Sosiaalisuutta ja väsynyt aamu

Näemmä kylmänharmaa utu seuraa meitä, minne menemmekin tänä keväänä. Ei puhettakaan auringosta, lämmöstä tai sipulikukista. Täällä, kotikaupungissa, niitä nyt sentään voisi olla, mutta taidan olla siinä kunnossa, etten ehkä pariin päivään lähde etsimään niitä. Uskomatonta, millaiseen yskimiseen voi herätä aamulla kuuden aikaan!

Mutta sentään ystäviä näimme eilen ja se oli kaiken tämän yskimisen väärti. Heräsimme kello yhdeksältä, olo oli silloin jo karmea ja viluinen, kehoni ei selvästikään ollut aivan sinut matkustamisen kanssa, matkustaminen kun tapaa sisältää kuitenkin kilometrikaupalla ulkoliikuntaa ja kassien raahaamista. En ole tainnut olla vielä ikinä niin kipeänä, että olisin kokenut oikeutetuksi ottaa taksin, se on sellaista äitihommaa. Ja kun matkat eivät olleet niin pitkiä kuitenkaan, kilometri pari aina suuntaansa, ja joukkoliikenne on muissa Suomen kaupungeissa usein paljon harvempaa kuin Helsingissä, me tosiaan kävelimme välittämättä siitä, että keuhkoni tuntuivat jotenkin silkkipaperisilta ja ehkä vähän repeilleiltäkin. (Se on kumma tuntemus. Hengittäminen ei satu, mutta koko keuhkoputken voi tuntea, tietää tarkalleen, miten ilma laahustaa sen kylkiä pitkin kääntäen palkeenkielet lepattamaan milloin ulos-, milloin sisäänpäin.)

Vaikka aamulla olo oli valju, päätin kuitenkin, että tämän on onnistuttava, ja jotenkin (lähinnä vihreällä teellä ja mateella ja auringonhattu-uutteella ja punkulla) pystyinkin huijaamaan kehoa ilman mitään särkylääkkeitä. Aina yhtä ihana Näkymätön tyttö tuli kämpille aamiaiselle ja söimme yhdessä kauralesepuuroa ja mustaherukkakeittoa ja rupattelimme asumisesta ja erilaisista ja eri-ikäisistä taloista ja muun muassa vanhojen talojen palvelijoille tarkoitetuista keittiörappukäytävistä. Joimme myös useamman kannullisen mateeta, ja sitä kitatessa oloni alkoi vähitellen tuntua siltä, että voisin jaksaa pysyä tolpillani iltaan saakka. Sitten pakkasimme kamat, kävelimme keskustaan Näkymättömän saattaessa meitä ja tapasimme rautatieaseman lokerikoille mennessämme Odelman, jonka kanssa menimme teelle tai kahville, kukin oman makunsa mukaan. Tämäkin tapaaminen sujui helposti ja hämmästelin taas mielessäni, miten mielenkiintoista ja silti jotenkin yksinkertaista ja luontevaa onkaan tavata sellainen ihminen, jonka ajatuksista on lukenut jo pidemmän aikaa. En osaa mitenkään kuvitella, että voisin olla aivan noin välittömästi ja helposti läsnä ja rentona jonkun aiemmin tapaamattoman ihmisen kanssa. Se kaikki saa ajattelemaan, että vaikka kasvokkain kohtaamisissa onkin jotakin erityistä, kyllä kohtaamista voi tapahtua merkittävällä tavalla tekstuaalisestikin. Miten muuten selittää se tuttuus, johon on helppo solahtaa kahden bloggaajan tavatessa toisensa livenä ensimmäistä kertaa? En ainakaan itse osaa keksiä mitään sen uskottavamman kuuloista selitystä.

Ehkä moni ihminen on sillä lailla perusluottavaisempi, että tällainen pohdinta kuulostaa jotenkin kummalliselta ja hassulta. Mutta ainakin minun on ollut niin kauan kuin muistan vaikeaa tutustua luottavaisesti, avoimesti ja ahdistumatta uusiin ihmisiin. Se oli läsnä piirteenä jo ennen kouluun menemistä ja koulussa kiusatuksi joutuminen vain vahvisti tuota epävarmuutta ja ulkopuolisuuden tuntua, jonka kanssa joudun tappelemaan tosissani suurimmassa osassa tutustumisen ja ystävystymisen prosessejani. Jotenkin uusien ihmisten kohtaamisessa tulee viiltävän tietoiseksi itsestään ja kaikesta siitä, mihin toinen voi takertua, jos hän päättää olla pitämättä minusta. Se saa helposti aikaan sen, että yksinkertaisesti mykistyy tai sitten ottaa jonkin karmivan pirteän ja suulaan roolin, ja jälkeenpäin on ihan niskakarvat pystyssä siitä, mitä kaikkea on tullut sanoneeksi jollekulle, johon ei oikeastaan osaa vielä luottaa. Ei se tietysti ole kovin vakavaa enkä ainakaan enää anna sen haitata ihmisiin tutustumista, mutta on kiinnostavaa ja kutkuttavaa huomata, että toisellakin tavalla voi tavata ihmisen, jota ei ole koskaan ennen nähnyt.

Itselleni (tiiviisti lukemieni) bloggajien tapaaminen on kuitenkin ollut sillä lailla erilaista ja merkityksellistä, että siinä tuollaista varautuneisuutta ei vain esiinny. Se on jännittävää ja kutkuttavaa ja kummallista ja ihanaa. Mutta pelottavaa se ei ole, ei hitustakaan. Siksi minusta tuntuu välillä kummalliselta, jos joku (yleensä bloggaamaton ihminen) kyseenalaistaa, onko blogin pitäminen tai ainakin siinä vaikeista asioista kirjoittaminen mielekästä ja järkevää. Minusta on jo aivan riittävän palkitsevaa, että kun ihmiset bloggaavat ja lukevat toistensa kirjoittamaa, he voivat sitten tavata kasvokkain ja olla ahdistumatta toisen vieraudesta ja siitä, kelpaavatko itse outoine ajatuksineen. (Puhumattakaan siitä, miten paljon oppii tarkkailemalla omia ja toisten ajatuksia, miten usein siinä saa hämmästyä ja havahtua ja ilahtua. Välillä ehkä kauhistuakin, mutta onneksi sellainen ei kestä kauan ja uusiin oivalluksiin, kauhistuttaviinkiin, on lopulta aika mukavaa asettua levollisesti.)

Lisäksi minusta vaikuttaa siltä, että osa tuosta tutustumisen helppoudesta on alkanut, joskin hitaasti, tihkua muihinkin ihmissuhteisiin. (Oikeastaan sellainen on aika oletettavaakin, kun asiaa tarkemmin ajattelee.)

No mutta, joka tapauksessa, näimme tarkkaavaisen ja hyväntuulisen Odelman ja joimme Kuutiotönöksi myöhemmin ristittävässä kahvilassa teetä ja kahvia ja söimme kahvilalounaan, joka minun kohdallani tarkoitti jättimäistä mokkapalaa, jonka päältä kaavin lusikalla pois valkosuklaalastut, jotta en saisi allergista reaktiota lehmänmaidon proteiinista. (Nuo mokkapalat olivat lähinnä heidän maidotonta vaihtoehtoaan, niissä oli vain ne pöhköt valkosuklaat. Jos muuttaisimme tuohon kaupunkiin, minulla olisi selvästi valistustyötä tehtävänäni... valkosuklaan voisi helposti korvata jollakin täysin maidottomallakin.) Jossain vaiheessa kollegatar tuli junalla asemalle ja liittyi seuraan, ja jo pian meidän pitikin jatkaa hänen kanssaan matkaa jalan ylioppilaskylään tapaamaan Vompsun vanhoja opiskelukavereita. Sekin sujui ihanasti. Aiemmin olen helposti tuntenut itseni vähän ulkopuoliseksi heidän seurueessaan, mutta nyt olen näemmä tavannut heitä tarpeeksi monta kertaa ja tarpeeksi monessa ympäristössä hahmottaakseni heidät myös omiksi kavereikseni. Se on aina yhtä riemastuttavaa havaita: että kun on aikansa takkuillut ja ollut vähän huolissaan, että miksi ei tunne kuuluvansa tähän seurueeseen vaikka varmasti pitäisi, kun kaikki ovat ystävällisiä ja mukavan tuntuisia, sitten äkkiä huomaakin olevansa siinä seurueessa ilman mitään ruttuja ja murheita. Jokin näkymätön, huomaamaton raja on ylittynyt ja olo muuttuu sillä lailla, ettei sitä voisi mitenkään olla huomaamatta. Se kaikki tuntui erityisen huojentavalta, koska on aivan mahdollista, että vietämme ensi lukuvuoden tuossa kaupungissa, ja olisi pelottavaa muuttaa jonnekin, missä ei ole lainkaan ystäviä valmiina.

Oikeastaan teimme tässäkin kohtaamisessa sellaisia arkisia asioita, joita tavataan tehdä, kun sää ei salli piknikkaamista eikä auringossa vaeltelua. Luimme solukämpän pienessä keittiössä Hesaria, revimme salaattia, jäätelöä syövät sotkivat vaniljajätskiin pirkka-kaakaojuomajauhetta ja puhuivat sen yhteydessä lapsuudestaan (se kai on lähestulkoon välttämätön assosiaatio jäätelön ja kaakaojauheen sotkemisessa), samoista mukeista juotiin ensiin vihreää minttuteetä ja sitten kreikkalaista punkkua. Minulle tuollaiset opiskelijasolubileet ovat outo muoto, koska ne ihmiset, joiden kanssa hengailin itse yliopistolla, eivät juurikaan perustaneet opiskelija-asuntoloista vaan tekivät mieluummin vaikka mitä paskaduuneja voidakseen asua kantakaupungissa kivassa yksiössä. Tietysti muutenkin tuntuu hassulta käydä opiskelijasolubileissä ja tajuta, että suurin osa siellä olijoista on kuitenkin valmistunut ja tekee jotakin ihan oikeaa työtäkin, johon heillä on pätevyys. Siitäkin huolimatta että he ovat rutkasti itseä nuorempia. Ja sitten siinä istuimme kollegatar ja minä ja jutskasimme, mitä käytännön koulutuksia vielä ehtisi hankkia niin että voisi päästä johonkin inhimillisesti palkattuun ja kiinnostavaan käytännön työhönkin ennen kuin on neljäkymmentä... no, tietysti alan jo vähitellen tottua siihen seikkaan, että tässä maailmassa ei ole aina helppoa löytää vertaisiaan haahuilussa ja sitkeässä laadun vaatimisessa ja oman polun etsimisessä, koska muut ihmiset jotenkin tuntuvat ajautuvan kummemmitta rutinoitta sellaisiin epäilemättä taloudellisesti järkevämpiin (mutta usein vähän tylsemmän tuntuisiin) ja mielenterveydelle vähemmän haasteellisiin ratkaisuihin, jotka olen itse torjunut pitäessäni tiukasti kiinni siitä, että elämäni on kokonaistaideteos, jonka mieli voi hahmottuakin vasta sitten kun se on jo valmis (eli kun olen kuollut tai ainakin tiedän kuolevani varmasti muutaman päivän sisään) ja että jokaisessa kohdassa taideteosta on säilyttävä tietty taso, koska yksityiskohdat ovat yksityiskohtia eli erittäin tärkeitä. Joskus kyllä huomaan toivovani, että elämäni olisi hitusen helpommin selitettävissä, mutta toisaalta, enimmäkseen olen siihen oikein tyytyväinen, ja eilen olin tyytyväinen ja oletin, että muutkin ovat ja ettei minun tarvitse heille selittää mitään. Ei minun elämäni nyt vain ole selitettävä seikka eikä se kiinnosta oikeastaan muita sillä tavalla. Ei heitä kiinnosta se, olenko hyveellinen tai onnellinen, tai jos kiinnostaa, vain marginaalisesti.

Kunpa sen aina muistaisi!

Tosin se on vaikeaa muistaa, koska minua saattaa kiinnostaa ja kiehtoa aika kovasti se, kokevatko toiset elävänsä hyveellisesti ja onnellisesti. Ulkoapäinhän sitä ei voi nähdä. Mutta tiedän kyllä senkin, että minulla nyt vain on tämän suhteen päähänpinttymä. (Jo lukiossa, kun piti kirjoittaa erilaisia kirjallisuuskritiikkejä eräästä novellista, sain äidinkielen opettajalta palautteen: "Nämä kaikki ovat moraalikritiikkejä." Olin kuvitellut tekeväni moraalikritiikin lisäksi myös psykologisen ja historiallisen kritiikin, mutta opettaja oli asiasta toista mieltä. Toisaalta en oikein ymmärräkään, mitenkä etiikka ja psykologia ja historia nyt voitaisiin tuosta noin vain erottaa ja mikä psykologiassa ja historiassa kiinnostaisi, ellei olisi jo omaksunut jotakin elämäntyyliä, jotain arvojen ja kokemuksen horisonttia, jota vasten voisi lukea ja ymmärtää, että ahaa, tapahtui näin ja sitten he tekivät näin, hmm, kiinnostavaa.) Onnellisuuden ja hyveiden miettiminen vain ovat minulle kauhean tärkeitä asioita, joillekuille muille eivät niinkään. Eri ihmiset arvostavat niin erilaisia asioita. Joillekuille on tärkeää hyvätyyppiys tai menestys tai se, että on paljon ystäviä, se tuntuu olevan olennaisempi asia kuin se, miten se hahmottuu sisimmässä. Tai jos painotus onkin sisimmässä, se voi olla vaikka, ettei koe itseään vaativaksi tai uhrautuvaksi. (Se on helpompi ymmärtää, minullekin on tärkeää, etten koe itseäni kohtalonuskoiseksi enkä marttyyriksi, sellainen alistuvuus ja uhrautuvuus saa minut aivan raivoon saadessani itseni siitä kiinni. Ehkä joku osaa ja tahtoo alistua loppuun saakka, mutta itse en tahdo, ja vähän epäilen, osaisinkokaan, kun ahdistun ja vatkaan kehittyneesti, mutten osaa luottaa jumalaankaan tai muuta sellaista. Siksi tämä kirjoitus oli todella jännittävää luettavaa: en osaa kuvitella, millaista olisi olla kohtalonuskossaan luja ja määrätietoinen. Ehkä se johtuu siitä, että lähipiirini muutama kohtalonuskoinen ei ole erityisen luja ja valittaa todella rasittavasti aina vastoinkäymisten tullessa, ja niitähän tunnetusti piisaa runsaasti itse kullekin. Hmm, ehkäpä kohtalonuskokin on valinta, ja jos sen valintaluonne pääsee unohtumaan, se voi poikia juuri tuollaista raivostuttavaa voivottelua ja passiivisuutta ja odotuksen, että muut tulevat korjaamaan oman elämän vinkaan menneet asiat, jotka pahimmassa tapauksessa olisi helpointa korjata siten, että ihminen nyt yksinkertaisesti ottaisi vastuun käyttäytymisestään ja suostuisi miettimään, voisiko sen hienovarainenkin muuntaminen vaikuttaa lopputulemiin enemmän kuin jokin kaukainen kasvoton kohtalo.)

Sitten kaikki katkesi, oli lähdettävä kävelemään takaisin kohti keskustaa ja rautatieasemaa. Etenimme pienempänä seurueena, oli taas mahdollista puhua mieltä kuohuttaneista ja myllertäneistä asioista, sellaisista, mistä tuntuu vain olevan mahdotonta puhua, jos paikalla on yli neljä ihmistä. (Miksi juuri viisi on jo liikaa? Kyse on jonkinlaisesta suojelusta, ja sille on varmasti hyvät syynsä, vaikka tavallaan se ärsyttääkin minua. Ah, mikä mahdoton romantikko: että kaikkialla pitäisi olla koko ajan täysi avoimuus ja luottavaisuus. Mitä huvittavaa idealistista hinkumista!) Hyvästelimme seurueen, astuimme junaan kello yhdeksäntoista kaksikymmentä. Kaksi minuuttia sen jälkeen juna nytkähti asemalta liikkeelle.

En osannut nukkua paluumatkalla, olin niin innoissani ihmisistä ja heidän tapaamisistaan. Kotonakaan en olisi osannut nukkua, makasin pitkään valveilla ja iloisena.

Nyt on sitten aamu ja kauhean sumuista ja harmaata ja kamala yskä. Huh! Mutta olen kotona taas, kissat ovat täällä, miten ihanaa onkaan kuulla niiden ratistavan vauvan punoskoria, jonka näimme roskiksesta törröttämässä, kun tarvoimme reput selässä takaovelle. Otin korin, koska arvelin, että rottinki kiihdyttää kissat repimisvaihteelle, ja niin se tekikin. Tietysi korin olisi voinut antaa jollekin odottavalle ystävällekin, mutta luulen, että ihmiset eivät halua laittaa vauvojaan mihinkään roskiksesta dyykattuun. Nyt kori alkaa olla jo hieman rispaantuneen näköinen. Kissat saavat melkoista tuhoa aikaan jo yhdessä yössä! Ja kunhan koria on revitty kuukausi, sen irtosäleet voikin kuskata palstalle herneiden tueksi...

Tuntuu helpottavalta olla kotona, saada maata sängyssä. Tosin koiraa pitää mennä tänään hakemaan jossakin vaiheessa, mutta vielä on aikaa vain olla, levätä. Ja tuntuu kivalta, että on käynyt toisessa mahdollisessa ensi vuoden kaupungissa ja todennut, että sielläkin varmasti oppisi asumaan, ja että sielläkin on jo ystäviä odottamassa. Eilinen tuntuu oudolta unelta, kimmeltävältä ja värikkäältä ja toiveikkaalta. Olen hieman huvittunut siitä, että jaksoin sellaista ihmismyllerrystä aamusta iltaan saakka. Ja olin vielä oikein tyytyväinen ja iloinen! No, kyllä ihmisten näkeminen aina voittaa sairaana makaamisen ja videoiden tuijottamisen!

Kirjoitus joka alkaa metakognitiosta ja leviää vaikeasti nimilaputettavaksi

Viime päivinä olen ajatellut ihan tuhottoman paljon metakognitiota. (Että tuohon on vaikeaa löytää linkkiä, koska metakognitiosta puhutaan melkein aina oppimisteorian yhteydessä; toki elämä on oppimisprosessi mutta on se hitto vie muutakin ja minua kiinnostaisi enemmän elämismaailman suhde siihen, miten osaa suunnata ajatuksiaan ja ottaa niistä vastuuta.) Se ei johdu vain siitä, että kääntämässäni kirjassa myönteistä muuttumista tarkastellaan metakognitiivisena kykynä (jotta voisi muuttua, pitää osata muuttua tai saada joltakulta opastusta asiaan) vaan monista muistakin kirjoituksista, joita olen viime aikana lueskellut. Nyt kai käännös on virittänyt minut ajattelemaan metakognitiivisia taitoja. (Olen niistä tällä hetkellä paljon kiinnostuneempi kuin metakognitiivisista tiedoista - minusta vaikuttaa näin näppituntumalla siltä, että suurella osalla ihmisistä on melko paha jumi metakognitiivisissa tiedoissa eli he eivät päivitä niitä riittävän usein; minäkin toki kuulun tähän joukkoon mutta koska ajattelen paljon näitä asioita - pakkohan minun on, kun käännän ja toimitan terapiakirjallisuutta ja olen ihan yhtä lääkärikirjaneuroottinen kuin kuka tahansa muukin - ja kyseenalaistan tietoisesti sen, onko järkevää sitoutua stabiiliin minäkuvaan, päivityn sentään melko siedettävällä tahdilla; taidan yleensäkin olla kiinnostuneempi taidoista kuin tiedoista, koska tiedot unohtuvat niin paljon helpommin. Tämä on ehkä kumma tulkintani muistaakseni Platonilta omaksutusta ajatuksesta, että mieli on parempi tilkitä siten, ettei se vaadi koko ajan superpaljon uusia ärsykkeitä ja rakkauksia ja ties mitä, että se on yksi tie kohtuullisuuteen.) Ja kun metakognitiivisten taitojen ajatus myllää mieleni taustalla, luen melkein kaiken ajatellen, mitä metakognitiota tässä on käynnissä tai onko tai aiheuttaako metakognitiivisen harkinnan puute tässä nämä pulmat. Esimerkiksi: Odottaako ihminen tässä voivansa muuttua? Haluaako hän ottaa vastuun tuntemuksistaan? Paneeko hän hanttiin nykyiselle itsekuvalleen ja jaksaako hän sinnikkäästi ilmoittaa, että okei, nyt toimin näin eikä sitä voi muuttaa, mutta pari vuotta eteenpäin ja en enää tee tätä virhettä.

Esimerkiksi luin uudestaan Eufemian kirjoituksen kunniasta. (Joskaan en kommentteja: niitä oli aivan liikaa. Muistaakseni luin kommentit joskus aiemmin, nyt en jaksanut.) Pidän kovasti etenkin tästä kohdasta:

Sanon saman asian toisin: minusta itsensä on syytä ottaa sen verran vakavasti, että miettii mitä haluaa haluta. Itsen tapauksessa ymmärrän vakavasti ottamisen pitkälti vastuun ottamisena. On syytä ottaa niin vakaa vastuu teoistaan kuin mahdollista; siksi haluan ottaa vastuun myös haluistani. Minua ei kiinnosta suhtautua haluihini fatalistisesti.

Minulla on haluihini aika samanlainen suhtautuminen. Mikäli nyt tulkitsen ollenkaan oikein - sorry, jos en. (Höh, en tahtoisi olla nolo fani...) Samoin tunteisiini. Minua ei kiinnosta suhtautua niihinkään fatalistisesti. En pidä ollenkaan siitä, että ollessani riittävän väsynyt ja ahdistunut joistakin käytännön asioista, kuten nyt vaikkapa yrityksen perustamiseen liittyvistä käsittämättömistä vänkäämisistä erilaisissa "neuvontapalveluissa", joissa minulle koetettiin tunkea haluja, joita en tahdo enkä aio ottaa vastaan, kuten "halu menestyä taloudellisesti - eihän siitä mitään haittaa olisi" (mutta olisi siitä minusta, kun työmäärä lisääntyisi tai ainakin minulla olisi äkisti enemmän rahaa, jonka saattaisin käyttää johonkin, mikä minua ahdistaisi kuitenkin, esimerkiksi lentolippuihin), virityn sillä lailla piikit pystyyn, etten pysty kokemaan oikein missään seuraan kuulumisen tunteita ja näen toiset mutta ennen kaikkea itseni kävelevinä ongelmakuormina ja koen itseni hyvin riittämättömäksi sanomaan mistään mitään. Ja kun olen riittävän väsynyt, en jaksa kysyä, ovatko nämä tuntemukset kovin paikkansapitäviä ja kokemisen arvoisia. En pidä tuosta tilasta ja haluan olla tarkempi sen suhteen, etten päästä kokemusta karkaamaan harkitusta suunnasta. Teen voitavani ja koetan tehdä sen lähestymistavoitteiden kautta eli opettelemalla uusia hallintataitoja, en välttämällä ihmisseuraa, jossa oma sopeutumattomuus ja sopimattomuus tiivistyy kirkunaksi, jota on melkein mahdoton sietää.

Hahmotan tässä kohden aukon metakognitiivisissa taidoissani ja aion käydä siihen käsiksi, koska totta hitossa en halua olla näin hankala.

Muuten olen kyllä aika tyytyväinen metakognitiivisiin taitoihini. (Tuntuu järkevältä olla iloinen siitä, mikä onnistuu, eikä nureksia kuuta taivaalta.) Minusta tuntuu, että se kaikki, mitä koulussa arveltiin milloin matemaattiseksi, milloin kielelliseksi ja milloin visuaaliseksi lahjakkuudeksi, on oikeastaan vain metakognition ansiota. Minun on helppoa keskittyä hetkellisesti täysin johonkin asiaan, suuntautua siihen kuin tarkasti rajatun valokeilan. (Liisa Keltinkangas-Järvinen pitää tätä temperamenttipiirteenä, ei hankittuna taitona, mutta oli se kumpi hyvänsä, kyse on joka tapauksessa metakognitiivisesta taidosta tai temperamenttipiirteestä.) Aviomieskin oppi alle puolessa vuodessa, että kun luen tai kirjoitan, minulle on ihan turhaa sanoa mitään. En vain rekisteröi koko ääntä, se ei pääse tajuntaani saakka. Nyt käännöksenkin kanssa olen unohtanut syödä, juoda, istua järkevässä asennossa ja pissiä monet päivät. Sen sijaan siinä on vielä kehittämistä, että muistaisin onkia itseni ylös tuolta hyväntuulisen, hyrisevän keskittymisen piiristä ennen kuin olen ihan romuna ja kello on viisi illalla ja onnahtelen kylmälle teekupille.

En oikein tiedä, pitäisikö minun olla iloinen tästä intensiteetistä, mutta koetan olla. Onhan siinä hyötyjä, joskin haittojakin.

Oikeastaan kaikki metakognitiiviset aukot taitavat ammottaa vuorovaikutuksen kohdalla. Joskus mietin, ovatko satunnaiset vaikeuteni vuorovaikutuksessa sen perua, että vuorovaikutus on harvoin riittävän intensiivistä eikä siten tarjoa tilaisuutta riittävästi keskittyä tuolla antoisalla tavalla. Usein ihmiset vaikuttavat kauhean harvasanaisilta ja pidättyviltä, ja minä taas haluaisin aivan loputtomasti paitsi heidän eleidensä (niitä he sentään eivät pidätä) raakadataa, myös heidän jäsentelytyylinsä raakadataa. Miten muuten onnistun puhumaan heidän kanssaan heidän kielellään, jos minusta tuntuu, että on jokin asia, josta heidän olisi hyvä tietää, tai haluan kysyä jonkin kysymyksen, koska en ymmärrä jotakin asiaa? Usein käy niin, että kun kysyn tarkentavan kysymyksen ymmärtääkseni jonkin sanotun, tajuan, ettei toinen ole ymmärtänyt kysymystäni lainkaan tai että en osaa puhua hänen kieltään (mikä on oikeastaan sama asia). Se tekee hieman surulliseksi, etenkin jos vaikuttaa siltä, ettei toinen juuri ponnistele yhteisen kielen saavuttamisen eteen. Vaikka tietysti ymmärrän, että hänellä on oikeus tehdä niin. Ei hänen tarvitse haluta keskusteluyhteyttä. Eikä sitä kai koskaan täysin voikaan saavuttaa. Sitä varten on kehollinen hellyys, osoittamaan, että vaikka puhummekin eri kieltä edelleen, pitelen sinua hellästi ja samalla ennalta-arvaamattomasti. Ja varmasti jotenkin itse vaikutan näihin reaktioihin ja asenteisiin myös, tunnun jollakin tavalla ahnaalta kommunikaatiolle tai jotakin muuta hirvittävää... mutta toisaalta, olen kyllä melko tyytyväinen siihen, miten vuorovaikutus noin keskimäärin sujuu.

Tosin joskus huomaan miltei ärtyväni, jos tunteitani peilataan liikaa ilman mitään niiden tutkimista ja koettelemista (eli sen selvittämistä, ovatko ne koettuudestaan ja todellisuudestaan huolimatta juuri sillä lailla kokemisen arvoisia; aika usein ne eivät ole ja tiedän sen oikein hyvin, vaikken olekaan vielä keksinyt, millä työkalulla pureutuisin kyseiseen tuntemukseeni. Äh, tämä kuulostaa harvinaisen sekavalta eli annan esimerkin: kaikki seikat, joita pelkään, eivät ole pelkäämisen arvoisia - jos maltan syventyä tutkimaan tilannetta ja tuntemuksiani hieman tarmokkaammin ja pidempään, huomaan usein pelon aiheettomaksi ja jostakin toisaalta tähän tilanteeseen salakuljetetuksi). Sen lisäksi, etten tahdo suhtautua fatalistisesti haluihini (joista tunteet osaltaan kumpuavat), en selvästi pidä siitäkään, että toiset suhtautuvat niihin ikään kuin annettuina, ikään kuin minulla ei olisi metakognitiota tai sen mahdollisuutta lainkaan. Mutta koetan aktiivisesti olla loukkaantumatta siitä, koska ehkä näillä ihmisillä on jotenkin toisenlainen hahmotus asiasta tai ehkä he ovat elämässään sellaisessa vaiheessa, jossa tarvitsevat pelkkää hyväksyntää kerta toisensa jälkeen ja voimavarat eivät riitä haastamiseen. (Tunnen senkin vaihteen riittävän hyvin tietääkseni, että siltä tosiaan välillä voi tuntua. Onneksi vain harvoin.) Huvitun kerta toisensa jälkeen siitä, kun ihmiset hieman pyytelevät anteeksi sitä, että aikovat nyt puhua suunsa puhtaaksi. Hyvä, haluaisin huutaa, viimeinkin pääsemme asiaan, juuri tuota apua minä näet tarvitsen.

Toisaalta saatan itse asetella sanani karmivan varovaisesti. Miten pöhköä! Mutta olen huomannut, että suorapuheisuus ei miellytä monia. Luultavasti monet ihmiset ympärilläni ovat enemmän huolissaan siitä, että heitä saatetaan manipuloida johonkin suuntaan. Moni kokee itsestään puhumisen myös jotenkin ahdistavaksi, ja olen tavannut sellaisenkin uskomuksen, että se joko tekee onnettomaksi tai "vie viattomuuden, jota ei enää voi koskaan saada takaisin". (Minusta tällainen asenne tuntuu jotenkin hullunkuriselta mutta samalla vähän järkyttävältä; en ainakaan haluaisi tehdä samoja virheitä n kertaa vain siksi, että niiden ajatteleminen tuntuu vähän ahdistavalta, ja toiseksi: en ole koskaan ajatellut, että maailmasta voisi selvitä viattomana. Ei, arvostan kyllä kokemusta enemmän kuin viattomuutta.) En osaa olla manipuloinnista kovin huolissani itse, sillä tähän mennessä minua on manipuloitu lähinnä hyvään suuntaan, vaikka aluksi olenkin saattanut kokea epäluuloa jonkin hetken ajan ja taistellut sitä vastaan - epäluulo on minusta harvoin kokemisen arvoinen, jos toinen ei nyt ihan mahdottomia pyydä. Kummalliset ja vähän pelottavatkin kokemukset ovat lopulta rikastaneet maailmaani. Jos olisin kuunnellut niihin astuessani pelkojani, en olisi koskaan voinut viisastua niistä. Saatan hetkeksi hurmaantua jonkun ajatuksen tanssittamaksi, mutta ennen pitkää arkiset huolet sekä toisten ja omien reaktioideni seuraaminen palauttavat minut kyllä tilaan, jossa voin todeta ajatuksen olevan vähän karikatyyrimainen. (Mikäpä ajatus ei olisi!) Mitä kummaan käytökseen manipuloimiseen tulee, en oikein hahmota, miten toinen voi manipuloida minua, jos en halua jollakin tasolla mennä siihen mukaan. Koska olen osoittautunut melko sovinnolliseksi, tässä kohdin on oltava erityisen tarkkana, kysyttävä: Tätäkö minä nyt parisuhteelta tahdoin? Tällaistako on se ystävyys, joka muodostaa sosiaalisen turvaverkon? Voiko tähän ihmiseen luottaa?

Hmm, taas tämä rönsyää jonnekin suuntaan. Oikeastaan olen siitä melko tyytyväinenkin. Osa blogikirjoittamisen hauskuutta (ja minusta myös bloginlukemisen hauskuutta) on arvaamattomuus: ei voi koskaan tietää, minne seuraavaksi pöllähtää!

Minun piti varmaankin kirjoittaa siitä, miten hyvältä tuntuu tietää, että on selättänyt jo monta vahingollista, elämää vaikeuttavaa uskomustaan. Se tarkoittaa: tietää, että pystyy muuttumaan, että pystyy työstämään ja suuntaamaan itseään muutenkin kuin satunnaisesti. Luulen, että blogista saa ehkä vähän toisenlaisen kuvan, koska olen kirjoittanut niin paljon kehollisten olojen kuuntelemisesta ja kunnioittamisesta ja tunteiden kuuntelemisesta herkin korvin. Itselleni ajatus siitä, että voisin vain kuunnella jotakin tunnetta tai oloa koettamatta muuttaa sitä, on kuitenkin suhteellisen uusi keksintö. Olen tiennyt tästä mahdollisuudesta suunnilleen seitsemän vuotta tai sinne päin. Se on vähentänyt ahdistustani ja huolestuneisuuttani huomattavasti. Ehkä siksi olen kirjoittanut siitä paljon, halunnut jakaa tuota oivallusta. Mutta ehkä se jää vähän ohueksi, jos sen taustaa ei tajua - ja tausta on se, että silloinkin, kun kuuntelen tuntemuksiani, kysyn jatkuvasti metatasolla: No niin, koen tässä ja nyt näin, mutta haluanko kokea näin? Onko näin kokemisella etupäässä myönteisiä vai kielteisiä seuraamuksia? Vahingoittaako tämä jotakuta välillisesti? Ja jos en pidä kokemusta etupäässä rakentavana, seuraa koko joukko uusia kysymyksiä: Miksi tarkalleen tuntuu tältä? Mitä syvätason uskomuksia tähän liittyy? Miten niitä voi tutkia ja kyseenalaistaa? Mihin suuntaan minun tulisi edetä? Kuinka nopeasti olisi järkevää edetä? Haluanko olla enemmän tällainen vai tällainen? Millaisia kokemuksia haluan rohkaista? Miten haluan elää? Millaisia asioita haluan käydä läpi?

Tietenkään kaikkea kokemustaan ei voi valita, ellei sitten telkeydy virikkeettömään tilaan, ja silloinkin taitaisi alkaa flipata pahan kerran. Mutta aika paljon voi valita. Voi esimerkiksi valita sen ajatuksen, ettei yhtäkään tilannetta voida selittää aukoitta, että on tilaa monille teorioille ja näkökulmille ja että niitä ja niiden yhteenpunoutumista ja lomittumista voi tarkastella levollisesti ja ehkä hieman huvittuneena. (Huumori on suosikkini metakognitiivisista taidoista.) No, ei se aina onnistu... mutta on tavoitteena aika mukava, ja tuntuu hyvältä huomata, miten paljon suurempi osa nykyisestä elämästäni sujuu tuolla vaihteella kuin elämäni joskus ennemmin. Mihin katosi esimerkiksi ahdistus siitä, ymmärränkö asiat riittävän täsmällisesti ja oikein? Työasioiden pariin? Olen kyllä niissäkin liikkeellä varsin hyvillä mielin ja ahdistumatta. Jotenkin en vain enää osaa mieltää suorituksiani minuksi. Niillä on minän kanssa hyvin vähän tekemistä.

Mikä tuo minä sitten on? Onko se jotakin muutakin kuin metakognitiinen katse tai päättäväisyys tietyn suunnan suhteen? (Pieni ikävyys on, että on melko helppoa alkaa suuntaamaan tuota suuntaa vielä metatasolta ja sitten kyseenalaistaa sitä seuraavalla metatasolla. Uh. Kun korttitalo kohoaa ja virittää sellaisia kysymyksiä kuin että onko oikein epäillä ja miten niin ei ole järkevää kysyä, onko oikein epäillä valittua suuntaa, seuraa pian romahdus.) Mitä tuo kohdistuva ja itseään pidättelevä ja suuntaava tarkkaavaisuus oikein on? Miksi keho kääntyy vaivattomimmin, kun katsoo sellaista, mikä kiinnostaa, ja miksi se käyttäytyy mekaanisesti, jos ajattelee kääntävänsä päänsä ja nostelevansa jalkoja kävelyn tahtiin tuohon suuntaan? Mieli tuntuu vastaavan samoin kiinnostukseen ja haluun, mutta kuten sanottu, en halua ottaa halujani annettuina. Tiedän, että niihin voidaan vaikuttaa. Niitä voidaan muovata.

Ei ihme, jos ajatukseni joskus vaikuttavat jähmeiltä ja luonnosmaisilta. Jos vain seuraisin mieltymyksiäni ja kävelisin katastrofista toiseen, vaikuttaisin kenties elävämmältä ja suunnattomasti elegantimmalta ja luontevammalta. (Impulsiivinen käyttäytyminen vaikuttaa elegantilta ja ymmärrettävältä ja ainakin elävältä. Ikävämpi puoli sitten on, että se usein tarkoittaa riippuvuuksia ja kestämättömiä olosuhteita.) Mutta enkö olekin välillä yrittänyt tätä metodia, kyllä vain, ja tullut huiman tyytymättömäksi. Sen lisäksi elämä on tuntunut tyhjältä ja väärältä, ikään kuin koettaisin jäljitellä jotakin elämänmuotoa, johon en pohjimmiltani usko. (Koska uskon enemmän itsen tietoiseen suuntaamiseen epäilyksen jaksoista huolimatta ja minun on vaikeaa kunnioittaa itseäni hiventäkään, jos en ponnistele suunnatakseni itseäni, ottaakseni vastuulleni halujani.) Pintatason eleganssin takana on auennut valtava tyytymättömyys ja kiukku. En voi oikein edes kirjoittaa tai sanoa: "No, tällainen minä nyt vain olen", koska en tarkoita sitä. En minä ole "vain tällainen". En ole siellä, missä tahtoisin olla, mutta vähintään kolme neljännestä siitä minusta, jonka voi nykyään oppia tuntemaan, on päättäväisyyden ja ponnistelun tulosta, joka käy kyllä luontevammaksi päivä päivältä, mutta on siitä huolimatta harkittua, suunnattua, valittua ja auttamattoman keinotekoista.

Siksi minusta tuntuu välillä kummalliselta, kun joku selittää olevansa sellainen ja sellainen ja ettei sille voi mitään. Ei se mitään, jos hän sanoo näin värähdys turhaan peiteltyä ylpeyttä äänessään, koska silloinhan hän kai pohjimmiltaan haluaakin asian olevan näin. (Kiehtovaa, mutta auttamattoman kummallista. Minustakin tuntuu siltä joskus mutta vain pahimpien romahdusten aikaan ja silloin ajatteluni onkin niin sekavaa, että tipahdan usein kärreiltä kesken lauseen ja tarvitsen lähinnä unta ja hoivaa kuin pieni lapsi.) Mutta jos hän sanoo näin (tulkintani mukaan toki, ja erehdyn riemastuttavan usein) etupäässä onnettomasti, minuun on iskemäisillään velvollisuus perehdyttää häntä metakognitiivisiin kykyihin ja valaa häneen toiveikkuutta ja voimia ponnistella kohtaloaan vastaan. Kirjoitan "minuun on iskemäisillään", koska en halua, että velvollisuudet sillä lailla kohtalonomaisesti tarttuvat minuun. Haluan päättää, minkä kaiken otan vastuulleni, koska olen ollut aika taitava kasaamaan liikaa vastuita ja sitten romahtelemaan näyttävästi, ja olen päättänyt vastustaa tuota kiusausta.

Kummallisia päätöksiä! Joskus niistä puhutaan rajoista kiinni pitämisenä. Alan hitaasti oppia rajojen merkityksen kieltäydyttyäni ensin sitkeästi uskomasta niihin. (Ehkä koska ne muotoiltiin niin vieraalla kielellä ja rajat kuulostavat joltakin muodolliselta ja vähän vihamieliseltä kontrollilta.) Rajat ovat käytännön nyrkkisääntöjä siitä, mihin saakka osaan toimia vastuullisesti ja suunnata itseäni. Kun ylitän rajani (joko omani tai toisen ajatuksen houkuttamana), ikävystyn, pitkästyn, kiukustun, märehdin, käyn sietämättömäksi, koska tämä rajantakainen ei ole se elämä, jota tahdon elää. Usein on myös vaikeaa paimentaa itsensä takaisin rajan sisään.

Nyt ajattelin käydä nukkumaan, koska tuo mies on tiskannut jo kaikki tiskit ja siivonnut kodin sillä välin kun olen blogannut.

Normiflunssa

Tunnen lievää tyytyväisyyttä flunssan ensioireiden ilmaantuessa. En siksi, että olisin perversoitunut räkätauteihin, vaan siitä yksinkertaisesta syystä, että tunnen oman kehoni sairastuvuuden toistuvan kuvion: joulu lähestyy, työkiire hellittää, flunssan ensioireet. Toki olen vähän tyytymätön siihen, että d-vitamiinikuurini ei ole tuottanut minuun samaa vaikutusta kuin tarhalapsiin lääketieteellisissä kokeissa, eli vähentänyt hengitysteiden ja korva-nenä-kurkun tulehduksia murto-osaan. Vaikka toisaalta, tähän asti minulla ei ole ollut edes nuhaa, joten ehkä d-vitamiinin popsimisesta on sittenkin ollut apua, ehkä olen vain liian ankara?

Tänään sitten oikea korvani on aivan lukossa, täynnä pahanhajuista ruskeaa töhnää ja soiva, mutta ei onneksi sentään kipeä. Vuoraan itseni lämpimiin varusteisiin, sisälläkin olen kuin naparetkelle lähdössä. Korvan sävel tuo kaikkeen muuhun kumman lisänsä.

Hyasintti on avannut kukkansa, mutta harmikseni kykyni saada otetta sen tuoksuun on vakavasti alentunut, vaikka koetankin sarvikuonokannulla huuhdella nenää ja poskionteloita. Mutta ehkä jo huomenna? Keitän teetä Espanjasta tuomistani eukalyptuksen ja oliivin lehdistä ja sekoitan siihen vielä mustaherukan ja karpalon mehua, echinaforcea ja propolishunajaa. Kaipa tämä tästä. Ainakin voimaannun, kun minusta tuntuu, että voin ottaa aktiivisen asenteen flunssaa kohtaan. Olen aina ollut huono luovuttamaan ja makaamaan, alistumaan kohtalooni. (En usko kohtaloon ollenkaan, ellen sitten siihen, että kohtaloni on olla alistumatta kohtaloon...)

Vompatilla on myös flunssa, onhan nyt hänen ruhtinaallinen neljän päivän vapaansa. Hänen flunssansa toistaa samaa kuviota kuin omani. Hän on kuitenkin päässyt jo taitteen yli, eilen hän oli vastavassa tilassa kuin minä nyt. Niinpä kun istun sängyllä ja kirjoitan tätä, hän imuroi lattiaa, jolta olen ensin korjannut eilisten korttitalkoiden jäljet. Koira näyttää hampaitaan imurille. Sen hermot pettävät parinkymmenen sekuntin välein ja se syöksyy rähähtäen imurin suuttimen kimppuun ja koettaa purra sitä kuoliaaksi. Urhea pieni pelokas lohikäärmeeni! Lopulta pyydän koiran viereeni. Tunnen sen kehon värähtävän inhosta aina, kun muriseva kapine lähestyy meitä. Viimein se kuitenkin suostuu kuuntelemaan järkipuheen lohduttavaa ja rauhoittavaa, hieman hilpeää sävyä (sanoja se tuskin tajuaa omaa nimeään lukuunottamatta ja senkin se ehkä ajattelee tarkoittavan kuuntele tai kuule, mutta sävyjen suhteen koira on mestarillisen tarkkakorvainen, ja jotta sävyt tulisivat kohdalleen, minun on käytettävä sanoja, jotka kannattelevat sävyjä, en osaisi puhua pelkkää nonsensea ja saada ääneeni sitä sävyä). Se kääntää selkänsä imurille ja katselee kasvojani tarkkaavaisin, ruskein silmin. Sen kasvoilla häivähtelee levottomuutta ja itsehillintää ja uteliaisuutta ja luottavaisuutta sävyyn.

Kun imuri laitetaan kaappiin, se käpertyy sängyn laidalle ja roikottaa nenäänsä laidan ylitse. Ilmestyskirjan peto on vaiennut.

Vompatti venyttää selkäänsä, Harmony Sisters laulaa "Kielon jäähyväisiä". Minusta sekin kävisi joululauluksi, mutta Vompatti on toista mieltä. Hänestä laulu panettelee talvea ja maalaa siitä synkeän kuvan. Minä taas en onnistu hahmottamaan synkeäksi laulua, joka sitoutuu niin sykliseen elämänkäsitykseen ja toiveikkaasti onnesta unelmoimiseen. (Kirjoitan ne nyt tähän, kuulon perusteella, kun ei niitä näy löytyvän muualta netistä.)

Luoksein käy, lämmin läntinen tuulonen
pälyillen pieni kielo sua kaipaelen
kevätauringon säde lehdoissa leikkiä lyö
tule jo, odotan sua ennen kuin saapuu mun ylleni yö

(Kerto:) Kun taivas ja maa kesän tuoksuja on tulvillaan
unohdan silloin mä sen, pian kuolohon käyn, talvehen
Mullassa maa uinua saa lumihiutaleet leijuu mi hiljaa mua tuuditellen
keväinehen kerran mi saapuvi taas uudelleen

Onnen saa moni kiitävän hetken vain
kirkkauden kesän kultaisen nähdä mä sain
valon valkean minä kalpea kukkanen join
kruunun sain puhtaimman, koska mä onnesta vain unelmoin

(Kerto:) Kun taivas ja maa kesän tuoksuja on tulvillaan... (Sanat: Kerttu Mustonen)