn läpi heidän tietojaan, ratkaisen pulmia, koetan ymmärtää tilanteet ja tukea ihmisiä niissä. Kahvihuoneessa näen päivästä toiseen samoja kasvoja, joihin ei liity nimeä. Vähitellen alamme tervehtiä yhä useamman kanssa, liitymme hymyallianssiin. Joinain päivinä olen niin onnellinen, että olen tanssinut autioita käytäviä villasukkasillani aamuisin, kun muut eivät ole vielä tulleet.

Tämä syksy katoaa omalaatuisesti, tajutessani rakastavani valtavaa määrää ihmisiä, jotka joku toinen on valinnut elämääni ja jotka jo pian menetän.

Samalla tunnun kadottaneen kirjoittamisen tarpeen täysin.

Paitsi sen kerran kun menen yksin saunaan kommuunin saunavuorolla ja hätkähdän löydettyäni saunan shampoohyllyltä jonkun sinne jättämän dildon. Siitä tulee jotenkin turvaton olo, mikä on aika kummallista sekin - eihän minun sitä tarvitse koskettaa tai välittää siitä millään tavalla. Haluaisin vääntää saunan oven lukkoon mutten voi tehdä sitä, koska kämppikset tulevat saunaan omaa tahtiaan. Niinpä annan olla ja tutkin tuntemuksiani mutta olen sen verran levoton, että soitan Vompsulle ja sanon ääni täristen, että tule tänne nopeasti, minulla on huono olo koska saunan pesuhuoneessa on jonkun dildo. Koko juttu on omituinen ja huvittava ja unenomainen - siitä tulee hieman tärisevä olo.

Seuraavan kerran saunaan mennessäni olen unohtanut jo koko oudon kohtaamisen.

Päivät katoavat.

ukkosmyrskyn värinen nuppu

Kesällä parveke etenee. Tai siis, onko nyt kesä? Jollain tavalla tuntuu, että on. Valoa riittää. Kohta palsta on kitketty loppuun monivuotisista. Sitten käännämme maan Vompsun kanssa ja istutamme taimia ja alamme kitkeä uutta kierrosta. On aina yhtä ihanaa palata maan ääreen, kyykistyä, ruopsutella ja kuulostella kasvua.

Parveke alkaa rehottaa. Ruusupavut on pakko siirtää rootrainersista ruukkuihin, koska muuten ne syleilevät muut taimet hengiltä. Aji Cristalissa on muutama chilin alku. Rocotochili on tissutellut muiden kasvien kanssa heidän omaa perjantaipulloaan, jaakontaikaa. Eilisen aikana yksi sen pienistä kukkanupuista turposi niin että nyt nupun päästä pilkottaa jo hiven ukkosmyrskyn väriä. Kuinka sopivaa! Haluaisin jo myrskyjä ja niissä heiluvia vaahteranlehtimassoja! Jostain syystä juuri vaahterat jäsentyvät mielessäni oivallisiksi myrskypuiksi.

Kuten tavallista, tähän vuodenaikaan huomiot säpälöityvät kirkkaiksi säleiksi ja tuokioiksi. Varastetun pesukoneen tilalle saadaan ostettua toinen. Sen paneelissa lukee chronovision. Hauska kielikuva! Työpaikan kahvihuoneen pöydälle taas on unohtunut Iltalehti, jossa kirjoitetaan Kike Elomaan salasuhteesta. Epäselväksi jää, missä mielessä suhde on salainen, kun kaikki asianosaiset ovat kerran tilanteesta tienneet ja sen hyväksyneet. Epäilen vähän, että sanavalinta uhkuu moralismia. Siihen on muutenkin tullut törmättyä viime aikoina muutamissa kommenteissa (ei täällä, toisaalla) ihmisillä leikkimisestä ja siitä, sitoudutaanko toiseen. Minusta tuntuu edelleen kummalliselta, että jos kolme ihmistä muuttaa yhteen kahden sijaan, tuollaisia kysymyksiä kysytään niin siekailematta. En muista kenenkään kyselleen niitä sellaisissa tilanteissa, joissa kaksi ihmistä muodostaa avoliiton. Mitä te oikein haette? Oletko oikeasti sitoutunut häneen? Ettei se vaan leikkisi sinulla? Sellaisia kysymyksiä pidettäisiin "normiparisuhteen" kyseenollessa yksinkertaisesti osoituksena kysyjän tahdittomuudesta. (Olen kerran ollut tuolla tavalla tahditon, kun olin ystävästä kauhean huolissani, harkitsin puhumisen tarvetta ahdistuneena ja lopulta päätin kysyä noita järkyttäviä kysymyksiä, sain kunnolla nenilleni ja olin jälkikäteen pahoillani kaikesta. En taida ihan heti toistaa käyttäytymismallia.) Kun kyseessä on jotain muuta - pitäkää kiinni hatuistanne! Yksi ystäväni on tosin kertonut törmäävänsä tuollaisiin epämääräisiin epäilyksiin ja asenteisiin kahden kesken -suhteissaankin, koska molemmat suhteilijat ovat samaa sukupuolta. Tyrmistyttävää tai ei, vaikuttaa siltä, että edelleenkin jotkut ihmiset hyväksyvät oikeaksi rakkaudeksi vain semmoisen, mikä tapahtuu tiukasti kahden ihmisen kesken ja mistä seuraa (mahdollisesti) vauvoja. Muuhan on vain leikkiä eikä kauan kestä. Ja mikä kestää, todistuu ihan itsestään, ikään kuin kesto todistaisi jotakin muuta kuin sen, kuinka kauan jokin olosuhde vallitsi. Kumman ottaisin mieluummin, kolmen viikon euforian vai neljäntoista vuoden piinan? Jaa-a, vaikea valinta...

Minulla on ehkä ollut muutama aivan liian hyvä hyvin lyhyt kohtaaminen. Niihin ei ole sisältynyt välttämättä edes mitään kovin seksuaalista ulkoisin kriteerein. Ja silti sanoisin saaneeni niistä enemmän rakkautta kuin joistain pidemmistä seikkailuista. Tai jopa yhdestä avoliitostani. En ehkä siksi osaa ajatella kestoa minään todisteena. Enkä koeta nyt sanoa, etteikö kestossa olisi hyviä puolia. Totta vie siinä on, jos suhde pysyy toimivana, avoimena ja kuuntelevana. Mutta kesto itsessään ei vielä kerro siitä. Eikä muoto.

Ja joskus huomaan ajattelevani, kuinka paljon helpompaa onkaan rakastaa niitä, joita tapaa hieman harvemmin. Helpompaa: ei niin kuumaa, ei niin pakottavaa, ei niin tukehduttavaa. Silti heitä voi kaivata kovasti ja lämpö tulvahtaa ylitse heti kun sellaisen kaivatun ihmisen kohtaa. Eikä sillä taaskaan tarvitse olla juurikaan tekemistä seksuaalisuuden kanssa. Ylipäänsä minusta seksuaalisuus käsitetään omituisesti, jotenkin hyvin kapeasti tai seksistisesti. Ajattelen rakkautta enemmän kuin kallioihin siirtyneenä auringonlämpönä tai sinä riemuna joka valtaa kun kävelee aamuviileää koiran kanssa ja näkee kevään puskevan läpi jokaisessa oksankärjessä.

Tai sinä lastenhoitajana, joka yhden kerran pisti minut nukkumaan Italiassa, kun olin vielä aivan pieni. Sain iltapusun otsalle ja hän oli täysin siinä eikä ajatellut omiaan. Onhan kaikki hyvin, hyvä, hyvää yötä sitten!

Muuta en tahtoisi pyytääkään. Enkä antaa. Kesti tai oli kestämättä!

Nautin nyt kovasti uudesta kodista. Nyt minulla on taas koti. Siellä asuvat rakkaimmat ja se tuntuu hyvältä ja turvalliselta (ja enimmäkseen hyvin aseksuaaliselta, onhan kevät - yksi ystävä puhui keväästä ja yritti oikotietä sanomalla, että keväisinhän sitä aina ihastuu ja ajautuu pussailemaan vaikka kenen kanssa, mutta olin aivan äimän käkenä ja minun oli todettava, että anteeksi, minulle kevät on sitä aikaa kun ajattelen lähinnä kaikkea vegetatiivista ja ei siinä ihmisille eikä pussailuille riitä aikaa, niiden aika on sitten syyskesällä, tyypillisesti; meillä on eri vuosirytmi). Se tuntuu siltä, ettei kukaan ole lukinnut itseään mihinkään lupauksiin ja että vain etenemme ja katselemme, mitä tapahtuu. En ole ikinä erityisemmin arvostanut suunnitelmallisuutta paitsi palkkatöiden suhteen. Niissä aikatauluni pitävät kutinsa mutta vain projekti kerrallaan. Muu elämän suunnittelu tuntuu jotenkin oudolta ajatukselta.

Käyn taas vanhalla koululla rupattelemassa entisen opettajani kanssa. He haluaisivat työllistää minua vähän lisää, kouluttaa minut oppilaitoksen laskuun näyttömestariksi, joka voi ottaa vastaan näyttötutkinnon osia tutkintolautakunnan osana. Luottamus tuntuu hyvältä ja uskon pitäväni työstä, vaikka hieman karmistuttaakin sanoa että joo, olen kiinnostunut. Toivottavasti oppilaitoksen määrärahat tosiaan riittävät tuohon koulutukseen. Se tapahtuisi syksyllä. Niin pian. Kas, mitähän syksy tuo tullessaan, huomaan ajattelevani siinä huoneessa istuskellessani. Joudun muistuttamaan näemmä jatkuvasti itseäni siitä, ettei elämässäni niin kauheasti asioita muutu, vaikka välillä siltä tuntuukin. Olen esimerkiksi istunut kirjastossa lauantaipäivystäjänä vissiin kymmenen vuotta. Kissatkin ovat asuneet luonani yli kymmenen vuotta. Palstakin on ollut niin kauan. Ja käräjäoikeudessa istuminen. Kaikki muu on tietysti muuttunut tuossa ajassa, mutta entä sitten? Varmasti pystyn sitoutumaan johonkin tutkintolautakunnassa toimimiseen muutamat kerrat vuodessa, sehän on vähän kuin oikeuskeikat tai vaalikeikat. Ei mitään liian kiinteää...

Keskustelin eräs päivä perfektionismista ja siitä parantunut sanoi ikävöivänsä perfektionismia. Että vaikka periaatteessa kaikki sujuu keveämmin toisella tavalla asiat jäsennettäessä, tuntuu jotekin kummalta tietyssä kohden havaita ja muistaa, että aiemmin olisi tässä tehnyt toisella tavalla ja että siitä jäi itselle parempi mieli, siitä tsemppaamisesta, kun nyt tuntuu vain jotenkin epämääräiseltä ja innottomalta. Tunnistan tuosta jotakin. Olen monesti hieromisen jälkeen havahtunut siihen, että olen taas rehkinyt kehoa ja minuutteja säästämättä tässä maassa, jossa kuudenkymmenen minuutin hieronta tarkoittaa monessa paikassa viittäkymmentä minuuttia ja kymmenen minuutin pukeutumista, ja radio tai rentoutuspimpelipom pauhaa taustalla ja hierojan ajatukset askartelevat jossain ihan muualla. On kuin ei mikään aika koskaan riittäisi minulle, kun oikein solahdan tekemiseen. Hyvä, että ajalla on sentään jotkin rajoitteet, asiakkaan maksama tunti tai puolitoista, koska muuten varmaan muokkaisin häntä iltaan saakka eikä hän sitten enää pystyisi kävelemään kotiinsa. Koska siinä tilanteessa ei ole muuta kuin se keho, sen jännitykset ja rauhoittumiset, reagointityyli, keinovalikoima. Ei siihen sisälly sillä tavalla ajatusta siitä, miten ajan saisi kulumaan tai miten säästää itseään jollain tavalla; koetan kyllä ajatella ergonomiaa, pilkauttaa sen mieleen tuon tuosta, selkärangan pituutta ja kaularangan neutraalia asentoa, mutta sen on riitettävä oikeassa hierontatilanteessa. Näiden tilanteiden ulkopuolella tapahtuu varsinainen ergonomiahuoli, oman kunnon kartoittaminen ja kipeytymien ja kiristymien syynääminen, jäsentäminen liiketottumusten kautta ja vaihtoehtoisten liikeratojen miettiminen.

Ergonomia-ajattelu vuotaa toisiinkin konteksteihin: Palstalla käännän maata eri tavalla kuin ennen. Tungen talikon piikit saveen, astun talikon kannakselle ja hetkuttelen sen ruumiinpainolla alas kuten ennenkin, mutta sitten talikon itseen päin kiskomisen sijaan vaihdankin puolta ja työnnän talikon vartta kauemmas itsestäni. Kas, näin saan jalkojen voimat hyödynnettyä aivan eri tavalla! Ainakin kääntäminen tuntuu tällä tavalla keveämmältä.

Hassua muistaa aika viisi vuotta sitten äkisti. Silloinkin palasin Kallioon ja tunsin siitä onnea. Pian olemme Vompsun kanssa jakaneet ainakin osaa arjesta ja ajatuksista viisi vuotta. Se on valtavan pitkä aika. Ja samalla on kuin sekunti, silmänräpäys, pieni puhuri joka puhaltaa parvekkeelta alas muovisen minikasvihuoneen läpinäkyvän katon.

Niin sen on täytynyt tapahtua. Löydän katon ehjänä nurmikolta, joka vihertyy ja tihentyy päivä päivältä eikä lainkaan enää muistuta kaljuuntuvan vanhuksen kuontaloa. Huomasin sen kadonneen, ja nyt se on tässä. Siitä ei tullutkaan harakan pesäkupua.

Harakka on nähty parvekkeella vain kerran eikä se silloinkaan tutkinut sitä varten köynnöstukeen pingottamaani peilihileistä norsuavaimenperää. Ei: se vain istuskeli. Eivät ne oikeasti ole kaiken aikaa shampanjahumalassa, vaikka Renard niin vihjaakin.

Tirlirlei

Hassua, miten nopeasti mieli kääntyy. Ketterä mieli, kehun sitä. Uneliaisuus väistyy muutama päivä läpikotaisin torkkumisen jälkeen.

Hupsu tiedeuutinen käsittelee rakastumisen nopeutta. Niin, mielet liikahtelevat tosiaan ketterästi. Ystävä kommentoi linkkiä ja kysyy, tarkoitetaanko tuossa rakastumisella nivuskutkutusta vai haavetta vierekkäisistä hautapaikoista. Ajatus vierekkäisistä hautapaikoista kuulostaa itsestäni ensin hupsulta ja kuvittelen, millaista olisi elää rakkaussuhdetta, jonka jotenkin merkityksellistäisi tällainen haave. En oikein osaa kuvitella sellaista. Sitten tulen vähän surulliseksi, mutta vain vähän, koska onhan minulla tunteen ja asenteen erottelu, ja pidän selvänä, että ilman tuota erottelua elämä säpälöityy kauheaksi myllertäväksi showksi. Tunteet tulkoon vahvoina ja ravistelevina, mutta niiden tyynnyttyä on osattava suhteuttaa ne ympäristöön, koko elämän kokonaisuuteen.

Ei minusta rakkaus ole sillä lailla pyhää etteikö sitäkin kannattaisi suhteuttaa, pistää sitä mittasuhteisiinsa, tarkastella sen seuraamuksia.

Ja jotenkin, jostakin syystä, en osaa eritellä syytä tarkasti, voin kyllä keksiä monia osasyitä, mutta epäilemättä ne jättävät kokonaiskuvasta suuren osan hämäräksi, jotenkin jokin minussa suhtautuu vastahankaisesti ajatukseen, että rakkautta arvotettaisiin sen kestävyyden takia. Tarkoitan: käytännön kestävyyden, asiaintilojen sietämisen takia. Sillä kyllähän rakkaus tavallaan kestää silloinkin kun ihmiset eroavat. Tai ainakin minun rakkauteni tapaavat kestää. Tiedän, ettei elämästä tämän ja tämän ihmisen kanssa tullut sellaista, että kumpikaan meistä olisi halunnut kestää sitä enää hetkeäkään pidempään tai että tajusimme, että tuo hetki on hyvin pian lähellä, tai että toinen meistä tajusi niin ja toinen myöntyi uskomaan sen. Ei se muuta miksikään niitä tunteita, niitä tapahtumia, joita välillämme oli - ja on. Ei side niihin ihmisiin katkea sen takia, ettei toista näe kuin vuosien välein tai ettei toinen vastaa kirjeeseen tai että rakastuu johonkuhun toiseen.

Onkohan minusta mikään niin pyhää, ettei sitä kannattaisi suhteuttaa elämän kokonaisuuteen? Eipä kai. (Tietysti suhteuttamisessa on aukkokohtia, sitä on helppo irvailla ja osoittaa sen puutteellisuus, likinäköisyys ja hätiköityys. Silti huomaan pitäväni sitä parempana kuin tunteeseen takertumista, sen väkivalloin pitkittämistä.)

Niin että ne hautapaikat vierekkäin ovat jääneet minulta aina kuvittelematta. Pisimmässä suhteessani tähän saakka, yhdeksän ja puoli vuotta, uskalsin sanoa toiselle juuri ja juuri, että tällä hetkellä kuvittelen, että haluaisin elää kanssasi elämän loppuun saakka, mutta kuka tahansa kuulee, ettei romantikkoa tyydytettäisi tällaisella illuusiottomalla kuvauksella asiaintilasta. Mutta niin silloin kuvittelin, ja olin hyvin tietoinen kuvitelmien hauraudesta. Ehkä on niin, ettei minun elämässäni ole koskaan ollut mitään niin kovaa, uskottavaa ja kiinteää, että pystyisin - tai olisin silloin pystynyt, silloin näet suhtauduin rakastamisen mahdollisuuksiin paljon löyhemmin ja luottavaisemmin kuin nyt - muodostamaan oikeasti uskomuksen, tai oikeastaan, hahmottamaan muodostavani uskomuksen halusta elää jonkun kanssa loppuun saakka sen sijaan että hahmotan muodostavani kuvitelman.

Nykyään lisäisin lauseeseen niin paljon ehtoja, että kuulija varmasti pitkästyisi. Ehkä asian voisi kuitenkin sanoa lyhyemminkin: että rakastaa tässä ja nyt. Siinä kaikki. Sen on riitettävä. Jumalat suokoon, etten koskaan törmää rakastumishetkellä kehenkään, joka on enemmän hautapaikkatyyppiä. Siitä voisi tulla tosi rumaa jälkeä. Etenkin kun suhteeni tyypillisesti tuntuvat kestävän vuosia, eivät kuukausia tai viikkoja. Sellaisessa hautapaikkatyyppisempi rakastuja kenties siinä vaiheessa olisi tuudittautunut kuvittelemaan, että höpinäni siitä, miten nyt minusta tuntuu ikään kuin siltä kuin voisimme aina elää näin, tarkoittaisikin sitä, että tuo nyt jotenkin venyttäytyy, kertautuu. Että sen jatkuminen olisi taattu riippumatta siitä, miten tunnelma suhteessa muuttuu. (Jos jostakin voi olla varma, niin siitä muutoksesta.)

Näistä asioista ihmiset puhuvat joskus, kun heitä hieroo. Tai kun heidän kanssaan vesijuoksee tai istuu kahvilassa tai kävelee valoisia katuja ja on kevät ja kimmeltävä tuskapöly lentää... Aika usein näissä monologeissa, jotka harvemmin kääntyvät vastavuoroisiksi, sivulta kun on aika vaikeaa sanoa mitään, edes mitään lohduttavaa, kipu vihlaisee liian paljaana läpi. Se kuultaa selvästi läpi siinä, miten toisenlainen rakkauskäsitys tuomitaan epäkypsäksi. Joskus, jos toinen tuntuu valmiilta kuulemaan, mitä saattaisin sanoa, sanonkin jotakin siitä, miten en itse osaa olla varma siitä, onko jokin reaktio nyt varsinaisesti kypsempi kuin toinen. En osaa itse sillä lailla hahmottaa kypsänä hautakivien ajattelemista enkä niiden ajattelemisen vastustamista. Kai ne ovat vain tulosta erilaisista elämistä, erilaisista käsityksistä siitä, miten ihmiset elävät elämäänsä, ehkä myös kannasta siihen, kannattaako ajatella, että on jokin tapa, jolla pitäisi elää elämäänsä.

Menen siihen keskusteluun jotenkin vastahankaisesti, koska en ajattele, että kenenkään pitäisi ajatella niin kuin ajattelen. Tai että kenenkään pitäisi ajatella jotenkin toisin. Ylipäänsä, koko pitäminen... no, tiedät varsin hyvin, mitä siitä ajattelen. Ettei pitäisi ajatella, että pitäisi! Huvittavuuden huippu. Mutta huomaan kyllä sen, että minusta ihmisten pitäisi vältellä ajattelemattomuuden ja epäkypsyyden tuomioiden ja leimojen langettelemista. Huokaus. Hihitystä.

Äh, koko asia on sellainen sotku, ettei siihen mieluusti työntäisi pitkää sirovartista älyn lusikkaa, joka on oikeastaan tarkoitettu jäätelöannosten vaivihkaiseen herkuttelemiseen, ei spagettioksennuksen hämmentämiseen. Helskatan odotukset. Mikä ihmeen oikeus minulla on odottaa ihmisten kuuntelevan itseään ja pysäyttävän itsensä talviteloille mietiskelemään siinä vaiheessa kun he hoksaavat osoittavansa sormella aina toisaalle. Niin kuin pysäyttelen nyt itseäni. Jarrutan, pyörin kehässä, puren nilkkojani. Miksi tuommoinen odotus kiusaa ajatteluani? Sanon sille hei-heit. Syytelkööt toiset miten tahtovat. Leimatkoot ja muriskoot ja puriskoot.

Yksi asia on kuitenkin varma ja selkeä. Minua huvittaa ajatus, jossa rakastumiseen sisältyy vierekkäisten hautapaikkojen kuvitelma. Miksi ihmeessä? Miten se lohduttaisi? Ehkä olen katsellut liikaa vanhempieni torailua, toistuvaa epätoivoa ja sen kaiken vastapainona ylpeyttä siitä, että he ovat säilyneet yhdessä ja tukeneet toisiaan. Ehkä olen tuntenut liian selvästi kehossani tiettyjen suhdekuvioideni vaatimat kieltäymykset, huonosti tehdyt sanattomat suhdesopimukset, etääntynyt tunteesta, että yhdessäolossa sinänsä olisi jotakin iloitsemisen arvoista, jos enimmäkseen joutuu nieleksimään hevoskuureittain kiukkua, välinpitämättömyyttä, molemman osapuolen osaamattomuutta sopia käytännön asioista. Vähältä piti, etten yhdessä vaiheessa käynyt katkeraksi. Huomasin sen juhlissa, kun ystävä valitti, siitä on monta vuotta jo, miten vaikeaa on löytää pysyvää kumppania. Vastasin siihen luettelemalla, mihin kaikkiin myönnytyksiin hänen ei tarvitse suostua, koska hän ei koeta pitää suhdetta edes jotenkin hengissä. Hätkähdin kuunnellessani sanoja, jotka tulvivat suustani. "Mutta teillähän on kaikki hyvin?" kysyi ystävä. "No tietysti", sanoin topakasti, mutta olin jo ehtinyt säikähtää sitä katkeruutta, jonka olin lakaissut sisääni piiloon vain odottamaan tällaista purkautumistietä.

En enää haluaisi joutua kuuntelemaan itseäni puhumassa niin. Mieluummin kuuntelen sitä, miten epävarma ja päättämätön saatan olla. Miten kiintyvä, onnellinen, väsynyt, virkku, kepeästi asiainlaidasta toiseen kiepsahtava. Vaikka epäkypsäkin. Kyllä minä mieluummin taidan leimaantua epäkypsäksi kuin marttyyriksi. (Vaikka vähän pelkään, että jos minut leimattaisiin oikein tarmokkaasti ja perustellusti epäkypsäksi, osaisin sommitella siitä marttyyriutta jollain kierolla silmänkääntötempulla, jos en muuten niin sitten vaikka siksi, että voisin raivostua siitä itselleni pari sekuntia myöhemmin, asetelman tajutessani.) Vaikka en oikeastaan oikein osaa hahmottaa epäkypsyyttä - niin usein se tuntuu jotenkin liittyvän ajatukseen, että olisi yksi ainoa oikea kypsyys, ja sitä taas en oikein osaa ostaa, koska minusta vaikuttaa siltä, että on monia varsin viisaita tapoja elää ja tehdä ratkaisuja, ja että tärkeintä kai on, että on jotensakin sinut oman tapansa kanssa ja ei raivostu ihan mielettömästi toisille niiden omista tavoista ja että se, mikä sopii yhdelle, ei tosiaan istu toisen pirtaan. Että epäkypsä tarkoittaakin eri tavalla elävä tai eri tavalla asiat hahmottava, tai vielä karmeampana, eri tavalla asiat hahmottaa tahtova.

Mistä palaan takaisin tähän hemmetin raivostuttavaan ajatukseen, että ihmisten pitäisi vältellä termiä epäkypsä muista kuin itsestään puhuessaan. Ehkä he tahtovat käyttää käsitteitä epämääräisesti tai hahmottavat sellaisen määräisyyden tai tahtovat hahmottaa sellaisen määräisyyden, jota minä taas en tahdo hahmottaa. Huooh. Entäs sitten? Eipä kai sen kummempaa kuin että ihminen, joka puhuu näin, saa minut vetäytymään piirun taaksepäin, koska hän tuntuu tahtovan itseltään ja itselleen niin erilaisia asioita, että menee taas hyvän aikaa, että houkutun saman piirun verran eteenpäin, lähentymään ja tutustumaan. Tietynlaiset tavat ajatella saavat minut surumieliseksi, ei se sen kummemmalta vaikuta. Ja mieluiten oleskelen niiden kanssa, joiden kanssa surumieli ei paina minua yhä lituskaislatuskaisemmaksi, yhä mietteliäämmäksi, yhä vaitonaisemmaksi. En tarkoita, että nämä ihmiset olisivat pahoja tai väärässä. Ei; minä en vain voi hyvin heidän lähettyvillään. En osaa voida hyvin heidän lähellään. En silloinkaan, kun he pitävät minua viisaana ja kypsänä ja joitain muita epäkypsinä. Koko akseli minua huolestuttaa paljon enemmän kuin oma tai jonkun itselleni tärkeän ihmisen sijoittuminen sille.

No, ehkä nyt voisin antaa tämän asian olla rauhassa.

Joka tapauksessa, ystävä kommentoi pian, että rakastuessaanhan sitä automaattisesti haluaa jakaa aivan kaiken toisen kanssa. Mihin minun oli vastattava, ettei oma rakastumiseni kyllä synnytä mitään automaattista halua jakaa kaikki toisen kanssa. Päinvastoin, usein syntyy täysi paniikki siitä, että olen tulossa hulluksi jollakin tavalla. Erotan selkeästi ziljoonia syitä sille, miksi arki toisen kanssa muuttuisi aika nopsasti sellaiseksi, jollaista en tahdo, niin lääpälläni kuin saatankin olla. Käyn itseni kanssa vakavia keskusteluja siitä, mistä kaikesta olen halukas joustamaan ja mistä taas en suostu luopumaan tuumankaan vertaa. Joku on vain valitettavasti tosjauttanut pääni tykinkuulalla paskaksi ja romahdan keskellä katastrofia valon nopeudella selkä edellä kohti maanpintaa. Ja olen siitä onnellinen samalla kun pelkään enemmän kuin muuten ikinä. Pelkään siitä, että saatan luopua asioista, joista tiedän järkeväksi pitää kiinni.

Ystävä kirjoittaa, että taas nähtiin, miksi parinmuodostus on niin hankalaa, kun rakastuminen aiheuttaa eri ihmisissä niin erilaisia reaktioita. Eikä vain rakastuminen, voisi todeta. Ei vain rakastuminen. Veronkierto. Kerjääminen kadulla. Puhe hiilineutraalista yhteiskunnasta. Superfoodit. Jonkun kolmannen epäkypsäksi sanominen. Vieraalle ihmiselle huutaminen äkkiarvaamatta. Työtarjous. Massaeroaminen kirkosta. Vaikka mikä.

Ihmeellistä, että ylipäänsä saamme kommunikoitua asioita niidenkin kanssa, joiden kanssa ei tule lojuttua päivittäin matolla tai istuttua keittiönpöydän ääressä, jolloin vääjäämättä on hahmottuva, että tätä toistakin järkyttää, heitättää, raivostuttaa, ilahduttaa, mutta että nuo reaktiot syntyvät sellaisissa paikoissa, joihin niitä ei itse kuunaan arvaisi sijoittaa, jos olisi pakko arvata, ja onneksi ei ole pakko, koska vähitellen voi oppia, hahmotella, huomata toisen hyvyyden ja järkevyyden kohdissa, joita aluksi säikähti jollakin tavalla. Hyväksyä, että se nyt vain on hänen tapansa hoitaa osaansa maailmassa.

Ai, mieleni on kevyt ja huoleton, eikö se muka hahmotu tekstistä? On se! Vain silloin kun se leijuu, kieppuu, tanssii, jaksan tarttua tuollaisiin ärsyttäviin ärsyyntymyksiin. Vain silloin asioita ratkeilee. Ilo palaa, tanssii saksanpolskaa, vaikken saakaan tehtyä tänään sitä mitä piti. Olisi pitänyt. No, samantekevää.

Yöt hämärtyvät

Onko jo keskiviikko? Laupias taivas, päivät nelistävät. Sekoitan, mitä ja keitä on ollut milloin ja missä. Ehkei yksityiskohdilla ole niin väliäkään. Joka tapauksessa runoilijan talo on nyt taas käyty. Koska ajattelin tällä kertaa antaa runoilijan määrätä tahdin (jotta saisin uimasessioon Bachia), aloitamme saunomisen kello yksi yöllä. Se on melkoinen kärsivällisyysharjoite.

Sitten palaamme kaupunkiin, kaupunki tuntuu kiviseltä ja suurelta ja vipisevältä. Lähestyvän syksyn merkit alkavat jo näkyä ja tuoksua. Yöllä puistossa on kylmä ja siirrymme sisään, menemme Faunin luo paistamaan lättyjä, joiden päälle valutetaan mansikkahillon ja arancellon sekoitusta. Keksimme myös idean bändistä, joka soittaa turkkilaista kansanoboeta. Nyt aion tilata moisen soittimen ebaysta, jotta voin opetella soittamaan kyproslaista bussikuskimusiikkia, joka niin täräytti tajuntaani kesässä talven keskellä puolitoista vuotta sitten.

Outo, wallacestevensläinen vuoden kohta. Saan pitkän käsin kirjoitetun kirjeen, jossa puidaan intiimejä asioita. Kun luen kirjettä, muistan äkisti, miltä tuntui olla nuorempi. Siihen liittyi sellaista määräisyyttä, jota en kai pysty enää tavoittamaan juuri mitenkään. Itsestäänselvyyden riemua, edes hetkellisesti. Sellaista tämä on nyt minun elämäni, minun elämäni on nyt tällaista, elän tämän ihmisen kanssa ja tällaista on rakastaa jotakuta ja elää hänen kanssaan -tuntua, johon on sisäänrakennettu jatkuvuuden ajatus. Nyt tuntuu, että kaikki on hyvin hetkellistä ja ohikiitävää. Se saa hivenen surumieliseksi kaiken riehakkuuden, hellyyden, välittämisen ja läheisyyden keskelläkin.

Esimerkiksi katson pitkään silmiin miestä, johon olin kauan sitten rakastumassa. En osaa sanoa, rakastuinko. Varmasti jossakin mielessä kyllä. Mutta en kaipaa sitä enää. Eikä hän. Me emme koskaan halunneet kajota toistemme vapauteen, ja olen siitä kiitollinen edelleen, että minua on edes kerran kohdeltu sillä tavalla. On vaikeaa antaa toisen seistä omilla jaloillaan ja juosta ja lentää ja sukeltaa. Etenkin jos toinen tepsuttaa kohti seutuja, joiden luokse haluaisi pystyttää varoitusmerkkejä.

Hämärtyvät yöt piirtävät selvemmin näkyviin huvipuiston laitteiden liikeradat. Kun jammaamme runoilijan talossa, puen pitkästä aikaa jalkaan steppikengät ja tanssin itseni läpihikeen. On vaikeaa tanssia ohuella kaakeloidulla kaistaleella uima-altaan ja seinän välissä, raudat meinaavat takertua saumauksiin, on kannettava kehon painoa näkymättömin kumisin köysin ja annettava jalkojen pudota rentona, ja saumojen pelko pakottaa käyttämään lonkkia hieman toisella tavalla kuin turvallisemmalla lattialla. Emme ole sopineet mistään, mutta silti eri soittimet osaavat muutakin kuin huutaa toistensa päälle. Eivät kaiken aikaa, mutta eihän sellainen keskustelussakaan tapaa onnistua. Ajattelen nyt videota, jonka kuvasin juhlissa täällä, juhlissa, joiden kuvittelin sujuneen jotenkin pehmeästi ja kaikella tavalla lempeyden leimaamina. Ääniraidalta kuulee, miten moni puhuu toistensa päälle ja miten kovia ja vaativia äänenpainot ovat. Koska on pimeää, kasvot näkyvät puutteellisesti. Onko lempeys kuviteltua? Minusta kalalokitkin näyttävät arvokkailta ja harkitsevilta, viattomilta. Tai ehkä kyseessä on vain tallennusvaikutus? Joskus lempeistä ja hellivistä keskusteluista otetut valokuvat jähmettävät ilmeet kummallisen ankariksi ja epäileviksi, vaikkei sellaista ole tilanteessa mitenkään huomannut. Enkä tiedä edes, olisiko hyväksi tiedostaa ankaruutta ja epäilystä yhtään enempää kuin nyt teen. Jähmettäisikö se kenties täysin? Mykistäisi? Ehkä tarvitsen lempeyden illuusion. Se on minulle niin uusi, ehkä tarvitsen sen nyt, kun en lapsena niin saanut sellaisesta nauttia.

Yhdessä kirjassa, jota luin aikaa sitten, väitettiin, että ihmissuhteiden kehitystä ennustaa parhaiten se, virittyvätkö ihmisten kasvoilla ne pienet ilmelihakset, jotka kielivät vaivoin piilotetusta halveksunnasta. Ja että tutkijoidenkin piti katsoa videota silmä tarkkana ja keskittyneesti, jotta he oppivat havaitsemaan noiden ilmelihasten aktivoitumisen ja suostuivat uskomaan niiden tosiaan supistuneen. On jotenkin hirvittävän vaikeaa kuvitella, miltä tuntuisi halveksua jotakuta. Mutta kai sitä tekee sitten tietämättään. Ehkä sen vain nimeää toisin. Omaksi pettymykseksi, tyrmistykseksi. Epäoikeudenmukaisuuden tunnuksi. Toisen välinpitämättömyydeksi.

Minulla on yksi ystävä, joka innostuu aina suunnattomasti kertoessaan, kuka halveksuu mitäkin asennetta. Se tuntuu edelleen yhtä vaikealta ymmärtää. En osaa itse innostua, osaan kyllä tulla uteliaaksi, että miksi näin, miksi ihmeessä, tuskin halveksiminen edistää ymmärryksen syventämisen projektia. Mutta ehkä välinpitämättömyys jonkin teeman suhteen ei ole kovinkaan kaukana halveksimisesta, ainoastaan järkevämpi reaktiona, energiaa tärkeisiin asioihin säästävämpi.

No, jopas nyt harhauduin pohtimaan. Hämmentävää.

Päivät kiitävät

Päivät kiitävät, parhaat päivät. Lauantai ei kiidä: istun ja rukkaan käsikirjoituksen loppuun, sitten luen puistossa koiran kanssa Bachelardia ja raivostun (ihan turhaan, ei teksti keskustele kanssani eikä tee myönnytyksiä, nytkään) hänen pöhkölle sisätilaisuudelleen. Mikä tässä oikein on, että käpertyminen ja jossakin sisäily nyt muka ovat maailmassaolemista perustavammin kuin juokseminen ja villiintyminen, aurinkomeressä kelluminen, mustikkametsään eksyminen? Ei, en halua käpertyä!

Enkä käperry, en tähän vuodenaikaan. Jokin kumma sula onni leviää kaikkialle kehooni, haluan ihmisiä ja läheisyyttä. En malttaisi nukkua, haluaisin vain mennä ja kiipeillä ja samoilla ja uida ja hihittää ja juosta kesämaata ristiin rastiin, ylittää peltoja, polkuja, metsäaukioita, järvenselkiä lumpeineen. Sunnuntai vastaa aika hyvin tämänhetkistä ihannetilaa: ensin piknik Suomenlinnassa, merestä ei malttaisi nousta ollenkaan, sitten kaoottista törmäilyä Kallioon ja futiskamojen vaihto, äiti soittaa, mutten kerkiä vastaamaan, kiire raitiovaunuun, joka nielaisee Vompsun mutta jättää Faunin ja minut selviytymään pelikentälle vaihtoehtoisin metodein, jalkapallokentällä juoksemista, ja sieltä vielä harhailua mesiangervopöheikköjen tuntumissa joen ja suuren kallion yli uimarannalle, jossa joki pesee iholta pelin hien ja meren suolan, ja siitä mäkeä ylös, jalat jo vähän kankeina, Banglaan, ja koska koira on mukana, emme voi syödä sisällä, ja koska on myöhä, emme voi syödä terassilla, niinpä syömme Pakilan putken portailla kolmestaan, Vompsu ja Fauni ja minä, kaupungin parasta saag vatia, ja ilta viilenee, mutta betoniporras on vielä lämmin, ja sitten ajamme bussilla takaisin Kallioon ja Ässänrinnettä noustessa tuntuu jo, miten tuuli on käynyt kylmäksi ja satunnaiset pisarat vihmovat, ilma on kostea ja lehmusten tuoksu vahva, ja sitten kun olemme juuri pääseet kotiin, salamat alkavat räiskyä.

Kotona kuuntelen kännykkäviestin, jossa äiti toivottaa hyvää hääpäivää. Alkaa hihityttää, kun tajuan, millainen hääpäivämme ja etenkin sen illallinen on ollut. Ei äiti sitä ymmärtäisi, mutta minusta tuollainen improttu muovihaarukkahippi-iltaintialainen lämpimällä betoniportaalla viileässä ilmassa vessanpönttömainosten alla peittoaa mennen tullen jäykistelyt pöytäliinaravintoloissa, romanttiset kahdenkeskenkäpertymiset ja muun statuskaman. Ehkä äiti ei sitäkään ymmärtäisi, etten muista hääpäiväämme (vaikka siitä on tosiaan vasta vuosi) ja ettei meillä ole omaa hääkuvaamme.

Tänäänkin on ollut mainio päivä. Olemme retkeilleet pienellä laumalla tuntikausia sateessa. Sade alkaa metsässä vaivihkaa enkä pue siksi päälleni sadetakkia. Lopulta paita on litimärkä. Uimme metsälammessa, koira viheltää nenällään hätäpiippausta ja juoksee rantaa levottomana, me etenemme vedessä sateen alla kesänruskeina ja alastomina. Runoilijan päässä on yhä huivi, jonka hän äkkiä ymmärtää kastuvan. Uinnin jälkeen samoilemme etsien keittokatosta, mutta onnistummekin eksymään Väärälammelle useamman kerran. Sitten löydämme itsemme katokselle ja kartalle, teemme tulen ja kuivailemme sen loimussa, paidat höyryävät. Alun jännitteet katoavat, lauma hitsaantuu. Ja kulkee, kulkee, kulkee. Otamme viimeisen mahdollisen bussin takaisin, sillä on kiire, opintopiirin viltille on kiirehdittävä. Elielinaukiolla olo on pöllähtänyt, savunhajuinen, kaihoisa metsän rauhaan. Kaupunki tuntuu suurelta ja räikeältä. Haluaisin kai vain upota vihreisiin mättäisiin, mieluiten vaatteitta, kadottaa minätietoisuuden. Se on mahdollista harmittavan pienissä paloissa. Viltillä tulee kylmä piposta ja villapaidasta huolimatta.

Nyt hörpinkin chilikaakaota, jotten flunssiintuisi. On niin paljon asioita, joita tahdon vielä ehtiä. Haluan vesipuistoon kirkumaan rengasveneessä, esimerkiksi. Tai ainakin vuoristorataan. On vaikeaa hakeutua koneen ääreen, kirjoittaa. Jotenkin se tuntuu valjulta, kun voi olla ihmisten kanssa, istua puistoa, kävellä metsää, uppoutua sieraimia myöten metsälampeen. Ja: tiedän, että jos en kirjoita, saatan unohtaa, että tämmöistä voi olla.

Tuntuu jotenkin kummalliselta ja puisevalta käydä huomenna viemassä kässäri takaisin kustannustaloon ja neuvotella siellä. Sisällä! Kun voisi riehua ulkona... koirakin lähti juuri. Päivät kiitävät, on mahdollista olla kiitollinen ja onnellinen ja läsnä, kuunnella ihmisiä, nähdä heidät, en osaa olla rakastamatta heitä, en nyt. Olen viime päivinä lähentynyt niin monen ihmisen kanssa, että se tuntuu kummalliselta, kaiken toisensuuntaisen jälkeen. Mutta sitä kai impulsaatio tarkoittaa: että on rytmi, lähentyminen ja loitontuminen. Voi, kunpa voisi vain lähentyä ja lähentyä! Mutta kai se tarkoittaisi, että lopulta sulaisi klimppiin, ja olisiko se nyt laitaa? Ei kai, mutta se tuntuu epäreilulta. Haluan olla osa sotkukasaa! Onneksi nyt on lähentymisvaihe! Itkettää vähän liikutuksesta. Ehkä se on normaalia, onhan jo ilta ja kaikki sujuu vain niin käsittämättömän mainiosti.

Byhyy. Onnibyhyy.

Ääh, tuntuu hassulta hehkuttaa hehkuttamistaan, mutta miten mainio kesä!

Anatomian kirja

Avaan anatomian kirjan siinä vaiheessa kun olen onnistunut jumittamaan alavatsan sivustan. Kai se syksyn pänttäyksiin valmistautuminen sitten näinkin käy. Lannesuoliluulihas on helppo paikantaa, koska se kramppaa ja oikein säteilee paikkaansa koko elämiseeni. Iso lannelihas, suoliluulihas, siinäpä ne. Myöhemmin kuvio haalistuu, koska ympärillä olevat lihakset alkavat kompata kramppaajia. Sitten nukahdan ja kun herään, kaikki on ohitse.

Tässä kohden toivoisin olevani mies. Jos olisin, olisi helppoa attribuoida kipu treeniin, pelkkään treeniin. Mutta mistä sen voi tietää, kun ei ole mies? Ehkä tämä on vain näitä kivuliaita ovulaatioita, joita tapahtuu silloin, kun villiinnyn jostakusta. Silloin on aiemminkin tullut kummallisia alavatsan kramppauksia, tuntuu kuin munasarjojen puu ravisisi tuulessa, oikein viskoisi munasoluja eestaas ja raastuisi irti kiinnikkeistään...

Anatomian kirjassa sanotaan, että jotkut naiset tuntevat ovulaation "pienenä nipistyksenä vatsanpohjassa". Muistaakseni myös kierukan laittamiseen ja pois kiskaisemiseen liittyvää kipua kuvataan "pieneksi nipistykseksi". Olen onnekas, koska omat kuukautiseni eivät ole kivuliaat niin kauan kuin kierukka on asennettu oikein, ja nyt se taas on. Mutta ovulaatio sattuu joskus, jos olen ihastunut johonkuhun tai muuten vain villissä tilassa. Eikä se ole mikään pieni nipistys. (Myös kuukautisten rytmi nopeutuu: keho tekee kaikkensa hedelmöityäkseen. Paitsi kääntää mielen. Se on sille liian vaikea pala, mieli joka alkaa voida pahoin heti lapsiperheissä, jotka ovat kuolettavaa seisovaa vettä, samaa uhkaa kuin koko myöhäislapsuus, ehkä varhainenkin, sama seisahtunut sisäpäivähämämä, television ääni, möröt komeroiden ovien takana, ainaväsyneet illansuuvanhemmat, "etkö leikkisi hetken itseksesi, en nyt just jaksa".) En ymmärrä kipukynnyspuhetta: toiset lääkärit väittävät, että minulla on mahdottoman korkea, toiset, että mahdottoman matala kipukynnys. Koko kipukynnys alkaa tuntua vähitellen huonolta konstruktiolta. Eikö vain voisi sanoa, että tämä sattuu ja tämä taas ei? Jotkut hermoston osat tuntuvat suvaitsevan enemmän kudosvauriota alueellaan kuin toiset.

Anatomian kirjassa ei puhuta juurikaan koskettamisesta. Muistelen lukemaani tiedeuutista, jossa kevyt kosketus peitti kivun, vaikka toisin luulisi, jos ajattelisi, että voimakas tuntu jyrää hennon, ja toisaalta, miten ei erehtyisi luulottelemaan, jos muistelisi omaa kokemusta siitä, miten paljon kipeänä auttaa se, että joku silittää selkää tai halaa. Etenkin kuumeisena se tunne tulvahtaa ylitse kuin lämmin harso: en ole pulassa, joku välittää, joku pitää huolen nyt kun en oikein itse pysty. (En meinaa ensin löytää sen tutkimuksen linkkiä, mutta törmään muutamaan muuhun kiinnostavaan kyllä - esimerkiksi tutkimukseen hieronnan käyttämisestä vakavissa syövissä kivun lievittäjänä ja mielialan nostajana; minusta tietysti hierontaan olisi hyvä liittää meditaatiota ja syvähengittämistä ja voisin kuvitella itseni varsin mainiosti hieromaan saattohoitopotilaita, koska en sillä lailla kavahda tai sure kuolemaa kuin useimmat tuttavani.)

Kirja on kai suunnattu lääkäriksi opiskeleville, koska siinä kerrotaan, miten lihakseen tehdään viilto ja niin edelleen. Äkkiä hätkähdän siihen seikkaan, että tosiaan, harkitsin yläasteella ryhtyväni lääkäriksi, mutta pidin tarkasti kiinni siitä, että kouluttautuisin siinä tapauksessa patologiksi tai aivokirurgiksi, niin ettei minun tarvitsisi oikeastaan kohdata ihmisiä niinkään kuin heidän kudoksiaan. (Se olikin aika jäsennelty ammattisuunnitelma verrattuna useimpiin muihin epämääräisiin kuvitelmiini. Annoin lopullisen päätöksen muotoutua lukioratkaisun mukaan: jos pääsisin taidelukioon, minusta tulisi taiteilija, ja jos en, sitten lääkäri. Pääsin kuvataidelukioon ja se lääkärihaaveista. Kuvataidelukiossa tajusin hyvin selkeästi, ettei minusta nyt ainakaan kuvataitelijaksi olisi. Arvokas tieto sekin...) Mutta miksi juuri näin? Miksi juuri ammatti, jossa ei tarvitse kohdata ihmisiä? Ehkä se on se kuva, jota kotona eteeni projisoitiin: kuva itsestäni jonakin ihmisten kanssa surkeasti toimeen tulevana otuksena, joka toisaalta on kyllä hyvin tarkka ja järjestelmällinen, jotenkin konemainen olento. Vanhempieni on selvästi edelleenkään vaikeaa nähdä minua muunlaisena, koska äiti on hyvin huolissaan siitä, että hierojana joudun keskustelemaan ihmisten kanssa ja sietämään heidän läsnäoloaan. Hänen mielestään en tule kestämään sitä. No, se jääköön nähtäväksi. Äiti on muutenkin ollut väärässä monessa asiassa, mitä minun kestämisiini tulee. On tietty taso, jota hän ei ymmärrä eikä edes halua ymmärtää, koska se jotenkin kauhistuttaa häntä. Se on vain liian vieras, hän ei halua kuulla siitä mitään. Osaan vaieta siitä hänelle.

Jokin on muuttunut, ajattelen kuvia katsellessani. Jokin... en halua enää leikellä ihmisiä palasiksi, haluan koskettaa heitä rikkomatta heidän ihoaan. Uskon, että sellaisellakin, pienemmällä ja ohimenevämmällä teolla, voi silti olla väliä. Vaikkei se muuta mitään radikaalisti. Ja toisaalta: Eikö toisen mielialan vaihdos muka ole radikaali, vaikkei se olisikaan erityisen pitkäkestoinen muutos? Jos hymyilen ja toinen vastaa siihen ja näkee hetken valoisammin, eikö se muka ole radikaali muutos maailmassa? Tai jos kosketan jotakuta, silitän jotakuta, joka tuntee itsensä yksinäiseksi ja ehkä jotenkin saastaiseksi, toisille ikäväksi koskettaa? Eikö esimerkiksi se muutos, joka poikaystävissä tapahtuu, ole hämmentävä? Se, kun he alkavat uskoa, että ovat ihania minusta. Sen näkee asiaan perehtymättömämpikin: ryhti ja perusilme muuttuvat. Ja sama muutos itsessäni: ei lääkkeitä eikä viiltoja, pelkästään hyväksyvää koskettamista, ja vähitellen syntyvä mielikuva siitä, ettei oma keho ole jotakin saastaista tai suttuista tai epäselvää ruumismuhjua, ei mitään hävettävää näöltään, tarpeiltaan eikä toiminnoiltaan, vaan ihmeellinen, jokin ainutkertainen, elävä, tunteva, herkkä prosessi, jota on mahdollista rakastaa.

Ehkä olen vähitellen työntämässä kauemmaksi tämän ihmismaailman käsittämätöntä fiksaatiota kaikkeen pysyvään ja suorastaan (haaveissa) ikuiseen, ja hyväksymässä ohikiitävän, lyhytkestoisen ja keveän kuitenkin olennaisemmaksi. Sama suunta toteutui opinnoissanikin, jossa aloitin jyhkeillä ja yleispätevillä asioilla ja etenin sitten niistä vähitellen kohti estetiikkaa, jossa oikeastaan vain tällä hetkellä ja näillä tuntemuksilla tässä ja nyt on väliä. Miten hirvittävän hidasta tämä kääntyminen onkaan. Kääntyminen raskaasta keveään, pompöösistä vaivihkaiseen, silpovasta hipaisevaan. Mistä siinä on kyse? Siitäkö, ettei usko, että asiat kuitenkaan muuttuisivat lopullisesti, ei ainakaan hyvään suuntaan? Onko se vain vanhenemisen oire? (En huomaa sitä kaikissa ikätovereissa.) Vai jokin kiero, puolivihainen vastareaktio jossakin tiedostamisen takana?

Yksi asia ei ole muuttunut: kiinnostus kehoon. En voi mitään sille, että minusta kehot ovat mieliä kiinnostavampia ja että oikeastaan ajattelen mieliäkin kuin kehojen osina tai oikeammin toimintoina... Sinänsä aika kummallista, että opiskelin ensiksi jotakin niin ajatuksellista kuin filosofia. Mutta ehkä siitäkin on vielä jotakin hyötyä. Ehkä siitä on jo ollutkin, en osaa arvioida. Ei minusta ainakaan ole kammottavaa olla kiinnostunut asioista, joista ei ole varmaa, kaikkien (tai jonkun imaginaarisen "kaikkien järkevien ihmisten joukon") jakamaa mielipidettä. Sellainen asenne tuntuisi aika hankalalta eikä ole kauhean harvinainen. Onpahan ainakin tullut vältyttyä siltä.

Anatomian kirjaan on palattava vielä monta kertaa kesän aikana. Ja syksyllä ja talvella.

Tuntuu hullunkuriselta tietää niin pitkälle eteenpäin, mitä ammatinhankkimisen suhteen aikoo tehdä.

Pilkkeet

Turussa tahti alkaa sakata, ja kun se lopulta täristelee epätasaisesti johonkin väsyneisyyttä muistuttavaan tilaan, olemme jättimäisessä itsepalvelukirppiksen hallissa ja äkisti tuikitarpeellisesta lisävaatteesta koleuteen tuleekin värikästä, luotaantyöntävää massaa, askelet tahmaantuvat lattiaan, oksettaa, päätä alkaa jomottaa. Ja tiedän, että parin tunnin päästä alustan ja siitä maksetaankin, voihan paska, minusta tuntuu, etten pysy edes hereillä. Mutta epätoivo on jotenkin laimeaa ja paloittaista.

Koetan pitää itseni koossa. Se tarkoittaa, että raahustan eteenpäin käytävää ja vilkuilen sivuille. Lankoja ei näy missään. Mutta löydän vedenvihreän fleecetakin eurolla, se on juuri hyvä palelemiseen. Turussa on aika paljon kylmempi kuin on luvattu. Paitsi sitten kun selviämme ulos kirppishallista: aurinko on sukeltanut esiin ja oikeastaan vanhoja vaatteitakin on liikaa päällä. Ystävä juoksee vastaan tietä, kävelee päin punaisia. Menemme yhdessä Lidliin, löydän morsiusharson juurakoita ja iiriksiä edullisesti ja ostan niitä ison roikan palstalle. Konsa-kurkun siemeniä.

(TÄNÄÄN PÄÄSEN VIIMEIN PALSTALLE)

Kaikki pilkkoutuu, lankabaari, laivassa syöminen, käveleminen, nainen bussipysäkillä, mukulakiveys... En jaksa olla huolissani, koska jännitys laukeaa. Huoli katoaa. Itse katoaa. Jalat ojentuvat eteenpäin, takareisien takana ristikkoa, viimeinen aurinko. Pää nojaa ulkoseinään. Oli koteja, joissa päätä ei saanut nojata seinään tapettien takia. Toisia ystäviä saapuu. En muistaisi Näkymättömälle mainittavia nappeja itse. Kun pidän alpakanlankaa kädessä, se on maailmani.

Siirrymme sisään. Ihmiset ovat tulleet kuuntelemaan ja katselevat. Saan kiinni alkuja, seuraan niitä, ja aina kun lähestyn jonkin pienen pyrähdyksen loppua, jostain nousevat sanat: mitä olen sanonut, mitä pitäisi sanoa, onko jotain tärkeää jäänyt sanomatta. Mutta mikään ei tunnu niin olennaiselta. Uusia alkujakin löytyy, en osaa pelätä. Tuntuu kummalliselta kuulla puhuvansa jotakin ja ihmiset kuuntelevat ja kysyvät.

Luennon jälkeen yksi nainen kysyy, saako kysyä, saanko käyttää näitä ajatuksia työssäni hyväksi. Eli mitä työtä teen. En muista, miten tarkalleen vastaan, minun työni kun ovat vähän kummallisia keikkauksia, mutta ehkä jotenkin niin, että en suoranaisesti, mutta että tokihan minulla on kokemukseni seurassani kaiken aikaa ja sitä tämä on kyllä muokannut eikä sitä voi kai kadottaa.

Vai voiko?

Minusta tuntuu, että istun, kävelen ja hengitän eri tavalla, että olen tietoisempi huomioni suuntaamisen seurauksista ja siksi kiinnostuneempi siitä, miten teen asioita. (Kiinnostuneempi siitä kuin mitä teen.) Hymyilen naiselle pienellä viiveellä, tajutessani sen varmasti olevan tarpeen, eikä hymyileminen kai merkitse muuta kuin myötätuntoa tässä maailmassa, ei iloa kaihoa surua häpeää syyllisyyttä vihaa, ei mitään sellaista, ainoastaan ohimenevää tajuisuutta siitä, että meillä on suuria toiveita, petymme, selviämme siitä, ja tuota ponnistelua, luopumista, ponnistelua, onnistumista, silti luopumista, ponnistelua, sitä kutsutaan elämäksi...

Ja sitten sekin katoaa.

On hyvä, että joku muu pitää huolta siitä, että ehdimme viimeiseen junaan. Ehdimme.

Junassa virkkaan alpakkalankaa ja rakastun siihen. Kuukautiset ovat alkaneet, alkavat kesken luennon, samalla kun sanon ihmisen olevan eläin, tunnen kuukautisten liikuttavan alavatsaa, alustavan sitä lempein käsin. Oksetus katoaa.

Et sinä vaikuttanut siltä, että sinulta oli asiat hukassa, sanoo Vompsu. Niin, ajattelen, ehkä se olinkin minä, joka olin hukassa, ehkä olin hukannut jonkin illuusion. Yöllä pimeän puiston läpi kulkiessa näkee, että Helsingissäkin silmut ovat alkaneet kääriä itseään varovasti auki. Puut kiskottelevat.

Lauh

Aamulla olin vihainen, koska heräsin kuuden maissa keuhkoräkään tukehtumaisillani. Olen kyllästynyt sairastamaan! Vihaisena ajattelin monia pönttöjä ajatuksia, kuten että on ihan epistä, että monet epäterveellisesti syövät ja vähemmän liikkuvat ihmiset pysyvät terveempinä. Maailma ei ole reilu, höp, sitä ei ole hyvä unohtaa. (Se ettei se ole reilu asettaa sitä paitsi miellyttävästi painoa omalle yritykselle vinkauttaa sitä reilumpaan suuntaan.) Mietin myös äidiltä kuulemaani järkkyä paljastusta lapsuuden ajoilta: minulle syötettiin lasten vaaleanpunaista ja muka hyvänmakuista penisilliiniliuosta ennaltaehkäisevästi koko talvikaudet sinne saakka, että vetäisin kouluikäisenä liinat kiinni ja kieltäydyin ehdottomasti nielemästä tuota litkua. Äiti kertoi tämän kun kerroin lääkärin kuvanneen korvieni tärykalvoja arvista aivan viirullisiksi. Äidistä olin itse syyllinen korvatulehduksiin - minun olisi vaan pitänyt syödä kaiken aikaa antibiootteja. Ei ihme, että keinotekoinen hedelmäaromi nostaa edelleen niskakarvani pystyyn. Minusta pääsiäisrakeet ja muut oikein keinomakuiset karkit maistuvat lääkkeeltä. Kas, nyt tiedän sitten syynkin siihen, miksi ne maistuvat lääkkeeltä! Koska niiden makuaine on sama kuin tuossa hirvittävässä vaaleanpunaisessa litkussa.

Isä puhui usein ollessani lapsi siitä, miten ilman nykyaikaista lääketiedettä moni kuolisi jo lapsena. Sitten hän aina säälitteli ääneen pitkästi ja jaarittelevasti sitä, miten kauheat ihottumat minulla oli ja miten kauhean helposti sain korvatulehduksia, poskiontelontulehduksia, keuhkoputkentulehduksia. Miten sääli, miten kauheaa. Tein aika nopeasti sen johtopäätöksen, että oikeastaan minun pitäisi olla kuollut ja elossa pysymiseni oli jonkinlainen väärän armollisuuden aiheuttama virhe.

Olin myös ihan varma, että kuuroudun mikä hetki hyvänsä. Ja että ainakin kuolen ennen kuin täytän kolmekymmentä. Tai että ainakin minun pitäisi kuolla.

Olin tuosta kaikesta aika vihainen aamulla. Siitä tuntuu olevan ikuisuus.

Sillä kun makasin vihaisena patjallani ja jurnutin kiepeysasioita, silmäni lepäsivät kuitenkin tuossa ihanan keväisessä taivaanlaessa. Ja äkisti, varoittamatta, ikkunaseinän oikeasta ylänurkasta leijaili näkökenttään untuvainen höyhen. Se liukui ilmaa alaspäin viistosti, pyörähdellen, kuten höyhenet tekevät. Niin kevyt ja täydellinen, niin varoittamaton, laskelmoimaton, ohikiitävä, hyödytön.

Se lauhdutti minut täysin, äkisti kaikki vihaisuus katosi. Höyhen leijaili ikkunan ohitse, mutta hyvä mieli jäi, se kaikki on ohi jo, käsitykset asioista ja parhaista lähestymistavoista muuttuvat ja eroavat samana hetkenäkin eri ihmisten välillä. En ole terve vielä, mutta ainakin tyytymättömyys siitä on poissa.

Kuinkahan kauan hengittäminen voi sattua näin paljon? Vaaditaan ehkä pieniä ponnistuksia, jotta pysyn tämän suhteen uteliaana, mutta tuntuu yrittämisen arvoiselta koettaa asennoitua näin.