Me olemme lehdistö ja paljon muutakin

Huhhuh, mikä päivä. Aamulla vesijuoksen niin, että silmissä sataa pitkästä aikaa lunta. Olen neuroosin partaalla, koska päivä vaikuttaa liian jännittävältä: ensin elämäni ensimmäiset kirjanjulkistajaiset, sitten iltakävely sympaattisen vakilukijani kera.

Julkkareissa, tai sanotaan nyt sitten salakapakassa, on Blogistan edustettuna hyvin. Paikalta tunnistan Viiveen ja itseni lisäksi - tosin olen vesirajaminihameessa ensimmäistä kertaa kuuteen kuukauteen, joten itseni tunnistamisessa on tiettyä klappia - toveri Timon, Karrin, Swendolynen, Juhanan ja skede-TM:n. (Vai liittyivätkö he vasta jatkoilla mukaan, mitenköhän tämä nyt meni, objektiivisuuteni siiderin siivittämää.) Paikalla oli myös edesmennyt Lorem Ipsum. Sekä Mikael, joka horjahtelee niskaani, vaikkei minulla tästä ensimmäisen persoonan tietoa olekaan. Sekä se, joka muodostaa kanssani jatkojen lehdistön: moninkertainen kollegani, joka on 1) eronnut nainen (kyllä, se on lähestulkoon ammatti!) 2) filosofiasta valmistunut 3) toimittajanduunia tekevä (tai no, olenko minä, ööh?) ja 4) nauraa lujaa (sekin on miltei ammatti).

Julkkareista voin kertoa sen verran, että siellä keskustellaan kirjasta, ja tarjottimella on viinirypäleitä, jumalaisia tapinikeksejä (käsittääkseni niitä pestonmakuisia) ja kivennäisvettä. Runokirjaa on kolmella erilaisella kannella. Valitsen sen, missä on valaat, koska kokoelman parhaassa runossa valas on keskeisellä sijalla, vaikka runoilija onkin henkilökohtaisesti vakuuttanut, ettei ole uinut valaan aortassa vaan katsellut valasta teeveestä. (Muistaakseni vastaan tuohon informaatioon - tästä on jo aikaa, tästä - etten toki olettanutkaan hänen sukellelleen valaan aortassa.)

Pettymyksekseni runoilija itse ei lue ääneen valasrunoa ja kehtaa jatkoilla arvioida vieläpä sitä kaikkein huonoimmaksi. Mutta sentään jotain ilahduttavaa poeetta Nummela sanoo, niin ilahduttavaa, että kirjaan sen heti lapulle ylös: "Googlerunoilijan unelma olisi, että jokainen joskus kirjoitettu lause olisi netissä vapaasti saatavilla." Selvästi poeetta Nummela on avoimuusasioissa samoilla linjoilla Hurinansanomien ja eh, allehalanneen kanssa, minkä ilolla saatamme lukijan tietoon. Vielä tämä maailma tästä muuttuu hyväksi paikaksi, sanokaa minun sanoneen! (Tosin Nummela sanoo myös, että blogeja ei kukaan jaksaisi lukea, ellei etsisi matskua runoihin, jotka, kuten hän toisaalla mainitsee, ovat joskus sosiologista tutkimusta. Uskoo ken tahtoo. En kuitenkaan usko, että kävijälaskurini kartuttajat voivat kaikki olla runoilijoita. Ei heitä niin paljon Suomessa ole. Ja millaisen runon tästä muka saisi?)

Keskustelu loppuu, ihmiset taputtavat, pienkustantamoista uutiskuvaa hakeva kuvausryhmä rymyää teilleen. Menemme tyttöjen kanssa teelle ja puhumme, puhumme, puhumme. Asumme ihan lähekkäin, nyt meillä on oma hevoskastanjakukkulan kirjoittajien piiri, puhumme aamiaisista ruohikolla, tanssista, runoista.

Viive lähtee töihin, me jatkamme UFFiin katsomaan keväthameita silkan lehdistön voimin. Saamme tiedon jatkopaikasta. "Poiketaan siellä ohimennen", toteamme. Poikkeama venyy. Vedämme päiväkännit pillimeh - anteeksi, pillisiiderillä. Kollegalla on kaksi sinistä ja yksi punainen pilli, meikäläisellä kaksi keltaista ja yksi vihreä. Joudumme tyttöjen pöytään eikä poikien laseissa ole pillejä. "Tätäkö on sukupuolierottelu", kyselee lehdistö. Kesken kaiken kännykkäni soi. Kah, kolumnilehdestä soitellaan. "Lähettäisitkö meille laskun ja verokorttisi, haluat varmaan palkkionkin koluista?" kyselee työnantaja.

Tilitän kollegalle hajamielisyyttäni käytännön asioissa.

Toisessa pöydässä puhutaan runoista. Kiskomme siidua pillillä. Teemme jo lähtöä, kun meille luvataan keskeisempi paikka uudesta pöydästä. Ihan keskellä! Selvä, ollaan vielä hetki. "Me olemme lehdistö", julistan. Se on hyvä, sillä kukaan ei ollut tajunnutkaan sitä vielä aiemmin. Kollegalla on ihanan tyttötyttö paita pitsikaistaleineen, minulla pitsisukkikset. Ja siidulasit ja pillit, ehkä emme vaikuta niin professionaaleilta, nauramme ja teemme koreografiaa istualtaan. Ilmiselvästi pöydässä koetetaan keskustella runoista, mutta lehdistö se jauhaa vain vaahtokylpybileistä ja muutenkin bikinipartyista.

En jaksa jäädä synkistelemään kollegan lähdettyä, vaan lähden sitten minäkin eteenpäin. Tarvon sateessa kahvilaan, vetäisen teet selvitäkseni, kirjoitan runon. Haen pyörän, ajan takaisin kukkulalleni lehdistönreippaana. Vaihdan vaatteet, alan tuntea itseni taas normaaliksi. Minihame ja korkkarit pingottavat olemiseen aina oudon väännön. Farkuissa ja lenkkareissa olen enemmän kotonani, kipitän Adolfinkatua sateessa, muistelen, onko puu poppeli. Seison kulmassa sateessa, Venni tulee, menemme meille, puhumme rooibosta särpien eroamisesta ja selviytymisestä.

Mutta kirottu puhelin ei jätä minua edelleenkään rauhaan! Nyt soittaa vuokraemäntä. Olen laittanut edellisen asunnon oven takalukkoon muuttaessani pois, ja ainut avain on tietysti nipussani. Huokaisten yön selkään, siis.

Kun pyöräilen sateisen Helsingin läpi hyvästeltyäni Vennin liian pikaisesti, alan olla väsynyt ja on jo yö, lokit kirkuvat. Kesä, ajattelen siinä huristaessani. Vuokraemäntä halaa, hänen koiransa on lihonut ja ukkoutunut hoidossa, oloni on laskuhumalaisen samanlainen. Kahdesta siidusta, huoh. Kiidän Helsingin halki takaisin kotiin, ylämäessä on noustava satulasta ja työnnettävä, voimat uupuvat kesken kaiken. Olen niin väsynyt, että silmissä vippaa.

Nyt käyn nukkumaan, sillä huomennakin on päivä, ja näemme Viiveen kanssa vesijuoksualtaalla jo kahdeksalta, ja puoleltapäivin pomoni tulee luokseni työlounaalle, ja täällä on vielä hieman siistittäväkin.

Touhukas päivä. Olen ollut lehdistö, runoilija, hupakkopissis, filosofi, stylisti, polkupyörälähetti, ystävä ja nyt sitten kohta vielä siivoojakin. Jei. Ja silti, jos joku kysyisi, mitä olen tehnyt, saattaisin vastata, etten paljon mitään - tänään oli näet vapaapäivä. Kuten on huomennakin, jolloin vesijuoksun ja kokkaamisen jälkeen kahlaan läpi tutkimuskirjallisuutta aktivismista, hyvinvoinnista ja burnoutista esitelmöidäkseni aiheesta lauantai-iltana dodoille täyden työpäivän jälkeen.

Ehkä sunnuntaina kerkiän hengittää.