Mindfulness ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus

Luin kiinnostavan tekstin.

Kyllä, meditaatio tai pyrkimys pysytellä läsnä kunkin hetken todellisuudessa ei tosiaankaan tuo mitään blissiä. Blissit tulevat paljon helpommin hikiliikunnasta, egopumppauksesta ja oman seuran tarkasti valikoimisesta. Ja juuri niistä tarinoista, joita meditaatiossa katsellaan niihin takertumatta, nimilaputtaen ne tarinoiksi vain.

Itse tunnun tarvitsevan sekä tarinoita että niiden purkamista, mutta jälkimmäistä paljon, paljon enemmän. (Pää on hyvä puppugeneraattori ja jokainen tarinahan rajoittaa jollain tavalla - myös ne tarinat, joiden mukaan kaikki on mahdollista.) Ensimmäistä tunnun halajavan silloin kun asiat ovat persiillään pahasti ja jälkimmäistä silloin kun olen valmis kipuamaan siitä koivilleni. On jotenkin hassunkurista, kun tämä keskustelu, jota käytiin ympäristöestetiikassa pitkin 90-lukua, pulpahtaa nyt pintaan jotenkin uutena kritiikkinä (corporate)mindfulnessin nousun myötä. Tuntuu retroilulta! Itse mietin vuosituhannen vaihdetta ennen ja sen aikana juuri tuota kysymystä, että on se kummallista, että halussaan keskittyä pyhään ja kauniiseen tuleekin ajautuneeksi raiteelle, jossa ihmettelee moottoriteiden ja esikaupunkimattojen karmaisevaa todellisuutta.

Mitähän tästä oikein nyt pohtisi? Taatusti ympäristöestetiikka ja siitä omaksumani yritys pysytellä läsnä ei lisännyt onnellisuuttani instant happiness -mielessä. Päinvastoin: Havaitsin kengässä kaihertavia kiviä entistä enemmän. Osalle ryhdyinkin tekemään jotain. Osa kivistä poukkoilee edelleen kengässä eivätkä ne ehkä sieltä väistykään. Ei instant happinessia, siis. Sen sijaan veikkaisin, että pidemmän aikavälin itsetuntemus on ainakin kohentunut - tiedän paremmin ja tarkemmin, mikä saa minut jengoiltani, miten psykoja ja intensiivisiä pelkoni ovat, millaisissa ympäristöissä alkaa särkeä päätä ja menettää unet - , epävarmuuden sietokyky kasvanut ja sitä kautta sekä kyky ohjailla oman elämän suuntaa lempeästi että ymmärtää toisten vaikeita oloja on jotenkin käynyt mahdolliseksi. Olisiko se tapahtunut muutenkin vanhetessa? Paha sanoa, mutta tunsin kyllä saavani tuosta läsnäolosta ja huomion sen kaikkiin puoliin suuntaamisen yrittämisestä ihan uuden vireen elämääni.

Moni psykoterapeuteille suunnattu psykoterapiakirja, joita sattuneesta työsyystä kahlasin aika tavalla läpi, nosti yhdeksi muutoksen ennakkoehdoksi sen, että tiedostaa, mikä mättää. Tämän vaiheen ohje oli: tarkkaile vain, älä koeta tehdä mitään muuta kuin tarkkailla. Jos ei tajua, mistä kiikastaa, on tilannetta aika mahdotonta muuttaa harkitusti, täsmäkorjausliikkein. Silloin tie ulos tukalista paikoista voi olla tyyliin kaiken päälaelleen kääntäminen rajusti, mikä voi olla aika karmea manööveri, paljon hankalampi kuin täsmäkorjaus.

Kummallisinta on, että usein jo pelkkä tarkkaileminen alkaa muuttaa sitä, mitä tapahtuu omassa elämässä. Tavallaan se on toki loogistakin - kun tarkkailee intensiivisemmin, tilanne, jossa luovii, muuttuu.  Vähitellen alkaa hyväksyä myös omien reaktiomalliensa todellisuuden ja tottuu ikäviinkin reaktioihin sen sijaan että pillastuisi niistä joka ikinen kerta kuin jostain ainutkertaisesta katastrofista. Sen vuoksi tilanteessa nousee esiin aivan eri emootioita kuin ennen. Jos pulmana olivat tilanteita sävyttävät emootiot, pulma voi helpottaa jo ihan tarkkailemalla.

Yksi lukemani tutkimusartikkeli ehdotti, että tietoinen läsnäolo muuttaisi emootioiden säätelyä myös siten, että alkaa tiedostaa omia pinttyneitä säätelytottumuksiaan - ja kun ne hahmottaa, on varaa valita myös toisin. Esimerkiksi vain nimetä koetut emootiot ja hyväksyä ne sellaisenaan ja ohikiitävinä. Se on aika radikaali ele yhteiskunnassa ja yhteisössä, jossa epämukavuutta halutaan usein torjua varsin voimallisin keinoin.

Ja jossa, kuten tässäkin jutussa, jotenkin perusoletuksena on, että ihminen olisi ehkä onnellisempi, jos ei tiedostaisi kaiken aikaa omaa kurjuuttaan. Enpä tiedä - minun on vaikeaa uskoa, että kurjuutta aletaan politiikassa, työelämässä tai rakkaudessa kunnolla ratkaista niin kauan kuin se on poissa silmistä, poissa mielestä ja itsen paettavissa ja välteltävissä (kuten se aika usein on). Ja aika usein, kun on tietoisesti läsnä, juuri siihen kurjuuteen törmää. Ilmastointiin työtiloissa, autojen ääniin ympärivuorokautisesti, kasvojen stressiharmauteen, omaan kärsimättömyyteen jne.

Ja ihan varmasti Whippman on oikeassa tässä: On paljon halvempaa ja helpompaa syyllistää ihmisiä siitä, etteivät he muuta ajatteluaan ja mieltään kuin muuttaa epäoikeudenmukaisia elinolosuhteita. Ja että moni esittää, että onnellisuus on kiinni tasan tarkkaan omasta asenteesta, ei olosuhteista. (Epäilen myös, ettei hän olisi havainnut näitä asioita pysyttelemättä läsnä ja valppaana tilanteissa, joita on kohdannut. Ei läsnäoloon tarvita välttämättä maksullisia tunteja eikä se toteudu elämässä sateenkaaria oksentavina yksisarvisina.)

Etenkin tuo jälkimmäinen ajatus oman onnen seppyydestä on niljakas väite. Olosuhteethan eivät toki ole mikään objektiivinen klöntti vaan oma mieli rakentaa tulkintaa niistä. (Plasebo ja nosebo liittyvät tähän ilmiöön - todelliset reaktiot oletettuun hyötyyn tai haittaan.) Silti on ihan selvää, että on monia tilanteita, joissa aivan sietämättömissä ja epäoikeudenmukaisissa olosuhteissa sinnittelee ihminen, joka koettaa ajatella myönteisesti tilanteestaan ja jonka ehkä monen muun mielestä kannattaisi mieluummin suoda itselleen oikeus kieltäytyä yhteistyöstä häntä alaspäin painavien tyyppien kanssa. (Esimerkki: väkivaltaisessa parisuhteessa vuosikausia sinnitteleminen.) Ja päinvastoin: on miltei kaikkien muiden mielestä mahtavia olosuhteita, joissa nyhrätään vuosikausia tyytymättöminä, koska asenne on se, ettei mikään riitä, ja sen todellisuuden läpi ne omat olosuhteet hahmottuvat sietämättöminä. Asiaa ei tee helpommaksi se, että niin ensimmäisen tyypin urhea ajatus olosuhteidensa siedettävyydestä kuin jälkimmäisen nurina olosuhteidensa sietämättömyydestä on tavallaan myös ajatus, josta kenenkään muun on paha mennä sanomaan, että tyyppi on väärässä: "Kuulehan, olet väärässä oman kokemuksesi suhteen." Siedettävyys ja sietämättömyys ovat tyypeille todellisia, niin todellisia kuin nimilaput voivat ihmiseläimelle olla. (Eli hyvin todellisia.)  (Ehkä tässä juuri on vastaus siihen, miten meditaatio ujuttautuu elämään - oppii kyseenalaistamaan ajatustensa laajemman totuudellisuuden ja hyväksyy ne hetken totuuksiksi, jotka voivat vaihtua sekuntin sisään emootioiden vanavedessä?) Eri asia sitten on, ovatko ne olosuhteet sietämisen arvoisia vai eivät. (Kyselen itseltäni epäselvissä tilanteissa: No, haluanko jatkaa tähän malliin? Voisiko tilannetta ehkä yrittää muuttaa jollakin tavalla? Onko tilannetta jo yritetty muuttaa? Onko se sellainen, että lopulta itsellä ei ole voimia ja valtaa sen muuttamiseen sellaiseksi, että sitä tahtoisi sietää?)

Niin - ja jos asennetta on vaikeaa siivota olosuhteista, miten olosuhteet siivotaan asenteesta? Omat tavoitteet asetetaan kovin usein sen mukaan, mitä ympärillä toiset puuhaavat, mikä on oma sosiaalinen todellisuus, ja asenne-olosuhdesotkusta kohonnut mieliala ihan varmasti joko pontevoittaa tai lannistaa ja siten virittää asennoitumista.

Jotenkin tässä tekstissä, kuten monessa muussakin, pistää silmään se, miten vastakkaisiksi omien pulmien ratkaiseminen ja yhteisten pulmien ratkaiseminen nähdään toisilleen. Aika - rahasta puhumattakaan - tunnutaan ajateltavan niukaksi resurssiksi, ja omiin pulmiin keskittyminen tuntuu olevan automaattisesti pois yhteisiin pulmiin keskittymisestä. Se saa miettimään muutamaakin asiaa: Ensinnäkin, jos on täysin solmussa tilanteessaan, tuskin osallistuu aktiivisesti kenenkään muunkaan elinolosuhteiden parantamiseen. (Tai ainakin itse kerkeästi koteloidun.) Tai jos pakonomaisesti aktivoituukin kääntääkseen huomion pois tuskastaan, saattaa palaa loppuun aika pian - ja yhteisten asioiden hoitaminen on yritys, jossa tarvittaisiin nimenomaan perehtyneisyyttä, kestävyyttä ja sinnikkyyttä, sillä isot laivat kääntyvät hitaasti. Jos omat solmunsa saa mitenkuten ratkaistua, saattaa olla paljon tehokkaampi toistenkin asioiden ajaja. Toiseksi, minun on vaikeaa uskoa, että ihmisten "omat ongelmat" olisivat eri ihmisillä kovin erilaisia. Aika monesti synkät, hävetyt salaisuudet ovat jotain sellaista, jonka muut tunnistavat kerkeästi. (Sama pätee toki myös hyviin ideoihin - annas kun kuvittelet keksineesi jotain oikein omaperäistä, tulee joku ja kertoo ajatelleensa samoin jo pitkään. Ja jos oikeasti keksii jotain uutta, siihen ei sitten taidakaan saada heti vastakaikua toisilta?) Jos onnistuu ratkaisemaan pahimpia kipukohtiaan tehokkaasti, ratkaisupolkua voi jakaa toistenkin käytettäväksi ja olla konkreettisesti tukena näiden polulla. Kolmanneksi, oman elämän ja tilanteen haurauden ymmärtäminen saattaa saada antamaan politiikassa äänensä tahoille, jotka myös ymmärtävät näiden asioiden päälle ja miettivät, miten yhteiskunnan rakenteet voisi saada tukemaan ihmisiä tiukoissa paikoissa.

Voin tietysti varsin hyvin olla myös väärässä. Nämä ovat uskomuksia. Koen itse hyötyneeni meditaatiosta, mutta voin olla väärässä. Olen käynyt hiljaisemmaksi ja sallivammaksi itselleni ja tunnun tietävän paremmin, miten eksyksissä olen. (En sen enempää kuin muutkaan ihmiset: emme näe kovin pitkälle tulevaisuuteen ja omaan muutokseemme.) Onko se hyvä vai huono asia?

Tietysti on jotenkin perinjuurin kummallista kaiken oman ympäristön piilokartesiolaisuuden jälkeen (itsensä nyt ainakin tietää ja tuntee ja muu maailma on se vaikeampi palanen), että ihmisiä pitää opettaa suuntaamaan huomiotaan ja kestämään emootioitaan. Tai olemaan kotonaan kehossaan ja kuuntelemaan sen viestejä. (Jos taas ajattelee kuten G.H. Mead, ei ole laisinkaan outoa, että juuri itseen käsiksi pääseminen vaatii melkoista ponnistelua ja toisten hyödyntämistä niin live-peilaamisessa kuin teorioiden ja tekniikoiden sekä suoran sanallisen palautteen saamisessa.) Totean vain, että aika moni tuntuu tarvitsevan tai kokee tarvitsevansa tällaista opetusta, koulutusta ja kurssitusta, itsen käyttöohjetta.

Sen lisäksi, siis, että myös niitä epäkohtia korjataan ihan oikeasti. Siitäkään ei voi tinkiä. 

Yhteiskunnallisia päänvaivoja

Jatkan pääsykoepäiväkirjailua, varoitus. (Vaikka tietysti melkein aina eksynkin aiheesta.)

Eilen sain yksityispostia ystävältä, joka oli lukenut edellisen merkinnän ja ihmetteli, miten oikein ymmärrän heteronormatiivisuuden. Hänen kritiikistään tajusin, etten sitä tosiaan ymmärräkään. Tai siis: että sitä on oikeasti mahdollista (haluta) määritellä ja vieläpä tarmokkaasti. En vain ole missään nähnyt aiemmin niin selkeää määritelmää ja siksi koko heteronormatiivisuuspuhe jäsentyi itselleni sekavana, metodologisesti vastenmielisenä hutunkeittona, jossa emansipatorinen intressi jyrää kaiken muun. Vastenmielisyys heteronormatiivisuuspuheen epämääräisyyttä kohtaan oli niin suurta, että koko termi vaikutti kirotulta, vaikka itsessään kaikki syrjinnän ilmiöt tietysti nostavatkin niskakarvani pystyyn ja vaikka pidän tärkeänä, että oppimisympäristöt koetettaisiin tehdä mahdollisimman vähän ahdistaviksi: moniarvoisemmiksi, sallivammiksi, enemmän oppijoiden itsensä tarpeista lähteviksi. Nyt kun minulla on mainio heteronormatiivisuuden luonnehdinta, ymmärrän ehkä enemmän siitä, mitä puhutaan, kun törmään tuohon termiin jossain artikkelissa tai lehtijutussa.

Eipä sinänsä mitään uutta tässä... kommunikaatio on hirvittävän vaikeaa, etenkin kun koetetaan kommunikoida jotain monimutkaista ideaa tai ilmiön mallinnustapaa.

Nyt olen lukenut Hannu Simolan artikkelia, jossa pohditaan suomalaisen kasvatustieteen mahdollisuutta yhteiskuntakritiikkiin ja -analyysiin. Ahdistukseni elää ja voi hyvin, kun materiaali on taas näin yhteiskunnallista. Sillä on ihan selvää, että vaikka kuinka vängyrrän, en oikein osaa tarkastella asioita yhteiskunnallisella tasolla, yhteiskunnallisina riskeinä ja mahdollisuuksina, instituutioiden valtasuhteina ja sen semmoisina. Sille on varmaan syynsäkin, kun en ole opiskellut yhtään mitään, josta voisi saada eväitä tuollaiseen tarkasteluun. Jotenkin en vain onnistu kokemaan valtadiskursseja kiinnostaviksi tai kovinkaan tärkeiksi. Jännä juttu, koska niin moni tuttavani on varsin kiinnostunut juuri tästä tasosta. Minulle se on vähän kuin koettaisi nähdä näkymättömän. Samanlainen fiilis kuin optikolla. Sumua, sumua, sumua. Sojottaako sumu jonnekin? Jaa-a, paha sanoa.

Järkytyn taas lukiessani artikkelia. Tavallaan olen tiennyt noista asioista, sekä kilpailukapitalismin että valtiovallan oppimisyhteiskuntaideologian heijastamista vaatimuksista ja paineista koulutusta kohtaan. Eihän niiltä voi täysin välttyä yliopistolla luuhatessa. Osallistuin opiskeluaikana jopa sellaisen mielenosoituksen koollekutsumiseen ja järjestämiseen, jossa vastustettiin opintoaikojen rajausta. (Minusta opintoajan rajaus ei sovi kovinkaan hyvin yhteen oppimisyhteiskunnan ideologian kanssa. Oppiminen on ainakin omassa tapauksessani varsin hidasta tapahtumista, vieläpä aika riippumatta siitä, kuinka paljon tunteja päivässä uhraan ponnisteluun. Ehkä olen keskittymisongelmainen tai jotain, mutta ainakin minulla on selkeästi tietty aika/määrä päivässä, jonka pystyn omaksumaan uutta virkeänä ja kiinnostuneena, ja vain silloin uuden asian pystyy liittämään aiemmin opittuun, kenties kritisoimaan sekä uutta että vanhaa niiden ristikkäisvalotuksessa, ja vain tällä tavalla opiskeltu tuntuu jäävän mieleen.) Mutta en tietysti osannut nähdä siinä sitä samaa montaa muuta raivostuttavaa taloudellisten "realiteettien" painetta, yhteiskunnallista ulottuvuutta. Ehkä he vastustivat ensisijaisesti valtarakennetta - sitä että kilpailutalous määrää sivistysyliopistonkin tavoitteista, ehkä? - siinä missä minä taisin vastustaa eniten niitä yksilöllisiä tragedioita, joita tuollaisista rajauksista voi seurata. Eiväthän ihmiset ole koneita. Meillä on aika erilaisia valmiuksia oppia.

Tuntuu vähän valjulta, siis, kun haluaa opiskelemaan ainetta, jota on ajatellut oppimistilanteita ja oppimista, oppimismotivaatiota ja koettuja oppimisympäristöjä kartoittavaksi, ja yhdessä pääsykoetekstissäkin heti alkaa sama ahdistava yhteiskunnallinen painotus: Olisi tiedostettava talouden vaikutus. Historian vaikutus. Tuntuu, ettei siihen nyt ainakaan voi olla mitään annettavaa. Ei kertakaikkisen mitään. Mutta toisaalta: oppimaanhan sinne mennään. Ehkä joskus näkymättömästä vielä tulee näkyvää?

Se toisaalta vähän liudentaa ahdistusta, että yhdessä kirjoituksen taulukossa on eritelty kasvatustieteen yhteiskunnalliseen keskusteluun liittyviä asetelmia. Ortodoxiaksi kutusutaan puheavaruutta hallitsevan totuuden (auts!) tukemista, ja se keskittyy tuottamaan tutkimusnäyttöä markkinakurin, managerivallan (auts!) ja erinomaisuuden eetoksen puolesta tilaustutkimuksin ja kannattaa työmarkkinoiden vaatimaa koulutusta. Heterodoxiaksi puolestaan nimetään puheavaruutta vallitsevan totuuden kyseenalaistamista, jossa tutkimusnäyttö suuntautuu markkinakuria, managerivaltaa ja erinomaisuuden eetosta vastaan ja tutkimus ja koulutus luontuvat soveltaviksi, ajantasaisiksi ja kriittisiksi. Kun tarkastelen näitä, hahmotan, että tuskin osaisin kumpaakaan tai ainakaan asetelmana nämä eivät kovin kiintoisalta näytä. Sen sijaan se, mitä alalta toivotaan, on doxan ja puheavaruuden välisen rajan siirtoyritykset. En osaa kuvitella kyllä semmoistakaan, että saavuttaisin "tutkimusnäyttöä joka ylittää orto- ja heterodoxian totuudet" tai että onnistuisin tuottamaan mitään "historia- ja yhteiskuntatietoista, analyyttistä ja synteettistä perustutkimusta". Mutta ehkä voisin luoda muutaman uuden kysymyksenasettelun. Vahingossa. Silkkaa lammasmaisuuttani ja typeryyttäni.

Yksi niistä hupaisista asioista, jotka olen oppinut opiskellessani tähän asti, on äänekkään typeryyden kannatettavuus. Tarkoitan tätä: Kun ei tajua, on kauhean helppoa pitää turpansa kiinni, koska tietää, että kaikki, mitä voisi sanoa, on uncool ja osoittaa hirvittävän selvästi, miten pihalla sitä on. (Ja ainakin se, mitä peruskoulu onnistui minulle opettamaan, on, ettei niin saisi käydä!) Mutta sillä tavalla ei opi mitään, valitettavasti. Ei ainakaan juuri siinä tilanteessa. Sen sijaan jos kyselee tyhmiä ja ajattelee ääneen tyhmiä, ei ehkä saa glooriaa eikä sädekehää eikä hiljaisen mutta fiksun mainetta, mutta toisaalta, päivänvaloon putkahtelee mitä kiintoisimpia oppimisen lähtökohtia. Joskus väärinkäsitykset paljastuvat aika hedelmällisiksikin. Niistä saa käteviä muistisääntöjä. Usein niistä oivaltaa jonkin paljon laajemman kuvion kuin mihin alkuperäinen oppimisen tai tutkimisen ponnistelu tähtäsi. Tai no, ei laajemman, mutta eri kuvion.

Niin kuin nyt esimerkiksi se, etten oikein ymmärrä enkä koe yhteiskunnallisia valtarakenteita, en ainakaan tietoisesti. Ehkä koen ne hämärinä oireina, kuka tietää, mutta en tiedä kokevani niitä, en osaa osoittaa niitä kokemuksestani. Ja uskon, etten suinkaan ole ainoa, jonka kohdalla tämä pitää paikkansa. Tiedän varmasti, etten ole ainoa, joka ei osaa (nyt) virittyä kiinnostumaan niistä. (No, olen esimerkiksi huomattavasti kiinnostuneempi niistä kuin yksikään nykyinen työkaverini tai kukaan lapsuudenperheestäni.) Mitä sellainen tarkoittaa esimerkiksi poliittisesti? Miten se selittää vaikkapa äänestystuloksia? Tai näkemyseroja politiikan suhteen? (Etäisesti kiinnostavaa.) Tulisiko ihmisille antaa koulutuksessaan valmiudet hahmottaa tällaisia seikkoja? Miten heidät motivoitaisiin sellaiseen? (Heh, koetan miettiä, miten motivoisin itseni tällaiseen...)

Toisten äänekäs typeryys se vasta kiinnostavaa onkin. Heidän näkökulmansa ovat niin tuoreita! Kunpa tätä lajia saisi kokea enemmän.

Simola esittää, että kasvatustieteen ydin muodostuisi ihmis- ja yhteiskuntatieteen, didaktiikan ja koulupedagogiikan (joka määritellään taas kerran tavalla, josta en saa kiinni päätä, en häntää; ärsyttävää, kun tietää, että olisi hyvä ymmärtää pääsykoeartikkeleista muutakin kuin rautalankateesi; meinaa lopahtaa opiskelumotivaatio kun ajattelee, ettei kuitenkaan pääse sisään, kun ei ymmärrä hölön pölöä - mutta olkoot, olen ennenkin kokenut itseni jatkuvasti tyhmäksi ja vieläpä motivoitumattomalla tavalla sellaiseksi, ja sen kaiken kuittaavat sitten ne voimakkaat kuohahtavat innostukset, kun jokin ajattelu alkaa aueta ja paljastaa salojaan ja maailman näkee ihan eri tavalla) unionista. Ja että tuon unionin olemassaolo edellyttää yhteiskuntatieteellisesti orientoitunutta tutkimusta kasvatuksesta ja koulutuksesta. Mitä Suomessa ei juurikaan hänen mukaansa ole, ei ainakaan riittävästi.

Mikä ei yllätä.

Tarvittaisiin jokin helppo yhteiskunnallisen näkökulman johdantokurssi. Jokin sellainen, josta voisi saada kiinni, mikä tässä voisi olla kiinnostavaa. Tai siis: minä tarvitsisin. No, nähtäväksi jää, pääsenkö yhteiskunnallisuuskylpyyn samalla tavalla kuin pääsin hierojakoulussa hoivakylpyyn.

Voi kyllä olla, että siihen yhteiskunnallisuuskylpyyn motivoitumisen eteen joutuu tekemään suunnattomasti töitä. Onneksi luvassa on yliopistoliikunta, mitä vetävin ulkoinen palkinto niitä näkökulmanvaihdoksia odotellessa. Keveä huokaus. Hetkittäin mietin, olisiko minusta pysähtymään ja toteamaan, että nämä opinnot saavat nyt luvan riittää. (Moni osaa tehdä niin.) Mutta kun ei näillä vielä onnistu elättämään itseään. Ei ainakaan onnellisena. Liekö sitä sitten onnellinen opiskellessakaan? Ainakin se virittää horisonttia hieman eteenpäin ja se on omiaan lisäämään toiveikkuutta. Muuten on niin vaikeaa hahmottaa, että mikään koskaan muuttuisi, ja sellainen horisontti on valtavan käyttökelpoinen niinä hetkinä, kun tuntuu, ettei enää jaksaisi ja kaikki kaatuu päälle.

Kas, koettaa vielä se päivä, kun havaitsen valtarakenteen. Ehkä.