Keveys

Kevyet ja raskaat jaksot, keveät ja raskaat opintopisteet.

Kevyt ei ole sama kuin ei-mitään-antava. Eikä se tarkoita epäkiinnostavuutta. Eikä edes helppoutta. Esimerkiksi tilastomenetelmien kurssi on hyvin kiinnostava ja hyödyllinen ja sisältää paljon uutta opittavaa, mutta silti se on myös kevyt. Riittää, että tulee paikalle, laskee eksaktisti, pyrkii huolellisuuteen. Sanoo ääneen sisäisesti moodi, mediaani, varianssi ja niin edelleen.

Kulttuurisempi, sosiologisempi kurssi taas on raskas. Kiinnostava, mutta raskas. Siinä ei voi samalla tavalla tulla paikalle, kirjata eksaktisti. Vai voisiko? Voisiko sulkea oven sen pauhun ja hämmennyksen edestä, joka puhkeaa uusista näkökulmista? Onko keinoa kiskoa nahan vetoketju kiinni ja lakata tuntemasta? En tiedä, miten se tapahtuisi.

Joskus kun kävelee luennolta kohti keskustaa, valo putoaa kaduille viistosti ja on siristettävä silmiä ja sormia vähän palelee koska sormikkaat ovat unohtuneet sen toisen takin taskuun. Ja huomaan miettiväni, tämänkö takia olen pitänyt matematiikasta. Koska siinä ei tarvitse elää uudelleen veren makua suussa, nihkeää ja pahanhajuista pelkoa, sopimattomuutta karsinoihin. Eikä tarvitse osata jotakin, mitä kutsutaan kriittisyydeksi tai kypsyydeksi tai omaksi ajatteluksi. Vanha kunnon konemetafora; naiskone joka istahtaa takamuksilleen ja alkaa sijoittaa lukuja taulukkoon mekaanisesti.

Ehkä ymmärrän häivähdyksen verran paremmin, miksi konemetafora aiemmin kiehtoi itseäni. Ja sanaton tai vieraalla kielellä tai pelkin ääntein laulettu musiikki. Tai jopa kertosäkeen lalallallala. Koska niissä ei tarvitse osata ottaa kantaa, sanoa, erottautua. Niin, totta kai: miksi kukaan sanoja pelkäämätön kirjoittaisi runon? Muista en osaa edelleenkään sanoa tämän vertaa.

Yhtenä kappaleena, hieman täristen

Pääsykoe: ihmiset parveilevat aulassa. Miten heitä voikin olla näin paljon. Katselen heitä. Meitä. Kolme tyttöä istuu penkillä. Yhdellä on kalpeiksi meikatut kasvot ja rankasti nypityt kulmakarvat ja samanmuotoinen otsatukka kuin minulla nykyään, sellainen joka äidin mielestä on esittelemättömissä eduskunnassa tai ministeriöissä työskenteleville. Hänen sylissään on nahkainen salkku. Viereisen tytön hiukset ovat likaiset ja vinosti ponnarilla. Kasvot ovat turvonneet, samoin kaula. Rintalihas kiristää, sen näkee metrien päähän. Kohtalotoveri, ajattelen. Kolmannella tytöllä on melkein vihaisen umpimielinen ilme ja luonnontaipuisaa hiusta on tungettu pinneihin. Punaiset kengät. He eivät puhu kellekään eivätkä yritä enää lukea. Eivät he myöskään kuikuile toisia, kuten itse teen aika avoimesti. Penkkityttöjen vasemmalla puolen riekkuu viiden tytön ryhmä. Heillä on kestorusketusta tai aurinkopuuteria, siistit hiukset ja vaatteet ja ymmärrän heidän tavanneen ilmisesti jollain valmennuskurssilla. (Voi luoja, ajattelen, onko tännekin valmennuskursseja. Eihän minulla ole sitten mitään mahdollisuuksia. Ja samantien rähisen itselleni siitä, että pidän parin viikon valmennuskurssia jotenkin tehokkaampana kuin yhdentoista vuoden hitaita, mutta perusteellisia yliopisto-opintojani.) He kikattavat ja tsemppaavat toisiaan. Ei voi olla niin, ettei pääse nyt sisään tämän lukemisen jälkeen, he hehkuttavat.

Äkkiä epävarmuus iskee. Tunnen itseni vanhaksi ja ryvettyneeksi, epäsopivia kyseleväksi ja kertakaikkisen hitaaksi ja murheelliseksi. Havaitsen motivaationi keveyden. Haluaisin sisään mutten ole erityisen nälkäinen tai kilpaileva tai hinkuva. Jos pääsen, olkoon niin. Jos en pääse, olkoon niin. Olen siinä aulassa vain helpottunut siitä, ettei minun enää kertaakaan tarvitse palata artikkeleiden luo. Osa niistä on kyllä hyviä ja olen oppinut paljon. Mutta silti. Liika on liikaa.

Käymme sisään. Saamme ohjeet. Saamme aloittaa. Luen ohjeet muutaman kerran mutta palan niin halusta päästä vastaamaan etten ota kaikkea vastaan. Aloitan monivalintatehtävästä. Suunnilleen puoleen kysymyksistä tiedän helposti ja varmasti vastauksen. Lopuista suunnilleen puolet on edes jotenkin laskelmoitavissa. Ja sitten alkavat ongelmat. On kysymyksiä, joiden neljästä vaihtoehdosta yksikään ei mielestäni lukemani perusteella pidä paikkaansa. Ja on kysymyksiä, joiden vaihtoehdoista kaksi pitää mielestäni ihan yhtä suuressa määrin paikkansa, mutta on valittava vain toinen vaihtoehdoista. Ja sitten on kysymyksiä, joiden käsittelemiä asioita en ole edes huomannut käsitellyn aineistossa, vaikka olen kahlannut sen ajatuksen kanssa läpi kolmesti, piirrellyt mindmappeja ja ties mitä tähtikarttoja. Näiden epäselviksi jäävien monivalintakysymysten kohdalla tunnen itseni loputtoman tyhmäksi. Koetan arvailla vastauksia nojaten kaikkeen muuhun elämän varrella oppimaani. Mutta tiedän arvailevani.

Sitten siirryn esseen pariin. Aineisto on pitkä ja polveileva ja käsittelee uusliberalismia ja koulutuspolitiikkaa. Siitä pitäisi tehdä essee, joka säilyttää kirjoittajan intentioita ja päättelyketjuja ja korostaa olennaisia asioita. Mutta teksti on aika polveileva ja monitahoinen ja ainakin minulle jää epäselväksi, mikä siinä nyt tarkalleen on oleellista. Toki äkkään kirjoittajan vastustavan uusliberalismia ja esittävän, että sen maailmankuvan mukaan toimivan yhteiskunnan jäsenten pahoinvointi osoittaa ihan riittävän vakuuttavasti, ettei uusliberalismi ole mikään järkevä ohjenuora koulutus- tai muuhunkaan politiikkaan. Että tämän me voimme tietää, vaikka valistuksen kriitikot olisivatkin oikeassa siinä, ettei mitään absoluuttista yksimöhkäleistä arvomaailmaa enää voitaisikaan löytää ja vaikka arvot olisivatkin sirpaloituneet eri elämäntyylien mukaisesti. Mieleeni häivähtää se vähä keskustelu, jota olen kuullut humanismista ja antihumanismista mutta karjun sille päänsisäisesti käskyjä häipyä, sillä essee pitäisi tehdä täysin tämän tekstin pohjalta. Mutta mikä on tämä teksti, huomaan miettiväni. Mikä siinä on minun tulkintaani, minun korostustani, sellaista, johon reagoin sillä kiihkeydellä, etten osaa sanoa, onko tärkeän leima minun vai kirjoittajan.

Mindmappailen ja piirtelen nuolia ja sitten alan kirjoittaa. Ja kaiken aikaa pelkään, että olen ymmärtänyt jotain ihan väärin. Tai tulkitsen liian roimalla otteella. (Se on helppoa, ajattelen: jotenkinhan ne monivalintojen kysymykset aiheista, joista minusta aineistossa ei edes puhuttu, on tehty, joku on ne siitä erottanut vaikken minä niitä koskaan onnistunutkaan erottamaan. Ja ties mitä sellaista minä hahmotan tästä tekstistä, jota kokeen tarkastaja ei onnistu siitä lukemaan.) Olen pistävän tietoinen siitä, että kaikkeen ymmärtämiseen liittyy vääjäämättä tulkintaa. Luen tekstin lauseita uudestaan ja uudestaan ja sitten kirjoitan taas konseptipaperiin. Kun olen kääntämässä sivua, tarkistan, pitikö yläreunaan jättää marginaali. Tässä vaiheessa paljastuu, etten ole kiihkoissani onnistunut sisäistämään koko ohjeistusta. Paperiin ei saisi jättää tyhjiä rivejä. Pahus! Olen tietysti jättänyt tyhjät rivit alaotsikoiden molemmin puolin. Alan tiivistää ensimmäistä sivua. Kumitan ja siirtelen tekstiä ylemmäs. Sivu näyttää aika suttuiselta. Kun olen siirtänyt sivun kokonaisuudessaan rivittömäksi, vilkaisen kelloa ja tajuan äkkiä, ettei aikaa ole paljon. Onneksi suttupaperille on jäsennetty aika hyvin rakennetta ja onneksi kirjoitan nopeasti perusmuotoiltua tekstiä. (Olen harjoitellut.)

Äkkiä tajuan, että olisin voinut pyytää lisäkonseptinkin ja laittaa rivivälillisen paperin suttupaperiksi. No, se on jo myöhäistä, mutta tyhmyyden kuuma aalto pyyhkii kokemuksen sileäksi ja joudun hengittelemään hetken ja painamaan pois mielestä koko joukon kielteisiä ja vähätteleviä palautteita aikojen saatosta saadakseni itseni taas toimintakuntoon. Ja sitten kirjoitan, pääsen vauhtiin taas, silloin en pelkää mitään tai ketään. Mikä on ehkä vähän huono asia, koska konseptipaperi uhkaa loppua kesken. (Esseelle on pituusrajoitus, miten raivostuttavaa. Varmasti se kumpuaa käytännön tarpeista, mutta eikö hemmetti vie maailmassa olekin liikaa pituusrajoitteita? Haluaisin loppumattomia kirjoja ja elokuvia. Siksi ehkä rakastan elämää: niin kauan kuin sitä aistii, se ei lopu.) Joudun taas kummaamaan ja uudelleenkirjoittamaan, tiivistämään oikein ahtamalla. (Jos konseptin määrämitta ylittyy, sen ylittävää osuutta ei lasketa mukaan arvosteluun. Ja tämä on johtopäätösosuus!) Saan kuin saankin tekstin sullottua suhteellisen luettavana arkille ja hukkatilaa jää vimeisen pisteen jälkeenkin melkein sentti. Tunnen suurta tyytyväisyyttä lukiessani esseen läpi - ei ole aikaa korjata, pitää vain koettaa iloita näistä lauseista.

Ja sitten äkkiä kaikki on ohi, tartun olkalaukkuun seinän vierellä ja astun aulaan ja kuulen toisiaan kikatellen tsempanneiden tyttöjen purkavan siinä kokemustaan. Monivalinnat ovat olleet tosi helpot ja aineisto oli käsitelty just niinku oli harjoiteltu. Voimakas suru pyyhkäisee ylitseni: Miksei koskaan voi olla niin, että kaikki sujuisi helposti, ongelmitta? Miksi minun pitää joka ikisessä sinänsä nautittavassa tentissä jäädä nautamaisesti märehtimään, mitä tällä kysymyksellä tarkoitetaan ja kenen näkökulmasta tämä relevanssi nyt konstruoidaan ja miksi epävarmuuden pitää tuntua niin kovasti, että äkkiä tärisen ja palelee älyttömästi. Hampaat kalkattavat enkä osaa pysäyttää niitä. Ei muita näytä paleltavan. Ehkä kaikki veri on päässäni tai jotain. Työnnän pyörää kohti Hakaniemeä niin väsyneenä, että saan taistella itkua vastaan. Äkkiä syyttävät ilkeät äänet alkavat kalkattaa: luuletko pääseväsi, mikä luulet oikein olevasi, eikö tämä akateeminen juttu tullut jo nähtyä, ei sinusta siihen ole, mieti nyt, olet kolmekymmentäkuusi ja mitä edellinenkään tutkinto on sinulle antanut, et osaa vastata edes monivalintoihin, yliopistossa pitäisi osata käsitellä tietoa formaalisen tason operaatioin, tarvitset liikaa aikaa, sinun olisi pitänyt lukea kymmenen kertaa enemmän, ja niin edelleen ja niin edelleen. Puren hammasta ja tunnen kuumaa häpeää siitä, että olen ylipäänsä kertonut kellekään uskaltavani haaveilla opinnoista ja uskaltavani pyrkiä sisään. Äkkiä olen varma, että kaikki on mennyt mönkään. Muut ovat näyttäneet niin tyyniltä ulos salista seilatessaan. Minusta on tuntunut siltä, että kaikki ihokarvat sojottavat pystyssä ja silmät seisovat päässä ja tyhmät hampaat rytmikalkkaavat omia aikojaan. Tietysti voi olla, että olen näyttänyt ihan tavanomaisessa mielentilassa ulos kävelevältä muista. En ollut siinä tilassa, että voisin arvioida sitä luotettavasti.

Mutta olen nauttinut kirjoittamisesta, oivaltamisesta, niistä olen nauttinut nytkin, kuten aiemmissakin tenteissä. Mikään huolestuttava ei voi eksyttää minua siitä. Pidän siitä kiinni vaikka mieleni toistaa kuvaa, jossa istun ymmärtämättömänä pöydän ääressä ja liikuttelen lasikuulia sormella pohtien, mihin ne kenties liittyvät. Saan olla tällainen, vakuutan itselleni. Saan tuntea näitä tuntoja, saan romahtaa epävarmuuteen ja kauhuun ja häpeään ja hampaatkin saavat kalista. Se ei nollaa iloa, jota tunnen, kun oivallan. Saan hakea sitä iloa. Pääsin sisään tai en, sitä ei voida kieltää. Sen voisin kieltää vain itse, jos uskoisin enemmän noita epäonnistumisen tunteita ja niiden kernasta heijastumista tulevaisuuden kuviin. Onneksi tunnen äänet hyvin ja vaikka kuulenkin ne, en erityisemmin arvosta niiden viestiä.

Ehkä muut ovat taitavampia, ajattelen silti. Kun olin alle kahdenkymmenen ja hain edellistä kertaa yliopistoon, se tuntuikin kyllä helpommalta. Ensinnäkään en erityisesti halunnut päästä sisään vaan koetin lähinnä pitää äidin tyytyväisenä hakemalla. Ja toiseksi silloin vielä uskoin, että selviän vaikka mistä nokkeluudella. Nykyään minusta tuntuu todella kummalliselta, että olen pitänyt itseäni älyllisesti niinkin pystyvänä. En tiennyt silloin oikein mistään mitään. Mutta odotushorisontti siinsi valtavan laajana. Nyt tajuan varmasti realistisemmin, missä kohden rajani kulkevat. Ja haluttomuuteni ylipäänsä painua päätä pahkaa rajoja päin. Että vähempikin saattaa riittää, ei tarvitse aina tarttua hurjimpaan haasteeseen. Ja että tahdon tehdä paljon muutakin, sellaista mikä vaatii aikaa eikä vahvista mitään älyllisiä kykyjä. Ja että sitä, minkä tahtoo kasvavan, olisi ruokittava. Se muu on pois älyllistymisestä. Ei, sillä alueella en pysty pätemään sitten millään meriiteillä.

Ehkä on osa aikuistumista tajuta, ettei lopultakaan tahdo niin kovasti mitään älyllistä täsmällisyyttä tai teorioiden perinjuurin tuntemista, että olisi valmis muovaamaan elämänsä sitä silmälläpitäen. Tajuta, ettei enimmäkseen oikein tiedä edes, mitä tahtoo. Että usein tahtominen jää sille tasolle, että ostaa puoli kiloa kofeiinitonta espressoa hallista, seisoo kukkaro kourassa odottaen sen jauhaantumista mutteripannulle sopivaksi ja sitten kotona keittää kofeiinittomat soijalattet, nostaa chilit ulkoilemaan parvekkeen pöydälle. Että tahtoo että voi tuntea asuvansa kodissa. Jotain niin pientä ja vaatimatonta. Eikä se koti tarkoita tiettyä sisustusta tai mitään semmoista. Ihan vain sitä, että osaa nukkua siellä vaivatta ja että sinne on kiva palata.

Kotona minusta alkaa tuntua siltä, että oikeastaan olisi parasta, että sinne sisään pääsisikin joku muu. Koska alkaa vaikuttaa siltä, etten osaa ehkä kuitenkaan paikoittua tähän yhteiskuntaan, sen arvostuksiin ja työmarkkinoille. En tahdo oppia tervettä oman hännän nostamista, ei, tahdon vain hyväksyä kaiken inhimillisyyteni ja häilyvyyteni, päättämättömyyteni ja eksyneisyyteni, mutta joudun yhä enemmän hämmennyksiin huomatessani, miten moni ei tahdo hyväksyä niitä itsessään. No, se hämmennyskin on tietysti ookoo. Enkä tiedä, onko tämä lopulta vain uusi juopa itsetuhoisuutta, tämä kummallinen tahdottomuus. (Hitostakos sitä voi tietää?) Mutta no, se on nyt jonkun toisen käsissä. Inshallah, ajattelen kierosti, koska enhän minä osaa jumaliinkaan uskoa. Päättäköön joku toinen. Jos saan paikan, käytän sen hyvin tai ainakin yritän kovasti. Ja jos en saa paikkaa, käytän senkin maailman hyvin tai ainakin yritän kovasti.

On vielä vaikeaa tajuta, että voi vaikkapa levätä tai lukea romaania, paistattaa päivää tai kitkeä tai vesijuosta, eikä kaikkiin rakoihin tarvitse änkeä asiatekstejä, joista yrittää etukäteen arvailla, mitä kaikkea niistä voisi keksiä kysyä.

Lisää keväistä

Työ valvojana entisessä koulussani sujuu hyvin. Opiskelijat ovat mukavia ja innokkaita. Tosin jo viidentoista ensimmäisen vastuuminuuttini aikana liemikauha juuttuu erääseen koneeseen, joka ensin vaikuttaa rikkoutuneen röörienavausoperaatiosta, mutta lopulta kaikki selviää. En ole ennen tainnutkaan saada palkkaa keksien syömisestä ja hierottavana olemisesta, rooiboksen juomisesta ja leppoisasta jutustelusta. Ehkä pitäisikin hakea aikuiskasvatuksen koulutusohjelmaan yliopistolle...? Tuskin sinne pääsisin (en pidä itseäni erityisen välkkynä, etenkään tällä erää) mutta voisin tykätä kyllä tuon tyylisistä hommista.

Koirat käyvät peräpäivinä avannossa uimassa. Putte molskahtaa avantoon illalla vahingossa. Se katselee hetken avovettä sen näköisenä, että onpas jännän näköinen jää, ja kävellä löntystää sitten avantoon, mulskis. Aamulla taas herään aikaisin, seitsemän pintaan, koska aamurytmini pitää iltarytmiä paremmin ja seurailee valon liikkeitä ikkunoiden takana. Kiskon pyjaman päälle fleecehousut ja lasten kurahousut, tai aikuistenhan ne ovat, mutta aivan samanlaiset kahistimet minulla on ollut viimeksi hiekkalaatikkoikäisenä, joten miellän ne sitkeästi lasten kurahousuiksi, sieppaan koirat mukaan ja kävelemme hautausmaan poikki jäälle. Aurinko nousee ja ensin punertaa, sitten kultaa jäätä taittaessamme matkaa umpihangessa ja poluilla. Kun pääsemme avannolle, haluaa vuorostaan Nasu tutkia sitä. Mangun sitä pois avannon luota, koska eihän Putte selvästikään osaa varoa. Nasu luimuilee ja päättää sitten jättää manguntani omaan arvoonsa. Se loikkaa tahallaan avantoon niin että roiskuu. Huoahdan ja päätän, että ehei, nyt emme pingo kotiin kiiruusti kuten edellisenä iltana. Päätetty lenkki kävellään loppuun saakka. Ja niin me sitten jatkamme tarpomista ennen aamiaista kappelin takaa vitkaasti nousevan auringon tahdittamina, Nasun turkki täynnä jääpuikkoja.

Jos päättäisin ottaa koirien teot itseeni, en kestäisi (sillä tavalla puhekielisesti). Tai jos päättäisin ottaa oman itsepäisyyteni tunnolleni, voisi silloikin olla vaikeaa. Mutta nyt me vain kuljemme ja maailma lepää vaiti, moottoritiesillan yli sujahtaa työmatkalaisten busseja, pilkkiukotkaan eivät ole vielä saapuneet autolla parkkipaikalle. Rakennustyömaalla alkaa kalke ja poraus.

Kun saavumme kotiin, toiset nukkuvat vielä. Tungen nyt suihkuun toisen rontin kuin edellisenä iltana. Jääpuikot eivät voi mitään lämpimälle vedelle, joka noruu turkkia pitkin.

Mieleen nousee asioita kuplina, joiden alkuperästä ei ota selkoa. Muistan äkkiä sen kirkkaan oivalluksen, jonka koin jossakin keskustelussa Eufemian kanssa hänen kirjoitettuaan että olemme käsittelemästämme kysymyksestä eri mieltä mutta ettei se mitään; että voimme olla eri mieltä jostain seikasta, mutta silti keskustella ilman pakottavaa tarvetta sulloa näkemyksiä kompromissiin, eikä siihen tarvinnut liittyä mitään epätoivoa tai epäuskoa, ei puhetta ymmärtämättömyydestä eikä aasimaisuudesta, ei edes taustalla häämöttävää kuvitelmaa, että ihannetilanteessa näkemyksemme maagisesti valahtaisivat yhteen. Hyödyllinen oivallus, kertakaikkisesti. Se olisi ollut kätevää saada vielä silloin, kun kävi yliopistolla, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. (Ja joka tapauksessa minusta on hauskaa ajatella, että voisin hakea yliopistolle uudestaan ja jos tärppää, ehkä päästäkin sinne opiskelemaan.) (Minusta kyllä tuntuu, että käytännössä olin oppinut kyllä jo vuosikausia aiemmin sietämään suuriakin näkemyseroja, mutta sisimmässäni koin kummaa kauhua niiden ääressä, jonkinlaisen aavistuksen siitä, että toisen mielestä varmasti olen väärässä ja minut siksi pitäisi ahtaa hänen mielestään oikeaan ajatusmalliin, mikä ei tehnyt keskustelusta erityisen kutkuttavaa, etenkin kun olen aika huono vakuuttumaan omien ajatusteni tai aavistusteni paikkansapitävyydestä, sen huonompi, mitä teoreettisempaan kamaan mennään, ja toisaalta saatan olla hyvinkin haluton omaksumaan minusta selkeästi vastenmieliseltä tuntuvia ajattelutyylejä; jos olenkin epävarma joidenkin ajatusten paikkansapitävyydestä, saatan toisinaan olla hyvinkin varma sen suhteen, etten tahdo alkaa hahmottaa maailmaa tietyllä tavalla, etten tahdo sellaista maailmaa. Kyllähän teoria jonkin verran - kuinka paljon, vaikeaa arvioida - ohjaa havaitsemista, ja on suuntia, joita en tahdo itsessäni kehittää, koska en pidä niitä lainkaan hedelmällisinä.) Tuosta oivalluksesta muistan parhaiten huikaisevan ilon, joka tuntui kevätauringolta. Ehkä siksi se nyt tuli mieleen. Tai jostain muusta syystä.

Kohta puolipäivä: keittiöbunkkerissa on ikuinen yö. Seuraavan kämpän keittiössä on oltava valoa, päätän. Olisi kätevämpää kasvattaa kauranversot keittiössä. Olen kasvattanut niitä kolme ruukullista kissoille ja koirille, ja yhden asetin hamsterikämppikselle, jonka nimi on Jumppakuutio. Tuntuu voimaannuttavalta kylvää liotetut jyvät mustalle multapedille, laittaa peti piiloon lautasen alle, ja sitten yhtenä aamuna huomata, miten oraat pirulaiset nostavat sitkeillä käsivarsillaan lautasen ja ruukunreunan väliin raon, josta laitaoraat pujahtavat päivään vihertymään.

Pian saa mennä uudestaan jäälle. Katsotaan, kuka tällä kertaa menee avantoon.

Hankala moodi

Hankala moodi tulee kutsumatta kutsuille. Se ei mitenkään varoittele etukäteen. Äkisti se vain oivaltuu, ja tuntuu kuin oivaltaisin asian ensimmäistä kertaa, vaikka samalla tajuntani painuu moodin päälle vaimennuspedaalin tarmolla: ei, ei tätä nyt, kiitos, ei tätä, tämä on nähty jo monet kerrat eikä se tuota mitään järkevää, se ei osaa pysähtyä eikä rauhoittua, sitä pitää vain kestää kunnes se vaimenee.

Istun lasi kädessä huoneessa monien muiden kanssa, tunnelma on valoisa ja aika hiljainen, rauhallinen. Ei mitään erityisiä varoitusmerkkejä, paitsi sitten keskustelu siitä, haluavatko ihmiset lapsia. Minulta kukaan ei kysy enää mitään, mikä on samalla helpottavaa ja jotenkin lopullista ja siksi pelottavaa, koska tajuan olevani täysin toivoton tapaus tässä asiassa, en vain osaa sitä mitenkään. Voihan neuroottisuuden peräkammarit! Jotenkin kysymys ja toisten vastaukset saavat minut kauhean surulliseksi, se on se moodi, suru siitä, ettei osaa, ja että siksikin on täysin mahdoton rakastettavana.

Moodi on suoraan sanottuna täyttä puppua asiapuolella ja tiedän sen varsin mainiosti. Sitä toki itsekin hoen itselleni siinä keskustelun lomassa. Hyvänen aika, minulla on äiti ja isä, jotka rakastavat minua, tiedän sen varsin mainiosti. Heidän rakkautensa on hyvin ehdollista ja oikeastaan tuntuu, että he rakastavat minuun heijastamaansa kuvaa, jonka mukaan onnistun hyvin harvoin toimimaan, mutta entäs sitten, eikö muka kaikki rakkaus ole lopulta jonkin kuvan rakastamista? Jonkin... no, en tiedä, haluaisin kuvitella rakastaneeni läsnäoloa, lämpöä, lohtua, mutta ehkä sekin on kuva, varmasti sekin on kuva, vakuuttaa moodi. Olen seurustellut muutaman kerran ja silloinkin minua on ihan varmasti rakastettu, väitän vastaan moodille. Eikä sitä paitsi ole minun murheeni, jos minua ei osattaisikaan rakastaa, ei se voi olla minun vastuualuettani, minun vastuualuettani voi olla se, osaanko itse pysyä empaattisena ja suhtautua rakastavasti, edes yrittää pitää kuvaa toisesta sen toisen yllättävän käytöksen tasalla, yrittää ymmärtää ja hyväksyä tapahtuvan. Tällä tavalla koetan pitää moodin aisoissa, ja tavallaanhan se pysyykin.

Istun huoneessa ja osallistun keskusteluun vähän kuin olisin tilanteessa täysin. Mutta ei se pidä paikkaansa. Jotenkin tuo oivallus, etten voi luottaa kenenkään rakkauteen tai hyväksyntään, tuntuu halvaannuttavalta. Käyn mielessäni läpi teorioita, jotka liittyvät tällaiseen oivallukseen. Teoria valeminästä, esimerkiksi. Ajatus ehdollisen rakkauden vahingoittavuudesta. Näkemys, ettei ihminen, edes vahva ihminenkään, pysty elämään ilman rakkautta ja hyväksyntää ympärillään omien tuntemustensa lisäksi. Torailen pääni sisällä ja teen erotteluita, kuten sen, että vaikka toisten kyky rakastaa minua ei voi kuulua vastuualueeseeni, se selvästi kyllä kuuluu huolialueeseeni, intressieni piiriin. Vai pitäisikö puhua peräti tarpeista, en tiedä, tarve kuulostaa niin väkevältä ja ehdottomalta. Uskon, että ihmiset tarvitsevat rakkautta, mutta samalla en usko, että voisin itse sitä saada. Tai siis, kun olen tässä moodissa, en ole uskoa, ettei se kaikki saamani ole voinut olla pelkkää väärinkäsitystä, jonkin kauniin kiiltokuvan rakastamista. Sillä juuri niin moodi asiat esittää. No tietysti he kuvittelivat rakastavansa sinua, koska heille ei ollut vielä paljastunut... paljastunut mitä, kysyn, ja moodi vastaa: ettet sinä pysty olemaan heidän kuvitelmansa, mihin vastaan: enkä edes halua! Ja moodi kysyy ilkeästi: ai et vai...

Tiedän moodin ja tunnistan hyvin sen rajat. En haluaisi puhua siitä, enkä puhukaan siitä tilanteessa, vaan vasta jälkeenpäin, kun Fauni kysyy, mikä minun on, kai koska olen jotenkin hiljainen ja mietteliäs ja ehkä surumielinenkin, ehkä se vuotaa läpi. Se on kummallinen suru. Se eroaa itsesäälistä, itsesääli on äänekkäämpää ja tyrskivämpää, liittyy enemmän pintatasoon, mutta tämä, tämä on jonkinlaista kauhua, joka mieluiten pysyisi mykkänä, mutta jonka pakotan sanoiksi kerta toisensa jälkeen. Ikään kuin se auttaisi. Tuskin se niin paljon auttaa kuin jonkun lähellä makaaminen, sen tietäminen, että ainakin hetkittäin joku voi hyväksyä minut ja rakastaa minua, ja mikä oikeus minulla on muka ajatella paria sekuntia pidemmällä ajanjaksolla, ja sitä ajatellessa tuntuu, että aivokapasiteetti on tyhmä virhe, joka tuottaa ongelmia nopsemmin ja suvereenimmin kuin korjaa niiden syitä ja jälkiä.

Saatan unohtaa moodin pitkiksikin ajoiksi nykyään. Se pulpahtaa esiin parina iltana vuodessa, muuten saatan elää kuin sitä ei olisi. Saatan unohtaa, että olen elänyt suurimman osan elämääni tuollaisen moodin vallassa ihmistenvälisiin sosiaalisiin tilanteisiin astuessani. Sen sijaan moodi ei ole päässyt käsiksi siihen, mitä koen kävellessäni kivien välistä kaislikon suojaan koiran kanssa tai miten olen ajatellut hevosten kokevan harjaamisen. Vähitellen moodi on joutunut ajautumaan syrjään ihmisten kanssa asioinnistakin. Mutta silti se välillä palaa, ja kun se palaa, sen kiusallisin piirre on oivalluksena saapuminen. Niin, äkkiä ymmärrän varmasti ja täsmällisesti, miten asiat ovat. Kaikki loksahtaa kohdalleen, ja tunnepuolella intuitio asettuu täysin moodin mukaiseksi, ja sitä yksimielisyyttä vasten kaikki se, mitä voin sanoa ja tehdä, tuntuu kauhean ohuelta ja teennäiseltä vakuuttelulta, epätoivoiselta räpiköinniltä. Nykyään moodi tuntuu tulevan (ilman mitään järkyttäviä kiistoja) enää silloin kun olen juonut viiniä pari lasia tai enemmän. Monet muut näyttävät saavan alkoholista lisää rohkeutta ja rentoutta, helppoa itsehyväksyntää, mutta minä saatan saada niiden sijaan oivalluksen, ettei kukaan voisi rakastaa minua, että elämäni on tuomittu epäonnistumiseen siinä, mikä tuntuisi kaikkein tärkeimmältä. Juhlat asunnoissa, joissa ei ole kissoja eikä koiria, ovat moodin takia vähän vaarallisia. Jos saisin silittää kissaa, todistaisin sen kyöhnäystä hetken, moodi menettäisi aika paljon voimastaan heti. Ei kuluisi tuntikausia sen kanssa painiskellessa.

Nykyään tajuan sentään sen, ettei minun pidä missään nimessä juoda paljon moodin tullessa. Se on tuhoisaa ja vie jokseenkin varmasti tilanteeseen, jossa koetan katkaista läheissuhteeni päättäväisesti, koska uskon oivaltaneeni, etteivät toiset halua olla kanssani, tai jos haluavatkin, ymmärrän tuon halun perustuvan jollekin tyhmälle väärinkäsitykselle, jonka haluan totta vie selvittää saman tien, koska en halua, että ihmiset joutuvat myöhemmin katkerina ajattelemaan, että tuhlasivat kanssani niin ja niin monta viikkoa, kuukautta tai vuotta, ja toivomaan, että olisivat aiemmin tajunneet, että heidän rakkautensa voisi saada paremmankin kohteen. Pätevämmän kohteen... luoja paratkoon, mitä päättelyä, ja mitä päättäväisyyttä toimia vastuullisesti toisia kohtaan. Ei siinä ajatuksenjuoksussa silti ole juuri tolkkua, ja siksi se kai tuleekin suurinpiirtein jumalaisen ilmoituksen varmuudella.

Eilen en juuri hetkahda moodin tullessa, käyn vain vaitonaisemmaksi. Ja myöhemmin, kun Fauni tivaa minulta asiaa, suostun puhumaankin siitä intettyäni ensin, ettei se mitään auta ja että tiedän kyllä, että vain hurisen ja että se menee ohi ja että todennäköisesti hänen on mukavampi olla, jos hän ei joudu kuuntelemaan sitä kaikkea. Fauni jotenkin järkyttyy kuulemastaan, mutta muistutan häntä, että se on vain moodi, että tiedän sen vain irralliseksi ääneksi ja sillä siisti. Fauni on niin tervepäinen, että se hämmentää. Oikeastaan vasta häneen tutustuttuani olen oivaltanut, miten tarkasti mieli valikoi usein ystäviä. Etenkin nuorempana valitsin hämmentävällä tarkkuudella ja täysin tiedostamatta monia ystäviä, joilla oli vähän samantapainen perusmoodi, pelko siitä, että itsessä on jokin kauhea puoli, jonka takia itseä ei voi rakastaa.

Ehkä se moodi on jopa kaikilla. On sekin mahdollista. Joissakuissa se silti on enemmän pinnassa kuin toisissa. Rasittava ihminen, kuvasi eräs psykoterapian ammattikirjallisuuden opus tuon moodin läpikotaisin riivaamaa olentoa. X on rasittava ihminen, eikä hän edes tiedä olevansa rasittava.

Minua kauhistutti ja huvitti lukea se kuvaus. Tajusin, että olen poiminut lähelleni nimenomaan rasittavia ihmisiä. Ja että olin itse rasittava, etenkin nuorempana. Vähemmän rasittava nykyään, mutta toki edelleen kaukana sellaisesta korkinpalasesta, jota elämä kantaa epäilyksettä ja häiritsevien moodien ulottumattomissa.

Isän syntymäpäivät lähestyvät. Koko isän puolen suku on kutsuttu, ja tilaisuus hermostuttaa minua jo kovasti etukäteen. Ehkä sekin kutsuu moodia. Äiti on hermostunut ja tilittää puhelimessa siitä, miten se, ettei siskoni tule (sisko ei ole puheväleissä äidin kanssa juuri nyt), varmasti synnyttää koko joukon spekulaatioita aasta ööhön. Isän suku on erikoistunut katastrofoimaan ja diagnosoimaan poissaolevia. Yritän varovasti sanoa, ettei sen ehkä ole niin väliä, ja että sukulaiset nyt ajattelevat, mitä ajattelevat, kun ne kuitenkin ajattelevat kielteisesti, onhan se jo nähty monesti. Oikeastaan haluaisin sulkea puhelimen, koska hermostus tarttuu. Tiedän äitiä harmittavan, kun tällä tavoin ryhdyin käytännön alalle, ja heidän pohtivan kuumeisesti, mitä sukulaiset saavat siitä irti. Pelkään myös, että jos joku alkaa horista jotakin lapsenlapsista isälle, jolle lapsenlapsettomuus tuntuu olevan vakavampi paikka kuin äidille, alan parkua tai pudotan skumppatarjoittimen tai jotakin. Tädin juhlissa autellessani kävi juuri sillä lailla: jännitys kävi niin suureksi, että käteni vain päästivät lupaa kysymättä irti kokonaisesta tarjottimellisesta skumppaa laseissaan, ja lasit ja tarjotin syöksyivät näyttävästi rämähtäen lattiaan, ja sitten aloin itkeä ja lähdin rauhoittuakseni kävelemään pariksi tunniksi, joten ei minusta siellä erityistä apua ollut, lähinnä kauheaa sotkua, enkä osannut tietenkään mitenkään edes määritellä asiasta tuohtuneelle äidille, mikä tarkalleen aiheutti tarjottimen putoamisen, paitsi ehkä ajatus, että pitää keskittyä, ettei kömpelyyttään pudota tarjotinta. Huooh.

On niin kummallista, kun joskus toisissa ympäristöissä ihmiset saattavat pitää ja jopa ihailla niitä piirteitä, joista tiedän saavani satikutia kotosalla. (Siis lapsuudenkodissa.) Niin kuin vaikka sitä, että haluan sanoa ei joillekin töille tai että minusta on tärkeämpää tarkkailla omaa jaksamistani ja elämän maistumista kuin uran rakentumista ja tittelien kertymistä. Kunhan tulen toimeen ja pystyn maksamaan laskut, sen pitää riittää. Hierojakoulussakin pelkäsin yritysnäyttöä kirjoittaessani saavani tarkastajilta sapiskaa moisesta asenteesta, mutta mitä vielä, sitä pidettiin terveenä ja realistisena lähestymistapana, osoituksena siitä, että tulen kyllä pärjäämään, meni alku, miten meni. Silti tiedän, että jos näyttäisin yrittäjyysnäytön vanhemmilleni (mitä en aio tehdä), he saisivat välittömästi kauhean syyllisyyskohtauksen ja alkaisivat pohtia ääneen, mikä kasvatuksessani on mennyt pieleen. Sitten he toteaisivat, jos järkyttyisin heidän reaktiostaan, että he rakastavat kyllä minua, mutta eivät ajatuksiani eivätkä käyttäytymistäni. Mikä jättää minut aina saman kysymyksen ääreen: mikä on tuo minä, jota he rakastavat, mutta joka ei selvästikään ole sellainen minä, josta voisin itse saada tietoa. Tai joka ei tunnu olevan vastuualueellani mitenkään. Mutta kylläkin huolialueellani, koska se on juuri se osa minua, jota he pystyvät rakastamaan toisin kuin vastuullisia toimiani.

Ohhoh, ehkä alan päästä tässä löristelyssäni johonkin oleelliseenkin. Ehkä tässä onkin jotain muutakin kuin vatvoksintaa. Nimittäin se, että tarkalleen ottaen se, miten itse toisille näyttäytyy, miten toiset itsen näkevät, ei voi kokonaan sijaita vastuualueellani (onkohan tämä aluemallintaminen vähän köpöä? no, antaa olla...) mutta se kyllä tapaa sijaita vankasti huolialueellani, ainakin jos nuo toiset merkitsevät jotakin itselleni. Koska en tunnu voivan sille mitään, että järkytyn, kun joku, josta pidän ja jonka seurassa viihdyn, jotenkin pöyristyy tekemisistäni tai tavastani jäsentää asiat tai jostakin muusta. Se tuntuu pahalta, vaikka kyseessä olisi silkka väärinkäsityskin. Usein asiat ovat korjattavissa, enkä ole mikään pahin huolenkantaja tästä asiasta, tosiaankaan, vaan aika huoletonkin, ja sillä lailla tuota huolta uhmaava, että saatan tunnistaa huolen, mutta sinnitellä sitä vastaan ja tolkuttaa sille, että heei, tämän ei pitäisi olla mitään vaarallista tai objektiivisesti ilkeää käyttäytymistä, vaikka tämä onkin ehkä jossain mielessä epäsovinnaista tai jotakin vielä hyvin uutta, ja vaikken tiedäkään, miten toinen siihen suhtautuisi, eli jos se häntä järkyttää, hän kertoo siitä, ja sitten voimme yhdessä pohtia, mitä asialle tehdään. Niin on tapahtunut moneen asiaan liittyen, usein ihan puun takaa, niin etten ole etukäteen edes osannut huolehtia toisen pahastumisen mahdollisuudesta, ja asiat on silti saatu ratkaistua. En voi alkaa jättää tekemättä kaikkea, minkä voin uskoa pahastuttavan jotakuta, koska lopulta voisin suunnilleen vain istua paikallani ja haukkoa henkeä pelosta. Ja sekin voisi pahastuttaa jonkun. Ei, anti mennä vain, ajattelen yleensä, ja annan mennä.

Mutta se ei tarkoita, ettenkö tuntisi huolta nahoissani. Epämääräistä huolta, jolle en oikeastaan voi paljonkaan, koska se tyttö, jota toiset rakastavat ja jonka he hyväksyvät, on joku sellainen, jota en oikeastaan edes niin tunne. Ehkä.

No, joka tapauksessa, moodi on nyt jättänyt minut rauhaan. Se liittyy iltoihin, väsymykseen.