Pyörre

Valo aktivoi. Päätän joka ikisen päivän johonkin älyttömään goljatismiin. Sinä päivänä kun kädet hierotaan, keksin viimein ruuvata turkoosin pöydän kokoon. Pöytä on kierrätyskamaa ja uniikki. Pohdin, uppoavatko ruuvit puuhun käsivoimin. Väänninkin kun olisi. Päätän kokeilla käsin. Uppoavathan ne. Ja jumiutuvathan ne kädet, tietysti. Hieronnan jälkeen pitäisi lepäillä laakereilla loppupäivä, mutta miten se on muka mahdollista?

Tänään hierotaan jalat. (Se kuuluu työhöni, ottaa vastaan hieronta ja arvostella se.) Heti tämän tapahtuman jälkeen keksin voivani pyöräillä Kannelmäen Prismaan, siellä kun olisi jaakontaikaa myynnissä nettisivun mukaan. Ikävä kyllä nettisivu mainostaa aiheettomia. Pyöräilinpä kuitenkin. Ja tietysti poljen takaisin ja mietin, että mikähän järki tässäkin lieni. Jalat kramppailevat. Loppupäiväkään ei ole laakereilla lepäämistä: ensin on lenkitettävä koiraa pitkä lenkki ja sitten poljettava palstalle kääntämään maata ja nostelemaan rikkoja kompostiin. (Palsta oli edellisvuoden edelleenvuokrattuna ja sen kyllä huomaa. Kesävieraat eivät kääntäneet maata syvältä, lienevätkö lainkaan kääntäneet. Nyt on sitten savi tiivistynyt melkoiseksi sementiksi, monivuotisissa rikoissa on kyynärvarren pituiset juuret ja kitkemistä riittää.)

Tai eiväthän ne mitään pitää-asioita oikeasti ole vaan valintoja. Mutta on kummallista huomata, miten valinnat rajoittavat. Valitse yksi, et saa toista. En osaa valita lepuuttelua. Niin. Ja oikeastaan silloin kun on ollut pakko lepuutella, olen ollut kajahtaa kun en ole voinut mennä ja tehdä, purkautua ja tempautua. En siten tiedä, haluaisinko edes valita lepuuttelun muussa kuin "olisi kiva olla joku muu kuin minä" -mielessä.

Kun pyöräilen hiekkatietä metsän halki ja koetan ajatella th-rangan asentoa ja hapen virtausta työskenteleviin kudoksiin, näkökentän ääreen ilmestyy ylöspäin kiertyvä ruskeiden objektien pyörre. Koska aika harvat esineet levitoivat ja kohoavat, tulkitsen ensin näyn varpusiksi tai muiksi ruskeanharmaiksi pikkulinnuiksi. Mutta en ole ikinä nähnyt niiden lehahtavan tuollaisessa muodostelmassa. Lähemmäs sommatessani - kramppaavin jaloin eteneminen on kaukana sujahtamisesta ja elegantista liukumisesta - totean objektit sittenkin haavanlehdiksi. Edellistalven lehdiksi. Paitsi että tietysti ne ovat edelliskesän lehtiä, pääsen heti korjaamaan ajatusta. Vaikeaa uskoa, että nuo tuulessa uudestaan latvustasolle tempautuvat ja pyörtyvät lehdet ovat olleet vihreää elävää sokeritehdasta. Tai silmuja. Tai sitä ruskeaa niljamassaa, joka syksyisin luistattaa renkaan alla.

Sama ilmavirtaus sormeilee otsatukan pystyyn. Vaahteroissa, senkin huomaan ne ohittaessani, kukkanuput on kimputettu punervansävyiseen verhoon, jonkinlaiseen suojalehteen. Vain nuput pilkistävät päivään.

Netti on palannut tänne. Tai siis, tullut tänne. Ja tästä on tullut koti, tästä asunnosta. Olen palannut kotiin. Eikö silloin ole luontevaa sanoa, että nettikin on palannut kotiin? Kun istun alas ja kirjoitan, säästän edes hetken suuria lihasryhmiä työltä. Hetken.

Sosiaalisen toimijuuden raskaus

Olen viimein päässyt kiinni pääsykoeteksteihin. Kello puoli seitsemän aamulla, krapulassa, parin tunnin unien jälkeen ja vatsan sattuessa sen verran, ettei nukkumisesta voi tulla mitään. (Ei siitä kyllä muutenkaan tule aamukuuden jälkeen, jos herään. Sellaista on aamuvirkkuus. Univelkoja ei pysty nukkumaan takaisin kuin pitkien jaksojen kuluessa.) Ahmin hierontapöydällä maaten tekstiä ammattikoulussa opettamisesta ja toimijuudesta. Kirjoittaja erittelee toimijuutta parin sosiologin teorioiden mukaan. Missään vaiheessa ei mainita, että perusteiltaan toimijuus tunnutaan määriteltävän näissä 1990- ja 2000-luvun teksteissä täsmälleen samalla tavalla kuin Meadin klassikossa Mind, Self and Society vuodelta 1934. (Yhden toimijuuden osa-alueen nimikin on pragmaattinen toimijuus; sellaiseksi on jäsennetty toimijuus tilanteessa, jossa rutiinin kaavat rikkoutuvat ja on kursittava kokoon jotain aivan uutta ja luovaa; Sandra Rosenthal olisi epäilemättä tästä pragmatismipainotuksesta mielissään.) Huomaan, miten käännekohdaksi luontevasti kääntyvä ilmaus on suomennettu englanninkielisestä lähteestä käännöspisteeksi ja miten temporally extended selfistä on tullut ajassa ulottuva minä. (Etsin selvästi graduuni vakiintunutta suomennosta tälle käsitteelle aivan väärien tieteenalojen teksteistä; päädyin lopulta ajassa levittäytyneeseen minään, koska pragmatistit käyttävät usein verbiä spread ilmiötä kuvatessaan.) Panen merkille myös pinnan alta kuuluvan nurinan siitä, miksi eksistentiaalisen toimijuuden ulottuvuutta maalaillaan sanoin toimijuuden tunne, kun voisi ihan yhtä hyvin ja samalla täsmällisemmin puhua toimijuuden tunnusta. Voi tietysti olla, että arvaan väärin, mutta minusta tuollaiseen pragmatismipohjaiseen teoriaan sopisi paremmin ajatus siitä, että oma toimijuus aistitaan enemmän samaan tapaan kuin vaikkapa epämukavuus tai helppous, ja itse säästäisin mieluummin tunteen kuvaamaan mielialan reaktiota tuohon aistimukseen: harmistumista tai ilahtumista. Kultaseni, joudun toteamaan itselleni lempeästi mutta päättäväisesti, nyt ei ole varaa kalkkunoida omista sanojen kaiuista vaan nyt opetellaan näitä käsitteitä kiltisti. Etenkin kun tiedän, miten eri tavalla kuulen useat sanat. Jos kuulisin sanat eri tavalla johonkin toiseen sosiaaliseen ryhmään nähden, en ehkä olisi niin varovainen. (Minusta tuntuu aivan karmealta kirjoittaa näistä, koska en jotenkin koe, että olisin oikeutettu kuulemaan sanoja tietyllä tavalla tai ainakin olen vakuuttunut siitä, että jossain vaiheessa olen ymmärtänyt asioita väärin ja että se, minkä koen itse selkiyttämiseksi, on sitä vain veloenischissa ja näyttäytyy toisille merkityksettömänä rimpuiluna ja kummana möykkyämisenä. No mutta, joka tapauksessa kuulen sanoja tietyllä tavalla, vaikka koetankin kuunnella niitä avoimin mielin.) Mutta kun kuulen sanat eri lailla sellaisiin ihmisiin verrattuna, jotka ovat veivanneet teorioita puolen ikäänsä ja joiden näkemyksiä ja täsmällisyyttä en voi kuin kunnioittaa, koska tunnistan sen omaa haparoivaa lähestymistapaani huomattavasti systemaattisemmaksi ja ehdottomammaksi. Se minua huolestuttaa.

Oikeastaan tuo pelko väärinkuulemisesta ja vertailu relevanttien toisten kuulokokemuksiin liittyy siihen, mistä artikkelissakin kirjoitetaan. Kaksi toimijuuden osa-alueista, sosiaalinen toimijuus ja olikohan se identiteettitoimijuus (koetan olla tarkistamatta, koska pakkohan tässä on harjoitella muistamista), no, kuitenkin about tuota, saat ideasta kiinni ja se nyt riittäköön koska tämä on joka tapauksessa vain darrapostaus, kuvittuvat heti edellisen illan kuvin. Käymme nimittäin illalla kotibileissä. (Jostainhan darratkin syntyvät.) Bileissä on enimmäkseen ihmisiä, joiden kanssa olen ollut tekemisissä tiiviimmin tyyliin kymmenisen vuotta sitten. Joudun heidän seurassaan huomaamaan konkreettisesti, miten eri tavalla nyt hahmotan itseni. Akateeminen identiteetti sosiaalisen toimijuuden mielessä oli se, jossa kasvoin aikuisuuteen. Totuin sen vaatimuksiin ja ihanteisiin. Siihen oli helppo solahtaa, koska se on identiteettinä niin väljä ja sallii hyvin hiljaisuuden, päättämättömyyden ja pohdiskelevuuden. Jopa päämäärättömyyden. (Se ei tietenkään kuulu akateemisen menestyjän kuvioon, mutta sellaiseksi en olekaan ikinä onnistunut itseäni kuvittelemaan ja tuskin ainakaan niissä piireissä kukaan muukaan. Menestyjyys ylipäänsä on jotain, jota joskus hetkellisesti on koetettu sovitella ylleni jonkun toisen toimesta mutta jonka olen päättäväisesti torjunut, koska se ei mitenkään vastaa asioiden ja maailman tuntua, itsen tuntua tilanteissa.)

Oikeastaan vasta siellä bileissä tajuan, miten pitkä ja raskas askel on loikata tekemään aivan toisenlaista työtä aivan toisenlaisissa ympyröissä. Olla tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa, jotka pitävät hämmennystä ja sitä seurannutta ystävällistä huomautusta mainostekstin yhdyssanavirheistä raivostuttavana arroganssina ja jotka saattavat esitellä itsen todeten että tällä ihmisellä on semmoisia kirjajutskia koska se on ollut yliopistollakin. (Mitähän ne kirjajutskat oikein edes tarkoittavat? Miten ne päätellään taustasta?) Kummallista, miten ammateissa eteenpäin loikkiminen synnyttää helposti ulkopuolisuuden kokemuksen kaikissa seurueissa. (Voi tietysti olla niinkin, että yksi peruskokemuksistani on tuo ulkopuolisuuden tuntu. Se on poistunut vain hetkittäin ja aika harvan ihmisen seurassa ja harvemmin isommassa joukossa.) Siinä missä aiemmin näiden ihmisten kanssa saattoi löytää yhteneväisyyksiä ainakin siinä, mitä tehdään työksi, miten on totuttu argumentoimaan ja ajattelemaan asioista, mitä itseltä ja meiltä muilta odotetaan asenteiden ja taipumusten tasolla, huomaan nyt etääntyneeni näistä asioista ja jotkut niistä tuntuvat aika eristäytyneeltä ja elitistiseltäkin asennoitumiselta. Mutta aivan yhtä toivottoman, ei, vielä toivottomamman, ulkopuolinen olen tietysti hoitoalan kollegoiden kanssa, puhumattakaan tapaamisesta uuden työhuoneen (aloitan vappuna, sekin muuttuu) työyhteisön kanssa, kosmetologien ja kampaajien. Esimerkiksi tapaamisessa kovasti hehkutettu ja muiden ääneen kiittämä linjaus laatumeikit työsuhde-etuna synnytti minussa enemmän päänsisäistä ounastelua siitä, joudunko taas palaamaan siihen keskusteluun, että jos miehiä ei voida vaatia meikkaamaan töihin, ei minusta naisiakaan voida vaatia. Ja vaikka sellaiseen ei mentäisikään (Totisesti toivon, ettei mennä! Ne ovat karmeita tilanteita - yhtä karmeita kuin yhden työpaikkani kehotus, ettei tutkimusharjoittelijan ole sopivaa käyttää töissä tohveleita eikä hissutella eestaas villasukissa, koska talossa kuitenkin liikkuu esimerkiksi toimittajia haastattelemassa asiantuntijoita eikä tohveli-villasukkalinja edistä imagoa.) niin sosiaalisesti saattaa tuntua aika paineiselta sekin, jos joutuu monta kertaa vastaamaan uteluihin, miksi ihmeessä ei halua käyttää huulipunaa tai näyttää mukavammalta.

Mitä sellaiseen voisi vastata? Että se en vain ole minä? Että minä hukun meikin alle ja voin pahoin? Kun kuitenkin minuus tapahtuu enimmäkseen toisella tasolla kuin ihon pinnassa pohjusteen ja puuterin välissä. Tai niin sitä haluaisi kuvitella. Ja jollakin tasolla kokee tekevänsä sosiaalisen toimijuuden suhteen tällaisessa kysymyksessä oman pienen itsenäisyysjulistuksensa: Hei, jos ette ole vielä huomanneet, niin minua koskevat toiset säännöt ja odotukset kuin teitä! En kuulu siihen ryhmään, jonka keväät ovat bikinikuntoon valmistautumista ja joka voidaan häpeistää säärikarvoista tai roikkuvista alleista! Minua sen ryhmän (jonka kuvitteellisuuden tajuan varsin piinaavasti mutta jonka todelliseksi kuvittelemiseen törmään tuon tuosta keskusteluissa) määritteet ällöttävät, joten kieltäydyn kuulumasta siihen. Tuosta noin vain.

(Kutsuisiko joku tätä kenties ristiriidaksi muiden heijastaman sosiaalisen toimijuuden ja itse hahmotellun identiteettitoimijuuden välillä? Totta kai ne elävät suhteessa toisiinsa.)

Luin jokin aika sitten tutkimuksesta, joka koski tallityttöjen identiteettiä. Siinä todettiin, ettei hevostyttö voi olla pissis. En silloin nielaissut tuota väitettä (koska minullakin on ollut pissiskauteni, jolloin olen elänyt ja ajatellut kuin joku aivan toinen) mutta ehkä nyt mietin sitä taas tutkivammin, halukkaampana hyväksymään ainakin jotain tuosta ajatuksesta. Ehkä hevoskausi ja tallien seurapiirit (joihin en niihinkään koskaan oikein osannut kävellä sisään toisin kuin kaikki ratsastavat ystäväni) kuitenkin ovat vakiinnuttaneet sellaisen identiteettitoimijuuden mallin, jossa ajallisesti varsin pienen elämän osa-alueen odotukset ja arvot viedään itsepäisesti sinnekin, minne ne eivät kovin luontevasti istu. (Naisellisuuspuutoksellani on pitkä historia. Siitä on jipitetty vertaisdialogissa niin kauan kuin muistan. Äiti on aina innokkaasti liittynyt samaan kuoroon; ei kovin kielteisessä sävyssä mutta kehuen ja kannustaen vain niihin asuihin, kampauksiin ja tekemisen tapoihin, jotka hänestä sopivat tytöille. Eli juuri niissä kohdin, kun olen kokenut itseni pyntätyksi ja pakotetuksi johonkin aivan raivostuttavaan ja typerään rooliin.) Toisaalta tallien piirit tuntuivat aina vieraalta niihin liittyvän voimakkaan hierarkian ja kilpailevuuden takia. Siksi kai en niihin erityisesti halunnutkaan sisään. Jossain vaiheessa kai halusin, mutta kun kuulin, miten tallitytöt puhuivat toisistaan ja miten tarkasti he pitivät lukua siitä, kuka saa komennella ja ketä, haluni ujuttautua yhdeksi heistä lopahti saman tien. Näin kävi perättäin useilla eri talleilla. Olisin mieluiten skipannut koko sosiaalisen kuvion, sokeutunut ja kuuroutunut sille ja kävellyt sen läpi hevosten luo, kädet suuren eläimen kaulalle, hevosten lempeään sanattomuuteen. (Jostain syystä koin tunnontuskia siitäkin, että hevosillakin oli nokkimajärjestys. Se kai esti minua muuttumasta hevoseksi täysin.) (Jokin leikkimielinen keskustelunpätkä toteaa takaraivon tienovilla, että niin, mikään millä on nokkimajärjestys, ei voi olla hyvän, toden ja kauniin idea... paitsi että eikö tuo idea juuri asetakin aika ehdottoman nokkimajärjestyksen maailman tapahtumille... HILJAA SIELLÄ!)

Bileistä ei sinänsä mitään pahaa mainittavaa, oli ihan hauskaakin, mutta samalla tavalla raskasta kuin suurissa joukoissa. Kuvittelin kai, että on jo riittävän kevät käydä bileissä, mutta jotenkin onnistuin ahdistumaan. Kotimatkalla sentään vasta, mutta inhoan sitä voimakasta kuristumisen tuntua ja vihlovaa ja väärältä tuntuvaa toivoa siitä, että jossain joskus olisi jokin lauma, jonka tunnistaisin sellaiseksi, jossa olisi hyvä olla. Tai että ainakin oppisin sen, etteivät laumat ole minua varten. Hitto, mistä sen voi tietää? Voisiko olla tyytyväinen ja onnellinen kuunnellessaan elinkumppaneiden selityksiä heidän läpikäymistään juhlista ja ihmisistä, jos ei itse koskaan yrittäisi edes käydä missään? Kun kuitenkin olen kokenut hetkellisiä riipaisevia onnentunteita bileissäkin? Joskus kaikki vain osuu kohdalleen. Ehkä olisi helpompaa, jos ei koskaan olisi käynyt niin. Voisi vain todeta, ettei ole bileihminen ja antaa muiden bilestää, että nuo ovat muiden asettamia odotuksia ja kieltäydyn niistä. Tosin kyllä luulen, että romanttisia suhteita se rassaisi kohtuuttomasti. Ei silloin, kun niissä menee hyvin, mutta silloin, kun toinen alkaa epäillä, tuleeko tästä ikinä mitään, tuollainen "ei tule toimeen ihmisjoukkojen kanssa" muuttuu helposti lyömäaseeksi. Kotiin palattuani itkin pari tuntia yksin sängyssä enkä osannut lopettaa oikein mitenkään, oli kylmä ja kurja ja pelkäsin pimahtavani lopullisesti, koska tuntui hetkittäin niin pahalta, että olin vihainen siitä, että elän edelleen. Että minut on synnytetty tänne ja joudun sietämään itseäni. Että jokin on mennyt pieleen kun en osaa vain nöyrästi tai leikitellen sopeutua erilaisiin odotuksiin tai viitata niille kintaalla, ja sen sijaan järkytyn niistä.

Joinain hetkinä siinä tosiaan tuntuu olevan liikaa taakkaa. Silloin unohtaa, miten sitä voisi olla huonommissakin kantimissa. Vaikka koukussa johonkin päihteeseen. Tai sillä tavalla oppimisvaikeuksinen, ettei kykenisi vaikka oppimaan lukemaan tai ei onnistuisi hahmottamaan, miten itse parhaiten oppii. Tai että olisi ulkomailla töissä ja täysin yksin siellä vaikeuksiensa kanssa ja kun soittaisi kotiin, ei pystyisi kuin itkemään kolikot (tai nykyään kai puhelinkortin) loppuun. Vähitellen ne asiat alkaa muistaa, kun toinen toistaa rauhallisesti, että hei, sinä saat olla surullinen. Saat jopa vihata itseäsi. Ja että joskus vain tuntuu tuolta.

Lopulta onnistun rauhoittamaan itseni muistuttamalla hiljaisesti itselleni, että saan olla vielä vaiheissa. Saa olla niin, etten ole vielä keksinyt sitä omaa ratkaisuani selvitä sosiaalisesta toimijuudesta järkyttymättä. Toki haluaisin, ettei niin olisi, mutta se ei nyt ole oleellista. Saan järkyttyä ja sillä siisti. Jos koetan oikein tarkkaan ja tuomitsematta katsella tuota järkytystä, ehkä opin siitä jotakin.

En osaa edelleenkään hahmottaa, miksi juuri eilen sain niin karmean ahdistuksen. Tietysti voin luetella laukaisevia tekijöitä loputtomiin alkaen parista lasillisesta alkoholijuomaa, fyysisestä väsymyksestä, muuttostressistä ja päätyen huomiseen (nyt tämänpäiväiseen) vanhempien kanssa toimimiseen (kuinkahan monta kertaa he onnistuvat sanomaan aivan hyvää tarkoittaen, että heitä hämmentää miksi me muutamme vuokralle emmekä osta omistusasuntoa ja että miksi näin pieni asunto), eiliseen jäykistelyyn eksän kanssa (on aika masentavaa havaita jollakin tavalla pelkäävänsä ihmistä, jonka kanssa asui miltei kymmenen vuotta), siihen etten ole osannut oikeastaan surra enkä huolehtia enkä itkeä viikkokausiin, en sitten Brasiliasta tulon. Mutta mysteeriksi tapahtuma taitaa kuitenkin jäädä. Paha tiistai, paitsi että se oli paha lauantai, niin kuin minulla usein on, viikon alut tuntuvat helpommilta kuin viikonloput, ja paha ilta, niin kuin illat ovat. (Ei niin, että pahan tiistain - jos käsite on tuntematon, kannattaa lukea Traversin kuvaus tuosta sisäisestä tunnusta Maija Poppasesta, siinä on siten nimetty luku - sitkeä ilkeä polte erityisesti suuntautuisi muihin, ei, suuntaan sen kyllä aika tarkasti itseeni. Silloin koen kummaa nautintoa siitä, että potkin itseäni.)

Kun olen tarpeeksi väsynyt, minusta tuntuu, etten osaa sanoa kellekään enää oikein mitään ja samalla tuntuu siltä, ettei niin saisi olla. Pahinta on se, ettei väsymystä aina hahmota ennen kuin putoaa umpisukkulaan. Arvioi väärin jonkin tilanteen sosiaalisen vaativuuden, ja päng!

No niin, eteninpä kauas artikkelista. Vähän kerrassaan kohti pääsykoetta. Pitäisi pysyä aiheissa, mutta miten se on mahdollista, kun mitään arkea ei ole ja kaikki tuntuu järisyttävältä, järisyttävän hyvältä tai järisyttävän kaamealta?

Mutakautta odotellessa

Ostan lennonvaihdolla John Irvingin uusimman. Siinä luonnehditaan Mainen ja Uuden-Englannin kevätpuolen kautta mutakaudeksi; ensin on lumi ja jää, sitten epämääräistä mutaa, joka sulaa ja jäätyy, ja sitten onkin jo oikeastaan melkein kesä ja ihan kesä. Tunnistan heti, että näinhän meilläkin tosiaan on. Mutakausi! Vai mitenkähän se on suomennettu, minun kirjani on tietysti englanniksi, kun sen kerran ostin ulkomailta jaksaakseni istumisen tuskaa.

Irvingiä on muutenkin hauskaa lukea. Hän kun ei ole erityisen tuomitseva kirjailija. Sitten pysähdyn - ovatko ne muutenkaan? Ehkä minustakin on tullut tämmöinen juuri kirjojen takia. Niissä harvemmin reagoidaan kuten retkiopas Riossa reagoi Vompon kysymykseen, mitenkä tämä tulkitsee hänen portugalinkielisen paitansa lauseen, jossa sanotaan suoraan about että sarvia ei ole, niitä vaan koetetaan sovitella päähäsi. Sarvipää tarkoittaa portugalinkielisissä maissa samaa kuin aisankannattaja suomeksi. Opas ei voinut lopettaa hekotteluaan ja sitten vakavoiduttuaan ei ollut lainkaan päästä siihen kysymykseen, onko lauseen loppupää tulkittavissa siten, että sarvia koetetaan toisten tai omasta toimesta sijoittaa pään ulkopuolelle ("sinä olet aisankannattaja!") tai sisäpuolelle (aisankannattajuus on tästä suhteesta oleellinen kuvaus). Hänen oli nimittäin toistettava kymmeniä kertoja, että "se on kamalaa", "se on tragedia" ja "sellaista tapahtuu mutta sellaista ei saisi tapahtua". Opas myös sanoi, että hänen mielestään joku on corno vain silloin jos hän tietää, että hänen partnerillaan on toinen suhde. Että jos tulee petetyksi eikä tiedä, silloin siinä ei ole mitään hävettävää. Mutta että jos tietää sivusuhteesta eikä lähde, siinä on. Mulkoilimme takapenkillä toisiamme huvittuneina.

Jälkeenpäin kävi ilmi molempien leikitelleen sillä ajatuksella, mitä mies sanoisi, jos häntä konfrontoisi: että sillä lailla mekin elämme eikä se nyt sen kamalampaa ole kuin parisuhteenkaan pelkojen ja turhaumien sietäminen. Pelot muotoutuvat hieman toisella tavalla, mutta pohjimmiltaan on vaikeaa luonnehtia, mikä tässä nyt niin erilaista olisi. Vähemmän rappioromantiikkaa sitä itse tästä löytää. (Voi kyllä olla että se johtuu muustakin, kuten siitä, että sitä koko ajan työstää itseään lisää.)

Niin, kirjoissa ei kai yleensä sillä tavalla tuomita. Todetaan vain tapahtuneen näin ja näin. Jokainen muodostaa itse johtopäätöksensä lukemastaan saamansa informaation perusteella. (Oikeastaan on ehkä väärin kirjoittaa "lukemastaan saamansa", koska kyllähän luettu tulkitaan aiemman informaation perusteella.) Oikeastaan haluaisin lukea uudestaan Irvingin kirjan Välisarjan avioliitto, koska nuorempana onnistuin lukemaan sen kertomuksena siitä, miksi muut mallit kuin parisuhde eivät voisi toimia. Olisi kiinnostavaa tarkkailla, miten sen nyt lukisin. Ehkä kiinnittäisin huomiota aivan toisiin seikkoihin? Tai ainakin sanallistaisin eri tavalla sen, mistä kirja kertoo?

Vompsu koki Lissabonissa lyhyen lomaromanssin. Ei siis minun kanssani. Minä olin kipeänä hotellissa nukkumassa. Tunsin itseni vähän surkeaksi, kun hän siis löysi villin yöelämän, ja minä en jaksanut kuin levätä. Ja ehkä vähän yksinäiseksi ja hylätyksi, kun jouduin painimaan yksin omien spekulaatioideni kanssa siitä, miten turvallista patin kanssa lienee lentää pitkä, melkein puolen vuorokauden lento valtameren yli, sillä välin kun tajuttomassa tuubassa kotiin tullut mies nukkui krapulaansa pois. Mutta oikeastaan se ei tuntunut pahalta, että hänellä oli sutinaa jonkun muun kanssa. Onhan hän käynyt treffeillä tässä ennenkin ja jo silloin, kun menimme naimisiin, se tapahtui enemmän kaveripohjalta ja varsin tietoisena siitä, ettei kumpikaan liene toisen "suuri rakkaus". (En pidä erityisemmin suurista rakkauksista. Toimin niissä liian kalkkunasti, jotta ne pidemmän päälle vaikuttaisivat hyvältä elämän järjestämisen periaatteelta. Haluan pysyä kohtuullisena, ja siihen tarvitaan kaikkea muuta kuin kalkkunuutta.) Enemmän olen ollut kaiken aikaa huolissani siitä, kuinka painava tai järkevä lienee Vompsun päätös elää kanssani, jos hän ei ole juuri muuta nähnyt eikä kokeillut. Minua myös kauhistuttaa hetkellisesti, miten seksuaalisesti epävarma Vompsu joskus saattaa olla. Ehkä hän nyt vähitellen alkaa tajuta, etteivät hänen käsityksensä hänen itsensä seksuaalisena olentona hahmottumisesta ehkä vastaa aivan kohta kohdalta sitä sosiaalista todellisuutta, jota esimerkiksi minä havainnoin.

Lennolla suljen välillä kirjan ja silmät ja hymähtelen itsekseni huvittuneena sille, miten erilailla eri ihmiset ottavat tietyn tapahtuman. Ajattelen sitä, miten olisin ehkä joskus aiemmin tuntenut itseni täysin toisella tasolla uhatuksi, jos olisin kahdestaan lomamatkalla ollessa sairastunut ja toinen olisi sillä välin mennyt baariin ja löytänyt toisen nuhjauskumppanin. Ja nyt minusta taas tuntuu, että vaikka olenkin hetken vähän varpaillani - entä jos toinen onkin paljon viehättävämpi, kohtuullisempi, älykkäämpi ja muutenkin temperamentiltaan sopivampi kumppani ja minut hylätään? - niin lopulta tiedän koko jutun ja siitä puhumisen ansiosta paljon enemmän siitä, miten vahva meidän välisemme side on ja mitä asioita oikeastaan Vompsu minussa osaa arvostaa. (Tiedän kyllä myös, mitkä asiat ärsyttävät häntä, mutta tiedän myös, etten muutu tuosta noin vain aivan toiseksi ihmiseksi, enkä edes halua muuttua joissain kohdin, joten hän saa itse työstää ärsyyntymystään samoin kuin itsekin työstän omaani.) Tuntuu ihan käsittämättömältä, miten monen olen kuullut sanovan, että he eivät haluaisi tietää, jos toinen on ihastunut johonkin toiseenkin tai puuhaillut jotain heidän selkänsä takana. Minä haluan tietää. Ja, vielä tärkeämmin, haluan toisen voivan kasvaa ja löytää omia juttujaan. (Jos toinen haluaisi kasvaa salailevaan suuntaan, sitten varmaan olisi vaikeampaa.) Pelkäämättä, että niistä vaaditaan päätä pölkylle.

Irvingin kirjassa oli toinenkin lausahdus, joka jäi pyörimään mieleen. Siinä sanottiin, että lapset tietävät kyllä, missä heitä rakastetaan ehdottomasti.

Arvelisin sen pitävän paikkansa. Tosin sellaista pitää kokea edes kerran ja lyhyesti, tai lukea hyvä kuvaus siitä, että tietää semmoista voivan tapahtua.

Haluaisin osata rakastaa ehdottomasti. Ehkä jollain tasolla osaankin, ainakin kun saan hetken aikaa tokeentua järkytyksistä. Joskus tietyn ihmisen ehdoton rakastaminen vaatii kumman kuuloisia toimenpiteitä, kuten sen, että päättää lakata asumasta hänen kanssaan. Mutta minulle ehdottomasta rakkaudesta ei tulekaan mieleen perhe. Ainakaan ydinperhe.

Kotiin palaaminen tuntuu hauskalta, vaikka odotettua mutakautta ei olekaan vielä aloiteltu, toisin kuin olin kuvitellut joidenkin toiveikkaista fb-päivityksistä. Eteiseen rientää kaksi iloista kämppistä halaamaan ja huomaan, että tuntuu ihan siltä kuin tulisi kotiin... kotiin, jossa saa olla enää kuukauden. Aika jyskyttää niin valtavaa tahtia!

Lentokoneessa valtameren yli yksi kuukauden albumeista on Supertrampin kootut. Olen kuullut yhtenä aamuna viereisestä talosta hostelliin tulvivan musiikin seassa yhden heidän kappaleensa, "Take a long way home". Silloin en pysty menemään suihkuun, en tekemään mitään muuta kuin seisomaan ikkunassa ja antamaan kyynelien tulla ja muistojen huuhtoa ylitse. Jostain syystä Supertrampin iloinen poljento ja silti käsitellyt isot asiat, yhdistettynä siihen, että tätä musiikkia kuuntelin elämäni näennäisesti turvallisimman kauden aikana, silmät tiukasti kiinni tapahtuvalta, muodostaa melko tehokkaan vanhojen asioiden muistelemisen ja jäsentämisen välineen. Etenkin kun musiikki saa aikaan jo kauan sitten kadonneiksi kuviteltujen ajatuskuvioiden muistumisen. Äkkiä on toisessa ajassa ja paikassa, keskellä niitä uskomuksia ja tuntemuksia, ja sitten samalla toinen jalka on tukevasti hostellin lautalattialla, ja on pakko tietää ja muistaa sekin, miten kauas noista tuntemuksista on kuljettu ja miten moni niistä uskomuksista tuntuu nykyään pelokkaalta ja dogmaattiselta. Sattumalta sitten tosiaan lentokoneessa on Supertrampia tarjolla koko albumi ajateltuani juuri pari päivää aiemmin, että minun pitää lainata albumi eksältä tai katsoa, löytyisikö se spotifysta.

Istun silmät kiinni ja kuuntelen, tunnustelen. Jotkut kappaleet on kuunneltava useita kertoja. En onnistu taaskaan nukkumaan, mutta ei se mitään.

Kun kuuntelen, huomaan mielialani hitaasti muuttuvan mietteliään kuulaaksi.

Saavun kotiin hyvillä mielin.

Levottomuutta

Sen oppilaitoksen sivulla, jossa kerrotaan koulutuksesta, jonne olen hakenut - ja jonka pääsykoepäiviä ovat ensi maanantai ja tiistai - lukee, että kaikille hakeneille lähetetään postia valinnoista haastatteluun. Hakuaika päättyi maaliskuun lopulla. Mitään postia ei ole kuitenkaan kuulunut, ja pääsykokeeseen on enää viikko aikaa.

Tänään päätin ottaa puhelimella yhteyttä ja kysyä asiasta. Toisinaanhan posti kadottaa kirjeitä (esimerkiksi Vompsun sairaslomaa koskevat dokumentit eivät koskaan olleet päätyneet Kelalle viime syksynä, vaikka itse näin hänen pudottavan Kelan kuoren postilaatikkoon), ja en tahdo uudelleenkouluttautumissuunnitelmieni menevän mönkään jostakin noin tylsästä syystä. Sitä paitsi aloin olla jo aika levoton. Niinpä soitin asiasta vastaavalle henkilölle, joka ei kuitenkaan tiennyt postituksista mitään ja lupasi ottaa asiasta selvää. Selitin, että kokeeseen on kuitenkin alle viikko, ja että minua oli alkanut huolestuttaa, missä vaiheessa informaatio oli katkennut - oliko oma hakemuskirjeeni tullut perille tai oliko heidän tiedotteensa kadonnut matkalla. Niin, hän lupasi tutkia asian ja laittaa sähköpostia.

Iltapäivällä sähköposti saapuikin. Siinä luki vain "kaikki kirjeet on postitettu kiirastorstaina", ei muuta.

Välissä on neljä postipäivää. Yleensä kirje kyllä kulkee saman kaupungin sisällä neljässä päivässä. Mutta tietysti nyt postitetaan parhaillaan veroilmoituksia, joten ruuhkaakin saattaa olla kovasti. Jotenkin on vaikeaa suhtautua rauhallisesti tuohon vastaukseen, joka on aika epämääräinen. Ja itseensä: tunnen itseni hölmöksi, hössöttäväksi kalkkunaksi. On vaikeaa uskoa, että kaikki menee hyvin ja että kirje tulee varmasti huomenna tai viimeistään ylihuomenna.

Kuin sattuman oikusta ystävä laittaa minulle pari tuntia viestin tulemisen jälkeen (jossa vaiheessa en enää pystynyt lukemaan estetiikkaa ja valmistautumaan esitelmään, koska pääni surisi kuin ampiaispesä - niinpä virkkasin isoäidin neliöitä valtavalla vimmalla, grr) sähköpostia ja liitetiedostona on mainio häpeästä kertova artikkeli (Eero Rechardt & Pentti Ikonen: Häpeä psyykkisen lamaannuksen aiheuttajana. Lääketieteellinen aikakauskirja Duodecim 3/1994.) Luen artikkelin kiinnostuneena ja äkkiä alan hahmottaa tilannettani aivan uudella tavalla. (Harmillista kyllä, artikkelia ei näy olevan verkossa.) Tosiaan, hössöttävän kalkkunan ololle on olemassa nimikin, ja se on häpeä. Tietysti ihmiset purkavat ja potevat häpeäänsä erilaisilla oloilla, mutta kun tarkemmin ajattelen, hössöttäväkalkkunuus on itselleni aika tyypillinen häpeän ilmiasu, koska en suostu yleensä lamaantumaan täysin, vaan haluan raivata itselleni tilaa ja oikeutta olla kiinnostunut asioista ja ihmisistä, vaikka saisinkin kylmää vettä niskaan. Ja samalla en osaa olla varma siitä, onko tuo oikeus olla elämänjanoinen sittenkään oikein... ei, sen on pakko olla, koska alistuminen ja uhrautuminen vasta karseaa onkin! Mutta on vaikeaa olla kokematta itseään hankalaksi, kun sillä lailla hammasta purren ja itkua edellään työntäen pinnistelee ja väittelee itsensä kanssa tuntikausia vain oikeuttaakseen kaikella järjellä ajatellen ihan normaalien omista oikeuksistaan kiinnipitämisen.

Koetan kuvata tuon tilan. Ensinnäkin, odotan kirjettä, jonka kaiken järjen mukaan olisi pitänyt jo saapua. Mutta se ei ole saapunut. Seuraukset ovat tällaiset: Mietin, kuikahan todennäköistä on, että hakemukseni tai haastattelun kutsukirje tai "valitettavasti sinua ei tärpännyt" -viesti olisi hukkunut matkalla. Tunnen syyllisyyttä siitä, että syyllistän postia. Voinko edes olla varma siitä, että pistin hakemuksen postiin? Muistan liimanneeni postimerkit, mutta entä sitten? Entä jos olenkin tullut hulluksi ja piilottanut kirjeen jonnekin kaappin tai jotakin? Osa minusta pitää tätä ihan uskottavana tapahtumainkulkuna. Ja toinen osa suhtautuu tähän osaan ilkeästi ja pilkallisesti ja solvaa sitä varhaisemman hulluksi tulemisen pelon esiin kaivamisesta ja muistuttaa siitä tosiseikasta, että kääntämässäni kirjassa oli lause, jonka mukaan romahdus on jo tapahtunut siinä vaiheessa, kun ihminen alkaa pelätä romahtavansa tai tulevansa hulluksi. En pidä "terveemmän" dialogin puolen ivallisesta sävystä. Haluaisin vähän armollisemman sävyn, mutta olen asiasta sen verran kierroksissa, ettei se tunnu juuri nyt onnistuvan.

Vaikka tunnenkin itseni typeräksi kalkkunaksi, koen silti pontevaa tarvetta selvittää asia. Samalla pidän tarvettani jotenkin naurettavana ja osoituksena omasta kärsimättömyydestäni ja tavoitteisiini kiinnittymisestä tavalla, joka ei ole tervettä. (Osa minusta kyllä on sitä mieltä, että levottomuuteni on ihan tervettä ja olisi paljon huolestuttavampaa, jos suhtautuisin EVVK siihen, että tärkeän päätöksen seurauksena kyhättyyn hakemukseeni ei kuulu vastakaikua.) Tuo itseni naurettavaksi, aggressiivisesti etujani valvovaksi ja sen takia ärsyttäväksi kokeminen saa minut lykkäämään oppilaitokseen soittamista perjantaista maanantaihin, vaikka myönnettäköön kyllä, että perjantaina en paljon saanut puhuttuakaan yskältäni. Mutta se ilo, joka puhelimessa puhuessa laukesi, osoittaa kyllä selvästi, ettei kyse ollut vain yskän takia lykkäämisestä. (Ah, järkeillen sitä melkein hämää itseäänkin.)

Puhelinkeskustelu sujuu hyvin ja henkilö on oikein ystävällinen ja asiallinen. Tässä vaiheessa minusta tuntuu siltä, että kysymykseni ei ole ehkä vain kalkkunaisuutta vaan ihan järkevää, oikeutettua huolta. Ja että se voi kuulostaa vastaanottajasta siltä, että olen tosissani kiinnostunut koulutuksesta, oma-aloitteinen ja reipas, ja sehän taas on vain hyvä asia pääsykokeen kannalta! Toisin sanoen: toiveikkuus viriää.

Mutta sitten tulee uusi romahdus, kun sähköpostitse tullut vastaus on niin epämääräinen. Jotenkin kuvittelin, että puhelimessa sanomastani välittyi se, miten huolissani olen, ja että henkilö nyt olisi ainakin tarkastanut sen, onko hakemukseni tullut perille. Tai että hän olisi kirjannut vaikka, että jos hakemusta ei kuulu ylihuomiseen mennessä, voisin soittaa silloin uudestaan. (Silloin soittaminen tuntuisi paljon tervetulleemmalta ja huoleni oikeutetummalta.)

Ja kun alan hurista uudelleen sitä, onko informaatio kadonnut jossakin kohdassa, ja olenko vain puhelinkeskustelussa liian sekava tai mistä oikein on kyse, häpeä ruoskaisee uudelleen. Se on todella rasittavaa. Äkkiä olen aivan lannistunut ja muistan eilisen puhelinkeskustelun äidin kanssa. Äiti yritti kaikin tavoin vakuuttaa minut siitä, että valitsemani uusi koulutus on aivan paska ja että hän ei voi uskoa, että viihtyisin tai pärjäisin hierojan ammatissa. Hänellä oli myös monta ammattia valmiiksi katsottuna ja hän kertoi niistä ja perusteli, miksi minun oikeastaan pitäisi hakea niihin. Pidin puhelimessa pääni, vaikka välillä minua ärsyttikin ihan tajuttomasti. Mutta hoin itselleni, että tällä kertaa päätän itse. Jos äiti nalkutti ja jäkättikin minut hakemaan yliopistoon "koska kaikki muu olisi tuon älyn tuhlaamista" (ja kuinka he olivat panostaneetkaan siihen raahaamalla jälkikasvuaan teatteriin, taidemuseoihin, vaikka minne, kustantamalla balettitunteja ja pianonsoittoa ja ostamalla kilokaupalla kirjoja ja piirustuspaperia ja hyvälaatuisia vesivärejä ja siveltimiä, ei mitään halpatavaraa, tämä on sijoitus loistavaan tulevaisuuteen, sinä saat niin paljon sitä, mitä me emme koskaan saaneet - ja jo lapsena petin heidät hinkumalla talleille, se kyllä sallittiin, mutta pitkin hampain, ja hampaat pitenivät ainakin kilometrin kun hain taidelukioon ja ilmoitin, että jos pääsen, en pyrikään eläinlääkikseen; eläinlääkärit sentään ansaitsevat aika hyvin, eikö totta; ei ihme, että Innocence on lempielokuviani ja että pidin myös toisesta samasta Wedekindin kirjasta tehdystä elokuvasta, ne kuvaavat loistavasti ja siksi karmaisevasti ehdollista hyväksymistä - ehdollinen hyväksyminen on karmaisevaa), ja jos olinkin yliopistoon ajettuna liian nuori ja tietämätön näistä painostamisen keinoista, nyt kyllä näen sen kaiken läpi ja haluan sellaisen koulutuksen, johon itse haluan mennä, en sellaisen, joka olisi äidistä minulle sopiva. (Siinä puhelimessa tajuan äkisti senkin, miksi olin sanonut ammatinvalintapsykologille aikanaan, kolmisen vuotta sitten, että kaikkein tärkeintä uudessa koulutusurassa on se, että äiti ja silloinen puolisoni hyväksyvät sen. Myöhemmin olen monta kertaa ihmetellyt noita sanoja, jotka jotenkin vain tupsahtivat ulos suustani ja jotka kuullessani tajusin välittömästi, että niihän se tosiaan oli - silloin - mutta nyt kun puhuin äidin kanssa puhelimessa muistin nuo sanat ja ajattelin, että rivien välissä minulla taitaa olla sittenkin aika hyvä kuva siitä, miten äiti reagoi yrityksiini tehdä omia valintoja. Filosofia kelpasi hänelle, koska sehän nyt oli niin teoreettista ja ihailtavaa. Ja monet asiat, joita tiedän hänen vieroksuvan, vain jäävät sanomatta, jos se on mahdollista.)

Kaikkein hulluinta on, että tämä äidin epäluuloisuus uusia suunnitelmiani kohtaan jotenkin tihkuu ja suodattuu kaikkeen asian käsittelyyn, niin kovasti kuin koetankin vain hyväksyä sen, että se on äidin asia, äidin mielipide, hänen tapansa olla minusta ja elämästäni huolissaan. Ymmärrän kyllä kognition tasolla, että äidin tapa reagoida kertoo enemmän äidistä kuin minun suunnitelmieni järkevyydestä. (Hitto, että itkettää, kun koetan kirjoittaa tätä.) Mutta en voi oikein mitään muuta kuin inttää kognitiosta käsin vastaan tunteelle, että jotenkin olen ansainnut sen, ettei kirjettä tule. Että ehkä olen vain kuvitellut kaiken, kuvitellut hakeneeni. Että ehkä olen jotenkin sairaampi kuin tiedän. Ja että se kuuluu läpi jopa puhelimessa, kun tiedustelen pääsykoekutsuista. Että jotenkin kuulostan vain erehtyneeltä, väärään paikkaan soittaneelta. Että olen väärä henkilö, nyt ja kaikkialla. Että huoleni ovat naurettavia, tylsiä ja turhia.

Se on kauhea, lamaannuttava tunne. Se riistää toivon joskikin aikaa.

Ehkäpä se, mitä psykologisessa kirjallisuudessa käsitellään toivottomuutena, voisi niveltyä tiukasti häpeän tunteeseen - kyyristyneeseen asentoon, väkisin esiin pukkaavaan itkuun, punastumiseen, pois kääntymiseen? On pakko sinnitellä uteliaana tässä tuntemuksessa, käännellä ja tutkia sitä. Mitä tarkoittaa se, että vierastin niin kovasti lapsena ja että olen arka uusien ihmisten kanssa vieläkin? Tuo artikkeli, jonka luin, kytkee häpeäntunteen siihen kaikille tuttuun lapsen ujostamiseen ja vierastamiseen. Vierastin etenkin miehiä, itse asiassa pelkäsin heitä kuin ruttoa. Ystävällinen ja hymyilevä kummisetäni ei voinut koskaan saada minua syliin, koska kiljuin täyttä kurkkua ja menin aivan sekaisin pelosta, jos hän vain yritti kaapata minut. (Sanallinen vastusteluni ehdotukseen mennä sedän syliin tulkittiin ilmeisesti kursailuksi, vaikka tarkoitin täsmälleen, mitä sanoin: Ei missään nimessä!) Lakkasin pelkäämästä miehiä oikeastaan vasta toisessa pitkässä seurustelusuhteessani, ensimmäistä avomiestänikin pelkäsin kummalla tavalla, vaikka uskalsinkin asua hänen kanssaan. Vasta edellisessä suhteessani tosiaan rentouduin ja lakkasin kokemasta itseni kauheaksi tyypiksi.

Jotenkin tämä teema ja sen elekieli, mielleyhtymät ja tuntemukset ovat aika toistuva seuralaiseni. Ei kaiken aikaa, mutta kylläkin silloin, kun jotakin menee pieleen. Siinä ei varmasti ole mitään kummallista, ainakin tuossa Duodecimissa ilmestyneessä artikkelissa, jonka ystävä lähetti, esitetään todennäköisesti jokaisella olevan tiettyjä häpeäkokemuksia.

Häpeäminen tuntuu niin typerältä tapahtuessaan, että se lietsoo itsevihaa kerkeästi ja suhraa piiloon toiveikkuuden. Tuntuu vain niin omituiselta ja väärältä tuntea häpeää, kun esimerkiksi on mennyt itse tapaamiseen ja toinen tekee oharit siitä mitään ilmoittamatta. Eihän itse ole se, joka on käyttäytynyt huonosti ja hävettävästi, mutta silti tuntee itsensä jotenkin hävettäväksi - sopimattomaksi, kelvottomaksi, vääräksi. Moni kokee tätä toisen myöhästyessäkin, itse en koe, koska minulla on ollut monia ystäviä, jotka myöhästelevät ja joista tiedän, etteivät he sillä mitenkään koeta ilmaista, etteivät arvosta minua tai etten kelpaa heidän ystäväkseen. (Olen aika monen kanssa käsitellytkin asiaa suoraan, koska en halua myöskään, että he tuntisivat syyllisyyttä siitä, että joudun odottamaan heitä, enkä halua heidän miettivän tuskaisena, loukkaako se minua kovasti; myöhästymisen osaan sentään attribuoida ihmisen kyvyttömyyteen järjestää aikaansa, ohareita en. Hmm, tuosta "loukkaako se minua kovasti" tulee mieleen, että aika usein se, mitä sanomme loukkaantumiseksi, voikin olla häpeää - kokee jotenkin itsensä totaalisen epäonnistuneeksi ja vääräksi, koska vaikka on kuinka koettanut, toinen ei palauta ystävällisiä eleitä.) Mutta artikkelin mukaan juuri tuo on häpeän alkuolemus: omaan ystävälliseen, innokkaaseen eleeseen joko ei vastata tai vastataan nolostuttaen tai pilkallisesti, jotenkin väärällä tavalla kuitenkin.

Olen saanut sitä sorttia elämässäni aika paljon, joten voisin ehkä käydä sille jo vähän immuunimmaksi. Ja ainakin haluaisin olla heijastamatta sitä tilanteisiin, joissa häpeän tunteminen on ihan turhaa, koska totta vie minulla on oikeus pettyäkin. Suuttua. Itkeä.

(Mutta en osaa ajatella, että minulla olisi oikeus jähmettyä ja vetäytyä, sitä en osaa. Se on varmasti pelastanut minut monessakin mielessä, pitänyt sinnikkäänä ja tapahtumissa kiinni silloinkin kun olisin halunnut oikeastaan itkeä tyynyyn kotosalla. Minkä joku on rikkonut, toinen on paikannut.)

Aika paljon auttaa se, että minulla on nyt nimi - häpeä - jota en ole oikein aiemmin osannut käyttää. (Olen selvästi sekoittanut sen syyllisyyteen - tietoisuuteen, että on toiminut tyhmästi. Syyllisyys liittyy artikkelin mukaan tiettyyn tekoon, häpeä koko omaan olemiseen. Niiden sekoittaminen on ilmeisen yleistä.) Minulle on annettu ihan toisia sanoja: naurettava, kärsimätön, hassu. "Älä viitsi olla naurettava" siinä vaiheessa kun on ollut olemukseltaan jo koko häpeäkirjon eleitä säteilevä. "Miten sinä voit olla noin kärsimätön?" siinä vaiheessa kun vuorovaikutus on pettänyt, toivottomuus iskenyt ja on alkanut itkeä. "Oletpa hassu!" siinä vaiheessa kun ollut puolikuollakseen säikähtänyt siitä, että pitäisi äkkiä jäädä jonkun vieraan aikuisen seuraan ja tajunnut, että vanhemmilla ei ole aikaa, heidän elämänsä on vain toisaalla, ja vieras aikuinen on irrottanut takaapäin lukko-otteen isän jalasta ja päivä on käynyt harmaaksi, vatsaansattuvaksi eikä mikään ole oikein osannut nostaa siitä suosta, koska on tiennyt, tiennyt, tiennyt, miten ei-rakastettava on.

Minusta artikkelissa loistavimpia kohtia on, kun tutkijat kirjoittavat, että huumori voi purra häpeään vasta siinä vaiheessa kun ihmisen minäkuva on niin vakiintunut, että hän on tietoinen monista puolistaan. Lapsella ei vielä ole. Totta kai vanhempansa jalkaan tarrautuva lapsi on hassu, mutta hän pelkää myös kuollakseen jäävänsä yksin. Mitä hassua siinä lopulta on? Onko se hassua, että joku pelkää sellaista enemmän kuin joku toinen? (Ne lapset, joiden kaltainen pitäisi olla, "katso nyt kuinka hyvin tuo käyttäytyy, mikset sinäkin". "Minua niin hävetti kun sinä aloit siellä itkeä, ei sinulla ollut mitään syytä pelätä sukulaisia.")

Ei se kaikki enää merkitse tietenkään niin paljon (nyt on huumori jo ja oh boy, minulla on sitä aika synkistäkin asioista ja olisin varmasti ihan ralasina ilman sitä, minusta on hassua jopa se, että välillä pelkään tulevani hulluksi ja häpeän - kas niin, kutsun itseäni silloin kalkkunaksi ja se on hassu kuva, koska tiedän, etten enimmäkseen ole kalkkuna; en usko, että pystyisin kirjoittamaan näistä asioista, jos minulle olisi mahdotonta astua askelta kauemmas ja vähän hymyillä sille hädälle, joka minussa on, jos en tietäisi, ettei se hätä riko minua). Muistojen kaltainen karsea häpeä nousee esiin lähinnä silloin kun keskustelee vanhempien kanssa ja huomaa, miten kovat arvot heillä on, miten tiukka vaatimus kasvojen säilyttämisestä, taloudellisesta menestymisestä ja lähestulkoon tunteettomuudesta. Tai kun jokin tärkeä asia mietityttää. Se jotenkin aktivoi tuon kuvion.

Se tekee asioiden todella haluamisesta vähän pelottavaa. Jotenkin tämänpäiväinen lukeminen auttaa tajuamaan yhden jutun tuohon pelottavuuteen liittyen. Kyse ei ole itse asiassa siitä, että pelkäisin epäonnistuvani jossakin tehtävässä - tiedän kykeneväni työskentelemään ahkerasti, pysymään aika rauhallisena haastavissakin kommunikaatiotilanteissa (joissa ei ole läsnä torjunnan elementtiä) ja aikatauluttavani ja priorisoivani jokseenkin suvereenisti tekemiseni - vaan siitä, että pelkään, että siitä huolimatta en kelpaa. Eihän suorittaminen ole sillä lailla mekaanista, ettei pärstäkerroin vaikuttaisi siihen, kuka kelpuutetaan mihinkin. Eikä minulla ole omasta vetoavuudestani kovinkaan myönteistä kuvaa. Pelkään, että olen väärä ihminen tehtävään vain koska olen minä. Tai että minulle annetut lupaukset voidaan purkaa tuosta noin vain johtuen siitä, että olen minä. Että koko olemukseni ja olemassaoloni, luontumusteni verkko ja kaikki yksittäiset piirteeni ja taipumukseni ovat sellaisia, että niiden perusteella minulle on hyvin helppo kääntää selkä, kiukutella ja kiusata minua. (Koulukiusaamisen jäljet ovat piilossa hyvinä päivinä, mutta annas kun asiat alkavat mennä pieleen. Sieltä se pelko nousee taas: pelko siitä, että toiset kääntävät selän eikä itse edes voi ymmärtää, miksi ne niin tekevät. Etteivät ota mukaan, vaikka rukoilee, että voisi vaikka vain pyörittää hyppynarua ja olla tyysin hyppimättä. Ja se, mitä ensimmäinen avomieheni sanoi: oli ihan oikein, että minua koulukiusattiin, koska olen niin itsepäinen ja omaehtoinen eikä sellaista maailmassa kaivata. En ymmärrä tuota ajatusta. Minusta omaehtoisuuteni ja itsepäisyyteni ei ole sillä lailla toisia vahingoittavaa, että sitä pitäisi alkaa kollektiivisesti kitkeä pois.)

Tällaiset ajatukset tuntuvat kauhean tyhmiltä silloin kun tietää toimineensa itse aivan asiallisesti ja miellyttävästi, huomaavaisesti ja päättäväisestä, järkevästi ja luottavaisesti. Mutta yhtäkaikki ne alkavat piiritanssia, kun toiveikkuus romahtaa ja tuntuu siltä, ettei omaan avunpyyntöön tai ystävälliseen eleeseen tai yhteistyöhakuisuuteen vastata juuri mitenkään. Pahinta on huomata, miten itse tekee pilaa tuosta auliudestaan ja aktiivisuudestaan, että on imaissut itseensä torjujien ja kiusaajien iskostaman äänensävyn, jolla nyt sitten piinaa itseään. Hysteerikko. Et sinä varmaan mitään hakemusta vienytkään. On sinulle ihan oikein, että käy näin. Miksi ihmeessä me haluttaisiin olla sun kanssa.

Kerrassaan hämmentävä tuntemusten verkko!

No, oli miten oli, odotan ylihuomiseen saakka, ja sitten soitan uudelleen, jos kutsua tai hylkäystä ei edelleenkään kuulu. Piru vie, minulla on ihan varmasti oikeus olla kiinnostunut omasta hyvinvoinnistani ja tulevaisuudensuunnitelmistani, enkä minä voi vain kääntyä poispäin maailmasta häpeämään innokkuuttani ja sitä, miten paljon pidän erilaisista asioista, ihmisistä, oppimisista ja elämästä yleensä.