Suojelemisesta ja hoidettavuudesta sekä fyysisestä dominanssista

Jalkojen tilanne paranee, mutta hitaasti. Meinaan kirjoittaa "turhauttavan hitaasti", mutta en oikeastaan ole turhautunut. Jostain tulee vain tuollaisia fraaseja, joilla kai yritetään ilmaista ryhmäänkuuluvuutta. Saatan häilyä epätoivon ja toiveikkuuden kautta huristelevassa vuoristoradassa, mutta ei, turhautunut en tunnista olevani. Jalat tuntuivat jo tulehtuessaan niin kummalliselta, etten uskonut niiden ihan tuosta noin vain heittämällä leppyvän. Mutta sitten tietysti väänsin itseni solmuun kertomalla itselleni, että maalaan piruja seinille, menetän toiveikkuuteni turhaan ja niin edelleen. 

Joka tapauksessa, sairastavalle perjantai on päivistä hankalin. Sairauslomaa on kirjoitettu viikon loppuun, mutta epäilen vahvasti, tokkopa olen liikunnanohjauskunnossa vielä maanantaina, kun pystyn perjantaina juuri ja juuri raahustamaan keittiöön ja takaisin fysioterapeutin antamat suppeat harjoitteet tehtyäni. (Lattiatasossa toki jaksan vaikka mitä, ei muussa ole vikaa kuin jalkaterissä ja nilkoissa.) Ja koska maanantain ensimmäinen tunti olisi aamusta eikä sijaisia saa puolen tunnin varoitusajalla, minun pitää ilmoittaa tällaisessa mahdollisesti pitkittyvässä vaivassa jo perjantain puolella, jos sijaista tarvitaan. Myös tiistain ja keskiviikon tunneista toiselle työnantajalle on pyydetty, että ilmoittelen perjantaina, jos yhtään siltä tuntuu, etten ehkä pysty ohjaamaan. Soittelen työnantajat läpi, seuraavaksi jonotan lääkärikeskuksen puhelinpalvelussa, jonne selitän vaivani ties monetta kertaa, minkä jälkeen selviää, ettei kauniisti maalailtu hoitopolkuni työterveyslääkärillä etenekään, koska ei hänelle ole vapaita aikoja, ja saan ajan jollekulle ihan toiselle, jolle saan taas selvittää arvatenkin kaiken alusta saakka uudelleen. Kohta osaan ulkoa "jaloillani on historia" -puheen.

No, ei se mitään. Tärkeintä on nyt suojata työkykyään. Mutta toki se mietityttää, että entäs jos fysioterapeutin antama harjoite alkaakin purra odotettua nopeammin ja olenkin maanantaina työkunnossa? Mitä ihmettä sitten teen? Menen lääkäriin, kai, ja soittelen työnantajille arvanneeni sittenkin väärin? (On tämäkin elämä, huolestua etukäteen äkkiväärän ihmeparantumisen mahdollisuudesta.) (Niin tai näin, loose-loose-situation. Mutta olisi kyllä pidemmän päälle mukavampi erehtyä siihen suuntaan, että jalat äkisti kohentuisivatkin entiselleen ja joutuisin soittamaan noloja puheluita, että sori, olinkin väärässä.)

Puheluita soittaessani huomaan jotain kummallista. Nimittäin sen, että koetan suojella noita toisia osapuolia siltä kaikelta mustalta pörtyltä, joka myllertää mielessä silloin kun on levännyt ja antanut aikaa mutta käänne hyvään tuntuu ottavan paljon oletettua kauemmin. (Jostain syystä kuvittelen tämmöisen oletuksen, vaikka kai kuka vain aikuinen tietää, että parantumiset ottavat aikansa.) Kannattelen emootioitani, käyttäydyin ikään kuin en täällä välillä purskahtelisikaan itkuun silkasta epätoivosta. Ikään kuin minua ei pelottaisi ihan kaikki ja en epäilisi oman mielenikin toimintaa. (Herraties kuinka solmussa olisin ilman sairauden mallia, jossa esitetään, että kaikki fyysinen heijastuu omalla tavallaan myös psyykkiseeen ja sosiaaliseen; on oletettavaa, että mielenikin toimii omituisesti.)

Kun luen fysioterapeutin kirjauksia tiistailta - läheskään kaikkia havaintojaan hän ei sanonut ääneen, mutta on tehnyt ilahduttavan hyvät kirjaukset ja puhun riittävästi anatomian latinaa ja tiedän riittävästi jalkaterän toiminnasta ymmärtääkseni, mitä hän kirjaa - jään miettimään, missä määrin se, miten vaikeaa minun on ollut saada hoitoa ja diagnooseja, on kiinni tuosta suojelemisesta ja itsen kannattelusta hyväntuulisuudessa ja toiveikkuudessa, siis ihmisten ilmoilla liikkuessa. Joskus ammoin kutsuin tätä tanssityttösyndroomaksi: tanssityttö hymyilee aina, vaikka tuntuu, että repeäisi liikkeessä kappaleiksi, vaikka on unohtanut seuraavan askeleen, hymyilee vaan ja kieppuu ja jatkaa kuin ei mitään pulmaa olisikaan. On helppoa jäljittää tämän syndrooman juuret lapsuuteen ja vanhempien täyteen paniikkiin ja kauhuun sairastuessani. Kaikki oli romahtaa siihen. Joten minun piti olla se, joka kannatteli tilannetta ja suojeli muita kivuiltani, kuumeiltani ja ties miltä. Koulukiusaamiselta. Yksinäisyyden tunteilta. Ja takana lienee myös mallioppimista, äitini on edelleen töissä, vaikka vähän miettiikin, olisiko 80 sittenkin jo aiheellinen kohta jäädä eläkkeelle. Äitihän pitää sairauslomaa jonakin lääkärien kierona juonena, jonka tarkoituksena on estää rehellistä ihmistä ansaitsemasta elantoaan. Olen saanut kotoa sen mallin, ettei sairaus ole mikään syy olla tekemättä työtään. Silloin kun käteni tulehtui niin pahasti, että jouduin jättämään silloisen ammattini, äiti paljasti jälkikäteen ajatelleensa, että minua laiskotti; hän yllättyi, kun kuukausien työkyvyttömyyden jälkeen kättäni palpoidessaan huomasi, että käteni oli oikeasti turvoksissa. Siinä perheessä ei vain saanut sairastua, tai jos sairastui, se piti piilottaa ja olla kuin ei olisikaan sairas. Oletan, ettei äidin hoksottimissa ole mitään vikaa. Sairastuminen on hänelle vain tajuttoman pelottavaa, joten on helpompi kieltää se puoli todellisuudesta. Jälkikäteen hän on todennut siitäkin kerrasta, kun jalan ligamenttini tulehtuivat kaksikymmentä vuotta sitten - miten aika kuluukaan - , että pelkäsi sen olevan luusyöpää. Ikään kuin mitään muita tekijöitä tappavien sairauksien ja laiskotuksen välillä ei olisi lainkaan. Ei infektiotauteja, ei rasitusvammoja, ei nivelrikkojen inflammaatioita ties mistä syystä. 

Fysioterapeutti on kirjannut, että uskon palaavani seuraavalla viikolla töihin. Uskoinko niin siellä? Ehkä, ehkä juuri sinä aamuna. Ja ehkä uskoin niin juuri sen takia, että jännitin fysioterapeuttia niin kovasti, viritin itseni siihen tapaamiseen. Ja sen tapaamisen jälkeen - tapaaminen oli mukava - romahdin aivan täysin, aloin itkeä heti kotitalon nähdessäni, ja luiskahdin takaisin sairastamiseen sieltä vastaanotolla-toiveikkuudesta. Samana iltana jalkoihin sattui niin, että tyrskin räkää ja vollotin kauhuissani, pystynkö ikinä enää ulkoilemaan metsässä koiran kanssa. (Ja olin tilassa, jossa hälytyskello ei kalkattanut vaikka kuinka anteliaasti käytin fraasia "ei ikinä".) Fysioterapeutti pisti minut nousemaan päkiöille, minkä tein horjuen, kivuliaasti ja omalaatuisella tekniikalla sen sijaan että olisin sanonut, että ei käy, sattuu liikaa. Olisiko hän pyytänyt tätä, jos en olisi rypenyt toiveikkuudessa nopean työhönpaluun suhteen? Joka tapauksessa, sen pahimman kivun päälle meneminen kyllä ilmoitteli itsestään jälkikäteen hyvin anteliaasti. Kyllä se toki tehdessäkin tuntui, mutta etenkin jälkikäteen. (Sen sijaan saadut kotiharjoitteet ovat aivan loistavat.)

Vastaanotolla-toiveikkuuden lisäksi näyn potevan myös esihenkilön-kanssa-puhelussa-toiveikkuutta. Jään pohtimaan, onko kyse jostain patologiasta ja tanssityttösyndroomasta, vai onko tämä yleisemminkin se, miten ihminen toimii? Tarkoitan tätä: Tiedetään, että kipu on pienempää, kun joku pitää kädestä. Ja että ihminen arvioi pystyvänsä kiipeämään vuorelle korkeammalle, jos arviointiskenaarion osana on, että mukana on toinen ihminen (vs. yksin kiipeäminen). Ihmiset käyvät ryhmäliikunnassa juuri sen takia, että jaksavat siellä enemmän kuin itsekseen tehden, ja samasta syystä nettitunnit eivät sovi monille: ei tule tehtyä, kun ei ole siinä toisia vieressä tukemassa. Osalle kyllä riittää etätukikin. Tai sopii jopa paremmin. (Siinä pedagogiikka on ihan toisenlainen: on selitettävä asiat tosi perusteellisesti, koska ei näe, mitä ihmiset tekevät, eikä voi siten mennä sanomaan ja näyttämään, että ei kun tarkoitin NÄIN, sinä teit nyt NÄIN, huomaatko eron, ja siksi heidän on pystyttävä ohjaamaan ja arvioimaan omaa liikettään, mikä tarkoittaa, että heidän on tiedettävä, mitä liikkeellä tavoitellaan, missä olisi hyvä tuntua miltäkin. Kaikki on pilkottava paljon pienempiin osasiin ja vasta sitten yhdisteltävä osaset.) (Itselleni sopii kehollisuuden nettiopiskelu paljon paremmin, koska kärsin tanssityttösyndroomasta, ja itsekseni tehden, ilman kenenkään valvovaa haukankatsetta, yksinkertaisesti tunnistan kipuni ja paljon pienemmätkin informaatiopurkaukset. Kun joku tuijottaa, kehontuntemukseni helposti katoavat, katoan suorittamiseen, ja kivun aistin harmittavan usein vasta jälkikäteen ja kaikki tuntui sillä hetkellä vain ookolta, vähän kuten niistä vangeista, joista kirjoitin kai viimeksi.)

(Toivoisin, ettei tämä olisi tilanne myös ohjatessani, mutta totta kai se on. Olen siinä katseen kohteena enkä pysty sitä mitenkään sulkeistamaan. Onneksi kun mietin etukäteen, mitä ja miten ohjaan, siinä vaiheessa, suunnitteluvaiheessa, sentään tunnistan kivut ja aristukset, ja pystyn suunnittelemaan ohjauksen niin, että tavallaan ohjaan muita siinä sivussa kuin itseänikin: ei liian pitkälle tuonne, riittävän rauhassa, ei suorittaen vaan pysyen läsnä. Olkoonkin että itse ohjauksessa se läsnä pysyminen on näyteltyä, siis normaalihkossa tilassa. Kun kissa oli juuri kuollut, silloin en pystynyt mihinkään kerroksellisuuteen tai näyttelemiseen ja läsnäolo tulvi kaiken aikaa yli ja välillä tuntui siltä kuin olisi ohjannut keskeltä jotain luonnonkatastrofia, tulva oli viedä mukanaan, keuhkot hengittelivät mitenkuten ja sydän pompotti ylitöitä, mutta niin vain jalkapohjat halasivat maata ja jatkoi puhetta ja näyttämistä.)

(Joskus mietin, että uravalintani ovat aivan pähkähulluja. Miksi tunkea heikkousalueelleen vaikka väkisin? Vaikka toisaalta - on vaikeaa sanoa, onko minulla mitään vahvuusalueita.)

Joitain vuosia sitten, kun sairastin jotain hengitystieinfektiota, tanssityttösyndrooman vaikutukset näkyivät selvästi. Lääkärissä olin kohtelias ja toiveikas, joskin sanoin ääneen, etten ole mielestäni työkunnossa. Lääkäri oli toista mieltä ja sanoi, että töihin vaan. Pitämäni tunnin jälkeen meinasin menettää tajuntani ja selvisin hädin tuskin kotiin pyörrytykseltä, kuumeelta ja liman tursuamiselta. Kun sitten soitin seuraavana aamuna uudestaan lääkäriin itkien, etten pysty selvästikään pitämään tunteja, olin jo niin hädissäni ja itkuinen, että äkisti asia otettiin ihan toisella viisiin tosissaan. Oletan, että hyötyisin todella paljon sellaisesta terveydenhuollon mallista, jossa avuntarjoaja ei kaiken aikaa vaihtuisi, vaan oppisi vähitellen lukemaan tilaani tietynlaisen tulkinnan viitekehyksen avulla. (Numero yksi: Menen lääkäriin vasta kun on aivan pakko enkä mitenkään muuten selviä, joten jos vaikutan lääkärissä kovin hyväntuuliselta ja toiveikkaalta, ei se taatusti ole koko totuus tilastani.) Ja nyt, kun tätä pohdin, mietin myös, olisiko ehkä hyvä idea myös sanoa itse hoitavalle taholle, että koetan olla kohtaamisissa ihan kamalan reipas sinne saakka että niiden jälkeen romahdan täysin, mikä on vähän outoa, koska en juuri arvosta reippautta vaan inhoan sitä ja etenkin sen vaatimusta, ja että en oikein ymmärrä, miksi tanssityttösyndrooman lalala-moodi menee päälle silloinkin, kun tunnistan sen. (Tosin, täytyy sanoa, fysioterapeutille menessäni en tunnistanut sitä ollenkaan, en ennen kuin romahdin. Se oli aika pelottavaa. Ihan aidosti uskoin jalkani todella mahtavasti lähteneen parantumaan ja huolestuneeni ihan turhia, mikä ei tosiaankaan ollut hyvä analyysi tilanteesta; kivut syöksyivät repivinä kimppuuni samalla hetkellä kun käännyin kadulla kohti kotitaloa, turvallista aluetta.)

Tajuan tätä kirjoittaessani, että ihannehoidettavalla ei taatusti olisi tanssityttösyndroomaa. Se huonontaa hoidettavuutta aivan radikaalisti, ettei vastaanotolla mikään tunnu juuri miltään. Sattuuko? No eipä oikeastaan. No entäs tämä, onko arkuutta? Ehkä ihan pikkaisen. (Ja sitten myöhemmin, selvä kosketusarkuus.) 

Jokin päivä sitten luin yhden kehopsykoterapeutin mietteitä vastaavasta ilmiöstä terveydenhuollon käynneillä. Hän kutsui sitä siinä kontekstissa medikaaliseksi traumaksi. Kun ihmistä on riittävän monta kertaa satutettu ja ilmaistua kipua väheksytty, ihminen oppii, että ainoa keino paeta kipua tilanteessa on luisua ikään kuin ulos tuntemuksistaan ja kehostaan. (Tai jättää kokonaan menemättä paikalle. Mutta esimerkiksi hammassäryn kanssa se strategia ei toimi pidemmän päälle, ei vaikka kuinka haluaisi jättää menemättä paikalle.) 

Ja tietysti se etäisyys on vain kuviteltu etäisyys, oikeammin lykkääminen. Se kaikki tulee takaisin jojona heti kun on turvallista tuntea. Eikä vain semmoisenaan, vaan korkojen kanssa. (Eikä se tietenkään ensinkään toimi tarpeeksi ison kivun kanssa. Itselläni kävi niin, että kun kierukkahommissa sattui tarpeeksi, katosi monelta muultakin "se vain nipistää" -asialta kyky tulla etäännetyksi vain tietyn kohdan, ei koko kehon, kipuna. Ei minua edelleenkään satu vaikkapa rokotus tai verikoe, mutta vaikkapa joka ikinen gynekologinen tutkimus on muuttunut melkoiseksi hirvitykseksi. Ja nivelrikossahan pelkään ylipäänsä mennä lääkäriin, koska kaikki muut paitsi fysiatrit haluavat aina hiertää nivelen, vaikka kuinka kieltäisi. Sitä kipua ei voi vain etäännyttää, siihen lävistyy, huutaa, itkee.)

Mistä tullaan toiseen mielenkiintoiseen seikkaan. Tämä kaikki ei ole kovinkaan kaukana siitä ilmiöstä, jota tapahtuu joidenkin mukaan kulttien ja joogasalien liepeillä, nimittäin somaattisesta dominanssista. Jota vastaan saa ihan tosissaan linnoittautua. Se, että tunnistan, miten se omaan kehooni vaikuttaa, saa minut hinkuamaan opetuspaikkoja, joissa muistutetaan, että vessassakäynnin jälkeen on hyvä vetää vessa. Tarkoitan tätä: ei liian tyylikästä, ei liian erityislaatuista, ei luksusta. Semmoinen ympäristö, jossa on ihan luontevaa istua lysyssä ennen tunnin alkamista tai nauraa pöhköille jutuille sen sijaan että tönötettäisiin tärkeän näköisenä. Ja omalta opettajuudeltanihan koetan jatkuvasti riisua kaikkitietävyyden viittaa puhumalla käsityksistä, jotka ovat nyt muuttuneet uuden informaation myötä, sanomalla etten tiedä vastausta johonkin kysymykseen (mutta että voin koettaa vähän tönkiä), ja että se, mitä oppilaat tuntevat kehossaan liikkuessaan on paljon tärkeämpää kuin miltä liike minun silmiini näyttää tai mitä joku kirjoittava keho siitä ränttää jossain arvostetussa teoksessa. 

Osaltaan fysioterapeuttikäynti tuntui tunnelmaltaan mukavalta, koska fysioterapeutti oli tässä samassa räjähtäneessä elämänvaiheessa, perimenopausaalihormonimyrskyissä, hänenkin jalkoihinsa sattui, hänenkin oli vaikeaa löytää toimivia kenkiä ja niin edelleen. Siinä ei juuri ollut somaattista dominanssia. Fysioterapeutin hampaanvälissäkin oli maissinpala. 

On kiinnostavaa, miten monesti terveydenhuollon ammattilaisten koulutusmateriaaleissa hahmotetaan jotenkin aika yksiulotteisesti, mitä kommunikaatiossa tapahtuu. Ammattilainen ei kerro mitään elämästään, potilas kertoo potentiaalisesti kaiken. Ammattilainen ei valita, potilas valittaa. Ammattilainen ei näytä tunteitaan avoimesti, potilas ehkä tai sitten ei - ei, jos potilas oirehtii tanssityttösyndroomaa. Tavallaan ymmärrän tämän, että potilaan elämä tai oikeammin vaiva, objektivoitu tietty vaiva, on käynnin keskiössä, mutta tavallaan en lainkaan. Potilaana en pidä siitä asetelmasta laisinkaan, että itse joutuu paljastamaan kaikki synkeytensä yksityiskohdat toisen pysytellessä etäisenä ja virheettömän oloisena jalustallaan, joten ilahduin fysioterapeutin sanoessa ääneen, ihan vain muutaman lauseen verran, että hän ymmärtää kyllä hyvien kenkien löytämisen tuskasta jotain, koska. Tai että perimenopaussi, niinpä niin, tässä piisaa luovimista. En kokenut sitä vuodattamisena tai terapeutin hetkellisenä asettumisena keskiöön, päinvastoin. Koin sen edes alkeellisena vastavuoroisuutena ja nämä eleet helpottivat luottamukseen astumista. (Sattuneesta syystä pidän myös hierojista, jotka kertovat vuolaasti omasta elämästään. Tiedän paljon ihmisiä, jotka eivät pidä siitä ja joista se on epäammattimaista, mutta minusta on kammottavaa tulla jonkun sellaisen käsittelemäksi, josta en tiedä mitään. Naama plinttiä vasten ei tarvitse edes kommentoida kuulemaansa, voi vain kuunnella. Toki jos juttu olisi rasistista tai seksististä tai muuten karmivaa, tilanne voisi olla pelottavakin. Mutta yleensä siitä ei ole kyse. Ihmisillä on eri preferenssejä ja niin saa olla. Tärkeintä on osata kertoa, mitä haluaa ja mitä voi sietää. Se on asiakkuuden vaikeimpia kohtia, myös. Tai ainakin itselleni on. Mutta yritän, koska tiedän, ettei toisten ajatuksia ole helppoa lukea.) - Myöskään sen käynnin keskiöön asetetun objektivoidun tietyn vaivan rajaaminen ei ole mikään itsestäänselvä operaatio. Joskus ollaan helpommilla vesillä, on liukastuttu ja siitä on seurannut välittömästi sitä ja tätä. Joskus ollaan paljon syvemmissä mutahaudoissa. Useimmiten kai jälkimmäinen, tai ainakin omassa elämässäni näin. 

Kaikella on historiansa, usein aika pitkäkin historia. Kaikkeen liittyy ylimääräinen kerros kaikkea tulkinnallisuutta hämärtävää. Eikä asiaa aina auta sekään, että yhä useammin auttajan ja potilaan äidinkieli on eri. Viikon takaisella lääkärikäynnillä aikaa hukkui paljon siihen, että lääkäri kyseli ammatinvaihdoksestani. Hän käsitti puhuvansa tapahtumista nyt, eikä tajunnut pitkiin aikoihin, että puhuin ajasta yli kymmenen vuotta sitten, käden kipeytymisen ajasta, enkä taas itse ymmärtänyt ensin, miksi hän tuosta niin tarkasti kyselee ja miksi kysymyksissä on niin outo sävy, kuten että koenko tarvitsevani psykologia tuon ammatinvaihdon takia, asiasta, jota nyt olen kuitenkin kerennyt käsitellä ja elää kuitenkin yli kymmenen vuotta. Viimein onneksi tajusin, mistä kiikasti, ja onnistuin selittämään, että ammatinvaihdosasiasta on jo kauan aikaa, vuonna sitäjasitä, ei nyt. Lääkäri näytti helpottuneelta tajutessaan. Osaan tuskin edes kuvitella, millaista olisi yrittää tehdä tuota muutenkin vaativaa työtä kielellä, jota ei puhu äidinkielen tasoisesti. 

Varmasti ihan yhtä helppoa kuin opettaa liikettä keholla, joka on kiskaissut hätäjärrusta!

Joka tapauksessa, kummallista aikaa tämä. Eilen kun oikea jalka oli aivan tulisena halkona, ja kuukautisetkin juuri alkaneet, onnistuin tölväisemään nenäsuihkepullolla nenän limakalvon rikki, ja äkkiä verta suihkusi myös päästä kaikkialle: yöpaidalle, lakanoille, kirjalle. (No, koska tälläerää vietän myös päiväni yöpaidassa, ehkä sitä olisi asiallisempaa kutsua nimellä 24/7-paita.) Jestas, että nenä vuotaa kauan saatuaan vekin. Ja runsaasti! Nyt sitten kaiken muun outouden lisäksi sängyssä on veriset lakanat ja tyynyliinat. Vompsu tarjoutui vaihtamaan ne, mutta halusin vain nukkumaan tupolla nokkaa painaen. Kun valo oli sammutettu, koira lutkutti peitoista verta korvatulppien läpi kuuluvalla melutasolla nukahtamiseeni saakka. 

Ei leimaa

Joskus jonkun selittäessä uusia oivalluksiaan ei oikein tiedä, miten asian luokittelisi. Siis automaattisesti. Normaalisti se tapahtuu jokseenkin automaattisesti ja sitten tuota leimaa käy kyseenalaistamaan, kauhduttamaan, sille naureskelee. Ja nyt: hämmästyy vain niin että on pudota takamuksilleen, ja jälkikäteen ei oikein osaa sanoa, onko tapahtunut ehkä söpöä, vai traagista, vai koomista, vai ehkä kaikkia näitä yhtä aikaa. Ehkä kaikkia näitä yhtä aikaa. 

Äiti on hankkinut kirjastokortin. Hänellä on ollut semmoinen viimeksi kai joskus lapsena, ennen pojista kiinnostumista. Sitten kortit ja kirjat ovat jääneet. Nyt hän on innostunut uudestaan ajatuksesta. Ei siihen mennytkään kuin kuutisenkymmentä vuotta. Äiti selittää puhelimessa minulle tohkeissaan, mitä kaikkia palveluita kirjastossa on, ihan ilmaiseksi. Esimerkiksi digineuvontaa, ilmaiseksi, kun kauppakeskuksen kännykkäkaupassa ottavat aika ison summan tunnilta, ja niitä samoja asioita on pitänyt kuitenkin käydä sieltä kysymässä useampiakin kertoja. (En kestäisi olla kaupallisen toimijan digineuvoja, jos en saisi sanoa asiakkaille, että kirjastosta saisit tätä ilmaiseksi, ja tietenkään en saisi sanoa. Kun olin kirjoja myyvässä yrityksessä eräs joulunalus, sielläkään ei saanut sanoa klassikkokirjaa haeskelevalle, että loppuumyytyjä painoksia löytyy kyllä erinomaisesti kirjastoista ja antikvariaateista.) Ennen pandemiaa me olimme digineuvojat, mutta nyt, muutettuamme vanhempieni (tai oikeammin isäni, mutta koska isä hallinnoi perheen autoa, isän sana on se, joka painaa) sanojen mukaan Inariin, meistä ei ole enää samalla tavalla arjen sujuvoittajiksi. 

Äiti todella näkee tarpeelliseksi selittää minulle kirjaston perusideaa. Sitten hän hehkuttaa, miten tärkeitä palvelut saattavat olla niille, joilla ei ole rahaa. En tiedä oikein, mitä sanoa, joten sanon vaan, että no tämähän kuulostaa aivan loistavalta. Muu - sen mainitseminen, että minähän olen suunnilleen asunut kirjastossa nuorena ja ollut kirjastoissa töissäkin yli kymmenen vuotta, joten tiedän kyllä - voisi kuulostaa vähän latistavalta ja nolaavalta. Hyvä, kun hän on innostunut ja keksinyt tämän, tuen sitä täysin sydämin. Ja onhan kirjasto aivan poikkeuksellisen ihana asia! Siitä jopa sietääkin mennä niin sekaisin, että unohtaa lähiomiaisistaankin perusasiat. 

Äiti ja sisko kalistelevat kuin saksanhirviurokset kiiman kynnyksellä. Sivullisena en tietenkään tiedä, mistä kaikesta he tarkalleen onnistuvat kärhämöimään ja millaisia äänenpainot ovat. Kuulen tapauksista välillä toiselta, välillä toiselta. Nekin ovat mielessäni ei leimaa -asioita. 

(Ei leimaa on sanonta, jonka opin aikanaan Hurinalta. En varmaankaan Hurinan blogista, mutta mehän olimme kirjastossa yhdessä töissä, koska Hurina ihastui siihen, mitä kerroin kirjastotyöstä, jätti aineenopettajan työnsä ja haki hänkin kirjastoon töihin. Sattumalta juuri niillä main sieltä lähti monta ihmistä iltapäivystyksestä, ja minulta kysyttiin, tietäisinkö ketään, joka voisi olla työstä kiinnostunut, ja esittelin Hurinan esimiehelleni. Niin sitten olimme siellä äkisti yhdessä töissä, tuosta noin vaan. Ei leimaa tarkoittaa osapuilleen tätä: Mieli on kerkeä luokittelemaan tapahtumat. Leima voi olla karkea oikein/väärin tai hyvä/huono tai sitten jotain vähän sävykkäämpää. Mutta yhtäkaikkisesti, meidän on usein hieman vaikeaa erottaa, mikä tarkalleen tapahtumiin ja ihmisiin vastaamisessamme on oman mielen lyömää leimaa ja mikä tapahtunutta itseään. Hurina taisi käyttää leimattomuutta eniten toisten ihmisten kohdalla - kuka on tyhmä, rasisti, itsekäs ja niin edelleen; tällaisessa kohdassa voi aina kysyä, kenen mielestä. Ihmisen itsensäkö? Mitä leimalla aiotaan tehdä? Kannattaisiko ihmistä itseään kuitenkin kuunnella? Eikö hän silti ansaitse hyvää kohtelua, vaikka toki tiettyjä asioita kannattaakin keskustella läpi kunnolla ja yrittää löytää yhdessä toimivampaa toimintamallia, jos näyttää siltä, että ihminen oikein kerjää tiettyä leimaa itselleen?)

(Ja voi olla, että olen käsittänyt ei leimaa aivan väärin, että käsitykseni on oman katsantokantani leimaama. Sellaista se tuppaa olemaan... mutta joskus ikävöin keskustelujamme hämärässä joulunaluskirjastossa, jossa kuusi tuoksui ja Hurina hieroi selkäänsä kipukoukulla näyttäen joltain viikatemieheltä, likipitäen, olimme unohtaneet sytyttää valot tullessamme, istuimme siellä hämärässä ja juttelimme jostain ja äkisti Hurina huusi EI LEIMAA huomatessaan, että luokittelin jonkun tuomitsevasti. Nauroimme. Välillä pääsin minäkin muistuttamaan ja huutamaan EI LEIMAA ja yleensä ne valot muistettiin sytyttää vasta kun joku asiakas ihmetteli, että onpa täällä tänään hämärää. Filosofifasaanien pyörittämä kirjasto. Silloin kumpikaan meistä ei ollut vielä opiskellut myöhempiä tutkintojaan. Ihme, että sellainen miljoonia maksanut rakennus ja arvokkaat kirjat ja lehdet tuosta noin vain uskottiin meidän fasaanien haltuun pitkiksi illoiksi ja lauantaipäiviksi.)

Mitä tarkoitan ei leimaa -asioilla? Kai sitä, että tietyt asiat ovat luonteeltaan sellaisia, ettei niistä heti muodostu tarkkaa mielikuvaa tai luokittelua: deskripitiivisesti ei leimaa -asiat. (Normatiivisesti tietysti minkä asiaintilan tahansa voi koettaa tuoda ei leimaa -käsittelyyn, ja joskus leiman riisuminen saattaa jopa onnistua.) Kuulee vain kuvauksen tapahtuneesta ja ajattelee samoin tein, että tiedän tästä ihan liian vähän voidakseni sanoa asiasta oikein mitään tuomitsevaa. 

Useimmiten ihmisten kuvaukset riidoista ja konflikteista asettuvat itselläni tähän kategoriaan. Tiedän yksinkertaisesti liian vähän. Tiedän liian vähän vaikka molemmat olisivat kertoneet erikseen minulle kärhämöinnin pääkohdat. Koska eivät he selitä, eivät ehkä itsekään tiedä, miksi tarkalleen jokin asia lähti provosoimaan. Eleiden keskustelulla ja sen perillisellä, sanojen keskustelulla, on myös oma logiikkansa, ajattelen. Harvemmin kukaan haluaa riidellä. Tai siis, haluan itse riidellä aika harvoin ja minun on vaikeaa kuvitella, että kukaan haluaisi riitelyoloa itseensä. Mutta saattaa kyllä olla, että olen väärässä, koska tiedän ihmisiä, jotka ajautuvat riitoihin tuon tuosta vaikka kenen kanssa. (Ja muistan edelleen, mitä emootioiden säätelyn tutkimus kertoo vihasta: viha parantaa masentuneen älyllistä suoriutumista, herättää lamaannuksesta. Muiden kohdalla se on myrkkyä päättelylle mutta masentuneilla ei.) Mutta niin, koetin kirjoittaa auki sitä, miten tietynlainen tylyksi tulkittava sävy helposti kutsuu vieläkin tylymmäksi tulkittavaa sävyä vastauksekseen ja homma eskaloituu, karkaa käsistä. Parhaimmillaan molemmat osapuolet jäävät mutisemaan ympäristölleen, että toisen pitäisi pyytää anteeksi, sitten voitaisiin keskustella. Ajatus, että voi itse aivan omatoimisesti ja kenenkään pyytämättä antaa anteeksi, koska yleensä on itsekin ollut tyly ja kohtuuton siinä eskalaatiossa, ei tapaa pälkähtää ihmisten päihin kovinkaan helposti. vaikka näin keskustelu mahdollistuisi. Siinä on jotain - taas, söpöä? traagista? koomista? ei leimaa. Se on jotenkin hyvin yllättävää, kun ajattelee, mitä Borges kirjoittaa anteeksiannosta ja kostosta: Unohdus on ainoa kosto ja ainoa anteeksianto. (Borgesin otteet apokryfisistä evankeliumeista ovat pohjimmiltaan hyvin stoalaiset, tulen nyt ajatelleeksi. Leima.) Mutta tieysti useimmat eivät lue Borgesia eivätkä ehkä ainakaan ajattele, ettei hän ihan turhaan niitä asioita sanaillut paperille. 

No, äiti ja sisko siis kalistelevat taas saksanhirvinä. Arvatenkin molemmilla on todella vaikeita tunteita asiasta. Kun kerron Vompsulle äidin itkuisuudesta puhelussa ja mitä sisko oli sanonut niin että äiti on valvonut öitä niitä sanoja ajatellen, Vompsulta löytyy heti leimoja. Tuohan on täyttä vittuilua. Ei kukaan sano noin muuten kuin vittuillakseen. Mutta en halua tempaantua niihin ja ajattelen: mistäs sitä tietää? Vompsu kiihtyy niin paljon minua helpommin. Itse taidan ajatella, että ihmiset oikeasti usein ovat vähän toistaitoisia mukavasti sanomisessa. Ainakin itse olen vaikka koetankin harjoitella. Ei se ole helppoa! On helppoa sanoa mukavasti, jos on hyvissä fiiliksissä, mutta se, että tukee toista ja sanoo mukavasti silloin kun tuntuu, että saa niskaansa tulikatkuista sappea, ei ole helppoa. Sitäkin voi harjoitella. On niin monia asioita, jotka eivät ole olleet helppoja ja nyt ovat, että jaksan kyllä harjoitella, ihan silkasta uteliaisuudesta, että mitähän tapahtuu, jos tuommoisessa joskus onnistuukin. 

Itse taidan ajatella myös, että on harvoja niin kipeitä asioita kuin tieto siitä, että on ääneen leimannut toisen tavalla, jonka voi olettaa loukkaavan useimpia. (Paitsi tietysti niitä, jotka ovat sillä tasolla, että pystyvät ajattelemaan ei leimaa ja nauramaan koko asialle - tähänhän stoalaisuus tavallaan harjaannuttaa, sikäli kun sitä lainkaan osaan tulkita. Loukkausta ei tarvitse ottaa vastaan.) Koska toiselta ei voi oikeastaan edes toivoa stoalaista emootioiden säätelyä (tilanteen uudelleen ajattelu, emootioiden säätelyn tutkimuksen kategorioissa), koska se on niin harvinaista, on oletettava, että toinen todellakin nielaisee leiman karvoineen kaikkineen ja vahingoittuu. Ja se, että on itse vahingoittanut, on tietenkin paljon graavimpaa kuin se, ettei ole tarpeeksi harjaantunut kohauttamaan olkiaan ja tuumaamaan, että tänään näin, eteenpäin. Tietysti konflikti ajateltuna ja muisteltuna män jo, myös vaikka sen olisi itse aloittanut, ei siihenkään pidä takertua vaan keskittyä siihen, että ensi kerralla paremmin, etenkin jos on ihan selvää, mistä kaikki lähti. Mutta sosiaalinen todellisuus, kuten minkä tahansa somen lyhytkin selailu paljastaa, on täynnä ihmisiä, jotka mielellään pukeutuvat koston kaapuun. Vääryyksiä ei unohdeta, niistä muistutetaan. Ja sitä muistuttamista pidetään jopa jotenkin hienona juttuna, kutsutaan oikeudenmukaisuudeksi ja sen vaatimiseksi.

Niin kovasti kuin toivonkin meidän pandemiapolitiikkamme muuttumista suuntaan, jossa henkeä ja terveyttä suojellaan, en, toisin kuin kai useimmat samoin ajattevat, ajattele tarpeelliseksi mitään julkista anteeksipyyntöä heille, jotka ovat aivan turhan päiten menettäneet omaisensa tai terveytensä. Mitä se muuttaisi, lopulta? Onhan se nätti ele (leima) mutta lopulta, ei se tuo ketään tai kenenkään elämänlaatua takaisin. Minulle riittäisi aivan täysin se, että käytännöt korjattaisiin. Että viestittäisiin siitä, mitä tutkimus kertoo uudelleentartunnoista ja niiden riskeistä, mitä tutkimus kertoo rokotteiden kyvystä estää tartuntoja, sairaalajaksoja ja kuolemia. Että viestittäisiin myös rokotuksiin liittyvistä riskeistä yksityiskohtaisesti ja tiedepohjaisesti. Ei voida olettaa, että kansalaiset itse osaavat miettiä omia riskejään ja suojautumistoimenpiteitään, jos heille ei ensin anneta dataa asioista. (No, auttaisiko tämäkään kaikkia? Ei tietenkään. Mutta mahdollistaisi edes kansalaiskeskustelun asiasta faktojen pohjalta.) Ilman leimoja, hyssyttelyä, ilman oletuksia paniikista, jota pitää aktiivisesti koettaa estää toistellen mantroja, jotka eivät välttämättä sisällöltään kestä tutkivaa silmäystä, vaikka motivaatioltaan olisivatkin kuinka lohdullisia. (Yhtä lohdullisia kuin tyypillinen tapa "tukea" omaa ystävää tämän ajauduttua konfliktiin, josta ei itse tiedä höläsen pöläystä - tuo on vittuilua, ei kukaan sano noin kuin vittuillakseen, olen pahoillani että olet joutunut kuuntelemaan tuollaista. Nämä omat puheenvuoroni aiemmilta vuosilta ovat niitä kohtia, joista olen enemmän mykkyrässä kuin oikeastaan mistään muusta: enkö todellakaan keksinyt mitään järkevämpää sanottavaa? En. Se siitä, eteenpäin paremmin.) 

Joskus mietin sitäkin, olisiko kurssin korjaaminen siinä, tässä tai tuossa itse asiassa helpompaa vaikka mille toimijalle, jos leimaa ei lyötäisi niin helposti. Niin että sen voisi tehdä pienemmällä kohinalla, kokeilla kurssinmuutosta ja katsoa, mitä siitä seuraa. 

Koska mietin tällaisia, en halua puuttua sukulaisteni kalisteluun. Voin kuunnella, tietysti. Mutta en halua puuttua sen enempää. Koska silloinhan minulla pitäisi olla jokin kanta asiaan. Ei välttämättä sellainen, tietenkään, että sinä olet syypää ja sinä et. Tai että sinä olet enemmän syypää (koska aloitit, koska eskaloit enemmän, koska sinulla olisi ollut taitoja taltuttaa tilanne ja toisella ei mutta päätitkin lisätä höökiä?) ja siksi sinun pitää pyytää anteeksi. Vaan ehkä edes sellainen minimalistinen kanta, että olette tapelleet jo tarpeeksi, kuormitatte sillä meitä muita, lopettakaa. Mutta mistäs minä sen tiedän, ovatko he vielä lillineet tarpeeksi kognitiivisissa dissonansseissaan solmiakseen rauhan? Jos kyse olisi vieraammista ihmisistä, voisin vielä ehkä jotenkin välittää asiassa, mutta äitini ja siskoni tapauksessa, en lähde siihen. 

Saan tehdä töitä sen kanssa, etten lyö leimaa tähän linjaukseeni. 

Näkymätön virhe

Salaoja talon ympärillä alkaa olla valmis. Kasvihuoneen perustakin näyttää jo hyvältä. Tosin kaivuri, jolla kivituhkaa levitettiin siihen perustaan, juuttui pihaamme. Tässähän on 17 metriä sinistä savea ja on satanut aika lailla. Ei siis ihme, että sen yrittäessä möyräistä käyntiin sen pyörät vain kaivautuivat syvemmälle ja syvemmälle saveen kunnes kaivurin maha melkein kosketti maata. Onneksi ukoilla oli mukana vetohihna, tätä kuulemma käy aina välillä. Nyt on vaan kirnukuopat ja nekin he täyttävät osana viimeistelytyötään.

Kadun puolella tonttimme rajautuu naapurin tiilettyyn tiehen. Tiilitiessä on semmoinen pitkulainen betonikantti, joka on rakennettu siinä metrin pituisista suikuloista. Työmiehet joutuivat nostamaan suikulat pois naapurin suostumuksella, ja nyt kun sen kohta on myllätty läpi, he sijoittivat suikulat takaisin. 

Palaamme lenkiltä metsästä, joka on ihana tähän aikaan vuotta - hämärä, sammalen ja kuusen lehvien vihreä, hieman sumuinen, kauttaaltaan kosteanpehmeä ja hyvä hengittää. No, kuvittele vihreä kasvikohtu. Sellainen! (Ainakin kun on pukeutunut riittävästi. Alasti sikiöasennossa voisi olla toisin. Ihmettelen yhden tutun instakuvia, joissa näyttää olevan tärkeää poseerata asanoissa joogatrikoissa vaikka missä säätiloissa. Minulle tulee kylmiä ihan kuvia katsellessakin. Saahan sitä, tietysti. Mutta itse koetan terottaa joogaryhmäläisilleni, että kannattaa pitää itsensä lämpimänä. Opetan paksu villapipo päässä myös dynaamisemmat tunnit tässä vaiheessa vuotta. Pääni ei pidä liikuntasalien koneellisesta ilmastoinnista.) Joten olemme pehmeitä ja tyytyväisiä ja aika rauhallisiakin sieltä palatessamme, vaikka Vompsu aina haluaakin puhua työelämän kahnauksista, kaikenlaisesta terminologisesta väännöstä ja sen semmoisesta, ja hahmotan hänen hahmottavan sen kaiken jotenkin kovin kuohuttavana. Ja varmasti se sitä onkin, hän tarvitsee sen käsittelemistä. 

Näemme jo pidemmältä, että työmiehet ja naapuri seisovat rajalla ja juttelevat jostain viittilöiden. Tervehdimme, liitymme seuraan lähennyttyämme. Katsokaa nyt tätä, viittilöi naapuri, ja osoittaa betonisuikuloita, jotka miehet ovat panneet paikalleen. Katson, siinähän nuo näyttävät olevan, en osaa sanoa mitään, joten vilkaisen odottavasti naapuriin. "Sie tiedät että mie olen tarkka", sanoo naapuri ja katsoo Vompsua. "Aha, jahas, niin joo", saa Vompsu sanottua kanttia tuijottaen. Katson naapuria, Vompsua, työmiehiä ja sitten taas niitä kantin muodostavia betonisuikuloita. "Ei tämä kyllä käy", puhahtaa naapuri. "Juu, korjataan", lepyttelevät työmiehet. "Pistetään se ihan viimeksi kuntoon ettei tönäydy muissa viimeistelytöissä." Naapuri näyttää siltä, ettei oikein tiedä, tyytyykö hän vastaukseen. 

Katson kanttia tarkemmin, siinä siis on jokin virhe? Minusta ne palaset ovat siinä oikein sievästi ja suorassa, en erota mitään mahdollista virhettä. Näen Vompsun ilmeestä ja asennosta, ettei hänkään yhtään tajua. Työmiehet eivät ole niin tuttuja, että heistä ottaisi mitään selkoa, ja naapuri on selvästi kiihtynyt. Lopulta naapuri sanoo vaan, että laittakaakin sitten tarkasti. Miehet lupaavat laittaa.

Tarkka, ajattelen, tarkka! Olemme toki huomanneet, että naapurin nurmikko on kuin pinseteillä nypitty ja nyt syksyllä kun lehtiä tuli, joku kävi ne päivittäin haravoimassa. Ja että ajotie on leveä ja polku näyttää nurmen halki kelluvalta laiturilta, ja että kaikki on aina suorassa ja kuurattua. Kun he olivat heittämässä sammaloituneita tiiliä pois, pyysimme ne tiilet, me osaamme tehdä niistä juttuja. Kiemurtelevan polun, esimerkiksi. Istutusten reunuksia. Heistä ne olivat roskia sammalen takia. En ole ajatellut tätä asennetta tarkkuutena. En tiedä, olenko yrittänyt nimetä sen, mutta ehkä jos olisin, olisin puhunut kontrollifantasiasta. Itse ajattelen kai tarkkuuden liittyvän sen havainnoimiseen, mitä tapahtuu, en tapahtuvan kaitsemiseen kohti jotain mallia. Osa tarkkuutta, sellaisena kuin sen olen ajatellut, on havainto, ettei maailma koskaan redusoidu malliin, vaikka miten paimentaisi.

Katsahdan pihaamme, sen kaareutuvaa polunpätkää, nurmella maatuvia lehtiä, sinne tänne ripoteltuja kohopenkkejä, joista yksi on piru vie viisikulmainen ja sen reunuskin tehty olkipaaleista, jotka kietaisin yhteen kaikista maailman asioista elmukelmulla, koska sitä sattui olemaan käsillä. Mietin, mitähän he ajattelevat. No, ajatella saa, ei ole minun asiani kontrolloida heidän ajatuksiaan vaan omiani. Ja minä satun pitämään pentagonpenkistä ja näistä muistakin jutuista. Ja äkisti muistan keskustelun kesältä, kun naapuri valitti, että oli niin kuuma, että oli vaikeaa jaksaa tehdä asioita, ja vastasin, että näin on, ja että sehän se on ihan parasta, kun voi vain olla ja aistia ja pysyy niin rentona ihan tuosta noin vain, ja näin hänen nyrjähtäneestä ilmeestään, että hänestä tulin sanoneeksi jotain sanoinkuvaamattoman kummallista. Ja ajattelen välähdyksenomaisesti kaikki niitä kehoja, joiden näen kouristuvan ahdistukseen siinä silmänräpäyksessä kun alan puhua tunneillani asettumisesta ja vain olemisesta. Monelle se on vaara, seisovaa vettä, jonka alla vaanivat piraijat, krokotiilit ja ties mitkä syvyyden hirviöt. Tukehtuminen. Ehkä todistus jostain vaanivasta laiskuudesta, jota on yritetty pieksää pois vuosikaudet. 

En tiedä, kunhan arvailen. 

Mutta jälkeenpäin puhumme työmiesten kanssa ja Vompsu kysyy, ymmärsivätkö he naapurin pyynnön niiden betoniliuskareiden suhteen. Käy ilmi, etteivät hekään ehkä ymmärtäneet. Toinen arveli, että olisiko siihen niiden väliin tönäytynyt millin, parin rako. Suorassahan ne olivat, mutta ehkä kantit eivät olleet aivan liimattuna kiinni toisissaan. "No ei se mitään", työmies pyörittelee. "Me tehdään se uudestaan niin että ovat tyytyväisiä, ettei teille tule kurttua naapurisopuun. Tämmöistä tämä aina välillä on."

En tiedä, jaksaisinko heidän työtään. Ei siinä mielessä, että jaksaisinko istua kaivurin sisässä ja olla kylmässä tai paahteessa tuntikausia, sen varmaankin jaksaisin. Mutta minun voisi olla vaikeaa naama peruslukemilla nyökytellä ja sanoa, että joo, tehdään tämä uudestaan, no niin, hyvä kun huomasitte, virhehän siinä tosiaan on, jos en mitenkään onnistuisi havaitsemaan virhettä. Vähän samanlaista touhua kuin koulun käsityötunneilla, jossa piti purkaa ja tehdä uudestaan, purkaa ja tehdä uudestaan, ja joskus purkamisen syy oli, että käsiala oli "liian väljää" tai "liian tiukkaa" tai "liian epämääräistä", eikä saanut ohjeita siihen, miten asia olisi korjattavissa, ja joskus sama kohta puratettiin monta kertaa ja opettaja sätti, että miten tämä muka voi olla näin vaikeaa, eikä tullut lainkaan ajatelleeksi, että ehkä kuitenkin olisi ollut hänen työnsä opettaa, miten tehdään häntä tyydyttävä kantapää tai vetskarinsauma, että sitä se opettaminen työnä on. Sama opettaja muisteli usein kaihoisasti purkutalkoita katsellessaan, miten edellisen vuoden luokka osasi nämä asiat ihan vips vaan. Sitten kun olimme siirtyneet yläasteelle ja joku aineenopettajamme sairastui äkisti kesken päivää ja meillä olikin useampi hyppytunti, kävelimme metsän ja kallion yli tervehtimään ala-asteen opettajia, ja myös tätä käsityön opettajaa, vaikka itselläni ei häntä ollutkaan tullut ikävä (ja yläasteen kässänope oli oikein mukava ja taitava ja opin monta asiaa, joista oli vuosia vain huudettu, että ei tämä voi olla niin vaikeaa). Mutta voihan sitä silti olla ystävällinen vaikkei jotakuta henkilökohtaisesti arvostaisikaan. Tällä vierailulla ala-asteen kässänope hehkutti ala-astelaisille, miten taitavia me olimme olleet, oppineet kaiken vips vaan. Teki mieli huutaa, että tuo on kyllä vale, mutta opettaja näytti itse niin vakuuttuneelta tarinastaan, että vain tuijotin häntä mykistyneenä ja ajattelin, että hänpä mahtaakin elää kummallisessa maailmassa, jossa ennen oli kaikki aina hyvin ja nyt kaikki kovin pielessä ja minkäpä tuolle mahtaisi.

En tiedä, mitä tapahtuisi, jos joutuisin työkseni korjaamaan jälkiäni, joista ei vaivauduttaisi edes osoittamaan, missä virhe on. Toki sattuneet virheet korjataan, se on eri asia. 

Näen naapurista, miten ylpeä hän on tarkkuudestaan, hän sanoo sen sillä tavalla, että näkee hänen nauttivan sen sanomisesta. Toki onkin parempi, että hän pitää arvossa tapaansa suhtautua, parempi se kuin olla solmussa itsensä kanssa. Mutta kyllä maailma on jännittävä paikka! Niin monenlaisin asentein me täällä käyskentelemme. 

Onneksi naapurit ovat mukavampia kuin käsityön opettaja, tai ehkä se on vain se, ettemme ole sellaisessa suhteessa, jossa heidän tarkkuutensa pääsisi yliotteeseen. Joka tapauksessa, he ovat kesällä käyneet vieraanamme pihassa ja me heidän vieraanaan syntymäpäivillä ja jutustelemme sopuisasti tontinrajan yli milloin mistäkin. 

Ja onhan minullakin omat kontrollifantasiani, totisesti on. Ne onneksi keskittyvät aika pieneen osaan maailmaa, akateemiseen tekstiin. Kaikessa muussa olen kai onnistunut pitkälti sulkeistamaan ne ja nauramaan niille. Mutta jotain kummallista tapahtuu siinä kohdin, jossa minun pitäisi äkisti kirjoittaa kannattavani jotain sellaista kantaa, jota en osaa kannattaa ja jota ehkä pidän vahingollisenakin. Ikään kuin sillä lopulta olisi väliä. Tai se muuttaisi mitään, todennäköisesti. Mutta jotain kummallista tapahtuu, ja siinä vaiheessa olen aivan samanlainen kuin naapurimme, väännän vaikka yöhön saakka ja muut pyöritelkööt silmiään sinne saakka, että olemme päässeet konsensukseen, jonka pystyn allekirjoittamaan, johonkin niin väljään ja epämääräiseen, ettei se ahdista. Tämä on yksi syyni luovia poispäin tutkimuksen maailmasta: en ole vakuuttunut, että haluaisin vahvistaa juuri tuota puolta itsessäni ja elämässäni. 

Kun pyöräilen tänään kohti junaa ja työtä, voin katsella betoninsuikaleita ja kerrata mielessäni sitä hämmentävää tosiasiaa, että jonkun mieli tekee juuri niiden kohdalla samanlaisen umpisolmun kuin omani silloin kun minut koetetaan saada kirjoittamaan ryhmäesseeseen, että maailma kaikkine ilmiöineen on sosiaalisesti konstruoitu. Niin erilaiset kohdat, niin samanlainen reaktio! Onhan se hurmaavaa. 

Simuloi kimalaista

Pitkään meidän naapurit jaksoivatkin ihmetellä hiljaa. Mutta tänään heidän oli pakko kysyä, mitä teen hyöriessäni ruukuilla sähköhammasharjan ja pienen tumman muovirasian kanssa. Vaikuttivat vähän hämmästyneiltä kun kerroin, että risteytän tomaatteja ja näin kerään siitepölyä emaskuloiduille kukille simuloiden hammasharjallani mehiläisen treblaa, joka irrottaa siitepölyn isoina tuprauksina. No, kävimme sitten ihan hyvän keskustelun tomaatin genetiikasta, gurmeesta ja logistiikasta, nykyisen lajikkeenjalostuksen teloksesta ja sen myötä vähentyneistä ravinto- ja makuarvoista, ja toisaalta Suomen maantieteellisestä asemasta muualta tulevien herkullisten perinnelajikkeiden hyödyntämisen haasteena.

Mutta mistä sinä olet voinut tuommoista oppia, kysyi rouva keskustelun päätteeksi. Ethän sinä ole biologi!

Osaan minä lukea, vastasin vähän huvittuneena. Lukea ja ymmärtää lukemani (ja ryhtyä toimeen). Ja katsoa youtubevideoita ja tehdä perässä. Nyt kun youtubessa on jalostuksesta, varttamisesta jne. vaikka mitä, nekin, jotka eivät jaksa lukea paksuja, vähäkuvaisia ja runsaasti teknisiä termejä sisältäviä opuksia, voivat ryhtyä toimeen. Minä jaksan paremmin niitä kirjoja ja diggaan enemmän genetiikan vääntämistä kuin youtuben liikkuvan kuvan käytännön ohjeita mutta hyvä, että molempia on, kun se kerran parantaa asian saavutettavuutta. Minusta on hyvä tietää tomaatin genetiikan palikat kun ne on kerran kartoitettu (mikä on kasville harvinaista) niin ettei tarvitse turhaan arpoa f1, 2 jne. sukupolvien kasvatuksessa vaan voi ihan todennäköisyyslaskentaa hyödyntäen laskea, monta taimea pitää kutakin sukupolvea kasvattaa, jotta on tilastollisesti todennäköistä, että tietty resessiivisten geenien yhdistelmä sukeltaa esiin siinä joukossa.

Mutta entäs jos niistä ei tulekaan semmoisia kun sinä haluaisit, kysyy naapurin rouva. Ei se mitään, vastaan. Sitten minä yksinkertaisesti syön ne. (Miten tyydyttävä tapa tuhota umpikuja!) Tuskin ne jäljet edes ovat sen kamalampia kuin kaupan tomaatit, jotka on jalostettu lähinnä logistiikkaketjua, ei ihmisen maistia silmälläpitäen.

Siinä keskustellessa tuli mieleen, että pidän itseäni äärimmäisen tavoitteettomana olentona ja että sitä tavoitteettomuutta saattaa olla vaikeaa tajuta jos tulee toisenlaisesta mielenmaisemasta, etenkin semmoisesta, jossa on keskeisenä uskomus, että tavoitteita pitää olla, että ne pitää määritellä tarkasti ja palastella ja rytmittää niillä elämänsä, sitoa niihin egonsa ja pettymyksensä ja riemunsa. Sellainen saa mut voimaan pahoin, se ajatusmaailma, joten annan sille huutia henkkoht asioissani ja itse asiassa opinnoissa ja töissäkin - yleensä sitä ei kukaan edes huomaa, eivätkä meinaa uskoa, jos sanon siitä. Niin vahva on usko tavoitteiden autuaaksitekevyyteen tai suorastaan välttämättömyyteen tiedostetussa mielenmaisemassa. Mutta - jos tavoite on riittävän laaja ja epämääräinen sekä riittävän monen vuoden työn päässä, kuten löytää pönkki tai pysyä kiinnostuneena siitä, mitä on tietäminen tai oleminen tai kehona eläminen, niin mikäpä jottei, semmoinen on musta aika motivoivaa. Tomaattien risteyttäminen solahtaa tuohon "löytää pönkki" -kategoriaan. Eikä minua kiinnosta, tykkääkö joku muu tomaatistani tai menestyykö se muilla - haluan semmoisen tomaatin, joka kestää juuri tätä tässä - tätä tonttia ja hoitajaa. Tai ainakin etsiä semmoista. Hyviä tomaatteja on vaikka millä mitoin mutta ei niitä kukaan ole kehittänyt juuri meikäläisen kastelukädelle ja tälle savijönkälle.

Siksipä simuloin aamuisin kimalaista. Talvella tulee tätä ikävä. 

Koomisesta, lyyrisestä ja traagisesta

Kun tutkin tekstejä, jotka ovat aina jotenkin miellyttäneet ja lohduttaneet minua, antaneet voimaa, huomaan niissä kiinnostavan kolmijaon. 

Tekstit, jotka keskittyvät kuvaamaan kokevaa minää, esittävät asian koomisesti - usein suorastaan slapstickinä. Jos asiat sujuvat tai takkuavatkin pitkälti sattumusten vieminä, minä ja sen reflektio muodostaa niiden koomisen aspektin: niin sokea, niin hölmö, niin huikentelevainen ja aina jollain tavoin liiallinen kulma asioihin.

Tekstit, joissa kuvataan yhdessä tekemistä ja rinnakkaiseloa ei-inhimillis-arkisen kanssa, ovat sävyltään yleviä ja lyyrisiä. Näissä ei ole minää, on vain me. Me puiden lomassa, me sukupolvien ketjussa, me yhteistä ihannetta tavoittelemassa, me osana maailman monimutkaista systeemistä aaltoilua. Mittakaava on suuri, yksittäisihmissuorituksen räpeltävyys (joka ei katoa mihinkään) unohtuu, koska kokonaisnäkymä on niin ylevöittävä ja henkeäsalpaava. 

Tekstit, jotka kuvaavat arkista inhimillistä kanssakäymistä, ovat sävyltään traagisia. Ihmiset eivät saavuta ymmärrystä toisistaan, paljon jää sanomatta ja uskaltamatta, eikä sen kaiken paljon sävy ole huvittunut vaan surullinen ja ehkä vähän kauhistunutkin. Kaikki huutavat omaan megafoniinsa kielellä, jota toiset eivät osaa tulkita. Rakkaudenteoiksi tarkoitetut asiatkin jollakin tavalla satuttavat - etenkin jos kyse on ns. romanttisesta rakkaudesta. Sitä ei vaan ole tarkoitettu ihmisolentoa varten, varhainen symbioosi äidin kanssa on murrettu eivätkä korvausobjektit yllä alkuperäisen kovan kaman tasolle. Vieroitusoireissa kuluu loppuelämä.

Miksikö tätä ajattelen? Tietäen, että moni kokee jotenkin pelottavana ja vaikeana tämän ajan Suomen kevytsulkuineen, haastoin itseni laittamaan päivittäin naamastoon tekstikappaleita, jotka ovat jotenkin auttaneet minua. Mutta sitten niitä koneelle nakutellessa jäin miettimään, että mitä ihmettä, mitenkäs minä koen tämmöisen tekstin jotenkin - rohkaisevana, voimaannuttavana?

Ja seuraavaksi: Jos jonkun elämässä säätimet ovatkin eri tavalla vinksallaan, voiko heidän kanssaan ystävystyä? Siis ihan oikeasti ystävystyä, kaverustuahan voi melkein kenen kanssa vaan. Mutta että jos on ihminen, joka ei vaikka ihan jatkuvasti repeile omia toimiaan seuratessaan, miten semmoisen kanssa ystävystytään? Tai joka ei yhteistyössä koe sitä nostatusta ja pyhyyttä - tai kokee sen ihan eri tavoitteen suhteen? Tai jonka suhtautuminen kommunikointiin ja etenkin rakkauteen on jotenkin mutkatonta, teknistä ja toiveikasta. Ai kamala! 

Paljon jännittäviä ja tyyliltään ehkä eniten lyyrisiä asioita tapahtuu enkä osaa sanoa, siksikö tämäkin luokittelu pusertuu maailmaan keinotekoisena ja turhana. 

Eilen sain tietää, että saamme viljelypalstan tästä vierestä. Tänään menen tapaamaan itselleni valtavan tärkeää vanhaa ystävää, joka kuolee pian. Huomenna vyöttäydyn suojavarusteisiin ja menen vapaaehtoisena rokotuksia avustamaan. 

Miltä muuttuminen tuntuu

 Jos pitäisi arvioida, onko pandemia tuonut toistaiseksi elämääni enemmän hyvää vai huonoa, siis aivan henkilökohtaisella tasolla, vastaisin epäröimättä: hyvää. Se on niin selvää, että tosiaan epäilyksille ei jää pienintäkään sijaa. 

Tästä huolimatta haluaisin pandemiaa tukahdutettavan, koska toistaiseksi ei ole sama kuin tästä eteenpäin (vaikka työsopimuksessa se sitä tarkoittaakin, lyhyellä horisontilla) ja koska ounastelen, ettei kaikkien tilanne liene sama. 

Olen kääntynyt poispäin epäoleellisesta ja kohti oleellista: perhettä, sukua, ydintarinoita. Ja ne muuttuvat! En tiedä, ehkä olisin kääntynyt jo aiemmin, jos olisi jotain, mitä kohti kääntyä. Mutta kun isoäiti kuoli ollessani kahdenkymmenenjotain, tuntui kuin joku olisi roksaissut minut saksilla irti koko konkkaronkasta. Ehkä myös filosofian opiskelu oli yhdenlainen saksitemppu. Olin hurjan ylpeä, kun en itkenyt itselleni läheisimmän ihmisen hautajaisissa. Muistan edelleen ärsyynnyksen kirkossa: miten nuo toiset uskalsivat vetistellä? Varmaan, koska heidän psyykensä ei roikkunut sen hiuskarvan varassa, etteivät he itke, ajattelen nyt. Ei heillä ollut mitään ylpeyttä pelastettavana. Ja he tiesivät niin paljon enemmän. 

Pandemia tai jokin muu on saanut aikaan sen, että olen kuullut nyt asioita, jotka minun olisi varmasti ollut hyvä kuulla suvustani jo ajat sitten. Ehkä silloin kun isoäiti kuoli, esimerkiksi. Mutta kun elää sukua, jossa on aina meneillään jonkinlainen sota ja kaikki sinnittelevät selviytymismoodissa ja koettavat minimoida vahingoittumista, ehkä liki ikinä ei ole hyvä hetki. Tai ainakin: niin kauan kuin voi uskoa selviytyvänsä, ei ole hyvä hetki. Ehkä tarinat, joista päätettiin vaieta tai jotka jopa pyrittiin itsekin unohtamaan, pulpahtavat pinnalle kuin korkki vasta siinä kohdin kun joku ei enää usko selviytyvänsä tai kun sillä ei ole enää niin väliä. En osaa sanoa varmasti. Mutta on ollut kiinnostavaa seurata, miten informaatio on viimein alkanut virrata. Informaatio on virrannut varmaan aiemminkin, mutta ei minulle saakka. Nyt kun se on viimein löytänyt tänne, tunnen sen kehossani. 

Kun äiti kertoi puhelimessa aivan yllättäen varsin isoja asioita (ja sitä ennen olin kuullut isän suvusta asioita, joita en ollut tiennyt mutta jotka kuullessani kyllä ymmärsin tavallaan, miksi niiltä koetettiin suojella meitä - ei heillä ole ylisukupolvisen trauman käsitettä tai ajatusta sen toimintamekanismeista), tunsin, miten mustaa sakkaa tihentyi kurkulle, rintakehään, päähän. Kuuntelin näennäisen rauhallisena, ikään kuin pelkkänä korvana, joka nyökyttelee ja sanoo: Ajatella. Niinkö. Kerrotko tuosta vielä lisää, tästä en olekaan ennen kuullut. Ja paikoin: Ai, tuon muistankin, siihen on joskus viitattu epämääräisesti ja päättelin itse, mistä täytyi olla kyse. No hyvä, nyt tiedän, etten arvannut väärin. Ja sitten kyselen tietysti, koska olen aikani lapsi: Ja eikö kukaan tullut kysymään, pärjäättekö? Eikö kukaan tullut auttamaan? Koulustakaan? (Ei tietenkään. Miksi kukaan olisi auttanut "ryssän" perhettä, kun "ryssän" - inkeriläisen isoäidin - selvästi tahdottiin painuvan takaisin sinne, mistä hän oli tullutkin.)

Kun puhelu loppuu, olen oudolla tavalla helpottunut. Istun selkä seinää vasten ja itken hyvän tovin. 

Tästä on pari viikkoa. 

Sitten tulee migreeni. Ensin olen vain väsynyt muutaman päivän ajan ja ajattelen, että no niinpä tietysti, koko perustarinani menee uusiksi, totta kai minua väsyttää niin etten meinaisi jaksaa tehdä työtä, hymyillä, leipoa, siivota, nostaa orkideoja kylpyynsä ja niin edelleen. Keskelle uupumusta puhkeaa outoja aukkoja, joiden aikana haluan pois. Mistä tai miten, se ei ole selvää, mutta haluan pois. Sydän hakkaa, keho särisee hätää, on päästävä jonnekin, nopeammin, nopeammin. Mutta enimmäkseen istun ja teen hengitysharjoituksen ja olen siinä hädässä vain läsnä. Sanon itselleni: tämä on sympaattinen kuormitustila, tältä tuntuvat ylikierrokset, kuuntele, koska ei tästä pakoonkaan pääse tämä on se, mikä tapahtuu. Muutaman kerran silti kaikki purkautuu käyttäytymiseen: purskahdan itkuun, mutta se ei ole lohduttavaa itkua vaan hätäparkua, äiti äiti huomaa minut -parkua, rintakehä edessä, keho jäykkänä, eikä siitä seuraa itkua tavanomaisesti seuraava vireystason romahdus vaan kyynelten hävittyä hätä ja tonus jää asumaan päähän, kaulaan, purulihaksiin. Alan nähdä sahalaitaa. Herään siihen, että olen purrut leukaperät koviksi ja kipeiksi. Ja useammin kuin kerran huudan Vompsulle, että en kestä tätä olosuhdetta, en jaksa kuunnella hänen höpötystään, en kestä hänen seuraansa ja haluan paikan, jossa voin olla yksin ja rauhassa. (En ole kesästä saakka saanut olla sisällä kertaakaan yksin. Vompsu, jolle tämä on turvakammio, on aina täällä. Joskus saan hänet mukaan kävelylenkille, mutta muuten - hän on täällä, ja puhuu suuren osan vuorokaudesta työpuheluitaan, joten on vähän kuin asuisin avokonttorissa. Enimmäkseen jaksan suhtautua siihen huumorilla, mutta migreenissä en.) Viimeisinä päivinä päähän sattuu niin, että vain itken myttynä parasetamolista huolimatta. Hoidan silti opetukset, tosin kahtena päivänä mietin, peruako, mutta kun tiedän, että jonkun toisen migreenin tulemattomuus voi olla kiinni juuri siitä joogasta, päätän, ettei tämä minun migreenini nyt ole niin paha. Silti kun viikko töineen loppuu, itken helpotuksesta pitkän tovin. Seuraavana aamuna menen akupunktioon. Yleensä neulat vaikuttavat saman tien. Nyt pahin kipu poistuu kyllä mutta oman kehoni tunnistamiseen kuluu vielä monta päivää. 

(Jos tarinat olisivat helpompia, olisiko kehoyhteydellä niin paljon väliä?)

Niin kauan kuin olen yhtään asian suhteen selviytymismoodissa, en voi tietenkään kirjoittaa mitään. Ja mitä edes kirjoittaisin? Kaikki tuntuu niin sekavalta. Ja olen kyllästynyt siihen, että elän kuin jossain salapoliisiromaanissa, jossa johtolankoja on jatkuvasti näkyvillä mutta murhaaja paljastuu vasta aivan lopuksi, koska eri henkilöiden eri syistä virheellisiä todistuksia on ripoteltu ympäriinsä hämäämään lukijaa. (Ja vielä ilman että lukija voisi lukea sanojan kehonkieltä - ei se ole reilua! Minä olen sentään kuunnellessani usein saanut kylmät väreet ja jostain syystä on tullut sellainen olo, että tässä on jotain mätää. Kuten on ollutkin.) Eikö olisi yksinkertaisempaa kertoa aiemmin, mitä kaikkea on tapahtunut? Mutta tietysti motiivikin on selvä: meitä on koetettu suojella. Minua, siskoani, serkkujani. Meille on haluttu antaa toisenlainen identifikaatio, sellainen perhe, joka ihmisellä pitäisi jonkun mielestä varmasti olla. Ja silti - rivien välistä meitä on kätilöity tähän sukuun. Meillä on nämä geenit. Tämä puhetapa. Nämä ilmeet ja eleet, pakkoliikkeet, reaktiomallit. Vaikka meiltä on pimitetty pitkään, mitä tarkalleen tapahtui (ja voiko siihen tarinaan luottaa nyt, kun aiemmin näistä asioista on valehdeltu? Voiko muistiin luottaa? Eikö muisti tarinoi juuri miten tahtoo, nykyhetkeä, ei muistamista palvellen? Mistä minä tiedän, mikä selviytymiskamppailu on nyt meneillään?), tapahtumisen syyt ja seuraukset ovat kylvettäneet meidät pienestä pitäen ja muuttuneet osaksi käsitystämme siitä, mikä on luonnollista. 

Ehkä tältä taustalta voisin ajatella, että on luonnollista, että lapsille valehdellaan ja heille halutaan antaa siloiteltu kuva suvuista. Että on luonnollista, etteivät lapset osaa kiintyä sukulaisiin, koska heille näistä annettu informaatio on virheellistä eikä ainakaan helpota anteeksi antamista silloin kun sukulaiset kohdistavat heihin vääryyksiä. Olisi paljon helpompaa tuntea myötätuntoa, kun tietäisi, että tätä ihmistä on kohdeltu näin ja näin, eikä kukaan ole vaivautunut sanomaan hänelle aikoihin, että hei, olet arvokas juuri tuollaisena, olet oppinut noista jutuista paljon ja tiedän, että haluaisit, että se kaikki paska olisi jo jäänyt taakse mutta eiväthän paskamyrskyt tavallaan ikinä lakkaa: niistä tulee osa sitä kuka on, miten katselee toisia ihmisiä ja itseään, ja kokeeko ylipäänsä olevansa oikeutettu elämään, saati sitten mitään muuta.

Minun on paljon helpompi tuntea nyt myötätuntoa vanhempiani kohtaan monessakin kohdassa, kun olen kuullut lisää heidän tarinoistaan. Jotenkin he ovat käyneet ymmärrettävämmiksi. Ja silti tietenkin - kyse on vain sanoista, tarinoista. Mutta aivan kuin tarinoilla olisi merkitystä. 

En enää tiedä, mitä ajatella identifikaatiosta isoäitiin. Se kannatteli minua monet vuodet ja monessa vaikeassa paikassa. Nyt kuitenkin tiedän, että vaikka isoäiti oli minulle tärkeä ja vaikka tiesin hänestä monta asiaa varmasti ihan nappikohdalleen, on liian paljon, mitä en tiennyt. Ja että se, mitä en tiennyt, koska minulle ei kerrottu siitä mitään, jotenkin oudosti siirtyi. Ikään kuin olisin imaissut sen kaiken sisääni maagisesti, ottanut näkymättömän pillin, työntänyt sen isoäidin olkapäästä sisään ja imaissut - ja tömähtänyt siihen maailmaan, jossa ihminen haluaa tappaa itsensä. Se isoäiti, jonka tunsin, oli vanha ja sairas ja kuvittelin monta vuotta, että hän halusi kuolla, koska "koskoo koskoo". Kuvittelin isoäidiltäni evättävien opiaattien liittyvän johonkin yleisempään tapaan linjata kipulääkitys, en hänen aiempaan potilashistoriaansa. Mutta ei se ole koko isoäiti. On toinenkin puoli: nuori nainen, joka haluaa kuolla, koska on umpikujassa kahden tenavan ja ei niin välkyn tai karismaattisen miehen kanssa. Joka haluaa pois niin kovasti, että imuroi lääkkeitä ja joutuu ambulanssilla sairaalaan. Joka haluaa pois niin kovasti, että heittelee ujoa, kilttiä miestään lautasilla, kulhoilla, ties millä, rienaa sanallisesti sinne saakka, että mies ensin alkoholisoituu ja seuraavaksi alkaa lyödä - ja lyö sairaalaan, kallonmurtumaan saakka. En ollut aiemmin kuullut tätä, mutta nyt kuulen: äiti on ollut siinä läsnä ja joutunut ymmärtämään, että hänen äitinsä on hakenut sitä - hakenut sitä, että hänet olisi hakattu kuoliaaksi, koska lääkkeitä hän ei enää onnistunut kokoamaan, siitä piti muu perhe huolen. Ainoaksi keinoksi jäi ajaa ukki hulluuden partaalle. Syyttää, valehdella, nimitellä - kaikki kävi. Äiti sanoo, ettei hän voinut isäänsäkään vihata, tämä ei koskaan aloittanut, ei sanonut ikävästi ja oli pahoillaan lyötyään, itki.

Ja minä olen kaikki nämä vuodet ollut kauhuissani ukin väkivaltaisuudesta. Äiti muistaa ajan, jolloin ukki ei ollut sellainen, ja sen, miten ukki muuttui. Vanhemmiten, sellaisena kuin hänet tunsin, ukki haki konfliktia koko ajan ja jos sellaista ei ollut näköpiirissä, hän valehteli sopivasti, veteli naruja, kunnes uusi sota oli keitteillä. 

Isovanhempani ehkä halusivat elämältään jotain muuta, koska erosivat toistuvasti. Eivät he kuitenkaan osaneet elää erillään vaan palasivat yhteen useamman kerran. Heidän välillään oli paljon myös hellyyttä: he välittivät toisistaan sellaisina kuin olivat. 

Opin ihailemaan sitä piirrettä. 

Mutta nyt ajattelen toisella tavalla kuin ennen, kaiken tämän kuultuani. 

En enää tiedä, mitä ajattelisin isoäidin lipastosta, joka seisoo makuuhuoneen nurkassa. Mitä ajatella ihmisestä, joka on niin pahasti rikki, että ajaa koko perheensä hulluuteen. Totta kai hän olisi tarvinnut apua, apua ja tukea. Ei ole yksinkertaista tulla maahan pakolaisena, puhua hullunkurisen kuuloisesti ja tajuta, että siinä missä lähtömaassa oli päällesyljetty tsuhna, onkin tulomaassa päällesyljetty ryssä: aina väärässä paikassa, vääränlainen. Tajuta, että nuoruuden iso rakkaus on takanapäin, tulevaisuus takanapäin, ja asuu jossain hornan tuutin maalaiskaupungissa jonkun lukemattoman juntin kanssa. (Suunnilleen näin isoäiti suhtautui ukkiin ja tuohon elämänsiirtymään, sen muistan. Mutta kun isoäiti kuoli, ukki alkoi kirjoittaa runoja. Ne olivat kauheita, mutta silti. Isoäiti olisi nauranut ne kuoliaaksi.) Ja lapset: isoäiti oli halunnut opettajaksi, ei lapsenpiiaksi. Lapsiahan hän oli joutunut koko lapsuutensakin kaitsemaan. Ei hänellä ollut kärsivällisyyttä oikein edes meille lapsenlapsilleen vaikka varmasti hän yritti meidän kanssamme enemmän kuin omien lastensa kanssa. Muistan itsekin, miten isoäiti puri korvasta tai rikkoi astioita, räks, räks, räks. Lapsena se edusti minulle jotain alkukantaista voimaa, pahoinvoinnin näkyväksi tekemistä, ja tuntui siksi helpottavalta. Ajattelin kai silloin, että mikä vain on parempi kuin ummehtunut yritys vääntää itsensä jäykäksi sen oloisesti, että kaikki on ihan hyvin, kaikki on juuri kuten sen pitäisi olla. 

Kun mikään ei tietenkään ikinä ole juuri ihanteellisella tavalla. Onneksi sentään pitäisejä voi kyseenalaistaa. Muutenkin kuin rikkomalla astioita, lyömällä, huutamalla.

Tuntuu oudolta olla neljänkymmenenviiden ja keskellä pandemiaa, yllättäen ollakin rauhallinen varmajalkainen olento, varmasti edelleen enemmän poni kuin ihminen, ja äkkiä näkee kaikesta siitä huolimatta sahalaitaa viikon verran ja muistaa, millaista oli olla kahdenkymmenen ja jatkuvassa äiti äiti huomaa minut -moodissa, haluta vain kirkkautta ja erinomaisuutta, kaikkea erilaista kuin mitä oli perheessään kohdannut, vain muuta, ei sitä, muistaa millaista oli alkaa seurustella ensimmäistä kertaa; minulla oli valmiina veitsi siltä varalta, jos minut yritettäisiin taas hakata kuten ensimmäinen kepeämpi heilasteluni oli päättynyt. Olin saanut aivotärähdyksen enkä aikonut saada kallonmurtumaa. Onneksi en päätynyt enää niin isoon konfliktiin enkä siis myöskään käyttämään veistä. Mutta nykyään mietin, missä määrin jouduin parisuhdeväkivallan kohteeksi juuri sen vuoksi, että pelkäsin niin kovasti ja olin niin selvästi valmistunut siihen, että minua aiotaan lyödä. Ei minulla ollut mitään sanallisen sovittelemisen mallia vaan ainoastaan sodan malli. Pelkäsin läpikotaisin ja tahdoin vain pois paitsi ehkä luennoilla: luennoilla esitettävät filosofian asiat olivat sen verran vaikeita, että tajunnan oli mahdollista kytkeytyä niihin täysin. Silloin minulla ei ollut käsitettä "huomion harhauttaminen" mutta nyt minulla on: tein sitä niin ahkerasti kuin pystyin. Herposin vasta viikonloppuiltaisin, kun oli juhlat ja otin alkoholia. Alkoholissa en onnistunut suuntaamaan huomiotani samalla tavalla. Kun asiat puuroutuivat, odottamassa olivat samat vuorenkokoiset tunteet ja olot ja nyt en osannut kääntää niille ylimielisesti selkääni. Juoksin kotiin itkien. Se kuva on tullut nyt mieleen monta kertaa sen jälkeen kun puhuin äidin kanssa tuon puhelun. Äkisti: muistan miltä tuntuu olla nuori, vähissä juhlavaatteissa, meikit poskia pitkin valuen, ja juosta juosta juosta jalat kaviot maata hakaten läpi pimeiden puistojen, yli sillan, ylös mäkeä, heittäytyä ovesta sisään, kaatua vatsalleen eteiseen oven rämähtäessä perästä kiinni, itkeä lattiaa vasten ja sitten äkisti nukahtaa siihen, herätä korkokengät edelleen jalassa ja lankkujen kuvat poskeen hetkeksi tatuoituna, janoissaan ja täristen ehkä oksennuksenkin keskeltä. Tuntuu oudolta, miten erilaisten tilojen ja olojen lävitse saa kulkea elämässään. 

On yksi varma lanka, tai ehkä polku: käveleminen. 

Käveleminen ei ole muuttunut missään kohdin elämääni. Vanhempani kävelevät pitkästi päivittäin kai säilyttääkseen mielenterveytensä, ja niin teen minäkin. 

Pahin pelkoni, ehkä kuitenkin, koronaviruksen suhteen on, että se riistäisi minulta taas joksikin aikaa mahdollisuuden kävellä. Selviän kävelemättäkin, tiedän sen, mutta kaikki vaikeutuu huomattavasti ilman mahdollisuutta kävellä. 

Tuntuu läpikotaisin kummalliselta, miten erilaisten tilojen läpi elää. Tuntuu kummalliselta muuttua. Hitaasti: muuttua heinän seassa kissaa leikkivästä pienestä usein lihaskivuissa kokoon kouristuvasta lapsesta säikyksi ja säikkyyttään reteydellä piilottavaksi teiniksi ja nuoreksi aikuiseksi, muuttua itseään pienentäväksi ja vuosi vuodelta jäykemmäksi, jotta tulisi rakastetuksi, koska mitä tällä taustalla tarkoittaa "tulla rakastetuksi sellaisenaan", kysynpä vaan, muuttua epätoivoiseksi ammatillisen paikkansa löytämisen ja kyyniseksi suhteiden suhteen, muuttua takaisin toiveikkaaksi, muuttua seksuaali-ikäisestä keski-ikäiseksi, muuttua yhä tarkemmin vanhempiensa kuvaksi. Nopeasti: muuttua yhden puhelun aikana, yhden pandemian aikana, muuttua sinä hetkenä kun tajuaa, että tämä ihminen oikeasti välittää minusta, mutta jos ja vain jos vaikutan järjelliseltä ja liki täydelliseltä mutta okei, olen valmis yrittämään sitä koska tarvitsen tämän rakkauden, muuttua sillä hetkellä kun päästää irti varmuudesta koska kaikki koko kehossa huutaa hellittämään jostain niin hölmöstä illuusiosta. 

Muuttua sillä hetkellä kun kirjoittaa jotain ja toteaa, että kirjoitin noin, ajattelin äsken kirjoittaessani noin, olin varmasti muutakin kuin tuo ajatus kaiken aikaa, mutta ei se siltä tuntunut, mutta nyt kun olen kirjoittanut sen, se eläköön elämäänsä itsekseen, minä omaani, on taas hengitys ja syke ja aamu, tuulettamista kaipaavan huoneen haju ja kihelmöinti ristiluun tienovilla: on tilaisuus kävellä. Eikä minun tarvitse uskoa tuohonkaan tarinaan. Osaan kävellä ilman sitä ja sen kanssa. 

Viestinnästä

On kyllä mielenkiintoista seurata näitä lähitunteja. Niillä tunneilla, jonka osallistujille kirjoitin itse tervetuloa-kirjeen koronaohjeineen ja suosittelin maskia (korostaen että kyse ei ole velvoittamisesta ja jokainen tietää itse parhaiten, mitä oma terveys kestää ja me kaikki kunnioitamme jokaisen omaa päätöstä), on maskissa 4-5/10 osallistujaa. Niillä tunneilla, joiden osallistujat on kontaktoinut joku muu opistojen toimistoista, on maski 0-1 kymmenestä - enimmäkseen se täysi nolla. Tämä saa miettimään, että pandemian kanssa onnistuneesti elämisessä on pitkälti kyse jämäkästä viestinnästä ja siitä, että yksittäiset toimijat uskaltautuvat vetoamaan siihen hyvään puoleen, joka meissä kaikissa on: siihen, että haluaa toisille hyvää, ja rohkaisemaan sitä puolta esiin. Tyypillisesti tietysti ajattelen, että meillä jokaisella on tällainen vastuu. Että jokainen on oma yksityinen kansanvalistusseuransa.

Nythän tuntuu siltä, että Suomessa valahtaa pandemiavastuu jonnekin toisaalle kovin herkästi. Aina löytyy joku toinen, jonka pitäisi tehdä päätös minun puolestani, jotta voisin viestiä tavoista, joilla voidaan jarruttaa taudin etenemistä. Tämä toistuu lentokentän, koulutartuntojen ja varmasti myös harrastusryhmätartuntojen kohdalla. Ja rakentava, perusteleva viesti kansalaisille? Jaa-a. Ollaan edellen tasolla, että ethän tule, jos olet oireinen, vaikka tiedetään hyvin, että ennen oireita tartutetaan ja osa tartuttaa täysin oireettomina.

No, itse päätin sitten, että viestin toisin niissä kohdin, joissa on mahdollista: rakentavasti, vastuun kantaen, turvallisuutta korostaen. (Musta on nimittäin ihan yksinkertaisesti uskomatonta scheibaa esiintyä nyt hyvinvoinnin sanansaattajana jos en viesti mitään siitä, että huomioikaahan nyt se aerosoleitse leviäminen.) Ystävä kysyi, enkö pelkää, että tulee sanomista, moisista suosituksista. Vastasin, että joo tottakai pelkään mutta että miten muutenkaan voisin toimia.

Kai se kertoo siitä, että mitään hävittävääkään en koe enää olevan.

Paitsi ihmisten hyvinvoinnin: se on tärkeämpää kuin omien kasvojen säilyttäminen tietyssä yhteisössä. 

Ennen kaikkea pandemia on opettanut paljon ihmisistä. Liikaa, tekisi mieli sanoa. Tarkemmin: On pieni joukko ihmisiä, joihin luotan entistä enemmän, joita kunnioitan. Eivät he ole kaikessa samaa mieltä kanssani, tietenkään, mutta pyrkivät rakentavuuteen ja ennen kaikkea vastuun kantamiseen. Ja on hyvin suuri joukko ihmisiä, joihin en luota enää ollenkaan, koska olen todennut, että he haluavat sulkea silmänsä vastuultaan. Ei se tietenkään ole heidän syynsä. 

Kaikki me olemme typeriä ja sokeita. Ja aivan uudenlaisessa tilanteessa. 

Kaikkien oppimiskäyrä lägää. 

Astra Zenecan rokotteesta on tullut yhdelle ihmiselle mahdollisia isoja haittavaikutuksia joten rokotekoe on keskeytetty tapauksen tutkimisen ajaksi. Tämä oli odotettavissa. Vaahtokarkkitestistä tulee pitkä ja hermoja kiristävä. (Tosin tuskin ainakaan itse edes haluan palata, eikä ole mitään, mihin palata: tiedän jo liikaa, tiedän jo eri asioita, oloutuminen keskeytyi.)

Oma vaahtokarkkini olisi, ettei kenenkään annettaisi saada long-covidia. Huomaan olevani hyvin yksin ajatukseni kanssa. Ei se ole mahdollista näillä spekseillä. Mutta jos edes mahdollisimman harva, jos edes se. 

Opetusten jälkeen kotiin junalla ajaessa eilen myöhään itkin maskini märäksi. Märkänä se suojaa tuskin ketään, joten ehkä karaistun ensi viikoksi. 

Valoon sujahtamisesta tunnelin päässä

Eilen vain makasin, nukuin ja katsoin kaksi elokuvaa. En jaksanut yhtikäs mitään.

Nyt kun kevään työpuserrus ja itsensäylittämisen puserrus itselle pahimpaan mahdolliseen ajankohtaan - valtavan työputken kruunuksi - on ohi, näytän viimein hidastuneen. Ja totisesti otan ilon irti siitä, ettei ole pakko puskea itseä mihinkään. Tiistaisin on kaksi joogatuntia putkeen mutta muuten on loma.

Viimeisestä lomasta, jolloin en ollut sairaana ja kuumeessa suurinta osaa lomasta, on aikaa, mitä, kaksi vuotta.

Huomaan, että jo tieto siitä, ettei enää ole pakko jaksaa, auttaa: Unet ovat muuttuneet. Ne eivät ole enää pelkoa, suoriutumista, ruumispussien raahimista ja syyllisyyttä tartuttamisista. Näin jopa eroottisen unen ja toiveikkaan unen.

Vaikka makaisin kuukaudenkin putkeen, en ihmettelisi. Ja ihan varmasti en tee mitään omaa fyysistä harjoitusta lomalla ellei sitten joku päivä sellainenkin ala huvittaa. Kävelen ulkona ja meditoin ja nukun. Hellitän. Teen toisin sanoin täysin tavoitteettoman tilan, jossa saan vain olla ja palautua, koska en halua, että tästä keväästä jää yhtään jo tulleita vaurioita pidempiä uria hermostooni. Enkä lotkauta korvaanikaan kaikille niille, jotka sanovat, että juuri nyt pitää innovoida ja myydä (tai pitää kiinni omasta harjoituksesta). Ja hitot. Jos en selviä innovoimatta ja myymättä ja tekemättä tietyn näköistä harjoitusta, jos en voi antaa itselleni lomaa silloin kun sitä tarvitsen, sitten on aika vaihtaa alaa. Olen tehnyt sen niin monta kertaa jo ettei yhtään kylmää tämäkään ajatus.

Enkä edes usko näihin innovoimis- ja myymispuheisiin. Kukin omalla tavallaan. Jos syksyn tunnit opistoissa eivät täyty siksi, etten nyt ole hyrränä innovoimassa ja myymässä, keksin jotain muuta. Olen pakon edessä keksinyt jotain muuta jo niin monta kertaa, että alan ehkä jo piankin pitää itseäni ammatillisten identiteettisiirtymien kokemusasiantuntijana. Ja luotan vankasti siihen, että mikään ei mene hukkaan, kaikesta oppii ja aina sitä putoaa jaloilleen, kun on utelias, perusterve ja kulloiseenkin työhönsä tunnollisesti ja täysin sydämin sitoutuva.

Kun olen valmis työllistymään, vyöryn varmaan kortistoon - jossain vaiheessa kesää. Mutta toistaiseksi elän sillä, mitä olen ansainnut talven mittaan. Peruuntuneista koulutuksistakin palautui yli kuukauden vuokria vastaava rahasumma. Tuntuu oudolta, että kiire ja pakko ovat viimein hellittäneet.

Kuukausi sitten saatoin purskahtaa itkuun jonkun kirjoittaessa naamastossa, että universumi pakotti pandemian muodon kautta meidät kaikki pysähtymään - koska oma työmääräni vain kasvoi siihen mittakaavaan, että pelkäsin musertuvani sen alle. Joku kommentoi, että minun pitäisi olla onnellinen siitä, että töitä riittää. Itkin lisää vaikken edes usko pitäiseihin, etenkään emootioiden kohdalla. Teki mieli kirjoittaa kiihtyneenä uhmakkaasti että hei ota sinä nämä mun työt, jos kiinnostaa, en haluaisi kuolla tähän souviin. En osannut kirjoittaa sitä vaan koetin muotoilla jonkun kohteliaan vastauksen, jolla samalla kuitenkin turvaan oikeuteni tuntea, kuten tunnen, ja pelkäsin jälkikäteen kuulostaneeni jotenkin loukkaavalta ja kiittämättömältä, kun sillä tavalla pidän kiinni oikeudestani tuntea tietyllä tavalla ja oikeudestani tuntea, että olen murtumassa työhön, joka yllättäen muuttui joksikin aivan muuksi.

Mietin varmaan viikon sen jälkeen, miksi ihmiskommunikaatio on niin vaikeaa ja ihmiset välillä niin veretseisauttavan pelottavia. Nekin, jotka tietää kilteiksi olennoiksi. Miten voikin olla, että riittävän suuressa stressissä jokainen, joka näkee maailman vähänkin eri vinkkelistä (= jokainen toinen) alkaa vaikuttaa vaativan, että itse ei saisi olla, kuten on, tuntea, kuten tuntee. Ja kun pelkää tarpeeksi, alkaa kuvitella, että nämä muut varmasti jotenkin vihaavat itseä ja että he ehkä haluaisivat, että mulle kävisi huonosti. Arjessa tiedän, ettei ketään ihan oikeasti kiinnosta elämäni niin paljon, mutta riittävästi stressiä, ja psiuuh, ollaan tän kelkan kyydissä. Sellaista se on, kun lusikat ovat niin vähissä, että on syötävä ilman eikä käsiäkään ehkä viitsi käyttää vaan koettaa tunkea pään kattilaan tai kulhoon, johon pää ei mahdu.

Nyt se on ohi ja lusikoita voi alkaa nostella pesukoneesta vetolaatikkoon yhden kerrallaan. Vähän kauhistuttaa vieläkin, millaisen mankelin läpi sitä välillä joutuu ujumaan. Kyllähän sitä tolpillaan pysyy, kun tietää, että on vaan pysyttävä, ja aikakin on rajallisena mahdollinen, mitataan viikoissa, ei kuukausissa. Mutta luulen, että jos multa kysytään joskus myöhemmin tästä keväästä, muistan pandemian ja siihen liittyvien pelkojen sijaan lähinnä työmäärän, pelon työn alle murtumisesta ja - toivottavasti - sen helpotuksen, joka tuntuu melkein itkettävältä nyt kun tietää, että selvisi. Siis siitä työputkesta. Varmasti tässä on muitakin murhemahdollisuuksia framilla, mutta en nyt ala ennakoida niitä - sen sijaan aion levätä. Kunnolla.

Paradoksista

En varmaan ikinä lakkaa hämmästymästä sitä, miten erilaisia elämismaailmamme ovat. Ja miten eri asiat vetoavat eri ihmisiin. Enimmäkseen sitä toki taivaltaa päiviensä halki sen verran ajatuksissaan ja suunnitelmissaan, ettei ehdi huomata eroa, mutta välillä siihen törmää.

Näin: Minulle suositeltiin kirjaa junassa, tuntematon ihminen, mukava pieni keskustelu kirjoista, joita pidimme käsissämme. Toinen kehui lukemaansa kirjaa sellaiseksi, että vaikka olisi tarkka kielen suhteen ja nirso lukija, tätä ei voinut laskea käsistään. Ja niin kutkuttavia ajatuskulkuja! Unentarvettani uhmaten tilasin opuksen lähikirjastoon. Kun se saapui, riensin noutamaan sitä. Olin juuri lukenut Senecan Elämän lyhyydestä ja aloitin tältä tyytyväisen seesteisesti karehtivalta pohjalta. En saanut suositellusta kirjasta yhtään otetta - tuntui kuin olisi lukenut jonkun lukiolaisen - sukkelasti kirjoittavan lukiolaisen, mutta lukiolaisen yhtä kaikki - eloisaa kirjallista selostusta Tarantinon elokuvasta. Kyllä, tämä on tarkka mielikuva. Juuri siltä se vaikutti: ei mitään kiinnostavaa, vaikka sinänsä teksti soljuikin. Luin viitisen sivua alusta. Kääntelin epäuskoisena kirjan keskikohtaa esiin ja luin koepalan parista kohdasta. Samaa tyyliä yli seitsemänsadan sivun verran, mikäli koepalat eivät nyt sattuneet juuri niihin kohtiin. Suljin kirjan tyrmistyneenä. Ja sitten viehätyin.

Tämä, mitä en jaksa ollenkaan, on jollekulle toiselle se, mikä koukuttaa ja mitä pitäisi saada vain lisää ja lisää ja lisää. Vai olinko vain näiveällä päällä luettuani juuri Senecan mietteitä elämän turhuuksiin tuhlaamisesta? Avasin koemielessä toisen kirjastokappaleen, De Lillon Nolla kelviniä. Ei, siihenhän jäin heti kiikkiin. (Jos pitäisi valita pelkän tekstin perusteella henkilö, jonka kanssa viettäisi loppuelämänsä, ottaisin varmaan De Lillon. Häntä ainakin jaksaisin kuunnella loputtomiin, joskaan tuskin minulla olisi mitään takaisin annettavaa.) Oli vaikeaa lopettaa lukeminen ja palata ajatukseen, millaista olisi elää sitä todellisuutta, jossa tuo toinen kirja on koukuttava. Ja: junassa työmatkaa istuessani pohdin sitäkin, millaista lopulta on elää tätä todellisuutta, tätä elämismaailmaa, joka jää näkymättömäksi aina kun ei törmää eroavaisuuteen jonkun toisen todistuksessa. Epäilemättä De Lillo on monelle ihan liikaa, liian vähän, ei kolahda, resonoi, soi. Ja minä olen vaan ajatellut hänen osaavan kirjoittaa oleellisen näkyviin.

Tätä liippaavasta aiheesta puhuin myös läheisensä menettäneen Vompatin kanssa yksi päivä - junassa työmatkaa taittaen, kuinka muutenkaan. Miten koko elämänsä voi kuluttaa helposti kuvitellen, että on jutellut ihmisten kanssa, tutustunut heihin, tutustunut itseensä, selvillä vaikka mistä, kommunikoinut vaikka minkä, ja lopulta, kun toinen kuolee, saa tajuta, ettei oikeastaan tiennyt tästä yhtään mitään, saanut varmaan sanottua mitään oleellista tälle tai ymmärtänyt höläsen pöläystäkään hänen sanomisistaan. Ja - luultavasti koko ajatus kielellä kommunikoinnista on haihatusta, luultavasti De Lillokin luulee kirjoittavansa ihan muuta kuin mitä kuvittelen kirjasta lukevani, Ehkä vain ajatus yhteydestä, häivähdys jostain samasta suunnasta on se, mikä lämmittää tekstin? Miksi se tapahtuu joidenkin tekstien kanssa ja toisten tekstien kanssa ei? Miksi se tapahtuu toisten ihmisten kanssa kanssa ja toisten kanssa ei sitten mitenkään? Ja miksi aavistukset siitä, mitä tarvitsee, tulevat niin hitaasti tietoisuuteen, ja miksi niitä asioita on niin vaikeaa uskaltaa haluta tai etenkään uskaltaa pyytää?

Jotenkin kylmäävä ajatus, ettei tiedä omasta elämästään juuri mitään, eikä kenenkään muunkaan elämästä, että sanat pakenevat nauraen ja ilman niitä on vaikeaa siirtää mitään yli ajan ja paikan. Nyt, kun olen neljänkymmenenneljän ikäinen, olen elänyt todellisuutta, jota tämä ajatus taustoittaa, kai noin kahdenkymmennenneljän vuoden ajan, siitä lähtien kun isoäiti kuoli. Ja mitä teen työkseni? Puhun, välillä kirjoitan. Koetan välittää asioita kielen kautta. Enkä usko sen mahdollisuuteen tisman vertaa.

Ja kaikesta tästä huolimatta lainaan iloisesti kirjoja ja luen niitä. Ja joskus jopa kirjoitan tänne. Jokainen kirjoitettu lause, siltä tuntuu, on tekemisen tasolla jollain erityisellä tavalla vastaväite tuolle huokaukselle, ettei kieli siirrä asioita, kuten sen toivoisi siirtävän.

Kolme fragmenttia joita en halunnut laittaa someen ja tämähän ei ole somea, eihän

Joskus mietin, olenko liian pahansisuinen. Tarkoitan tätä: kun joku jakaa niitä sitaatteja, että voit tehdä mitä vaan mitä oikeasti haluat, tekee mieli kirjoittaa alle että ihanko oikeasti voit syödä pääsi, kumota painovoiman ja napsauttaa sormilla maailmanrauhan. (Haluaakohan joku syödä päänsä?)

En kommentoi, koska olen oppinut, että hyväntahtoisuuden periaate on tulkinnassa ja kommunikaatiossa kullanarvoinen. Mutta hetkittäin on haastavaa hillitä sisäistä kolmivuotiastaan.

Ja vielä, haluamisesta: osa omista haluamisistani on ollut niin harmillisia, että pidän erityisenä siunauksena, etteivät halut ole päässeet toteutumaan. Esimerkiksi haluaisin olla yleisesti pidetty, kullanarvoinen vaikka kelle. Olisihan se äärettömän mairittelevaa! Mutta pystynkö nytkään pitämään yhteyttä harvoihin ystäviini? Luokattoman huonosti! Eli oikeastaan hyvä näin.

Samalla tavalla: haluaisin olla yksinkertaisempi, mutkattomampi. Mutta jaksaisinko silloin ymmärtää muidenkaan mutkia?

Vuosi vuodelta taidan ajatella yhä enemmän, että siinä saattaa olla vinha perä, että onnellinen se, joka osaa haluta sitä, mitä jo itsellä on, eikä niin, että kiipeää vaikka kuuhun saadakseen omakseen sen, mitä osaa haluta. (Ehkä santosha on ihan syystäkin niyamoissa. On helppoa hukata itsensä tyytymättömyyden sirahvinpyörään.)

 *******

Se, miten kotoisalta tuntuu pelmahtaa ilmasilkkiin rauhoittumaan pää alaspäin, antaa toivoa siihen, että jokin päivä myös eräät muut joogaliikkeet voisivat tuntua kotoisilta - - koko ajan sitä oppii uutta kehostaan, mutta puuttuvia paloja on edelleen niin monia, ettei oikein tiedä, mistä aloittaisi kyselemisen ja tutkimisen.

Ja usein tuntuu, että juuri kun kuvittelee saavuttaneensa edistystä (etenkin takareisien joustattelun suhteen), keho suuttuu ja palataan lähtöpisteeseen. Vielä haasteellisempaa on tietysti opettaa - etenkin opettaa sellaisia ihmisiä, jotka eivät pelkää halvaantuvansa, rikkovansa niveliään jne. Siitä modaliteetista en tiedä mitään! Miltähän tuntuisi olla innokas tai pystyvä kehollisesti, mieltää itsensä muuksi kuin kömpelöksi?

Muistan elävästi ensimmäisen ilmajoogatuntini. En ollut rohkea tai kehoani hyvin hallitseva mutta ajatus selkärangan traktiosta vainosi niin paljon, että kokosin luuni ja menin. Ilmoittauduin workshopiin ajatellen, että voi olla, etten uskalla tehdä yhtään mitään mutta että se on ok ja saan vaikka istua koko ajan sivulla katsellen, miten muut uskaltavat. Kun annoin sen luvan itselleni, pystyinkin tekemään kaiken.

Tämä kuvio toistuu, toistuu, toistuu ja toistuu. Ihan yhtä pelottavia juttuja ovat olleet filosofian opiskeleminen (koska kuinkahan monta kertaa sain teininä palautetta, että olen tämmöinen pinnallinen tyhjännauraja), kasvatustieteen opiskeleminen (koska kiintymykseni on kaikkea muuta kuin turvallista ja koulusuhdekin on koostunut lähinnä auktoriteettipahoinvoinnista), hieronnan opiskeleminen (kuinka joku, joka on aina jökissä ja rikkoo itseään tuon tuosta, voisi parantaa muitakaan)

- liki KAIKKI maailmassa on ihan helvetin pelottavaa! (Vaikka tietenkin kaikki muu on hyvin laimeaa koululiikunnan pelottavuuden rinnalla - joskus mietin, onko tämä nykyinen polku yksinkertaisesti yritys kursia kiinni ne siellä revityt mielen haavat.)

Paitsi ilmasilkki. Kirjoittaminen. Nukkuminen. Syöminen. Seksi. Käveleminen. Meditoiminen. Laulaminen. Opettaminen. Nauraminen. Anteeksi antaminen. Tanssiminen. Esiintyminen. Vesijuokseminen. Ne eivät jostain syystä pelota. (Hemmetti, pelkäsin vesijuoksemistakin aluksi niin että henki meinasi salpautua kurkkuun.) (Sen sijaan en ole ikinä oppinut sitä pelkoa, jota naisten väitetään kokevan - yksin pimeällä liikkumisen pelkoa. Minä pelkään sisätiloissa lähikontaktissa vähän vieraamman miehen kanssa, ehkä koska se on tilanne, jossa on sattunut ikäviä asioita. Vasta joidenkin viikkojen suhteen jälkeen alan uskoa, ettei toinen satuta minua, jos meille tuleekin intressiristiriita jonkin asian suhteen.)

On jotenkin aika mukavaa, että mitä vanhemmaksi tulee, sen useampia alueita biologisten perustoimintojen rinnalle löytyy pelottamattomiksi vaihtoehdoiksi. Ja myös: että tietää, että kaikki joka tapauksessa pelottaa. Joten oikeastaan voi valita tehdä ihan mitä lystää, koska se on aluksi aivan hirvittävää ja lopuksi ihmettelee, miksi sitä niin kovasti pelkäsi.

Olisi kyllä jännittävää elää edes viikko sellaisen ihmisen elämää, jonka mielenmaisemassa pelko ei ole ollut niin hallitseva emootio kuin omassa elämässä.

********
Kas, lisää merkkisanoja (mukana myös improsta tuttu kyllä/mutta vs. kyllä/ja -harjoitus). Mulle jo pitkään ovat olleet mustalla listalla pitäisi, sekä lisäksi aina ja ei ikinä - niistä huomaa heti, että kas vain, nyt lähtee flippaamaan toisia varten elämisen ja/tai toivottomuuden synkeisiin ja hedelmättömiin maastoihin. On asioita, jotka pitää tehdä, jotta voi katsoa itseään silmiin peilistä ja hymyillä aurinkoisesti. Mutta ei, ei ole asioita, jotka pitäisi tehdä. Asiat joko pitää tehdä tai sitten ne voi halutessaan tehdä tai jättää tekemättä. Tämä on tasan näin yksinkertaista elämässäni. (Toki tekemisillä ja tekemättä jättämisillä on seuraamuksensa mutta entäs sitten. Jos joku toinen valitsee suhtautua toimintaani nurjasti, koska en ole täyttänyt hänen ennakko-oletuksiaan, se on hänen valintansa. Asioista voi neuvotella etukäteen - jotain voi luvata, kaikkea ehkä ei.)

Ja kuinka yleisiä pitäisit ovat! Eilenkin sain workshopissa ihmetellä sitä, että kun saadaan irroiteltua mieli varovasti ja hellävaraisesti siitä ajatuksesta, että menon pitäisi ulkoisesti näyttää joltain, heti uusi pitäisi ilmestyy hämmentämään mieli pientä - että miltä jonkin pitäisi tarkalleen tuntua, jos kerran pitäisiä ei käytetäkään muodon vahdinnassa. Koska jos päästää irti pitäiseistä, ilmeisesti taivas romahtaa tai tulos voi olla mitä vaan? Jokin pelko tai katastrofin aavistus tuntuu vaanivan tässä askeleessa, koska uusia pitäisejä löydetään siihen tahtiin, että sivustakatsojaa hengästyttää. Entä jos vain tekisi kokeilevalla avoimella mielellä ja kuuntelisi, miltä kyseinen tekeminen de facto tuntuu? Ja että se tuntu voi olla semmoinen, joka tulee vasta kun malttaa päästää irti päässä vilisevistä ennakko-oletuksista ja ihan oikeasti kuunnella, mitä tapahtuu. Ja ehkä pitää mielessä yksi pitäminen - jos on kova vihlova kipu tai muuten liian huonot vibat joita ei halua kestää tällä hetkellä, pitää tulla pois asennosta tai liikkeestä (ilman konditionaalia).

Tuntuu, että osa oppilaistani on välillä kapasiteettinsa äärirajoilla, kun kysyn heiltä suoraan, että miksi sä haluat ajatella, että tän pitäisi tuntua joltakin tietyltä. Eivät he koe tehneensä valintaa ajatella näin, ja tarkalleen ottaen eivät ehkä ole tehneetkään, jos mieleen ei ole tullut, että on aivan mahdollista elää ja suunnata elämäänsä ja tekemisiään ilman närästäviä pitäisejä. Välillä tunnen itseni pahaksi ämmäksi, kun tällä tavalla haastan ihmisiä miettimään, millaista diskurssia he haluavat sydämessään vaalia. Mutta eipä mulla paljon muutakaan ole antaa, paitsi ehkä hirveä kasa anatomiadetskuja.

Mitä mietin tänä syksynä

Like the soil, mind is fertilized while it lies fallow, until a new burst of bloom ensues.
John Dewey, Art as Experience

En ehdi kirjoittaa. Tai varmasti ehtisin, jos priorisoisin. En ole priorisoinut. En ole tuntenut enää yksinäisyyttä tai epäsopivuutta sillä tavalla kuin se oli osa elämääni aina jonnekin - minne? - saakka. (Ehkä sinne saakka kun keskustelimme Faunin kanssa yli vuosi sitten keskustelun, jossa minusta tuntui, että sain sanottua kaiken, joka on tarpeen sanoa jollekulle toiselle: irtipäästämiskeskustelu. Ehkä sisäinen muutos tapahtui jo sitä ennen mutta se oli vielä sanottava ääneen, ehkä se sisäinen muutos oli tapahtunut jo vuosia sitten mutta ei ollut ketään, jonka olisin ennen tuota keskustelua tiennyt olevan valmis kuulemaan sen, ja muutos todellistuu vasta tullessaan jaetuksi muutenkin kuin kuvitellen. Tuossa keskustelussa kai tajusin lopullisesti, että huolimatta kaikista epäilyksistäni jaksan ja osaan rakastaa toisia ja että siihen, että rakastan, ei tarvita mitään ulkoisia merkkejä - suhdetta, ystävyyden vakuutteluita tms.)

Kai olen sitten löytänyt paikan tästä elämästä ja maailmasta. En ole tainnut ajatella syksyn aikana kertaakaan, etten jaksa elää, en edes häilähdyksen verran. Olen kyllä ajatellut monesti, että jos nyt kuolisin, en jäisi katumaan enkä murehtimaan mitään, ja että olen saanut niin paljon, että lisän penääminen olisi röyhkeää. Aivan kuin olisi pukeutunut jonkun toisen vaatteisiin. Sisilian joogaretriitillä hyvin onnettomana kolmisen vuotta sitten, vai onko siitä jo neljä vuotta, miten vuosista voisi pitää kirjaa, tapasin poliisissa toimivan jooginaisen, joka ajoi hurjaa vauhtia pimeillä teillä ja sanoi kasvot kalpeina hidastamista vaativalle miehelleen, että hän on valmis lähtemään sitten kun aika on, että sen kanssa on vain oltava siinä työssä sujut. Siinä oli jotain tuttua ja ehkä vähitellen olen kokeillut tuota ilmiasua, sovitellut sitä, harjoitellut. Olen toki ollut ennenkin valmis jollain tavalla, mutta se on ollut enemmän väsymystä, personalistoitua osaamattomuutta, elämisen pelkoa.

Kun tuntee kuuluvansa tänne, ei samalla tavalla tule hinkua kirjoittaa. Ei ole mitään niin akuuttia, mikä pitäisi käsitellä vaivaamasta kehoa.

Mutta toki olen ajatellut ja joskus ohikiitävästi harmistunut siitä, etten ole kirjannut muistiin ajatuksia. Kuten ajatuksia harjoittamisesta. Sitä, miten jostain tarpeellisesta mutta hyvin epämukavasta kasvaa osa itseä ja päivittäisrutiinia, miten epämukavasta tulee tässä kohdin mukava ja miten lempeäksi vähitellen kehittyy omaa osaamattomuutta kohtaan.

Jos pitäisi nimetä yksi ihminen, joka on kaikista eniten vaikuttanut omaan hyvinvointiini, se olisi melko varmasti Pema Chodron. Tämä tuli mieleen pari kuukautta sitten, kun luin ystävän päivitystä Peman kirjan lukemisesta. On hyvin radikaalia ja vaikeaa hyväksyä se, mikä tapahtuu. Ja vielä kiinnostua siitä! Monesti olisi (ja on) hyvin houkuttelevaa kääntää katseensa poispäin siitä, miten noloa, raivostuttavaa, epätoivoista ja taitamatonta oma käyttäytyminen on, miten sitä ei osaa välillä oikein edes nukkua eikä hengittää, koska on niin jännittynyt tästä kaikesta. Ja miten mielellään fuskaa ja katsoo poispäin vaikeuksista (jotka totisesti ovat vaikeuksia eivätkä haasteita), kieltää jo esitietoisella tasolla, että tässä olisi mitään merkillepantavaa, kiinnostavaa, vaikutettavaa tai etenkään hyväksyttävää.

Aika usein koetan ohjata joogaa paljonkin Pemaan tukeutuen: Kas, eikö olekin toivotonta, kun se polvi ei vaan aktivoidu eikä selkää saa pystysuoraan? Ja mitenkä ne alemmat kylkiluut taas karkasivatkaan kontrollista ja miten lonkankoukistajan pidennystä väistettiin ovelasti pyrstöä ankanpyrstölle työntäen! Ja sitten joogit katsovat sen näköisenä että mitä nyt. Että eikö sun pitänyt tsempata meitä? Ja täällä me vaan kökötetään ja hengitellään ja se tuntuu ihan tyhmältä ja riskialttiilta (koska tyhmä ohjaaja kaiken aikaa muistuttelee, että tässä voi sattua jos et sitä ja tätä ja tuota ja sitten toteaa että no eipä taaskaan onnistunut) ja kaiken lisäksi mitään tavoitettakaan ei ole koska sehän veisi huomion pois tästä katastrofista. Tai siis, on tavoite olla läsnä, mutta se tuottaa lähinnä noloutta.

Tämä on kaukana yoga blissista. Huomaan jatkuvasti, että tunneillani yoga bliss syntyy niinä kertoina, kun olen jostain syystä hyvin väsynyt enkä yksinkertaisesti jaksa korjata ziljoonatta kertaa, muistuttaa muistuttamistani niistä pienistä asennon korjauksista, jotka tekevät asanasta turvallisen ja työlään, ja annan ihmisten roikkua nivelsiteidensä varassa hetken ja hengitellä pinnallisesti tämän kerran. Tai teetän kokeellisesti jotain mistä heti totean (sisäisesti ja hiljaa), että ei hemmetti, ei ryhmän koordinaatio ja kehotietoisuus riitä vielä tähän, tarvitaan vielä rutosti valmistavaa työtä (josta paljon kukaan ei piittaisi koska ne eivät ole "oikeita asanoita" eikä niissä ehkä edes tule hiki tai kipeitä lihaksia, joilla aika moni tuntuu mittaavan kehotietoisuuden ja kehonhallinnan kehittymistä). Juuri silloin useimmat tulevat sanomaan, että olipas mahtava tunti. Kuulen sen näin: sain tehdä asioita tiedostamatta, että töitä piisaisi ja ettei minulla ole aavistustakaan siitä, miten niihin töihin edes tartutaan. Mutta ei elämä ole enimmäkseen mahtavaa. Jooga vielä vähemmän. Enimmäkseen on noloutta, pulmia, tietämättömyyttä, hetkellisiä haluttomuudenpuuskia yhtään mihinkään, tajua kaiken ohikiitävyydestä ja siitä, että kun yhden pulman ratkaisee, ponkaisee seuraava (ja mahdollisesti edellistä hankalampi) näkökenttään.

Siitä huolimatta matolle menee kerran toisensa jälkeen. Miksi?

Ehkä koska on kuullut lauseen, että läsnäolo on hallinnan vastakohta. Kuulostaa suomeksi töröltä pikakäännöksenä, elegantimmalta kuten yksi opettajani sen sanoo englanniksi: "Mindfulness is the opposite of mastery."

Filosofian amanuenssi oli oikeassa kauan sitten seistessään Athenan portailla poltellen tupakkaansa, pysähdyttyäni juttusille ja kerrottuani, että aikani on hajonnut kaikkeen sinne sun tänne. Hän sanoi: "Se mikään ei mene hukkaan." Siinä hän oli oikeassa. Mikään ei ole mennyt hukkaan. Tarvitaan vain kärsivällisyyttä ja suunta, muutama uudelleenlinjaava toteamus ja asiat alkavat loksahdella paikoilleen. Tarvitaan yhteisö, joka toivottaa tervetulleeksi ja antaa tilaisuuden tarttua työhön, käyttää oppimaansa toisten hyväksi. Tai ainakin yrittää sitä.

Koetan sanoa kerran toisensa jälkeen oppilailleni, että tulkaa rohkeasti keskelle ja eteen, jotta kerkiän korjata teitä ja ylipäänsä ehdin huomata, jos on jotain akuuttia. Ja kerran toisensa jälkeen ne, jotka eniten tarvitsisivat kosketuksen jonnekin kohtaa selkää ja pyynnön "huomaa tämä kohta, tätä kohti päätä/etuseinää/takaseinää", kaikkoavat takariviin, koska jos kukaan ei huomaa omaa epätäydellisyyttä ja puutu siihen, on melkein kuin sitä ei olisikaan. Mutta ei saa myöskään työkaluja korjata sitä. Joskus vaihdan paikkaa salissa ihan sen vuoksi, että saan kontaktin niihin, jotka pakoilevat itseäni eniten.

Yhdessä syksyssä ryhmät edistyvät valtavan paljon. Lopulta liikkeessäkin kiikastaa monesti siitä, että mielikuva siitä, mitä oltiin tekemässä, ei sisällä sulavuuden ja turvallisuuden kannalta olennaisia metaforia, tai ei tiedosta, mitä suuri osa kehosta tekee - eli toista kuin mitä sen kuvittelee tekevän, ennen kuin joku korjaa, tai näkee kuvan tai videon itsestään ja haluaa parahtaa, että miksi mä olen noin kyyryssä, apua. Koska tiedän, miten raskasta on tehdä toisen tuijottaessa, käytän ohjauksessa apuna paljon korkkitiiliä ja melkein kaikialta löytyviä jumppakeppejä. Tiili tai keppi ristiselällä on objektiivinen mittari, joka antaa iholle vaapunnallaan välittömän palautteen siitä, horjuuko asento tai kippaako lantio johonkin suuntaan silloin kun sen haluttaisiin pysyvän suorana. Tiili tai keppi ei myöskään ajattele mitattavastaan mitään, ja joskus huomaan, että oppilaille on raskasta ajatella, mitä heistä mahdan ajatella, joten ehkä tiilen tai kepin palaute on helpompaa ottaa vastaan. Koetan kyllä sanoa, että oma harjoitukseni on sekin melkoista räveltämistä ja kepit vaan kolisevat mutta ei se mitään, siinäpähän sitä oppii. Näin koetan tarjota mallin: Voi olla välittämättä siitä, että aluksi kaikki on niin hemmetin vaikeaa. Ja että se lopuksikin on niin hemmetin vaikeaa. Voi olla, että tämä tekee minusta monille vielä vaikeamman lähestyä. Mutta en oikein tiedä, mitä muutakaan tarjoaisin, joten luotan siihen, että ne, joihin tämä kolahtaa, saavat hyödyn, ja toiset sitten löytävät toisaalta sen, mitä sillä hetkellä tarvitsevat.

Viime viikot ovat olleet melkoisia. Tänään piti olla ensimmäinen vapaapäivä noin kuukauteen, mutta eikö tähänkin pukannut yksi sijaistus - otan kernaasti sijaistuksen tällaiseenkin päivään, jos se on ilmajoogaa. Siinä on tekemisenä jotain niin vapauttavaa ja onnelliseksi tekevää, etten jotenkin miellä sitä työksi lainkaan samalla tavalla kuin muita joogatunteja. Olen kouluttautunut edelleen ja ähkinyt oikein- ja nurinperin sitä, miten vaikeaa onkaan suoristaa yläselkää ja yläniskaa tai aktivoida jalkoja, ja kouluttautuminen jatkuu keväällä tiiviiseen tahtiin. Haluan ymmärtää enemmän dynaamisemmasta mattojoogasta, jota sitäkin opetan ja johon ilmajoogakin pohjautuu. Syksyn opetuksen pohjalta on muodostunut valtava määrä kysymyksenaihioita, joihin toivon saavani hienostusta ja tolkkua. Samalla keho tuntuu hajoavan alle: kaikkialle sattuu joinain iltoina. Etenkin polven vanha nivelrikko on huutanut pari viikkoa onnettomana, mutta on nyt työkuorman keventyessä onneksi lientymään päin, ja sitä patsi: olen tajunnut, miten paljon polvikipu on yhteydessä vasemman puolen piriformis-lihaksen juntturaan ja siihen, ettei vasen lonkka aukea yhtä paljon kuin oikea, todennäköisesti jo ihan luustoperäisesti, koska aukeaminen pysähtyy kovaan seinään, joka saattaa olla reisiluun varsi labrumia vasten, aivan toisessa kohdin kuin oikealla puolen. Kevään lukujärjestys on keveämpi: olen viisastunut syksyn kuluessa ja tajuan paremmin, mitä tehdä ja mitä ainakaan ei.

Tuntuu oudolta, että olen myös myynyt päiväni, iltani ja viikonloppuni kesäkuun loppuun saakka. Niissä kohdin, joissa ei ole työtä, on pakollinen lepo ja palautuminen. Viime kesänä olin sopinut vain yhden joogan viikkotunnin ja tunsin levottomuutta jättäessäni virkamiestyön, jossa oli ihana tiimi, mutta muuten ankea meininki, ja mietin, miten oikein selviän rahallisesti. Toisaalta olin niin raivoisan kyllästynyt lähipiirin valitukseen taloudellisesta epävarmuudestaan, etten olisi kuuna kullanvalkeana kehdannut tunnustaa kellekään ääneen, että talousasia huolestuttaa - en yksinkertaisesti haluaisi lisätä sitä diskurssia tähän maailmaan himpun vertaa, koska näen lähipiirissä ihan liikaa huolta tästä seikasta, ylipaisunutta kauhua siitä, ettei fiksu, kouluttautunut ja sivistynyt ihminen muka selviäisi jonkin aikaa ilman vakipestiä - useimmat vielä tarrautuvat pesteihin, joista eivät oikeastaan edes pidä, mutta pitävät niitä kuitenkin parempina kuin epävarmuutta, vaikka arvelevat itsekin osittain mielettömästi järjestetyn työn tekevän kyyniseksi. Nyt teen mielekästä työtä, jonka jatkuvuus on turvatumpaa kuin virkamiehen pätkät (mikäli oma terveys kestää mutta virastothan eivät katoa mihinkään ja minulla on todella hyvät suositukset tuolta virkamiespätkältä) ja palkkakin sama, etenkin jos laskee mukaan sen, että saan treenata ilmaiseksi paikoissa, joissa opetan. Aiemmin tuntui ahdistavalta myydä itsensä kuukausiksi, nyt se ei tunnu lainkaan pahalta vaan odotan jo innolla kevään uusia kursseja ja kesän retriittejä. Vähitellen ymmärrän, mitä tarkoittaa työssä viihtyminen. Ehkä tätä: ei tunnu pahalta ajatella, että on myynyt itsensä kesään saakka. Ei ikävöi toisaalle. Voi hengittää tässä ja nyt ja tuntea olevansa oikeassa paikassa, olkoonkin että osaa vain hippusen verran ja välillä sattuu ja tuntuu siltä, että tarjoaa ihan muuta kuin mitä asiakkaat haluavat (mutta sitähän opettaminen on, siksi tunneille tullaan ja opettajalle maksetaan: opettaja näkee, mitä oppilas tarvitsee - vs. haluaa - ja koettaa antaa työkaluja tuon tarvitun hitaaseen lähestymiseen).

Yksi seikka, jota olen myös ihmtellyt tänä syksynä, on viestinnän sävy. Tarkoitan tätä: akateemisissa töissä ja virkamiestöissä viestintä on hyvin kuivakkaa, pidättynyttä ja joskus yllättävän passiivis-aggressiivistakin. (Virkamiesaikanani nauroimme tiimin kesken koko yksikön aamupalaveria, jonka ristimme passiivis-aggressiiviseksi aamunavaukseksi. Usein hihitin p-a-a:n alusta loppuun huvitus mahanpohjassa kuplien. Melkoinen vau-kokemus koko tuo meikäläisen virkamiesura!) Jotkut pomoni ovat osanneet akateemisella /virkamispuolella ilmaista myös iloa ja hurmiota, hyviä ihmisiähän on kaikkialla, mutta perussävy on ollut tosiaan jotenkin pidättyväisempi ja hyvin hierarkkinen. En ole tajunnut sitä ennen kuin nyt, kun sovin asioita liikunta-alalla. Täällä sydämet vilahtelevat viesteissä, samoin mahtavat ja loistavat. Aluksi nauroin tyylille, toki samalla tyylillä vastata yrittäen, mutta vähitellen olen tullut siihen tulokseen, että ei hiivatti, on tässä jotain opittavaa. Koska kyllähän me vaikutumme tapaamistamme ihmisistä, saamme upeita oivalluksia, ja kun olen sairaana ja joku pystyy auttamaan ja tekemään tuntini, helpotus ja kiitollisuus tulvii aitona ja valtavana. Sellaiset emootiot välittyvät hyvin kasvokkain kommunikoidessa vaikka sanat pysyisivätkin vakavina ja ammattimaisina, mutta kun omakin työelämäni on ollut yhdeksänkymmentäluvulta saakka enimmäkseen yhteyttä sähköpostilla, nyttemmin usein facbookilla ja whatsappilla, sillä on merkitystä, että tuntee olonsa tervetulleeksi ja arvostetuksi. Saako freelancerin tuntemaan itsensä osaksi taloa näin halvoin pikku konstein? Ehkä jopa näin. Olen usein tehnyt vuosia töitä taloille, joista olen tavannut kerran yhden ihmisen livenä työhönottohaastattelussa (ja kaikki varmasti tietävät, miten rentoja ne tilaisuudet ovat). Kaikki muu on ollut sähköistä viestintää tekstillä. Siinä voi muutama sydänmerkki saada paljon painoa!

Nyt aamu etenee, haluan jaloitella lisää, jätän tekstin.

Varmistui, että tänäänkin opetan tunnin. Tuntuu silti vapaapäivältä, kun ehdin kirjoittaakin.