Surua ja iloa

Voiko nimetä yhdenkään päivän elämästä, jossa suru ja ilo eivät sekottuisi? Huomaa, että sekoittuminen ei tapahdu kuten vesiväreissä, joissa kirkkaista sävyistä sekoittuu ruskea tuhna, vaan kuten marmoroidessa paperia, tai kuten öljyväreillä maalatessa, missä kirkas kulta ja turkoosi voivat olla vierekkäinlimittäinpäällekkäin muuttumatta ruskeaksi tuhnaksi. Suru ja ilo, erilliset prosessit, toisiaan tukevat prosessit, eivät vastakohdat. (Molempien vastakohta olisi kai taustatunteen hiljainen hyrinä. Tai toisessa mielessä: tunnemykkyys, turtuus, onttous, vieraantuneisuus omasta tilastaan.)

Kuulen satunnaisessa kohtaamisessa lapsesta, joka on hyvin sairas, ja kun tapaamisen lopuksi kosketan tämän äitiä käteen ja toivon ääneen, että tilanne helpottaisi, äiti sanoo ei älä, nyt alkaa itkettää, ja pakenen ovesta kirkkauteen, kadulle, pyöräparkkiin, hypermarketin korkeille käytäville. Olisin jäänyt halaamaan, jos se olisi sopinut kuvaan, mutta ei se sopinut. Seuraava maksava asiakas oli jo jonossa. 

Teinkö väärin vai oikein koskettaessani? Onko se mikään kysymys? Onko kysymys väärästä ja oikeasta koskaan mielekäs? On, sanoo mieli, siinä kohdin se on, kun suomalaiset johtavat maailman koronakuolleisuustilastoja ja täällä vaan toitotetaan, ettei tauti ole enää vaarallinen. Siinä kohdin, huomaan, olen vihainen. Viha, arvostelma, oikea ja väärä: hälytyskellot. Mutta tietysti arvostelma, tuomio, liittyy juuri tällaisiin tilanteisiin, jossa joku on huolissaan jostakusta toisesta, koska tämän terveys. On asioita, joihin en soisi kajottavan. 

En sano äidille mitään, mutta totta kai ajattelen. Kaikki me ajattelemme, ajatukset voivat olla täynnä vääriä hypoteeseja, ei siitä tarvitse muistuttaa itseään. Mutta entä jos. 

Entä jos ei. 

Mikä tie satuttaa pahiten?

Kosketan äitiä käteen, koska hänen kertoessaan asiasta sisuskalujani kouraisee taas halla. Eikö meillä kaikilla ole heitä, joiden puolesta pelkäämme? Joille soisimme vain kaikkea hyvää, koska elämä on kohdellut kyynärpäin suojaavien kapaloiden sijaan. Ei minulla ole oikein sanoja, tai siis, on nekin, mutta se on eri asia. Juttu on se, että olen myös kädellinen. Ojennan käteni ja kosken. Kai se on yritys osoittaa, että olemme tässä yhdessä, että sanottu kosketti, siispä kosken takaisin. Jokin toinen päivä voisin koskea sanoilla, kertoa joistain niistä suruista, jotka kuristavat kurkkua toisinaan vuosikymmentenkin jälkeen. Mutta - ei silloin kun toisella on oma kuorma liki luhistavassa korkeudessa. Siinä kohtaa kosken fyysisesti. 

Onko se viisautta, tyhmyyttä vai mitä, mutta minusta tuntuu, että se auttaisi. Auttaako se? Kuka sen tietää. Ainakin molempien silmät ovat kosteat, kun astun ulos ja hän jatkaa työpäiväänsä.

Ja sitten, kotona, kun kerron tästä Vompsulle, en kosketuksesta vaan mikä ajatusten hyöky sulki minut sisäänsä ja miten kuplivan vihainen olin äkisti siinä paikallani ollessani, kaikesta kuultuani, ensin vihainen, hetken, ja sitten pohjattoman surullinen, koska ihmisten elämällä ei tunnu olevan postimerkin verran arvoa, näen miten emootio kulkee Vompsun läpi, kouraisee tämän alavatsaa, puristaa kättä nyrkkiin ja sitten menee ohi. Vompsulla on suuri huoli erään läheisen terveydestä, ehkä tämä nostaa taas sen esiin. (Ja minullakin, omani, kaikki muut lapsuudenperheeni perheenjäsenet ovat menossa sairaalaan operaatioon syksyn aikana. Sairaaloista on tullut kulkutaudin mukana vaarallisia paikkoja aivan uudella tavalla. Hoitajat palaavat sairauslomiltaan liian tiukalla aikataululla, yhä tartuttavina, ilman negatiivista antigeenitestiä, koska - no, en tiedä, miksi, eihän tässä kaikessa enää ole järkeä ollut aikoihin. Ja juuri leikkauksen läpikäynyt monisairas ihminen ei ehkä kestä tartuntaa.)

Nyt ajattelen sitä lastakin. En osaa olla rukoilematta hänelle terveyttä pyöräillessäni kotiin. Naama kastuu itkusta märäksi vaikka aurinko paistaa ja ruska hohkaa puissa. 

Rukoileminen on kummallista. Olen tehnyt nyt sitä pandemian ajan. Ei se ole kristillistä rukoilemista, varmaankaan, koska en usko persoonallisiin jumaliin. Ennemmin se on jonkinlainen parahdus kohti kaikkeutta, jotakin, mitä kukaan tuskin kuulee, voimapulssi, joka etenee ja ehkä kohtaa jotain. Todennäköisesti ei, mutta mistä sitä tietää. Olen luiskahtanut tähän tapaan samalla kuin luiskahdan koskettamiseenkin - kun ei ole oikein muutakaan. 

Ehkä se on myötätuntoa, ehkä voimaa, ehkä välittämistä, ja kauhua siitä, miten niitä ei saisi äkisti ollakaan. En tiedä. Ajattelen sitä, miten Gary Snyder kirjoittaa, että laulu todistus voimasta / voimasta sisällä. Tai jotain sinne päin. Siis sanat, en ole sanantarkka. Sisältö on osapuilleen tuo. Mutta siltä rukouskin tuntuu, voimasta joka purskahtaa laulun tavalla kohti hälläväliä.

Ajattelen, miten väärässä olin nuorempana kun suhtauduin jotenkin silmiä pyöritellen jonkun sanoessa rukoilevansa puolestani. Tai jonkun muun puolesta, jonkin asiaintilan toteutumisen puolesta. Nykyään, täysin järjenvastaisesti, taidan uskoa, että rukous on monesti vaikkapa mielenosoitukseen tai johonkin kokoukseen tai järjestötoimintaan osallistumista voimakkaampi ele. Se tuo keskiöön, se vakauttaa, auttaa pysymään fokuksessa. (Niin tärkeitä kuin sosiaaliset toiminnot ja pyrinnöt ovatkin, en luoja paratkoon voi väittää niiden vakavalla naamalla auttavan pysymään fokuksessa. Pikemminkin koen, että niissä helposti hukkaa kaiken, myös päänsä. Ja ainakin mielenrauhansa jokseenkin ennalta-arvattavasti.)

Kotona Vompsu tekee työasioita ruokahuoneen pöydällä ryöppyävien kasvien ääressä. Aurinko, ruska, Laguuna. Laguuna kylpee auringossa, ja kun Vompsu erehtyy jättämään sen hetkeksi valvomatta, se käy muuttamassa kalenterista juuri sitä kalenterikutsua, joka on erään eduskunnan valiokunnan lähettämä. Järjestelmä ilmoittaa, että kalenterin muutosta ei ole voitu toimittaa kutsun lähettäjälle ja muille osallistujille tiedoksi. Ehkä ihan hyvä niin, ettei valiokunnan kokousta koko loppuvuodeksi ole ajankohdaltaan muutettu vain sen takia, että toimistokissa on katsonut taas asiakseen kävellä näppäimistön päältä. Toisena päivänä Laguuna käveli näppäimistölle Vompsun toisessa tärkeässä kokouksessa ja onnistui sekä laittamaan laitteen lentotilaan että sulkemaan kokousohjelman. Näissä kohdin on vaikeaa olla ajattelematta, etteikö kissa jollain tasolla tietäisi, mitä nappia kannattaa painaltaa pienin pehmein tassuin. 

Tietenkään se ei tiedä. Kun sitä torutaan lempeästi, se siristelee silmiään ollen selvästi hyvillään huomiosta. Miten pehmeä turkki! Miten pörheä häntä! Miten vihreät silmät!

Onko mitään asiaa, josta voi sanoa, että sen tekee oikein tai väärin - palaan tähän. Tai ainakaan että sen tekee ainoalla tavalla oikein, ehkä, ehkä se on mielekkäämpi kysymys. Ehkä, ehkä joitain sellaisia on. Mutta tämä on vahva ehkä. Mutta ajattelen sitä, miten me olimme kissatalossa, ja Laguuna istui laatikossa ja tuijotti silmiin herkeämättä. A cat may look at a king, sanoi pääni. Tämä kissa katsoo, ei kuninkaallisia, mutta jotakuta joka voi tarjota sille loppuelämän kodin. Ja eläintenhoitaja kertoo, että kissa on palautunut jo yhdestä kodista ja saattaa olla kesyyntymisen kannalta vaikea tapaus. En tiedä, onko siinä tilanteessa muita kuin yksi ainoa tapa toimia oikein. Ehkä ei. 

Uskoani demokratian järkiperäisyyteen nakertaa tällä erää se, että Vompsu on tosiaan menossa kertomaan tutkijoiden näkökulmasta poliitikoille. Asia on monimutkainen, aikaa viisi minuuttia. Aivan naurettavaa. Tuollaisten iskulauseiden pohjalta sitten päätetään yhtä sun toista ja muodostetaan niitä kuuluisia kokonaiskuvia. Tietysti, ei vaihtoehtokaan kovin houkuttelevalta vaikuta. Mutta jotenkin surullista. Tuskin olisi sittenkään niin vakavaa, jos kissa siirtäisi näitä kokouksia joitain tunteja eteenpäin. Vaikuttaisiko sekään mihinkään, lopulta?

Kaikki on satunnaista ja silti se, mikä tapahtuu, jää iäksi siksi, mikä tapahtui. Ei ole takaisinkelausnappia. Ei ole kausaalisuhteidenperuutusnappia. On anteeksikonsti, tietysti, on yllättyneisyyskonsti, meemmevoineettietääkonsti, typeryydenmontakertaatoistamiskonsti, se itsepäisyys jolla ajatellaan, että jos asiantilain kimpusta x on seurannut ennen y, vaikka on toivottu z, ehkä tämä kerta kuitenkin on jollain tavalla erilainen, ja että ainakaan ei kannata tietoisesti ponnistella muutoksen eteen tai kohti asiaa z, koska ponnistelu on aina vaivalloista, tai jotain. 

Jos olisin Laguuna, en miettisi, oliko oikein koskettaa. En miettisi takaisinkelausnappeja silloinkaan kun mietin, miten varaudun johonkin asiaan, kun suunnittelen toimintaani ja päätän, etten halua enää asiantilaa y. Tulisin ja koskettaisin. 

Joskus teen niin nytkin. 

Ja sitten jälkikäteen jään ihmettelemään sitä samaa mitä Elizabeth Strout pistää henkilöhahmonsa pohtimaan Oh Williamissa: missä määrin päätämme joistain teoistamme. 

"...Mutta minä olen ajatellut, Lucy, olen ajatellut kovasti ja haluaisin kovasti tietää - haluaisin palavasti - milloin joku todella päättää tekemisistään? Kerro sinä minulle."

Ajattelin asiaa. 

Hän jatkoi: "Aina silloin tällöin - harvoin - ajattelen että joku tosiaan päättää jotakin. Muutoin me vain seuraamme jotain - en tiedä mitä mutta seuraamme kuitenkin. Joten ei. En usko että sinä päätit lähteä."

Hetken kuluttua kysyin: "Tarkoitatko sinä ettet usko ihmisen vapaaseen tahtoon?"

William nosti molemmat kätensä päänsä päälle. "Lakkaisit jauhamasta tuosta vapaasta tahdosta, se on moskaa", hän sanoi. Hän asteli edestakaisin lattialla puhuessaan ja haroi valkeaa hiuspehkoaan. "Ihan niin kuin - en osaa selittää, ihan niin kuin nostaisit eteesi valtavan painavan rautakehyksen puhuaksesi vapaasta tahdosta. Minä puhun päättämisestä. Tunnen erään tyypin joka työskenteli Obaman hallinnossa ja hänen tehtävänsä oli auttaa päätösten tekemisessä. Ja hän kertoi minulle, että hyvin harvoin siellä päätettiin mitään. Minusta se oli hyvin kiinnostavaa. Koska se on totta. me vain teemme asioita - me vain teemme."  (Elizabeth Strout, Voi William, käännös Kristiina Rikman.)

Me vain teemme, ja tunnemme. 

Surua, iloa, tyytyväisyyttä, epätoivoa, epäuskoa, hämmennystä, ahdistusta, helpotusta, vihaa, pelkoa, huvitusta. 

Missä määrin meitä nekään ovat, emootiot jotka puikkelehtivat ihmiskudoksessa kehosta toiseen vikkelästi, näennäisen estoitta. Kuin meemit, jotka eivät liki koskaan sulje suutaan vaan pajattavat taustalla lukuunottamatta niitä harvoja hetkiä, kun on niin väsynyt, että tunnistaa vain kehonsa ääret muita objekteja vasten, vaipuu, vain tunnistaa että tämä tässä - ja nukahtaa tai leijuu hetken korviahuumaavassa hiljaisuudessa. 

Tunnehutusta ja diskursseista

Seuraan somekeskustelua, jonka Sami Pihlströmin erinomainen kirjoitus on tönäissyt liikkeelle. 

Yksi puheenvuoro herättää huomioni. Kommentoija kirjoittaa, että onpa hurjan erilainen teksti, mielipide, eetos - en ole varma täsmällisestä sanamuodosta, ja täsmennystä kysyttäessä lausuu, että hänen kuplassaan ei tällaista puheenpartta ole harjoitettu. Että siellä ei ole sanottu noin jyrkästi. Hänelle teksti on jotain erilaista, ennenkuulumatonta - kiinnostavaa, kyllä, mutta vierasta. 

Tunnistan ajatuksen, joka alkaa hahmottua itselleni. Se on ajatus diskursseista. Ne, jotka ovat lukeneet Veloenaa pidempään tai ehkä keskustelleet asiasta kanssani muutoin, ehkä ovat saattaneet huomata tiettyä kitkeryyttä diskurssianalyysia kohtaan allekirjoittaneen taholta. Ehkä se johtui siitä, että tietyissä opiskelukuplissa diskurssit vyöryivät niin päälle, että sain vastareaktion? (Vastareaktioni tapaavat olla aika jyrkkiä, ja olen ollut siitä monesti kiitollinen, koska pääsen niistä kyllä ylikin enkä jää loppuiäkseni vihailemaan kantoja ja teorioita. Ehkä jos olisin jotenkin loogisempi, analyyttisempi ja itsetietoisempi, vastareaktioita ei lainkaan tarvittaisi, mutta se ei taida olla tilanne.) Koska nyt huomaan ajattelevani, että jassoo, tämän kirjoittaja ensinnäkin elää kuplassa, jossa on dominanttina diskurssina "lapset ensin, lasten rajoitukset pois" (jonka osa ihmisistä näkee mahdollisena lasten junan alle sysäämisenä), ja sitten vieläkin hämmästyttävämmin: hän ei ole muodostanut mitään vastareaktiota tuohon ylitsevyöryvään diskurssiin! Hänen mielessään tuo sävel ei ole huutanut riitasointua koko vuotta! Hän ei ole nähnyt tilanteessa mitään sellaista piikkilangikkoa, jossa olen itse - ja aika moni muukin on - kokenut luovivani pian vuoden ajan. Hän ei koe helpotusta, kun joku muotoilee tuon riitasoinnun selkeästi.

Minulle kirjoitus tuli helpotuksena - olin ihmetellyt filosofien hiljaisuutta. Miettinyt, että eikö kukaan muu näe tässä tilanteessa mitään omituista. Tai sitä, että juuri tällaisia tilanteita vartenhan meitä on koulutettu! (Juu, myös ne, joista ei tullut virkaheittoja kuten allekirjoittaneesta, ne, joilla on ollut enemmän malttia, itsekuria ja tavoitteita sekä tonneittain enemmän minäpystyvyyttä.)

Ja ei, en allekirjoittaisi kirjoituksen joka lausahdusta. Tämä mietityttää: 

Tämä tunnehuttuinen ajattelutapa on korvattava vastuun, velvollisuuden ja syyllisyyden ankaran rationaalisella käsitteistöllä.

Tunnehuttu kuulostaa emootioiden säätelyn karikoita syynänneen korvaan vähän turhan jyrkältä. Ei emootioiden sääteleminen ole mitenkään helppoa, kuten minkä tahansa somefeedin läpikäynti osoittanee. (Tai ehkä jollakulla on asiallinen menestyjäsome luettavanaan, kukaties.) Lisäksi tietysti ajattelen tapani mukaan, että vastuu ja velvollisuus liittyy nimenomaan niiden omien tunteiden säätelemiseen, ilmaisemiseen ja toisten tunteiden kanssasäätelemiseen - siihen ei voi olla törmäämättä yhtenäkään elinpäivänään, jos on missään kanssakäymisissä. Mutta olennaista lienee, ettei maailma ole vain tätä. Kamalaa, millainen olisikaan maailma, jossa pelkät omat tulkinnat, niiden synnyttämät ailahtelut ja niiden kanssa toimeen tuleminen olisivat keskiössä.

Ankara rationaalisuuskaan ei ymmärrettävistä syistä miellytä sanaparina itseäni. En ole ankara enkä rationaalinen (eikä mielestäni kirjoittajakaan, kun antaa emootioidensa paistaa noin paljaana tuossa kohdin - retoriikka siinä kärsii). Ihminen on aivan liian monimutkainen värkki ollakseen kovin rationaalinen. Mutta kyllä, suon siihen pyrittävän.

Koska olen hyväntahtoinen lukija, kirjoitan lauseen uudelleen päässäni näin: Tämän välitöntä mielihyvää korostava ajattelutapa kaipaa täydennyksekseen vastuun ja velvollisuuden käsitteistön sekä säikähtämättömän asennoitumisen syyllisyyden tunteisiin. Sellainen paskiainen minä olen: Muokkaan tekstiä tuosta noin vain ikään kuin se olisi oikeuteni. No, siten pystyn rykimättä lukemaan paremmin. (Ja tekstikin on minusta vaan parempi. Tämän takia kai kirjoitankin, vaikka tulokset eivät kyllä enimmäkseen anna aihetta hurrata. Ei auta kuin muistuttaa itseään siitä, että ajattelun siivoustyö ei koskaan lopu.)

Ällistyttävintä tuossa somekeskustelun kommentissa, joka kiinnitti huomioni, siihen palatakseni - kuten kirjotiin, en ole ankara enkä rationaalinen, en myöskään itseäni kohtaan, ja pyrkimyskin rispaa pahasti - on jotenkin se, että se saa miettimään, onko maailmassa paljonkin ihmisiä, jotka ikään kuin uivat tiettyyn diskurssiin uponneina. Niin täysin uponneina, ettei heidän tule mieleenkään kysyä, onko tälle diskurssille olemassa metadiskurssia. Vaikkapa: Onko tämä se suunta, johon haluan ihmisten elämismaailman suuntautuvan yhä enemmän? Ketä nyt poljetaan? Mitä muita ajatuksia näistä asioista on?

Alkuperäisessä tekstissä taas eniten hämmentää se, että siinä puhutaan lapsista ja kasvattamisesta. Minusta aikuisväestö tässä kasvattamista kaipaisi, ja sitähän Pihlström juuri tekee. Aikuisia muistutetaan siitä, että heidän puheenvuoroillaan on seuraamuksensa. Olen ollut pandemian ajan paha nainen, joka on zoomjoogatunneillaan loppukiitoksissa laittanut ihmiset kiittämään zoomista, jonka avulla joogaa voidaan tehdä ryhmässä nollariskillä ketään tappamatta tai sairastuttamatta ja kuormittamatta hoitohenkilökuntaa. Olen muistuttanut, että kukaan ei ole yksin, vaikka olisimmekin omissa kodeissamme: me jaamme paitsi harjoituksen, myös halun pysyä terveinä ja hengissä. Ja pitää muistakin huolta! Koko vuoden aikana ainoastaan kolme ihmistä on sanonut spontaanisti, että onpa mahtavaa, että voimme joogata pandemiasta huolimatta, ja ihanaa, että tämmöinen nettimahdollisuus on olemassa. (Yksi näistä on äitini, yksi entinen kämppikseni. Ymmärrän, millaisia etuoikeuksia minulla on ollut saada elää tällaisten ihmisten kanssa.) En viitsi kirjoittaa, kuinka moni on valitellut, ettei jooga tunnu oikealta tai samalta tällä tavalla. Tietenkään se ei tunnu samalta! Eihän ulkona käveleminen, ostosten tekeminen tai edes nukkuminenkaan tunnu samalta pandemiassa. Sitä pandemia tarkoittaa: pan, kaikkialla.

Ja hitot se on mitään myönteistä ajattelua, että sinnikkäästi muistutan, että on syytä olla monesta seikasta kiitollinen. Se on kovaa, kovaa ajattelua ja toimintaa ja vastavirtaan uimista. Mutta näen velvollisuudekseni sanoa näitä asioita, koska melkein kaikki, mitä luen ja kuulen, on päinvastaisen päivittelyä, joka ei ainakaan omaa jaksamistani ja rohkeuttani lainkaan kohenna. Minä kaipaan ennemminkin muistutusta siitä, että ihmiset ovat rohkeita, pystyviä ja sinnikkäitä. (Vaikkeivät olisikaan rationaalisia ja ankaria. Otan mieluummin sinnikkyyden, kiitos.) Se kirittää sinnittelemään itsekin. Kohtasin tällaisen ihmisen, ja hitto vie, minkä voiman siitä keskustelusta sainkaan. Sen takia toki Twitterissäkin käyn: että näen päivittäin, että on ihmisiä, jotka jaksavat puhua sen puolesta, minkä näkevät tärkeäksi. Tämä rajoitusten ja oman jaksamisen huonouden päivittely hämmentää itseäni: Odottiko joku oikeasti, että pandemian aikana emootiot eivät järise? Että ideaaliarjessa pinnan alla pysyvät mielenterveysongelmat eivät aktivoidu? Että kanssasäätelyyn turvaamaan tottunut ihmispolo ei joudu opettelemaan uusia taitoja kun tarjolla on enimmäkseen vain itsesäätelyä? (Ainakin tämä tekee näkyväksi sen, miten tärkeää on ihan vain olla läsnä samassa tilassa. Mikään sanojen yhteys tai zoom ei korvaa sitä - mutta tuottaa ainakin yhtä väkevää iloa toisella tavalla: Saan olla osa ratkaisua! Saan pelastaa henkiä!)

En yhtään epäile, etteivätkö ihmiset olisi juuri niin kovilla kuin kuvaavat olevansa. Mutta eivätkö he kuuntele, miten ison osan diskurssista muodostaa nyt tuo kovilla olemisen kuvaus? Eivätkö he koe sen tarvitsevan vastavoimaa? Se tässä tuntuu oudolta.

Nyt on onneksi jo tarjolla ihan järkeviäkin tehtäviä tässä souvissa. Kun pandemia alkoi, totesin aika pian, että oma näkemykseni poikkeaa ympäristön näkemyksistä niin paljon, että taitaa olla ihan turhaa tuutata sitä näkyville, etenkin kun oma viestintäni järkkyy siinä missä luottamukseni ihmisiin. Huomasin senkin, että olen ollut akateemisista piireistä niin pitkään niin poissa, ettei ollut mitään luontevaa foorumia koettaa käynnistellä etabloituneempia tovereita vaikuttamaan. Mitään käytännön apua mihinkään ei viime keväänä myöskään pyydetty (paitsi se yksi mielensisältöjen tutkimus, johon osallistuin, ja koronakevät-tekstikeräys, johon niin ikään vyörytin melkoisen määrän tekstiä - myös kaiken sen, minkä ensiksi aioin julkaista facebookissa tai blogissa mutta poistin sitten liian loukkaavana; ajattelin, että tämä ei ehkä ole kohta, jossa kiristetään kognitiivista dissonanssia). Nyt voin sentään avustaa rokotuksissa. Ensi maanantaina on koulutus. Pelottaa mennä rokotuspaikalle, mutta olen ostanut kasan oikein tehokkaita maskeja enkä usko, että saan koronan, kunhan vain suojaudun riittävän huolellisesti. Pystyväthän terveydenhuollon palkatut työntekijätkin tekemään työnsä eivätkä useimmat heistä sairastu. Tarvitaan vain huolellisuutta ja illuusiottomuutta sen suhteen, kuinka helposti variantit tarttuvat. Ja haluan tehdä edes jotain auttaakseni tätä kriisiä ohi. Jos minusta ei tullutkaan ajattelijaa eikä intellektuellia, kuten nuorena haaveilin, voin sentään toimia avustajana rokotuksissa.

Koska vaikka kuinka Pihlströmin tavoin ajattelen, että ihmisten prioriteetit ovat monasti pahasti hakusessa, en voi mitään sille, että minua huolestuttaa lukea kaikki se uupumus, väsymys, huoli ja monen maailmaan hitaasti hiipivä toivottomuus. Totta kai on odotettavaa, että nämä kaikki piinaavat ihmisiä pandemiassa. Mutta juuri sen takia pandemiassa asiat olisi hoidettava ripeästi.

Ja koska pandemia on parantanut toimijuuttani ensialun jälkeen, annettuani ensin turpiin omalle vaativuudelleni (kuten kai kaikissa toimissani?), yritän toimia ripeästi ja kuten oikeaksi näen. (Samalla kun pelkään ja en todellakaan kaipaisi ihmisseuraa; minua hämmentää, miten voi olla, että edelleen tarvittaisiin satoja rokotuksissa avustajia ja somefeedini on täynnä ihmisiä, jotka valittavat siitä, ettei toisia ihmisiä saa nähdä tarpeeksi - sen perusteella kuvittelisi, että paikoista rokotusten avustamisessa tapellaan mutta kattia kanssa.) Järkevän toiminnan mahdollisuus auttaa katselemaan diskurssien yli kohti metadiskurssia: on vain yksi tämä elämä, sitä on suojeltava, hyväksyttävä se, että se näyttää aivan toiselta kuin mitä joskus toivoi, ehkä toiselta kuin mitä nytkään toivoisi, taatusti, jos vielä jaksaisi toivoa, en taida jaksaa, ja tuo sama elämä meissä kaikissa on ihan uskomattoman sitkeää ja juonikasta, pakenee säätely-yrityksiä ja olosuhteita, puskee, punkeaa, versoo, paleltuu ja toipuu. Voin tehdä, mitä tässä voin tehdä. Se on aivan liian vähän ja silti sen on jotenkin riitettävä.

Enkä yhtään epäile, etteivätkö ne toisten diskurssien viljelijät kokisi myöskin tekevänsä näin. Ainakin osa heistä. Sehän siinä hämmentävää onkin. Mutta pohdiskelen, kuuntelevatko he jonkun ihan muun tilanteen diskurssia näitä on vaikeaa -puheenvuorojaan tuottaessaan. Ehkä sen saman, joka saa niskakarvani pörhistymään pystyyn tuosta tunnehuttulauseesta. Koska ei tunteita voi kieltää, ei se onnistu. Ja on niin monia paikkoja, joissa ei ole sallittua tuntea ja kokea, kuten tuntee ja kokee. Tai ainakaan siitä ei saa hiiskahtaakaan!

On vaikeaa (kolkkoa, sisäistä naurua) olla jotain mieltä, kun sympatiat ovat kaikkien ihmisten puolella. Mutta toisaalta, pitää joitain diskursseja vahingollisina. Sitä diskurssia, ettei saisi tuntea tai kertoa tunteistaan. Ja sitäkin diskurssia, että kerrotaan jatkuvasti vain niistä tunteista, jotka eivät vala kehenkään vaikeassa kriisitilanteessa toivoa, luottamusta ja sinnikkyyttä. Ole nyt tässä sitten. Joten arvostan sitä, että joku kirjoittaa yrittämättä ymmärtää kaikkia. Koska noin minäkin pohjimmiltani ajattelen, että oiekus henkeen ja terveyteen on ensisijaista, vaikka sitten eksyn siihen, että ihmisten pitää saada tulla nähdyiksi ja kuulluksi juuri semmoisinaan, enkä ole tarpeeksi jämäkkä ajattelemaan sitä vaihtoehtoa, että ehkä en sittenkään halua tuntea näitä ihmisiä. Haluanko? Enkö halua? Hitostako minä siitäkään ymmärrän mitään.

Sen kyllä ymmärrän hyvin, että ehkä monikaan ei halua tuntea minua. Olen ymmärtänyt sen nyt kun olen tajunnut, etten voi enää edes äänestää. Hallituspuolueet ovat paljastuneet aivan järkyttäviksi arvoiltaan tässä kriisissä ja oppositiopuolueet jo aiemmin. Varmasti itse sitten olen yhtä järkyttävä arvoiltani heidän mielestään. Hyvästi, yhteiskunta. Kai tämä on vieraantumista. Samalla tunnen toimintakykyni kohentuneen verrattuna tilanteeseen, jossa jotenkin luotin siihen, että muut kyllä tietävät ja heihin voi luottaa ja onko minulla nyt maailmassa mitään virkaakaan.

Kuuntelen, miten viereisessä huoneessa taloustieteilijä selittää oppilaalleen zoomissa ajatusleikkiä, jossa hän maksimoi hyvinvointiaan. Kuvitellaan, että hyvinvointiani maksimoi se määrä pizzaa, jonka saan syödä - meille tuli juuri pizzauuni pihaan postiin kotiinkuljetuksella, ja selvästi teema vuotaa opetukseen - ja mieleni kirmaa kysymään, onko tämä yksi niistä viitekehyksistä, jotka ohjaavat harhaan? Että pitää maksimoida? Eikö kohtuullinen riittäisi? Myös hyvinvoinnissa? Silly example, kuten kuulen Vompsun pahoittelevan, ehkä, mutta entäpä jos siinä onkin perää ja välitön hyvinvointi muistuttaa pizzaa enemmän kuin kukaan haluaisi myöntää?

Markkinoinnista ja kuvaamisesta

Tänään olin osana keskustelua kahden ihastuttavan ja äärisympaattisen olennon kanssa. Tuli puhe markkinoinnista, henkilöbrändäyksestä ja blogeista. Kysyttiin, kirjoitanko blogia, ja vastasin, että kirjoitan. Mutta että tämä ei ole joogaopettajablogi, vaikka minua on likipitäen lapiolla hakattu päähän ja kehoitettu pitämään sellaista.

Muistaakseni kuvasin tätä oksennussangoksi.

On vaikeaa selittää omaa bloggaamista ihmisille, jotka ovat oppineet blogit sillä aikakaudella, kun niihin on jo liittynyt selvemmin markkinoinnin pohjavire. Kai jo aluksikin blogeissa oli välillä googlemainoksia, mutta teksti itsessään taisi kuitenkin pysytellä kaupallisen sisällöntuotannon ulkopuolella. Tai miten sen nyt ottaa: kun bloggasin kuivalehdelle (naurattaa edelleen ystävän luonnehdinta kuivalehden kostukkeesta), olihan se kaupallista sisällöntuotantoa: maksoin vuokrat sillä, että kirjoitin.

On vaikeaa selittää itselleenkään siitä, että oksennussangon täyteen oksentamisesta on joskus saanut rahaa. Kaikkea näemmä tapahtuu. Ehkä ei ole ollenkaan hyvä, että suhtaudun niin pilkallisesti joogapiirien kaikki on mahdollista -sloganeihin. if you can dream it you can do it ja joskus sen tekee vaikkei semmoisesta olisi osannut yhtään uneksua.

Toinen ihastuttavista olennoista oli sitä mieltä, että myös naamastoni oli, öh, henkilöbrändin rakentamista ja palveluideni markkinointia. Olin tästä aika hämmentynyt ja mutisin jotain yhteydenpidosta ihmisiin. Jos ajattelisin sillä tavalla, että kirjoitan palveluideni kohdeyleisölle naamastossa, en varmasti valitsisi aina niitä aiheita - ihan sama kuin täällä. En koe markkinoivani palvelua, koen testaavani, saanko olla olemassa ja ajatella tällä tavalla. Itsehän en lopulta oikein osaa ajatella, että saan olla olemassa, ja ainakin olen kohtuu saletti siitä, etten saisi kokea asioita, kuten koen, mutta olen käytännössä huomannut, ettei kukaan enimmäkseen jaksa ihmeemmin välittää näistä asioista, ja kun kirjoitan ne esiin eikä kukaan tule hakkaamaan minua kirveellä, voin olla tyytyväinen ja kiitollinen ja taas hetken uskoa, että lienen erehtynyt: saan olla, ajatella, toimia näin. Ja kun joku tuohtuu, se tapahtuu joka ikinen kerta jostakin muusta syystä kuin olin osannut pelätä. Niin että tämä on tavallaan hyvin terapeuttista: tiedän, etten kuitenkaan osaa ennakoida, mistä ihmiset suuttuvat, ja että ne asiat, joiden pelkään suututtavan, harvemmin ovat sellaisia. Tietenkään en tiedä, kuinka moni on tallustellut toiseen suuntaan ajatellen, ettei enää ikinä halua nähdä minua - ehkä monikin. Mutta sellaistahan tapahtuu muutenkin. Tämä tällainen sankko-oksentaminen tuntuu itsestäni aika erikoiselta henkilöbrändäysstrategialta. Mutta hitostako minä tajuan näistä jutuista mitään: olen opiskellut filosofiaa, kasvatustieteitä, hierontaa, joogaa ja nyt myös pilatesta, enkä päivääkään markkinointia ja sen sellaista, toisin kuin keskustelukumppanit.

Minua alkoi hieman huvittaa siinä istuessa, koska olin ajatellut aamupäivällä, että joutaessani kirjoitan kahdesta sattumuksesta eiliseltä. Ja kun mietin, miten ne istuivat henkilöbrändäyksen ajatukseen, huvituin.

Sattumukset ovat nämä:

Kävin siis viikonlopun pilateskoulutuksen ensimmäistä viikonloppua. Tietysti kuukautisten kovimmat vuotopäivät osuivat tähän. Ei se mitään: minullahan ei ole mitään kipuja tai sellaisia, ja psyykkisestikin olen vahvimmillani vuodon aikaan. Menin kupittamaan liikuntakeskuksen vessaan vielä ennen aamun ensimmäistä tuntia, jotten sotkisi housuja ja mattoja. Koska olin kiihdyksissä - koulutus on kiihdyttävän hyvä - ja mietin muita asioita, pudotin kupin vahingossa yleisen vessan pönttöön. Istuin hetken ja tuijotin jalkojeni välistä pönttöön: mitä helvettiä nyt teen? Vessa oli sitä mallia, jossa kopissa ei ole edes bideesuihkua. No, koska en saanut aikaiseksi järkevää strategiaa, ongin kupin sieltä pissaisesta ja verisestä vedestä ja pyyhin sen sekä käteni paperilla. Sitten menin yleistilaan ja pesaisin kupin nopeasti lavuaarissa, luikahdin takaisin koppiin ennen kuin kukaan muu tuli ulos kopeista tai sisään ovesta, ja tunkaisin kupin sisääni. Se tuntui vähän ällöttävältä ja riskialttiilta, mutta mitkä olisivat olleet vaihtoehdot? Tunti oli pian alkamassa, muita suojia ei ollut eikä minusta ehkä olisi free bleeding -aktivistiksi heti ensimmäisenä yhteisenä viikonloppuna. Järkeilin: Evoluution saatossa luolamiesoloissa urosten peniksetkään tuskin ovat olleet kovinkaan puhtaita. Emätin on harvoja kohtia, jotka puhdistavat itse itsensä. Silti vähän ällötti. Kun kiiruhdin saliin, huomasin, että tunnin alkuun oli vielä kaksi minuuttia ja meille oli tuotu kärryssä teeastioita ja kuumaa vettä. Kaadoin yhteen mukiin kuumaa vettä ja kirmasin takaisin vessakoppiin, kiskoin kupin sisältäni ja painelin sitä kuumassa vedessä minuutin. Sitten tungin kupin sisääni karmivan kuumana mutta ehkä hivenen desinfioidumpana. Koetin muistella hygieniapassista lukemiani bakteerien kuolema-aikoja. Minuutti tuntui aika lyhykäiseltä ajalta desinfioida mitään, mutta ehkä parempi sekin kuin ei mitään. Sitten pingoin takaisin tunnille, käänsin mieleni pilateksen tekemiseen ja unohdin koko asian. Muistin sen vasta tauolla. Ja illalla. Ja tänään.

Ehkä alan olla kuivilla toksisen shokkioireyhtymän mahdollisuuden suhteen.

Ällötystä ja huolta omasta terveydestä on melko helppoa säädellä kääntämällä huomio johonkin kiinnostavampaan. (Mutta ensi kerralla voisin kyllä ottaa mukaan varmuuden vuoksi toisenkin kuppini, jos liikun kaupungilla. Ehdin viime yön unessa käydä läpi senkin skenaarion, että jouduin sairaalaan antibioottitiputukseen kehtaamatta sanoa, mistä olin hurjan infektioni saanut, koska unessa arvelin saavani sapiskaa siitä, että tein todennäköisyyslaskelmat päässäni kuten tein valveillakin. Jälkiviisaasti: jollain olisi voinut olla tamponeja mukana, jos olisin tajunnut kysyä, mutta ei siinä tilanteessa tullut moinen mieleen - niistä on niin pitkä aika, etten yksinkertaisesti muistanut, että kertakäyttöisiä suojiakin varmasti vielä jotkut käyttävät.)

En oikein tiedä, mitä henkilöbrändillä haluaisin markkinoida kertoessani tämän.

Toinen asia, josta ajattelin kirjoittaa, oli se, miten illalla minua jo nauratti kuppiasia ja olin koulutusviikonlopun hyvin menemisestä (ei yhtään itkemistä, vaikka sanoinkin ääneen, että opiskelin ensin hierojaksi koska ajattelin olevani niin huono liikkuja, ja sitten joogaohjaajaksi, koska ajattelin edelleen olevani liian huono liikkuja pilatesohjaajaksi mutta että nyt olen tullut siihen tulokseen ettei siinä ole kyse siitä, saanko tehdä jotain, vaan siitä, haluanko tehdä jotain) niin hervoton, että tunkaisin viimeisetkin isot lusikat tiskikoneeseen ja tiskikoneen päälle juuri ennen vieraiden tuloa - ja ne olivat tosiaan viimeiset isot lusikat ja olin tehnyt tarjoamiseksi keiton. Tuijotin tiskikonetta kuin riitaa haastaen tajuttuani asianlaidan. Sitten huokasin: okei, syödään ehkä pikkulusikoilla tai jotain. Onneksi vieraat ovat vanhoja ystäviäni ja sikäli samaa heimoa kuin itsekin olen: heidänkään lähtönsä ei ollut mennyt ihan putkeen ja he tulivat puolisen tuntia myöhässä. Siinä vaiheessa, kun tuli keiton aika, kone naksahti sopivasti pysähdyksiin ja saimme kuin saimmekin isot lusikat. Kun vieraat pahoittelivat myöhäisyyttään, kiittelin heitä siitä ja kerroin lusikoista. Kaikki menee hyvin, sanoin.

En ole varma, rakentaisiko tällainenkaan tarina aivan sellaista henkilöbrändiä kuin arvelen myyväksi.

Jotenkin itsestäni tuntuu, että pyrin kuvaamaan elämää sellaisena kuin se näyttäytyy. Ja jotenkin kuvittelen, että markkinoinnissa tämä ei ole keskeistä.

Siinä saatan toki olla väärässä.

Ensimmäinen koulutusviikonloppu pitkästä pilateskoulutuksesta on joka tapauksessa nyt takana ja tunsin olevani aivan oikeassa paikassa. Vaikka onkin ihan selvää, ettei minusta tule piiskanheiluttajaa eikä tsempparia vaan matkaopas mahdottomuuteen, jäykkyteen, tärinään ja niistä huolimatta voimaantumiseen. Ja että pilateksessa kuten muuallakin minulle varmasti riittänee alkeistaso: työtä piisaa siinäkin. 

Täytettyä peltopyytä tapaamassa

Toinen reisi pulleampi kuin toinen, epäsymmetriset kasvot, jähmeä asento. Pidän enemmän tästä puolesta, sanon, tämä näyttää elävämmältä.

 Kutsumme tätä linnuksi ja peltopyyksi, vaikka oikeastaan kyse on jostain aivan muusta. Lintuus ja peltopyys väijyy taustalla, paikoilleen naulittu, täytetty ja neulalla aitoa matkivaksi suittu pinta osoittaa muotoon ja syvyyteen, joka oikeastaan, kun pysähtyy, on jotain sellaista, jota kohti emme halua osoitettavan, emme ainakaan tavanomaisesti eläimiä täytettäessä. Jalustaan kiinnitetty ja nimilaputettu esine ei tavoita lintuutta - pyrähtelevää valppautta, haluttomuutta tulla nähdyksi ja nimetyksi, katsotuksi ja kosketetuksi muutoin kuin suuren tanssin kautta.

Hieman samanlaisen mekanismin kohtaa, kun menee eläintarhaan. Villieläin, jonka kohtaamisen tavoittaa paremmin pienen lapsen piirros kuin vähän vanhemman, kuvaamisen konventioihin vihityn lapsen piirros - paon viivoja paperilla, villisti risteilevä reitti ilman tunnistettavaa kehoa, ruokojen liike, kaikkoaminen - altistetaan vihamielisille silmäpareille, esitetään irrallisena tietynlaisena kehona, toisena, ei-ihmisenä, eläinyksilönä, lajinsa edustajana. Kehon ja sen vankeuskäyttäytymisen ajatellaan voivan ilmentää kokonaista elämänmuotoa.

Samalla tavalla katson kiinnostuneena pysäytyskuvaa linnusta ja täytettyä lintua: tällainen se siis olisi, jos sitä pääsisi riittävän lähellä, voisi tarkastella yksityiskohta yksityiskohdalta kiireettä, pysähtyä sen ääreen. Jos voisi ottaa toisen olennon haltuun, ymmärtää sen perinpohjin. Jos se ei pelkäisi minua (enkä minä sitä), jos sen voisi nimetä ja omistaa. Tällainen se siis todella on kaiken pakonsa takana.

Olen väärässä ja haluan olla oikeassa. Enkä halua tarkastella näin omaa elämääni ja tätä keski-ikäistä kehoa, jota maailma elää milloin asanoina, milloin töinä, milloin levottomina sanojen pyryinä.

Lintu, se joka ei ole tämä tässä, tanssii samaa suurta tanssia: haluaa elää, jatkaa elämää. Sen pakokauhu ja tuska ansan umpikujassa muistuttaa omaani, samoin sen hurmio ja riemu niinä hetkinä, kun valo ja lämpö ovat läsnä enemmän kuin huoli, pelko ja nälkä. Se jatkuu kivistä, ruohoista puista ja vertaisistaan saumoitta, syö ja ulostaa, laulaa ja parittelee, päilyy taivasta silmien peilein. Ei se ole yksilö, ei ilmennä lajiaan. Se syntyy toisista ja yhtyy toisiin, ilmentää ympäristöään, tilanteitaan, populaatiotaan. Se kylpee, sukii, tarkkailee, oppii, ratkaisee pulmatilanteita nimeämättä niitä pulmatilanteiksi ja ongelmanratkaisuksi. Maailma hyppelee sen jaloin lätäköiden tienovilla.

Kuten peltopyy, haluan hyvää. Pidän ruoasta, valosta, lämmöstä, hurmiosta ja laulamisesta, kylpemisestä ja sukimisesta enkä halua tulla nähdyksi ja nimetyksi, katsotuksi ja kosketetuksi muutoin kuin suuren tanssin kautta, niin että lähestyn itsekin, tanssin mukana, nimeämättä ja tulematta nimetyksi, käsittämättä täysin, mitä teen. Ilmennän ympäristöäni ja tilannettani, populaatiotani. Tässä populaatiossa tavataan pitää itsestäänselvyytenä, että sellaisista pulmatilanteista kuin lapsikuolleisuus ja nälkäkuolema ei tarvitse enää välittää, ei tässä populaatiossa. Ongelmanratkaisu huikaisee populaatiossani tehokkuudellaan, koska meillä on sanat, joilla voimme tallentaa ja siirtää ratkaisuja ajasta ja paikasta toiseen. Mutta emme halua kellekään pahaa ja meitä huolestuttaa se, miten toisille käy.

Kun luen lehdestä tarinan kahden valaslajin hybridistä, joka parittelulaulu soi väärällä taajuudella ja joka ei sen takia löydä puolisoa, itken lohduttomasti useamman tunnin. Minun on helppo eläytyä valaaseen, vaikka kuulun lajiin, jota on miljardikaupalla planeetalla ja jota ei voi olla kohtaamatta, meni minne hyvänsä. Ympäristöäni ei sirpaloida eikä tuhota - päinvastoin, minun on vuosi vuodelta helpompi liikkua juuri sinne, minne keksin haluta mennä. Ihmisen tiet kairautuvat kaikkialle ja yhä harvemmassa on se maa tai meri, jossa ei olisi meidän tuoksuamme ja vähintään järjestävien tarinoidemme seurauksia ja rippeitä - muovikääreitä, lääkejäämiä, kaukaisen horisontin kajastuksia, pilvistä takaisin taittuvaa megapolisten valoa.

Koetan ankarasti kuvitella, millaista olisi elää valtalajin nurkissa. En onnistu. Niin monet seikat ovat minulle itsestäänselvyyksiä, kuten se, että jos joku koettaa tappaa minut, laittaa minut synnytyskoneeksi ja riistää lapseni ja maitoni tai kesyttää minut sietämään vatsaani ympäröivän kireän vyön ja metallinpalan suussani, tai kiskoa minut ruokaani kiinnitetystä, nieluuni takertuvasta väkäsestä ympäristöön, jossa koen tuskallisen tukehtumiskuoleman, voin aina avata suuni ja huutaa, potkia ja pyristellä vastaan.

Muutkin potkivat ja pyristelevät, huutavatkin, mutta minun kieleni ymmärretään. Se osoittaa minun kuuluvan valtalajiin.

Jos minua ei pelastettaisikaan, tilanteen mentyä tekijät joutuisivat vastuuseen ja heitä pidettäisiin käsittämättömän julmina. Jos ympäristöni muutetaan sellaiseksi, etten saa sieltä enää ruokaa tai juomaa tai en uskalla liikkua tai ainakin stressaannun niin pahasti, ettei enää tee mieli syödä eikä paritella, voin niin ikään kertoa pahasta olostani ja sille pääsääntöisesti tehdään jotain.

 Toistaiseksi. (Kuinka kauan asiat jatkuvat tällä tolalla, en osaa sanoa. Eivät välttämättä kovinkaan kauan.)

Kun kuolen, minua ei täytetä näytille. Minua ei kiinnitetä alasti tai puettuna seisomaan alustaan, jossa lukee ihminen. Kukaan ei sano, että onpa sympaattinen tai liikuttava. Tai että onpa hän pieni, kuvittelin hänet kookkaammaksi.

Sen sijaan on olemassa tietty riski, että joku saa päähänsä kirjoittaa muistokirjoituksen, jossa kuvaillaan tapaani tanssia suurta tanssia. (Vain sen lapsille soveliaaksi katsottuja osioita, tietenkin.) Huomio kiinnitetään naurettaviin yksityiskohtiin, joiden on tarkoitus samalla osoittaa erityislaatuisuuttani ja kuvata ympäristöä, jonka osa olin. (Lajiakin kenties - ehkä juuri siksi pidetään tiukasti huolta siitä, ettei tekstissä ole liian suoria viittauksia toimintoihin tai tuntemuksiin, jotka jaan tai voisin jakaa peltopyyn kanssa.) Toivon, että tekstissä viitataan siihen, mitä pidän ihmisen ainoana mahdollisena vastuullisena valintana tässä tilanteessa - siihen, että nautinto kytketään irti tyypillisistä seuraamuksistaan, että ihmisen suurta tanssia tarkastellaan osana vieläkin suurempaa tanssia, jossa olennot tanssivat rinnakkain. Jos haluan rauhan, antibiootit ja pienen lapsikuolleisuuden, on minun maksettava siitä jollakin. En halua maksaa siitä peltopyyllä tai pandalla, en yhdelläkään sammakkoeläimellä tai korallilajilla. On oikeastaan vain yksi seikka, jolla pystyn maksamaan edes osan itsestäänselvyyksistäni. Se on tulenarka aihe, johon yksikään poliittinen puolue ei uskalla vielä tarttua ohjelmissaan ja josta kirjoitetaan lehdissäkin kovin kitsaasti. Tuo asia ei ole pienimmässäkään määrin minua, se on ympäristöäni, populaatiotani - olkoonkin että tuo ahdistus ja siitä kiteytyvä valinta esitettäisiin taatusti henkilökohtaisena piirteenä: siten muistokirjoitukset näet laaditaan.

(Kuulin toissapäivänä, että ihminen, jota pidin vertaisenani tässä pohdinnassa, on hänkin loikannut. Hän, joka erotessamme sanoi, että hän pelkää, että hänen on vaikeaa löytää ketään toista sellaista, joka jaksaa tässä asiassa pitää yhtä lujasti kiinni siitä, että kaikki olennot haluavat hyvän elämän, ja että koska hyviä elämiä on luvassa vain rajatulle määrälle olentoja, ei auta kuin pitää tiukasti lukua siitä, minkä määrän olentoja tuo itse todellisuutta jakamaan, jos ei ole valmis lahtaamaan ketään muuta. Hän taisi olla oikeassa. Hän ei löytänyt sellaista kumppania, joka olisi ajatellut henkilökohtaista etiikkaansa näin. - Vaikka onko mikään etiikka oikeastaan henkilökohtaista muussa kuin siinä mielessä että voin vaatia asioita ainoastaan tältä olennolta, jota puhuttelen minäksi? - Uutisen kuullessani tajusin kouriintuntuvammin, miten valtavia erot saattavat olla: kun ennen niin samanmieliset ja toistaan tukeneet ihmiset lähtevät kulkemaan eri suuntiin, he saattavat päätyä päinvastaisiin ratkaisuihin suurimmissa mahdollisissa kysymyksissä. Tunsin äkisti itseni samaan aikaan hyvin yksinäiseksi - sinäkin, sitten, luotin sinuun niin lujasti tässä asiassa - ja samalla yllättävällä tavalla tyytyväiseksi: kas niin, ehkä sittenkin jossain mielessä minä, jota ajateltiin ympäristöasioissa ehkä vähän sellaisena maskottina ja harrastelijana - muistan muutaman keskustelun asiasta -, olinkin sitoutuneempi niihin juttuihin kuin ne, joita ajateltiin vakavastiotettavina, radikaaleina, elämäntyötään toteuttavina. Ai että, ilkun itselleni, sinä turhamainen typerys. Ikään kuin tuolla nyt kannattaisi hekumoida, että itseään ilmentävä elämä on itsepäinen ja arvo-ohjautuva. Ikään kuin olisi jokin minä, eikä tiettyä ympäristöä, syömistä, paskantamista, ajatusten laukkaa, kaiken ainutkertaisuus ja ohikiitävyys ja sitten äkkiä kaiken korjaava hetki - - )

Niin, jäin muistokirjoituksen pohtimiseen.

On kuitenkin liian varhaista ajatella kuolemaa muuten kuin savasanassa päivittäin. On paljon tehtävää. Ihmisillä on aina niin paljon tehtävää, koska meillä on työ, ja talous, ja kaikenlaisia jaloiksi tavanomaisesti hahmotettuja pyrintöjä kuten taide, ymmärtäminen ja niin edelleen.

Jotkut ajattelevat, että ne versovat suuresta tanssista itsestäänselvästi. Jotkut ajattelevat niiden kilpailevan huomiosta suuren tanssin kanssa ikään kuin seurausta tarkkailtaisiin syyn sijaan. Nytkin minut ollaan heittämässä pihalle, jotta taide voisi tapahtua eikä koko ilta tuhriintuisi johonkin, mikä ei tee ketään kuolemattomaksi ja jota ei taatusti mainita muistokirjoituksissa. Ajattelen näin ohimennen samalla kun vilkaisen sivusilmin valokuvaajaa.

Ajattelua, puhetta, toimintaa: siirrämme oivalluksia ja tuhoamme vahingossa sen, mitä rakastamme.

Toinen reisi pulleampi kuin toinen, epäsymmetriset kasvot, jähmeä asento. Pidän enemmän tästä puolesta, sanon, tämä näyttää elävämmältä. Valokuvaaja mutristelee huuliaan ja kääntelee lintua, etsii sen kasvoista vastausta ongelmaan, miten kommunikoida tiettyä abstraktia ideaa tuotekuvan tapaan toteutetulla otoksella täytetystä linnusta. 

Parhaana aiheena "ei mitään erityistä"

Käymme teatterissa Vompsun kanssa katsomassa Lispectorin Tähden hetken dramatisoinnin. Lakkaan istumasta katsomossa samalla hetkellä kuin näytelmä alkaa. Huudan hiljaa niin kovaa kuin pystyn. Hiljaa: ettei häiritse toisia.

Kummallista, miten teatteri parhaimmillaan toimii. Tämä on kolmas kerta, kun niin käy. Että rajat täysin lakkaavat olemasta. Että on jokainen henkilö näyttämöllä, tuntee heidän sisäiset pienet ja suuret banaalit myrskynsä, heittelehtii niiden mukana ja on vähällä tempautua seisaalle ja harhailemaan näyttämölle. Ja koska kieltää sen itseltään, ehkä vain itkee hieman ja huomaamattomasti. Ja samalla kokee jotain niin väkevää iloa, että sitä on vaikeaa kannatella.

Jälkikäteen olen tyhjä enkä osaa sanoa mitään. Ehkä sen, että tämä on top kolmosta teatterinäkemisistäni Tampereen työväen teatterin Sokrateen puolustuspuheen ja Generaattorin Mustan lesken kanssa. Vielä vähän myöhemmin säpsähdän hereille siihen seikkaan, että näitä näytelmiähän yhdistää muutamakin asia. Ensinnäkin kaikkien taustalla on itselleni tuttuja ja ennestään tärkeitä tekstejä (Apologia, Szymborskan runot, Tähden hetki), jotka ovat liikauttaneet teksteinäkin, tuntuneet koskettavan jotakin olennaista. Toiseksi, kaikki nämä tekstit sisältävät jonkinlaista ydintekstiä elämisen ja kuolemisen jännitteestä. Mikä tekee elämästä elämisen arvoista? Mikä on epävarman, värisevän elämän voima kuolemisen ainoaa varmuutta vasten?

Vompsu masentuu näytelmästä ja puhuu sen jälkeen sävyyn, jota kutsuu itse kyyniseksi. Hän kysyy, johtuvatko pakko-oireet vain siitä, että on arvottanut elämää niin paljon enemmän kuin sitä seuraavaa kuolemaa. Hän tuntuu tuomitsevan aiemman käsityksensä. En osaa sanoa siihen mitään, hämmästelen vain hiljaa itsekseni, miten päinvastaisella tavalla teksti ja esitys painavat jälkensä itseeni. Miten juuri kuolemisen varmuus ja iholle tuleminen saavat nostamaan niskaa ylpeästi ja mahdollistavat kehon painon kannattelemisen. Ei se ole kuollutta painoa. Kaikkea tuota varmuutta, ainoaa (mutta hyvin tuntematonta) varmuuttamme, vasten hahmottuu sykkeen ja hengityksen päättäväisyys.

Ja kuuntelemalla toisen sanoja löytää itsensä. Hahmottaa: kas niin, tämä minua kiinnostaa. Se miten ihminen elää ennen kuolemistaan. Ei mikään suuri juonikuvio, ei. Ennemminkin asenne, jonkinlainen keveä itsensäunohtaminen, jota tapahtuu päivittäin tuntikausia, ja jonka vallitessa elämä jatkuu särähdellen, nuljuen, enemmän nimeämätön havainto ja tuntemus kerrallaan kuin tavoitteisesti tai suunnattuna. Samaan syssyyn mietin sitäkin, mitä olen potenut teinistä saakka, ainakin siitä saakka kuin äidinkielen opettaja pyysi minua harkitsemaan vakavasti kirjoittamista työnä. Kauhua siitä, ettei minulla ole mitään aihetta. Ei ole mitään historiallista vaihetta, josta haluaisin kertoa totuuden (koska en hahmota sellaisia asioita, en ainakaan usko hahmottavani). Ei ole oikein mitään asennettakaan, tai ideologiaa, jonka haluaisin laittaa tekstin tulikokeeseen. Eivät minua niin kiinnosta ihmissuhteet tai itsensä kehittäminen, koulutuspolitiikasta puhumattakaan. Tasa-arvonkin suhteen epäröin: minusta tuntuu, että ihmisten kokemuksia on tajuttoman vaikeaa verrata, ja että jo senkin saaminen selville, mikä heille on todellinen, koettu mahdollisuus, käy varsin vaativaksi ellei suorastaan mahdottomaksi.

Ehkä siksi Lispector ja monet runot tuntuvat tärkeiltä. Eihän niissä sillä lailla puhuta mistään erityisestä. Kun puhutaan jostain erityisestä, se voi tuntua tutulta tai vieraalta, ihailtavalta tai epäillyttävältä. Mutta kun ei puhuta mistään erityisestä, on mahdollista tai helppoa tai luontevaa (tai mitä se nyt sitten onkaan) solahtaa siihen ei-mihinkään-erityiseen, hengittää sitä, kadottaa ero itsen ja tekstin välillä, kokea kerrankin tiedostaen ja sanallistettuna tilaa, jonka yleensä ohittaa huomaamatta, taustatunnetta, jota ei voi nimetä vielä minkään eriytetyn tunteen nimellä.

Ja kun tarkemmin vaivaan päätäni, juuri tähänhän ympäristöestetiikkakin kehottaa suuntaamaan havaintoa: taustaan, ympäristöön, tuntemuksiin joita tuskin hahmottaa.

Sitä en kyllä tiedä, miksi juuri ne tuntuvat kiinnostavilta. 

Pysähtyminen

Tämä saattaa olla viimeinen päivä, kun harmaa kolli Lohi on täällä. Toivon, ettei niin ole, mutta en tiedä. Huomenna aamulla otamme bussin heti aamulla puoli seitsemän aikaan ja ajamme Viikkiin pieneläinsairaalaan kissan kanssa. Olen varautunut kaikkeen. Tai voiko kaikkeen varautua? Mutta olen varautunut siihen, että kun haen kissan iltapäivällä, kuulen informaatiota, joka saattaa tarkoittaa, että minun on pystyttävä päättämään mahdollisesta eutanasiasta.

Toivoisin voivani sanoa, että filosofian opinnot jotenkin olisivat esillä tätä asiaa harkittaessa ja tähän valmistautuessa. Mutta en voi väittää niin. Ei: läsnä on aivan toisia kuvia, paljon merkittävämpiä ja syvempiä, sellaisia, joihin ei ehkä pysty mikään argumentaatio eikä järkeily. Kuvia lapsuuden kesistä, viileistä sateisista kesistä, kesistä joina opettelin kasvien sielujen tuntemusta ja koetin tuijottaa puista kuolleiden kasvoja, joita isoäiti näki niissä pinnistelemättä. (Myöhemmin lakkasin yrittämästä ja olen koettanut sulkea koko idean maailmani ulkopuolelle koska haluan uskoa, että elävät elävät ja ilmaisevat itseään ja kuolleet ovat lakanneet olemasta eivätkä siten ilmaise itseään kuinkaan, mutta kyllä se unissa palaa edelleen. Ja joissain kuvissa. Mutta minun kuolleeni ovat hyväntahtoisia eivätkä vaadi mitään. Tiedän että minua on rakastettu ja että olen rakastanut takaisin.) Pyysin isoäidiltä, että hän eläisi yhtä pitkään kuin minä. Meni monta vuotta ennen kuin ymmärsin, miksi ihmeessä sellaista pyysin. Vain hänen kanssaan sain olla juuri sitä mitä olin, tuntea juuri kuten tunsin, sain säikkyä ja itkeä ja käpertyä sänkyyn, olla vain. Hän ei jaksanut tai halunnut pyytää mitään sen kummempaa kuin että pidin kädestä kun sydämeen koski. Ja niin me sitten istuimme ja pyysin, ettei hän kuolisi.

Kun isoäiti sitten kuoli - monien rakkaiden hevosten kuolemisen jälkeen; hevoset pistään helposti makkaraksi, kun niistä ei enää ole juoksemaan täysiä tunteja, onhan niiden ylläpito kallista - tuntui jotenkin typerältä, että ihmiset itkivät hautajaisissa. Arkulle oli viritetty Inkerinmaan lippu. Oli vaikeaa ymmärtää, mitä ne kaikki puheet tarkoittivat. Vasta myöhemmin tajusin, ettei isoäiti ehkä kaikille samoja asioita puhunut. Ei hän minullekaan puhunut kauneusleikkauksistaan. Sen kuulin vasta myöhemmin, kun äiti itki siskon nenäleikkausta. Että samat asiat, samat kiroukset, toistuvat, vaikka ne koetetaan vaieta pois. (Siinäpä yksi syy, miksen usko vaikenemiseen.)

En osannut itkeä isoäitiä, mutta jollain tavalla surin ja ajelehdin kyllä. Vähän hautajaisten jälkeen halusin kuolla itsekin, koska tuntui, ettei ollut enää ketään tai mitään syytä elää, etten jaksanut, että olin jäänyt täysin yksin. (Totta vie siihen liittyi etupäässä muuta, mutta ilman isoäidin olemassaoloa minusta tuntui jotenkin siltä, ettei minulla ollut muuta vaihtoehtoa kuin niellä kaikki vastaantuleva, ja sitähän riitti nieltäväksi.)

Vasta myöhemmin, vuosia myöhemmin, kun menin hakemaan kissataloon toista kissaa seuraksi Negaatio siilipallolle, tajusin, miten paljon olin isoäitiä kaivannut. Se johtui Lohesta. Heti kun näin sen, olin varma, että se oli isoäitini. Jollain kummallisella tavalla. Sillä on samanlainen katse ja olemus. Se halusi heti mukaamme, ja kotona asettui heti taloksi ja kipusi sänkyyn kanssani nukkumaan niin että kun heräsin keskellä yötä, ihmettelin unenpöppörössä, miten avokin pää oli niin pieni ja ... kehräävä. Ennen kuin tajusin, että se oli Lohi, joka makasi siinä pää tyynyllä, katseli minua ja hyrisi.

Eron jälkeen aloin kursiutua kokoon, kun voimaannuin hakemaan Lohen itselleni. En osannut sanoa haluavani muuta, en osannut toivoa eksältä mitään, tunsin syyllisyyttä lähtemisestäni ja minusta olisi ollut ihan okei jos eksä olisi tuhonnut kaiken, vaatteet, taulut, keramiikat, ihan kaiken, olisin ymmärtänyt sen, mutta ei hän ole sen tuhoavampi kuin minäkään. Olin vain niin kauhuissani käyttäytymisestäni etten aluksi oikein kokenut olevani oikeutettu oikein minkään asian mukaani ottamiseen, mutta Lohen osasin muutamien kuukausien päästä haluta, ja heti kun osasin haluta sen takaisin, hain sen (ja myös sain sen). (Nykyisin kaipailen esimerkiksi jo jäätelökonettakin, joten ehkä alan olla palautunut erosta ja maadoittunut takaisin materiaaliseen kulutustodellisuuteen. No, onhan siitä tietysti seitsemän vuottakin.)

Nyt kun saattaa olla viimeinen päivä Lohen kanssa, olen koettanut makoilla sen vierellä, silitellä, hengittää sen läsnäoloa. Kummallinen, upottava olo: elämässä on niin isoja asioita kiinni niin pienissä asioissa. Entä jos olisimme menneet kissataloon päivää aiemmin? Lohi olisi ollut edelleen karanteenissa ja olisimme tulleet kotiin toisen kissan kanssa. Olisin kiintynyt siihenkin, tietysti, mutta se ei olisi ollut isoäitini enkä olisi saanut sen myötä takaisin tunnetta, että olen tervetullut kotiin. Pystynkö säilyttämään sen tunnun sitten kun kissan on aika lähteä? Tai kadota? Joka tapauksessa, päätökseni hoitosuunnitelmasta ei voi perustua levottomuudelleni eikä epäilyksilleni tämän asian suhteen.

Isoäiti puhui kuolemisesta kaiken aikaa. Teema askarrutti häntä. Hän oli valmis lähtemään, hän väitti. Silti hän tappeli vimmaisesti luovuttamista vastaan. Hän itki ja lysähti kasaan, makasi patjalla ja huusi haluavansa kuolla nyt, ja sitten seuraavaksi hän teki kaikkensa hoitaakseen itseään ja kipujaan, säilyäkseen järjissä. Ehkä se on tyypillistä vaikeasti sairaille aikoina, jolloin kipulääkitykseen suhtaudutaan välinpitämättömästi ja korostetaan mieluummin potilaan mahdollista opiaattiriippuvuutta kuin hänen elämänlaatuaan.

Isoäiti suuttui, kun pyysin häntä elämään vähän kauemmin vielä. En pyytänyt monta kertaa, luovutin aiheen hänen päätettäväkseen jo kauan ennen kuin hän sitten lopulta kuoli koomassa molemmat jalat amputoituna. Kun soudimme ja huopasimme kirkkaalla rotkojärvellä nostaen verkkoja ja katiskoja värikkäät kirpputorivaatteet päällämme ja huivit hiusten suojana, katselin hänen käsiään ja kasvojaan ja ajattelin, että hän haluaa kuolla. Etten saa toivoa hänen pysyvän elävänä. Selvä. En toivo.

Se kaikki palautuu kummallisella tavalla tähän päivään, jolloin ilma tuntuu olevan niin ohutta, ettei syväänkään hengittämällä saa täytettyä kehon hapentarvetta. Rintakehä on jähmettynyt odottamaan iskua, maankamaraa, kehoni elää edelleen pienen apinanpoikasen vaistonvaraista reaktiota putoamisen tunteeseen. (En tiedä, uskonko tuohonkaan, tuo on Feldenkraisin päätelmiä, onko sillä väliä, mihin uskoo, joka tapauksessa tuo puppu tulee kutsumatta paikalle ja selittää selittämistään.) Sade putoaa ulkona, koira haluaa tunkea itsensä ensimmäiseksi silitysjonossa, kissa väistää. Eivät ne tiedä huomisesta ja vaikka tietäisivät, välittäisivätkö ne, kuka sen tietää. Haluaisin olla kuten ne, mutta tiedän huomisen. Elämisen ja kuolemisen suhteen tiedän yhtä vähän kuin ne.

En tiedä sitäkään, haluaisinko olla elossa vai en.

Mistä sen voi tietää, jos ei tiedä, mitä nuo asiat tarkoittavat?

Joka tapauksessa, olen elossa ja on hengitettävä siitäkin huolimatta että ilma tuntuu korvikkeelta.

Ilta käy myöhemmäksi, Vompsu nousee lentokoneeseen Lapissa, palaa, Fauni kuuntelee konsertissa populaarimusiikkia, harmaa kolli nuolee tassujaan, on herännyt uniltaan. Huomenna matkaan sen kirousten saattamana heittelehtivissä, aamunkylmissä busseissa ja koetan pysyä päivän ajan järjissäni, pilatestunnilla, lounaalla ja kirjoittaessani kasvatussosiologian oppimispäiväkirjaa, ja yritän ehkä jopa osallistua keskusteluun laadullisen tutkimuksen luennolla.

On selkeää, ettei kissalla ole tällä erää minkäänlaisia kipuja. Se tuntuu tärkeältä. Se katselee kummissaan alakuloani ja levottomuuttani, väsymystäni. Sinä lohdutit minua kun olin sairas, sanon sille, sinä lohdutit kun olin sairas ja surullinen ja menettänyt rakkaitani, sinä olit aina siinä, hyrisit ja puskit. Nyt minä lohdutan sinua, kun olet sairas, ja sitten kun sinä menet, on toisia, jotka tulevat lohduttamaan, sinä tiesit sen ennen kuin minä tiesin, aina on joku joka katsoo suoraan silmiin ja tulee ja koskettaa, kantaa sen kaiken ylitse, keinuttaa sylissään tai puskee päällään, työntää kehonsa niin lähelle, että oma heikentyvä lämpö saa uudelleen kiinni elämästä. Ja sitten kun minä menen jonkun elämästä, heilläkin on aina joitakuita, jotka tulevat lohduttamaan, pitelevät tai silittävät.

Sitten kun minä menen, se ei ole enää minun pulmani. Ja kun sinä menet, kissa hyvä, se ei ole sinun pulmasi. Sitten sinä tulet unessa luokseni ja ehkä minäkin tulen niiden uniin, jotka luulevat menettäneensä minut jo nyt. 

Nälkä kasvaa syödessä

Kissan jalat on koetettu kietoa tiiviisti mutta satuttamatta pyyhkeen sisään. Kissakapalo ei käyttäydy, kuten muumioiden pitäisi: sen tassu luikertelee loukusta ja suu sylkee, minkä ehtii. Ruisku on ladattu critical care -ruoalla, jota on lällistetty vedellä juuri sen verran, että sen ruiskuttaminen nieluun käy mahdolliseksi. Nieluun ruiskuttaminen jää silti teoreettiseksi muotoiluksi, koska ainakin yhtä paljon tavaraa lentelee Faunin kasvoille, vaatteille sekä tietenkin kapalopyyhkeelle. Ohi menee niin paljon, että operaation päätteeksi Fauni menee suihkuun ja kuivaa itsensä vahingossa sitten kapalopyyhkeeseen.

Pakkoruokinnassa on jotakin, mistä en pidä. Haluaisin ajatella eläimen vaistoineen ja tuntoineen tietävän paremmin, mikä sille on parhaaksi. Entä jos se haluaa kuolla? Millä ihmeen oikeudella me nöyryytämme sitä kietomalla kapaloihin ja tunkemalla ruskeaa mössöä sen suuhun? Vahvemman oikeudella? Niin kai. En haluaisi joutua valtaa käyttelevän vahvemman asemaan, en etenkään silloin, kun en pohjimmiltani voi sanoa, ettei tässä vallassa olisi kyse mielivallasta.

En keksi ainakaan tältä istumalta valtaa, jossa ei olisi kyse mielivallasta tai jonka kohdalla ei ainakaan voisi kysyä, voisiko kuitenkin, intuitioiden vastaisesti, olla niin.

Asian tekee mutkikkaammaksi se, että olen halunnut lakata elämästä tietyssä elämäntilanteessa. Tai no, tiettynä jaksona, kouluaikana ja vähän sen jälkeen. Tuo intuitio on ollut aika ponteva ja tilaa ja aikaa ottava. Entä jos kissalla on jokin samanlainen? Jokin syyhän sille on, että se lakkaa syömästä. Viimeksi sen tehdessä näin ei saatu selville, oliko se ensin lakannut syömästä vai saanut maksakirroosin. (Seuraussuhde voi mennä kummin päin vain tai näin ainakin eläinlääkäri esitti.) Nyt maksa-arvot ovat kohdallaan, samoin muutkin veriarvot. Vatsassa mikään ei arista, hampaat näyttävät olevan kunnossa. Kissa ei vain halua syödä. Ja muutakin: sen pontevuus ja iloisuus, seurallisuus ja elämänhalu näyttävät selvästi kadonneen. Se makaa sängyllä tiukkana laihana keränä tai järjestää itsensä sfinksiasentoon nenä seinää vasten kuin ilmoittaakseen, ettei aio seurustella kenenkään kanssa. Ovelle jolkottamisen ja juoruilun sijaan se laahustaa katsomaan, naukaisee käheästi ja laahustaa takaisin sänkyyn. Tai vain makaa sängyssä.

En osaa sanoa omaltakaan kohdaltani, onko parempi jonkin hämärän kokonaisuuden kannalta, että elän vai että olisin onnistunut yrityksessäni lopettaa eläminen. Aina silloin tällöin palaan tuhlaamaan aikaani kysymyksen parissa. Kirjoitan tuhlaamisesta, koska pidän melko selvänä, etten osaa vastata kysymykseen enkä oikeastaan edes löytää siitä mitään mielenkiintoista uutta harkittavaksi. Fakta nyt joka tapauksessa on, että istun tässä ja kirjoitan, joten jossain mielessä minun täytyy elää. Aika todistettavasti ja tukevasti. Enkä aio tehdä sille yhtikäs mitään, en enää. Tämä suhtautuminen on kestänyt niin pitkään vakaana, että alan suhtautua tähänkin kuin faktaan, epävarman ennusteen sijasta.

Omalta kohdaltani minun ei tarvitse päättää, millaisia toimenpiteitä sallisin itselleni tehtävän, jotta pysyisin hengissä. Yhteiskunta tai lääkärikunta, miten sen nyt mieltää, on päättänyt puolestani, että jos toipumismahdollisuuksia on, toimenpiteisiin ryhdytään. (Jos rahaa on, tietysti. Yhteiskunnallisen tilanteen muuttuessa asenteet saattavat muuttua.) Kissan kohdalla minun sen sijaan pitää päättää. En halua kuulostaa kylmältä: tietysti haluaisin kissan elävän ikuisesti, tai ainakin pitkään. Se on elämäni pitkäaikaisin palanen. Mutta en tiedä, onko se mikään syy ajatella, etten käyttäisi vahvemman mielivaltaa kissaa kohtaan päättäessäni sen puolesta, mikä on sille parhaaksi. Mitä ylipäänsä ymmärrän kissan kokemuksista? Hyvin vähän.

Anoreksiaan sairastuneen kissan toipumisarvio on fifty-fifty pakkoruokinnasta huolimatta. Olemme kerran onnistuneet kissan kanssa, tuoneet sen vielä hurjemmasta kunnosta takaisin. Toisaalta se oli silloin nuorempi. Toisaalta sen maksa ei ole nyt vielä alkanut tulehtua, koska toimin nopeasti tajutessani sen lihaksiston alkaneen kuihtua ja sen käyneen kevyeksi ja hiljaiseksi. Ei minulla ole tähän oikeutta, ajattelen tunkiessani ruokaa kissan nieluun. Tietysti se nostaa muitakin kysymyksiä oikeuksista. Mihin minulla on oikeus? Ehkä jossain määrin määrätä kehostani ja ajankäytöstäni. Mutta aika harvoin tunnen toimivani oikeutetusti missään ja mitenkään. Ehkä eniten silloin, jos puolustan jonkun toisen oikeuksia tai autan jotakuta toista. On vaikeaa väittää, siinä kohdin, ettei minulla olisi oikeutta tehdä niin. Asia käy paljon hankalammaksi silloin kun yritän muotoilla pitäväni jostain tai haluavani tehdä jotakin itseni vuoksi. Se ei koskaan tunnu oikeutetulta. Pystyn järkeilemään itseäni toimivaksi, mutta yhtäkaikkisesti toimin hieman korvat luimussa.

Katselen kissaa, joka on käynyt sängylle ja nuolee ruokamössöroiskeita turkistaan inhosta värähdellen. Ei auta kuin ottaa ruokinta kerrallaan ja tuudittautua ajattelemaan, ihan kokeeksi vain, että sanonta nälkä kasvaa syödessä pitää paikkansa. Ajattele sitä kokeena, sanotaan kognitiivisessa terapiassa. Myyn tämän kaiken itselleni kokeena. No, katsotaan nyt, mitä tapahtuu.

Mitä tapahtuu: Ajattelen, mikä lopulta on tärkeää ja tekee elämästä elämisen arvoista. Miksi siihen on niin vaikeaa kiinnittyä, huomata sitä, tyytyä siihen. Onnistun siinä hetkittäin ja paljon, paljon useammin kuin ennen, nuorempana, mutta elän edelleen äänien kanssa, jotka huomauttelevat, että onpas tuossa rumaa ihraa lihasten päällä ja on typerää kuvitella, että tämä nykyinen koulutusohjelma muuttaisi yhtään mitään tai avaisi yhtään ovea työelämään ja ihan on oma syysi, että olet halunnut jotain tiettyä etkä tyytynyt johonkin missä laiskuudellasikin pärjäisi. Jätän äänet omaan arvoonsa mutta kuulen ne silti. Joskus väsyneenä itken niiden takia. En ei-väsyneenä, en enää. Mutta välillä olen väsynyt enkä jaksa sanoa mitään vastaan. Väsyneenä en aina muista, että äänet eivät ole ikinä tyytyväisiä. Teki, miten teki, aina ne löytävät huomautettavaa.

Sikäli on aika samantekevää, mitä tekee, jos siitä tulee aina kielteistä huomautettavaa.

Tavallaan ennen oli helpompaa, ennen kun en osannut ajatella, ettei ihminen saisi olla kynnysmatto. Tai että ainakaan se ei pidemmän päälle tee hyvää yhtään millekään. Ei tallaajalle, ei matolle, eikä normaalille, jota he käyttäytymisillään rakentavat.

Ei auta kuin sinnitellä tilanteessa, katsella näitä ankeita näkymiä ja ideoita ja kuulla äänet ja kohauttaa hartioitaan ja jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Jatkaa: ottaa etäisyyttä, palata, sitoutua, tehdä, uppoutua, väsähtää, ottaa etäisyyttä ja niin edelleen. Ei mielivallan ajatus ole mikään uusi. Eikä se, etten ole varma tekemiseni oikeutuksesta. Eikä se, että pysähdyn hämmentyneenä siitä, ettei mitään readymade-merkitystä voi tosiaan anoa mistään. Että merkitys on heijastettava itse. Tai vielä todentuntuisemmin, että se on piru vie raavittava kynsin kivenkovaan pintaan. Heijastaminen kuulostaa liian keveältä ja automaattiselta, peilimäiseltä. Peili ei voi kuin heijastaa. Ihminen sen sijaan voi tosjahtaa kohtaan, jossa merkityksiä ei noin vain löydy tai tehdä. Jossa on tyhjyys, merkityksetön, sokea koneisto, joka hyörinästä huolimatta ei lopulta näy muuttuvan mihinkään. (Totta kai se muuttuu, sanoo osa. Älä ole kärsimätön...)

Kissa palaa toisen huoneen vierassängyltä toisen huoneen sängylle, jossa nöyryyttävä syöttönäytelmä on tapahtunut. Sen toisessa kyljessä on märkiä länttejä, joista se tai toinen kissa on nuollut toipilasruokaa. Onkohan se masentunut, huomaan pohtivani. Kissalle on määrätty masennuslääkettä, joka sivuvaikutuksenaan lihottaa. Nyt tavoitellaan sivuvaikutusta. Mutta voihan se masentunutkin olla. Mietin, mitä masennus muutenkaan tarkoittaa, miten sitä käytän ja miten sen ymmärrän. Sanon joskus olevani masentunut, hetkittäin, mutta yhdistän sen aivan muuhun kuin merkityksettömyyteen. Pikemminkin silloin kaikki on hyvin vahvasti merkittyä ja olen epäonnistunut noiden merkitysten mukaisesti. Petyn itseeni, vihaan itseäni pistävästi ja lamaannun hetkeksi, ajatuksetkaan eivät tahdo liikkua, märehdin. Se ei ole vielä kestänyt kauan. Paljon useammin vaikeat oloni ovat sellaisia, että ajatukset sinkoilevat valtavalla intensiteetillä, haluan toimia heti nyt, rimpuilla pakoon kauhusta, tehdä lopullisia ratkaisuja ja olen varma, että juuri sillä hetkellä ymmärrän kirkkaimmin, miten maailma makaa ja miten sen ongelmat ratkaistaan. (Olen pohtinut, johtuuko intensiteetti ja kirkkauden tunne siitä, että kerrankin toimintasuunnitelmani ovat linjassa itseäni solvaavien äänien kanssa, että kerrankin järkeily jyskyttää juuri siihen suuntaan, joka tuntuu aina leijuvan muissakin tilanteissa lähes näkyvänä mahdollisuutena - johon en yleensä kiinnitä huomiotani, mutta joka yhtä kaikki äännähtelee silloin tällöin.) Se ei jotenkin minusta kuulosta masentuneelta. Ja sitä vaikeat oloni lähinnä ovat: räjähtävää toimintavalmiutta, hetkellistä absoluuttista varmuutta.

Tai ei niissä oikeastaan kyllä enää ole absoluuttista varmuutta kuin tosiaan aivan hetkittäin. Nämä hetket eivät ole niin pitkiä, että todella toimisin niiden aikana juuri mitenkään. (Yleensä haluan sanoa ihmissuhteeni irti, koska koen tuottavani muille pelkkää kärsimystä.) Lähinnä kuuntelen miltä tuntuu ja sitten hengitän ja muistutan itseäni siitä, että tämä on toistuva tuntu, toistuva käytösmalli ja yleensä kukaan ei ole erityisen ilahtunut sen ilmestymisestä kuvioihin, kaikkein vähiten minä itse.

Kissan käyttäytyminen näyttää jotenkin enemmän siltä millaiseksi kuvittelen masennuksen. Mutta en tiedä, kenties nimeän aivan hullusti. (Se tuntuu jopa todennäköiseltä mutta tämä ei ole alakuloinen toteamus, kunhan vain totean, ei siihen liity sen kummempia tuntemuksia. Olen tottunut olemaan väärässä.)

Kissa kiertyy taas kerälle. Katselen sitä ja tunnen valtavaa avuttomuutta. On niin vähän, mitä voi tehdä. Eikä siitäkään ole varma, toimiiko raivostuttavasti ja mielivaltaisesti. Olen kaksin tuon tyhjyyden kanssa, vaikka Fauni liikkuukin huoneistossa ja kissa hengittää kerällä. Onko heidänkin sisällään tai ehkä pikemminkin ympärillään sama tyhjyys, sama itsestäänselvyyksien puute? Koetan muistaa, tuntuuko minusta aina tältä, ja luulen, ettei tunnu, mutta toisaalta minusta tuntuu myös siltä, että aika usein tämä on näkökentän rajamailla ja käännän tahdonalaisesti katseeni poispäin siitä, katselen detaljeja, kiihdyn niistä, raavin merkityksiä innokkaammin tai ainakin pontevammin, sen sijaan että vain lepäisin ja hyväksyisin tämän mykän universumin, nimeämättömät, epävarmat tapahtumat.

Kuulostaapa synkältä. No mutta, ei tämä tapahdu ilman pontevuutta. Tarkoitan: aina kun kirjoittaa, tekee jotain. Raapii niitä merkityksiä. Pontevasti. Vaikka tietää, ettei tilanne siitä muutu. Tai ehkä muuttuu. Mutta ei kuten sen kuvittelisi muuttuvan.

Katselen kissaa ja silitän sitä varovasti. Se ei jaksa reagoida ihmeemmin. Välillä se juttelee, jopa kehrää ja kellii, mutta ei juuri nyt. Takerrun sanontaan nälkä kasvaa syödessä ja toivon niin käyvän silloinkin kun pakkosyötetään.

Pääsiäisloma alkaa

Huomaan valmistautuvani pääsiäiseen riemulla, vaikka sinänsä uskonnon mielessä pääsiäinen ei tarkoita minulle oikeastaan mitään. Mutta nykyään pääsiäisen tienoihin liittyy sellainen juonne, joka on uusi tai ainakin suhteellisen uusi: riemu siitä, miten päivä pitenee, ruoho alkaa työntyä maasta, tuuli vihloa sulilta rannoilta kosteaa keveämmän takin sisään. Elämä! Tuntuu oudolta muistaa, ettei näin ajatellut, tuntenut ja elänyt aina.

Päällimmäisenä erilaisista elämän sedimenteistä on aika, joka edelsi kahdenkympin kriisiä tai miten sen nyt sitten sanallistaisikaan. Teini-ikä, murrosikä, masennus. (Ei minua ole diagnosoitu, mutta olen melko varma, että masennusdiagnoosi se olisi ollut. Oireet täsmäävät niin hyvin.) Tuohon aikaan pääsiäinen, vaikka se tarkoittikin helpotusta koululoman muodossa, tuntui myös karmealta, koska se tarkoitti, että koulussa mätänemisen tai koulusta lintsaamisen ja katujen jaloilla mittaamisen sekä kirjastossa yksin lukemisen sijaan olinkin kotona. Ja vaikka en silloin sitä osannutkaan hahmottaa tai edes aavistaa, kyllä juuri kotona paha olo tihentyi vihlovaksi. (Miten olisin voinut tietää sen? Vaadittiin toisaalla asumista, jotta saatoin vähitellen alkaa hahmottaa, mitä juuri oman lapsuudenperheeni dynaamiikka saa minut kokemaan kerta toisensa jälkeen.)

Tuon ajan pääsiäismielikuvia luonnehtii toisaalta huomio valon lisääntymisestä, toisaalta valtava väsymys, joka tuntuu siltä kuin koettaisi hengittää pakastetun, harmaata muhmua täyteen imetyn pölypussin läpi. Sisko on vielä lapsi ja riemuissaan lomasta ja koteilusta. Hän melskaa iltapainotteisesti. Vain aamuisin on oma rauha. Makaan sängyssä, kyllä, tämä keho on silloinen minä, tämä keho ja paha olo, luen kirjaa ja kuuntelen vanhempien liikehdintää toisissa huoneissa. Keittiöön on viritetty pääsiäisvalmistelut, rairuohot potissa ja tipuja potin ympärillä. Jokin sitkeässä vihreässä ja suloisissa tipuissa vihlaisee liian lujaa. On vaikeaa olla huutamatta itkua ne nähdessään. En osaa ajatella kuin tehokanojen olosuhteita, ja se saa minut aika raivokkaaksi, etenkin kun en vielä sen ikäisenä osaa jäsentää itseäni sen verran päättäväiseksi ja sosiaalisesti autonomiseksi, että onnistuisin aloittamaan kasvissyönnin. (Sehän pitäisi ilmoittaa toisille ihmisille, ja pelkään liikaa heidän reaktioitaan.) Muutenkin minusta tuntuu, että oikeastaan minun pitäisi olla kuollut. Tai oikeastaan, että olen jo kuollut, vaikka hoipunkin ympäriinsä ja vaikka kehoni itsepäisesti hengittää, sulattaa ruoan, hikoilee ja asettuu kömpelösti tiloihin. Vanhemmat huomauttelevat synkeydestä ja käskevät reipastumaan. Onhan sentään kevät, ihanaa. Kristus on noussut kuolleista, muistuttaa äiti.

Teinille, joka haluaisi kuolla, koska se vastaisi paremmin sisäistä jähmeyden tilaa, kristillinen ilosanoma näyttäytyy hyvin absurdina. Tuntuu uskomattomalta, että kukaan, joka on oikeasti saanut kuolla, onnistunut tuosta noin vain voittamaan rasittavan riippamaisen elämän, joutuu heräämään uudestaan samaan painajaiseen. Ja että siitä sitten pitäisi vielä riemuita! Absurdia. Jotenkin pidän edelleen Kristus-hahmosta, vaikka menetinkin uskoni vuosia aiemmin. Lapsena pääsiäinen ei merkinnyt paljon mitään, koska silloin tiesin (vuorenvarmasti!) että oli tullut toinen aika, ja Kristuksen aiemmat seikkailut eivät oikeastaan enää painaneet niin kovasti vaa'assa. Pidin itseäni uskovaisena, vaikka mikä voisi oikeastaan olla kerettiläisempää kuin kuvitella olevansa itse se uusi kristus? (Nykyään asetelma huvittaa minua kovasti. Teininä häpesin moista väärinkäsitystä niin, etten kyennyt kommunikoimaan siitä kenenkään kanssa. Olin silloin aivan liian huolissani siitä, mitä TOISET siitä ajattelisivat. Ehkä vähän turhaan. Lapsilla on aika usein mantereen tai planeetankin kokoinen ego, vaikka he kaikki eivät kuvittele itseään uusiksi vapahtajiksi.) Minua säälittää teininä Kristus, joka selvästi ansaitsisi oikeasti kuolla sen sijaan että hänet koukataan takaisin kärsimään. (Iankaikkinen elämä se vasta väsyttävältä kuulostaakin silloin kun elämä tuntuu kiduttavalta painajaiselta tai parempien kausien hitaalta tylsältä piinalta.)

Lapsena pääsiäinen jäsentyy enemmän tipujen ja munien kautta. Suklaamunista tulee heti paha olo mutta silti syön niitä liikaa. Köyhistä oloista tulleet vanhemmat haluavat hyvitellä, eikä munilla ole rajaa. Mutta en oikein osaa olla vanhempien kanssa lapsena, koska olen heille vihainen sekä surullinen siitä, miten paljon aikaa he viettävät töissä. En ole varma, välittävätkö he oikeastaan minusta. (Tämän varmuuden olen saanut vasta viime vuosina.) Onko heille tärkeämpää, että heillä on lapsia, tietynlaisia lapsia. Sellaisia lapsia, jollaiseksi en pysty. Lapsi, joka ei tuhri vaatteitaan eikä revi niitä metsissä riehuessaan. Lapsi, joka suhtautuu kaikkeen ilolla ja kiitollisuudella eikä hermostu pienistä. Joka siivoaa huoneensa ja niin edelleen. Tällaisten suhteen olemme myös pääsiäisloman täydessä möykyssä. Niin että kun äkisti vanhemmat ovat kotona monta päivää peräjälkeen, en osaakaan iloita heidän kauan kaipaamastani seurasta, vaan viha ja suru tihentyvät ja kun en uskalla ilmaista niitä, ne muuraavat umpeen suun ja silmät ja ilmeet ja eleet ja istun sängyssä ja luen ja syön suklaamunia ja vastaan ehdotuksiin, ettei minua huvita. Teen peitosta pesän ja itken siellä vähän. Lähden kuitenkin mukaan kävelyille, siellä on helppoa tavoittaa sellainen itse, jonka kehtaa esitellä. Kun pääsiäisen jälkeen vanhemmat palaavat töihin, tyrmistyn siitä, miten en tullut hyödyntäneeksi sitä aikaa, jonka he olivat kotosalla. Sillä nyt kaipaan heidän seuraansa valtavasti. Mutta kotona ei vain ole ehtinyt koskaan syntyä mallia yhdessäololle. Italiassa se onnistuu, koti tuntuu liian virittyneeltä paikalta.

Tuntuu kummalliselta herätä pääsiäisloman ensimmäiseen päivään ja tunnistaa näitä vanhoja aikoja ja vanhoja minuja, niiden valtavaa surua ja ahdistusta, vihaa ja myöhemmin masennusta. Vaihtuiko viha masennukseen siinä vaiheessa kun aloin ymmärtää vanhempien ainaista työssäkäyntiä paremmin ja kielsin itseltäni oikeuden olla vihainen? Siitäkö juontaa edelleen se varmuus siitä, ettei taloudellista hyvinvointia SAA laittaa henkisen hyvinvoinnin edelle? En ole enää vihainen enkä turta, mutta olen vanhempieni kanssa selkeästi eri mieltä tässä asiassa. Ja monen muun kanssa myös. Tai kai kaikki puheen tasolla sanovat, että totta kai terveys ja mielenterveys ovat tärkeämpiä kuin se, kuinka isossa asunnossa asuu ja onko varaa ostaa espanjalaista lampaanjuustoa tai kahdenkympin viinipullo, mutta sitä on joskus vaikeaa uskoa, kun katselee ja kuuntelee menoa ympärillään. Monen oli vaikeaa myöskään mieltää mitenkään sitä, että jätin hyvän minulle tarjotun pestin vastaanottamatta lähinnä siksi, että sen myötä minulla olisi ollut vähemmän aikaa ihmis- ja eläinsuhteilleni. Näissä kohdin tunnen kiitollisuutta siitä, että olen elänyt lapsuuden, jossa rahoituskeskeisyys korostui siinä määrin, että voin pahoin. Aiempi pahoinvointi nimittäin on tehnyt minusta aika sitkeän ja peräänantamattoman tässä kysymyksessä silloin kun on kyse omasta hyvinvoinnistani. Tai jonkun sellaisen hyvinvoinnista, joka ei osaa eikä voikaan osata sanallistaa omia toiveitaan ja tarpeitaan. En jaksa niin kovasti välittää siitä, etteivät monet ymmärrä ratkaisujani tämän pointsin suhteen juuri lainkaan. Jos he olisivat möykynneet minun möykkyni, he varmasti ymmärtäisivät. Se riittää.

Nyt opetushommissa olen kohdannut vaikka minkälaisia ajankäytön tyylejä, itsen motivoinnin sanallistuksia ja tietysti kauheat kasat pelkoja ja epävarmuuksia ja haavoittuvuuksia. En tiedä, mistä se johtuu, mutta hyvin usein opiskelijat tuovat esiin pelkonsa, epävarmuutensa ja haavoittuvuutensa ja sitten keskustelemme niistä yhdessä ja lopulta nauramme iloisesti kaikki. Se tuntuu kummalliselta ja jollakin tavalla uskomattomalta. Ihmettelen hiljaisesti, puhuisivatkohan he kaikille noin. Minä en puhuisi, sen tiedän. Jotenkin he luottavat minuun, vaikka olen heille oikeastaan tosi vieras ihminen. Olemme tavanneet vain muutaman kerran. Sekin tuntuu uskomattomalta, miten nämä tilanteet eivät kärjisty kielteiseen suuntaan tai neuvottomuuteen, vaan tosiaan joka ikinen kerta olemme saaneet yhdessä purettua pelkoja ja epävarmuuksia jotenkin siedettävämmiksi. Ehkä se on eniten kiinni siitä, että ne hyväksytään semmoisinaan. Ja suhteutetaan heidän motivaatioonsa ja siihen suoritukseen, jonka olen nähnyt (ja joka on poikkeuksetta aivan riittävä ja usein erinomainenkin peloista huolimatta). Tässä työssä tajuan selkeästi, että en olisi selvinnyt siinä ennen eroa. Ei, en sitten mitenkään. Enkä selviäisi siinä, ellen olisi itse ollut paljon pahemmin möykyssä toisinaan. On lopulta aika vähän asioita, joilla minut saa hetkautettua uteliaasta, hyväntuulisesta asenteesta. (Tietysti kun joku kertoo pelostaan, vakavoidun hetkeksi ja koettelen tuota pelkoa kuvitteellisesti sisältäkäsin ja koetan hahmottaa, miten maailma ja tämä tilanne jäsentyvät sen kautta, ja siihen sisältyy surua, mutta yksikään peloista ei ole ollut sellainen, että olisin säikähtänyt sitä; eivät he minulle puhu siitä, miten joskus tuntuu siltä kuin ei jaksaisi elää enää sekunninkaan vertaa ja ehkä se on heille jopa vieras tuntemus. Sitäkään tuskin säikähtäisin. Tiedän, miltä se tuntuu. Ja tiedän, miten se saattaa hellittää siinä määrin, että alkaa näyttää jotenkin aivan absurdilta ja vieraalta.) Ehkä omat turhautumiseni ja pelkoni ja masennukseni ovat olleet semmoisia hirmumyrskyjä, että minun on vain helppo solahtaa toistenkin pelkoihin, etenkin kun etukäteen muistuttelen itseäni ahkerasti siitä, että jos olisi kasvanut sellaiseksi kuin minun haluttiin kasvavan, jos kaikki olisi mennyt nappiin, olisin aivan sietämätön tyyppi. Juuri sellainen, joka sanoo masentuneelle, että hei, tsemppaapas vähän. Tai turhat pelot pois. Minulle on sanottu niin, silloin joskus, ja voi luoja että se tuntuu vain uskomattoman ääliömäiseltä ja synnyttää entistä kovemman halun ottaa etäisyyttä maailmaan.

En edelleenkään osaa hahmottaa, mikä tarkalleen siirsi minut takaisin niiden kirjoihin, jotka innostuvat rairuohosta ja kauranversoista ja voikukan tupsuista portaanpielessä ja hahmottavat heti tipujen söpöyden siinä määrin, että pysähtyvät postissa hiplaamaan tipukortteja. (Ei ole ketään, jolle semmoisen kirjoittaisin, en oikein osaa postikortteilla, mutta ne ovat ihania.) Ehkä se on ollut hidaskin prosessi. Mutta minusta näyttää, että parantuminen tai muuttuminen alkoi siinä vaiheessa kun löysin ihmisen, jolla oli minulle aikaa ja jolle kelpasin sellaisenaan. Se saa miettimään: eikö aika olekin hirvittävän tärkeä? Entä jos silloin opiskelua olisi jo tiukennettu? Tai jos vuokra olisi ollut kalliimpi? Miten sitten olisi käynyt?

Pääsiäistarpeita kaupasta hakiessani ahdistuin aivan älyttömästi takanani olleen lapsiperheen meiningistä. Vilkuilin ympärilleni vaivihkaa, mutta muita se ei juuri näyttänyt ahdistavan. (Ellei sitä sitten ilmaistu ärtyneellä ilmeellä jonojen pitkittyessä.) En tiedä, miten he tilanteen kuulivat. Itse pakenin kassalta kovaa vauhtia heti kun pääsin, koska en kestänyt sitä kasvatuspuhetta juuri mitenkään. Näen sellaisen puheen aiheuttaman pahoinvoinnin aivan liian selvästi. Ei, se ei ole näkemistä. Se on kuvotus omassa kehossa. "Ole tällainen ja sitten kelpaat." Totuus on kuitenkin, että löytyy itkua, pelkoa, möykkyjä, epäolennaiseen pakenemista, kaikkea sellaista löytyy varmasti ihan jokaisesta. Jos niihin tarttuu rakastamisen, välittämisen ja kelpaamisen esteinä, taitaa käydä niin, ettei voi rakastaa ketään ja kukaan ei kelpaa. Eikä millään tai kellään ole sitten yhtään mitään väliä.

Olin helpottunut kaupasta kotiin päästyäni. (Ensin piti työntää ruokatarpeilla painavasti lastattu pyörä mäen laelle. Polveni eivät siedä mäen ylös runnomista polkien.) Täällä on hiljaista ja valoisaa. Voi kuvitella nurmet, joita tuuli pyörtää. Jos katsoo parvekkeen huimauksesta alas, näkee ruohon liiskaantuneen lumen alla muruiseen maaperään juuri samalla tavalla kuin vanhojen miesten ja naisten hiukset liiskaantuvat hilseilevään ihoon päänahan paljastaen, ohuina ja jotenkin levämäisinä. Mutta vegaaninen pasha valustuu jääkaapissa, on jotain päiviä ilman kalenterimerkintöjä. Paljon tehtävää, vähän pakkoja.

Enkä oikein enää tarkasti muista, miltä tuntui haluta kuolla. Tai kuvitella itseään vapahtajaksi. Joskus aamulla ehkä, hyvin lyhyesti, mutta sitten solahdan tähän aikaan ja pistän mokapotin porisemaan ja leivät uuniin. Hyvää huomenta, pääsiäisloma!

Hurmio

Oi sää! Maailmasta on taas tullut tuttu ja lempeä. Se odottaa kehoa lähes samanlämpöisenä, ei tarvitse juuri tarmokkaasti, hieman pakotetusti, liikkua eikä syödä pysyäkseen palelematta. (Paitsi silloin tulee kylmä jos on sisällä ja ikkunaa pidetään auki, silloin vetää ja haluaa ryömiä peitteen alle.) Turkoosissa juostessani en osaa olla ajattelematta, että jos muuttaisin lämpimämpään maahan, voisi ihan hyvin käydä niin, että hurahtaisin semmoiseksi kaikki on tässä, tämä kaikki on suurta universaalia rakkautta ja elämä kyllä kantaa -mystikoksi, joka ei ollenkaan tajuaisi, miten jollakulla voi olla vaikeaa tai miksi toisinaan on aika varma, ettei kymmenen vuoden päästä juuri kukaan näistä, joiden kanssa nyt hilluu, oikein tunnu muistavan itseä ja yhteisiä hyviksi jäsennettyjä kokemuksia. Kyllähän minulla näitä hyvän uhkumisia on välillä muutenkin, etenkin seksuaalisuus virittää sellaisiin tuntemuksiin, tai se, että saa hieroa toista ihmistä tai halata kun toinen itkee, mutta hittolainen, kyllä niihin yleensä tarvitaan jokin selkeä virike, jokin tapahtuma, jotakin hyvin fyysistä kehoilua.

Kesäisin on toinen juttu. Silloin elämä kantaa. Tai hymyilee. Tai silittää ihoa hyvin pehmeästi. Kaikki kauneus saattaa alkaa itkettää ihan ilman mitään erityistä syytä. Hengittäminenkään ei satu, kun ilma on sopivasti valmiiksi lämmitettyä.
.
On kuin liikkuisi suuressa saunassa, kehot raukeavat kuumaan. Tiedän keskusteluista, miten monet ahdistuvat näistä lämpötiloista, mutta sitä on vaikeaa tajuta, koska ei itse osaa kuvitella, miltä tuntuu ahdistua lämpimästä. Ei sellaisesta ole kokemusta. Sitä on yhtä vaikeaa tajuta kuin erään ystävän ahdistusta huoneistossa, jossa hän yöpyi kissan kanssa. Kyse ei ollut allergiasta tai mistään sellaisesta, häntä vain ahdisti se ajatus, että huoneissa hiipi nelijalkainen olento, jonka edesottamuksista hänellä ei ollut varmuutta. Oli ollut mahdotonta nukahtaa, koska kissa pysytteli luultavasti hereillä, vaikka olikin hyvin hiljainen.

Juostessani eteenpäin mietin yksikseni niitä seikkoja, jotka olen saanut selville vasta viime aikoina, kuten sen, miten vähän joillekin ihmisille voivat merkitä esimerkiksi tuoksut ja maut, ylipäänsä nautinto ja elämän pienet, rikkaat yksityiskohdat, joilla oma maailmani on kirjottu niin sankalti, ja miten joillekuille (tunnistettukaan, ulkoakaan asetettu) rutiini ei tunnu enimmäkseen pakkopaidalta vaan pelastusrenkaalta. Noustuani altaasta sulan aurinkoon, bikinit kuivavat, luen Hanif Kureishia. Poppelien varjot luuhaavat vielä toisaalla.

Lähettiläitä toisesta ajasta

Aamulla en kerkiä nähdä metsää enkä puita. Se johtuu siitä, että raitiovaunupysäkille tulee luokkatoverini ja tervehtii. Hyvä, että hän tekee niin, en välttämättä itse ajatuksiltani huomaisi tuttua hahmoa. Kävelen hänen kanssaan metsän läpi ja käy siten kuin ihmisseurassa tapaa käydä: ei ehdi huomata metsää eikä puita. Vaikken olekaan erityisen huolestunut tai mitään, kommunikaation tyyli imee kaikki voimat.

Kun koulu loppuu, astun ulos valmistautumattomana. Puut seisovat jyhkeinä ja kummallisen kimallelumen peittäminä. On kuin ne hengittäisivät joka solullaan. Kai ne niin tekevätkin. Vai sumuko tässä hengittää yhdessä pakkasen kanssa? Eivät ne yleensä tuollaisina esiinny talvisin. En oikein tunne tällaista valkoisuutta. Silmäilen puita epäilevästi.

Ne seisovat sievästi juurillaan jäiseen maahan tarrautuen. Niiden uusi ulkonäkö ravistelee ajatusten purkkia, harmaata aivomassaa kallomaljassa, ihonväristä kalloa. Jostakin nousee mielikuva siitä, miten eliöt kehräävät oman aikansa ja tilansa, synnyttävät ne muodosta, kuinka muoto järjestää materian. Jo kauan ennen kuin geeneistä tiedettiin mitään, muodosta pohdittiin näin. Mietittiin, onko muoto olemassa itsekseen vai vain yksilöolioissa ilmentyvänä. Onko se todellisempi kuin nämä olennot, joiden lomitse voi kulkea. Se kaikki tuntuu jollakin tavalla kaukaiselta nyt. Ajatella, kaikki ne karkeat oppiriidat. Puut vaikenevat.

Kuljen sen kaiken poikki ja huomaan, miten tien hiekoituksessa on puutteita. Ja katson oksia ja runkoja ja koetan muistaa jokaisessa lähestymisessäni, miten kahta samanlaista puuta ei ole. Ei, klassinen ajattelu on liian kaukana, mutta romantiikasta saa sentään jonkinlaisen otteen. Ettei ole puuta ylipäänsä, ei ihmistä ylipäänsä, ei koulupäivää ylipäänsä. Ja tunnen niin suurta uupumusta ja itkua, että jos jostakin tulisi kuorma-auto ja tönäisisi minut kumoon, tuskin huomaisin eroa.

Yksin tunnistan itseni paremmin, yksin tai sellaisessa seurassa, joka jaksaa hämärään sohimistani, kuten epäsystemaattista uteliaisuutta voisi sinutella.

Hankalakala

Tänään olo alkaa olla hieman siedettävämpi. Eilen sen sijaan olin siinä pisteessä väsymystä, uupumusta ja toivottomuutta, että mielessäni käväisi pari kertaa, että haluaisin oikeastaan istua jalkakäytävälle itkemään, koska silloin joku ehkä äkkäisi, miten väsynyt ja avun tarpeessa olen. Olen nimittäin juossut joulukuussa yritysneuvojalla ja eilen päätin viedä yrityksen perustamisilmoituksen. Lomakkeen täyttämiseen meni ehkä kolme ja puoli tuntia, koska minun piti paitsi katsoa perustamisohjeet, myös googlata useita siinä esiintyneitä termejä varmistuakseni siitä, mitä oikein menen allekirjoittamaan. Lähetin myös useita tarjouspyyntöjä kirjanpitäjille. (Jos jollakulla on suositella osittain alvittomia tekijänpalkkioita ja osittain alvillisia työlaskutuksia saavalle ammatinharjoittajalle sopivaa kirjanpitäjää, otan mielelläni suosituksia vastaan, sillä en löytänyt yhtään tällä asialla mainostavaa kirjanpitäjää.) Jossain vaiheessa tajusin, että kumman hutelo ja mitäänymmärtämätön olo voi johtua siitäkin, etten ole hermostustani syönyt aamiaista. Söin siis sämpylän ja sitten läksin tarpomaan pimeään joulukuuhun.

Ensin tarvoin verottajalle, koska en täyttöohjeista huolimatta ymmärtänyt, mitä tarkoitti yrityksen perustamisilmoituksen mystinen fraasi "elinkeinonharjoittajan muut tulot kalenterivuonna". Ajattelin, että verottajallahan tämä taidetaan. Sen he toki taisivatkin, mutta sitten viattomat pikku sivukysymykseni kirjanpitoon liittyen osoittivat, että yritysneuvojan kovasti mainostama "työasioideni ryhdistyminen ja yksinkertaistuminen" ei aivan pitänyt paikkaansa. Virkailija ei osannut tehdä minulle verokorttia eikä yrittäjän ennakkoverolippua eikä ymmärtänyt kysymystäni tekijänpalkkijoista ja ostojen jyvittämisestä alvillisille ja alvittomille tuloille. Apuun kutsuttiin kokeneempi virkailija, joka kuunteli kysymykseni huolellisesti, kysyi minulta ehkä parikymmentä lisäkysymystä ja huokasi sitten synkän näköisenä: "Älä missään nimessä anna tätä kelle hyvänsä kirjanpitäjälle, koska tämä sinun yrityksesi on kyllä melkoinen soppa alviverotuksen kannalta. Ja sinä olet siitä vastuussa, ei kirjanpitäjä." Kysyin, olisiko sitä mitenkään mahdollista virtaviivaistaa, ja hän mietti hetken ja esitti sitten, että ei oikeastaan, jos aion tehdä näitä töitä, joita teen. Mutta mistä minä voin tietää vuoden alussa, millaisia keikkoja tulen saamaan, kysyin. "No, sitä varten on yrityssuunnitelma, eikös?" kysyi täti hilpeästi takaisin. Mietin sekunnin murto-osan, kysyisinkö purevasti, saako ennustajaeukkojen palkkiot vähentää verotuksessa, koska eihän tuohon kysymykseen, kuinka monta käännöskeikkaa ja kuinka monta kustannustoimituskeikkaa saan ensi vuonna, voi kukaan muu kuin ennustajaeukko vastata. Mutta jätin kysymättä, koska olen tottunut jo siihen, ettei kukaan ymmärrä, mitä teen, miksi teen näitä töitä ja miten niihin oikeastaan pitäisi suhtautua ja millaista on koettaa haalia itselleen töitä, joista pitää. Ei ole tätien syy, että systeemit on tehty toisenlaisia yrityksiä ajatellen, mutta ei se minunkaan syyni taatusti ole. Enkä ole vielä niin hyvä kummassakaan toimialassa, että voisin pitäytyä vain toiseen, ja näin alustavasti arvioituna kääntäminen tuntuu paljon mukavammalta kuin kustannustoimittaminen, vaikka sen tuntiansiot jäävätkin varmaan puoleen toimittamisen ansioista. No, sain sentään ennakkoverolipun ja ensi vuoden verokortin. Verovirastossa meni yli tunti.

Tässä vaiheessa väsymys iski ja minua alkoi itkettää ihan tuhottomasti. Jos työasiani ovat olleet yhtä sotkua freelancerina, nytpä ne vasta sotkuksi sitten ilmeisesti äityvätkin. Ja minä kun olin odottanut, että asiat selkiytyisivät. Ajattelin sitä kaikkea taloudellista vastuuta, jota työhöni liittyi, ja sitä, miten monta työhakemusta olen lähettänyt kaikenkarvaisiin toimistohommiin, joita en tunnu saavan, koska eihän minulla taas ole sellaista työkokemusta. Sain tosissaan taistella itketyksen kanssa patentti- ja rekisterihallituksen asiakaspalveluun saakka. Siellä sitten maksoin ystävällisesti hymyilevälle tädille kaupparekisterin käsittelymaksun, minkä jälkeen suuntasin pää tyhjänä ja kumisevana ulos. Kävelin katuja eestaas päämäärättä, laukku painoi, koetin saada mieltäni kuriin, mutta kurkkua kuristi ja mielessä kiersivät monet kuvat ja sanat: äidin ääni puhelimessa sanomassa, että on kurjaa, jos joudun alvien piiriin, yritysneuvojan ystävällinen tuki, että kaikki kyllä järjestyy, verovirkailijan kuiva toteamus, että olen itse vastuussa virheistä asiassa, josta en ymmärrä höläsen pöläystä, ammatinvalintapsykologin vakuuttuneisuus siitä, että tarmokkuuteni ja monipuolinen osaamiseni (joka on itselleni täysin näkymätöntä) saisi parhaimman kanavansa yrittäjyyden kautta, veroviraston aloittelevan yrittäjän esitteen yrittäjätestin kornit kysymykset tyyliin "kun innostun jostakin, tarvitsen tavallista vähemmän unta" - ikään kuin matala stressikynnys olisi yrittäjälle hyväksi - ja lopulta vielä yritysneuvojan varoitus, että kaupparekisteriin tulemisen päivästä lähtien puhelimeni pirisisi ja sähköpostini tulvisi kaikenmaailman mainontaa ja muuta kannaltani epäoleellista kauppaavista tarjouksista ja ettei minulle enää yrittäjänä ole mitään mahdollisuutta asettaa itseäni suoramarkkinointikieltoon, koska sellaiset suojaavat vain kuluttajia, eivät ammatinharjoittajaa.

Toisaalta onnistuin pysymään itkemättä ja menin kahvilaan sitten kun minua alkoi paleltaa ja väsyttää kaikki se käveleminen. Istuin ja join vihreää teetä ja tuijotin pimeää ja siinä risteileviä joulunalusihmisiä. Viereisen pöydän sedät puhuivat sijoittamisesta ja yrittäjäasenteesta ja halusin kävellä heidän luokseen ja kirkua suoraa huutoa, mutta panin vain tämän halun merkille ja jatkoin teeni siemailemista. Myöhemmin näin tuttavan toisessa kahvilassa ja kykenin esittämään tilanteeni jo huumorilla höystettynä. Illallakaan en sitten itkenyt, kun kerroin kaikesta Vompsulle.

Mutta tiedän olostani sen, että ennemmin tai myöhemmin jokin keikauttaa minut itkun puolelle, vaikka osaankin olla närkästynyt ja nauraa sille, että näemmä tein mitä tahansa ja järjestin asiani mielestäni mahdollisen kunniallisesti ja ramppasin vaikka minkä ammattilaisten ja neuvojien pakeilla ja seurasin heidän suosituksiaan, olen edelleen se sama hankalakala, se lapsi, jonka nimeen peruskoulun luokanvalvoja liitti etuliitteen Jännä- (viime päivinä olen ajatellut, että se kenties oli viimeinen naula entisen ristimänimeni arkkuun ja että ainakin se oli aika harkitsematonta ja törttöä ammattikasvattajalta) ja jota omat vanhemmatkaan eivät ymmärrä muuten kuin "olet sinä aina outo ollutkin, eli eihän tämä nyt siitä linjasta poikkea" -asenteella. Hitto, että olen siihen kyllästynyt. En ymmärrä, mikä minussa on vialla ja miksi en onnistu sopeutumaan tämän maailman normikoloihin. Miksi ihmeessä en saa tavallisia palkkatöitä ja miksi ihmeessä en osannut kiinnostua aloista, joista olisi voinut saada pohjaa normaalien työpaikkojen hakemiseen. Ja miksi en osaa mieltää rahaa ja isoa asuntoa ja sensellaista tärkeämmäksi kuin omaa mielenrauhaani ja miksi ihmeessä pidän tärkeänä saada käyttää töissä villasukkia ja pidän tyhmänä, jos minulle huomautetaan, että muut tytöt täällä kyllä käyttävät meikkivoidetta ja puuteria, huom huom. Miksi asiani eivät vain voi sujua sievästi ja yksinkertaisesti ja normisti ja miksi ihmeessä halusin taidelukioon ja niin edelleen, loputtomiin saakka. Sillä kuitenkin tiedän myös, etten ole mikään kovin vaikea ihminen ja että haluan enimmäkseen olla näkymätön mutta saada antaa ajatusteni tulla ja mennä. (Luulen kyllä, että halu olla näkymätön on enimmäkseen välttämistavoite; näkymättömänä välttää paljon ikäviä asioita. Välttämistavoitteita ei kannata tukea, sen nyt ainakin olen oppinut psykologian tutkimuksista, ja näkymättömyyteni onkin saanut mukavasti huutia esimerkiksi tässä blogissa, johon olen kirjoittanut tuhansia asioita, joita en olisi saanut sanottua ääneen ainakaan ennen niiden kirjoittamista ja joista monia minun on vaikeaa ottaa puheeksi edelleenkään, vaikka osaankin nyt jo kertoa niistä jonkun toisen kysyessä.) En ole mielestäni missään vaiheessa halunnut olla erilainen enkä erottua joukosta enkä ymmärrä, miksi yritykseni naamioitua joukkoon eivät tuota tulosta. (No okei, se on kyllä myönnettävä, että ihan kaikissa asioissa en halua naamioitua joukkoon. Mielestäni vahingolliset käytännöt ja mielipiteet ovat sellaisia, etten tahdo edes teeskennellä omaksuneeni niitä. Ja jos näen ilahduttamisen mahdollisuuksia, saatan seurata niitä melko härkäpäisesti välittämättä siitä, mitä muut ajattelevat.)

Kotiin päästyä väsymys oli miltei muovailtavissa käsin.

Tänään herään sen sijaan melko valoisin mielin. Jos käykin niin, että alviarvioni menevät metsään ja makselen tonnin verran mätkyjä, ehkä olen saanut tonnin verran itsetuntemustakin vastineeksi. Tuntuu kyllä hullunkuriselta, että kaikki neuvontapalvelut eivät yhdessäkään osaa sanoa tilanteestani ja työstäni yhtään mitään järkevää. Ehkei kirjallisuuden kustannustoimittaja-kääntäjiä sitten ole niin paljon, että tilanteeni olisi tyypillinen? Se tuntuu omituiselta, koska kirjoja kuitenkin julkaistaan paljon. Koetan nyt psyykata itseäni asenteeseen, että tilanne on oikeastaan aika mielenkiintoinen ja että ainakin saan tehdä kiinnostavaa työtä ja että työkontaktini ovat mukavia ja ymmärtäväisiä ja ettei minun tarvitse murehtia joistain puutereista tai virkavaatteista. Kaipa kaikissa töissä on omat murheenkryyninsä, vaikka ehkä toimistoduunissa ei olekaan mahdollista joutua vastuuseen omista virhearvioistaan siinä määrin kuin yrittäjänä.

Saa nyt nähdä, kauanko tämä "vaikeudet haasteina" -mieliala kantaa. Tuskin loputtomiin (ja se lienee ihan normaalia). Mutta auttaa kyllä tajuta, että aiemminkin on tuntunut vaikealta ja että aina asiat ovat ratkenneet jotenkin ja etten vielä ole koskaan onnistunut sullomaan itseäni mihinkään peruuttamattomaan ellei sitten elämää yleensä lasketa (enkä tarkalleen ottaen ole valinnut tänne sulloutumista vaan se on ollut vanhempieni päätös). Joskus on joutunut maksamaan itsensä ulos umpikujista, mutta niistäkin kerroista on oppinut monia arvokkaita asioita. Kunpa ei vain kävisi niin, että kaikki nämä kerrat kallistaisivat minua enemmän siihen suuntaan, josta olen koettanut määrätietoisesti pyristellä toiseen suuntaan, eli siitä ajatuksesta, että ihminen jää lopulta aina yksin ongelmiensa (tai haasteidensa, ehheh) kanssa ja että toiset eivät välitä. Koska sellainen mielenmaisema syntyy aika helposti kun ramppaa neuvojalta toiselle näissä työasioissaan ja alkaa aistia heidän lievän ärtymyksensä siitä, ettei itse kauhean helposti solahda mihinkään valmiiseen muottiin ja saa yhdeltä ensin neuvon kysyä toiselta, joka sitten olisi halukas pompauttamaan itsensä pakeille neuvoneelle takaisin. Eikä sellainen ydinuskomus ole lainkaan hyväksi, sen tiedän kokemuksesta varsin mainiosti.

Ehkä nyt on vain aktiivisesti muistutettava itseään kaikesta siitä tuesta, jonka on toisilta kaikkina elinvuosinaan saanut ja jota edelleen saa. Tunnen kyllä itseni kauhean pieneksi ja riippuvaiseksi, koska tällaisissa tilanteissa tajuan, miten kovasti tarvitsen ihmisiä, jotka rutistavat tai hymyilevät tai nauravat huvittuneesti: "TOTTA KAI sinä selviät!" Voin kuvitella yksitellen kaikki tärkeät sanomassa näin, mutta se ei ole sama asia kuin että he oikeasti sanoisivat niin. Vielä helpompaa on kuvitella ihmiset kauhistelemaan, miten karmeaa ja vaikeaa tämä kaikki on ja kuinka he eivät ymmärrä, miten jaksan. Se nyt ei auta yhtään mihinkään, koska se on juuri se tunnetila, joka minun nyt pitäisi pystyä kieräyttämään rintakehääni painamasta. Ja sitä paitsi, totta kai minä selviän jaksan, mutta en halua kantaa kaikkea yksin. En taatusti!

Juonielämä

Päivällisillä ystävien luona tapahtuu hieman kiusallisia asioita. Ei mitään katastrofeja, mutta joitakin lipsautuksia. Isäntäperhe kyselee ystävältä asioista, joista minulle ei ole kerrottu mitään ja sitten ystävä joutuu kääntymään puoleeni ruokapöydässä ja sanomaan: "Siis niin, nythän asia on niin, että...", mihin nyökkään.

En hämmästy asioista enkä siitä, ettei minulle ole kerrottu niistä. Tiedän olevani hermostuttava ihminen toisinaan. Olen hieman pahoillani, että ystävä näin joutuu avaamaan minulle sellaisia elämänsä puolia, jotka hän ehkä olisi mieluummin pitänyt sisällään. Arvelen, että tapa kertoa niistä tuntuu hänestä väärältä, mutta voihan olla, että olen väärässäkin. Toivottavasti olen. Minusta on mukava ajatus, että ihmiset olisivat hiukkasen häpeämättömämpiä ja rajojaan paremmin puolustavia ja sen myötä yksinkertaisempia.

No, ainahan voin olla toiveikas. Tosin kun ottaa huomioon, miten solmussa välillä olen itse ja miten solmuton välillä, ehkä toiveikkuudessa pysytteleminen vaatii sinnikkyyttä.

Yksi asioista, jotka lipsahtavat, on ystävän romaanihanke. Nyökkään siihenkin ikään kuin se olisi maailman luontevin asia. Tavallaan se kai onkin; ystävä lukee romaaneja ja on opiskellut kirjoittamista. Ennen kaikkea olen helpottunut kuullessani asiasta, koska olen hetken ollut tyrmistynyt siitä, onko hän tosissaan niin innoissaan uudesta työstään, joka kuulosta ihan okeilta, muttei vielä mielestäni selittänyt hänen olemuksensa säteilyä. Mutta ei, siihen onkin toinen syy. Kysyn hieman asiasta, mutta hän ei tahdo puhua. Nyökkään. Jeps, ei näytä helpolta. Romaaneja kehittelevät ihmiset ovat kuin kivuliaat odottavat äidit. Joko he oksentelevat ympäriinsä sotkuisesti tai sitten eivät enää mahdu mihinkään järkeviin tiloihin ja asentoihin. (Minusta siinä on jotakin kammottavaa, ajattelen nyt sanaa hideous, ja soisin, että saisin pidettyä itseni molempien tilojen ulkopuolella samalla täsmällisyydellä ja tarmolla, jolla olen syöksynyt käännöksen kimppuun.)

Toivottavasti ystävän kirja julkaistaan, koska ehkä sen lukemalla opin tuntemaan häntä paremmin. Kirjan aihe jää silti pyörimään mieleeni - ystävä ei kommentoi kysymykseeni. Kysyn aiheesta siksi, että minulle on aina jäänyt suureksi mysteeriksi, mistä ihmiset keksivät aiheen johonkin niin pitkään kuin romaani. Mitä sitten ajattelenkin, en onnistu keksimään yhtään aihetta, joka tuntuisi riittävän relevantilta saattaa keho puhkurimaiseen tilaan kenties vuosiksi asian täsmälliseksi ilmaisemiseksi. Lievästi kiinnostavia aiheita voisivat olla teuraaksi kasvatettavien eläinten tuntemukset ja sitten ehkä elämän juonettomuus, mutta ainakin jälkimmäisestä on ihan hyviä esityksiä jo, enkä todennäköisesti osaisi lisätä asiaan kovinkaan kummoisia pointseja.

Juonielämä juolahtaa mieleen sikäli, että totta kai alan heti arvuutella mielessäni, kirjoittaako ystävä juoniromaania vai jotakin kiinnostavampaa. (Toki, suhtaudun puolueellisesti - minusta juonet ovat usein ihan turhaa höttöä ja siksi kai luen enimmäkseen muuta kuin juoniromaaneja.) Kotona sitten pitkään käännettyäni makaan eräässä iyengar-joogan venytyksessä, jotta selkäparka palautuisi lepopituuteen lysypituudesta, ja silmäilen samalla naapurin postiluukustamme tipauttamaa naistenlehteä, jossa kehotetaan luomaan suunnitelma unelmansa toteuttamiseksi. "Haaveen muuttaminen tavoitteeksi vaatii rohkeutta, itsekuria ja kärsivällisyyttä." Ja: "Luo kokonaiskuva siitä, mitä toteuttaminen vaatii ja mistä osista se muodostuu. Tee suunnitelma ja kirjaa se kalenteriisi."

Pieni juttu on minusta ihan hurjan hassu, koska siinä tunnutaan olettavan, että ihmiset elävät juonielämää. Voi toki olla, että moni elääkin, opiskelevathan monet itselleen järkevän ammatin ja harrastavat sellaisia asioita, joista he toivovat myöhemmin saavan elantonsa. Mutta minun elämäni ei kyllä ole koskaan alistunut mihinkään juoneen. Jos olen oikein kovasti puskenut itseäni jonkin tavoitteen suuntaan, ovet ovat naksahdelleet edessäni kiinni. Ei tullut kaunokirjallisuuden tutkijaa, ei kaupunkitutkijaa, ei fysioterapeuttia, niin kovasti kuin tavoittelinkin. (Ihmissuhteita ei lasketa mukaan, ne nyt ovat kaikkein vähiten tarinoita ja juonia, ja minä nyt olen niin monta kertaa päättänyt semmoisen juonen, että olen itsellinen nainen enkä tahdo seurustelutaakkoja vaan vain hetken hurmioita mutta sitten kuitenkin kiinnyn naksahtaen ja näemmä asun koko ajan miehen kanssa ja se tuntuu ainakin tällä hetkellä oikein mainiolta.) Sen sijaan olen ajautunut mielenkiintoisiin asioihin ja välillä sanonut jotakin puolileikilläni ja siitä on lähtenyt jokin merkittävä juopa. Mutta harvemmin naistenlehdissä käsitellään tällaista elämäntapaa, mikä tekee niistä jotenkin valheellisen oloisia.

Minusta etenkin suunnitelman kirjaaminen kalenteriin kuulostaa kammottavalta. Kuinka lyhyitä tavoitteita lehti oikein odottaa ihmisillä olevan? Okei, on minulla haave-tavoite. Esimerkiksi se, että jaksaisin venytellä päivittäin karsean kireät takareidet. Mutta en oikein usko, että sen kalenteriin laittaminen auttaisi mitään. (Olen joskus yrittänyt aloittaa kielenopiskelunkin kirjaamalla kalenteriin tunnit, mutta ei se estänyt minua lopettamasta tunteja heti alkuunsa, kun totesin käyväni sittenkin mielummin päiväunille kuin moiseen raadantaan sillä puhutaanhan siellä englantia anyways ja sanattakin saa viestittyä paljon. Myöhempinä viikkoina minua harmitti, että kalenterissa oli turhia, vääriä merkintöjä kurssista, jonka olin dumpannut aikaa sitten.) Sitten on isompia tavoitteita, kuten pysyä talven yli hyväntuulisena ja liikaa mökkihöperöitymättä käännöksen kanssa. (Toistaiseksi olen pitänyt työstä niin että meinaan unohtaa syödä, juoda ja pissiä. Näemmä aavikkovertaus on ottanut minut valtaansa, mutta horisonttiin tähyävän Lawrencen sijaan kuvittelenkin itseni kameliksi. Ja kun kuukautiset alkoivat, vain kuljin automaattina vessaan ja tungin kupin sisään ja vasta sitten muistin, että apua, kierukan langat ovat siellä pitkinä myös, olin ajatellut sinnitellä sitein vielä nämä kuukautiset, vaikka MIKÄÄN TÄSSÄ UNIVERSUMISSA EI VOI OLLA NIIN KAMALAA KUIN TERVEYSSITEET, sellainen märkä kutittava kylmä lätkä, yök, mutta se on myöhäistä nyt, ja oikeastaan hyvä niin, koska nyt ei tarvitse laittaa ällöä sidettä, mutta mitenhän saan kupin pois vetämättä langasta, apua.) Ja sitten on tosi pitkiä tavoitteita kuten saada se omenapuun alinen tuoli. Ja vanheta kehittämättä ihmeempiä katkeruuksia ja pelkoja. (Ehkä pitäisi kirjoittaa "lisää pelkoja".) Eh, mihinkähän kalenteriin ne kirjaisin...

Jotkut ovat kyllä juoni-ihmisempiä kuin itse olen ja heille varmaan tuollaiset kalenteritemput voivat toimiakin. Olen nähnyt monen stressaavan esimerkiksi valmistumisen viivästymisestä ja siitä, ettei heidän elämänsä ole noudattanut tarkasti heidän lukioiän kuvitelmiaan. (Itse olen tyytyväinen, ettei ole! Jotain sentään lienen oppinutkin lukion jälkeen.) Jotkut myös tykkäävät hekotella sitä, miten kovasti he ovat muuttuneet. Sosiaalisessa julkisivussa toki muutoksia onkin tapahtunut. Mutta minusta tuntuu, että kuitenkin muutosta enemmän pysyttelee näkyvissä se, ettei se sisimmäinen itse, se jonka kasvot saavat rentoutua yksin ollessa, muutu juuri miksikään. Sen nautinnot ovat aika samat nyt ja viisivuotiaana, mikseivät sitten kuudenkympin toisellakin puolen. Outoa oikeastaan, että kirjoitin "nautinnot", kun ajattelin kysymyksiä tai kyselevää perustilaa. Vaikka ehkä kysyminen ja kuvittelu on nautintoa sekin. Sellainen, että makaa selällään silokalliolla tai lattialla (minusta selän pehmusteet kuten jumppamatot ovat viheliäisiä ja tarraavat selkään mutta kantapäiden alle on suotavaa tunkea jotain pehmustetta) ja tuntee, miten hitaasti kinesteettinen tunto alkaa pyöriä itsensä ympäri tekemisen puutteessaan ja voi tunnustella veren sykähtelyä lihasten ja suonten lävitse ja osaa kuvitella luukalvojen tunnon ja ojentuu ja sulaa pitkäksi ja maailma pyörii pienenä kivenmurikkana taivaan valtavassa kirnussa, vuodet kuluvat, elämästä ei voi muodostaa kokonaiskäsitystä, voi vain palata makaamiseen ja ihmetykseen, kysyä mitä tämä on, kauanko tämä vielä jatkuu, tuntuuko tämän loppuminen miltään. Ne kysymykset ovat hyvin rauhallisia, niiden avoimuus miellyttää. Tai kun joku toinen koskettaa kevyesti olkavartta takaa päin ja pitää kääntää pää tietääkseen, että tämä se on, tämä on siinä, on parempi että hän koskettaa kuin on koskettamatta, siitä tulee tiettyä rauhallisuutta. Tai lukee jonkin lauseen ja sulkee silmät ja ajattelee: juuri näin se menee! Ja sekin on kuin kosketus, varovainen turvantönäisy kaukaa. Ja sitten huomaa ihmettelevänsä, miten tuo toinen on osannut kokea asian juuri näin, samalla tavalla, ja kun kerran on löytänyt hyvän sanallistuksen, ei siitä asiasta enää huvita puhella eikä kysellä. Kuten simpukankuorissa vuoksen veet, illan hämyt ja ruskotteet tai itse on tyyni, itse on kesä ja yö, itse on lukija kumarassa myöhään lukemassa.

On kiinnostavaa edetä käännöstä ja tarkkailla, missä vaiheessa nytkuttelu vaihtuu sitkutteluksi. Koska jos sitä ei tule, voi olla, että on tullut kuolleeksi istualleen.

Se olisikin aika absurdi käänne!

Toivon kovasti, että ystävän romaanissa olisi enemmän huumoria kuin osaan odottaa.