No shown iltana

Tänään oli pitkästä aikaa no show tunnillani: ei oppilaita. Kun aloin selvitellä asiaa, ilmeni, että peruttuani migreenin takia eilisillan tunnit, joku oli toimistossa asiasta sopimatta päättänyt perua myös tämänpäiväiset tuntini. Minulle tästä ei oltu ilmoitettu, joten poljin opetuspaikkaan vähän tuhneloisena ja hidaskäyntisenä mutta yhtäkaikkisen työkykyisenä.

Eipä se mitään, pyöräilin kotiin, ja koska moka ei ollut omani, saan palkan ensimmäisestä tunnista.

Käyn vielä hitaalla, mutta jaksan sentään jo lukea eivätkä kirjaimet rynnäköi toistensa kimppuun kuten eilen, kun katseen kohdistaminen oli yksinkertaisesti mahdotonta. Luen Gabor Maten Normaali on myyttiä, ja ilahdun hänen kirjoittaessaan riittämättömyydestä. Olen pohtinut sitä paljon. Se liitetään monesti ahdistuneisuushäiriöön ja ahdistukseen, mutta Mate nivookin sen häpeään ja pitää sitä häpeän yhtenä yleisimmistä nykyisistä ilmenemismuodoista.

Niin paljon kuin minulla on haavoja ja outoja lukkotiloja, riittämättömyys ei laukaise niitä. Nyt ymmärrän, tai siis, kuvittelen ymmärtäväni, ehkä, tätä paremmin - kun kirjoitin toista graduani affektien säätelystä, tajusin viiltävän selvästi, että vaikka minullakin on ollut ongelmani, ne eivät tunnu palautuvan häpeän emootioon vaan jonnekin ihan toisaalle, suruun ja pelkoon kai enimmäkseen. Häpeäkeskeinen tunnemaailma tuntui hurjan vieraalta ja sen suhteen olen ollut todella onnekas, onhan häpeä vaikeimmin säädeltäviä tunteita. Olen seurannut somessa ihan ammatillisenkin kiinnostuksen takia riittämättömyys- ja riittävyyspuhetta, ja sitä, miten monessa "sinä riität" nostaa valtavaa vastareaktiota, kuohuntaa ja suuttumusta. (En siksi nykyään juuri käytä tuota ilmausta opettaessani, pyrin olemaan täsmällisempi ja jos haluan sanoa jotain kokonaisvaltaisempaa, sanallistan muodossa, joka ei aiheuta niin välitöntä raivoa.) Se kaikki tuli itselleni ihan puun takaa, koska muistan ensimmäisen kerran, kun minulle sanottiin, että riitän: mikä lämpö, mikä ilo, totuuden tunnistamisen tulvahdus - näin on, totta kai riitän, mutta ihanaa, että muistutit. (Ja sitten, koska riitän tällaisenaan, aina toisinaan ristiriidat instituutioiden kanssa: mikset tavoittele enempää, mikset tee enempää työtä, miksi sitä, mikset tätä. Tässä yhteiskunnassa suhtaudutaan aika nuivasti siihen, jos ei koko ajan ole änkeämässä itseään saavutuksiin jonkun toisen asettamissa aikatauluissa!)

Matea on mukavaa lukea, koska hän kykenee johonkin, mitä esimerkiksi kukaan jännevaivani hoitavista tahoista ei kyennyt: hän ottaa huomioon, että sairaudet puhkeavat tietynlaisissa tilanteissa. Minusta on edelleen jotenkin käsittämätöntä, että vaikka kerroin jokaiselle hoitavalle taholle, että jalan hajotessa oli runsaasti taustahälyä - koronan myötä taloksi asettuneet univaikeudet ja hermoston ylikuormitus, sitä kaikkea pahentanut äkillinen ja väkivaltainen kissamme kuolema siihen samaan sänkyyn, jossa yritän nukkua öisin, kuukauden zombijakso surusta tunnemykkänä - oikeasti, kuukausi ilman yhtään ilonpilkauksia pienistä asioista, ilman tavanomaista nauruherkkyyttäni ja hyväntuulisuuttani, en ole ennen semmoista kokenut - ja unesta jatkuvasti painajaisiin heräilevänä jalan hajoamiseen saakka - joka ikinen heistä sivuutti sen, mitä kerroin. Työterveyslääkäri tarjosi, että voi kirjoittaa lähetteen työpsykologille, jos haluan puhua jollekulle kissan kuoleman aiheuttamista tuntemuksista, mutta sanoin hänelle, etten ajattele surua minään, minkä voi puhua pois, että on siviilissäkin ihmisiä, joiden kanssa voin puhua, että olen kirjoittanut tämmöisistä asioista gradunkin, ja tiedän, että suru on hitaimmin säädeltävä emootio, sille vaan pitää antaa aikansa, joten ei kiitos. Että ajattelin vaan, että taustatietona tuosta jalan hajoamisesta. Mihin hän sanoi, ettei jalka suruun hajoa. Eikä ilmeisesti myöskään unettomuuteen tai hermoston ylikierroksilla käymiseen - kaikkea sitä. Ikään kuin uni ja tuki- ja liikuntaelimistön palautuminen eivät olisi missään yhteydessä toisiinsa. Jokainen enemmän liikkuva saattaa tässä vaiheessa vähän naurahtaa. Kaikki meistä ovat varmasti huonosti nukutun yön jälkeisen treenin jälkeen kiroilleet sitä, miksi ei älynnyt ottaa keveämmin. 

Pohjimmiltaan luen Matea kuten kai kaikkea muutakin: koetan ymmärtää niitä ihmisiä ympärilläni, joita en osaa niin helposti ymmärtää. Koetan ymmärtää, miten joku voi sanoa, ettei jossain asanassa "tunnu miltään" vaikka heillä varmasti on sykkivä sydän ja hengittävät keuhkot, koska he pysyvät elossa koko tunnin ajan, koetan ymmärtää vanhaa ystävää, joka loukkaannuttuaan kääntyi pois ja vaikeni sen sijaan että olisi samoin tein vaatinut saada selvittää asiaa tai tehnyt niin kävelylenkillä käytyään ja ensin itse rauhoituttuaan. Tai koetan ymmärtää sitä ystävää, joka tulistuessaan soitteli kaikki kaverit läpi ja kyseli, oliko heistä hänen kohtaamansa käyttäytyminen eettistä vai ei. Ja tiedän, että omat luontumukseni vaikuttavat toisista ihan yhtä hankalilta käsittää. (Emme elä yhtenäiskulttuurissa.) Joskus itsenikin on vaikeaa ymmärtää omia luontumuksiani, vaikka tietysti olen niiden kanssa pahanpäiväntutut jo pidemmältä ajalta. Vaikka en triggeröidy riittämisestäni, on monia muita asioita, joista osaan kilahtaa. Kuten me kaikki. Tai ainakin kaikki ei-valaistuneet, eli käytännössä kaikki. 

Nyt takaisin lukemaan. Olen saanut lahjaksi kokonaisen illan, ja kirjaston kirja tuoksuukin vielä uudelta. 

Parempi tietää

Aivan absurdi päivä. Ukostaa, jyrisee, salamoi, välillä sade piiskaa. Vompsu saa kuulla isänsä olevan kuolemassa toisessa kaupungissa. Hänen on äkkiä pakattava matkatavarat mukaan. Ei tiedetä, kauanko kaikki kestää. Se voi tapahtua ennen hänen perille ehtimistään, tai ensi viikolla tai sen jälkeen. 

Voi olla, ettei mitään tapahdukaan. Että jälkeenpäin asialle hymähdetään: väärä hälytys.

Kaikki on haurasta. Eilinen ilta kului migreenin ruuvipuristimessa. Tänäänkin kaikki on vielä epävakaata vaikka kipu onkin lientynyt niin että voi taas haluta olla olemassa. (Tämä kirjoittaminen ei ehkä ole viisain tikki tässä vaiheessa mutta haluan prosessoida.)

Ja tänään, juuri ennen Vompsun isän uutisia, tulivat tulokset verikokeesta, johon varasin ajan itselleni pari päivää sitten tajuttuani, että niin, olen kohta viidenkymmenen, eikä minulta ole ikinä mitattu kolesteroleja, vaikka molemman puolen suvuissani on saatu sydänkohtauksia urakalla. Ihmiset, jotka ovat olleet hyvässä kunnossa ja syöneet terveellisesti. No, tuloksista näkyy, että kolesterolit ovat hyvällä mallilla, samoin kalsiumit ja raudat, joista jälkimmäinen on itselläni perinteisesti paukkunut lähinnä ylärajojen tuntumassa. Mutta vitamiinit ovat poskellaan, nekin otettiin kasvissyöjän pakettitutkimuksessa. Pelkäsin, että B12 on edelleen vähän alamaissa, koska olen ennenkin saanut megaloblastisen anemian, vaikka tuolloin popsin tuota vitamiinia purkista. 2005 lääkäri neuvoi syömään oikein reilua valmistetta, ei mitään 100 % päivän tarpeesta -pihistelyä. Sen seurauksena B12-tasoni ovat Homo sapiensin mittausarvotaulukon ulkopuolelta. Laboratorio tulkitsee, että lienen saanut juuri pistoksen suoraan lihakseen. Hyvänen aika. Taitaa olla aika vähän pienentää annosta, vaikka kuinka lääkäri suurempaa annosta suosittikin. (Tietenkään näitä ei jälkikontrolloida, mitäpä sitä turhia.) D-vitamiinista taas olen pelännyt, syönkö sitä liikaa, kun olen syönyt korkeinta turvalliseksi Suomessa mainittua annosta päivässä (100 mikrogrammaa) kesät talvet jo vuosia. Ja paskan marjat. Olen reippaasti viitearvon alapuolella, vaikka olen kuinka ottanut vitamiinini öljyyn uutettuna ja runsaimmin pähkinöitä sisältävän aamiaisen kyytipojaksi. Se ei vain näytä imeytyvän. Nyt on elokuu, arvojen pitäisi sikäli olla korkeimmillaan vuodenkierrossa. On ollut kuuma kesä ja olen riekkunut kaikki päivät ulkona shortseissa ja topissa ja silti arvot ovat aivan paskat. Tämä on ensimmäinen kerta ikinä, kun minulta mitattiin D-vitamiinit. Ei ihme, että olen ollut vuosikausia altis sairastumaan ja olen kerännyt kaikki flunssat, eikä ihan keveinä versioina. Millainenhan taso on ollut vuosina ennen kuin aloin popsia tuota korkeampaa annosta ja menin suositusannoksella 10 mikrogrammaa? En oikeastaan edes haluaisi ajatella tätä. Mitenhän lienee koronarokotussuojankaan laita, kun D-vitamiinia on seerumissa ollut pistohetkillä aivan liian vähän?  No, ei auta kuin ottaa uusi yritys D-vitamiinin kanssa, vaikka rokotteen kanssa sitä ei tietenkään saa. Tilasin suun limakalvolta imeytyvää D-vitamiinia, koska selvästi suolistostani se ei imeydy yhtään mihinkään vaan tulee suoraan läpi. Ja verikokeeseen on selvästi mentävä uudestaan muutaman kuukauden kuluttua tarkistamaan, alkaako uusi lähestymistapa purra. 

Jospa vaikka minusta tulisi ihminen, joka ei ole koko ajan sairaana! Ties miten tämä vaikuttaa nivelkipuihinkin. Tai jopa tähän tiikeriin kallon sisällä.

On levottomuutta herättävää tietää. Ja silti, on parempi tietää. Voi edes yrittää tehdä asioille jotain. Mutta ei minua lainkaan hämmästytä, että sain migreenin sen jälkeen kun kävin verikokeessa; liikaa kiihdyttäviä asioita.

Ihmettelin laboratoriossa hoitajaa, joka ihmetteli, miten tulin tutkimukseen ilman lähetettä. Tähän pääsee ilman lähetettä, sanottiin teidän netissä, takeltelin. Niin mutta - jos mikään ei ole vialla, hän sanoi. Ei sitä tiedä, sanoin. Kai sitä voi kerran elämässään kolestorolit ottaa. Niin joo, hän sanoi. Niin varmaan. Hyvä kun pidät huolta. Mutta jännä kun sulla ei ole siihen lähetettä, yleensä ihmisillä on. En jaksanut alkaa valistaa siitä, miten freelancerilla ei ole työterveyttä ja miten julkiselta ei saa lähetteitä yhtään mihinkään ellei ole pää kainalossa. (Sitä paitsi luettuani erinäisten tahojen parahduksia julkiselta puolelta ei minulla olisi sydäntäkään sitä puolta kuormittaa, kun kerran on rahaa mennä yksityisellekin testiin.)

Tunnen itseni aika hauraaksi taas kun on mitattu ja analysoitu ja asioita on pielessä. On helppoa kuvitella, että asiat ovat kunnossa ja sitä vaan varmuuden varalle tsekkaa. Ja sitten ei se olekaan niin. On hankalaa, kun tavallaan on ainakin kuvitelmissaan ihan vahva ja jaksava ja perusterve mutta sitten on kaikenlaista outoa pikkukremppaa, imeytymättömiä vitamiineja ja flunssaharavuutta ja migreenien inhottavia aaltoja ja välillä nivelrikon täysstoppi. Olisi myös jotenkin loogisempaa, että huomaisi jonkin asian puutteen, jos ei olisi yrittänyt siitä asiasta pitää huolta. Mutta eihän elämä niin mene. Sitä voi vaikka kuinka yrittää pitää huolta ja silti menee pieleen. On tavallaan aika ironista, että vanhan koiran terveydestä tiedetään niin paljon enemmän kuin meidän ihmisten terveydestä. Se käy sentään laajassa verenkuvassa joka ikinen vuosi. 

Ajattelen Vompsua, joka istuu veljensä autossa ja matkaa kohti isäänsä. Voi olla, että matkaan ylihuomenna perässä. Lennän, koska se on koronan kannalta järkevintä, samoin migreenialttiuden. En ole erityisen innokas lähtemään mihinkään, haluaisin vain olla täällä turvapesässä, antaa migreenin mennä kunnolla ohi, mutta voi olla, että minua tarvitaan. (Niin vaikeaa kuin sitä tarvetta onkin ymmärtää. Kuka tahansa muukin voisi sanoa ne samat asiat mielenterveysturvaihmisenä, mutta tietysti kuka tahansa ei ala siihen souviin. Eikä Vompsu ehkä kelpuuta ketä tahansa. Mutta suoraan sanottuna en pidä itseäni henkilönä, jota kannattaisi tuoda kuolinvuoteille, synnytyssairaaloihin tai häihin - niihin olen aivan liian affect alien. Tuntuu surulliselta ajatella, että no niin, sitten taas loukkaan jotain tuntemalla väärin. Vaikka kuinka pitäisinkin turpani kiinni, siitäkin voidaan loukkaantua.) Jos vointi tästä kohenee ja maailma lakkaa heilumasta ja valo ärsyttämästä silmiä (nakutan tätä paitsi minimikirkkaudella, myös aurinkolasit päässä), menen sinne, missä tarvitaan. Lähtöpäätöksessä olisi parempi tietää, onko migreeni kunnolla taputeltu vai ottamassa uudelleen vallan. Muistan viimeisen Turun-matkani: olin lievässä migreenissä koko viikon. Se oli hajottavaa. Sain hoidettua hommat, mutta kaiken muun ajan taisin maata lainakämpän lattialla märkä pyyhe kasvoilla. Mietin silloin, se oli keuhkokuumeen jälkeinen syksy (jolloin oli vähintään migreeni kuussa, ja enimmillään migreeni viikossa), tunnenko itseäni enää ikinä terveeksi ja pystyväksi. Olisin silloin ilahtunut, jos olisi tiennyt, miten monia hyviä päiviä esimerkiksi pandemian aikana on ollut. 

Ajattelen myös vanhaa koiraa. Sille jokainen ero on niin sydäntäriipivä, että tuntuu vaikealta tuottaa sille pettymys. Olen koiraan paljon kiintyneempi nyt kuin silloin kun se oli nuorempi ja itsellisempi.    

Sitten kun ukkonen loppuu, ihmettelen epäilemättä hiljaisuutta. 

Kivusta ja toimintakyvystä

Juuri ennen tuplatuntia isken varpaani tikkaisiin, jotka on tuotu välinevarastoon kai desinfioitujen mattojen kuivaustilan lisäämiseksi. Kipu säteilee pitkälle, kiroilen antaumuksella ennen kuin muistan, että ai niin, olin töissä. Hiljennän itseni, suoristan ryhdin ja kävelen tilaan. Ihmisiä tipahtelee tunnille, olemme vasta aloittamassa. Kannattelen tunnelmaa, rupattelen, suuntaudun täysin ulospäin. Teetän aluksi kuuntelutehtävän, jotta saan istua hetken ja tasata hengitystä - ja kokeilla, onko varvas kenties murtunut. Ei ole, totean, mutta jotenkin oudosti se sojottaa. Pidätän hengitystä, kun tartun varpaaseen ja kiskaisen sen traktion kautta paikalleen. Ja sitten onkin aika lähteä liikkeelle. Enimmäkseen varvas ja sen tykyttely ei mahdu tajuntaani. Joitain asioita näyttäessä kipu vihloo ja haluaisin huutaa mutta ajattelen, että se on vain varvas. 

Toisen tunnin aikaan olen jo niin syvällä ammattiroolissa, että vaikka puhun siitä, ettei kivun päälle jäädä koskaan marinoitumaan, olen tavallaan unohtanut varpaan ja oman kipuni. Vai mitenkä on - jos kipu ei mahdu ammattirooliin, onko sitä olemassa? Vasta desinfioidessamme apuvälineitä tunnin jälkeen muistan, että iskin varpaan. Ne voivat olla äkäisiä, ajattelen ohimenevästi.

Yllätyn, kun junasta pois pimeään jäädessäni onnun. On vaikeaa olla varomatta varvasta, vaikka ontuminen on tietysti pahinta, mitä ihminen voi tehdä tuki- ja liikuntaelimistölleen. Pakottaudun kävelemään symmetrisesti, mutta se osoittautuu henkisesti niin raskaaksi, että jo ennen maskin riisumista tiedän, että haluan kaupasta lohtupizzan. Onnun maskitettuna kauppaan, joka on matkan varrella, ostan vegaanipizzan, onnun kotiin. Edes maskin ovelan näköiset leopardit eivät nyt lohduta. Koetan olla ontumatta. Nyt kun ammattirooli ei suuntaa minua ulospäin, varvas ottaa kaiken takaisin korkojen kanssa. 

Kotona kengistä ja sukista päästyäni totean varpaan mokoman kukkivan villeissä väreissä. Syksymuotiväri luumunpunainen (onko syksyä, johon luumunpunainen ei kuulu, en tiedä muodista mitään, mutta kuvittelen luumunpunaisen kuuluvan syksyihin jollain automaattiasetuksella) vaihtunee jossain välissä myrskypilvenmustaksi, kellertyy, vihertyy. Hampaita harjatessani kutsun varvasta muotivarpaaksi. 

Yö pakottaa kekseliäisyyteen ja luovuuteen. Miten nukutaan varpaanlevittimet jalassa painopeiton alla muotivarpaan kanssa? Jalkaterän hermokipu hyökkää taatusti takaisin, jos päästän jalan kipusuppuun tai en saa tarpeeksi syvää unta. Herään joka kerta, kun lähden kääntymään - hienosti opin, miten kehon takaketjun on aktivoiduttava kylkeä käännettäessä jopa keskellä unia. Ajattelen pöppörössä, että taas minusta tulee viisaampi liikuntaa ohjaava, että iloitse tästä, pöhkö, mutta oikeasti yöllä itkettää. 

Nyt on aamu ja uusia jännityksiä. Kestääkö varvasrakas päivän opetukset vai onko haettava saikkua? Onko perjantain odotettu sieniretki peruttava? Ja ylipäänsä, mikä se tällainen kipusuhde edes on?

Muistan äkkiä muistoja, joita en ole ajatellut oikeastaan koko pandemian aikana mutta jotka sitä ennen olivat pinnassa, koska koetin tapailla ihmistä, joka suhtautui kipuuni oudosti. Kun onnistuin tiskatessa hajottamaan lasin ja sain reippaasti tikkejä vaatineen haavan, hän olisi halunnut liimata haavan pikaliimalla kiinni sen sijaan, että sain mennä lääkäriin. (Tietysti menin lääkäriin - ajoin sinne bussilla, jonne vuosin sievän verilätäkön. Kädestä tulee verta aika turakkaan tahtiin.) Kun jälkikäteen keskustelimme tapahtuneesta, hän vain totesi, ettei kestänyt hätääni. Totta kai minulla oli hätä - haava oli luuhun saakka eikä verenvuoto tyrehtynyt ja koin valtavaa hämmennystä, kun hän koetti kieltää minua lähtemästä lääkäriin. Jotenkin häntä hävetti niin kovasti, että olin loukannut itseni, että se olisi pitänyt piilottaa. Saman ihmisen kanssa teema pääsi toistumaan kolmesti, kolmella eri matkalla. Kaksi kertaa olin kuumeessa ja sairas, kerran iskin varpaani juuri vastaavalla tavalla heti ensimmäiseksi laivaan päästyämme. Joka ikisellä kerralla hän koetti kieltää sen tosiseikan, että tarvitsin lepoa. Hän ei voinut ymmärtää, miksi en halunnut kävellä ravintolaan, seksiä tai mitä kaikkea hän nyt olikaan matkalta odottanut. Ne olivat outoja tilanteita - että on itse sairas tai satuttanut itsensä ja jo sen takia hieman surkeana ja levoton ja toki itsekin pettynyt siitä, ettei lomasta tullut ihan semmoista kuin olisi halunnut, ja sitten vielä koettaa selvittää toiselle, että ei, en ole sinulle loukkaantunut tai vihainen tai protestoi, vaan minua sattuu, ja haluan nyt vain levätä hetken, ja katsotaanko huomenna uudelleen, jooko. Vielä masentavammalta tuntui se, että joskus puhuessamme suhteen jatkumisen mahdollisuuksista, tai oliko se ylipäänsä suhde edes, hän nosti nämä asiat esiin: hänestä ne osoittivat sitoutumiseni puutetta ja sitä, ettei suhteella oikeastaan ollut mahdollisuuksia. Miten saatoinkin olla niin kömpelö, että menin pilaamaan matkan? (Miten saatoinkin olla niin rakastunut?)

Jos olisin hivenenkään taikauskoisempi tai universumi puhuu minulle -henkisempi, tässä olisi hyvä kohta naksahtaa. Nimittäin yhdelläkään matkallamme en pysynyt terveenä. Tietysti tässä olisi hyvä kohta naksahtaa myös siinä mielessä, että alkaisi epäillä, oliko sairas lainkaan vai kuvittelinko vain. Mutta tiedän kyllä, että olin - kuume ja musta, turvonnut varvas ja jalkapöytä ovat aika luotettavasti todettavissa. Sormenkin ompelusta löytyy kirjaus omakannasta. 

Olen kirjoittanut ennenkin siitä, miten outo sairaus- ja kipukäsitys itselleni muovautui lapsena. Vanhempanihan aina säikähtivät aivan kuollakseen pienintäkin kipuani, valittivat niin kuuluvasti ja kärsivät niin silminnähden, että opin aika nopeasti pitämään heidät paremmalla tuulella piilottaen kivut ja kuumeet niin pitkälle kuin vain suinkin pystyin. Tuossa suhteessa, jota yritin muutaman vuoden ajan, kaikki se tauhka nousi kunnolla pintaan. Kun suhde tai mikä se nyt hänelle sitten olikaan kuihtui viimeistään koronan myötä täysin - olemme jutelleet vain kerran puhelimessa ja sovimme, että hän soittaa seuraavan kerran, mutta en usko, että sitä kertaa tulee - osa minusta oli hyvin helpottunut siitä, ettei minun enää tarvitsisi perustella kellekään, että ei, en protestoi, olen sairas, ja että sairaana saa levätä. Semminkin kun se suhde sai minut pohtimaan tosissani, olenko ehkä jonkinlainen sosiopaattiseksuaali (onhan niitä sapioseksuaaleja jne myöskin), koska seksuaalisen nautinnon kannalta olen kukoistanut parhaiten suhteissa, joissa minua kohdellaan melko tylysti, ja miten sen loppuminen sai toisaalta elämään tyytyväisyyden korostumaan ja tuntui pitkästä aikaa siltä, että tiedän taas, kuka olen ja mitä haluan (ja että vaikka kuinka loistelias sosiopaattiseksi ei ole pohjimmiltaan se, mitä haluan, se on aivan liian monimutkikas kuvio muun elämän kannalta vaikka seksi olisi kuinka maailmoja mullistavaa), nyt tietysti mietin, olenko sittenkään rajojeni sisällä, tässä kehossa ja mitä näitä nyt on - olenko sittenkään juurtunut kokemukseeni, ja missä määrin oma käyttäytymiseni on ruokkinut tuossa edesmenneessä suhteessa kivun väheksyntää, kun kerran nyt ihan vain ammatti-identiteetin pukemalla olen onnistunut kieltämään kipuni ja säilymään toimintakykyisenä. Eihän kukaan meistä ole sillä tavalla määräinen, ettei vaikuttuisi toisista ympärillään. Jotenkin karmiva ajatus, että onnistun omalla häilyvyydelläni kutsumaan toisista esiin kivun ja sairauden vähättelyn moodin. Varmasti siihen pitää olla jokin esivalmius kyllä - eilen kun viestin Vompsulle ja Faunille, että satutin varpaan, kumpikaan ei kommentoinut siihen, että kuvittelen varmaan vaan, vaan voi ei, ja heti tuntui sallitummalta olla vähän itkuinen ja lohtupizzaa halajava.

Aamu: makaan sängyssä ja jännitän, mitä tapahtuu, kun koetan nousta jaloilleni. Toki kyseessä on vain pehmytkudosvaurio, mutta nekin saattavat olla aika äkäisiä ja turpeita. En haluaisi joutua saikulle. Enkä halua satuttaa itseäni lisää sillä preferenssillä, että en halua joutua saikulle. Tiedän, että varvas paranee, koska en ole ensimmäistä kertaa tätä pappia kyydissä. Enkä haluaisi syödä särkylääkkeitä ja haluaisin kävellä metsissä ja ja ja. Etenkään en halua mennä lääkäriin, joka vääntelee kipeää kohtaa. 

Mietin, millaista olisi, jos olisi kehoonsa ja sen loukkaantumisiin jotenkin yksinkertainen suhde. Jotenkin - selkeä. Mutta lieneekö sellaista kellään?

Viimeinen lomapäivä

Toisiksi viimeisen lomapäivän lopussa ymmärrän erehtyneeni erään suuren ja painavan riskianalyysin kohdalla - en ole tarkistanut riittävästi taustamuuttujia ja äkisti tajuan edenneeni ratkaisuihin, joihin en olisi edennyt mitä todennäköisimmin, jos olisin tiennyt taustamuuttujien todellisen laidan. Nauran useita kertoja asian tajuttuani ja puhuttelen itseäni lempeästi mutta päättäväisesti: shit in, shit out. Olenhan sentään parantumassa flunssasta ja väitösväsymyksestä ja lomaakin on vielä päivä. Ja tuntuu jotenkin helpommalta nauraa kuin jähmettyä tai lysähtää. Virheitä sattuu - eteenpäin - helppona ja rohkeana, vankkajalkaisena ja robustina - ei tässä mitään!

Nukun yön hyvin mutta seuraavana päivänä - tänään - en oikein tahdo tunnistaa kehoani, sen rajoja ja tapoja. Koetan nukkua päiväunet, keho värisee holotnaa. Vien koiran ulos, mieli harhailee seiniä katua lumituiskua, koetan juoda paljon ja lämmintä, olla luiskahtamatta takaisin sairastamiseen, ei, en halua ajatella sellaisia asioita, huomenna on töitä, on mentävä työhön, muistettava kirjata joulutaukoa edeltänyt sairaana oleminen kalenteriin. En yksinkertaisesti suostu siihen, että mitään on vialla. Menen joogatunnille. Eikö jooga auta? Kyllä, joogasta tulee lämmin olo, päätän. Päätös uppoaa mieleen mutta keho ei alistu mielen pakkopaitaan. Kesken kaiken joogatunnilla kaiken satuttua ihan älyttömästi, kaiken sellaisen joka ei normaalisti satu, keho alkaa väristä, ensin lantiosta ja levittäen neurogeenista tärinää reisiin, rintakehään, yläraajoihin. Kun pureksin huuliani hämmentyneenä ja koettaen löytää edes jotain voimaa, jostain, huomaan ylähuuleen paisuneen finnin. Värinä kasvaa tärinäksi ja se pusertaa vettä silmistä ikään kuin keho ei jaksaisi pitää kaikkea juotua kuumaa nestettä sisässään.

Mitä tämä on, kysyn keholta, kuuntelen kunnolla sitä ensimmäistä kertaa päiviin. (Olen pitänyt joulutaukoa dynaamisemmasta joogasta ja tässä on seuraus: olen kasannut valtavat jännitykset niitä mitenkään ihmeemmin tiedostamatta.) Keho vastaa tärisemällä lisää ja kääntämällä itkuisuutta isommalle.

En ole selvitä kotiin. Kävelen spagettijaloilla, jotka värähtelevät holtittomasti. Kaikki itkettää. Kadun märkyys, puut, seinät, ovet, kotimatkan pituus - koska ajattelin, ettei minulla ole varaa raitiovaunulippuun, mitä ihmettä, en muista edes saavani kuukausipalkkaa toistaiseksi - , naurettava huoleni toisten hyvinvoinnista kun en osaa pitää omastani huolta, liikaa ihmisiä emootioita uusia ystävyyksiä kaikkea, koko keho on luhistua sen kiihdyttävän hyöyn alle, pelkään niin etten pysty etenemään, en halua ottaa seinästä tukea, en halua kertoa kellekään, miten palasina olen, kotona teemme kämppiksen kanssa kastanjoita ja itkettää mutta sullon sen rintalastan taa ja syön kastanjan toisensa perään ja varaan salaa aamuksi ajan työterveyteen, koska sattuu liikaa ja palelee usea villapaita päällekkäinkin.

Ota särkylääkettä, viestittää tiimitoveri, jolle ilmoitan saapuvani myöhässä, lääkäriajan jälkeen. Järjen ääni! Paarustan lääkekaapille ja syön kuuliaisesti parasetamolin. Tunnen itseni pitkästä aikaa kentauriksi. En osaa sanoa, onko se hyvä vai huono juttu, pohdin sitä hetken ja sitten pudotan siitäkin langasta otteen ja sallin itseni suistua uneen. 

Juhlat & laskeutuminen

Juhlista on nyt viikko - ensiksi Vompsun väitös, parveilevat laumat kuuntelijoita ja väitöksen jännittävät käänteet kellon takuttaessa pitkälle iltapäivään, sitten paniikkikiirehdintää bussilla kohti kotia, pöytien valmiiksi läiskiminen, salaattien kulhoihin kauhonta, koko sähikäismäinen loppurutistus urakassa, jota oli hivutettu osaksi arkea jo viikon ajan tekemällä ruokalaji kerrallaan pakkaseen tai jääkaappiin. Vieraat saapuivat kotiimme ennen aikojaan ja kiljuimme Kalifornian-naisen kanssa että älkää nyt päästäkö niitä sisään, kaksikymmentä minuuttia vielä, vastapäätä on kahvila, mutta totta kai Vompsu päästi sukunsa sisään ja me telkeydyimme keittiöön hermostuneina. Sain viimeinkin tilaisuuden käyttää sinistä samettimekkoani, joka muistuttaa kovasti samettimekkoa, jota käytin lapsena joulujuhlissa.

Juhlat hämmentävät itseäni. Ensinnäkin kohteliaisuudet - en oikein ymmärtänyt, miksi helvetissä minua onniteltiin jostain, mitä Vompsu on mennyt tekemään, ja vielä siitä ihan hyvää palkkaa nostaen. Ja toiseksi, sain pidellä kielestäni jokseenkin kaksin käsin ollakseni vastaamatta ulkonäköäni koskeviin arvostelmiin, että no totta helvetissä säteilen, koska satun ovuloimaan. Olen vähän huono tällaisessa kommunikaatiossa, jossa naisen paikka määritellään hänen miehensä saavutusten ja hänen ulkonäkönsä kautta - vaikkapa sen sijaan, että naiselta kysyttäisiin, mitä hän on viime aikoina puuhaillut, mitä ideoita leikittänyt mielessään ja niin edelleen. Tarkoitan: onhan meillä jotain omaakin tässä maailmassa. Kaikkein oudoimmilta tuntuivat kommentit, että olin auttanut Vompsua niin paljon väitöskirjan kanssa. Ei se nimittäin pidä alkuunkaan paikkaansa. En tiedä, millaisia suhdekuvioita ihmiset oikein kuvittelevat toisten pyörittävän, mutta totuuden nimissä: en ihan taatusti ole auttanut väitöskirjan kanssa ja jos jotain olen saanut aikaan, niin viivästystä ja hämmennystä.

Onneksi ruokintavastuu oli itselläni. Ilman sitä olisin joutunut kaiken aikaa istumaan juhlaseurueessa. Nyt saatoin livetä keittiöön. En halua istua juhlaseurueissa. Ylipäänsä, en halua istua. Ja ajattelin: no niin, nyt hengittelen tämän lävitse. Tunsin toki itseni pahaksi ihmiseksi, koska sanoin Vompsulle hengittämisasian jo aamullakin - että pitää vaan hengitellä päivä läpi ja sitten se on ohitse. Hän melkein suuttui siitä, ja ehkä sen olisi voinut jättää toteamattakin ja sanoa vain, että anna minun olla rauhassa, tunnen itseni kynnysmatoksi, koska kaikista sopimuksista oli laistettu useat kerrat ja en voinut kuin niellä sen seikan, että olin mennyt lupaamaan ruoat tähdentämättä riittävän tarkasti etukäteen, ettei vierasmäärää kasvatettaisi.

Hetkittäin olin hyväntuulinen, hetkittäin niin vihainen, että mietin ulkovaatteiden päälle kiskaisemista ja kaduille pakoon painelemista. Selvisin kuitenkin uteliaasti tätä sisäistä myrskyä tarkastelemalla. Vompsun suku oli meluisa itsensä. En ymmärrä heidän tapaansa olla yhdessä eikä minun ehkä tarvitsekaan ymmärtää.

(Ja niin, ymmärränkö omaakaan sukuani?)

(Tai itseäni? Enimmäkseen en.)

Pääsin liian myöhään nukkumaan.

Lauantaina aamusta varhain pakenin omaan aikaan ja tilaan, liikkuvaan spontaaniuteen, siihen, mikä näyttäytyy toistaiseksi vapautena, johon pelmahdan mielelläni. Palasin kotiin vasta yövieraiden ollessa tuloillaan. Lauantai, jota oli odotettu niin pitkään! Ihmisiä saapui läheltä ja kaukaa tanssimaan ja eilisen pönötys tuntui enää kaukaiselta painajaiselta. Oli liikuttavaa tajuta, miten monia ihania ja viisaita ihmisiä omassa lähipiirissä on majaillut vuosikaudet. Kappale kappaleen perään purki jännitystä, tanssin hiukset ja vaatteet litimäriksi, ehkä kuutisen tuntia putkeen. Lattia vietti, katto uhkasi käsiä matalana ja musiikki vain tempaisi mukaansa. Moni vieras jäi siinä täysin huomaamatta, mutta eiväthän ne omat juhlani olletkaan ja siten saatoin juhlia tanssien itse. Ja viimein juhlakin loppui ja sai palata kotiin taksilla, sulloutua siskonpetiin kahden naisen väliin, herätä lämpimään aamuun.

Juhlaputken pirulainen jatkui maanantaina, jolloin oli syntymäpäiväni. Olin tehnyt yhden ylimääräisen raakakakun ja jemmannut sen työpaikan lähellä asuvan ystävän pakastimeen. Olen aiemmin työskennellyt paikoissa, joissa kuuluu tapoihin tuoda herkkuja kahvihuoneeseen synttäripäivänä, ja niin sitten tein nytkin, mikä tuntui herättävän hilpeyttä ja lämpöä. Nolostutti kyllä kun ihmiset lauloivat synttärilaulua - minun ihannemaailmassani vain tekisin kaikkea ihanaa enkä joutuisi siitä ikinä tilille, ainakaan julkisesti huomion kohteena punastellen. Mutta varmasti se silti oli vaivan tai siis nolouden arvoista - tuntui, että jotenkin lähennyin monen kanssa.

Maanantai vielä sujui jotenkuten, mutta tiistaina alkoi viluttaa illalla. Keskiviikon sinnittelin vielä töissä mutta sitten hampaat alkoivat kalkattaa siihen malliin, että lähdin pois. Kaksi viimeistä päivää olen viettänyt sairaana. On hämmentävää, miten tyhjäksi tuollainen juhliminen kiskaisee kehon. En tosiaan pidä juhlista, en ainakaan tämmöisenä ryppäänä. Ei jää tarpeeksi aikaa vain kuljeskella ja olla, joogata ja hengittää ja päästää irti sosiaalisista kasvoistaan.

Olen ollut hurjan helpottunut nyt sairaana. Ja luvassa on peräti neljän päivän joululomakin. Se tulee tarpeeseen! Äiti koetti soittaa minulle jo maanantaina ja nyt on perjantai enkä ole edelleenkään jaksanut soittaa takaisin. En vain jaksa.

Kohta on jouluaatto ja olisi hyvä jaksaa sopia, mikä päivä tulen vierailulle.

Ajatuskin ihmisten näkemisestä tuntuu kuitenkin tällä hetkellä hyvin raskaalta ja vastenmieliseltä. No, on toki muutamia ihmisiä, jotka ovat niin läheisiä, jotka päästän niin lähelle, ettei heidän kanssaan tule mitään yliannostuksen tuntuja. Mutta kaikki muut, mukaanlukien lapsuudenperhe, tuntuvat jotenkin painolastilta. Ja noiden läheistenkin kanssa huomaan olevani enemmän vereslihalla kuin tavanomaisesti, kuuntelevani tarkemmin, koettavatko he jotenkin paimentaa minua johonkin suuntaan keveillä kysymyksillä tai avoimemmalla haastamisella, ja silloin tunnen vain, että ei, ei nyt, en jaksa tätä, enkö saisi vain kävellä lunta ja teitä ja puita, taivasta ja kiviä ja lintujen liikahduksia.

Selitin tässä päivänä muutamana yhdelle uudelle läheiselleni, että niin, en ole kovin sosiaalinen.

Hätkähdin sen kuullessani ja mietin, että niinköhän tuo on totta, mutta nyt muistan taas, että onhan se.

Ainakin juhlasosiaalisuus tuntuu minusta kovin viheliäiseltä. Pidän arjesta. Mikä helpotus, ettei tarvitse pitkiin aikoihin juhlavirittyä. 

Väärä kirjailija, lisää oivalluksia

Lainasin kirjastosta Carold Shieldsiä, kun luulin lainanneeni Joyce Carol Oatesia. Melkein saman kuuloiset, you see. No, eikös tästäkin löytynyt oivalluksia. Shields kuvaa samantyyppisen suhtautumisen sairastamiseen, jonka lapsuudenkotoa opin. Vaan on siitä edetty kauas. Tänäänkin olen lähinnä löllöttänyt, jotta olen saanut flunssan supistettua pieneen kutinaan keuhkoputkissa. (Keskiviikkona lennän Sisiliaan, luvassa mm. joogaretriitti, joten sitä ennen kutkan olisi paras kadota täysin.) Enkä ole tuntenut yhtään syyllisyyttä. Olen vain palannut laiskasti ajatukseen, että niin - jos affektien säätelyn keskeinen menetelmä on paeta läheissuhteita työhön ja rakentaa ne läheissuhteetkin painaen menemään tuulessa ja tuiskussa kymmenen kilometriä illassa muiden kävelijöiden hitaudelle muristen, ei ole ihme, jos lihakset alkavat muistuttaa teräsvaijereita ja jos itsen tai perheenjäsenen sairastuminen tuntuu uhkalta.

Edellisen sukupolven asema ja asenneilmasto on ollut vain niin erilainen, että hämmästyttää. Ei heillä ole ollut tilaisuutta tähän kaikkeen pysähtymiseen ja rentoutumiseen. Sen ymmärtää taas paremmin, kun lukee syntymänsä aikaan kirjoitettua kirjaa. Se on totaalisesti toinen maailma, jossa fiktiivinen liberaali yliopistohenkilökin puhuu susipareista, fyysisyydestä keskustelemisen ällöttävyydestä ja kerskakulutuksen ihanuudesta vs. kierrätyksen oksettavuudesta. Käyttää termiä "naismainen" halutessaan alentaa, ei ylistää, mieshenkilöä. Joskus mietin, miten eksyksissä vanhempani ovat koettaessaan ymmärtää niitä asioita, joita itse pidän arvossa, ja päinvastoin, vaikka toki vanhempien valinnat pitkään näyttäytyivätkin jonkinlaisena itsestäänselvänä polkuna, asioiden luonnollisena tolana, ja omat vanhempani ovat monessa suhteessa lopulta aika helposti ymmärrettäviä, onhan meillä paljon yhteisiäkin juttuja, kuten vaikka päihteettömyys ja tarve oleskella täysin hiljaisissa huoneissa. (Enkä ole ainut tuttavapiirissäni, joka miettii, kuinka vaikeaa on tajuta toisen sukupolven valintoja.)

Vaan on se jännittävää, että aikuisena on saanut opetella ihan vain olemisen. Ilman jooga-asanoita, hyödyllistä tai sivistävää lukemista, viinilasia tai jotain muuta tekosyytä olla touhuamatta. Ihan vain olemisen, kiskottelun peiton alla. Että se voi olla työn ja oppimisen vastapainona sitä kaikkein tärkeintä ja terveellisintä ja hyväätekevintä, samoin kuin niistä hankalista kehoista ja tunteista puhuminen sen sijaan että ne vain koettaisi vaieta kadoksiin. Tosin en kyllä osaa kuvitella, miten selviäisin ilman pitkiä kävelyitäkään. Onneksi on koira, jota eivät sään pikku oikut haittaa ja joka säteilee murinan sijaan tai ainakin sen lisäksi iloa joka ikisellä lenkillä. Ja itse en osaa murista kävelyillä kellekään, en ainakaan vauhdin tai sen puutteen takia. Oli mahtavaa päästä monen flunssapäivän jälkeen ensimmäiselle varovaiselle pidemmälle kävelylle. Aurinko! Puut! Kimmeltävä meri! Vain vähän sattuva hengitys! Naurava koira!

Hiljainen kesä

Heti kesän aluksi käsi hajosi taas. Tai hajosi ja hajosi, se on hajalla kaiken aikaa, mutta kipeytyy vain toisinaan. On selvinnyt, ettei se pidä ainakaan puutarhatöistä. Eikä kirjoittamisesta. Siksi olen pidättäytynyt kirjoittamasta kaiken muun paitsi välttämättömimmän.

Pääsin sisään pedagogisiin opintoihin vastoin kaikkia oletuksiani. Ehkä suunnitelmani sittenkin olivat riittävän realistiset. Mitä se sitten tarkoittaakaan. Itse en näe tulevaisuuteen enkä aseta tavoitteita. Kunhan sykähtelen eteenpäin vähän kerrassaan uteliaisuuksien perässä. Ne harovat eri suuntiin.

Ostin jo keväällä kesäkortin kuumassa huoneessa tehtävään joogaan. Koetin sanoa itselleni ankarasti, ettei Murphyn laissa ole järjen häivää, mutta mieli haraa vastaan omin tavoin, lörpöttelee ennaltaluovuttanein kotoa opituin tavoin, että nyt sitten tietysti tulee vuosisadan hellekesä. Entäs sitten, sanon mielelle takaisin, tulkoon vaan. Voin silti joogata kuumassa huoneessa. No käsi ainakin hajoaa juuri sitä ennen, vastaa mieli pilkallisesti. Käy ilmi, että se on väärässä ensimmäisessä väitteessään (kuuma kesä) ja oikeassa toisessa. Katselen sen kosahtamista ilolla, joskin tiedostaen, että toisin päin olisi mukavampi - kuuma kesä ja terve käsi.

Mutta käsipä pitääkin kuuman huoneen joogasta, jonne menen sillä asenteella, että maksavana asiakkaana voin tehdä sen, mikä on minulle hyväksi, ja yksinkertaisesti skipata ne asanat, joista käsi ei pidä. (Kummallista, että tuo täytyy erikseen setviä itselleen ja nimikoida oikeudeksi.) Tai sitten käsi toipuu nopeammin, koska minulla on jo enemmän kokemusta sen lepyttelystä. Olen särkylääkkeillä alle kuukauden, saikulla pari viikkoa.

Hiljaisen kesän alussa olen ehtinyt miettiä mieltä ja kättä. Kumpi on enemmän rikki? Eihän minulla tietysti mitään mielidiagnoosia ole, mutta tunnistan monia ajattelu- ja käyttäytymismalleja, joita en pidä erityisen hedelmällisinä. Luovin niiden ympäri, välillä haastan ja välillä annan olla. En oikeastaan usko, että ne muuttuvat tai katoavat ikinä mihinkään, ne tietyt äänet ja argumentit. Olen vain tullut paremmaksi tuhahtamaan niille, tai ehkä jopa olemaan tuhahtamatta, kuulemaan ne ja päästämään irti. Kuten käden kanssa, laskelmoin myös mielen kanssa. Jonkin verran epämukavuutta on järkevää sietää, houkutella mieltä joustamaan. Mutta ei niin paljon, että on rikki päiviä. Tai öitä: menettää unen.

Luen hämmentyneenä keskustelua keskittymisestä ja joogan harjoittamisesta. Joku suosittelee huonosti keskittyvälle liikkuvaa joogaa jossa ei tarvitse pysähtyä. Huomaan ajattelevani eri tavalla. Jos menen liikkuvaan, rankkaan treeniin, mieleni alkaa purnata ennemmin tai myöhemmin, milloin oikein saa levätä ja vain röllöttää, ja lisäksi sellaiset seikat kuin pystyssä pysyminen ja liikkeen hallinta vievät huomiota haasteesta hyväksyä tapahtuva. Minusta on mukavampaa kuunnella mielen mankuvan, että eikö nyt hitto saisi jo liikkua, eikö saisi liikahtaa edes hitusen, ja eikö saisi ajatella tasapainoa tai linjauksia tai jotain, ihan mitä vaan - yinissä kun kerran asetutaan, levätään useampi minuutti ja koetetaan rentoutua tyhjäksi; onhan se haaste, koska kehoa siinä ei enää tarvitse säätää eikä mielen olisi tarkoitus takertua mihinkään. On vain siedettävä mieltään. Opittava nauramaan sille, päästämään irti sen ei pysty -huudoista. Yinin jälkeen tunnen itseni onnelliseksi, kun saan keskittyä ja kohdistaa mielen enkä halua vain päästää irti silkan irtipäästämisen vaikeuden vuoksi.

Tässä hiljaisuudessa tunnen olevani vipisevämmin elossa kuin niinä vuosina, jolloin asiat ovat menneet päältäkatsoen enemmän niin kuin toivoisi. On niin helppoa ripustautua ryhmien mielialoihin, kalenteriin merkittyihin tapaamisiin, kirjoittamiseen, kaikkeen mieltä nostattavaan. Ei siinä mitään väärää ole. Mutta helposti siitä kaikesta jää liukas jälkituntuma, hajanaisia mielikuvia mielihyvästä ja slapstickmaisesta eestaas ryntäilystä. Kuin tarkkaavaisuus jotenkin liudentuisi, koska sillä on niin monia kohteita.

Hiljaisuudesta nousee ajatuksia, hahmoja.

Jotkut niistä kehittyvät, todentuvat. Järjestämme tänä kesänä Vompsun mökillä jonkinlaiset minifestarit. Tai ehkä festarien ja hiljaisen retriitin risteytyksen. Se on kaukana asioista, joita olen aiemmin unelmoinut tekeväni. Mutta sen tekeminen tuntuu nyt tärkeältä. Ja tekemisen keveys, suunnittelemattomuus.

Aion nauttia siitä nyt kesällä, koska yliopistolla puhutaan sitten taas kuitenkin suunnitelmista ja tavoitteista. Rakennellaan pitäisejä. Aivan kuin aika tai oppiminen loppuisi, jos vain päästäisi irti edes hitusesta kontrollia. 

Etääntymisestä

Se tunne, kun toinen liukuu ulottumattomiin hitaasti mutta vääjäämättä. Hänestä kuulee, hänen kanssaan on käyty siellä ja täällä, tehty sitä ja tätä, niin, hän on olemassa jossakin ja elää elämäänsä, tekee suunnitelmia ja sopii tapaamisia, pyörii ehkä tässä hyvinkin lähellä, ja silti on kuin hän olisi latvusten, pilvien ja jopa läpikuultavan ilmakehän takana.

Tulee epätodellinen olo, on sairaana pitkään, ja kun flunssa ei kaiherra hiertymää limakalvoseinämään, itku puristuu kurkkuun sisältäkäsin laajenevana nyrkkinä. Sen sormet työntyvät niskaan, rintakehään, silmien taakse. Makaa sängyssä, aurinko laskeutuu sängylle, linnun varjo viistää sen kaiken halki ikään kuin joku olisi sen suunnitellut, kaunis efekti, todiste siitä, miten hetket ohittuvat.

Koettaa kysyä, puhua, sanoa. Toinen vastaa lyhyesti muttei tee aloitetta itse. Tietää, että on täällä, mutta ei tee mitään. Toinen on itsen ajatuksissa, itse on kadonnut toiselta jonnekin. Lopulta tarpeeksi monen viestin jälkeen vaikenee, ei enää jaksa. On alettava uskoa, että niin, hän ei halua kuulla eikä keskustella. Kevät etenee. Ruoho imeytyy kohti korkeuksia, tulppaanit kairaavat tiensä kuorettuneiden paakkujen läpi, magnolian nuput suurentuvat ja alkavat jopa aueta mutta se kaikki tapahtuu ulkona, eikä ulos ole asiaa, jos on sairaana. Tulee iso päivä, josta toinen tietää, mutta hänestä ei kuulu mitään. Hän ei halua sanoa mitään tai on unohtanut. On vaikeaa arvioida, kumpi tuntuu vaikeammalta ymmärtää tai kestää.

Sitä kävelee mäkeä ylös nieleksien ja koettaen vaikuttaa normaalilta. Sitä istuu pääsykokeessa ja vastausten välillä mielen läpi vilahtaa lokinvarjomainen ajatus, että josko sittenkään on oikeutettua väittää tulevansa toimeen ihmisten kanssa, koska kaikki sattuu niin vietävästi ja saattaa olla kova ikävä. Sitä ottaa pääsykoepaperit, lukee tehtävän läpi, hitaasti koska kaikki flunssassa tapahtuu hitaasti, paitsi lokkien varjot ja kevät jossain sen kaiken surun ulkopuolella.

Yli pääseminen, ystävä puhuu yli pääsemisestä. Kuolemista pääsee yli. Riidoista pääsee yli. Hiljaisuuteen vain vajoaa. Suuntavaisto katoaa, päivät ja viikot muuttuvat piirteettömiksi etäisyyksiksi. Unohtaa miltä toinen näyttää tai kuulostaa, miltä tuntuu puhua hänen kanssaan. Pelkää sitä hetkeä, kun pitää nähdä toinen, kun hän äkisti tulee johonkin tilaan, ehkä varoittamatta etukäteen. Hänestä siinä ei ole mitään erikoista.

Hänestä tässä kaikessa ei ole mitään erikoista.

Siinä hän on tietysti aivan oikeassa. Ei ole mitään erikoista siinä, että ihminen tuntee jääneensä yksin, pettyy, tuntee jonkin lupauksen tullun petetyksi. Sitä on sattunut siinä määrin, että sitä voisi alkaa kutsua perinteeksi. Sen tekee toisille helposti huomaamattaan silloin kun itsellä menee lujaa ja toisilla ei. Elämä tanssii kepeästi, sen mukaan on helppo kapsahtaa, tulla riistetyksi huoneistoista ja puistoista toisiin. Havahtua vasta vuosia myöhemmin kysymään, mihin toiset katosivat.

Ei, ei ole niin, ettei ymmärtäisi, mistä on kyse. Ymmärtää ehkä liiankin hyvin. Ja niine hyvineen makaa sängyssä ja päästää päiviä yhden kerrallaan vajoamaan pohjaan, liettymään.

Ja kauhuaa sitä hetkeä kun on taas jotain sellaista kuin terve, kun olisi osattava sanoa jotakin, mutta kaikki sanat katoavat etäisyyteen, kun kääntyy hiljaa pois ja vetäytyy kauemmas kaikista muista, niistäkin jotka eivät etääntyneet. Kun voi taas kulkea ulkona ja tajuta kaiken menneen ohitse, tuntea nahoissaan eksistenssin ja subsistenssin eron, terveyden ja sairauden eron, itseriittoisuuden ja kaipauksen eron.

Kauhuaa, vaikka tietää kauhuamisen turhaksi, koska eihän mikään muutu. Hiljaisuus laskeutuu edelleen kaikkialle, sen suojissa voi taittaa matkaa väkijoukoissakin huomiota herättämättä. Voi hymyillä mietteliäästi jos joku sanoo itsen näyttävän surulliselta tai väsyneeltä.

Ja sitten miettii, onko itse valinnut tämän, ehkä jollakin tavalla on, tämä muistuttaa niin paljon muita hiljaisuuksia. 

Nälkä kasvaa syödessä

Kissan jalat on koetettu kietoa tiiviisti mutta satuttamatta pyyhkeen sisään. Kissakapalo ei käyttäydy, kuten muumioiden pitäisi: sen tassu luikertelee loukusta ja suu sylkee, minkä ehtii. Ruisku on ladattu critical care -ruoalla, jota on lällistetty vedellä juuri sen verran, että sen ruiskuttaminen nieluun käy mahdolliseksi. Nieluun ruiskuttaminen jää silti teoreettiseksi muotoiluksi, koska ainakin yhtä paljon tavaraa lentelee Faunin kasvoille, vaatteille sekä tietenkin kapalopyyhkeelle. Ohi menee niin paljon, että operaation päätteeksi Fauni menee suihkuun ja kuivaa itsensä vahingossa sitten kapalopyyhkeeseen.

Pakkoruokinnassa on jotakin, mistä en pidä. Haluaisin ajatella eläimen vaistoineen ja tuntoineen tietävän paremmin, mikä sille on parhaaksi. Entä jos se haluaa kuolla? Millä ihmeen oikeudella me nöyryytämme sitä kietomalla kapaloihin ja tunkemalla ruskeaa mössöä sen suuhun? Vahvemman oikeudella? Niin kai. En haluaisi joutua valtaa käyttelevän vahvemman asemaan, en etenkään silloin, kun en pohjimmiltani voi sanoa, ettei tässä vallassa olisi kyse mielivallasta.

En keksi ainakaan tältä istumalta valtaa, jossa ei olisi kyse mielivallasta tai jonka kohdalla ei ainakaan voisi kysyä, voisiko kuitenkin, intuitioiden vastaisesti, olla niin.

Asian tekee mutkikkaammaksi se, että olen halunnut lakata elämästä tietyssä elämäntilanteessa. Tai no, tiettynä jaksona, kouluaikana ja vähän sen jälkeen. Tuo intuitio on ollut aika ponteva ja tilaa ja aikaa ottava. Entä jos kissalla on jokin samanlainen? Jokin syyhän sille on, että se lakkaa syömästä. Viimeksi sen tehdessä näin ei saatu selville, oliko se ensin lakannut syömästä vai saanut maksakirroosin. (Seuraussuhde voi mennä kummin päin vain tai näin ainakin eläinlääkäri esitti.) Nyt maksa-arvot ovat kohdallaan, samoin muutkin veriarvot. Vatsassa mikään ei arista, hampaat näyttävät olevan kunnossa. Kissa ei vain halua syödä. Ja muutakin: sen pontevuus ja iloisuus, seurallisuus ja elämänhalu näyttävät selvästi kadonneen. Se makaa sängyllä tiukkana laihana keränä tai järjestää itsensä sfinksiasentoon nenä seinää vasten kuin ilmoittaakseen, ettei aio seurustella kenenkään kanssa. Ovelle jolkottamisen ja juoruilun sijaan se laahustaa katsomaan, naukaisee käheästi ja laahustaa takaisin sänkyyn. Tai vain makaa sängyssä.

En osaa sanoa omaltakaan kohdaltani, onko parempi jonkin hämärän kokonaisuuden kannalta, että elän vai että olisin onnistunut yrityksessäni lopettaa eläminen. Aina silloin tällöin palaan tuhlaamaan aikaani kysymyksen parissa. Kirjoitan tuhlaamisesta, koska pidän melko selvänä, etten osaa vastata kysymykseen enkä oikeastaan edes löytää siitä mitään mielenkiintoista uutta harkittavaksi. Fakta nyt joka tapauksessa on, että istun tässä ja kirjoitan, joten jossain mielessä minun täytyy elää. Aika todistettavasti ja tukevasti. Enkä aio tehdä sille yhtikäs mitään, en enää. Tämä suhtautuminen on kestänyt niin pitkään vakaana, että alan suhtautua tähänkin kuin faktaan, epävarman ennusteen sijasta.

Omalta kohdaltani minun ei tarvitse päättää, millaisia toimenpiteitä sallisin itselleni tehtävän, jotta pysyisin hengissä. Yhteiskunta tai lääkärikunta, miten sen nyt mieltää, on päättänyt puolestani, että jos toipumismahdollisuuksia on, toimenpiteisiin ryhdytään. (Jos rahaa on, tietysti. Yhteiskunnallisen tilanteen muuttuessa asenteet saattavat muuttua.) Kissan kohdalla minun sen sijaan pitää päättää. En halua kuulostaa kylmältä: tietysti haluaisin kissan elävän ikuisesti, tai ainakin pitkään. Se on elämäni pitkäaikaisin palanen. Mutta en tiedä, onko se mikään syy ajatella, etten käyttäisi vahvemman mielivaltaa kissaa kohtaan päättäessäni sen puolesta, mikä on sille parhaaksi. Mitä ylipäänsä ymmärrän kissan kokemuksista? Hyvin vähän.

Anoreksiaan sairastuneen kissan toipumisarvio on fifty-fifty pakkoruokinnasta huolimatta. Olemme kerran onnistuneet kissan kanssa, tuoneet sen vielä hurjemmasta kunnosta takaisin. Toisaalta se oli silloin nuorempi. Toisaalta sen maksa ei ole nyt vielä alkanut tulehtua, koska toimin nopeasti tajutessani sen lihaksiston alkaneen kuihtua ja sen käyneen kevyeksi ja hiljaiseksi. Ei minulla ole tähän oikeutta, ajattelen tunkiessani ruokaa kissan nieluun. Tietysti se nostaa muitakin kysymyksiä oikeuksista. Mihin minulla on oikeus? Ehkä jossain määrin määrätä kehostani ja ajankäytöstäni. Mutta aika harvoin tunnen toimivani oikeutetusti missään ja mitenkään. Ehkä eniten silloin, jos puolustan jonkun toisen oikeuksia tai autan jotakuta toista. On vaikeaa väittää, siinä kohdin, ettei minulla olisi oikeutta tehdä niin. Asia käy paljon hankalammaksi silloin kun yritän muotoilla pitäväni jostain tai haluavani tehdä jotakin itseni vuoksi. Se ei koskaan tunnu oikeutetulta. Pystyn järkeilemään itseäni toimivaksi, mutta yhtäkaikkisesti toimin hieman korvat luimussa.

Katselen kissaa, joka on käynyt sängylle ja nuolee ruokamössöroiskeita turkistaan inhosta värähdellen. Ei auta kuin ottaa ruokinta kerrallaan ja tuudittautua ajattelemaan, ihan kokeeksi vain, että sanonta nälkä kasvaa syödessä pitää paikkansa. Ajattele sitä kokeena, sanotaan kognitiivisessa terapiassa. Myyn tämän kaiken itselleni kokeena. No, katsotaan nyt, mitä tapahtuu.

Mitä tapahtuu: Ajattelen, mikä lopulta on tärkeää ja tekee elämästä elämisen arvoista. Miksi siihen on niin vaikeaa kiinnittyä, huomata sitä, tyytyä siihen. Onnistun siinä hetkittäin ja paljon, paljon useammin kuin ennen, nuorempana, mutta elän edelleen äänien kanssa, jotka huomauttelevat, että onpas tuossa rumaa ihraa lihasten päällä ja on typerää kuvitella, että tämä nykyinen koulutusohjelma muuttaisi yhtään mitään tai avaisi yhtään ovea työelämään ja ihan on oma syysi, että olet halunnut jotain tiettyä etkä tyytynyt johonkin missä laiskuudellasikin pärjäisi. Jätän äänet omaan arvoonsa mutta kuulen ne silti. Joskus väsyneenä itken niiden takia. En ei-väsyneenä, en enää. Mutta välillä olen väsynyt enkä jaksa sanoa mitään vastaan. Väsyneenä en aina muista, että äänet eivät ole ikinä tyytyväisiä. Teki, miten teki, aina ne löytävät huomautettavaa.

Sikäli on aika samantekevää, mitä tekee, jos siitä tulee aina kielteistä huomautettavaa.

Tavallaan ennen oli helpompaa, ennen kun en osannut ajatella, ettei ihminen saisi olla kynnysmatto. Tai että ainakaan se ei pidemmän päälle tee hyvää yhtään millekään. Ei tallaajalle, ei matolle, eikä normaalille, jota he käyttäytymisillään rakentavat.

Ei auta kuin sinnitellä tilanteessa, katsella näitä ankeita näkymiä ja ideoita ja kuulla äänet ja kohauttaa hartioitaan ja jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Jatkaa: ottaa etäisyyttä, palata, sitoutua, tehdä, uppoutua, väsähtää, ottaa etäisyyttä ja niin edelleen. Ei mielivallan ajatus ole mikään uusi. Eikä se, etten ole varma tekemiseni oikeutuksesta. Eikä se, että pysähdyn hämmentyneenä siitä, ettei mitään readymade-merkitystä voi tosiaan anoa mistään. Että merkitys on heijastettava itse. Tai vielä todentuntuisemmin, että se on piru vie raavittava kynsin kivenkovaan pintaan. Heijastaminen kuulostaa liian keveältä ja automaattiselta, peilimäiseltä. Peili ei voi kuin heijastaa. Ihminen sen sijaan voi tosjahtaa kohtaan, jossa merkityksiä ei noin vain löydy tai tehdä. Jossa on tyhjyys, merkityksetön, sokea koneisto, joka hyörinästä huolimatta ei lopulta näy muuttuvan mihinkään. (Totta kai se muuttuu, sanoo osa. Älä ole kärsimätön...)

Kissa palaa toisen huoneen vierassängyltä toisen huoneen sängylle, jossa nöyryyttävä syöttönäytelmä on tapahtunut. Sen toisessa kyljessä on märkiä länttejä, joista se tai toinen kissa on nuollut toipilasruokaa. Onkohan se masentunut, huomaan pohtivani. Kissalle on määrätty masennuslääkettä, joka sivuvaikutuksenaan lihottaa. Nyt tavoitellaan sivuvaikutusta. Mutta voihan se masentunutkin olla. Mietin, mitä masennus muutenkaan tarkoittaa, miten sitä käytän ja miten sen ymmärrän. Sanon joskus olevani masentunut, hetkittäin, mutta yhdistän sen aivan muuhun kuin merkityksettömyyteen. Pikemminkin silloin kaikki on hyvin vahvasti merkittyä ja olen epäonnistunut noiden merkitysten mukaisesti. Petyn itseeni, vihaan itseäni pistävästi ja lamaannun hetkeksi, ajatuksetkaan eivät tahdo liikkua, märehdin. Se ei ole vielä kestänyt kauan. Paljon useammin vaikeat oloni ovat sellaisia, että ajatukset sinkoilevat valtavalla intensiteetillä, haluan toimia heti nyt, rimpuilla pakoon kauhusta, tehdä lopullisia ratkaisuja ja olen varma, että juuri sillä hetkellä ymmärrän kirkkaimmin, miten maailma makaa ja miten sen ongelmat ratkaistaan. (Olen pohtinut, johtuuko intensiteetti ja kirkkauden tunne siitä, että kerrankin toimintasuunnitelmani ovat linjassa itseäni solvaavien äänien kanssa, että kerrankin järkeily jyskyttää juuri siihen suuntaan, joka tuntuu aina leijuvan muissakin tilanteissa lähes näkyvänä mahdollisuutena - johon en yleensä kiinnitä huomiotani, mutta joka yhtä kaikki äännähtelee silloin tällöin.) Se ei jotenkin minusta kuulosta masentuneelta. Ja sitä vaikeat oloni lähinnä ovat: räjähtävää toimintavalmiutta, hetkellistä absoluuttista varmuutta.

Tai ei niissä oikeastaan kyllä enää ole absoluuttista varmuutta kuin tosiaan aivan hetkittäin. Nämä hetket eivät ole niin pitkiä, että todella toimisin niiden aikana juuri mitenkään. (Yleensä haluan sanoa ihmissuhteeni irti, koska koen tuottavani muille pelkkää kärsimystä.) Lähinnä kuuntelen miltä tuntuu ja sitten hengitän ja muistutan itseäni siitä, että tämä on toistuva tuntu, toistuva käytösmalli ja yleensä kukaan ei ole erityisen ilahtunut sen ilmestymisestä kuvioihin, kaikkein vähiten minä itse.

Kissan käyttäytyminen näyttää jotenkin enemmän siltä millaiseksi kuvittelen masennuksen. Mutta en tiedä, kenties nimeän aivan hullusti. (Se tuntuu jopa todennäköiseltä mutta tämä ei ole alakuloinen toteamus, kunhan vain totean, ei siihen liity sen kummempia tuntemuksia. Olen tottunut olemaan väärässä.)

Kissa kiertyy taas kerälle. Katselen sitä ja tunnen valtavaa avuttomuutta. On niin vähän, mitä voi tehdä. Eikä siitäkään ole varma, toimiiko raivostuttavasti ja mielivaltaisesti. Olen kaksin tuon tyhjyyden kanssa, vaikka Fauni liikkuukin huoneistossa ja kissa hengittää kerällä. Onko heidänkin sisällään tai ehkä pikemminkin ympärillään sama tyhjyys, sama itsestäänselvyyksien puute? Koetan muistaa, tuntuuko minusta aina tältä, ja luulen, ettei tunnu, mutta toisaalta minusta tuntuu myös siltä, että aika usein tämä on näkökentän rajamailla ja käännän tahdonalaisesti katseeni poispäin siitä, katselen detaljeja, kiihdyn niistä, raavin merkityksiä innokkaammin tai ainakin pontevammin, sen sijaan että vain lepäisin ja hyväksyisin tämän mykän universumin, nimeämättömät, epävarmat tapahtumat.

Kuulostaapa synkältä. No mutta, ei tämä tapahdu ilman pontevuutta. Tarkoitan: aina kun kirjoittaa, tekee jotain. Raapii niitä merkityksiä. Pontevasti. Vaikka tietää, ettei tilanne siitä muutu. Tai ehkä muuttuu. Mutta ei kuten sen kuvittelisi muuttuvan.

Katselen kissaa ja silitän sitä varovasti. Se ei jaksa reagoida ihmeemmin. Välillä se juttelee, jopa kehrää ja kellii, mutta ei juuri nyt. Takerrun sanontaan nälkä kasvaa syödessä ja toivon niin käyvän silloinkin kun pakkosyötetään.

Fantasmat

Kummallista kyllä, sairastumista tuntuu tarvitsevan toisinaan. Ehkä kyse on samasta ilmiöstä kuin että jossain elämäntilanteessa tarvitsee eroamiskokemuksen. Tarkoitan: tavallaanhan sairastuminen vaikkapa flunssaan on ikään kuin kehon päätös. Taudinaiheuttajien kanssa ollaan jatkuvasti tekemisissä. Ihmiset yskivät bussissa, junissa, kauppajonoissa, hierontapöydällä. Pitkän aikaa heidän väleistään puikkelehtii koskemattomana, keho nipistää siististi sisäänsä pujahtaneet vieraseliöt hiljaisiksi. Ja sitten äkkiä, juuri kun alkaa tuntua henkistä väsymystä, ja nimenomaan henkistä, minulla se useimmiten tuntuu menevän näin, keho tarttuu sille heitettyyn virukseen ja päättää olla paketoimatta sitä. Tai ehkä se ei vain jaksa. Ehkä sitä kyllästyttää elää maailmassa, jossa pöydät ovat kiinteitä keskikokoisia objekteja, joiden ei odoteta laukkaavan koskaan leppää saarekkeina kasvaville jättömaille. Jos jättömaita nyt enää löytyykään, etenkään merenrannalta ja pääkaupungin läheisyydestä.

Useimpia flunssiintumisiani yhdistää edellisten viikkojen mielikuvien köyhtyminen. Ne muuttuvat hieman sellaisiksi kuin olen ymmärtänyt aikuisilta odotettavan: realistisia kuvia lattian luuttuamisesta, työn hakemisesta, arjen pyörittämisestä. (Eräs ystäväni inhoaa sanaparia arjen pyörittäminen. Se tuntuu perustellulta. Moinen haltuunottokielikuva ansaitsee pieksämistä.) Unet lakkaavat. Tai jos ne edelleen vellovatkin öisin, ne eivät suostu muistumaan aamuisin.

Mietin toki tätä kirjoittaessani, miten moni haluaisi jäsentää tämän huomion sanoin: Stressi syö luovuutta ja altistaa tartuntataudeille. Mutta en aina tuollaisissa kohdissa koe eläväni erityisen stressaantuneena. (Väittäisin tuntevani stressinkin; tai ainakin jonkin tilan, jota kutsun sillä nimellä. Tuota tilaa luonnehtii ärtyisyys, paineen tunne ja vaikeus nukahtaa, ensin silmitön ruokahalu ja myöhemmin ruokaan liittyvä ällötys.) Mieluummin kirjoitan, että aistin maailman köyhemmin. En halua kirjoittaa "illuusiottomampana" koska eikö illuusio, joka ylläpitää elinvoimaa ja -iloa, voisi olla aika vankasti osa todellisuutta paatuneimmankin unen ja valveen dikotomoitsijan ajatuksissa.

Tuntuu, että ennen sairastumista näkökulma kapenee. Se keskittyy "oleellisiin" asioihin. Siihen, mikä on helppoa välittää.

Esiin purskahtava paha olo taas tuo takaisin fantasmat ja maailman välittömien kontaktien ja esineiden järjestelyn tuolla puolen. Äkkiä taivaan ilmamassat saavat painavuutensa takaisin, tähtien kylmässä valossa siintää merkityksen läpitunkevuus, puut tanssivat lumituulta ja haalivat salaa silmukohtiin sokeritihentymää, ja on täysin mahdollista uskoa maailmaan, jossa kellotettuna kolme minuuttia kestänyt läpi lietemaan juokseminen punaisen koiran kanssa kauan kauan sitten alta eloukkospilvien jatkuu edelleen, taustoittaa jokaista elettäni ja halukkuuttani tarttua hihnaan ja pantaan aamuisin kun muut vielä nukkuvat. Hiljaisuudessa sammalet vihertävät, kuusten kyyneloksat tuijottavat maata, linnun pulputus kierii yläoksilta hopeisena juomuna... nokkoset nousevat, niiden muurahaishappoa sisältävät miniatyyriampullit sojottavat kirkkaaseen. Unissa jalkateräni vaihtuvat kavioiksi ja pysyvät sellaisina halki joidenkin päivien, etenkin juurien yli lipsahdellessa. Ja jos leikkaankin otsatukan, hius kieltäytyy jäämästä tuohon tilaan, villiys tunkee ihosta maailmaan.

Miten on mahdollista, että sairastuminen tuo tähän ulottuvuuteen takaisin, pudottaa suomut silmien sivuilta? Mutta niin käy.

Kosketus maahan, saveen ja eläimiin ja puunrunkoihin, maan tuoksu ja jäiden halkeileminen kevään auringossa palauttaa kuten sairauskin tähän laajempaan yhteyteen, jonka puutetta suurin osa proosasta kirkuu. Menin sinne, tein tätä, tapasin nämä ihmiset, sosiaalistin tämän eläimen ihmisten yhteiskunnan tavoille. Hyvä, mutta entä sitten? Elämä ilman fantastista ulottuvuutta kuulostaa karmealta. Ja toisaalta, fantastinen ulottuvuus sisältää kauhistuttavan yksinäisyyden, jota laumaeläin itsessä kavahtaa. Sitä on vaikea kommunikoida. Vaikka kuvittelen joskus toisen jakavan hetken kanssani, hengittävän samoja tarinoita, saan yleensä pettyä väärään arviooni tai tuntumaani. Vai hengittikö hän ja sitten unohti? Halusiko hän unohtaa? Jos niin, miksi?

Kuten Vandana Singh kirjoittaa, myyttinen kertomus on ollut ihmisheimoissa suosittu niin pitkälti kuin kirjoitusta on onnistuttu kartoittamaan. Miten se siis voi unohtua niin monilta, niin helposti ja niin usein? Jopa minulta - mutta sitten sairastun. Kehossani on onneksi tuollainen varaventtiili, ylikuumentumissuoja, joka laukeaa herkästi, jos olen unohtaa unet.

Kuinka harmillista että olet kipeänä. Jos sairastelet noin paljon, voi olla vaikeaa pitää asiakkaat yrittäjänä.

Jos kutistun työn yksiköksi, ihmistyötunniksi, asiakkaanikin saattavat kutistua asiakkaiksi. Silloin me molemmat voimme taatusti huonosti ja, haluaisin arvata, sairastumme. Tai oikeammin: sairastamme jo, ja vaadimme parantuaksemme intervention, jona virustartuntakin saattaa onnistua.

Toisinaan koen viiltävää onnea siitä, miten saankin äkisti maata sängyssä päivän. Vaikka hengittäminen kutittaa, kirvelee ja raspaa, toisella tavalla kiinnityn maailmaan laajemmin, syvemmin ja mielenkiintoisemmin kuin edellisinä päivinä. On totta, että on monia asioita, joita en osaa pelätä, vaikka minulle toistetaan tuon tuosta huolta näistä asioista. (Sekin on totta, että vastavuoroisesti pelkään monia seikkoja, joiden toteutumista toiset tarkastelisivat onnenpotkuina.) Tavallaan jokin minussa asettaa suunnan vakaasti. Ehkä siitä voisi puhua arvopohjana, näkemyksenä siitä, että eettinen tarvitsee ohjenuorakseen esteettistä. Tai sitten voisi puhua haluttomuudesta nimetä myyttistä ajattelua ja satuja saduiksi. (Ja halukkuudesta nimetä yksiuloitteiset, monistiset selitysmallit silmälapuiksi.)

Niin, unet palaavat. Unessa selästäni kasvaa oksa, joka kukkii. Kuljen sen kanssa kaupungin halki ja minulta evätään pääsy raitiovaunuun, koska mekko on revennyt halki lantioon saakka oksan kohdalta.

Tunnen kevyttä, ohimenevää surua siitä, että ne uudet ihmiset, joita tapaan, kyselevät työstä ja asiakkaista ja sen sellaisesta eivätkä unista. Tai niistä hetkistä, jotka eivät karise, vaikka tietäisi olleensa niissä yksin, yksinäisemmin ja erillisemmin kuin yhdessäkään unessa, jonka värit ovat kuvaamattomissa. Ystävä suosittelee minulle meediota, mutta en ymmärrä, mitä minun kaltaiseni meediolla tekisi. Minusta kasvaa muutenkin oksia ja näen talojen vain teeskentelevän ankkuroituneensa katujen varsille. Toinen ihminen, johon tutustuin aikaa sitten ja jonka kanssa meillä on aina ollut vaiettu mutta selkeästi molemminpuolinen yhteys, on alkanut henkiparantajaksi. En osaa sanoa siitä mitään, kai hän kokee sen jotenkin tarpeelliseksi tai hyväksi poluksi. Olen yhtä allerginen new agelle kuin ennenkin mutta ehkä ystävä tekee tai kokee sen toisella tavalla. Onhan henkiparantajia ollut ennen new agea. Mistä minä tietäisin, onko se hänen tekemisensä jotain samanlaista ikivanhaa kuin pilvet ja puut ja muta ja lintujen muuttokuviot ja hiusten itsepäinen tunku maailmaan. Tai omat uneni.

Hetkittäin muistan, kuka olen ihmisenä sisätiloissa, ja silloin saatan kokea pistävää inhoa ja surua samanaikaisesti. Että voi olla niin väärä ja väärin. Mutta sitten sairastun.

Kaikki loksahtaa taas kohdalleen. Muistan, miten paljon muutakin olen. Miten paljon muutakin jokainen täällä on. Enkä nyt tarkoita sielua tai henkeä tai mitään entiteettiä, en tarkoita mitään kaikkea sisätilaihmisyyttä "perustavampaa" tai "todellisempaa", en mitään hämärää "eläimyyttä", en tarkoita yhtikäs mitään muuta kuin fantasmoja, jotka tulevat kai ei-mistään ja joskus katoavat, joskus jäävät seurakseni tai toisten seuraksi. Tarinoita, kuvia, ääniä, tuoksuja. Kokemusta, jota on kovin vaikeaa selittää. Unelmaa lentämisestä ja sukeltamisesta, unelmaa juoksemisesta ja hyppäämisestä, unelmaa läpinäkyväksi käyvästä torson ja raajojen kokonaisuudesta tuolissa omenapuun alla. Pelkoja, jotka paisuvat ja kolisevat tuolinjalkoja pahemmin märissä unikeittiöissä.

Sitä, minkä kuvittelee vilaukselta näkevänsä silloin kun rakastuu toiseen. Ainutkertaisen universumin niin täynnä detaljeja, ettei siitä tahdo piirtää karttaa.

Luulen, että tuon ja ehkä yksin tuon ulottuuvuuden takia minun on mahdollista pitää itsestäni, pitää itsestäni huolta, jaksaa hyväksyä kehoni kummalliset tempaukset ja sen rasittava paino, sen jankuttavat muistojuoksutukset ja naurettava varautuneisuus joidenkin - useimpien - ihmisten ääressä, mielen pikkumaisuus ja takertuvuus, laiskuus ja pelkuruus.

Uusi vuosi

Odotan uudelta vuodelta kaaosta, ja sitä totisesti saamme. (Kaaosten ja yllätysten odottaminen tuntuu olevan pomminvarmaa toimintaa. Silloin saa, mitä tilaa.)

Lounastamme myöhäisen lounaan hotellin alakerrassa sijaitsevassa katubaarissa, jonka pitäjä on henkilökohtaisesti tullut mainostamaan baarinsa edullisuutta ja monipuolisuutta. Fauni haikailisi kävellä pidemmälle, mutta aamupäivän keskeytymättömän marssin jäljiltä olen haluton kävelemään pidemmälle syömään, etenkin kun pidemmällä sijaitsevat kehutut kasvisravintolat edustavat udupi-keittiötä, ja olemme kuitenkin seuraavaksi siirtymässä Udupiin itseensä. Niinpä päädymme alakertaan. Se tarkoittaa, että istumme muovisilla pihatuoleilla valtatien penkalla. Saamme seurata, miten lehmät taas kerran mäyhtävät ja sitten märehtivät epävirallisen kaatopaikan roskia, törmäilevät liikenteen sekaan, miten autot bassojytkeessään jonottavat tyhjäkäynnillä ja liikkuvat kohti määränpäätään hitaammin kuin juuri ryömimään oppinut vauva liikkuisi. Ruoka, jota saamme, ei maksa paljon mitään ja on parempaa kuin vielä mikään intiassa maistamamme.

Myöhäisten päiväunten jälkeen lähdemme kohti rantaa, jossa kuulemamme mukaan kaikki tapahtuu. Kieltämättä väkijoukko tiivistyykin, mitä lähemmäs rantaa päästään. Mutta melkein kaikki liikkeellä olijat ovat miehiä, heidän suhteensa naisiin on ehkä 50:1. Etsimme thairavintolaa, jota on kehuttu ehkä koko Intian parhaaksi, mutta ei se enää ole siellä, mihin sen oli ilmoitettu sijoittuvan. Niinpä menemme syömään paikkaan nimeltä sähkökissat. Valitsemme sen nimen perusteella. Katselemme terassilta ihmisten parveilua, siemailemme paperisateenvarjollista drinkkiä nimeltään One for the Beach (cashewfeniä, kookosmaitoa, ananas- ja appelsiinimehua) ja arvuuttelemme, josko rantabulevardin lammas nyt on paennut toisaalle.

Ja pian jo tunkeudumme joukkoon ja saamme todeta, että ei, pässi edelleen hengaa mestoilla. Se on nähnyt selvästi aivan kaiken eikä aio nytkään hetkahtaa tapahtumista. Pommit paukkuvat, raketit viuhahtelevat taivaalle ja ennen kaikkea tuhansia ihmisiä kuhisee. Pässi seistä tököttää sen kaiken keskellä provosoitumatta mitenkään. Otan siitä kuvan, ja joku maistissa oleva intialainen mies ilmeisesti provosoituu moisesta, koska hänen on mentävä ja lyötävä pässiä ja sitten tuijotettava meitä voitonriemuisesti hetken ennen kuin hänen ystävänsä vetävät hänet paikalta pois. Pässi vain mulkaisee miestä ja palaa sitten takaisin silmät puoliummessa meditointiinsa. (Miten erilaista käytöstä kuin peruslampailla, jotka tuntuvat säikkyvän vähän kaikkea.)

Rannassa suosittu baari soittaa kovalla musiikkia. Sen ympärille on muodostunut tanssiva joukkio. Muuten ihmiset vaikuttavat tukevasti humalaisilta. Hiekalla istuu ja makaa puolitajuisina epäilemättä kymmeniätuhansia ihmisiä. Toinen mokoma haahuaa rantaa eestaas seikkailuita etsien. Koko alue on tietysti pilkkopimeä, vain satunnaiset nuotiot täplittävät näkymää. Varsinaiset maailmanlopun festarit! Vuoden vaihtumiseen on aikaa vielä tunti. Tässä vaiheessa mietimme vielä, mihin olisi hyvä pysähtyä. Selvästikään yksittäisiä istujia ei väistetä, pitäisi istua isommassa rykelmässä. Mutta me olemme ulkopuolisia, sen huomaa tuijotuksesta. Jotkut toiset taas ovat aivan liian innokkaita tuppautumaan seuraamme tai pikemminkin takapuoleeni. Tuntuu jotenkin hätkäyttävältä, että vaikka olen pukeutunut hyvin peittävästi ja sullonut hiuksetkin pipon sisään ja oikeastaan minusta näkyy vain naama ja kämmenet, silti takapuoltani kouritaan melkein jatkuvasti. Ja kun käännähdän ärtyneenä, kohtaan vain monen tuijotuksen ilmeettömän muurin. Siinä tulee vähän paranoidiksi, huomaa kiskovansa kävellessä lantiota jopa vähän etukenoon ikään kuin se veisi takapuolen kourijoiden ulottumattomiin.

Lopullisesti mitta täyttyy, kun saamme kunnon stalkkerin. Hän käy ensin kourimassa pariin otteeseen, ja kun sitten spurttaamme hänestä kauemmas, hän kiertää toista kautta sivustalle ja tarttuu kovasti kiinni kyynärvarrestani ja koettaa kiskoa minut jonnekin. Pistän hanttiin minkä pystyn. Onneksi hieronta kasvattaa voimia. Saan kiskaistua käteni irti, ja kun hän koettaa uudestaan tarttua siihen, tungen kädet torjuvaan asentoon ja hän vilkaisee naamaani, jolla taitaa olla niin vihainen ilme, että hän perääntyy. Mutta sitten huomaamme, että ei, hän seuraa edelleen meitä, vaikka miten mutkittelisimme väkijoukossa. Ja huutelee kaiken aikaa. Koetan vilkuilla ympärilleni, olisiko jossain pelastavaa kolkkaa. Mutta kaikkialta tuijotetaan ilmeettömästi tai puuhataan omiaan. Ei auta kuin suunnistaa meren äärestä kohti rantamajojen terasseja. Siellä sitten tarjoilija tulee luettelemaan heidän uuden vuoden spessujaan, ja näen silmäkulmasta miehen pysähtyvän hetkeksi vähän kauemmas. Kun hän kääntyy pois, tartun Faunia ranteesta ja kiskaisen hänet juoksujalkaa sivummalle, ison väkijoukon taakse, ja stalkkeri putoaa jäljiltämme. Ei, emme enää halua jäädä tänne. Tämä on vähän kuin jokin örkkipeli. Ennemmin tai myöhemmin tapahtumat taitaisivat viedä käsirysyyn, mikä ei ole intresseissämme.

Ja niin kapuamme vastavirtaan portaita rantakadulle ja puskemme itsemme halki väkijoukkojen, ohi pässin. Haluamme kuitenkin viettää uudenvuoden hetken muualla kuin ankeassa majapaikassamme, joka haisee liuottimille. Ja kas, tuossahan on pääkadun varressa mehu- ja jäätelöbaari. Sinne vaan terassille! Meille pitävät terassiseuraa papurikko lehmä ja kaihinen laiha koiravanhus. Seuraamme tapahtumia. Tuhansia ihmisiä lappaa rannalle. Joukossa on myös neljä länsimaista naista, joista kaksi on pukeutunut tiukkaan bodyyn ja pupunkorviin ja toiset kaksi minimekkoihin. Voin vain kuvitella, millaista säpinää he rannalla aiheuttavat, kun minäkin muodottomissa vaatteissani kohtasin ahdistelua. Huh. On mukavaa istua siinä kaikessa rauhassa, imeksiä pillillä tuorepuristettua mosambimehua ja olla tapahtumista vähän syrjemmässä.

Lehmä märisee ja tuijottaa baariin sisään, kuten lehmät täällä usein tekevät. Lopulta sitä alkaa jurppia, ettei se vielä ole saanut mitään lahjuksia, ja se alkaa uhitella sarvillaan asiakkaita. Tässä vaiheessa jätskibaarinpitäjä jutustelee lehmälle ja tuo sille pesuvadillisen hedelmien kuoria. Lehmä alkaa mutustella tyytyväisenä ja lajistereotypialleen sopivammalla lauhkeudella. Olisi mielenkiintoista tietää, ymmärtääkö baarinpitäjä juuri vahvistaneensa lehmän käyttäytymismallia uhitella sarvillaan.

Satunnaiset asiakkaat astuvat portaiden edessä nukkuvan vanhan koiran päälle. Kaksi astuu sen hännänpäälle ja yksi etujalalle. Koira ei jaksa silti edes liikkua. Mitähän se odottaa, mietin. Sitten äkisti se nousee seisomaan, kiskottelee ja heiluttaa meille häntää. (Olemme tietysti jo hyvän aikaa puhuneet siitä, ja se selvästi tietää tämän.) Se kävelee luoksemme ja asettuu silitettäväksi. Sillä on perhoskoiran korvat, se on siro ja pienempi kuin kulkukoirat yleensä, mutta kuitenkin perhoskoiraa paljon suurempi. Sen silmiä peittää siniharmaa ketto, joten se ei paljon enää näe. Luut tuntuvat selvästi ohuen, pölyisen turkin läpi. Hyvää uutta vuotta, koira, sanoo Fauni. Tämä on sen viimeinen vuosi, sanon. Silitämme koiraa ja terassilla on hiljaista ja rauhallista ja ohitse kulkee satoja humalaisia ihmisiä minuutissa. Koko juhannus- tai vappumeininkiä kaihoava intialainen keskiluokka tuntuu pakkaantuneen juhlimaan tänne, missä bileet saavat kestää aamuneljään ja viina virtaa. Koiraa hermostuttaa pauke ja joukon suuruus, se säpsähtää hivenen rakettien paukauksia ja sen nenä heiluu villisti kaikkien ohikulkijoiden hajuista. Mutta sormet turkissa pitävät sen rauhallisesti siinä tuoliemme välissä.

Lopulta koira nousee ja käy pissalla nurkan takana. Sitten se palaa terassille ja alkaa louskuttaa ohikulkijoille. Taas baarinpitäjä tulee hätiin. Tämä pyylevä kuusikymppinen keltaiseen sariin pukeutunut täti kyykistyy koiran viereen ja silittelee sitä ja juttelee sille ja pyytää sitä sitten portaiden viereen. Hän koettaa käskeä jotain, koira vain nauraa. Sitten hän painaa kädellä koiran takamuksen maahan. Koira urahtelee tyytymättömänä, mutta kun täti on aikansa jutellut, se päättää asettua siihen rauhassa. Tuntuu hyvältä saada tietää, että koiravanhuksella on joku, joka selvästi pitää siitä huolta.

Keskiyön hetkellä raketit paukkuvat hieman tavallista enemmän, mutta mitään muuta muutosta ei tapahdu. Väkijoukko tunkee edelleen rannalle katkeamattomana rintamana. Me tungemme pian toiseen suuntaan, kohti hotellia. Tunnen onnellisuutta siitä, että huomenna matkustamme toisaalle. On vaikeaa pitää Calangutesta, sen kaduilla pyörivästä punaisesta pölystä, kaiken kaupallisuudesta, ja ihmisten käsittämättömästä humalatilasta. (Täällä aikuisetkin selvästi jäävät vähän teineiksi, mitä viinaan tulee. Sitä saa niin harvassa paikassa vapaasti, että kun sitä saa, meininki on täysin viinakeskeistä.)

Matkapäivä Calangute-Udupi

Juna Udupiin lähtee Margaon asemalta, joka sijaitsee nelisenkymmnentä kilometriä Calangutesta. Asemaa on netissä haukuttu karmeaksi ja likaiseksi, mutta onneksi totuus on toisenlainen: harvoinpa missään kohtaa yhtä siistiä assanvessaa, kirjakauppoja ja loistavaa ravintolaa, jossa syöminen maksaa kymmenesosan siitä, mitä edellisessä ruokapaikassa.Juna tulee myöhässä, mikä on kai aivan olettavaakin. Istumme laiturilla siinä paikassa, johon elektroniset opasteet ohjaavat sleeper ykkösen matkustajat. (Tosiaan, junat ovat valtavan pitkiä ja siksipä vaunujen paikat on merkitty valotauluin laiturin sivustaan.) Aina välillä kuulutus tiedottaa Maru Sagar Expressin olevan juuri saapumassa laiturille. Se synnyttää kanssamatkustajissa kiihkoa. He rynnistävät laiturin laidalle ja koettavat tähyillä kauas horisonttiin. Me istumme. Meidän vaunumme pitäisi olla järjestyksessä kahdeskymmenes, joten ehdimme kyllä varsin mainosti nousta sittenkin, kun junan etupää jyrää jo ohitsemme. Paikat on joka tapauksessa numeroitu, joten paikatta jäämisen uhkaa ei ole.

Viimein juna saapuukin. Mutta vaunu, joka pysähtyy kohdallemme, ei suinkaan ole s1 vaan ilmastoitu makuuvaunu. Sleepereitä on valunut ohitsemme, joten ei auta kuin tempaista laukut mukaan ja lähteä raivaamaan tietään tungoksisella laiturilla kohti junan etupäätä. Puolimatkassa rautatieunivormuinen tyyppi pysäyttää meidät ja kysyy, mitä vaunua etsimme. S1-vaunua, vastaamme. Väärä suunta, hän ilmoittaa, ja viittoo takaisin sinne, mistä tulimme juuri. Se on tuo aivan viimeinen vaunu, hän opastaa. Muut sleeperit ovat olleet numerojärjestyksessä toisessa suunnassa, mutta myönnymme rautatiehenkilön asiantuntemuksen edessä. Hulluja nämä intialaiset, toteamme. Miksei samantien laittaa vaunuja loogiseen numerojärjestykseen? Käännymme kannoillamme ja lähdemme vipeltämään kohti junan peräpäätä. Mutta ei siellä ole sleeper ykköstä. Joten käännymme taas ja nyt juoksemme asemalaituria niin kovaa kuin kintuista pääsee, väistelemme laukkukuormattuja työntölavoja ja voileivänmyyjiä ja teenmyyjiä ja junasta juuri nousseiden matkustajien vastaanottokomiteoita ja toisia vaunuaan etsiviä ryntäilijöitä. Sleeper kymmenen, sleeper yhdeksän, sleeper kahdeksan, tavaan vaunujen ohi juostessani. Ykkösen on pakko olla toisessa päässä! Ensimmäinen vaunu! Ja viimein olemme sen kohdalla ja totta vie, siinähän se on. Koko juna on vaan koottu aivan eri tavalla kuin asemahenkilökuntaa on tiedotettu. (Emme suinkaan ole ainoat laiturilla juoksijat.) Ehkä se johtuu uudenvuodenpäivän ekstravaunuista?

No, joka tapausessa nousemme vaunuumme hikeä uhoten. Yläpedeille, jonne liput ovat, on jo kavunnut nukkujia. Arvomme liian kauan, mennäkö ja herättää heidät, mutta huomaan suhtautuvani kourintarannan jäljiltä edelleen vähän säikysti intialaisiin miehiin. Niinpä avaan kirjan ja alan lukea. Olemme ensimmäisessä vaunussa veturin jälkeen. Ikkunat ovat avoimet ja dieselinkatku puskee vahvana sisään. Kun juna sukeltaa tunneleihin, katku käy sietämättömäksi, kirvelee silmiä ja kurkkua. Koetan piiloutua pashminahuivin taakse, minkä pystyn. Lattialla juoksee hiiri. Roskiksia ei ole, vaan ihmiset nakkaavat roskat suoraan lattialle. Juna jyskää ja keinuu eteenpäin. Ikkunat saisi myös kiinni, huomaan; yksi miehistä, jonka hengitys hinkuu liinankin takana, on sulkenut oman ikkunaluukkunsa, mutta paljonpa se auttaa, kun sulkee yhden ikkunan kolmestakymmenestä.

Hauskuus alkaa oikeastaan vasta kun yläpedin nukkujat heräävät ja pääsemme jutustelemaan. Saamme matkavinkkejä. Hämmästyttää vain, miksi kaikki täällä antavat samat matkavinkit. Selvästi jotkut kohteet ovat sillä tavalla arvostettuja, että paikallisten mielestä olisi sulaa hulluutta mennä jonnekin muualle, vaikka tuolla toisaalla kenties olisikin vähemmän turistifasiliteetteja ja siten vähemmän kerjäämistä, nostettuja hintoja ja mautonta ruokaa.

Äkisti juna onkin Udupissa. Onneksi matkaseurue on paremmin perillä junan liikkeistä, sillä meillä ei ole tulostettuna junareitistä karttaa eikä asemia mitenkään kuuluteta. Valoisan aikana näkee sentään, mitä rataa aseman luona reunustavaan aitaan on maalattu. Mutta kun tulee pimeä, ei ole mitään keinoa tietää, mille asemalle juna seisahtuu. Tai ainakaan Udupin asemalla ei ole valaistua kylttiä. Kokoamme tavarat ja rynnimme ulos. Ihmiset tungeksuvat laiturilla. Missään ei ole viitoitusta, kumpaan suuntaan lähteä, joten toteamme, että molemmista päistä laituria päässee jonnekin ja lähdemme kävelemään toiseen suuntaan sen kummemmin problematisoimatta. Löydämmekin pian riksat, ja kun asetumme jonoon, yksi kuskeista tulee poimimaan meidät sieltä ohi jonon, ilmeisesti siinä toivossa, että olisimme menossa läheiseen rantakohteeseen. Mutta ei, me suuntaammekin kaupunkiin. Mies kohauttaa hartioitaan ja hyväksyy kohteemme ja ottaa meidät silti ohi jonon. Koska riksakyyti on niin halpa, emme taida maksaa edes turistilisää.

Mikähän magneetti meissä oikein on, kun kaikki kuskimme ovat täysiä raivohulluja liikenteessä? Tämäkin riksa haluaa koukata motarin kautta sen sijaan, että luovisi pikkuteitä pitkin. Ja motarilla kuski kiihdyttää riksan valtavaan vauhtiin ja ryhtyy ohittelemaan autoja. Asfaltti ei ole mitenkään erityisen tasaista, joten pieni, keveä ajoneuvo poukkoilee villisti ja sisällä saa tehdä täyden työn, ettei valahda penkin sivulta takapuoli edellä moottoritielle. Koska molemmissa käsissä on pakaasi, joista on pidettävä tiukasti kiinni kuoppaisessa kyydissä, ainoa oman kehon vakauttamiseen sopiva raaja on ulkojalka, jonka pönkitän ajajan istuimen takakulmaan ja jolla koetan työntää itseäni yhä keskemmälle liukkaalla, kapealla penkillä. Täällä ei tule huvipuistoa ikävä, koska samat vaarakicksit saa joka ikisellä motoroidulla kyydillä.

Hotelli paljastuu suureksi. Aula on loistelias, marmoriportaita ja upottavia sohvia ja kullattuja peilejä. Huone maksaa silti kuusi euroa yöltä. Syykin paljastuu nopeasti: Loisto on rajattu aulaan. Portaissa näkyy jo paljasta betonia ja vesivahinkojen jälkiä. Ja huone on siroteltu täyteen inhoja valkeita rakeita, joiden on ilmeisesti tarkoitus tappaa torakat. (Torakat eivät näytä piittaavan niistä juuri mitenkään.) Rakeet haisevat kammottavasti liuottimilta, ja tunnistan hajun samaksi kuin edellisessä majapaikassa. Voin pahoin hajusta, joten kerään vessapaperilla rakeet kaikkialta, mistä niitä löydän, ja heitän ne ulos ikkunasta. Miksi ihmeessä pitää hajurakeet, kun eivät ne kuitenkaan estä torakoita puuhastelemasta tyytyväisinä omia juttujaan?

Olemme saapuneet kaupunkiin, josta meillä ei ole karttaa. Niinpä lähdemme harhailemaan Udupin yöhön summamutikassa. Kaupunki on tosiaan tärkeä temppelikaupunki. Temppelirituaaleihin liittyen siellä on kehittynyt Intian tunnetuin kasviskeittiö, mikä on varsinainen syy kohdevalintaamme. Lisäksi tiedämme, että elintaso on täällä Karnatakan osavaltion korkein ja että lukutaito on hyvässä jamassa. Vauraus todella näkyy. Esimerkiksi jalkakäytävissä: täällä on jalkakäytävät. Ja kaupunkirakenne on väljä eikä ihmisiä ole mahdottomia määriä kadulla. Kaupankäynnissäkin on kiireetön meininki. Osumme pian myös nettikahvilaan, jonne sukellamme puoleksi tunniksi katsomaan karttaa ja pähkäilemään illastuspaikkaa. Valitsemme yhden kehutuista kasvisravintoloista hotellin läheltä. Mutta emmehän me sitä pimeässä löydä, vaikka löydämmekin teatterin ja bensa-aseman, joiden luona sen pitäisi sijaita. (Kaupunkisuunnittelullisesti teatterin ja bensa-aseman naapuruus tuntuu eksoottiselta.) Niinpä luovimme lopulta vain Holiday Park -hotellin alakerran ravintolaan, joka on kuitenkin pure veg. Ja onneksi näin - saamme nimittäin kerrankin hyvää, tulista ruokaa. Hinta on taas vain murto-osan siitä, mitä Goalla. Ja palvelu nopeaa ja tehokasta.

Chilionnellisuus hiipii tajuntaan. Ehkä vähitellen, kun etenemme kauemmas turistoituneista alueista, alamme saada oikeasti intialaisittain maustettua ruokaa eikä laimeaa turistikamaa, johon verrattuna kotimaan intialaisten tarjonta tuntuu asiallisen ärhäkältä.

Udupin temppeli ja Woodlands restaurant

Etsimme temppeliä aikamme. Meillähän ei ole kaupungin karttaa, ja jalkauduttuamme toisiin kaupunginosiin huomaamme, miten hatara muisti saattaakaan olla. Olemme toki illalla katselleet google mapsia, mutta kun emme löydä temppeliä ja törmäämme military campiin, sadattelen sitä, ettemme piirtäneet pientä karttaa edes näiden instituutioiden suhteesta toisiinsa. Muistan nimittäin nähneeni sotilaskasarmit kartalla, mutta mielikuva siitä, että ne sijaitsivat alas ja vasemmalle temppelistä, on melkoisen hatara. Toisaalta, ei ole myöskään kiire mihinkään ja kaiken näkemämme Intian jälkeen Udupissa on mahtavaa kävellä. Se on hiljainen, rauhallinen ja hyvin vehreä kaupunki.

Viimein törmäämme kadulle, jolla on Woodlands restaurantin viitta. Seuraamme viitoitusta, koska Woodlands on aivan temppelin luona. Mutta menemmekin ensin ravintolaan aamiaiselle. Se on loistava, maukas ja tulinen. Banana buns paljastuu banaanimunkeiksi, joiden kanssa tarjoillaan tujusti valkosipulilla ja chilillä terästettyä kookoskastiketta.

Aamiaisen jälkeen löydämme viimein temppelin seuraamalla varjojamme. (Temppeli on siihen nähden sopivassa ilmansuunnassa.) Tulemme takaportista sisään ja törmäilemme ympäriinsä aluetta, joka on täynnä pieniä pyhättöjä, rukoushuoneita, ilmaisia temppelilounaita tarjoavia huoneita, ja, kummallista kyllä, taloustarvikekauppoja. Tiedäthän, siivilöitä, perunanuijia ja niin edelleen. Ehkä se johtuu siitä, että tälle Krishnalle on laitettu joka päivä erilaista ruokaa (ja juuri siksi täällä on kehittynyt loistava kasviskeittiö). Ehkä siksi ruoanvalmistusvälineitä on taajan kaupan temppelialueella. Mutta mistä myös vessaharjat ja teippirullat ovat ajautuneet tänne? Lienevätkö ne vain keittiötarvikkeiden kylkiäisiä? Tuskin Krishnasta sentään on sellaisia legendoja, että hänen jäljiltään pönttö on parasta harjata huolella. Etenkin kun monessa opaskirjassa on korostettu, miten temppeleihin ei pidä viedä pidätyskyvyttömässä iässä olevia lapsia, koska jos he tekevät tarpeensa temppelissä vaikka vaippaankin, temppeli on saastutettu ja se pitää puhdistaa monimutkaisin ja kallein rituaalein. Joihinkin temppeleihin ei haluta myöskään naisia, joilla on kuukautiset.

Vanhin temppeleistä on 1200-luvulta, mutta jono sinne on tainnuttava. Tyydymme siten vain kurkistamaan kaikkein pyhintä pienestä kurkistusluukusta, joka on suotu laiskoille matkaajille. Näemme hämärässä pyörivän väkijoukon, saripukuisia naisia ja paidattomia miehiä lannevaatteissaan. Joidenkin miesten lannevaatteet ovat roiskeläppämallia. Se ei tunnu estävän heidän kumarteluaan.

Temppelialueella tapahtuu paljon kaikkea kummaa. Munkit tai bramiinit, en ole varma, kummista on kyse, ovat kyhänneet temppelien sisäpihojen pylväskäytäviin nuotioita, rummuttavat ja heittelevät tuleen tuoksuvia yrttejä. Ihmiset maksavat siitä, että saavat rukoilla ja kurkistaa pyhimyksenkuvia pienistä luukuista. Kaikkialla pitää olla ilman kenkiä. Astun melko pian purukumiin, joka kiitos kuuman ilman ei suostu irtoamaan kantapäästä vaan leviää tahmeaksi kalvoksi. Lehmät ja sonnit häiriköivät banaanimyyjän kopilla. Hänen on heiteltävä banaaneja vähän kauemmas jatkuvalla syötöllä, jotta eläimet eivät vain kävelisi kojuun sisään ja söisi kaikkea myyntitavaraa. Syötyään itsensä kylläisiksi naudat käyvät makaamaan banaanikojun edustalle, ilmeisesti seuraavaa vatsankurnetta odottaen. Pari nuorta sonnia haastaa riitaa. Suitsukkeet leyhyttävät imelänraskasta tuoksua, joka sekoittuu lehmänpaskan juurevaan aromiin.

Koikkelehdimme joukon mukana ja pujahdamme paljain jaloin pyhättöihin. Emme sentään kumartele tai osta siunauksia. (Vaikka hetken mietinkin, olisiko hyvä asia ostaa temppelielefantin siunaus.) Seisomme pitkään tuijottamassa elefanttia. Sen kärsänäppäryys hämmentää. Ja sen suu - en ole koskaan tajunnut, miten paljon norsun suu näyttää emättimen suuaukolta. Paljonkohan norsun kieli painaa? Pystyisikö se edes halutessaan näyttämään kieltä? Vuorenkokoinen eläin irrottelee sokeriruo'oista herkät lehdet ja nostaa ne sirosti kärsää kiertäen suuhunsa. Jossain vaiheessa se syö myös jonkun ajattelemattoman pyhiinvaeltajan maahan heittämän helmiketjun. Yksi norsusiunauksen ostajista haluaisi antaa norsulle paahtoleipää - hän on tuonut mukanaan kokonaisen perhepakkauksen - mutta norsumies kieltää ehdottomasti antamasta leipää. Aika ymmärrettävää: jos norsun maha sekoaa, se tietää taatusti melkoista lisätyötä. Norsun lisäksi vaikuttavin näky temppelialueella on yhden pyhätön kissanpentukaksikko. Kilpikonnanväriset pikku rääpäleet lymyävät ovensuussa sisemmäs luostariin. Yksi munkeista käy silittämässä kissanpentuja jalallaan. Välillä hän painaa jalalla kissapienen päätä asfalttiin vähän aikaa, kunnes kissanpoika lakkaa rimpuilemasta ja alistuu kohtaloonsa. Sitten hän palaa takaisin hellään silittämiseen. Ei mitään arvausta, miksi. Kierrämme temppelin keskusta vastapäivään. Meitä tuijotetaan peittelemättömän uteliaasti. Nuoret tulevat kättelemään ja kysymään nimiämme.

Tuntuu kummalliselta, miten oma retkemme temppeliin tuntuu vinksauttavan etenkin lasten ja nuorten retken ihan sijoiltaan. Sen sijaan, että he mietiskelisivät näkemäänsä, keskittyisivät kilistämään kelloja ja asettelemaan kukkauhreja tai miten se nyt heillä sitten meneekään, he tuijottavat meitä valkonaamoja ja haluavat kätellä ja vaihtaa esittelyitä. Pyhiinvaellus tuppaa vähän unohtumaan.

Ja toisaalta, joukkio pieniä lapsia hälisee lähellämme temppelikierroksen jälkeen. He kuikuilevat ujosti. Menen kysymään, saisiko heistä ottaa kuvan. He lähtevät juoksemaan pakoon. Onneksi paikalla on munkki, joka ymmärtää yskän ja huudahtaa lapsille muutaman jutun ja auttaa lopulta järjestämään heidät ryhmään kuvausta varten. Riemu repeää jälleen, kun näytän kameran näytöltä juuri ottamani kuvan. Kuvaan pääseminenkin näyttää monesta tuntuvan hienolta, mutta otetun kuvan katselu samantien tuntuu vielä selkeämmin ilahduttavan.

Lounas meinaa mennä pieleen, koska nyt Woodlandsissa, jonne toikkaroimme ilahtuneina aamiaisen tulisuudesta, häärää tarjoilijoiden päällikkö, joka tekee jonkin sortin pr-työtä asiakkaiden suhteen. Tarjoilija suosittelee pyynnöstä oikein tulisia annoksia ja kirjaa muistiin pyynnön niiden tulisuudesta. Sitten hän menee viemään tilausta kokeille, mutta joutuukin päällikön hampaisiin. Päällikkö läksyttää tarjoilijaa ja raahaa tämän hihansuusta pöytämme luo. "These foods you ordered are chilli foods. Chilli-hot! There must have been some mistake!" Ilmoitamme jääräpäisesti mutta ystävällisesti, että ei tässä mitään väärinkäsitystä ole syntynyt, kyllä tarjoilija aivan oikein on ymmärtänyt. Me näet haluamme ruokamme chilisenä. Ukko tuijottaa hetken selkeästi pettyneen oloisena, repäisee sitten lapun tarjoilijan kädestä ja jatkaa tarkistusta. "And he has written that the pineapple juice comes without ice and sugar." Niin, se on aivan oikein, toteamme lehmämäisellä kärsivällisyydellä. Ukko tuhahtaa, tunkaisee lapun takaisin tarjoilijan käteen ja porhaltaa toisaalle kyttäämään, josko joku muu tarjoilija tekisi virheen. Keittiöstä porhaltaa pian vielä yksi ukko lisää ja kysyy, eikö ananasmehuun tosiaankaan tule sokeria eikä jäitä. Ei tule, ei. Onneksi ruoat ovat saapuessaan tulisia, kuten pyydettiin. Mutta koko episodista jää tympeä maku. Kaikki toimi niin hyvin ilman tuota pr-ukkoa.

Pienemmissä, halvemmissa paikoissa ei tietenkään ole varaa palkata ketään kyttäämään. Päätämme suosia niitä, koska totta puhuen Summer Park -hotellin Campus Veg Treat oli mauiltaan ainakin Woodlands-klassikon tasoa ja tunnelma on verrattomasti parempi. Klassikko on nyt maistettu ja kansankeittiöt kutsuvat!

Päiväunilta herääminen saa yllättävän käänteen, kun Fauni epäilee kuumaa tuntuaan ja mittaa kuumeen. Sitähän riittää. Hänellä ei koskaan aikuisena ole ollut tuollaista yli kolmenkymmenenyhdeksän asteen kuumetta. Vielä kummallisempaa on, ettei mitään muita oireita löydy. Pelkkä kuume vain. Ehkä se on lämpöhalvaus, arvelen, ja komennan Fauni-paran kylmään suihkuun. Se kuitenkin vain nostaa kuumetta. Kun mittari on kavunnut kolmeenkymmeneenyhdeksään ja puoleen, määrään särkylääkkeen. En halua kaitsea kuumehoureista. Onnistumme jotenkin syömään hotellin ravintolassa, ja sitten käymme nukkumaan. Ehkä kuume laskee aamuksi...

Udupissa edelleen, Fauni sairaana

Aamulla kuume ei ole laskenut yhtään mihinkään. Nyt mennään lääkäriin, totean. Vähän kyllä hirvittää, riittävätkö rahamme, niitä on vain pari tuhatta, enkä muista nähneeni kaupungissa automaatteja muuta kuin temppelialueella. Ja tietysti, kun on vähän hätä toisen sairaudesta, alan arpoa, muistinko sittenkään, miten sinne käveltiin. Lopulta olen niin hermostunut, että totean, että minun on mentävä selvittämään asioita, koska tehdessä ahdistus tapaa laantua ja muuttua päättäväisyydeksi. Mutta jos jää kipristelemään paikoilleen, ahdistuksesta kasvaa huima möykky, joka saa lopulta epäilemään suunnilleen sitäkin, osaako hengittää.

Hotellin säännöissä on epäsympaattinen kohta, jonka mukaan hotellissa ei saa asua, jos sairastaa tarttuvaa tautia. Silläkin uhalla, että meidät viskataan pellolle, on mentävä kysymään respasta, onko lähellä luotettavaa lääkäriä tai sairaalaa. Onneksi säännöt tuntuvat olevan sääntöjä ja kaukana käytännöistä. Respasta neuvotaan ystävällisesti tie Gandhi-sairaalaan, joka sijaitsee samassa korttelissa. Käyn huoneessa hakemassa Faunin ja lähdemme. Kai ne rahat riittävät, päätän, ja jos eivät riitä, voin tilauttaa sairaalaan riksan ja pyytää sitä viemään minut automaatille. Varmasti automaatteja on enemmänkin, en vain tiedä, missä. Sairaalasta osataan varmasti neuvoa.

Kierrämme korttelin muttemme löydä sairaalaa. Kysyn hedelmänmyyjiltä, jotka vain viittovat, että kulman takana, siellä mistä juuri tulimme. Menemme uudestaan tuohon kohtaan, parin rapistuneen hotellin luo, ja kas, tosiaan, siitä vie tie sisäpihalle, korttelin keskelle, jossa nököttää oikein modernin näköinen, sievä pieni sairaala. Ei sitä tieltä käsin kyllä mitenkään näe, pitää mennä sisäpihalle, jotta sen löytää.

Itse lääkärissäkäynti muistuttaa omaa visiittiäni Panajissa. Fauni määrätään ensiapuosaston sänkyyn kumilakanan päälle, minut määrätään riisumaan hänen sandaalinsa. Verenpaine, syke ja kuume mitataan. (Täällä kuume ilmoitetaan fahrenheiteina, kun Goalla se ilmoitettiin celsiusasteina. Silläkin tavalla siis siirtomaaperinnön ero näkyy käytännöissä.) Se on vain flunssa, toteaa lääkäri. Kuumetta alentavia lääkkeitä, hän määrää. Enintään yksi illalla ja yksi aamulla. Enintään kaksi kappaletta päivässä. Jännitän vähän maksua, onhan sairaala huimasti modernimpi ja siistimpi kuin Panajin vastineensa, mutta turhaan: tuhansien rupioiden sijaan hinta on neljäkymmentä rupiaa. Lääkkeet puolestaan maksavat huimat kuusi rupiaa. Alle eurolla siis selvitään... lääkärinpalkkion tapauksessa alle viidesosalla siitä, mitä sama palvelu maksoi Panajissa.

Fauni ei haluaisi syödä lääkettä ennen sen googlaamista. Lopulta saan hänet kuitenkin suostuteltua sen nielaisemiseen: kyseessä on sentään kansainvälisen lääkefirman tuote, laillistetun lääkärin määräämänä. Ei se nyt sentään mitään lsd:tä ole. Ei tosiaankaan: kun Fauni hotellilla tarkistaa asian puhelimensa netistä, selviää, että hänelle on määrätty lapsille ja yli 82-vuotiaille vanhuksille suunnattu parasetamolitabletti, jonka vaikuttavan aineen pitoisuus vastaa normaaleja käsikauppaparasetamoleja Suomessa. Hieman kyllä huvittaa lääkärin vannottaminen, ettei lääkettä saa ottaa kuin kaksi tablettia päivässä. Ainakin Suomessa annokset saattavat olla korkeampia. Muistaakseni söin itse viime keväänä tupla-annosta ja siihen vielä päälle toista särkylääkettä. Vaikka tietysti niukkuuden periaate on hyvä lääkkeiden kanssa; mitäpä sitä turhaan rasittamaan elimistöä, jos vähemmälläkin pärjää.

Arvoitukseksi jää, miksi Faunille määrättiin lasten lääke, joka on hyvänmakuinen ja josta sen vuoksi on tilastoitu paljon yliannostuksia lapsilla, jotka ovat kipeinä ja valvomatta napsineet muutaman "karkin" lisää. (Ehkä se selittää lääkärin varoitukset siitä, ettei kahden tabletin päiväannosta saa ylittää...)

Nyt istumme yksinaisten paivakavelyideni jalkeen nettikahvilassa, koska meilla on tosiaan hotla, joka maksaa 6 egea yolta eli ei nettia. Parasetamoli nayttaa purevan. Tai sitten Faunin on vaan paastava nettiin hinnalla milla hyvansa.

Syntymäpäivä

Taksimies löytää sairaalan osoitteen, mutta sairaala onkin muuttanut. Ei se mitään; kysytään joltakulta. Lähdemme kaartelemaan takapihoja pitkin ja lopulta auto pysähtyy epämääräisen kolmikerroksisen talon luo. Kyltit mainostavat gynekologia ja kätilöitä. Mutta nimi on sentään oikein: vakuutusyhtiön sopimussairaala.

Aamulla en ole ollut päästä sängystä ylös, koska huimaus on niin valtavaa. Vaikka tiedän, että kyse on todennäköisesti hyvälaatuisesta asentohuimauksesta, ei siihen nyt voi oikein turvautua, koska alavatsa kramppaa ja yskin keuhkoja pihalle enkä pysty lainkaan hengittämään nenän kautta. Imusolmukkeet kaulalla mollottavat valtavina. Laskeskelen mielessäni: yskää on ollut pari viikkoa, se tuntui katoavan jo, mutta on nyt tullut täydellä höökyllä takaisin. Ja nenä on tukommassa kuin Suomessa. Jälkitauti kenties? Vai malarialääkkeen kiroja? Kuumetta ei ole, mutta silti palelen kolmenkymmenenviiden asteen lämmössä ja olen niin voimaton, että kädet tärisevät ja sydän hakkaa korvissa saakka. Kun en jaksa kuin itkeä ja täristä sängyltä vessaan ja takaisin, Fauni ehdottaa, että ehkä sittenkin kannattaisi mennä lääkäriin, vaikka selvästi olenkin hieman vastahankainen. (Ajattelen taas olevani vähän luulosairas.)

Horjun taksista ulos ja viritän rinkan selkään. Hoipun sisäänkäynnille ja ilmeisesti valkoisuudestani ja tasapainovaikeuksistani johtuen minut ohjataan ensiapuun. Pääsen saman tien lääkärin puheille. "What has happened, madam?" Tyrmäävä kysymys. Tuota, kaon menemään, yskä, vatsakramppeja, ei kuumetta mutta horkka eilisillasta lähtien, uupumus. Kyllä, syön malarianestolääkitystä.

Minut ohjataan sairaalasänkyyn, jonka lakanoita ei tietenkään vaihdeta edellisen siitä noustessa. Pidä vain sandaalit jalassa, hoitaja kehottaa, mutta en sentään ole niin sairas, että rupeaisin sandaaleilla likaamaan lakanat, joille seuraava avun tarvitsija kohta nousee. Viereisellä sängyllä makaa aivan hiljaa ja ilmeisen tajuttomana keski-ikäinen mies, jota itkuisen näköinen sariasuinen vaimo pitää kädestä.

Tosiaan, kaikki ei ole ihan normaalisti. Verenpaine on hyvin korkealla ja sydän hakkaa hulluna, sen huomaavat hoitajatkin. He kuuntelevat keuhkoja ja sydäntä ja koettelevat otsa- ja poskionteloita. Tiedot merkataan lomakkeelle. Verenpaineen yläpaine on melkein puolet normaalia korkeammalla, vaikka olen vain maannut ja istunut koko aamun. Tai no, olen yskinyt kaiken aikaa. Se on aika kuluttavaa.

Saan kasan reseptejä. Kahta antibioottia poskiontelon- ja keuhkoputkentulehdukseen, yskänsiirappia ja jotain myrkkyä vatsakramppeihin, jotka lääkärin mielestä liittyvät täysin malarialääkkeeseen. (Silti vatsalääke tulee vain kolmeksi päiväksi ja malarialääkettä on syötävä vielä kolme viikkoa. No, ehkä sitä haetaan lisää, jos kramppaaminen ei lopu. Jossain vaiheessa ruoan on nimittäin alettava pysyä sisälläni, jos mielin tulla kuntoon. Nyt on käynyt joka päivä niin, että kuutisen tuntia malarialääkkeen jälkeen suolisto alkaa krampata ja työntää kaiken ulos. Sitten se rauhoittuu ja on ihan kiltisti taas seuraavaan malarialääkkeeseen saakka, josta se ensiksi purisee ja sitten tyhjentää.

En aio miettiä sitä, imeytyykö siitä pirskatin lääkkeestä mitään. Näillä on nyt mentävä, koska Lariamia en uskalla syödä. Keskustelin siitä Suomessa lääkärin kanssa, ja hän oli sitä mieltä, että pienikin unettomuustaipumus voi Lariamin kanssa osoittautua kohtalokkaaksi. En halua täällä paniikkihäiriötä. Olen ihan tarpeeksi itkuinen jo flunssasta, päätä sen kummemmin sekoittamatta lisää...

Tuntuu ja näyttää hullunkuriselta, kun kaikki muut painavat t-paidoissa ja topeissa kuumissaan ja minä hyttyytän villapaidassa ja pashminahuivi tiiviisti kurkun ja rintakehän ympäri kääroittynä. Hyvää syntymäpäivää, sanoo Fauni. Joo, ajattelen, tämä on normisyntymäpäivä par excellence. Olikohan viimeksi ei-kipeä-syntymäpäivä vuonna 2005?

Otamme riksan kaupunkiin ja taksin kaupungista Morjimiin, jossa asumme seuraavat pari viikkoa. Taksi pompahtelee hiekkateitä ja asfalttiteitä läpi maalaismaiseman. Puhvelit laiduntavat pelloilla, haikarat kalastavat, palmut heiluvat peltojen välisten ojien ja teiden varsilla. Jos matkalla Panjimiin tunsikin olevansa matkalla maaseutukaupunkiin, nyt ollaan selvästi matkalla maalle. Niin maalle kuin olla saattaa. Olkoonkin, että tämä on Goa, eli ranta on lähellä, ja valkoisia naamoja näkyy hämmentävän paljon.

Majatalo vaikuttaa huippukivalta. Ravintolassakin on valokuvanäyttely ranskalaisen fetisseihin erikoistuneen valokuvaajan tuotannosta. Ei ihan sitä, mitä kuvittelisi löytävänsä Intiasta. Tai turistirannan luota. Hyvä näin!

Tuntuu hassulta tulla kylään, josta on lukenut kaiken käsiinsä saaman, mikä ei ole kovinkaan paljon. Tiedän, että täällä vanha muta-arkkitehtuuri on edelleen voimissaan. (No emme ole kyllä vielä nähneet.) Ja että tämä on viinanpolttokylä, joka vaihtaa viinaa muihin hyödykkeisiin. Ja että täällä on Venäjän mafia. Ja ihan totta: sähköpylväisiin on niitattu RUSSIAN INFO HOTLINE -lappusia, joissa oot ovat sydämenmuotoisia. Paikalliset hindut kuuluvat kyllästyneen venäläisten prostituutiokartelliin, ja vuoden alussa paikallinen taksikuski sai surmansa sanaharkassa. Osa ravintoloista (venäläisten pitämät) ei huoli intialaisia asiakkaikseen lainkaan ja tähtää selkeästi venäläiseen asiakaskuntaan. Ei siis aivan sellainen paikka, johon ihan ensiksi tulisi mentyä. Mutta täällä on hyvä hierontakoulu. Niinpä me olemme täällä, keskellä puhveleja ja puita ja haikaroita ja kuningaskalastajia ja ties mitä. Näin jo rannalle kävellessä sellaisenkin linnun, joka on pikimusta siipien punaisia kärkiä lukuunottamatta!

Sitä ei osaa kuvitella millään, miltä tällainen paikka voi näyttää. Perhosia on valtavasti. Pitää kulkea peltojen poikki, jotta pääsee rannalle. Siellä äkisti onkin parkissa autoja ja mopoja ja dyyneille on kyhätty kookospalmunlehtimajoja. (Palmunlehtien alta pilkottaa muovipressu.) Ennen valtamerta on vielä käveltävä jonkun rantakeittiön läpi ja rantapetejä vuokraavien miesten ohi ja siinä huokuu valtameri. Iloiset, hyvinsyöneet ja pannalliset koirat juoksentelevat ympäriinsä ja torkkuvat aurinkotuolien alla. Hupsut pilkukkaat pikku ravut juoksevat sivuttain ja niiden silmät törröttävät tosiaan pystyssä pyöryläisestä keskivartalosta sarvien päässä. Kun rapua lähestyy, se pinkaisee vauhtiin ja etsiytyy yhteen rannan koloista. Olisi hauskaa nähdä, miten rapu kaivaa kolon! Jotkut kolot ovat paljaaltaan hiekassa, mutta toiset on tehty huolella eksyttämään hyökkääjä. Sileässä sannassa on irrallisten hiekkamurusten pyörylä, jonka keskelle johtaa polku. Polun päässä on reikä. En tiedä, ovatko nämäkin rapujen reikiä, sillä sen kerran kun niitä näin käytettävän, näin vain silmäkulmasta, miten joku pieni otti muutaman askeleen spurtin rinkulan ulkokehältä keskustaan ja kiskaisi yhden hiekkamurusista aukon päälle oveksi.

Ehkä nämä arvoitukset vielä selviävät!

Ja ehkä ehdin parantua ennen hierontakurssin alkua - ylihuomenna! Joka tapauksessa syntymäpäivä on sujunut taas sairastamisen merkeissä. Mutta on huomattavasti mukavampaa sairastaa kolmessakymmenessäviidessä asteessa valtameren rannalla rapuja ihmetellen kuin vällyjen välissä värjötellen. Palelee ja niiskututtaa, mutta niinhän ylähengitysteiden tulehduksissa aina ja kaikkialla.

Sekin tuntuu hyvältä, että jäämme tänne sen verran pidemmäksi aikaa, että ehdimme vähän asettua. Ettei ole koko ajan semmoinen olo, että missäs se hotelli nyt sijaitsikaan ja miten tästä pääsee sinne.

Täällä ei ainakaan ole kiire mihinkään. Lääke alkaa hitaasti vaikuttaa, taittaa pahimmat vilunväreet. Saa vain nähdä, mitä yöunista tulee, kun juuri ennen nukkumaanmenoa pitäisi ottaa sellainen tabletti, jota kuvataan sanoin proper and prompt medicine to all upper respiratory diseases. Se on poskiontelontulehduslääke, jossa on myös parasetamolia ja kofeiinia sekä sitten paria aineosaa, josta ei tule hullua hurskaammaksi. (Onneksi on wikipedia.) Täällä selvästi suositaan aivan erityyppistä lääkitystä: kolmen päivän iskukuuri.