Intohimot

Joskus lyhyt keskustelunpätkä avaa peilisaleja jonnekin mielen diskurssilaan. Kerroin meneväni heti aamusta joogafestareille ja lähteväni siksi pois juhlasta aikaisin. Totta: preferenssini ovat sen suuntaiset. En jaksa olla kiinnostunut iltajuhlista, joissa pönötetään alkoholin kanssa pöydissä istuen, vaikka keskustelut ja keskustelijat olisivatkin sympaattisia. Olen nähnyt sitä elämässäni ihan riittävästi (siitä ikinä kovin paljon pitämättä, ja hypoteesini on, etteivät muutkaan siinä kovin luontevasti istu, koska jostainhan se alkoholin tarve siihen tulee toisin kuin moneen muuhun kontekstiin). Juhlien isäntä ryki ja sanoi jotain sen suuntaista, että joo, hienoa, kun on tuollainen intohimo, että se varmasti kantaa hedelmää ennemmin tai myöhemmin. Vastasin epämääräisesti jotain tyyliin: joo, niin kai. Tässä vaiheessa Kalifornian-nainen kääntyi puoleeni ja kysyi, onko se intohimo.

Kysymykseen oli helppo vastata: Ei, eihän se todellakaan ole. Että enemmän kyse on harjoittamisesta ja että osaan olla siinä aika sitkeä.

(Sitä ei ole edes vaikeaa sanoa ääneen, koska sitkeys ja itsepäisyys ovat lopulta pitkälti sama asia vähän eri vinkkelistä tarkasteltuna. Ja totisesti olen hakannut päätä seinään elämäni varrella ja hakkaan edelleen tiettyjen asioiden suhteen - en edes odota, että se tuottaisi mitään näkyvää tai tuntuvaa tulosta, kunhan kokeilen enkä luovuta. Niin kauan kuin se ei tunnu vahingoittavan ketään, miksipä ei?)

Silloin en vielä ajatellut lisää, mutta nyt ajattelen, koska asia alkoi pulpahdella mieleen uudestaan ja uudestaan. Mihin oikeastaan suhtaudun intohimoisesti, onko sellaisia asioita, millaisia ne ovat ja miltä ne tuntuvat?

Kykenin heti nimeämään yhden asian, jonka suhteen olen intohimoinen. Se liittyy tilanteisiin, joissa vallitsee syvä tyytyväisyys ja rauha. Lepään harvoin hereillä muuten kuin tietoisesti, ehkä koska minut on kasvatettu tavalla, johon ei ole totisesti kuulunut mitään villasukkapäiviä tai olemista vaan. Sellainen ei siten tapahdu luontevasti vaan vaatii itseltäni suorastaan käskyn. Ja teen tuon käskyn nykyään huomattavasti useammin kuin ennen, koska pidän pysähtymisen tunnusta. Tätä voi olla vaikeaa ymmärtää, jos on enemmän sitä tyyppiä, jonka on vaikeaa saada itseään vauhtiin, mutta minun elämästäni ei totisesti ole vauhtia puuttunut, enkä usko, että tulee puuttumaankaan. (Tarkoitan nyt vauhdin tuntua - en harrasta hurjuuksia tms, mutta kaikki tuntuu kovin jännittävältä ja kiihkeältä.) Kiinnostun ja innostun sen verran helposti, että haaste on nimenomaan pysähtyä ja olla tohottamatta jotain asiaa. Käskystä pysähtyminen tuottaa välillä tuon tilan, johon suhtaudun intohimoisesti. Harvoin, mutta joskus.

Tila on kuitenkin itselleni tuttu jo kaukaa: Se hetki, kun syöttää hevosta niityllä ja painaa kätensä sen harjantyveen ja tajuaa äkisti, että on tässä, elää ja hengittää, eikä haluaisi olla missään muualla. Hyönteiset tanssivat, hevosen leuat rouskuttavat heinää, pää tekee hassun pienen sivuttaisnykäisyn ruohon katkaistakseen, ja oma oleminen lepää koskettavan käden varassa enemmän kuin jalkojen, jotka tietysti fysikaalisessa mielessä kannattelevat aistivan, valppaan mutta äkisti pysähtyneen kehon painoa. Tai kun makaa kalliolla selällään merenrannassa ja meri juttelee, lokit leijuvat pilvien editse, ihokarvat vuoroin ponnistavat kaarelle tuivertavaan tuuleen ja vuoroin rauhoittuvat ihonmyötäisiksi auringon lämmön tulvahtaessa taas iholle poutalonkareiden takaa. Kun makaa, sulkee silmät, katoaa kesäpäivään ja kallioon, menettää selkärankaisuuden tuntemukset, erillisyytensä, suunnan, tuntee hitaan kiertelevän pulsaation, joka ei ole sydän eikä hengitys vaan jokin muu pulsaatio kehossa, tai kalliossa, tai lokissa, pilvissä, suolaniityssä, kulun hämärtymisessä. Kun voisi kuvitella männyt maaston noustessa muttei kuvittele tai muista, kun vain katoaa laajemmin aistimiseen, fokuksen sirpaloitumiseen. Tai - aikuisempana versiona - kun on hieronut jotakuta ja toisen keho on vähitellen laskenut enemmän ja enemmän painoa plintin varaan, huokaus huokaukselta päästänyt irti koossa pysyttelemisestä, ja on viimeinen hetki, kellon minuuttiviisari siirtyy ja suljen silmät ja istun jonkun takaraivo kämmenkuopissa, sormet niskalle viuhkana levittyen, ja oma painoni katoaa istuinluiden läpi jonnekin, ei ole enää ponnistusta eikä ryhtiä, ei asiakasta eikä hierojaa, ja tunnen saman lievän kiertohuimauksen, yhteyden, ja kaikki seisahtuu eikä ole kiire, ei enää koskaan, ei mitään tehtävissä, sees. Tai kun tehtyään verkkaisia, avaavia, spiraloivia liikkeitä painautuu maton kolmen millimetrin kumikerrokselle, ja rauhallinen ääni sanoo: älä keskity valopilkkuihin, joita näet, äläkä tuntemuksiin missään kohtaa, vaan koeta ottaa ne kaikki sisään. Tai - tämä hämmentää itseäni - kun pyörii salissa tuolin yläkarmi kämmeneen puristettuna, ja tuoli piirtää laajaa kaarta, houkuttelee lapaa hyvään asentoon, ja äkisti keskellä sitä kaikkea on sama rauha, aivan hetken vain, mutta silti.

Haen tätä tilaa ja ehkä se on intohimo. En tiedä, miksi haluan jäsentää asian näin, mutta tämä on jotakin tärkeää, jotakin, mikä on estänyt itseäni uskomasta useimpiin filosofian teorioihin kehosta ja
mielestä, oikeastaan jotakin, mikä on estänyt itseäni leimaantumasta mihinkään teorioihin kovinkaan voimakkaasti. Tämä on jotakin konkreettisempaa, vahvempaa ja suorempaa. Enkä puhu nyt kokemuksesta ylipäänsä vaan juuri näistä kokemuksista.

Ehkä kutsun suhtautumistani intohimoiseksi, koska haluan tätä tilaa paljon, en koe erityisesti valinneeni haluani (mutten ole sitä koettanut kitkeäkään tai vähätellyt sitä; miksi tekisin niin?) ja kyse ei mielestäni ole kuitenkaan tarpeesta samalla tavalla kuin tarpeesta tulla huomatuksi, ruoan tai suojan tarpeesta, veden tarpeesta, liikunnan tarpeesta tai levon tarpeesta. En halua jäsentää tuota tilaa levoksi, koska lepo tuntuu toiselta, Enkä yhteydeksi. Ne voivat olla osa tuon tilojen perheen kuvausta ja tilanteita, mutta kyse ei ole vain siitä tai niistä. Outo varmuus, ettei kyse ole vain siitä. Silti kyse on ehdottomasti luonnollisesta, ei mistään yliluonnollisesta kokemuksesta. Jostain, jonka täytyy olla hyvin helppoa, koska se käy lapseltakin niin luontevasti.

Toinen intohimo, jonka keksin melko pian tätä kokemustyyppiä pohdittuani, oli rakastuminen. Se on ehkä intohimoa kulttuurisesti tutummalla tavalla. Moni haluaa sitä tuntua ja huomaan itsekin välillä ikävöiväni sitä, kysyväni, tapahtuuko sitä enää. (Sitä on tapahtunut elämässäni hyvin harvoin, en ole mikään suuri ihastuja. Olen maannut paljon useamman kanssa, rakastunut vain harvoin. Rakastuminen ei ole mitään huvittelua, kepeää tai hauskaa.) Kuitenkin tiedän, että silloin, kun olen tuon tilan vallassa, en ole tilanteessa kotonani. Tuntuu kuin joku olisi ampunut haulikolla reiän päähän. Ajattelu muuttuu epäluotettavaksi, sen todella huomaa helposti. Kehon moottori hyrrää sellaista tahtia, että askelista tulee kolmen peninkulman mittaisia ja kädet hikoilevat. Kädet: tässäkin kädet ovat tärkeitä. Viimeksi, kun koin tätä, emme tienneet, mitä tehdä ja minne mennä. Toinenkin halusi pitää minua kädestä. (Se loppui hyvin pian, enkä tiedä edelleenkään, miksi. Siis kädestä pitäminen. Moni muu asia jatkui pidempään. En tiedä lainkaan, mitä se tarkoittaa, mutta tiedän, etten osaa edelleenkään suhtautua tähän keveästi, ilman että itkettäisi.) Ehkä se on jonkinlaista turvatonta heittäytymistä, jossa hapuilee kämmentukea? (Traagisen hommasta taitaa tehdä se, että toinen lakkaa tarvitsemasta turvaa ja palaa omaan yksikköönsä siinä missä itse tarvitsisi vielä jonkun kämmentuen viemään tilanteesta - minne? Siihen hetkeen, ettei enää kaipaisi kosketusta eikä yhteyttä? Tuleeko sellaista hetkeä?) Rakastumisessa on taatusti passion tunnusmerkit: sitä ei valita, kohdettakaan ei oikein valita, se tempaa kaiken sekaisin.

En pidä itseäni erityisen turvallisuushakuisena ihmisenä, koska teen monia outoja asioita, joissa en tunne oloani lainkaan kotoisaksi. (Olen alkanut roikkua alassuin kattoon pultatun kankaan varassa, esimerkiksi. Puhumattakaan siitä, että koetan kirjoittaa juuri niistä asioista, jotka ovat itselleni kaikista epäselvimpiä! Hehe, tämä on varmasti jokin outo variaatio ajatuksesta, että kirjoituksella haetaan kuolemattomuutta. Kaikista maailman asioista haluan sitten pelastaa ikuisiksi merkkijonoiksi sen, miten pihalla voikaan ihminen olla!) Mutta intohimojen kohdalla huomaan äkisti olevani turvallisuushakuinen. Haluan ja olen kai aina halunnutkin sen rauhallisen intohimon, en rakastumisen aivot seinällä -intohimoa. Miksi näin? En tarkoita, että se olisi huono asia tai sen pitäisi muuttua. Kunhan panen uteliaana merkille. Miksi haluan tässä asiassa rauhallisemman, kun muuten tunnun hakevan muutosta? Vai onko ehkä niin, että juuri tuo syvemmän tason turvallisuus ja turvallisuushakuisuus mahdollistaa pintatason kommunikaation villit leikit? Jos leikkisi villisti rakastumisellaan, ei ehkä jaksaisi kuin lohtutoimintoja? Ehkä? Olen varmaankin väärässä.

Voi tietysti olla myös niin, että rakastumisissa olen vain satuttanut jo itseäni liian pahasti. Viimeksi viime viikolla tapasin ihmisen, jonka yksi lausuma tuntui täsmälleen samalta kuin hän olisi lyönyt minua suulle avokämmenellä. Hämmästyin aikani itkettyäni ja hieman rauhoituttuani sitä, miten jopa reagoin kuulemaani samalla tavalla kuin jos hän olisi lyönyt: käänsin pääni, kyyneleet vihmoutuivat silmiin ja konkreettisesti pakenin paikalta kauhuissani. Mutta tietenkään hän ei lyönyt eikä mitenkään tarkoittanut satuttaa. Joskus vain hylätyksi tulemisen tunne tuntuu hyvin fyysisenä kipuna. Olen kokenut samantapaisen tilanteen niin monta kertaa, että torjunta ottaa muodon edellisistä kerroista: On joku toinen, haluan nähdä sitä nyt, joten en nyt pysty olemaan sun kanssa, heippa. Ehkä siinä muistuvat ne kerrat, kun oli kuvitellut saavansa ystävän eikä olisi enää tarvinnut viettää välitunteja tuijottaen ruusunmarjapensaita tai koulun seinää, tarkentaen ja takertumistaan takertuen yksityiskohtiin, jottei kurkussa kuristaisi niin pahasti se, että on toisten inhoama. (Tietysti nyt aikuisena tiedän, etteivät kaikki inhonneet minua. Riitti, että oli yksi ihminen, joka kiusasi ja inhosi aktiivisesti, ja joukko toisia, jotka eivät halunneet riskeerata omaa asemaansa. Ymmärrän sitä haluttomuutta nyt aikuisena paljon paremmin kuin lapsena; siksi opiskelin sosiaalipsykologiasta pitkän sivuaineen.) Lapsena koetin ajatella hyväntahtoisesti, että tilanne vielä korjautuisi, mutta eihän se korjautunut. Minut jätettiin monta kertaa ilman pienintäkään riidanpoikasta. Riitti, että oli saatavilla arvostetumpi ystävä. Inhottu, yksinäinen, jotenkin vääränlainen, siltä se lapsena tuntui - nykyään ajattelen, että jos olisin tajunnut sosiaalisen nokkimisjärjestyksen merkityksen nopeammin, olisin selvinnyt aika tavalla vähemmin haavoin. Ehkä se kaikki aktivoituu tuollaisessa tilanteessa, joka tuntuu lyönniltä olematta sitä. Luultavasti se heijastuu edelleen kaikkiin ihmissuhteisiini ja tiettyyn varovaisuuteeni niissä: Voin toivoa paljon, ja valoisana otuksena toivonkin, mutta luottamukseni siihen, että toiveisiin vastattaisiin, on laihanpuoleista. Pidän katseen aika tarkasti omassa vastuualueessani sekä yksityiskohdissa - kiulukoissa, seinissä, emootioissani, jotka kertovat, missä mennään, mutta myös leikkivät rikkinäistä puhelinta erityisesti silloin, kun uskaltaudun tai olen jossain vaiheessa uskaltautunut toivomaan paljon.

Niitä ihmisiä on elämässäni sen verran, etten taida todellakaan haluta vähään aikaan heitä lisää!

Mutta sitä rauhallisempaa intohimoa kyllä haluan lisää ja siksi teen päivittäin joogan tai muun fyysisen harjoituksen päätteeksi meditaation. Ehkä se ei muuta noita kokemuksia ja niiden frekvenssiä, vaikeaa sanoa. Mutta ainakin se suuntaa katsetta niiden suuntaan ja auttaa hiljentämään edes hieman mielen puheensorinaa, joka on jokseenkin rasittavaa.

Ehkä tämä intohimo tosiaan eroaa tuosta toisesta fokuksen suhteen. Tässä ei fokusoiduta mihinkään eikä kehenkään. Tätä pitää pohtia vielä lisää. Silti molemmissa on jollain tavalla läsnä voimakas itsen rajojen sulaminen, eteneminen kauemmas ja laajemmalle, kurkottuminen.

Avioliitto

Herähdän nauruun, kun luen Temple Grandinen collegeaikaisen esseen avioliitosta. En siksi, että ajatukset olisivat tyhmiä tai outoja, ei lainkaan, vaan koska luen jotakin sellaista, jonka olisin voinut itsekin kirjoittaa aivan hyvin vielä nelisen, viitisen vuotta sitten

Minun on vieläkin vaikeaa hyväksyä omaa emotionaalista puoltani. Suurimpia syitä tähän on pelko, että tunteet ottavat minut valtaansa. Siksi pelkään avioliittoa. Minulle tärkeämpää on rakentaa laite tai kehittää menetelmä toisten avuksi kuin olla "normaali" ja mennä naimisiin.

Avioliitossa nainen on alistetussa asemassa. En ole nähnyt vielä ainoatakaan avioliittoa, joka sopisi minulle malliksi. Voisin mennä naimisiin vain siinä tapauksessa, että mieheni ja minä tekisimme tieteellistä tutkimustyötä.
(Lähde)

No, itse en ole rakennellut tietenkään laitteita, mutta olen kyllä ollut kovin huolissani siitä, että jos päästän tuntemukseni (etenkin vihaisuuden ja kaipuun tulla huomioiduksi) valloilleen, saatan käyttäytyä sopimattomasti ja maailmanparannusaikeetkin joutuvat hunningolle. Vähitellen olen tullut leppoisammaksi tunteideni suhteen ja huomannut, että vaikka ne ovatkin valtavan voimakkaita ja syviä ja kokonaisvaltaisia, eivät ne silti enimmäkseen tee elämästäni eivätkä läheisten elämästä helvettiä. Minua pelotti ennen naimisiin menemistä kovasti myös se, muuttuisiko suhteeni Vompsun kanssa nyt jotenkin tunnistamattomaksi tai menettäisinkö äkisti jotenkin identiteettini ja muuttuisiko elämäni niin tylsäksi, että alkaisin haluta lapsia tai muuta yhtä kummallista ja aiemman henkilöhistoriani kanssa ristiriitaista. Samoin minua pelotti, että kun kuitenkin melkein kaikissa maailmanuskonnoissa uskonnolle omistautuneet ihmiset elävät luostareiden rauhassa ja seksuaalisuudesta erillään, tarkoittaisiko avioliitto kenties sitä, että henkinen elämäni pihahtaisi täysin kasaan. (Epäilen kyllä edelleen, että näin kävisi, jos hankkisin lapsen - jos olen väsynyt, ajatteluni sakkaa pahan kerran.)

Minua on vaivannut ihan sama kuin Temple Grandinia tässä jutussa - se, etten ole nähnyt ainoatakaan avioliittoa, joka sopisi minulle malliksi. (Lähinnä sopiva on ollut sen isosedän avioliitto, josta kirjoitin muutama päivä sitten, lapseton avioliitto, mutta isosedän omituisuus ja rakennusmania ja Elna-tädin yksinäisyys sedän rakennellessa rakentelemistaan ei sekään erityisesti kelpaa malliksi.) Vaikka olen nähnyt ihmisten menevän naimisiin kovin rakastuneina, jossain vaiheessa se kaikki näyttää kosahtavan isoksi kasaksi katkeraa tilitystä. Tiedän itsekin, miltä se tuntuu - että elää jonkun kanssa vuosia ajatellen, että kas näin me elämme vanhoiksi saakka, ja sitten yhtenä päivänä ihmettelee, miksi on ollut jo vuosikausia niin toivoton ja saamaton ja ainaisen väsynyt ja kyllästynyt, kuolemassa pystyyn, ja tajuaa, että voi pahoin, että tahtoo pois. Kun sellaista kokee, sitä ei kai ikinä unohda.Sitä sen oivalluksen kauheutta ja samalla tajuntaan iskevää varmuutta siitä, että niin se tosiaan on. (Tai ehkä siitä havahtumisestani on vaan vielä liian vähän aikaa. Minusta kyllä kolmisen vuotta on aika karmean pitkä aika. Huh. Olen kolme vuotta ja risat ollut välillä totaalisen, välillä piilevästi paskana tuosta oivalluksesta.) Että on kerättävä kampsunsa ja lähdettävä, jos mielii vielä elää ja pystyä nauramaan ainaisen itkeskelyn sijaan. Tietysti vanhemmissa ikäpolvissa moni on jäänyt sinnittelemään jo kauan sitten ankeaksi ja kolkoksi muuttuneeseen liittoon, mutta sitä ratkaisua on vaikeaa tajuta. Heillä täytyy olla jokin tarkoitus siihen heijastettuna, jokin jolle olen itse täysin sokea. (Sitaatti: "Frankl päätti kuitenkin selvitä keskitysleiristä hengissä, jotta hän vapauduttuaan voisi kertoa kokemuksistaan maailmalle ja kirjoittaa uudestaan myös takin mukana viedyn käsikirjoituksen. Tätä taustaa vasten onkin ymmärrettävä yksi Viktor Franklin opin tärkeimmistä ajatuksista. Hänen mielestään ihmisellä on perusominaisuutena tahto löytää tarkoitus. Kun ihminen kokee jonkin asian kyllin tarkoitukselliseksi, niin hän kestää lähes mitä tahansa toteuttaessaan sitä." Lähde.)

Tässä kohdassa ja tämän naurun takana on kuitenkin vielä yksi seikka - menin kaikesta huolimatta naimisiin viime kesänä ja olen selvinnyt siitä kutakuinkin hengissä ja tunnistettavana. Tämä ei ole erityisen tunteellinen tai intohimoinen avioliitto, ennemminkin toveruutta, aivan kuten tahdon. (En pidä intohimoista, jotka jäsennän kai suunnilleen kohtuuttomuudeksi ja tunteiksi, joita en osaa hallita alkuunkaan. Useimmat suhteet tietysti alkavat intohimoista, ja tuossa vaiheessa tunnen itseni aina hyvin vastenmieliseksi ja hankalaksi, täysin vieraaksi ja side silmillä johonkin - lihaleikkuriin vai porekylpyyn, who knows - johdateltavaksi, ja huokaan helpotuksesta vasta kun saan järkevän, huvittuneen ja menosuuntaa tähystelevän itseni takaisin.) Vompsun tahdosta ei kai hän itsekään saa selkoa, mutta on hän mielestään onnellinen, hänelle naimisiin meneminen oli niin paljon isompi juttu kuin itselleni, että tunsin itseni melkein roistoksi, kun en osaa oikein eläytyä siihen riemuun.

Vaikka ihmiset toisinaan pyörittelevät epäuskoisesti päitään, yksi avioliittomme pääsyistä oli taloudellinen, asunnon hankkimiseen liittyvä. Avioparina me vain saamme paremman lainatarjouksen yhteiseen lainaan. Tällainen järkiperustelu on minusta mainio syy, ja maistraatissa kävikin niin, että molemmat meistä sulkivat korvansa äijän alkaessa päsmättää, että avioliiton tarkoitus on perheen perustaminen ja jotakin elämänmittaisuudesta. Ei kai kukaan nyt siihen usko, että kaikilla avioliitoilla olisi sama tarkoitus? Tai siis, niin kauan kuin itse uskoin niin - että ihmiset tosissaan kuvittelevat voivansa luvata jotakin niin käsittämätöntä kuin rakastaa ja tukea toisiaan loppuun saakka tietämättä lainkaan, mitä vastoinkäymisiä heitä odottaa ja minne suuntaan he varttuvat - pidin selvänä, ettei avioliitto ollut mitään, mihin itse tahtoisin astua. En ole aivan selvillä siitä, pystyisinkö lupaamaan jotakin tuollaista niin jostakin syystä tahtoessani (kai sen pystyvyyden voi tietää vasta jälkikäteen, ja sen olen ainakin huomannut, että olen hyvä erehtymään), mutta siitä olen varsin selvillä, etten tahdo luvata jotakin, jonka täyttämisestä en ole varma.

Minua ei erityisemmin alisteta avioliitossani. (Jos olisin epäillyt hiemankin, että niin voisi käydä, en olisi suostunut mukaan.) Enkä minä mielestäni myöskään alista miestäni. Hän koettaa välillä alistua, mutta suutun siitä aika pontevasti: en tahdo vastuulleni kenenkään toisen elämää, kenenkään toisen päätöksiä. Voin sanoa niistä mielipiteeni, jos arvelen, että se on välttämätöntä meidän jommankumman tai suhteemme kannalta, mutta en todellakaan odota, että toinen hylkäisi omat intuitionsa tai perustelunsa ja tekisi, kuten sanoin. (Pystyisikö hän hylkäämään intuitionsa? Ei kai, ainoastaan pettämään ne, ja se luultavasti tekisi hänet onnettomaksi. Tietysti intuitiot muuttuvat, koska tilanteiden hahmottaminen muuttuu, mutta se on pidempi prosessi.)

Tieteellisen työn olen tietysti heittänyt menemään jo kauan sitten. Mutta viisi vuotta sitten olisin kyllä ehkä allekirjoittanut vielä sen, ettei avioliitossa voi olla mitään mieltä, elleivät puolisot sitoudu ainakin osittain samaan maailman tutkimisen ja kohentamisen projektiin. En olisi silloin oikein osannut kuvitella, että voisin asua sellaisen miehen kanssa, jonka kanssa yhteen muuttamista perustelin itselleni ajatuksella, että kyllähän minä nyt elän ihan innolla kissojenkin kanssa ja osaan rakastaa niitä, vaikkeivät ne koskaan puhu minulle mistään syvähenkisestä. (Yhdessä tieteellisen tutkimisen tarinasta oli yllättävän vaikeaa luopua!) Vompsun jutut ovat osoittautuneet odotuksiani moninverroin kiinnostavammiksi; eräskin päivä hän selitti minulle esimerkiksi, kuinka valokopiokone toimii. Minusta oli kiinnostavaa tietää mustehiukkasista, jotka ovat varautuneita ja takertuvat rummon toisenmerkkiseen varaukseen. Keskustelimme pari päivää sitten myös Leidenin pullosta. Välillä luemme Platonia, välillä keskustelemme jostakin empatiaa käsittelevästä oppaasta, jota Vompsun terapeutti oli suositellut. Sitä paitsi Vompsu on hauska ja kekseliäs.

Ennemmin taisin ajatella enemmän, että tutkimusprojektin - kyllä minusta oman avioliittoni kuuluu edelleen olla tutkimusta, vaikkei sen tarvitsekaan olla tieteellistä - kohteena olisi jokin ulkomaailma tai yleinen hyvä. Toki yleinen hyvä kiinnostaa minua edelleen, mutta minusta tuntuu, että sen olisi hyvä kummuta jotenkin suoremmin sisältäni tai suhteestamme. Minussa on monia kummallisia kohtia, Vompsussa samoin. Myös suhteessamme on hankalia kohtia. Niiden tutkiminen on jotenkin kauhean kiinnostavaa, ja uskon, että lopulta se voi olla jopa hedelmällisempää kuin pelkkiin ulkomaailman asioihin keskittyminen. Kyllähän me tavallaan koetamme kuitenkin myös elää hyvin ja tehdä mielekkäitä asioita, kuten liikkua lihasvoimalla, syödä luomukasvisruokaa, viljellä ja keräillä metsistä osan omasta ruoankulutuksestamme, antaa rahaa hyväntekeväisyyteen, pitää huolta noista kahdesta löytökissatalosta noudetusta kissasta ja parhaamme mukaan myös tehdä mielekästä työtä, joka omalla kohdallani toivon mukaan edistää enemmän henkisiä kuin materiaalisia arvoja ja joka Vompsun kohdalla ehkä joku päivä vielä edistää uusiutuvien energiamuotojen käyttöä Suomessa tai ulkomailla. Tavallaan kaipaan välillä sitä mielekkyyttä, jonka ympäristöjärjestötyö antoi elämälle, se oli niin selkeää ja kiistatta hyödyllistä, mutta en vain oikein osannut löytää enkä kehittää siihen itselleni mieluista muotoa (ellei edelleen toiminnassa olevaa keskustelupiiriä lasketa mukaan). Toisaalta olen kauhean helpottunut siitä, että saan keskittyä tutkimaan parisuhdetta ja itseänikin, siihen on paljon helpompi keksiä miellyttäviä, vähemmän hermostuttavia muotoja. Ihmisten sisäiset maailmat ja niiden vuorovaikutus ovat kuitenkin aina kiinnostaneet paljon. Ja kun johonkin ongelmaan samastuu, siitä jaksaa olla kiinnostuneempi myös itselle vieraissa maailman osissa. Kaipa aika monet ongelmat kuitenkin johtuvat kummallisista valtataisteluista ja kasvojen säilyttämisen periaatteista ja siitä, millaisia ihanteita ja arvoja ihmiset vaalivat. Ongelma tiedetään, ratkaisuakin on luonnosteltu varsin pitkälle, ja silti on juututtu kummalliseen tekemättömyyteen. (Tai jopa ongelman pahentamiseen "vanhojen tapojen mukaan" toimimisen takia.)

Tällä hetkellä suhtaudun avioliittoon uteliaasti. Haaveilen, että vielä pääsemme jossain vaiheessa luomutalkoilemaan Aasiaan yhdessä. Haluaisin kuitenkin ensin tuon toisen ammatin, ja Vompsunkin kannattaa valmistua.

Koska mitään hyvää mallia ei ole, on edettävä sokkona, tunnustellen. Eikä ole varaa kiiruhtaa.