Viimeistä päivää

Viimeistä päivää sairauslomasta viedään. Huomenna siirryn pois sairauspäivärahasta kevennetyn työn malliin, mikä käytännössä tarkoittaa, että opetan vain osan kursseistani ja otan taloudellisesti turpiin niin että roiskuu. Kaltaiselleni ei ole tarjolla osasairauspäivärahaa, joten tienaan vain puolet tavallisesta ja erotus jää omaan piikkiini. Luultavasti joudun kulkemaan osan matkoista nyt taksilla, kun maa ehti jäätyä eikä sähköpyörässä ole nastarenkaita. Nastarenkaallista tavan pyörää jalka ei taas kestä vielä työmatkojen mittakaavassa. Tärkeintä kuitenkin on, että saisin jalan kuntoon ja pääsisin vielä joskus koiran kanssa ulkoilemaan. Koska kävely on pahinta myrkkyä jalalleni, tähän voi mennä aikaa. Mutta vaivan pitäisi olla kuntoutettavissa, se on olennaista. 

Tällä välin olen käynyt sosiaalityöntekijän pakeilla, ja hän on ehtinyt ihmetellä, miten olen kolmessa päivässä ottanut haltuun kaikki mahdolliset Kelan tuet, jotka eivät kuitenkaan sovellu tilanteeseeni. (No, soitin Kelaan monta kertaa ja esitin kysymyksiä myös kirjallisesti.) Kuulemma normaali asiakas on vähemmän aktiivinen ja odottaa, että joku muu selvittää asiat hänen puolestaan. Hymyilin vinosti ja ajattelin, että no niin, tässä elämässä semmoisia luksuksia ei ole aiemmin nähtykään. Nyt kun olen, hämmästyttävää kyllä, työterveyshuollon piirissä, eli superetuoikeutettu, saan palvelua, jota olisin kaivannut paljon kipeämmin silloin kun en todellakaan ollut minkään työterveyshuollon piirissä, jouduin vaihtamaan ammattia ja olin joitain kuukausia kokonaan ilman tuloja ja söin aiemmat säästöni pussin pohjaa myöten. (En tiennyt, että Kelasta olisi voinut hakea sairauspäivärahaa eivätkä vanhempanikaan tienneet tällaisista mahdollisuuksista mitään. Tai olisiko silloin voinut? No, nykysäädöksillä olisi voinut, siinä sen hetkisessä tilanteessa. Olin niin kuormittunut, etten vain pystynyt selvittämään. Eikä ollut mitään työkykyvalmentajaa, jolle olisin saanut keneltäkään lähetteen.) Joten kun työkykyvalmentaja kehui tiedonhakutaitojani, en tuntenut itseäni mitenkään nohevaksi vaan täydeksi ääliöksi, koska en ollut aiemmin tiennyt, että kaikkea tuommoisiakin tukia kuin Kelan sairauspäiväraha on olemassa.

Mutta näin sitä vaan ollaan taas opittu lisää. 

Työfysioterapeutilta sain puolestaan tämän viikon maanantaina semmoiset harjoitukset, jotka tehdään istuen ja jotka nähdessäni meinasin ensin hörähtää nauruun, että mitä ihmettä, ei nuo voi tuntua missään. Mutta ehei, liki väännän itkua niitä tehdessäni. Pistin Vompsun tekemään harjoitteet kerran kanssani, hänellä ne eivät tunnu missään. Selvä, mun jalat ovat edelleen umpisolmussa. Mutta kaipa ne siitä kuntoutuvat. Ainakin fyssarilta saadut harjoitteet totisesti tuntuvat! Ja siinä kipeimmässä kohdassa. 

Kuulostaa asialliselta, eikö vaan? 

No, totuus on tietysti toisenlainen. On sunnuntai, Vompsu nukkuu nukkumistaan. Olen käynyt koiran kanssa kahdesti pihassa istumassa ja odottamassa, josko koira pissaisi pihaan, kun siellä vain ollaan olemistaan. Mutta ei, koira nuuski ja puuhaili omiaan, mutta säästi pissat olohuoneeseen. Se meni suhauttamaan ne heti palattuamme sisään, molemmilla kerroilla. Kukapa sitä ulkona kylmässä pissaisi, jos on mukava olohuonekin vaihtoehtona? Siivoan pissat mitenkuten pyyhkeellä, laitan koiralle aktivointileluun ruokaa. Sen sijaan, että se kierittelisi ja viskoisi lelua, kuten olisi tarkoitus, se jämähtää mahalleen lelu etutassujen välissä ja alkaa tunkea kieltä rullalla namirei'istä sisään ja saalistaa nappuloita kuin muurahaiskarhu muurahaisia. Laguuna on edelleen puoliksi kalju ja kutisee taas, kortisonikuurin loputtua. Eliminaatiodieettiruoka ei ainakaan vielä näy minkäänlaisena muutoksena sen fanaattisessa pesukäyttäytymisessä. (Kissojen liiallinen peseytyminen liitetään pakko-oireiseen häiriöön kuten ihmisten käsien kuuraaminenkin. Universumi on arponut minulle sekä puolison että kissan, jotka pakko-oirehtivat.) Leikitän Laguunaa kissanongella niin pitkään kuin jalat kestävät lenkkareihin tuettuina, ja sitten vetäydyn takaisin sänkyyn. 

Tänään on lepo fysioterapian harjoituksista, jotka tehdään joka toinen päivä. Ja hyvä niin, jalat ovat edelleen aivat lämpöiset ja turpeat eilisen session jäljeltä. Tänä aamuna huomasin, etten ole muistanut laittaa septumlävistyksen rengasta takaisin magneettikuvan jälkeen, sinnehän pitää kaikki metalli riisua pois. Koetin laittaa sitä yksi ilta, mutta en uskaltanut työntää rengasta lujaa, koska kivutonta reikäkohtaa ei löytynyt. Saattaa olla, että reikä on umpeutunut, korvieni reiätkin umpeutuivat aina parissa päivässä, jos koruja ei laittanut. No, olen selvinnyt tämän viikon ilman rengasta, ehkä selviän jatkossakin. Kunhan poskiontelontulehdukset eivät nyt palaisi. Nenä kyllä tuntuu todella paljon mukavammalta, pehmeämmältä ja vakaammalta ilman rengasta. Jotenkin tuollaiset vierasesineet aistii kaiken aikaa, ne särisevät jossain havaintokyvyn reunalla, enkä koskaan lakannut pelkäämästä, että rengas takertuu johonkin ja repäisee kipeästi. (Joko paljon lävistetyt ihmiset eivät tunne näin tai sitten heitä se tuntemus ei hämää.) 

Ensi viikko näyttää mielikuvissani jotenkin pelottavalta. Kaikki ne tulemiset ja menemiset ja suoriutumiset. Ja jos jalkani särkyy suoriutuessa, joudun uudelleen menemään lääkärille, koska saamani kevennetyn työn todistus ei oikeuta sairauspäivärahaan. Mutta jospa se nyt jo kestäisi. Kyllä se kestää aika lailla enemmän kuin viikko sitten, puhumattakaan kuukausi sitten. Toimintakykyni on vain niin aaltoilevaa ja haurasta, ja kipu on ollut tässä souvissa niin kovaa, että luultavasti vain joku euforiassa 24/7 uiskentelija ei vähän pelkäisi, mitä seuraavat päivät tuovat tullessaan. Jos kipu on sellaista, että saan nukuttua parasetamolin kanssa, se on vielä ihan ok. Fysioterapeutin ohje on, että kipua saa tuntua tehdessä, mutta lepokipua ei saa jäädä, silloin kuormitustaso on kohdallaan. Toistaiseksi lepokipuakin on ollut jonkin verran. Ihmisen vain pitää olla jalkojensa päällä jonkin verran: vessakäynnit, kokkaukset, asioiden hoitamiset. 

Kautta on jäljellä kolme viikkoa ja sitten yksi hassu korvauskerta pidemmällä joulukuussa. Kaikkia tuntejani en tosiaankaan pidä, ja ne, mitkä pidän, pidän sovitellusti, niin, ettemme tee liikkeitä, joissa jalkaterälleni tai nilkalleni tulee kuormaa. Lääkärin kevennetyn työn todistus mahdollistaa tämmöisen tuntilupausten muokkaamisen. Tiedän jo etukäteen, että tästä keventämisestä valitetaan kurssipalautteissa, vaikka kuinka väännän rautalangasta, että katsokaas nyt, minulla on tämmöinen lääkärin lupa ja nyt me nämä kolme kertaa teemme vähän enemmän täältä lattian varasta. (Esihenkilöistä yksi kertoi, että häneltä on kyselty jo paljon, missä oikein olen ja voisinko jo palata takaisin opettamaan. Ihmiset ovat hämmästyttäviä! Ihan kuin kuka hyvänsä ei voisi sairastua. Toisaalta, osa ihmisistä on aivan ihania. Iso osa oppilaistani tietää sähköpostini, ja sinne on tullut heiltä viestejä, joissa he toivovat kaikkea hyvää ja kertovat, että olen heidän ajatuksissaan, oli se, mitä käyn läpi, mitä hyvänsä. Aloin itkeä, kun avasin ensimmäisen näistä viesteistä. Jos joskus epäilenkin, onko työlläni merkitystä, näitä voi muistella: kyllä se huomataan, jos en tulekaan töihin odotetusti.) 

Sairausloman viimeisenä päivänä tilaan itselleni myös Blackboardin. Olen haaveillut siitä jo pidempään. Mutta mikä siinä on, että on aivan helppoa ostaa puutarhaan ja eläimille vaikka mitä kalliita asioita, ja meille ihmisille ravitsevaa ruokaa, mutta omaan kuntoutukseen sijoittamista epäröi? Hulluinta on, että Blackboard maksaa vain reilun satasen. Jos olisin ostanut sen aiemmin ja kuntoutellut koipeani ennaltaehkäisevästi, olisi koko lysti tullut paljon halvemmaksi niin, kivuista ja epämukavuuksista nyt puhumattakaan. No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Tarvitsen työssäni ja arjessani jalat, jotka toimivat ja joiden problematiikkaa pääsen tuolla työkalulla ratkomaan huomattavasti paremmin kuin ilman sitä. 

Ilonaiheitakin toki elämässäni on, niistä en ole kirjoittanut hetkeen. Mutta listaanpa tähän: Syyskrookukset, joiden arvelin heittäneen henkinsä, ponnistivat sittenkin kukkaan. Ne ovat ihania ja ensi vuonna hankin niitä ehdottomasti lisää. Myös syysmyrkkyliljat kukkivat pitkään ja näyttävästi. Ja jouluruusussa, jonka sain äidiltä jouluna 2022, ja jonka sain pysymään elossa kevääseen saakka ja istutin sitten puutarhaan, on nyt monen monta nuppua! Voi kyllä olla, että talvi nitistää kukkanuput, mutta ehkä jouluruusu oppii vähitellen himmailemaan kukintaa varhaiskevääseen saakka. Joidenkin jouluruusut ovat sen oppineet, ehkä tämäkin. Ja niistä jouluruusun siemenistä, joita ostin yhdeltä aivan legendaariselta puutarhaharrastajalta heinäkuussa ja kylvin samoin tein ulos, oli muutama jo nostanut piipan maasta, vaikka periaatteessa niiden pitäisi ponkoa kasvuun vasta keväällä. No, koulin kasvivauvat turvaan lumelta ja pakkaselta sisään, iskin ne kruunuvuokkojen ruukkuun, joka talvehtii viileässä huoneessa kasvivalon alla ja arvatenkin puhkeaa kohta kukkaan. Marraskuunkaktukset kukkivat ylitsevuotavan runsaasti, ja kiinanjasmiini on aloittanut jokatalvisen kukkakavalkadinsa myös niin että kattoikkunahuone tuoksuu aivan ihanalta. Ja on päiviä, joiden läpi olen paarustanut jo tarvitsematta kertaakaan turvautua särkylääkkeeseen. Ei niitä monta ole, mutta on kuitenkin. 

Sataa

Sataa, ulkona pimeä. Katon alle muodostuu kupu, jossa on hyvä maata, lukea vanhan opiskelutoverin kirjoittamaa mainiota kirjaa. Toisella puolen kehräävä pieni kissa, toisella tuhiseva pieni koira. 

Yöllä heräsin useita kertoja jalkakipuun. Tämän piti olla se päivä, jolloin olisin uiskennellut takaisin töihin, mutta niin vaan aamulla itkin, niistin hihaan ja soitin sinne, tänne ja tuonne. Olin ilmeisesti niin itkuinen puhelimessa, että sain samoin tein ajan työterveyslääkäriin, hyvä jos ehdin ottaa taksin sinne pestyäni ensin kainaloita käsipyyhkeellä (jalkakipu ja suihku eivät oikein rimmaa). Itkin vähän lääkärissä ja uudelleen laboratoriossa. En muista itkeneenikään ennen verikokeessa. Pyysin sitä anteeksi ja sanoin, että taitaa nyt vaan olla vähän kuormaa. Ja ettei neulajuttu sinänsä pelota, ei se ole sattunut. Mutta maailma kieppui kyllä ihan kunnolla silmissä ennen kuin äkisti asettui. Hoitaja kysyi, olenko syönyt aamupalan. Sanoin, etten nyt toki lähde mihinkään ilman sitä, ellei paastoa edellytetä aivan erikseen. Neljäkymmentä grammaa kasvisperäistä proteiinia, paljon kuitua. 

(Taannoin ilmeni, että olin syönyt liian vähän proteiinia ja nyt syön sitä tarpeeksi. Tuntuu ihan kosmisilta määriltä, mutta huomaan myös jaksavani ihan eri tavalla ja ettei tule napostelunälkää kaiken aikaa.)

Kun itku äkisti loppui verikoeputken kyynärtaipeesta törröttäessä, hätäkin meni jonnekin toisaalle. Äkisti olin ihan rauhallinen. Ja olen edelleen. Vaikka jalkoihin sattuu, ja vaikka luen kirjan sanat "seisoo omilla jaloillaan" vähän tuhahtaen: niin, jaloilla ongelmitta seisominen, niitä itsestäänselvyyksiä, kiintopisteitä, joiden erehtyväisyyttä ja väliaikaisuutta mieluummin olisi ajattelematta, kuten toisessa tänä toipilasaikana lukemassani kirjassa, Jenny Offillin Ilmastoissa, päähenkilö parahtaa (luultavasti hiljaa) meditaatiotunnilla: 

Hengitän sisään ja tiedän olevani sitä lajia joka elää vanhaksi.

Hengitän ulos ja tiedän, etten välty vanhuudelta.

Hengitän sisään ja tiedän olevani sitä lajia joka sairastuu.

Hengitän ulos ja tiedän, etten välty sairaudelta. 

Hengitän sisään ja tiedän olevani sitä lajia joka kuolee.

Hengitän ulos ja tiedän, etten voi välttyä kuolemiselta.

Hengitän sisään ja tiedän menettäväni joskus kaiken ja jokaisen jota rakastan.

Hengitän ulos ja tiedän, ettei ole keinoa pelastaa heitä. 

Hei, hetkinen nyt. Kaiken ja jokaisen jota rakastan? Olisiko jotain sopivampaa aloittelijoille?

Olen nauranut kohdalle useammin kuin ehkä olisi tarpeen. 

Mutta onhan se tarkkanäköinen kohta. Miksi ihmeessä en sallisi itselleni sen uudelleen ja uudelleen lukemista ja ääneen nauramista? 

Yleisesti ottaen suhtaudun rauhallisesti, mutta on hetkiä, joina itken, koska kaikki on niin suurta ja muodotonta ja arvaamatonta. Luultavasti vaiva paljastuu joksikin aika pieneksi ja tyhmäksi asiaksi, ei miksikään dramaattiseksi. Vaihdevuosi-ikäisten vaivoja, rappeumaa ja sen sellaista. Ehkä ärtynyt hermosto. Nämä symmetriset liekehtivät saappaat tuntuvat vain niin kummallisilta, että tulee mieleen, miten hermotus kulkee oikeaan ja vasempaan alaraajaan. Ehkä siellä on jotain, minkä mieli tulkitsee jalkojen tulessa olemiseksi. Lääkäri laittaa lähetteen ortopedille, koska ei ymmärrä enää mistään mitään. No, en minäkään. 

Kotiin päästyäni rauha pysyy ja tajuan tosiaan saaneeni sen ajan ortopedille. Jos saamme selville, mitä tämä ei ainakaan ole - sen, mitä tämä on, tuskin selviää, tällä elämänkokemuksella siltä ainakin tuntuu --- jo siitä saadaan kuntoutukseen raamit: tämän kivun päälle voi mennä ja on mentävä, tuota kipua sen sijaan ei haluta yllyttää. Haluaisin siihen selvät sävelet, koska on ilmeistä, ettei töitäni noin vain aloiteta kolmen viikon levon jälkeen, tai vielä useamman viikon levon jälkeen, ilman mitään kipuja. Mutta ainakin asiat etenevät jollain tavalla työterveyden kuviokellunnassa. Kun vielä alkaa sataa, tulee hyvin turvallinen olo, vaikka jalat tietysti ovat semmoiset kuin ne tätä nykyä ovat. Ehkä alan vähän tottuakin niihin jo, ne eivät enää tunnu niin selvästi ei yhtään omilta jaloiltani.

Ensi viikon poissaoloista en enää saa sairausajan palkkaa työnantajiltani. Täytyy ilmeisesti jumppailla jotain papereita Kelaan päin. Sitä en ole vielä koskaan tehnytkään. Silloin kun käden nivelrikko pitkittyi ja esti minua työskentelemästä, nostin opintotukea, sen viimeiset kuukaudet. 

Silloinkin tunsin itseni vanhaksi. Nyt minusta tuntuu oudolta, että olen joskus ollut niin nuori. (Vaihdevuodet, tässä esimuodossaankin, tosiaan muuttavat asioita rajusti.)

Toivon, että talvesta tulisi vetinen ja sateinen. Paljon sadetta, paljon lauhaa lempeyttä. (No, niinhän toki toivon joka syksy, joten tämä ei oikeastaan ehkä ole mainitsemisen arvoista.) 

Syömme joka päivä kurpitsaa, chiliä ja valkosipulia. Ehkä kesä ei ollut ihan niin huono kuin helposti ajattelisi. Ainakin satoa piisaa. 

Pieni kissa on niin liikuttava karvattomine läikkineen. Kortisonikuuri ja eliminaatiodieetti ovat saaneet hentoisen udun peittämään ihoa muualla paitsi vatsan kaljussa lurpassa. Kissa hengittää rytmisesti ja hyrisee, silmät ovat puoliummessa mutta pää pystyssä ja keträyksen tahtiin nytkähdellen. Se on alkanut hakeutua nyt enemmän meidän läheisyyteemme, kun sen kissaveli kuoli. Se käy puskemassa myös koiraa, mitä se ei ikinä tehnyt kissaveljen eläessä. 

Vähitellen ymmärrän: vaikka kissat olivat keskenään rauhanomaisia ja nukkuivat sylikkäin, pesivät toisiaan ja halusivat aina syödä yhdessä samalta lautaselta, oli niillä silti myös reviirinsä. Yksi vessa on pysynyt hyvin tyhjänä Zenonin kuoltua, sen täytyi olla sen vessa. (Se oli hyvin salakähmäinen vessakäyntiensä suhteen.) Myös sänky ja kainaloni olivat Zenonin aluetta, koira Zenonin ystävä, nahkainen nojatuoli Zenonin tukikohta, Laguunalla ei ollut niihin pääsyä. Tai ehkä olisi ollut, mutta se valitsi väistämisen. (Kissat ovat konfliktia väistäviä, jos se vain on mahdollista.) Nyt kun ei ole enää väistettävää, se ottaa Zenonin asioita haltuunsa hitaasti ja kokeellisesti. Tuo asioiden ja toisten olentojen varaaminen tietylle olennolle, sen reviiriin, kuulostaa helposti jotenkin vaarallisemmalta ja vihamielisemmältä kuin haluaisin sen kuulostavan. Ajattelen sillä enemmänkin sitä, miten tietyssä tiimissä tietty ihminen valikoituu asiain ulkopuolisille esittelijäksi, tai miten tietty perheenjäsen valloittaa tietyn aseman perheen dynamiikassa, eikä kellään ole siitä mitään nokan koputtamista tai pahaa sanottavaa: se vain on sen henkilön rooli. Ymmärrän kissaväistön. Olen itsekin monesti kissaväistänyt: ehkä tuo on tuolle tärkeää, en sotkeudu siihen, antaa hänen hoitaa tuo juttu.

Täällä me kellumme keskellä pimeänmärkeää universumia kuivassa kuplassa. 

Ystävä on tuonut kottikärryllisen vaahteranlehtiä ja postipaketin. Hän kiipesi yläkertaan näyttämään jalkaansa tullutta haavaa, joka pelotti häntä. (Haava tuli hänen viedessään koiraparkaani metsään.) Totesimme yhdessä, ettei se näytä niin pahalta ja että ehkä se itsekseenkin umpeutuu. Yöllä se kuitenkin vuosi ja hän meni hoitajalle, joka tunki haavaan jonkinlaista desinfioivaa nauhaa. Se pitää poistaa sieltä itse joidenkin päivien kuluttua. Miksi ajatus haavasta poistettavasta nauhasta tuntuu pelottavalta mutta ajatus ruven repimisestä nautinnolliselta? 

On lohdullista asua suoraan katon alla ilman että välissä on mitään vinttiä tai toisia asuntoja. Sateesta saa näin enemmän irti. Äkkiä ymmärrän muuttaneeni sadetaloon. Aurinkoa, valoa, sitähän on enemmän kaupungeissa, korkeiden talojen yläasunnoissa. Asun matalassa kaikukopassa sellaisten kanssa, joita rakastan. 

Surujen sammakkona

Olipa kerran kasvatustieteitä opiskelevien vaatteenvaihtajaiset, ja aikuisopiskelija, joka löysi vaihtopöydältä kai pesukintaaksi tarkoitetun sammakon, froteeta, täytettä ja vatsa karheaa kangasta, hankauspintaa. Sammakko näytti niin surulliselta ja yksinäiseltä, ettei sitä voinut mitenkään jättää siihen pöydälle. Kotona tanssiva koira rakastui sammakkoon.

Koiran kuolemasta on jo vuosia, eikä muita eläimiä ole kiinnostanut, mutta yhä surujen sammakko on tungettuna eläintarvikkeiden pärekoriin. Sen kyljessä on reikä, josta tursuaa täytettä. Kuka tahansa muu varmaan viskaisi sen pois, mutta en voi, en surujen sammakkoa. Jokin sen myrtyneessä ilmeessä vetoaa.

Vuodet vierivät erilaisina. Tämä vuosi on vaikeaa mallia.

Ensin tuli huimaus, joka oli niin voimakasta, etten meinannut pysyä pystyssä, ja kyykistyminen oli täysin poissa laskuista. Terveyskeskuksessa käskettiin huuhtelemaan korvista vaikut, ja se auttoi vähän, mutta vain vähän. Huimaus oli seuranani toukokuulta syyskuun alkuun ja katosi sitten yhtäkkiä sen kummemmin selittelemättä tai minkään muun muuttumatta. 

Vompsun äiti mursi sen toisenkin lonkkansa, Vompsu lähti häntä lohduttamaan sairaalaan ja sai reissultaan koronan. Se oli pitkä, monipolvinen ja huolestuttavan oloinen sairaus katsella, pelkkää kuumehorkkaa ja yleisvoinnin huonoutta ilman spesifimpiä oireita. Koetin varjella eläimiä ja itseäni tartunnalta, eläinten suhteen ehkä onnistuinkin, mutten itseni. Olin kuumeessa vain päivän, mutta millaisen päivän! Luuhasin ympäriinsä itkien, yrittäen löytää isomummoni juuri tuomaa piispankukkaa, kunnes sitten äkkiä tajusin Selman kuolleen jo kolmisenkymmentä vuotta sitten, mittasin kuumeen ja passitin itseni petiin. (Ihailin sitä piispankukkaa valtavasti, ehkä alitajuntani lahjoitti sen takaisin näin oudolla tavallla, muutenkin kuin muistikuvana ja pienenä mutta kalvavana syyllisyytenä siitä, etten Selman kuollessa rientänyt pelastamaan tuota kasvia kaatopaikalta.) Kun kuume houreineen väistyi, jäi jäljelle vain autio väsymys, jotenkin oudompi ja upottavampi kuin aiemmat mitkään väsymykset. 

Kausi alkoi, ja ensimmäistä kertaa en kokenut siitä ilon pisaraakaan, en olisi vain jaksanut. Jo ensimmäisenä opetuspäivänä vatsani alkoi sattua niin, etten meinannut päästä kotiin. Ja sitten kipu herätti särkylääkkeiden läpikin, ja itkien menin opettamaan seuraavan päivän tunnit, ja sitten vatsan alueeseen erikoistuneelle fysioterapeutille, koska tiesin jo, ettei terveyskeskuksessa tehdä muuta kuin kirjoitetaan viestien perusteella sairauslomaa. Tämä oli jo ties mones kerta kuin vatsakipu tuolla kohdin uusi, mutta nyt pahempana kuin ennen. Oli melkoinen helpotus kuulla ongelman olevan vain toiminnallinen ja saada iso kasa toimivia liikkeitä mukaan, sellaisia, joissa vatsalihaksia voi kuormittaa laukaisematta kipukramppia. Kipukrampitkin kävivät vähemmän pelottaviksi, kun tiesi, että kyse oli vain kramppaavasta, vahvasta lihaksesta. Sellaista voi hieroa ja hautoa lämpötyynyllä, jotain tyrää tai erkaumaa oikein ei.  

Kauden toisella täydellä viikolla toinen kissoista, punainen iso kolli mourusi yöllä hädissään, ja aamulla soitin lääkärille. Koska tässä vaiheessa kissa oli jo reipas ja söi ja kaikkea, eikä sen kummempia oireita ollut havaittavissa kuin yön mouruaminen, kuolaaminen ja pinnallinen hengitys, lääkäri arvioi, ettei ollut niin kiire etteikö voisi odottaa seuraavalle päivälle, johon löytyi vapaa aika. Kun lähdin lääkäriin, Vompsu sanoi, että taitaa nyt kyllä olla turha reissu, tuohan on ihan ok. Vaan matkalla taksissa kissa alkoi pitää outoa ääntä, ja lääkäri totesi keuhkokuumeen. Röntgenissä tulehdus näytti pieneltä ja meidät passitettiin kotiin antibioottien kanssa, korostaen, että jos käänne huonompaan tapahtuu, pitää hakeutua heti päivystykseen. Käänne huonompaan tapahtui antaessamme ensimmäistä annosta antibioottia. Kissa yksinkertaisesti lakkasi hengittämästä kesken antibioottia vasten tappelemisen. Ensiksi emme olleet uskoa, mitä tapahtui, mutta sitten se loksahti kohdalleen: kuollut kuin kivi. Eipä sitä auttanut enää mikään päivystykseen meneminen siinä kohdin. 

Menin opettamaan sen illan tunnit, mutta tuntien jälkeen lysähdin kasaan enkä yhtään ymmärtänyt, miten olisi mahdollista polkea pyörä kotiin. Yöllä itkin, huusin ja tärisin, tai pikemminkin, jokin itki, huusi ja tärisi kauttani, ja siihen johonkin ei oikein pystynyt identifioitumaan, se oli niin erillinen kaikesta logoksesta ja luonnehdinnoista. Kuoleman raja on niin konkreettinen ja virittynyt, että kaikki siinä tilanteessa vapautunut voima, kai se vain oli täristävä ja huudettava pois. 

Siitä pitäen jo ennestään vaikea vuosi on käynyt vaikeammaksi edetä. Minuutit ja päivät kyllä kuluvat enkä lopulta ollut töistä poissa kuin päivän, opetus siltä päivältä vain siirrettiin kauden loppuun joulukuulle, mutta kaikki tapahtui ikään kuin jonkun paljon ilmaa raskaamman väliaineen kannattelemana. Hengitin tuota outoa hyytelöä, kaikki elävät näyttivät haurailta ja pelkäsin koko ajan vuorovaikutuksissa, että toiset yksinkertaisesti lakkaavat hengittämästä yllättäen ja minun pitää vain jaksaa jatkaa ja jatkaa ja jatkaa, osata toimia, haudata ruumiita puutarhaan lisää ja lisää. Öisin heräsin korvatulppienkin läpi miehen ja koiran kuorsaukseen ja säikähdin heidän olevan tukehtumassa. Sain kuitenkin pidäteltyäni itseäni sen kolmen hengityskierroksen ajan syöksymästä toimintaan, ravistelemaan, elvyttämään. (Sitähän se harjoittamiseni on: tauon kuromista ärsykkeen ja reaktion väliin.) Ja niin saatoin antaa toisten nukkua, mutta istuin loppuyön sängynpäätyyn nojaten, itkien ja hihaan niistäen, kaikki ihokarvat pystyssä sojottaen. Vaikka tiesin jo, etteivät he kuolisi tänä yönä, olin jo ehtinyt säikähtää puolikuoliaaksi itse. Koira huusi ja huutaa edelleen öisin hädissään, eloon jäänyt kissa nuoli vatsansa ja puolet tassuista kaljuiksi, vein sen taksilla eläinlääkäriin peläten, että se kuolee sillä reissulla tai ensimmäisen lääkkeen antoon, mutta toistaiseksi kissa on elossa ja karvaakin on alkanut kasvaa takaisin, kiitos lääkehoidon. Mies meni niin itkuisaksi ja hänen pakko-oireensa paisuivat siihen mittaan, että patistin hänet soittamaan työterveyteen, mielialalääkkeen määrä tuplattiin ja hän sai vapautuksen heitä muuten koskevasta läsnätyösuosituksesta, jotta hetkellisesti aika rajallista työkykyä saadaan suojattua.

Viime viikonloppuna näin ensimmäistä kertaa viikkoihin asioita, jotka kiinnittivät huomiota kauneudellaan, saivat vähän hymyilemäänkin. (Opettaessa olen hymyillyt ja nauranut, mutta se on jokin ammattiminä, jonka maailmassa on vain selviydyttävä, laitettava suru hetkeksi syrjään, pois. Sen osaan. En pitkiksi toveiksi, mutta tunti, pari kerrallaan; ilman tuota taitoa olisin tuskin selvinnyt hengissä kaikista taloudellisesti vaikeista kohdista elämässä. Puhun ihan sulavasti hengittämisestä ja siitä, miten se seuraa meitä elämän jokainen hetki. Ja sitten kotona itken, koska muistan, miltä näyttää se, kun rakas olento lakkaa hengittämästä: hampaiden välistä pilkistää sinistyvä kieli ja päivää myöhemmin, haudattaessa, mudasta sojottavat ylös jäntevät auringonkultaiset rusakonjalat, samat jotka niin usein roikkuivat rennosti kissapedin reunan yli, mutta äkkiä kylminä, jäykkinä, kuolonkankeina, joinakin millä ei ole mitään tekemistä sen eläimen kanssa, jonka kanssa nukuimme monet päiväunet.) Laitoin vireille hakemuksen uuteen kissaan, koska jäljelle jäänyt kissa tarvitsee kaverin ja olen vähitellen saanut kerrottua itselleni, että jos eläinlääkäri ei ymmärtänyt, että punainen kissa kuolisi sillä tavalla, miten minäkään olisin sen voinut ymmärtää. Että ei, en tapa kaikkea mihin kosken, että tämä oli itse asiassa ensimmäinen eläimistäni, joka ei kuollut vanhuuden sairauksiin tai niihin liittyvään eutanasiaan, joskus näinkin voi käydä, ja että autan kuitenkin lopulta parhaiten sitä meille tulevaa kissaa niin, että se saa kodin, jossa sitä rakastetaan. Vaikka olenkin vajavainen ja osaamaton ja tapahtuu kamalia asioita, enimmäkseen kaikki on sujunut hyvin eläinten kanssa eikä siis ole ihan kamalaa ottaa uutta eläintä, koska se ajatus, että vahingoitan kaikkea, mitä kosken, ei kestä kriittistä tarkastelua, vaikka kuinka tuntuisikin todelta järkyttyneenä. Ajattelin: no nyt päästään eteenpäin. Ruokakin maistui ensimmäistä kertaa kuukauteen muulta kuin pakkopullalta, jota pitää niellä, koska syömistä ei saa unohtaa. 

Seuraavana aamuna molemmat jalkani olivat aivan kuumat, kipeät ja tulehtuneet. Onhan noita tulehduksia ollut ennenkin, ja jalkani ovat antaneet paljon kipua vuosien mittaan. Sellaiset Lapin-reissut, vaellukset ja eräoppaan koulutukset, joita muut tekevät, kuulostavat hienoilta ja houkuttelevilta, mutta olen joutunut rajaamaan ne pois toiveistani, koska minulla on jalkani eikä niillä voi tehdä samanlaisia asioita kuin muiden jaloilla. Mutta eivät ne ole ikinä tulehtuneet molemmat samalla kertaa. Nyt on syysloma, ja olin suunnitellut tekeväni remppaa, remppakamat ovat valmiina, mutta remppaaja vuoteenoma. Olin myös uhonnut saavani viimein levätä - univelka on melkoinen, koska olen nukkunut punaisen kollin kuoleman jälkeen kokonaisen yön peräti kaksi kertaa, mikä on aika vähän kuukauden aikana - mutta en tietenkään tarkoittanut tätä, että joudun vuodelepoon. Hemmetti sentään!

Kirsikaksi kakun päällä olin jalkojen tulehtumisesta niin levoton, että sain hillittömän hyödyllisyysvimman ja makaamiseenpitkästymisen ja päätin parsia kaikki reikäiset sukat ja paidat. Vompsu toi niitä sängylle ja aloin kursia vuosikausien reikiä, jotka olivat ilmeisesti vain odotelleet tällaista tarpeeksi syvän epätoivon hetkeä. Mietin siinä parsiessani kaikkea, joudunko taas vaihtamaan ammattia, että haluan pystyä vielä joskus kävelemään, ja miten nopeasti jokin ihan rutiiniasia voi muuttua joksikin täysin saavuttamattomaksi. Ja miten puuduttavan pitkästyttävää on vain odottaa, että tulehdus laantuisi. Jossain vaiheessa pitkän maanantain päätteeksi mies kapusi aivan väsyksissä lasikuistilta yläkertaan luokseni ja totesimme molemmat, että ihan perse päivä tämä. Miehen mukana sängylle oli kiivennyt myös pieni hiekanvärinen kissa. Se läimi villalangan pätkää kädellään ja imaisi sen äkkiä suuhunsa kuin spagetin. Yritin haroa lankaa sen suupielestä, mutta se käänsi päätään sivuun ja nielaisi saaliinsa. Tuijotin kissaa typertyneenä ja sitten aloin itkeä. Olisin antanut mitä vaan pitkästymisestä, mutta pitkästyminen oli tiessään. Soitin eläinlääkärille. Kyllä, kissa pitäisi yrittää oksennuttaa, lanka voi tukkia suoliston. Eläinlääkäriasema oli sulkeutumassa yöksi, mutta he antoivat eläinsairaalan yhteystiedot, jo toiseen kertaan kuukauden sisään. Vompsu ei ollut uskoa korviaan, kun sanoin, että hänen pitää viedä kissa taksilla eläinsairaalaan NYT, keskellä yötä. Kyllä hän toki ymmärsi sen, etten voinut niillä jaloilla lähteä mihinkään ja että jos toinenkin kissoista kuolee, siitä ei ehkä noin vain tokeennutakaan. Joten he lähtivät taksilla, ja jäin parsimaan parsimistani, parsimaan ja itkemään. Onhan minulla ennenkin ollut kissoja mutta eivät ne ole olleet kiinnostuneita langoista. Täällä en taas ole lankojen kanssa tehnyt mitään ennen tuota iltaa. Tunsin itseni niin typeräksi ja toimillani vain kuolemaa kylväväksi. Oliko parsiminen oikeasti muka tärkeää? Ei tietenkään. Miksen malttanut olla tekemättä mitään, hengitellä vain, sietää hyödyttömyyttäni ja pitkäveteisyyttä? Ja niin edelleen. (Sain parsittua kaiken ja siivottua langat pois ennen kuin kissa palautui kotiin.) No, kissaa ei tietenkään saatu sairaalassa oksentamaan. Ei auttanut kuin tuoda se kopassaan takaisin kotiin ja toivoa sen oksentavan taksiin tai kotiin päästyään. Mutta vielä mitä. Se vain halusi syödä (luultavasti kiitos kortisonikuurin). Niinpä maanantai-illasta saakka olen yrittänyt tuijottaa kissaa ja arvioida, vaikuttaako se kivuliaalta vai ei. Mutta koska toisen kissan kuolemasta on vasta kuukausi, tuoreessa muistissani on, miten tarkasti kissat halutessaan salaavat kuolemanvaarallisetkin tilat ja että ei, minulla ei ole hajuakaan kissan todellisesta tilasta, todellakaan. (Ymmärrän kissoja, enhän minäkään ole suruani ilmaissut opettaessani. Asiat on mahdollista laittaa sivuun odottamaan ja palata niihin, uudestaan ja uudestaan. Yksi oppilaistani sanoi männäviikolla, että ihana kun olen aina niin ilahtunut kaikesta - niin vähän me toisistamme tiedämme. Mutta muutama oppilas on itkenyt kuin vesiputous, ei se ole kovin tavallista, he ehkä poimivat jonkin signaalin.) Lankaa ei ole vielä tullut kakassa ulos, mutta eipä ole tullut eläinlääkärin mainitsemia tukkeumaoireitakaan. Vielä saamme jännittää, onko edessä päivystykseen hakeutuen pikainen leikkaus vai hoituuko asia itsestään luonnollista tietä. Ainakaan pienen kissan ruokahalua ei lannista mikään, se söi maanantaiyönäkin valtavan vuorellisen ruokaa heti lääkäristä kotiuduttuaan, vaikka lääkäri oli sanonut, ettei se varmaan suostu vielä aamullakaan syömään pahoinvointia aiheuttavan lääkkeen takia. Se syö ja syö ja syö ja syö. Ja jokaisen aterian myötä huokaan hivenen helpotuksesta. 

On torstain illansuu, ja olen viimeksi käynyt ulkona sunnuntaina päivällä. Matka keittiöön tai vessaankin on ponnistus, nyt sentään kivuttomampi kuin maanantaina, jolloin olin hajota jo viiden askeleen matkasta vessaan. Hyvä puoli asiassa on se, että yksi työnantajistani antaa minulle työterveyden palvelut. Niinpä soitin tiistaina, kissasairaalayön jäljiltä itkuisena työterveyshoitajalle syötyäni jo maanantaina itseohjautuvasti sitä vahvaa tulehdusta sammuttavaa lääkettä, jota olen saanut nivelrikkoa varten. Työterveyshoitaja kuunteli hetken ja kysyi, milloin tuki- ja liikuntaelimistöäni on viimeksi tarkasteltu kokonaisuutena ja onko koskaan poissuljettu autoimmuunisairauksia. Kerroin, että vuonna 2013, samassa kohdassa, jossa jouduin vaihtamaan ammattia näistä syistä. Mutta että silloin fysiatrian poliklinikalla oltiin sitä mieltä, ettei kyse ollut muusta kuin herkästi tulehtuvasta kudostyypistä. Työterveyshoitaja huomautti, että onhan vuodesta 2013 jo melkoinen aikakin. Sain huomiselle tunnin ajan työterveyslääkärille. Tunnin ajan! Käsittämätöntä. Ja pääsen fysioterapiaankin. Olin niin helpottunut puhelun jälkeen, että itkin koiran ihan märäksi ja niistin hihaan monta monituista kertaa. (Vaikka tietysti lääkärille meno pelottaakin.) Saas nähdä, milloin pääsen palaamaan työhön, mutta ainakin asia etenee jollain tavalla ja joku yrittää auttaa minua ymmärtämään kokonaiskuvaa tästä kehosta, joka tulehtuu niin usein, rajusti ja varoittelematta. Ehkä sille kaikelle on jopa nimi.

Tuntui typerältä ja väärältä olla huolissaan omasta työkyvystään kun samalla piti pitää silmällä, onko kissa hengenvaarassa. Jokin työkykyasia on kuitenkin niin pientä ja epäpyhää elämän ja kuoleman isoon rajaan verrattuna. Mutta yhtäkaikkisesti tuntui kurjalta, ettei voinut mennä metsään kävelemään ja itkemään, se kun on se säätelykeino, jota olen tottunut käyttämään. Ei ainoa, mutta helpoin ja luontevin. Nyt jotenkin huoli työkyvystä tuntuu käsitellyltä. Kaipa itsekin totesin, että jos niin käy, etten voi jatkaa tässä ammatissa, opettelen jonkun toisen. Olen tehnyt sen jo useamman kerran, miksi se ei siis nytkin onnistuisi.

Tänään on torstai ja olen varovasti tehnyt vähän joogaa, koska tulehdusreaktio on sammunut jaloista levon ja vahvan lääkkeen myötä. Sellaista, siis, missä ei tarvitse olla jalkojen päällä, lattialla pyörimistä ja hengittämistä, nesteitä liikkeelle laittavaa, hengitystilaa vapauttavaa.  Käveleminen antaa kyllä aika voimakasta kipua edelleen, mutta uskon selviytyväni huomenna lääkäriin taksilla. Tuntuu kummalliselta, että kaiken tämän jälkeen, tämän kamalan kesän ja syksynpuolikkaan jälkeen, miten sydän yhä jaksaa lyödä ja hengityslihakset liikuttaa keuhkoja. Olen hajalla kuin surujen sammakko. 

Sellaista on elämä uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Ja välillä, kaikkea muutakin. Mutta kerta toisensa jälkeen elämä työntää polvilleen ja pakottaa kumartumaan, tärisemään, huutamaan, luopumaan, aloittamaan uudelleen alusta. En tiedä mitään, ymmärrä mitään, osaa mitään oleellista. Vaan eivätpä tiedä, ymmärrä ja osaa muutkaan. Me vain niitämme sekunteja minuutteja tunteja päiviä viikkoja kuukausia vuosia, haparoimme pimeässä askel kerrallaan. Ja tämän ajan keskellä tuntuu siltä, että ainoa oikea vaste tähän kaikkeen olisi liikuttua kyyneliin ihan kaikesta, ihan kaikesta elävästä. 

Kirjoitan "keskellä", vaikka se, että kirjoitan, saa minut epäilemään, että olen jo reunalla, siirtymässä jonnekin toisaalle. 

Äkkivääryydestä

Luen stoalaiskirjaa eteenpäin. Miten ilahduttavaa. Huomaan monta hassua asiaa. Kuten vaikkapa sen, miten olen omassa etiikkakäsityksessäni selvästi omaksunut joskus kauan sitten lukemiltani stoalaisilta yhtä sun toista ja sitten unohtanut omaksuneeni nämä asiat heiltä. Kuten vaikkapa ajatuksen, että oikeastaan en voi vaatia toisilta mitään, mutta toivoa voin. Totta puhuen olinkin muutamassa kohdin miettinyt, miten ihmeessä olen päätynyt niin vakuuttuneesti tällaiseen kantaan. No, nyt ehkä tiedän. 

Tässä maailmassa on välillä kummallista suunnistaa, koska kaikkihan eivät ole stoalaisiaan lukeneet, etenkään nuorella iällä. Heistä on ihan ok tai jopa hyveellistä vaatia. Tai ei, ei varmaankaan hyveellistä, ei sellainen heitä kiinnosta. Mutta he ajattelevat, että ihmisellä on oikeus vaatia sitä, tätä ja tuota. 

Ehkä kummallisimpia kuulemiani sanallistuksia (en edelleenkään kykene kirjoittamaan sanoituksista, koska minusta se liittyy melodioiden sanoittamiseen) (nopeamminkin voisi muuttua, mutta kyllä näitä kohtia löytyy, joissa ilmenee tiettyä haluttomuutta vain surffata maailman aalloilla) psykoterapiasta on ollut se, kun joku terapeutti missä lie tekstissä olikaan kommentoi, että hän toivoo asikkaidensa lähtevän terapiasta ajatuksin, että heillä on enemmän oikeuksia. Enemmän kuin heidän sinne kävellessään. Ja jos oikein ymmärsin, tässä ei ollut kyse toivomisesta vaan vaatimisesta. 

Niin, tämä liittyy kynnysmattokeskusteluun, joka vetäisi minut aivan mykäksi kasvatustieteitä opiskellessani. Luimme ableismista ja joidenkin ihmisten huonosti kohdelluksi tulemisesta ja yksi nuorista naisista kommentoi, että eikö noita ihmisiä ole lapsena opetettu pitämään puoliaan. Että ainakin hänelle on opetettu lapsesta saakka, ettei tule alistua kenenkään kynnysmatoksi. Tietysti se kommentti oli aivan typerä jo muodoltaankin - tämä minä olen jo lapsesta saakka ollut niin etuoikeuttettu että minulle on opetettu x, miksi sinulle ei ole -muodon puheenvuoro saa useimmiten miettimään, tajuaakohan sanoja nyt ollenkaan, miltä tuo kuulostaa. (Tuskinpa.) (Ja luultavasti jokainen käyttää tätä välillä. Miten raivostuttavaa onkaan saada itsensä siitä kiinni! Ja huvittavaa, nanosekunnin päästä: jaaha, tänään sitten näin!) Mutta se kynnysmattous. Se, että joku näyttää jonkun toisen mielestä tulevan tallotuksi, ei välttämättä ole tämän ihmisen oma kokemus. Tarkoitan tätä: stoalaisuuskirjassa kerrotaan, miten stoalainen reagoi, kun häneltä varastetaan rautalamppu. Sen sijaan, että hän suuttuisi ja vaatisi rangaistuksia, hän tuumaa, että huomenissa voi mennä ostamaan halvemman savilampun, joka ei samalla tavalla houkuta varkaita, ja säälii mielessään varasta, joka menetti jotain paljon arvokkaampaa kuin itse rautalampun menettäneenä menetti - moraalisen eheytensä. Ei minusta kynnysmattous kuulosta tuolta. Ja silti, ei niitä kohtia ole yksi tai kaksi, kun näin sopuisasti suhtautunutta ihmistä koetetaan terhentää peräämään oikeuksiaan, ja kysytään, että eikö sinua raivostuta, etkö halua hänelle rangaistusta.

Enkä tällä nyt tarkoita etten olisi ollut elämässäni kynnysmatto. Voi, monesti. Mutta harvemmin niissä kohdin kuin toiset niin ajattelisivat. Ja eri tavalla: esimerkiksi, en ole uskaltanut toivoa ääneen asioita toisilta, vaikka olen niitä mieleni sisäisesti rukoillut pitkään. Tai vaikka lautamiehenä istuessani. Olin siellä, mitä, viisitoistako vuotta, vai kaksitoista, no kuitenkin, yli kymmenen. Minä, joka en usko oikeastaan rangaistuksiin laisinkaan. Ja tunsin oloni hyvin latuskamaiseksi ja lamaantuneeksi, koska vaikka kuinka koetin ajatella, että haluan ymmärtää maailmaa ja yhteiskuntaa ja kaupunkia, jossa tuolloin asuin, ja se, mitä siellä kuulin ja näin, oli sellaista, joka olisi muuten jäänyt vieraaksi, en silti lopulta onnistunut jäsentämään, mitä niille asioille olisi hyvä tehdä, ja tuomiokeskusteluissa suljettujen ovien takana en tietenkään onnistunut varmaan kertaakaan kovin selväsanaisesti jäsentämään, mitä mieltä olin - koska, no, en tiennyt oikein itsekään, mitä siitä kaikesta olisin ajatellut. Saati sitten että olisin kokenut jonkinlaista varmuutta siitä, että juuri tietynlainen tuomio on ainoa oikea ratkaisu tilanteeseen. 

Filosofian opiskeleminen tekee sillä tavalla äkkivääräksi, että monessa kohdin huomaa ajattelevansa ihan toisin kuin muut. Ehkä se johtuu siitä, että kysyy eri kysymyksiä, tai että on lukenut eri tekstejä. Toisaalta, en ole ihan varma siitäkään, kuinka paljon voin syyttää filosofiaa. Jo ennen sitä olen kohdannut liian monta kertaa tilanteen, jossa minut leimattiin "erilaiseksi", mitä se sitten tarkoittikaan sanojilleen. Kai vain sitä, että käyttäydyin heidän ennakko-oletustensa vastaisesti. Mutta epäilen kyllä, ettei filosofian opiskelu ja vertaiskeskustelu klassikoiden kanssa ainakaan vähentänyt tätä äkkivääryyttä. Ehkä raivostuttavin erilaisuusleima tuli työkkärin ammatinvalintapsykologilta, jolle toisaalta olen valtavan kiitollinen, koska ilman niitä meidän tapaamisiamme en olisi havahtunut lainkaan niin nopeasti tilanteeseen, jossa totisesti annoin toisten kävellä ylitseni enkä uskaltanut toivoa enää oikein mitään näiltä ihmisiltä. Raivostuttavin, koska olisihan hän voinut koulutuksensa puolesta jättää sanomatta ääneen, että hänestä on vaikeaa kuvitella minua mihinkään valmiiseen ammattiin kaikkine pohdintoineni, ja että hänestä tuntuu, että luon ihan itse jonkin ihan oman juttuni työmarkkinoilla, jonkin mikä ei istu mihinkään valmiiseen nimikkeeseen. Hän sanoi sen ihan hyväntahtoisesti mutta silti. En ole ihan varma, onko tuo, mitä ammatinvalintapsykologilta olisin toivonut siinä tilanteessa, kun polkuja oli liian monta enkä tiennyt enää, mihin suuntaan edetä. Ehkä semmoisessa tilanteessa toivoisi eniten kuulevansa, että lähde tekemään tuota jos se kerran tuntuu luontevalta, aloita siitä, ja voihan sitä suuntaa sitten myöhemmin muuttaa. (Koska näinhän olen käytännössä edennyt ja olen tyytyväinen tähän kaikkeen.) Toisaalta, eipä tuosta neuvosta ole haittaakaan ollut, koska ei se pysäyttänyt minua hakemasta jotain perinteisemmältä ammatinkuvalta näyttävää. Mutta kyllä se sai minut tuntemaan itseni todella yksinäiseksi pitkään. 

Sekin tuntuu hassulta, että löydän stoalaiskirjasta vanhan kunnon defensiivisen pessimismin ajatuksen: kuvittele, mikä kaikki voi mennä pieleen, ja tee parhaasi tilkitäksesi ne kohdat, joissa siitä voisi musertua, käsittele se kaikki ennalta, niin että jos jotain käykin, olet varautunut eikä se enää samalla tavalla järkytä. (Ja yleensä saa helpottua.) 

Ja jotain, joka sopii viime aikoihin kuin nenä päähän. Kirjassa kerrotaan sotavankina olleesta miehestä, joka oli opiskellut stoalaisia ennen sotaan ja vangiksi joutumistaan. Kun häneltä kysytään, ketkä eivät selvinneet noista vaikeista oloista hengissä, hän vastaa: 

Tähän on helppo vastata: optimistit. He olivat niitä, jotka sanoivat: "Meidät vapautetaan jouluun mennessä." Joulu tuli ja meni. Sen jälkeen he sanoivat: "Meidät vapautetaan pääsiäiseen mennessä." Pääsiäinenkin tuli ja meni. Ja sen jälkeen kiitospäivä ja taas joulu. Sitten he kuolivat, koska heidän sydämensä särkyi. - - Tämä on hyvin tärkeä opetus. Ei pidä koskaan sekoittaa voisiinsa uskoa selviytymiseen - mitä ei ole koskaan varaa menettää - ja ryhtiä kohdata vallitsevan todellisuuden raakoja tosiasioita, mitä ne sitten ovatkaan. (Massimo Pigliucci, Stoalaisuuden käsikirja, suom. Antti Immonen)

Kun sanon tuntilaisilleni, että ei tämä souvi taida olla ihan heti ohi, yksi nainen melkein huutaa minulle, ettei saa olla niin pessimistinen. Katselen mediaa: se rakastaa haastatella niitä, joiden mielestä pandemia on loppunut jo niin monta kertaa, että sekoan laskuissa. Taas se on loppunut eikä uhkaa enää suomalaisten henkeä eikä terveyttä, vaikka keikumme kuolintilaston ykkösinä koko maailmassa. Minulle on suuri arvoitus, miksi asioista halutaan kysyä yhä uudestaan ja uudestaan heiltä, jotka ovat alusta saakka olleet väärässä liki kaikessa pandemiaan liityvässä. (Ja kyllä, samaan aikaan moni tutkija on ollut noista asioista oikeassa noina samoina ajankohtian. Heitä vaan ei ole haluttu nostaa esiin. Miksi? Ovatko he liian pessimistiä? Ja: kenen mielestä? Eikö olisi parempi todellakin kohdata ryhdikkäästi vallitsevan todellisuuden raa'at tosiasiat? Eikö se ole ainoa keino suunnata toimintaansa tilanneherkästi?)

Ja tässä äkkivääryyttä pohtiessani tajuan äkisti jotain: minähän muuten pidän äkkivääristä ihmisistä. Pidän heistä, jotka yllättävät minut. Joilla on jotenkin epäintuitiivinen katsantokanta, joilta voin oppia. Etenkin jos heissä on myös lämpöä ja huumoria (koska sellaiselta, joka kutsuu itseä idiootiksi tai päivittelee, miten sinä et nyt tätä tajua, ihan basic, on aika vaikeaa oppia mitään tilanteen turvattomalta tuntumisen takia; toivon muiden ymmärtävän tavallani, ettei kukaan ole valmis eikä toivoton). Arvostan sitä äkkivääryyttä paljon enemmän kuin sitä, että joku käyttäytyy sulavasti tai vaikuttaa vaikutusvaltaiselta tai mitä nyt kaikkea ihmiset voivatkaan arvostaa. Hyviä hiuksia, kuten Kalifornian-nainen sanoo, hyviä hiuksia. Ja mikä tragedia onkaan, kun hyvien hiuksien takia naitu puoliso kaljuuntuu ennen aikojaan. (Sillä eivätkö kaikki ajat ole tietylle mielenlaadulle ennenaikaisia?)

Ehkä säpsähtelen ihan turhaan omaa äkkivääryyttäni. 

Maanantai, uusi viikko. Neljä viikkoa varsinaista kautta jäljellä. Kaivurit jyrisevät joka puolella taloa ja olen taas aamun aluksi pyöräillyt ystävälle tässä lähistöllä, kohdannut hänen kissojensa tyrmistyksen siitä, että minä vararuokkija olen jotenkin epäkunnossa ruokintafunktion suhteen, olen levittänyt joogamaton, kaivanut laukusta läppärin, kameran, mikrofonin, avannut zoomin, asettunut matolle, hymyillyt ja huomentatoivotellut, nauranut ja koettanut jokaista liikettä näyttäessäni muistuttaa itseäni siitä, että osalla mukana tekevistä senioreista on sydänoireita, osalla jäätynyt olkapää, jonkun polvet kovin nivelrikkoiset, jollain selkärangan nikamia luudutettu yhteen lannerangassa ja niin edelleen, että melkein kaikki on perusmuodossaan jollekulle mahdotonta juuri näin mutta että kun antaa pari kolme vaihtoehtoa, muistuttaa kunkin liikkeen funktiosta - mitä ainakin haluamme saada tapahtumaan - ja ennen kaikkea korostaa oman tien etsimistä ja kivun ympäri luovimista, jotta jokainen varmasti saa kaivattua elintoimintojen vilkastumista ja kipujen hellittämistä liikkeen kautta. Mau, on paksunaamainen kissa protestoinut aina välillä sohvalta toimintaani katsellen. Toivonut, ei vaatinut. 

Eikä toiveisiin ole vastattu, kuten niin kovin usein käy. Kissat ovat suhtautuneet siihen oikein tyynesti. 

Tuomiopäivän tuhonäätä ei piittaa puolukoista eikä äiti räikeästä huivista

Hoivabuddha Laguunalla on toinenkin nimi. Se on tuomiopäivän tuhonäätä. Tämä nimi vastaa koiran näkemystä kissasta, joka ensin stalkkasi, sitten löi perseelle ja nykyään istuu noin millimetrin päässä koiran ruokakupista tämän syödessä uhkaavasti muristen. Mitäpä tässä, ihan sattumalta se tuhonäätä siinä istuu. Ei sillä ole mitään tekemistä sen kanssa, että jos koiran naama hiemankin irtoaa ruoasta, kissan naama puikahtaa tilalle ahmimaan.

Kun täällä tuhotaan jotain, on syyllinen yleensä selvillä: näätä Laguuna. Se rakastaa romputtaa vessapaperirullan auki, pudottaa tavaroita pöydiltä, kaataa kukkaruukkuja, vaania Zenonia ja koiraa, pihistää kaikkea suussa kannettavan kokoista (kuten villasukkahousut) ja raahata saaliinsa vaivihkaa yläkertaan, jonne kinostuu näädän kätkökasoja. Sen toimijuus taitaa olla vahvempaa kuin meidän kenenkään muun. 

Edes ulkona möyrivät työkoneet eivät sitä jaksaneet masentaa kuin päivän, pari. Nyt se ammentaa voimia siitä, että kaikki me muut olemme metelistä jotenkin lanassa. Sen suhteellinen asema on vahvistunut. 

Tänään aamulla Vompsu yritti asemoida puuronsa vessakäynnin ajaksi turvaan niin, ettei tuhonäätä pääsisi sitä lärpättämään. (Sanonta kuumaa puuroa kiertävästä kissasta ei selvästikään pidä paikkaansa - tämä eläin ei ainakaan vaivaudu mitään kiertelemään vaan iskee kiinni heti kun siihen avautuu mahdollisuus.) Nauroin kuullessani esteistä - ikään kuin Laguunaa pitelisivät. Eivätkä pidelleetkään. Niin että kun Vompsu palasi vessasta, istui kissa postimerkin kokoisella vapaalla tasolla puurokulhon vieressä ja veti puuroa kaksin tassuin. Puolukat oli ensin heitetty helvettiin puuron päältä. Tai siis lattialle mutta näinä päivinä se muistuttaa helvettiä. Salaojaremontti tarkoittaa, että sisään vaelletaan aina hiekka- ja muta-aavikon ylitse. Kaikkalla on hiekkaa ja mutaa. Ajattelin siivota vasta kun urakka on ohi, koska toistaiseksi ilo siitä jäisi aika lyhyeksi. 

Eilen juttelin toisen näädän kanssa puhelimessa, nimittäin äitini. (Hänen habituksensa on kovin samanlainen kuin Laguunan ja välillä ajattelen, että alitajuisesti valikoin kissoja, jotka muistuttavat äitiäni: pyöreä naama, piskuinen maatiaismallinen vartalo, valtavasti energiaa ja toisaalta lämmintä hoivaa sen takaamana.) Äidin kaihi leikattiin molemmista silmistä toissapäivänä. Ajattelin tietysti toistuvasti leikkauspäivänä äitiä sairaalassa ja kurkkua kuristi, vaikka kuinka stoalaisesti koetinkin muistuttaa, ettei se äidin sairaalassaolo itse asiassa kuulunut vastuualueeseeni millään tavalla. Soitin vasta eilen, koska leikkauksissa annettaan voimakkaita rauhoittavia ja kipulääkkeitä ja nehän väsyttävät. Uni on kuitenkin paras toipumisen tae, en halunnut sitä häiritä. Äiti näkee objektit vasta epämääräisinä hahmoina. Silmät vuotavat ja vetistävät. Mutt värit hän näkee taas ja oli saanut pienehkön sokin mennessään ottamaan takkiaan. Sen hihasta oli löytynyt todella ruman räikeän värinen huivi, joka ei tuntunut ollenkaan hänelle itselleen kuuluvalta. Myöhemmin illalla hän oli peilistä nähnyt sumeasti hahmonsa koettaessaan tiputtaa silmiin kipu-, kortisoni- ja kosteutustippoja. Hahmolla oli järkyttävän räikeän punainen tukka, ihan eri värinen kuin ennen leikkausta. Ylipäänsä, sanoi äiti, maailman värit muuttuivat. Kaikki ei enää ollut rusehtavaa! Koetin sanoa mahdollisimman pehmeästi, että niin no, toki minä huomasin jo joitain vuosia sitten äidin alkavan rakastaa semmoisia väriyhdistelmiä ja kuvioita, joita mummot ja pikkulapset rakastavat: suunnattoman räikeitä värejä, isoja selviä kuvioita. Ja olin ihmetellyt sisimmässäni, mikä ihme on se voima, joka saa mummoikäiset rakastamaan näitä räiksyleitä kuoseja. No, nyt minulla on vastaus: vanhuusiän kaikin vaikutus värien havaitsemiseen. Sanoin äidille, että hänen huulipunakokoelmansa saattaa kokea muutoksen, sen verran räikeitä värejä hän on niissä viime aikoina harrastanut. Ai kauhea, huokaa äiti. Hän oli vain halunnut edes jonkin pienen raikkaan kirkkaan pilkahduksen tylsään ruskeaan maailmaan! (Äitiä patistettiin kaihileikkaukseen jo kolme vuotta sitten mutta hän sinnitteli tänne saakka uskotellen kai pysyvänsä nuorempana, jos tuommoisia vanhuuden merkkejä ei joutuisi suorittamaan.)

Selittämättä jäävät enää ne nuoremmat naiset, jotka rakastavat noita ärjäkän räikeitä värejä huulipunissaan ja tunikoissaan. Mutta ehkä heidänkin näkönsä on heikompi? Työkkärissä töissä ollessani hämmästyin tajutessani, miten moni ei näe tietokoneelta juuri mitään, jos kirkkaus on matalin mahdollinen. Minulle taas suurempi kirkkaus tuntuu siltä kuin pään läpi iskettäisiin vaarnoja. Huvittavin tilanne oli, kun siellä avokonttorissa olin säätänyt lempipaikkani (mahdollisimman kaukana loisteputkista) monitorin asetukset niin että kirkkaudet ja kontrastit olivat pienimmät mahdolliset, ja sitten yksi aamu minulla oli aamulla esitys ja saavuin avokonttorin puolelle vasta myöhemmin ja paikka olikin juuri varattu - kollega siellä oli saada kohtauksen, kun hänen näköaistillaan vaikutti siltä, että monitori oli rikki. Minä tietysti näin siinä ihan tavanomaisesti avausruudun maiseman sisäänkirjautumisriveineen, mutta hän näki vain pimeyden. Säädin kirkkaudet hänelle sopiviksi ja sitten siirryin toiseen koneeseen säätämään - työtoverin sanoin sabotoimaan - sen näytön asetuksia semmoisiksi, että työnteko voisi olla siedettävää. (Mukavaahan se ei avokonttorissa voi olla. Liikaa valoja, liikaa ihmisiä, liikaa ääniä, aivan kuin koulussa aikanaan.) Kollega oli minua nuorempi. Hänen puhuttuaan asiasta toisille useampikin ihminen tuli ihmettelemään, miten muka näen mitään niin pimeältä näytöltä. Koska tein työttömyysturvalausuntoja heitä nopeammin, he joutuivat uskomaan, että taidan kuitenkin siltä nähdä ihan hyvin kaiken tarpeellisen. 

(Sama äänien kanssa - kun minulta mitattiin kuulo kymmenisen vuotta sitten, kuulin semmoisia ääniä joita ei pitäisi enää kouluiässäkään kuulla. Kuulen junassa matkustaessani monien korvanappimelodioiden kakofonian useamman penkinkin päästä ja ihmettelen, miten kovalla ihmiset musiikkejaan kuuntelevat. Mutta varmaan se on heille sopiva, ei kova. Varmasti heistä ei tunnu siltä, että vaarnoja hakataan korvista sisään. Meneväthän ihmiset vapaaehtoisesti konsertteihinkin ja näin, kääntävät itse sen volanappulan sellaiselle tasolle, joka minulle olisi kidutusta, ja huutavia ihmisiä pidetään jotenkin reippaina. Yleisin äänipalautteeni toisille on, että ei tarvitse huutaa, en ole kuuro. Olen oppinut puhumaan kovaa nyt opettaessani, ei siinä mitään, eli osaan itsekin huutaa. Mutta en käyttäisi sitä kahdenkesken tilanteessa. Liikuntasali ja kaksinkeskustelu ovat erilaiset tilanteet. Ihmiset, jotka eivät tee eroa näiden välille, jaksavat hämmentää. Ehkä sellaiseksi kasvaa, jos pitää aina kahdenkeskisessäkin huutaa taustaradion tai taustateeveen päälle? Tai jos oma tärkeä ihminen ei kuule hyvin?)

Vanheneminen tapahtuu kaikille. Niinpä sanoin eilen illalla Vompsulle ennalta, että siinä vaiheessa kun alan raahata kotiin räikeitä vaatteita, pöytäliinoja ja niin edelleen, voisiko hän ystävällisesti ja sinnikkäästi paimentaa minut silmälääkäriin, koska todennäköisesti minulla on silloin kaihimuutokset päällä. Etenkin jos tuon jotain kirkkaanpunaista ja fuksiaa ja tummanlilaa ja sähkönsinistä, on aihetta epäillä havaintoavaruuteni muuttuneen radikaalisti. Korostin Vompsulle, että operaatiopelkoisena todennäköisesti itse vähättelen ja selittelen asiaa pois aivan viimeiseen saakka (aivan kuten äitikin, joka kovasti korostaa, ettei operaatio lainkaan jännittänyt, olkoonkin että hän halusi puhua siitä aika paljon; ihminen voi huijata itseään todella hyvin ja mikäs siinä, kunhan asiat kuitenkin lopulta hoidetaan). (Minun on helppoa tunnistaa äidin huijaus koska huijasin itseäni samalla tavalla vuosikaudet. Enkä suoraan sanottuna ole ihan varma, kumpi on autuaampi tila, huijattu vai pelkonsa tunnistava. Jälkimmäinen on toki mukavampi lähipiirin kannalta. Paitsi niiden, jotka ovat allergisoituneet toisten peloille. Ja heitä, kuten olemme pandemiassa saaneet huomata, on todella paljon!)

Saa kyllä olla onnellinen, jos elää kaihileikkausikään saakka. Lahjahan se olisi. En tiedä, uskonko sellaiseen mahdollisuuteen. Yksi tuttava kuoli tässä juuri istualleen nojatuoliinsa. En osaa kuvitella, miltä hänen vaimostaan tuntuu. 

Ulkona taivaiden lahja, kasa kivenmurikoita

Salaojaukot ovat kaivaneet talon etupuolen auki. Kasvilaatikoiden raameja on viety pihan perukoille turvaan, mullat tönitty miten kuten ympäriinsä. Kolme hylättyä työkonetta on tuiskaistu pihalle hajalleen, kunkin ohjaamo ja kauhat ties minne osoittaen. Ne odottavat maanantaita. Työmiesten mielestä asumme kaukana, he ovat henkisesti sukua isälleni, jonka mielestä asumme Inarissa asuessamme kolmenkymmenen minuutin ajo- tai junamatkan päässä Helsingistä. Koska olemme kaukoasiakas, meidän luonamme möyritään neljä superpitkää päivää ja sitten on kolmen päivän viikonloppu, johon lukeutuu myös perjantai. 

Eilen kun kaivettiin oven edustaa, talosta ei päässyt ulos aamupäivän aikana. Minun oli pakko päästä töihin, joten minulle tuotiin kaivannon reunalle kone, joka ojensi sirosti nostinkauhansa. Astuin nostinkauhaan ja loikkasin siitä kaivannon toiselle puolen. Koira sen sijaan sai pissata ja kakata eteiseen oven raapimisesta ja uluttamisesta huolimatta. Kun kaivanto oli luotu umpeen ja ovi taas kuljettavissa, koira oli jo ehtinyt tykästyä järjestelyyn ja kävi sen kummemmin ilmoittamatta tarpeillaan eteisessä. Mitäpä sitä ilmoittelemaan, kun ei sillä näy enää olevan seuraamusta, että ovi lennähtää auki ja pääsee pihalle raivoamaan. Itse asiassa sisäkakkaaminen on miellyttävämpää, ei tarvitse koskea tassuilla märkää maata. 

Vompsu on koiran kaltainen, ihmettelee miesten ammatinvalintaa. Katselee välillä ikkunasta kaivannon etenemistä, pohtii ääneen, millaista olisi tehdä tuollaista työkseen. Ulkona päivästä toiseen, siirtäen savea hiekkaa kiveä, haravoiden alustaa tasaiseksi, poraten patolevyä seinään.

Kissoja salaojaremontti hermostuttaa. Jompikumpi on pissannut sohvan selkänojaan. Jos olisikin pissannut sohvan tyynylle, sen olisi voinut pestä. Mutta miten pestään sohvan selkänoja? Höyrypesurilla, ehdottaa Vompsu. Niin, voihan sitä höyryttää. Mutta poistaako se tuoksahduksen? Nyt kukaan ei halua oleskella sohvalla tai edes olohuoneessa. Ehkä heivaamme sohvan helvettiin nyt kun se on kusautettu. Se ei alunperinkään innostanut minua, tämä on ensimmäinen sohva asunnossani ja annoin sen jäädä, kun kerran saimme sen talon mukana ilmaiseksi. Mutta kissat ja Vompsu rakastavat sohvaa. Tai siis, rakastivat, ennen pissankumousta. 

Kaiken muun eriterallin ja pesukoneessa kusirättien pyörittämisen päälle omat kuukautiseni alkavat. Siitä tulee lisää pyykkiä. Tältä se tuntuu: Herään keskellä yötä sankkaan kissankusen hajuun. Haistelen tyynyliinaa: kauhistus! Haistelen lakanaa: kauhistus! Haistelen peiton reunan: voi helvetti! Revin liinavaatteet irti, raahin pesukoneeseen, kello on kolme yöllä. Uudet liinavaatteet. Mutta kusi haisee edelleen. Haistan pipoa: saatananperkkules! Ja sitten, paitaa: syyllinen löydetty, tästä intensiteetistä ei voi erehtyä! Paita oli jäänyt saunomisen ajaksi sohvan selkänojalle ja se oli käyty kusauttamassa ja se on leimannut hajun kaikkialle muualle. Housutkin haisevat lievästi kissankuselle, joten uudet pyjamanhousut. Sujahdan lakanoihin. Herään parin tunnin kuluttua tuntuun, että kaikkialla on märkää. Ensin tulee mieleen, että koira tai kissa on käynyt pissaamassa päälleni. Mutta ei, vertahan se vain. Kaikki on veressä. Veri ei onneksi haise niin pahasti tuoreena. Kello on puoli kuusi. Vaihdan lakanat ja pyjaman toisen kerran yön aikana. Onnistun vielä nukahtamaan sen jälkeen ja nukun melko pitkään vaikka koneet kuinka murisevat seinien ulkopuolella.

Nyt on perjantai ja työmiesten viikonloppu alkanut. Huomaan taas sosiaalisuuteni: heitä on vähän ikävä, minusta meillä on mukava rupattelusuhde, vähän kuin tietyt sukulaismiehet olisivat palanneet manan takaa ja heidän kanssaan voisi taas pohtia ja nauraa. Aika nopeasti sitä tottuu vieraiden läsnäoloon, etenkin jos he ovat sijoitettavissa omaan sisäisen kuvaston luotettavan kuviin. Meillä ei ole verhoja missään ikkunoissa, joten vaatteet on nyt käytävä vaihtamassa saunassa, jossa on sumennettu ikkuna. Muuten työmiehistä ei ole mitään vaivaa. He hoitavat omat ruokansa ja vessakäyntinsä jossain muualla. 

Menen tutkimaan pihaa kahdeksan pintaan aamulla hieman samaan tapaan kuin tutkitaan merenrantoja tai vieraita kaupunkeja. Miehet ovat koneineen möyrineet pihaa kaiken valoisan ajan, joten en ole aiemmin päässyt tutkimaan kunnolla. Ja kas, heti väistyy sisätilablues. Päivä sarastaa, kauhoin summittaisesti työnnellystä hiekkakuoppahiekasta pilkistää kivien kulmia. Varsinainen maaperähän täällä on savea, sitä on 18 metrin kerros, mutta talon kohdalta on jyrätty savea pellolla eteenpäin ja tuotu tilalle hiekkaa jostain hiekkakuopalta rekkalasteittain, olemme kuulleet naapurilta. Kiviä! Jääkauden pyöreäksi kirnuamia kiviä! Koko ajan kiviaarre on odottanut pihassa löytämistään! On minulla hanskatkin, mutta ne pitää tietysti riisua kiviä tönkiessä ja punnitessa. 

Haen vetokärryni ja ryhdyn kaivamaan kiviä käsin maasta ja lastaamaan kärryyn. Mikä ilo!

Jossain vaiheessa huomaan koiran kadonneen. Ehdin huolestua hetken - kuulin sen haukahtelevan jossain taustalla tyytymättömänä, ja nyt kun koira-aidat on jyrätty koneiden tieltä sivuun, se voi tietysti olla kävellyt minne saakka tahansa. Syyllisyys häilähtää, keskittyä nyt kiviin elävän sijaan! Mutta pikatarkistus osoittaa, että koira on mekkaloinut oven takana sen verran tarmokkaasti, että mies on käynyt päästämässä sen sisään. Ei sitä kiinnosta kiviurakka eikä märkien katujen ja metsien maailma vaan lämmin sänky.

Jatkan kivien kanssa kanssa kunnes Vompsu tulee kysymään, enkö aio syödä lainkaan aamiaista. 

Tosiaan, aamiainen. Semmoinenkin olisi hyödyllinen juttu. En ole muistanut tämmöisiä maallisia asioita innoltani. Huomaan, että on myös kakkahätä, sekin on piilotellut kivi-innon taustalla. Innostus on kummallinen lahja, se saa kadottamaan tietoisuuden sisäisestä tilasta jokseenkin täysin. Vasta tarpeiden käytyä aivan pakottaviksi kehonsa huomaa. Onneksi Vompsu keskeyttää kivi-innon ennen kuin olen kiskonut itseni alaselästä aivan juntturaan tai rakentanut migreenin pohjan raatamalla ilman asiaankuuluvaa ravitsemusta. 

Kivi-into on palaamista vanhaan. Siihen lapseen, joka lomamatkoilla keräsi valtavat kassilliset kiviä ja alkoi itkeä kun niitä kaikkia ei saanut ottaa mukaan kotiin. Vaikka kuinka ajattelin itsekin miesten töitä pihassa katsellessani, että onpa outoa työtä, vähän kuin joku jatkaisi hiekkalaatikkoleikkiä lopun elämäänsä, niin pakkohan se oli jo siinä samoin tein myöntää, että omat hiekkalaatikkoleikkini ovat edelleen asteen älyttömämpiä. Miehet sentään käyttivät lapioita ja asianmukaisia suojavarusteita, kun itse vääntelen kiviä ja maata hanskoitta. Nytkin kirjoittaessa sormet vähän aristavat, koska hiekka oli niin karkeaa että sormenpäät hioutuivat aivan sileksi. Vaan pianhan ne harjanteet kasvavat takaisin entistä ehompina. Miehet saavat toimistaan rahaa ja tekevät isosti jälkeä. Kaivanto on puolitoistametrinen, metrin levyinen. Maata siirtyy nopeasti koneen kauhoilla. Itse pipertelen laatikon tai ruukun kerrallaan, tai penkin, ja kannan multasäkit, hiekkasäkit, kivet käsin ja käsivetoisin kärrein. Liekö kyllästyisin tuommoisen koneen ohjaamossa, enhän saisi kosketusta multaan ja kiviin. 

Syötyäni aamiaisen pistän viestiä Kalifornian-naiselle, että meillä on pihaan tullut varsinainen taivaiden lahja, kasa kivenmurikoita. Jos joka päivä miesten työtauon ajan korjaan niitä kärryllisen talteen, minulla on viikonlopun jälkeen kolme kärryllistä kiviä! Rakennamme Kalifornian-naisen kanssa kivistä, polveilevaa polkua halki puutarhan. Siihen on kohta lisää materiaalia eikä tarvitse ostaa kiviä ja niiden kuljetusta rahalla. Hölmön hommaahan se semmoinen on, jos noita kerran tuossa pihassa on odottamassa talteen ottamistaan. 

Kummallista on ihmisen onni, kummallista: saada olla märässä lokakuun aamussa ulkona, pinota kiviä käsikärryyn ja raahata niitä kasaan niin että voi sortsikelien aikana taas hikoilla, kaivaa, sovitella, tunkea ja rakentaa kivistä pikku jokea, jonka solinan melkein kuulee astellessaan sitä pitkin paljain jaloin. Polku näemmä syntyy täysin kierrätyskamasta, täältä löytyneistä kivistä ja naapurin pihaltaan purkamista tiilistä, jotka olivat hänen makuunsa liian sammaleiset ja säistyneet. Minä en tietysti uusia tiiliä haluaisikaan. Parasta on, jos polkujoki näyttää siltä, että on polveillut täällä jääkauden sulamisvirroista saakka. 

Niin että mitä tulee siihen kuvaan, joka minua ohjasi tänne taloon, kuvaan tuolista kukkivan hedelmäpuun alla, pahoin pelkään, että onneni näyttää vähän toisenlaiselta: myllätyltä maalta, kiviltä käsikärryissä, mudalta eteisessä. Vaan ehkä kun käyn vanhaksi, ehkä sitten minulla on kivinen virta, jonka varrella istua hedelmäpuiden kukkiessa ja lausua mielessään rakkaimpia runoja, yrttiteemukissa muutama lehti suoraan penkistä napsaistuna. Eikä se niinkään tule menemään. 

Mutta tunnen itseni täällä onnelliseksi, etenkin sellaisina aamuina, kun unohdan innoltani aamiaisen. 

Aamuista

Rakastan aamuja. Keho on palautunut unen jälkeen, sarastaa. Kissa hyrisee toisella puolella, toisella koira tuhisee. Koira on sen verran iäkäs, että kaiho häilähtää joka aamu - jossain vaiheessa sanomme hyvästit, vaikka sydänvika onkin vielä kivuton lääkityksellä. 

Maailma ei ole vielä alkanut mekastustaan. Eikä mieli. Aamuisin se herää hiljaisempana. Yöllä on siivottu. (Ei tosin ulkoisissa huoneissa.)

Niinä päivinä, kun on mahdollista nukkua päiväunet - ja niitäkin välillä on joskaan ei koskaan lukukausien aikana tiistaisin, keskiviikkoisin eikä torstaisin - aamu voi sarastaa myös iltapäivisin tai iltaisin. Ne aamut vasta omituisen pehmeitä ovatkin. 

Tänään pitää tehdä monta asiaa, joista osa on kurjia ja osa hyvin innostavia. Kurjaa on esimerkiksi rahojensa karhuaminen puhelimitse entiseltä vuokraisännältä, joka ei ole edelleenkään palauttanut takuusummaa. Tämä on nyt neljäs puhelu asiaan liittyen. Muutimme pois viime marraskuun alussa. Hurjan innostavia ovat esimerkiksi työ iltasella, tykkään opettaa netissä, ja aurinkopaneelien asennuksen valvominen. Tänään ne asennetaan katolle mekaanisesti, sähkömies tulee vasta keskiviikkona, ja sitten paljon poutaa, kiitos. (Vaikka sydän sanookin sadetta sadetta sadetta.)

Tänään on perjantai, tämän viikon viimeinen työpäivä. Sitten muutama päivä aikatauluitta, joskin tehtävineen. On revittävä terassi, koska kohta salaojafirma saapuu ja kaivaa kaiken mudaksi. 

Näin mieli virittää kehon päivään. Tiikeri kyyristyy, valmistautuu. Kissa vaan keträä. Miten monta vuotta menikään ilman kissaa. Jospa sitä loppuelämänsä järjestäisi toisin. Ja täällä ehkä pakkokin järjestää, koska ilman biologista tai loukkutorjuntaa hiiret juhlivat lattioilla, eikä minusta ehkä olisi loukuttajaksi. Mieluummin kissa, etenkin kun niitä on niin paljon tässä maailmassa kotia vailla. 

Rakastan aamuja vaikka ne ovatkin täynnä hallusinaatioita. Hymyilen edelleen Will Storrin tavalle kutsua menneen, tulevan ja toisaallan asioita tietoisuudessa hallusinaatioiksi. No, sitähän ne ovat. Huuruissa ylös, keräämään märästä puutarhasta päärynöitä ja omenoita puuroon. 

Hoivabuddha ja nuori kalalokki

Vähitellen tänne villeinä tulleet kissat kesyyntyvät. Laguuna kesyyntyi lopulta aika nopeasti, vaikka aluksi ei ollut edes selvää, jääkö se henkiin ihmispeloiltaan. Ensimmäisestä kosketuksesta selälleen kehräämään heittäytymiseen ei mennyt kauaakaan. Zenon on toisenlainen. Se tuli toukokuussa ja vasta nyt aivan viimeisinä päivinä on alkanut antaa koskea itseensä. Siinä missä Laguuna on alusta saakka lähestynyt vartalo aika rentona ja katsekontaktin ottaen, ääntelemättä, Zenon työntää selkänsä kaarelle ja vilkuilee sivuilleen, marssii pienin askelin ja pirisee pienellä äänellä. Se ei oikein tiedä, miten päin olisi. Ristiriita paha ihminen ei saa koskea vs. tuntuupa mukavalta, kun korvanjuuresta vähän hierotaan vuotaa kaikki näkyvään käyttäytymiseen. Kosketus saa kestää hyvin rajallisen ajan mutta se haetaan kerta kerran jälkeen. Ja miten erilaiselta tuntuu silittää näitä kahta! Laguuna on kauttaaltaan pehmeä ja pörheä, on kuin silittäisi jotain oikein hienoa turkista. Zenon taas - tuntuu enemmän kuin silittäisi lyhytkarvaista koiraa, se on niin täynnä luuta ja tiukkaa lihasta. 

Eläinten kanssa paljon tekemisissä ollut ystävä kutsuu Laguunaa Hoivabuddhaksi, koska Laguuna rakastaa kaikkea ja kaikkia niin paljon, että vähän pelottavatkin asiat, kuten vieraat ihmiset, kääntyvät hyvin äkisti hoivattaviksi. Myös koiraa hoivataan silloin kun koira nukkuu. Kun koira on hereillä, Laguuna tietää, ettei sitä pidä mennä lähestymään, äkäistä vanhaa miestä. Mutta kun koira nukkuu, sitä voi käydä suukottelemassa ja nuuskimassa. Zenonia kukaan ei kutsuisi Hoivabuddhaksi unissaankaan. Enemmän se muistuttaa nuoria kalalokkeja, niitä, joita pienemmät lokit väistävät kauhuissaan. Siinä on samaa kulmikkuutta ja sen kasvot ovat ilkeät, vähän vinot ja villieläinmäiset. Nuori, koska se on nuori. Kehittää kyllä körmyniskaa, mutta on rakenteeltaan selvästi vielä nuorukainen. Vielä hetken. Kuten nuoret kalalokit, sekin on vähän pihalla siitä, miten tietyissä tilanteissa käyttäydytään. 

Näiden kahden leikkejä on hauska seurata. Laguuna hoivaa Zenonia ja saattaa äkisti rajunkin leikin aikana pysähtyä nuolemaan kissaveljen kasvoja ja korvia. Se ikään kuin muistaa ja innostuu, että tämä on juuri se ihana kissaveli, jonka hännälläkin saa leikkiä, jota saa lähestyä silloinkin kun se on valveilla! Toisaalta, Laguunan otteet ovat paikoin kovemmat ja se saattaa leikissä kiihtyä niin että puree tai kynsii sen verran lujaa, että Zenonin armoa anova, nasaalinen MEEP MEEP kuuluu jostain. Joskus leikin kestettyä jo jonkin aikaa kiihtymys on sellainen, että Zenon saa anoa armoa aikansa ennen kuin Laguuna ryhtyy hoivaamaan sitä tai Zenon saa vapautettua itsensä leijonanotteista. Laguuna ei koskaan ano armoa äänellä, mutta saattaa sähistä, jos haluaa jo olla rauhassa. Mutta näyttää siltä, että Zenon ei hurjista kasvoistaan ja raameistaan huolimatta koskaan mene niin koviin otteisiin kuin Laguuna. Se lyö pehmeällä tassulla ja Laguunan maahan nujertaessaan se leikkipuree vain aivan pehmeästi. Huvittavinta on, kun Zenon välillä Laguunan alistettuaan on selvästi aivan hämmentynyt sen suhteen, mitä ihmettä nyt pitäisi tehdä. Se on hajareisin Laguunan päällä, ja Laguuna alkaa kehrätä sille. Mutta ei Zenon osaa hoivata. Se luimuilee ja hakee puremaotteita muttei halua purra. Ja kissaveli kehrää tyytyväisenä saamastaan huomiosta.

Totesin yksi päivä Vompsulle, että olisin tuskin Zenonia poiminut mukaan kissasuojasta, sen verran hurjan näköinen se on. Vompsu totesi, että tuskinpa moni muukaan olisi poiminut. Se saa ajattelemaan ulkoasua ja sen merkitystä elämässä. Ei sellainen saisi vaikuttaa mutta vaikuttaa. 

Zenonista tulee mieleen Kissa silloin kun aikojen alussa aloimme seurustella: sama kalalokkienergia, samalla tavalla hurjat ja hymyttömät kasvot. Näin jälkikäteen mietin, miten niin pääsi käymään. Kai sitä sitten jo nuorena tajusi, ettei kaikki ole sitä, miltä näyttää. Ja että usein rajun ulkokuoren alla on hämmentynyt olento, joka ei oikein tiedä, miten pyytää hellyyttä ja turvaa. Kai se on kaikkien nuorten ihmisten ristinä: ensin on suloinen olento, jota halutaan pitää sylissä niin paljon, että saa nähdä vaivaa asettaakseen tarpeeksi tiukasti rajansa, ja sitten äkkiä onkin teini, jota vähän kyräillään ja pelätään, koska muutos on ollut liian nopeaa ja repivää. Mikä tekee jotenkin vihaiseksi, koska on liian pelottavaa olla aivan niin hämmentynyt. Kai me aikanaan Kissan kanssa ystävystyimme tällä sekunnilla: Kissan tehtyä jotain ajattelematonta ja riehakasta, jonka mahdolliset seuraukset hahmotin liian hyvin ja säikähdin niitä, aloin itkeä ja kauhistuin omaa reaktiotani, eikä itkusta meinannut tulla loppua sitten millään, kai koska molemmat tunsivat siinä itsensä tyhmiksi, pahastua tai pahastuttaa nyt sillä tavalla. Kai me siinä molemmat tajusimme, että ei tuo toinen ole sitä, mitä esittää. Molemmat olivat perinjuurin hämmentyneitä. Hämmennys on rakentava emootio, tulevaisuuteen suuntautuva, avoin.

Tämä kokemus auttaa minua suunnistamaan Zenonin kanssa. Sen on saatava nähdä, että myös minä olen hämmentynyt sen pirinästä ja pyörinästä. Ei niin, että käyttäytyisin kuin tietäisin, miten kissoja kuuluu lähestyä tai miten kissa-ihmissuhde kuuluu rakentaa. Saan säikähdellä, tuntea kaikki tunteet. Sillä tavalla voimme lähestyä tasavertaisesti. Zenon tuskin kieltää emootioitaan, miksi siis minäkään. Emme kuitenkaan suhtaudu vihamielisesti, ainoastaan varautuneesti. 

Varautuneisuutta ei yhtään helpottanut se, että kissoilla oli koko kesän on/off ripulia. Lopulta kiikutin kissankakkaa ja Laguunan lääkäriin. (Kissaa, joka ei anna koskea itseään, ei oikein voi laittaa koppaan ja viedä lääkäriin, joten Zenon jäi kotimieheksi ja sen kakka sai edustaa sen tilannetta.) Kakka matkusti Saksaan analysoitavaksi ja siitä löytyi alkueläimiä parikin erilaista, joista todennäköisempää oireiden aiheuttajaa alettiin hoitaa. Alkoi lääkekuuri ja kaikki kotona piti desinfioida kloriitilla tai kuumalla kissojen ulottuvilla olleista pinnoista. Saunotimme huonekaluja ja mattoja, höyrypuhdistin sohvan, kasvien mullat katettiin pestyillä kivillä, lattiat ja seinät ja kovat huonekalut pestiin kloriitilla. Vaatteet, vuodevaatteet, tekstiilit pestiin kuumassa. Neljän päivän ajan olin desinfiointikone. Pahinta oli, että pestäviin pintoihin kuuluivat koiran lisäksi kissojen peräpäät. Laguunan pesimme lääkesampoolla kerran ohjeiden mukaan, Zenonia vaan ammuttiin peräaukon ympärille klooriheksidiiniä sisältävällä suihkeella. Sekin oli jo liikaa Zenonille. Pesu piti tehdä kuurin aluksi ja lopuksi, ja loppukohdassa en enää jaksanut pestä koiraa enkä Laguunaa, jotka molemmat olivat aivan surkeina alkupesusta. En ehkä ihan pian unohda, miltä näyttää pesty kissa, joka kuivaamisen jälkeen makasi seinän vieressä suu auki ja läähätti aivan shokissa mihinkään reagoimatta. Niinpä Laguuna ja koira selvisivät loppupesusta sillä samalla peräturkin suihkeella, joka Zenonilla markkeerasi pesua. Siinä missä Laguuna ja koira antoivat nopeasti anteeksi takamukseen kajoamisen, Zenonin oli vaikeaa päästä tästä kokemuksesta yli. Koska se saalistettiin desinfioitavaksi lempipaikastaan uuninpankolta, uuninpankko tuhoutui eikä Zenon enää tunnu uskaltautuvan sinne. Desinfiointi oli aika kamalaa hommaa, kloorinkäry kävi hengitysteihin ja kaikkeen painoi leimansa se, että eläinlääkäri piti tilannetta aika toivottomana, kun oli jo alusta saakka selvää, ettei Zenonia saada pestyä, eli oli todennäköistä, että alkueläin siirtyisi takaisin suolistoihin sen turkista. Mutta ihme ja kumma, vaikuttaa siltä, että alkueläimestä päästiin. Ainakin ripulista päästiin ja kissoilla on paljon enemmän riehaenergiaa kuin ennen kuuria.

Vähitellen Hoivabuddha ja nuori kalalokki muodostavat päivärytmiään. Iltaisin pestessäni hampaita Laguuna sujahtaa makuuhuoneeseen ja varaa itselleen paikan sängystä. Nuori kalalokki nukkuu jossain muualla - suljen oven, koska muuten kukaan ei nuku sen saalistaessa peiton alla unessa liikahtelevia jalkoja. Aamulla, kun koira haluaa pissalle, ja itsekin rahnustan pihan perukan huussiin, Laguuna on poistunut, ilmeisesti pissalle sekin. Kun möngimme vielä takaisin vällyihin - onhan jo kylmä - se sujahtaa mukaan. Zenon koettaa tulla herättelemään Laguunaa leikkiin, loikkaa sen päälle sängyssä, Laguuna vain keträä. 

Kissat

Kun Laguuna tuli meille, se lakkasi syömästä, juomasta ja ulostamasta. Se kyhjötti kaapin takana ja olisi varmasti lakannut hengittämästäkin, jos olisi osannut. Kauan tätä ei tietenkään voitu seurata. Oli puututtava. En edelleenkään tiedä, paljonko ruokaa sain ruiskulla kissan suuhun, sen verran vauhdikas operaatio villikissan pakkosyöttö oli. Mutta sen tiedän, että sain ruokaa kaadettua aimo lällin sen turkkiin, ja että seuraavana aamuna paitsi turkki oli pesty, vessaan oli ilmestynyt kakka ja pissa. Kone oli käynnissä. 

Laguuna tuli yksin, koska kissatalossa ei ollut toista yhtä rauhallisesti suhtautuvaa kissaa, ja Putte on jo vanha koira, joka ei juuri kuule tai näe tarkasti. Laguuna katsoi minua häkistä sillä tavalla, että olin aivan varma, että se suhtautuisi lempeästi koiraan. Olin oikeassa. Tässä kissassa on arvokkuutta ja hellyyttä.

Kun Laguuna asettui taloksi - vähitellen, populaatiokissa, mutta nopeammin kuin kukaan osasi odottaa - ja antautui kosketukselle, kävi ilmi, että se arvostaa hellyyttä ihan valtavan paljon. Siitä, että se antoi ylipäänsä koskea itseään, meni siihen, että se heittäytyi kehräten selälleen, alle viikko. Pian se alkoi hoivata myös meitä. 

Kun sitten aloimme miettiä, mistä Laguunalle kissakaveri, ystäväni kirjoitti hoitoonsa tulevista kissanpennuista. Ilmoitin, että meille voisi tulla yksi. Eikö mieluummin Laguunan ikäinen kissa, hän kysyi, yksi riepoteltu reppana olisi kotia vailla. Muut kissat kiusasivat sitä koko ajan. Kuvasta tuijotti laiha säikky villieläin. Mikäs siinä, vastasin, tervetuloa, jos vain koiran kanssa alkaa sujua. 

Niin Zenon Kitionilainen lensi Kyprokselta Suomeen ja haimme sen lentokentältä. Yritimme tehdä kaiken, kuten neuvotaan - ensin vain hajujen kautta tutustuminen, ei näkökontaktia lainkaan. Mutta Zenon lauloi ovensa takana eristyshuoneessaan ja Laguuna istui oven toisella puolen. Kuvioidun lasin läpi ne näkivät toistensa kissanhahmot. Ja yksi aamu, ehkä neljäs tai viides Zenonin aamu täällä, Zenon ei ollutkaan piilossa tullessani vaan seisoi valmiina oven takana, kun avasin oven, ja Laguuna lurahti jalkojeni välistä Zenonin luo. Ne haistelivat toistensa naamoja. Ne olivat hitaita, varautuneita, kasvonsa säilyttäviä mutta yhtäkaikkisesti ystävällisiä ja niin kiinnostuneita toisistaan, ettei syömisestä ollut tulla mitään. Koetin houkutella Laguunaa pois huoneesta, että Zenon saisi asettua rauhassa, mutta tämä ei ollut kissojen intresseissä, joten jätin oven auki. Missään nimessä en halunnut Zenonille muodostuvan semmoista kuvaa, että väkisin riistän kissoja jonnekin minne ne eivät halua itse tulla. 

Siitä pitäen kissat ovat olleet toverukset. Ne painivat leikkipurevat piippaavat juoksevat kurahtelevat, ja enimmäkseen yhdessä. Laguuna on halunnut nukkua Zenonin vieressä, mutta saanut turpiin yrittäessään. Lempeästi, tietysti. Mutta silti. Laguuna on meidän kanssamme oppinut, miten ihanaa hellyys on, ja selvästi kissaveljenkin kanssa maistuisi leikin lisäksi hellyys. 

Tänään sitten äkkiä Laguuna alkoi pestä Zenonia sen ollessa sopivan unelias. Oli hurjaa olla siinä vieressä ja katsella, miten eleiden keskustelu eteni. Pieni epäröinti vaihtui täysin hellyyteen sulamiseen. Laguuna nuoli läpi Zenonin korvat, joissa on töhnää ja joiden puhdistamisesta saatan vain haaveilla - ei tuohon kissaan voi vielä koskea, sen pitää antaa lähestyä omassa tahdissaan. Itketti. Varmasti Zenon oli viimeksi saanut hellyyttä kissaäidiltään. Ne ummisti silmät, tarjosi niskaa ja kaulaa pestäväksi, kainaloa - ja Laguuna luuttusi. Sitten Laguuna lopetti ja tuli luokseni, heittäytyi selälleen, ojensi vatsansa pitkäksi ja alkoi kehrätä - oli sen vuoro saada suihku, eikä Zenon ollut vielä oivaltanut vastavuoroisuutta tässä asiassa.

Pesun jälkeen Zenon nukkui niin syvään, ettemme ole semmoista vielä nähneet. Yleensä se on ollut valpas ja aina nostanut päätään, kun joku liikkuu. Nyt se makasi kyljellään ja vain hitaasti nouseva ja laskeva kylki paljasti sen olevan elossa. Kun palasimme koiralenkiltä, se nukkui edelleen samassa asennossa. Sen täytyy olla hurjan väsynyt kaikesta siitä valppaana pysyttelystä, varuillaan olosta. Ja nyt kun Laguunan tarjoama kylpy laski stressitasot, se totisesti nukkui rästit pois. 

Kun Zenon heräsi, Laguuna oli heti valmiina ja sujahti Zenonin viereen, naamat vastakkain, kehräten. Siinä ne sitten koskettelivat toisiaan pehmeillä etukäpälillä, katselivat toisiaan, kehräsivät, ja Zenon venytteli ja haukotteli. 

Aina kun tuo laumaan uuden eläimen, saa miettiä, tuleeko tästä mitään. Tällaisesta en osannut edes unelmoida, että nämä vain asettuvat tällä tavalla, päättävät ystävystyä. Se on iso juttu sisäkissoille, joilla on yhteinen elämä edessä. 

Olen onnellinen ja kiitollinen siitä, että kissat ovat täällä, juuri nämä kissat. 

Pois pussista

Tiistaina tapahtui se, mitä olen odottanut elokuusta lähtien sekavin tuntein. Lohen saattohoito päättyi. Olin parikymmentä minuuttia aiemmin soittanut eläinlääkärille ja tilannut pullollisen kipulääkettä puhelinreseptillä lähiapteekkiin, kun äkkiä kissa hidastui silminnähden kesken sängyllä tarpomisensa. Samalla se lakkasi kommunikoimasta. Sen selkä köyristyi lievälle kaarelle, silmät alkoivat harittaa eri suuntiin ja nieleksi ja työnsi kieltään ulos suusta ja takaisin sisään. Se hakeutui tuolin alle, naama seinää vasten ja kyhötti siinä välittämättä silityksistä tai tarjotusta tonnikalasta. 

Ystävä oli tulosa roudaamaan autolla vaatteenvaihtotapahtumasta yli jääneitä vaatteita hyväntekeväisyyteen parikymmentä minuuttia siitä, kun kouristus alkoi. Niinpä kävin kadulle kevätaurinkoon seisomaan mieli tyhjää lyöden ja peläten, etten ehkä pysty olemaan itkemättä. Ja itkinkin, kun avasin oven ja sanoin, ettei me viedä nyt vaatteita vaan kissa. Kissa laatikkoon vaan ja autolla suoraan tutulle eläinlääkärille. Vastaanottovirkailija lupasi järjestää nopean piikille pääsyn. Ja niin kärsimys ja kipushokki saatiin katkaistua puolen tunnin kuluttua sen alkamisesta. Kun kissa punnittiin, pelot siitä, etten olisi tunnistanut aiempia epämukavuuksia, nollaantuivat: sitten joulunajan kontrollikäynnin punnituksen kissa oli lihonut melkein kilon. Osa saattoi olla vatsan nesteturvotusta, mutta osa oli taatusti myös lihasta. Kyllä se paksusti tosiaan voi viime puolituntiseen saakka.

Kaikki sujui niin uskomattoman hyvin, että päällimmäiseksi tunteeksi jäi valtava helpotus. Niin moni asia olisi voinut mennä pieleen. Kipushokki olisi voinut tulla, kun olisin ollut poissa kotoa, töissä tai yliopistolla. Niin monena iltana väsyneenä töistä palatessa mietinkin, mitä teen, jos kissa on aivan reporankana. Tai sitten se olisi voinut mennä tuolla tavalla jumittamaan vaikkapa komeroon tai tuolin alle enkä olisi vain heti tajunnut, että jotain on vialla. Nyt näin, kuinka kesken tarvonnan asento muuttui ja liike hidastui. Tunnistin sen kipukäyttäytymiseksi. Pystyin toimimaan sen mukaisesti.

Niin että kyynelehdimme ystävän kanssa vain pikkuisen ja sitten lähdimme eläinlääkäristä tyhjän kopan kanssa kevätaurinkoon ja pian jo pudotimme vaatteet hyväntekeväisyyskirppikselle, menimme syömään thailounasta ja heitimme läppää pääsiäisen munarallista.

On kuin olisin päässyt pussista. Sellaisen tajuaa usein vasta jälkikäteen, kaiken sen voiman ja ajan, minkä jonkin vastuun kantaminen nielee. Äkisti olin 4,9 kiloa kevyempi, yhden saattohoitokissan verran. Ehkä olin kuluttanut kaiken haikeuden jo syksyn ja talven aikana, kuka tietää? Ainakin pelkäsin hurjasti, tunnistanko tarpeeksi hyvin kissan voinnin. On hirvittävä vastuu ottaa päättääkseen toisen eliön elämästä ja kuolemasta. Selvisin. Ja miten pelkäsin, mitä tapahtuu, kun Lohi kuolee - onhan se aina ollut eläimistä todella tärkeä, aiemmin kuolleeseen isoäitiin assosioituva. Mutta nyt kun se kuoli, tunsin yllättäen sormillani viimeistä kertaa sen pehmeää, hopeista karvaa sipaistessani, että minulle oli enemmän tilaa, että se jokin, kaikki sen antama voima ja lämpö ja läsnäolo, oli vuosien varrella siirtynyt itseeni. En tarvinnut sitä pitämään seuraa, olihan minulla tietoisuus siitä, että olennot voivat liittyä merkityksellisesti yhteen ja päästää irti sen jälkeen (useistakin syistä, joista kuolema on vain yksi, ja tavallaan paljon armollisempi kuin muut - sen jälkeen kuva ja muistot toisesta ovat vakaat eikä niitä voi häiritä mikään uusi informaatio). Ehkä tulisi toisia eläimiä tai sitten ei. 

Miltei kaikki, joille mainitsen kissan kuolleen, pahoittelevat ja vaikuttavat huolestuneilta. Se tuntuu kummalliselta, kun on itse lähinnä keveä ja helpottunut ja äärettömän kiitollis-liikuttuneessa tilassa. No, kaipa he vain seuraavat konventioita. Otan sen välittämisen osoituksena, vaikka sitä onkin hyvin vaikeaa ymmärtää. On kuin kuoleminen jotenkin kuviteltaisiin pahemmaksi kuin se onkaan. 

Huomaan tämän kyllä välillä muutenkin. Meinasin esimerkiksi kävellä raitiovaunun alle erään kerran yliopiston liepeillä, ja opiskelutovereiden sanottua, että olipa hurjan näköistä ja kamalaa jos jotain olisi tapahtunut, totesin, että liekö tuo nyt olisi ollut niin suuri menetys. He melkein suuttuivat. Kuulemma niin ei saisi ajatella. Luultavasti hahmoten tämän asian jotenkin keveämpänä ja moraalittomampana kuin he. Että on sattumaa, että on elossa, melkoinen  ihme kertakaikkisesti, ja että sekin on aika sattumanvaraista, milloin ja miten kuolee ja että kuoleminen on toisaalta myös ainoa yhteinen varmuus, joka meillä on. Mutta en osaa lopulta sanoa, miten paljon se sittenkään on yhteinen, koska kuolevaisuuteen suhtautuminen ei ole mitenkään kovin vakio.

Jännittävä kuitenkin tuo tuntu, että itselle on enemmän tilaa jonkun rakkaan kuoltua. En nyt tarkoita, että haluaisin erityisesti edistää kenenkään kuolemista, ei niin. Mutta että kun se tapahtuu, kaikki pelot ja kaipaus katoavat ja onkin voimakkaampi. Etukäteen on helppoa pelätä ja kaivata, elävien kaipaaminen on pirullista puuhaa. Kuolleita ei mitenkään menetä, joten ei heitä kaipaakaan. Voihan sitä tietysti olla eksyksissä ja yksin siinä mielessä, että tarvitsisi jotakuta vielä eikä häntä enää ole. Hmm. Mutta tarvitseeko näin aikuinen ihminen enää? Vaikeaa sanoa. Ehkä reagoisi eri lailla, jos kaikki tapahtuisi jotenkin nopeammin ja dramaattisemmin. Mutta saattohoidon jälkeen - ja oikeastaan kaikki läheiseni ovat kuolleet siten - päällimmäinen tuntu on helpotus ja voimaantuminen.

Tuntuu jotenkin uskomattomalta, että voi taas suunnitella esimerkiksi matkustavansa kohtaamatta sitä kysymystä, miten reagoi, jos onkin toisaalla, kun muutos tapahtuu. (Sen olen huomannut vaikeaksi: itselle on vaikeaa antaa anteeksi ettei ollut paikalla loppuun saakka tukemassa toista.) Ettei tarvitse tuntea epämääräistä huonoa oloa siitä, että haluaa edelleen elää myös omaa elämäänsä saattohoidon rinnalla, panostaa opintoihin ja liikuntaan ja työhön, tehdä rakukeramiikkaa, tehdä muutakin kuin olla vierellä ja kuulostella. Vaikka kuinka tietää, että omaishoitajan jaksamisen kannalta omasta elämästä kiinni pitäminen on tärkeää, se ei tunnu oikealta. Välillä sitä sitten vain itkee sen vuoksi, että pitää kiinni omasta elämästään myös, ettei halua täysin pimentyä päästään, ja että se tarkoittaa sitä, ettei ole ollut toiselle läsnä niin paljon kuin olisi periaatteessa voinut olla. Se tuntuu vain niin itsekkäältä, että on vaikeaa myöntää moista itsekkyyttä omaksi toimintamallikseen. Samalla kun kuitenkin perustelee itselleen, että ei, se ei ole itsekästä, että itsestäkin pitää pitää huolta, että jaksaa, pitää olla läsnä ja avoinna myös omille tarpeilleen. Koska jos syö omat voimavaransa loppuun, kuinka olisi enää antaa toiselle lämpöä ja tukea?

Näissä pohdinnoissa ja järkevän suhtautumisen ottamisessa on kyllä auttanut vissisti hierojana työskenteleminen. Hierominen on fyysisesti kuormittavaa puuhaa ja kaikki tapaamani hierojat ovat itse enemmän tai vähemmän juntturassa tietyistä työssä rasittuvista kohdista. Moni lykkää omia tarpeitaan hyvin pitkälle. Itse olen opetellut pitämään kiinni siitä, että minäkin tarvitsen hoitoa. Todella tarvitsen. Koska jos olen aivan juntturassa, en jaksa suhtautua kovinkaan myönteisesti asiakkaaseen, jonka vaivat vaikuttavat pienemmiltä mutta joka on psyykkisesti aivan uuvuksissa niiden kanssa ja haluaa minun tekevän niille jotakin. (Ei, rahalla ei voi ostaa myötätuntoa, vaikka hieronnan voikin ostaa - ja minusta hieronta ilman myötätuntoa on jotenkin kauhistuttava asia, joka lähestyy kummalla tavalla prostituutiota.)  En voi tehdä työtä sillä tavalla, että mieleni tekisi kuittailla, että ai tää on susta jumi ja kuule tietäisitpä millainen jumi mulla on, et sanoin yhtään mitään omastas, jos tietäisit. Ei: jos alan hahmottaa tällaisten ajatusten tulvehtivan mieleeni, tiedän, että olen hoitanut itseäni liian huonosti. Useammin hoitoon, enemmän itsen rentoutusta: oman tontin pitää olla kunnossa, että voin tehdä työni sillä lailla kuin haluan sen tehdä. 

Haluan tehdä sen kestävästi. Tuntuisi väärältä, jos joku asiakas joutuisi aistimaan kummallista kaunailua tai epistunteita rivien välistä.

Niinpä hoidatan itseäni, ja tätä olen koettanut tolkuttaa itselleni myös viime talvena. Että pitää mennä ja tehdä. Ei saa halvaantua vierihoitajaksi. Asiat voi hoitaa ilman möykkyilyä siitä, ettei repeää tuhanteen paikkaan yhtä aikaa. Mutta ei se helppoa ole...

Niinpä tunnen helpotusta kun kaikki päättyy näinkin sopuisasti. Ja olen käynyt liikkumassa ja kursseilla, opiskellut ja tehnyt töitä. Koettanut elää normaalisti. Olen nauranut ja kutsunut ystäviä kylään. Taustalla on ollut imuisa surun ja kauhun aukko, kiinni juuttumisen ansa, mutta olen sinnitellyt sen reunalla, pingottanut olemisen mahdollisen kauas sen nielusta. Ja nyt, äkkiä, olen vapaa. Ei tarvitse ponnistella pois päin mistään. 

Enkä tietenkään tarkoita sitä, että olisi väärin toimia saattohoitajana. Tai etten tekisi uudestaan niin. Tai että toivoisin, etten olisi nyt suostunut siihen. Mutta kyllä tämä tuntuu etupäässä helpottavalta.

Omituista, tuntuu että toivo viriää taas ja kaikki on vasta alussa. 

Aloitin nestepaaston kaksi päivää tapahtuman jälkeen. Ehkä on hieman hassua koetella itseään henkisesti tämän kaiken jälkeen, mutta on jo muutaman viikon ajan ollut paasto-olo, ja pääsiäinen taitaa olla kevään ainoa kohta, jossa hieronnoista on niin pitkä tauko, että sen ehtii tehdä. Mitään pahaa oloa ei ole tullut, eilen illalla tuntui nälkä, nyt sekin alkaa rauhoittua. 

Uskomattoman voimakas kiitollisuus siitä, ettei elämä tunnu tasaiselta, vaan että on ahtaampia ja väljempiä kohtia, ponnistelua ja luovuttamista, heikkoutta ja äkillisesti tulvahtavaa voimaa.

Harmaan kanssa

Kissan silmät katselevat mitään näkemättä siihen, mistä hengitykseni ääni kuuluu. Mitä se on aiemminkaan nähnyt, kysyn mielessäni, ja korjaan heti: paljonkin. Se on reagoinut siihen, siristänkö silmiäni, tuijotanko. Nyt voin katsella sen kasvoja vielä vapaammin kuin ennen. Sen silmiä. Kuperat peilit tai kuut, huone heijastuu niistä, häämötän niissä katseineni ja käsineni. Niissä ei ole sisäistä valoa tai liikettä tänne, niin kuin kauan sitten silmien ajateltiin toimivan: niiden ajateltiin erittävän pieniä hiukkasia, jotka leijailivat nähdyn luo. Ne vain kääntyvät, kohdistuvat hengitykseeni.

Miettiiköhän kissa, miksi nykyään elämme pimennetyissä huoneissa? Vai ihmetteleekö se ainoastaan, miten aiemmin pimeässä niin kömpelöt ihmiset ovat käyneet suvereeneiksi tässäkin olosuhteessa? Vai eikö sitä kiinnosta?

Toinen kissa etsii auringonläikät, kielikylpee niissä takajalka nautinnollisesti kohti kattoa sojottaen. Kylpeekö se valossa vai lämmössä? Vai onko niin, että se löytää lämmön valon vihjeen perusteella? Sokeutunut harmaa ei mene läikkiin. Se makaa kyljellään sängyssä ja kehrää itsekseen.

Sormeni harhailevat sen turkkiin. Sellaisia mattoja ei ole kellään. Jokaisen kissan turkki tuntuu erilaiselta. Mitä sitten, pian, kun en voi silittää tätä turkkia enää? Sanonko joskus jossain nälkäistä kulkukissaa silittäessäni, että sen turkki tuntuu kumman tutulta? Vai petynkö salaa ja hiljaa aina lupaavan oloista turkkia silittäessäni ja huomatessani, ettei mikään tunnu juuri siltä? Lakkaanko jossain vaiheessa odottamasta?

Millaista olisi luottaa ihmiseen kuin kissaan? Luottaa siihen, että vaikka se poistuisi pitkiksi ajoiksi eikä sitä tunnistaisi sen palatessa, se tunnistaisi kyllä ja naukaisisi käheästi eikä sitten enää voisi epäillä? Mutta eiväthän ihmiset palaa, hupsu, muistutan itseäni, ihmisiä ei voi noin vain loukuttaa lumeen jääneiden painaumien perusteella.

Kissaa saattohoitaessa muistan monia asioita, joita en muistanut aiemmin, en pitkiin aikoihin. Muistan sekopäisen matkan Kaarinaan, katsomaan piispanlinnaa, josta olin lukenut jostain historiallisesta teoksesta. Olin oikeassa sen suhteen, että vanhemmat suostuivat lähtemään linnapaikkakunnalle. Vahinko vain, että erään rähjäisen kiertävän sirkuksen eläinleiri oli pystytetty pellolle hotellin eteen eikä siellä ollut samanlaista tunkua hoitamaan hevosia kuin kaupungissa. Sain harjata joka päivä kaikki hevoset, sellaisesta en ollut tohtinut koskaan edes fantasioida. Hädin tuskin jaksoin raahautua piispanlinnaa katsomaan. Toki oli selvää, että olisin muutenkin mieluummin tehnyt kotimaan matkan sirkusta seuraten, mutta siihen vanhemmat eivät olisi ikinä suostuneet. Heillä taisi olla kurjaa sillä välin kun harjasin hevosia. Turun linnassa puolestaan ihastuin oppaan keskiaikaiseen vaatetukseen ja yritin vaatia samanlaista vaatepartta itselleni. Se ei osoittautunut menestyksekkääksi hankkeeksi.

Muistan äkisti ukkosen tuoksun, joka sekoittuu yleisen saunan kiukaan tuoksuun, perunamaan tuoksuun, sateeseen vaahteroiden ja haapojen lehdillä, polun puoliksi maahan hautautuneilla punatiilen kappaleilla. Kahvikuppien kilahduksen niiden laskeutuessa lautasilleen. Isoäiti ja tämän ystävätär näkevät metsän seinässä kuolleiden kasvoja. Jos tuulee väärästä suunnasta, tehtaan paskanhaju täyttää kaiken ja särkee päätä. Onneksi väärästä suunnasta tuulee harvoin.

Isoäidin hautajaisissa ystävätär ei naura, hän on vakavoitunut. Olen tottunut toisenlaiseen. Hän on kutistunut, muuttunut jotenkin parkkiintuneeksi ja ehkä vähän vanuneeksikin, hiusten sävy on räikeämpi, missä ovat kirjavat kukikkaat nutut, hän kättelee ikään kuin emme tuntisi. Seison kolkkona lihatornina, yliopiston äkisti kaikesta tästä vieroittamana, yliopiston vai seksielämän, tiedä tuota, äkisti aikuiset muuttuvat hauraiksi ja vanhoiksi ja vähän melkein kuin pelkäävät puhua, koska minusta tulee herra eivätkä he ole tottuneet puhumaan semmoisille. Heidän kannaltaan asioita helpottaisi, jos ryyppäisin ja asuisin veneen alla. Hehän uskovat alkoholisteilla olevan sielun ja että siksi on oikein antaa näiden kylpeä vaikkei näillä olisi aina rahaa maksaa. Alkoholistien kanssa he eivät jää tuppisuiksi. Tai ehkä riittäisi, jos ryhtyisin ainakin johonkin kansanomaisempaan puuhaan kuin opiskelemaan filosofiaa. Ieva, meinaan sanoa, muistatko kun käytiin Sallilta ostamassa käytettyjä kuppeja ja povaus? Miksi ihmeessä sinä minua haluat kätellä ja sanoa, että otat osaa ja että minusta on nyt sitten tullut aikuinen? Etkö sinä herramunjee näe, että tässä seisoo se sama tyttö? Mutta jähmetyn jotenkin siitä vieraudesta niin kovasti, että siihen se vaan jää, kättelyyn.

Vasta vuosia myöhemmin puhun Ievasta jollekulle, näytän miten tämä nauruun purskahtaessaan kiekaisi ja heitti koko rintakehän, kaulan ja pään takakenoon. Niiden jutut olivat aina härskejä tai pyhiä ja äärimmäisen varovaisia ja kunnioittavia. Mitään siltä väliltä ei puhuttu. Omaksun sen mukavuusalueen tuosta noin vain niinä kesinä, oloudun siihen, sävytyn siten.

Joskus tekee mieli puhua isoäidille, vaikkei tätä enää ole. Sanoa: No, sinä olit silloin sitä mieltä, että minulla on kutsumus ja minun pitää seurata sitä, olisitko voinut olla mukavampi ja kertoa minullekin, mistä siinä on oikein kyse, koska minusta näyttää että olen kiinnostunut vähän kaikesta mutten osaa erikoistua oikein mihinkään. Tai ehkä se kutsumus onkin säilyttää tietty epäilys, tietty etäisyys, niihin asioihin, joista suotaisiin oltavan yhtä mieltä. Tiedä tuosta.

Kun silitän harmaata, silitän samalla isoäitiä. Kaikki eivät osaa suhtautua siihen, kun sanon, että kissa on isoäitini, että tunnistin hänet heti ja hän minut, se oli selvää kuin mikä. Uskotko sinä sielunvaellukseen, tosissaan, voi joku kysyä. No en, sanon. Mutta tuo kissa on isoäiti. Ei minun tarvitse uskoa mihinkään sen kummallisempaan, eikä sekään tunnu uskomukselta. En osaa sanoa, miltä se tuntuu, paitsi ehkä tunnistamiselta: tunnistaa kissa isoäidiksi kuten tunnistetaan tietty puuro liian kuumaksi.

Nyt kissa totisesti tekee samaa kuin isoäiti: ennusteiden mukaan sen pitäisi alkaa voida huonosti, mutta tuolla se vain sokeana rymyää kirjahyllyyn syömään ja järskii ruokaa menemään äänekkäästi. Tuntuu väärältä, ettei haise ukkoselta. Paitsi että onhan isoäitikin elänyt talvia. Niistä en vain tiedä juuri mitään: molemmat vanhempani ovat aina inhonneet sisämaan pakkasia ja päästyään niiltä turviin rannikolle heitä ei ole saanut pakotettua niihin mikään. Kerran kävin siellä pääsiäislomalla. Silloin pihalla oli vielä lumikinoksia, katselin niitä porraskäytävästä sen laatan alta, johon on valettu talon valmistumisvuosi, 1916.

Äiti ja äidin sisko kahnaavat siitä talosta.

Jos se olisi muualla, sinne voisi muuttaa. Mutta mitä ihmettä tekisin siinä kaupungissa?

Ei siellä edes ole kysyntää yleiselle saunalle, joka on rakennettu melkein sata vuotta sitten.

En ymmärrä mitään puutaloista koska ne eivät kuulu lapsuuteeni. Lähimpänä puutaloa on ollut kalamajasauna sekä kirkon sisäremontista otetuilla akustiikkalevyillä vuorattu erämaja, jossa kyyn nahkoja säilytettiin suuressa lasipurkissa. (Ja majan alla lymysi suuri laatikollinen dynamiittia, joka löydettiin vasta ukin kuoltua.) Vanhan tiilitalon haju sen sijaan, sen tunnen. Viihdyn siinä. Porraskäytävä, kaappi jossa säilytetään tupakkatarpeita, tohveleita, päällystakkeja. Kahden ylemmän kerroksen asunnon ovet.

Kädet kissassa aprikoin, liekö tuo kaikki katoaa kissan mukana.

Kurri, kotletit, sutermullukat, pyörin varustettu potkukelkka, kirjavat kukalliset huivit ja nutut, tietynlainen villasilkki sormien alla, merinokissa, hiljainen hyrinä, varmuus siitä, että aina kun palaa, ovensuuta kohti hiipii kulmaton hahmo tervehtimään, kyöhnäämään läheisyydessä. Kovaa jollotettu kakkalaulu keskellä yötä, seinästä irti revityt palaset, kissan hämmentynyt hiljaisuus eläinlääkäriaseman lintujen täyttämässä äänimaisemassa. Kun sulkee siellä silmänsä, voi kuvitella päätyneensä jollain kummalla konstilla keväiseen metsään, joka näyttää kauempaa rosoharjaiselta suurelta ovelta ja sisältäkäsin valon läikittämältä uhmalta. Kissan ei edes tarvitse sulkea silmiä, koska se ei joka tapauksessa enää näe.

Sen keho tikittää samanlaisena aikapommina kuin meidän kaikkien kehot. Kysyn itseltäni jo ties monetta kuukautta, mitä tapahtuu sitten kun se on vietävä häkissä raitiovaunulla viimeiselle visiitilleen. Jos kaiken tämän odottaminen tuntuu näin raskaalta, mitä sitten käy? Kuinka moneksi päiväksi sukellan jonnekin jähmeään maailmaan, jolla ei oikein ole nimeäkään? Onko taas ostettava kilokaupalla punasavea ja muovattava kissoja? (Koiraveistoksia en koskaan vienyt poltettavaksi mihinkään. Lopulta kannoin ne biojätteeseen, vaikka veistoksista olisi voinut aivan hyvin liettää uudet savet.) Vai tunnenko pelkkää helpotusta, tai ennenkaikkea helpotusta, koska ainakin jokin asia on saanut lopullisen silauksensa?

En osaa lainkaan arvata.

Yksinäisyydestä

Jos olettaisin, ettei ihminen ole pohjimmiltaan yksin, yllättyisin ja pettyisin paljon enemmän tai useammin. En muista, missä vaiheessa aloin hahmottaa elämän ja ihmisyyden näin, mutta sen on täytynyt tapahtua melko varhain. Olen kirjoittanut siitä niinäkin vuosina, kun minulla oli koulussa kaveri. Olen siten melko varhain ymmärtänyt tai päättänyt ymmärtää, ettei ystävyyskään oikein ylety tuohon yksinäisyyteen saakka.

Tunteet ja elämänvaiheet eivät synkkaannu. Tuntuu, että mitä vanhemmaksi elää, sen selkeämmin tämän hahmottaa. Joskus aiemmin surin sitä enemmän. Nyt vain totean, tyhjänä ja hieman väsyneenä.

Miltä tuntuisi, jos mieltäisi maailman todellisimmillaan niinä hetkinä, kun on joku tai joitakuita, joiden kanssa aikataulut osuvat yksiin ja asia kuin asia synnyttää syvälle porautuvia keskusteluita? Niinä hetkinä kun mihinkään ei satu, ei särje, kiristä, huoleta? Miltä tuntuisi hahmottaa itsensä ennen kaikkia jonkin kompleksin osaksi, kuten olen joskus onnistunutkin tekemään vuosikaudet, osaksi jotain meitä? (Onnistun kyllä nytkin hahmottaamaan itseni osaksi elonkehää ja materioiden ja ideoiden kiertoa, mutta se on niin suuri kuva, että se ei enää ole mikään me, siihen kuoroon hukkuu yksi ääni ja valinnat tuntuvat kärpäsenkakkamaisen mitättömiltä.)

Tai oikeastaan - on jokin me, mutta se on hajoamassa. On se me, joka pelastui talvesta 2005-2006, heittelehti haaksirikkoisina kappaleina erillään ja kokoontui sitten yhdeksi. Kissat ja minä. (Koira on ollut täällä niin vähän aikaa, ja niin sattumanvaraisesti, etten ole onnistunut meistymään sen kanssa.) (Ja voi tietysti olla kyse siitäkin, että olen kadottanut kykyni meistyä?) Lohi tekee kuolemaa, hitaasti ja kipulääkkein kätilöitynä, ja kun muutamme tästä pois, Negaatio muuttaa Faunin luokse, koska se luottaa Fauniin enemmän kuin kehenkään muuhun, ja, no, minusta pitää valita sen asuinpaikka siten kuin se itse valitsisi, jos osaisi puhua ja vaatia kohteluaan omien halujensa mukaisesti.

Niin että ehkä mietinkin yksinäistymistä. En osaa sanoa.

Tuntuu niin kummalliselta että jo puolentoista kuukauden kuluttua kaikki on taas aivan eri tavalla. Eri ihmiset, eri asunnot. Sitten pitäisi jatkaa opiskelua niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, pitäisi tavata ihmisiä ja jaksaa käydä vesijuoksemassa. Kuuntelen puhetta lumesta ja sen tuomasta valosta enkä jaksa mainita, että minusta valo on aika pieni vastine märistä kengistä ja sukista. Siitä että tuoksut lakkaavat.

Jalka on taas kipeytynyt rasitusvamman kohdalta. Lähden aiemmin kotiin. Silitän kissoja, vien koiran ulos, niin pitää vain tehdä, vaikka astuminen sattuu särkylääkkeen takaa, koska en halua pyytää toisia, en halua sotkeentua heidän elämäänsä, heillä on oma yksinäisyytensä, oma tapansa nähdä asiat (ehkä minun pitäisi lopettaa blogin kirjoittaminen, koska näin kirjoittaessani pelkään heidän lukevan tämän kritiikkinä, kun koetan kirjoittaa kaiken vain toteavasti, ei ole mitään pelastettavaa, mitään ei koskaan ollutkaan pelastettavissa, olen matkalla kaiken aikaa, olin silloin ja olen nyt, ja ihmiset lähenevät, kohtaavat ja loittonevat) (ja vastustan edelleen pitäisiä, en ala sen tahtiin), koira iloitsee retkestämme, kissat kehräävät, työnnän pienen ruiskun harmaan suupielestä kielen päälle ja annostelen kipulääkettä pienissä pulsseissa. Konkreettisia toimia, joista ymmärrän hyvin vähän.

Yksinäisyyttä on nyt vaikeaa kuvata, koska se peittää kaiken nyt niin sakeana. Kummallista kyllä, se on läsnä vahvimmin niinä hetkinä, kun tietää tai kokee olevansa sidottu johonkin toiseen taloudellisesti tai muulla ei-spontaanilla tavalla. Kohtuullisuuden toivolla, ehkä. Jollain sellaisella epämääräisellä. Että tietää miten tuhoon tuomittua kaikki ihmistenvälinen vaihto on ja silti jatkaa, koettaa pysytellä ystävällisenä ja kohteliaana. Vaikka on kauempana kuin merenpohja ja taivaan kaareksi koettu väri. (Kummallista kyllä, sitten kun on luopunut kohtuullisuuden toivosta, tai miksi sitä nimittääkään, äkkiä kokee toisten läsnäolon ja avun kuumina ja koskettavina, melkein todellisempina kuin sen äänen, mielen, joka supattaa, nauraa, nyyhkyttää ja mitä äänet nyt tekevätkään, jäsentää maailmaa jollain tavalla, jonkinlaisena.)

Kun istuu toisten kanssa ja jalka tykyttää kipua, ajattelee toista maailmaa, sitä joka vastaa paremmin tuntemuksia. Ajattelee rantaa, marraskuista merenrantaa, jossa viima on työntänyt veden lietemaan poluille ja ruoholla on edelleen väri vaikkei se kasva. Sitä pimeyttä, joka on valaistujen polkujen ulkopuolella, huonosti kasvavaa suolamaata ja meren ääntä, yksinäisyyttä johon voi huutaa ja kirkua kenenkään hämmentymättä.

Haastatteluissa, joita teimme tanssivista ihmisistä yhtä harjoitustyötä varten, kuultaa läpi sisätilamaailman ja katumaailman kauheus. Liike, joka ei jäsenny kävelemiseksi tai istuen heijaamiseksi, on nimettävä tanssiksi, jottei itse leimautuisi hulluksi. Kun tanssii yksin kotona, tietää naapurien näkevän, ja on rohkaistava itseään mainiten, ettei siitä tarvitse välittää, koska hekin tanssivat puolisalaisissa eriöissään. Se, että saa liikkua jossain vapaammin, rinnastuu huumeeseen. Ymmärrän noita lyhyitä tuokioita paremmin kuin monia muita puheenaiheita.

Se yksinäisyys, että tietää olevansa yksin kokemustodellisuudessaan. Se omituinen tuntu, että on kuin sitä ja siinä koettua olisi jotenkin puolustettava ja perusteltava jollekulle - vaan kenelle? Omituiset päähänpistot ja päätökset, joihin oletetaan suhtauduttavan rationaalisesti. Vai oletetaanko? En tiedä! Tiedän hämmästyttävän vähän tästä maailmasta ja siitä, mitä oikeastaan oletan siitä.

Yhä useammin tänä syksynä on tuntunut siltä, ettei ole enää mitään sanottavaa kellekään. Olenkin kirjoittanut vain harvoin.

Raportteja ja oppimispäiväkirjoja tietysti kirjoitan, mutta niidenkin kanssa pysähtelen tuon tuosta miettimään, miksi teen niin. En oikein jaksa olettaa työllistyväni tuollekaan alalle. Tai onko se edes mikään ala. Olen kiinnostunut niistä samoista asioista kuin ennenkin, samat pulmat iskevät vasten naamaa. Ja välillä minulla on liian samanlainen olo kuin seitsemän vuotta sitten. Kaiken hajoaminen palasiksi, kykenemättömyys uskoa minkään jatkumiseen tai jatkumisen hedelmällisyyteen. No, toistaiseksi olen pystynyt syömään ja nukkumaan, koska minulla on hierominen. Se maadoittaa. Ja harmaa kissa: jonkun on annettava sille lääke. Ja koira: sitä on käytettävä ulkona, se iloitsee. Ilo tarttuu hetkeksi, ihailen harmaan kissan sitkeyttä ja uteliaisuutta. Entä sitten kun sitä ei ole enää antamassa minulle toivoa?

Koetan lohduttautua ajatuksella: Tulee uusia eläimiä, uusia ihmisiä, uusia asuntoja, uusia vuodenaikoja, uusia unia. En lohdutu. Yksinäisyys siellä alla pysyy. Niinä hetkinä kun se tihentyy ja kiristää sisäänsä siten että toisten kanssa on vaikeaa olla silloinkaan kun heidän kanssaan jakaa tilan, ajan ja puheenaiheen, tuntuu hetkittäin vaikealta hengittää. Kodilta tuntunut lakkaa tuntumasta kodilta. En osaa uskoa, että osaisin antaa kellekään mitään: ei sanoja, ei rakkautta, ei iloa.

Pysyttelen tässä tuntemuksessa ja tutkin sitä.

Puhuttelen sitä, nimeän sen ja muistutan sitä siitä, ettei se ole ainoa tuntemus. Jos se olisi kaikki ja kaikkialla ja aina, en huomaisi eli erottaisi sitä. Sen huomaaminen tuntuu todistavan, että muistan muunkinlaista olevan.