Hauraudesta

 Lähipetukset ovat alkaneet. En etukäteen yhtään osannut arvata, miten kuormittavia ne ovat. Ei, ei fyysisesti - minusta maski ei juuri tee hengittämisestä vaikeampaa, pikemminkin päinvastoin kylmästi ilmastoiduissa liikuntatiloissa - vaan emotionaalisesti. 

Kolmestakymmenestä seniorista kahdella oli maski ja kahdella (eri ihmisellä) koronavilkku puhelimessa. (Koronavilkku kuuluu opetuspuheeseeni: nyt puhelinta ei jätetä pukkariin tai laukkuun salin taakse vaan tuodaan maton eteen.) Sennuriskiryhmäläiset sentään ymmärsivät puheeni ja nyökyttelivät, että joo. Eilisistä tuntilaisista puolestaan kellään ei ollut maskia eikä koronavilkkua (tai jos oli, se oli salin perällä kassissa). Ennen tuntia maskini herätti hämmennystä odottaessamme edellisen tunnin loppumista. Oliko meidän pakko pistää kuonokopat? Siitä ei ole tullut mitään tekstaria! Sanoin, että ei, ei ole pakko. Mutta että näin voimme suojata toisiamme - vietämme kuitenkin 90 min sisätilassa syvään hengitellen ja hengästyen ja ilmastointi sekoittaa ilmaa niin, että se hämmentää salin perukatkin. Ja joku puhuu kaiken aikaa kantavalla äänellä... Rakennus on niin vanha, että tuskinpa vaan siellä on kovinkaan edistynyt ilmanvaihtosysteemi ja vaikka siellä HEPA olisikin, vaihdetaanko se riittävän usein? Tuskinpa, kun toimijoita ei ole ohjeistettu valtiovallan taholta, vaikka EU kuinka tuuttaa tätä tietoa ilmoille.

Hämmentyneitä katseita. "Mutta eihän Suomessa enää ole koronaepidemiaa." Kysyin, mistä ihmeestä ihminen oli niin päätellyt. "Hesarissa luki." Sanoin, että ei varmasti olekaan koko Suomessa, mutta pääkaupunkiseudulla kyllä on, jos viime viikkoina on altistuksen takia karantenoitu tuhansia ihmisiä.

"No, tulee jos on tullakseen."

"Tavallaan näin. Tällä maskilla koetan estää sen, ettei tulisi teille ainakaan multa. Mä vaan koen, että tää on vähin, mitä voin tehdä teidän terveyden eteen."

Muutava vakava nyökkäys. Katseet harhailevat, vaivaantuneisuutta. Ajattelen, että onneksi en ole ikinä ollut suosittu, enkä siten oppinut suosiossa pysyttelyn pahaa tapaa. Hymyilen maskin takana. Ajattelen myös, että onneksi en ole elänyt elämää, jossa epämukavuus ja kognitiivinen dissonassi olisi jotenkin harvinaisuudessaan liian uhkaavan tuntuista - ei minun tee yhtään pahaa virittää sitä. Mikä vain, mikä töykkäisee ajattelun liikkeelle ja katkaisee automaatiot, on paikallaan.

Kun kommunikoimme ennen tuntia ja sitten myöhemmin teemme ja teemme ja teemme ja suollan ohjeita, eipä siinä mitään. Silloin olen vain sanallistaja enkä ehdi kauheasti miettiä. Mutta annas kun lasken ihmiset savasanaan ja he makaavat lattialla suojattomina kuolleen miehen asennossa silmät kiinni, keho hengityksestä kohoillen. Silloin iskee jokin niin syvä suru, että haluaisin huutaa ääneen. Ihmiset ovat hauraita ja hengittävät kaiken aikaa. He luottavat viranomaisiin niin täysin eivätkä pysähdy miettimään itse, ota selvää. Heille kukaan ei ole kertonut kolmesta ceestä. He eivät lue lehtiä, joita lukemalla he tajuaisivat, että itse asiassa tiedämme taudin mekanismista tuskin mitään ja siksi interventioitakaan on toistaiseksi vaikeaa suunnitella. He eivät ymmärrä ajan ostamisen ajatusta tähän liityen eivätkä ajattele mahdollista sairastumistaan muuna kuin vähän epämukavana parin viikon lentsuna - kuukausien sairastaminen ei tule heille mieleen. Tai se, että jos oikein huono tuuri käy, heidän lapsensakin voi sairastua kuukausiksi - koulut ja päiväkodithan ovat auki, mitään vaaraa siis ei pitäisi olla heistä liikkeellä. 

He vain luottavat ja makaavat siinä hengittäen savasanassa. 

Ottavat vastaan, siinä kaikki. 

Kun katselen heitä hereillä ja pystyssä, levottomana siinä mielessä että heidän levätessään vartioin, tarkkailen ja olen valmis suojelemaan heidän hiljaisuuttaan kaikilta mahdollisilta keskeytyksiltä, mielen läpi nelistää se, miten yksinkertaisen pysäyttävän raivohullua on metapelko, pelon pelko, johon törmään keskusteluissa jatkuvasti. Ajatukset siitä, että ihmiset on säikäytetty koronauutisilla ja että se on huono asia, että heidän pitäisi nyt vain reippaina kirmata normaaliin ja pitää talouden rattaat pyörimässä, ettemme joudu maakuoppaan. Minulle, joka olen aikuisiästäni elänyt suurimman osan köyhyysrajan alapuolella ja joka olen ollut silloin tyytyväisempi ja onnellisempi kuin jaksoina, jolloin liika työ ruoskii vähänkin aloitteellisuuteni latuskaksi, puheet elintason laskusta eivät kuulosta aivan niin pelottavilta kuin varmaan pitäisi. (Etenkin kun taloustieteen konsensus taitaa kuitenkin olla, että vasta viruksen kuriin saamisen myötä liiketoiminta voi palautua.) Sen sijaan ajattelen, että on aivan järkevää, että ihmiset pelkäävät aistein havaitsematonta koodinpätkää, joka todistetusti voi tehdä elämästä pitkiksi ajoiksi helvetin (miten pitkältä noroviruskohtauskin tuntuu vaikka kestää kalenterissa mitattuna vain tovin) ja arpeuttaa osan koskettamistaan ehkä jopa loppuiäksi. Ajattelen sydäntä, maksaa, munuaisia, keuhkoja, hermostoa. Ajattelen sitä, että joidenkin tutkijoiden mielestä meillä on hengitystievälitteinen sydän- ja verisuonitauti. Ja sitä, miten huonosti tätä on onnistuttu kommunikoimaan näille ihmisille, jotka ovat omaksuneet fatalismin päättäjien puheista - tarkkaillaan, seurataan, toinen aalto (ei rajoitusten purkamisen vaikutus).

Toisin kuin moni muu, pidän pelkoa hyvänä ja myönteisenä emootiona, hyödyllisenä työkaluna. Se on tässä pandemiassa tullut selväksi. Ainakin itseni se saa suojautumaan. Se ei jähmetä - olen kaiken aikaa tehnyt työtäni - mutta pakottaa miettimään asiat uudelleen, uudelta kantilta. Vaikka pidän pelkoa arvossa ja kannattelen sitä tajunnassani ja varmasti joidenkin mielestä vahvistankin sitä (mutta asia ei ole ehkä ihan niin yksinkertainen), ruumiintoimintojani mittaava älysormus osoittaa, että nukun yöni hyvin, saan syvää unta, enkä ole missään kiehuvassa stressikattilassa. Näen kyllä joka yö unia, että olen taas tartuttamassa tai tartuttanut, mutta ne ovat unia, jotka ehkä eniten kertovat siitä, miten tarkasti koetan valveessakin arvioida impulssejani sen suhteen, edistävätkö vai vaarantavatko ne väestön turvallisuutta virustilanteessa. Koska on ihmisiä, joiden työt ovat aidosti pelottavia epidemian kiihtyessä. Sairastuneet eivät imeydy mihinkään mustaan aukkoon vaan heistä on huolehdittava. On ihmisiä, jotka tekevät sitä työkseen. Suojelen mieluummin heitä kuin toisten illuusiota normaalista. 

En tiedä, mitä tarkalleen ajatella siitä, että pohdiskeltuani koko kesän sitä, voinko mennä lähiopettamaan, päädyin sitten lopulta kuitenkin pitämään tunnit. Kai vain vakuutuin riittävästi siitä, että pystyn suojaamaan oppilaita. Itseäni en tietenkään pysty suojaamaan ja ajattelen, että sekin tavallaan olisi velvollisuuteni. Mutta kaikkea ei voi selvästikään saada tässäkään. Ajattelin myös, että heidät kohtaamalla pystyn ehkä kuitenkin lopulta olemaan enemmän yhteisölle hyödyksi kuin lähitunnit irtisanomalla, jolloin tunnit vain opettaisi joku, jota asia ei kiinnosta pätkääkään - tai jopa päinvastoin, jota asia kiinnostaa mutta vastakkaisesta näkökulmasta: minulla on runsaasti kollegoita, jotka purnaavat somessa siitä, että lehdet eivät saisi kirjoittaa koronaviruksesta mitään, koska nyt osa asiakkaista on säikytelty pois ja oma elinkeino on uhattuna. Jos minä varovaisella maskinkäytölläni tuonkin jotain virikkeitä, luultavasti hekin toisivat omiaan tuntilaisten haisteltaviksi. Osan tunneista sainkin siirrettyä etään. 

Ja tietysti pelkäsin - mutta vääriä asioita, kuten sitä, että jos irtisanoudun, tuskin enää saan niistä paikoista tunteja. Pidän paikoista, pidän tuntilaisistani. Mutta ei minun kai pitäisi pelätä tuollaista. Elämä on aina ennenkin kantanut ja olen ennenkin onnistunut vaihtamaan ammattia, jo monta kertaa. Pidän tästä työstä. Mutta nyt huomaan, millaisen loukun mukava työ synnyttää: takerrun siihen, en haluaisi taas joutua aloittamaan nollapisteestä, ja se ehkä haittaa eettistä ajatteluni. Ei ehkä ole hyvä että ihmisellä on näin voimakas intressi työnsä säilyttämiseen. 

Tämä on niin uusi tilanne, että koetan pysyä armollisena itseäni kohtaan. Se on vaikeaa.

On opettavaista jutella ihmisten kanssa. Ei ole mitään "kansaa" jotka olisi tiettyä mieltä. On etätunnit ehdottomasti valitsevat, joita ihmetetyttää, miksi joku menee lähiin. Ja sitten on lähituntilaiseni, jotka hämmentyivät kun kerroin, että etätunneille on tullut lähiä paremmin ihmisiä.

En tiedä, ehkä minun olisi hyvä olla vielä päättäväisempi, periaatteellisempi ja pelokkaampi? 

Ajattelen sitä, kun katselen hauraita ihmisiä savasanassa. Yksi heistä sanoi ennen tunnin alkua, että jos lähituntiani ei olisi tullut, hän olisi tullut vaikka nettitunnille perässäni, vaikka inhoaakin tietokonevälitteistä joogaa. Jos olisin päättäväisempi ja periaatteellisempi, voisin ehkä vieläkin paremmin suojella ihmisiä, jotka luottavat vastaanottavaisuutensa valppauteni vatioitavaksi. Enkö ollut tai ole tarpeeksi pelokas? Tai olenko pelokas väärässä kohdassa? 

Kaiken keskellä konkretisoituu se, mistä olen koettanut kirjoittaa niin monta kertaa: miten joka ikinen teko on muurahaisenkakanpieni, koska koko yksi elämä on muurahaisenkakanpieni, ja sitten samalla - ne omat valinnat ovat ainoita, jotka tarkasti ottaen ovat itsen vastuulla ja niissä kohdin vastuuta on sata prosenttia ja se on sata prosenttia omasta vaikutuksesta ympäristöön, ihmisiin, toisiin tuntoisiin olentoihin, elonkehään. Valinta keskustella tai vaieta, valinta irtisanoutua tai mennä töihin ristiriitaisin tuntein, valinta toivottaa tunteensa täysin tervetulleiksi, ajatuksensa täysin tervetulleiksi, tuntemuksensa täysin tervetulleiksi samalla muistaen, että ne ovat vain tarinoita, joita pulppuaa yhtä kauan kuin elää ja että ne tarinat valehtelevat valehtelemistaan - aina kun katse kääntyy jonnekin, se kääntyy jostain muualta pois, niin kauan kuin tarinat pompottavat mieltä. 

Ja sen hetken, kun tarinat hellittävät ja seison hämärässä huoneessa, kehot hengittävät pitkällään alustoillaan eikä ole kuin hengitysmeri - tuntuu oudolta kuvata asioita, jotka ovat vain taustaa - ja olemme samaa hengitystä, ja ilma imeytyy milloin hänen, milloin hänen keuhkoihinsa, milloin minun keuhkoihini, olemme samaa lihaa, ja me vain vastaanotamme, luotamme - haluan huutaa sanatonta huutoa.

Mutta tietenkään en huuda. Minähän olen täällä vahtimassa, ettei hiljaisuutta katkaise mikään turha. 

Kivun tunnustaminen

Voimakas kipu jossain syvällä kehon sisällä on kummallinen tapahtuma. Äkisti saattaa pelätä jopa hengittää, koska ei tiedä, mikä tarkalleen saa kivun hyökymään. Lääkäriaikaan aikaa kolme tuntia. Ei auta kuin hengittää sisään tietoisuutta, että muillakin on vastaavaa, ja ulos ajatusta, että nämä aallot rauhoittuisivat hiukan. Kun kohdistaa ajatuksensa toisten kipuihin ja tuskaan, on helpompaa lakata pelkäämästä, mikä itsen sisällä raivoaa. Sekin auttaa, jos kivulleen saa nimen. Ja tietää, mikä sitä laukaisee.

Koetan hahmottaa kivun alkamista. Luulen, että se on ollut tässä jo päiviä. Aluksi kutsuin sitä väsymykseksi, sitten epämukavuudeksi ja lihaskrampiksi. Eilen oli pakko myöntää itselle, että kipua tämä on, kun ei oikein pystynyt kävelemään tuntemukselta. Nyt en enää pysty teeskentelemään muidenkaan suhteen.

Ja sitten tietysti mietin, että ehkä mieleni vain liioittelee, että tulkitsen pienen epämukavuuden kehräämät stressioireet jotenkin paisutellen. Yin-joogassa on ainakin oppinut sen, että sen mieli kyllä osaa! (Se tuntuu typerältä, mutta niin vain käy aina välillä - että pelkää halvaantuvansa tai ajattelee, ettei voi enää kestää tätä asentoa, haluaisi itkeä, huutaa, irvistää, paeta, ja silti kestää hengitellen ja asennosta pois tullessa ihmettelee miten se saattoi tuntua niin vaikealta. Herramunjee, yksi hemmetin asana!) Hurjaa, miten sama sykkeen ja lymfapumpun aistiminen tuntuu myönteiseltä virittymiseltä esiintymisessä tai tentissä, ja kauhealta todisteelta siitä, että jokin on pielessä, kun koettaa rentoutua epämukavaan asanaan tai on tämmöinen outo voimakas kipu.

Tämä kipu on terävä, uusi, uudenlainen, poikkeava. Siksi menen lääkäriin. (On vaikeaa oikeuttaa itselleen lääkäriin meneminen, koska aina voisi lykätä päivän lisää ja koettaa vain hengittää kipua tiehensä. Ja mistä voi tietää, ettei vain paniikissaan kuvittele kipua jotenkin poikkeukselliseksi?) Lääkärissä on helppoa olla joko reipas ja kipuaan vähättelevä tai sitten itkuinen paniikkimytty. On vaikeaa pysyä asiallisena, harkitsevana ja riskeihin ja tuntemuksiin realistisesti suhtautuvana. Etukäteen ei osaa sanoa, itkeekö vai suhtautuuko itseensä ja kipuunsa sarkastisesti. Tai pyytääkö lääkäriltä etukäteen anteeksi, ettei osaa käyttäytyä samalla tavalla kuin käyttäytyisi ilman kipua ja hätää. Ehkä se kaikki on sallittuakin, mutta tuntuu silti jotenkin pöljältä, miksi se on niin monimutkaista. Tuntuu kuin kipu imaisisi voimat olla vain läsnä tilanteessa ja sanoa, miltä tuntuu.

Työergonomian videolla

Keskivartalo jähmettyy kappaleeksi. Jos vatsanseutu mieltyy korsetiksi, yläselkä kiskoutuu alaspäin näkymättömillä kiviriipoilla. Kiviriippojen päässä kimaltavat kuvitteelliset kristallit. Ja keho tanssii. Se tukeutuu lonkasta plintin reunaan, laskee kämmenensä paljaalle reidelle, työntää lattian tuen luisen ketjun kautta lihasten tuella aina kämmenpohjiin saakka, toisen reiteen saakka, lattia painaa ihoon ympyrää, jonka toinen sivu painottuu ja toinen keventyy. Pää kallistuu, kaularanka kallistuu, rintaranka kallistuu, lonkista ylöspäin vartalo heijaa näkymätöntä kehää. Kaularangan liikahduksista näkee, että videokamerasta on päässyt tasainen matala käyntiääni. Keho kuulostelee sitä, koettaa muistaa selän asennon. Unohtaa pään asennon.

Pää tanssii, elää omaa elämäänsä, kallistelee. Jos kallonpäällys ei saumaantuisi niin tiukasti, aivojen liikkeitä pehmentävä kelluneste lorahtelisi milloin asiakkaan päälle, milloin omille jaloille, milloin tarvikekärriin. Pää ajattelee, sen näkee. Se koettaa tunnistaa kudoksen tilan ja venymisenkeston, joka pitäisi tuntea sormilla sitten joskus. Pää ei odota tuntuman kehittymistä sormiin. Jos kurkistaa sivukautta tai kallistaa korvan reiden puoleen, ehkä voisi saada jonkin vihjeen. Ja samaan aikaan jalat pumppaavat kehoa eteen ja taakse, selkä liukuu ja lapaluut liikahtelevat pehmeästi, mukautuvat reiden muotoihin.

Keho koettaa pysyä rauhallisena, niveltää tuntumaansa merihevoseen, joka nukkuu akvaariossa sillä tavalla, että se on kietonut häntänsä - vai onko se pyrstö - oksankappaleeseen ja heijaa vesivirrassa silmät kiinni. Koska kuvaus tapahtuu takaraivon puolelta, ei näe, ovatko pään silmät auki. Mitä minä puhun. Pään silmät. Koko kehon silmäthän ne ovat, jos ovat auki. Mutta jos ne sulkee, keholla on toisetkin silmänsä, ne, joita ihmiset käyttävät esimerkiksi rakastellessaan. Niitä silmiä puhkeaa kaikkialle hermoston alueelle pään silmien ummistuessa.

Selästä, kaulasta, päästä, mistään ei voi päätellä, milloin silmät sulkeutuvat ja avautuvat. Kiire on hävinnyt. Kädet matkaavat ihoa pyörähdellen. Vartalo taipuu. Niin, nyt tunnistan lyyriset käteni. Tuo olen minä. Keksin paljon huomautettavaa, mutta pohjimmiltani hämmennyn siitä, miten miellyttävää on katsoa itseään arvioiden työergonomian videolta.

Näkee, että tanssin.

Kiertokäynnillä

Jotta voisin viimein palauttaa oppilaitokseni kirjastoon Anneli Vainion mainion teoksen Nimeä vailla. Kohtaamisia kivun kanssa, on kai tartuttava sutta korvasta ja blogattava siitä. Tuntuu nimittäin valjulta pitää hallussaan kirjaa, joka olisi hyödyllinen jokaiselle kivun ja kärsimyksen toisissa ihmisissä kohtaavalle, mutta toki eritoten terveydenhuollossa toimiville ihmisille, joilla on hoitotilanteessa paljon valtaa sen suhteen, miten eri hoitovaihtoehdot potilaille esitetään. (Tiesitkö muuten, että laki potilaan asemasta ja oikeuksista takaa potilaalle oikeuden tehdä valinta eri relevanttien hoitovaihtoehtojen välillä? Minä en tiennyt, mutta nyt kun tiedän, uskaltaudun lääkäriin paljon mieluummin ja aion pitää oikeudestani tarmokkaasti kiinni.)

Anneli Vainio, joka on kipupotilaisiin erikoistunut anestesialääkäri, kirjoittaa monestakin hätkähdyttävästä asiasta, elämäntarinasta ja kokemuksesta. Peruskysymys on ehkä kaikista raflaavin: Mitä kieltä ihmisruumis puhuu? Osaammeko me keskustella sen kanssa, omammekaan?

Vainio kirjoittaa suoraan siitä, mitä olen monesti tehnyt enimmäkseen itsekseni mutta välillä myös toisten teksteihin, kuviin ja ääneen turvaten: ruumiin (hän preferoi sitä sanaa, joten käytän sitä tässä, vaikka minusta se tuntuukin väärältä, epäilemättä samalla tavalla kuin hänestä tuntuu väärältä käyttää sanaa keho) näkyväksi, sanalliseksi, käsitettäväksi, tutuksi tekemisestä.

Moderni puhe ruumiista paljastaa kuitenkin myös ... pyrkimyksen vapauttaa ruumis sen olemattomuudesta. Tämä takaisintuominen on modernissa yhteiskunnassa ritualisoitua ja tapahtuu ryhmätoiminnoissa tietyissä paikoissa, tiettynä aikana ja usein maksua vastaan: entinen tapa hiihtää, juosta ja pyöräillä lähimaastossa tai pistäytyä uimassa on häviämässä. Maratonilla, eloonjäämiskursseilla ja aerobicissa koetaan ruumiin käyttämisen ja rajojen koettelemisen mielihyvää. Myös hieronta, jooga, tanssi ja taistelulajit tuovat nykyihmiselle ruumiin takaisin. Ruumiin käyttö ja jopa sen tuntemusten kokeminen on kuitenkin rentoutuessakin tarkoin säädeltyä. Tarvitsemme ohjaajan, joka sanoo mitä ja milloin tuntea: "Kohta tunnette jaloissanne lämpöä ja hieman pistelyä", aivan kuin kyseessä olisi ohjattu käynti museossa. Haluamme ruumiillista lämpöä, yhteisyyttä, liikuntaa, rajojen ylittämistä ja tuntemuksia. Mutta ruumis on myös outo ja pelottava, ja siksi tarvitsemme ohjaajan. Ruumis on tuntematon labyrintti, jonka avaimen olemme kadottaneet. (Lähde, s. 66-67.)

Kuinka kiehtovaa ja toisaalta, kuinka kauheaa. En osaa arvioida, kuinka moni on kadottanut kävelemisen, pyöräilemisen ja muut vastaavat kokemukset. Itse pidän niistä, olen aina pitänyt, samoin meren jäällä hiihtämisestä, ja vesijuoksunkin erityislaatu on juuri siinä, ettei kukaan muu ole sotkeentunut siinä siihen, miten koen tilanteen ja päätän jäsentää sen. Ja toisaalta on helppoa hahmottaa, miten paljon esimerkiksi feldenkrais on opettanut minulle uudenlaista kehotilaa ja ennen kaikkea asennoitumista elämään, se vuotaa kehonkin ulkopuolelle, elämä on minusta kehoa paljon pelottavampi ja vieraampi ja tarvitsisin siihen taatusti oppaan, joka kertoisi, miltä milloinkin tuntuu. Kehoni saattaa nimittäin välillä mykistyä, vaikka juuri sen pitäisi toimia oppaanani. Ei usein, mutta toisinaan. Silloin tarvitaan myös toisia kehoja.

Ainakin olen jo pitkään koettanut kuunnella kehoa. Ehkä se muutos, jota olen joskus koettanut kuvata muutoksena havaitsemisen tavassa ympäristöestetiikkaan perehtyessäni, olikin katseen kääntäminen myös siihen, mitä kehossa tapahtuu - kehohan on osa ympäristöä, eikä ympäristökokemusta voi oikein kuvata kuvaamatta kehoa, sen tuntua ja tekemisiä, sen virtaavaa ja pulppuilevaa halua ja kiepahtelevaa kiinnostusta ja suuntaa. Ja tuollainen katseen kääntäminen kehoon ja sen tuntemuksiin on aika erilainen teko tai asento tai suunta tai asenne kuin mikä vallitsee suuressa osassa sitä filosofiaa, johon olin siihen mennessä tutustunut. Kehon tarkkaileminen tuntuu kiinnostavalta. Vähitellen alkaa hahmottaa lainalaisuuksia ja poikkeavia tiloja, hidasta muutosta ja salamaniskumaisia oivalluksia, liikkeitä ja korjausliikkeitä.

Tuntuu jotenkin hurjalta, että monet haluavat tosiaan työntää kehonsa äärirajoille. Itsekin nuorempana ajattelin juoksevani maratonin, hyppääväni laskuvarjolla ja sen sellaista. Nykyään minusta tuntuu aivan riittävältä rajojen koettelemiselta, että koetan kohtuullistaa tenttiinlukemistani järkevälle tasolle ja harrastaa liikuntaa, kirjoittamista ja muita itsekseentekemisasioita sen verran maltillisesti, että ihmissuhteille jää tilaa ja jaksua. Myös itseen armollisesti ja leppoisasti suhtautuminen tuntuu suuremmalta haasteelta kuin jonkin pitkän päivämarssin suorittaminen. Siinä on asenteellisesti jotakin paljon vaikeampaa, ja toisaalta, kun muistaa, miten asenteet vuotavat varsinaisen kohteensa ulkopuolelle, kyseessä on epäilemättä lähipiirin hyvinvointia ajatellen tarpeellisempi harjoite. (Oletan, että lähipiiri voi paremmin, jos armollinen suhtautuminen vuotaa koskemaan heitäkin sen sijaan, että äkäilisin heille itseni ohella siitä, etteivät he ole täydellisiä, riittävän suorittavia, urhoollisia ja sankarillisia.)

Nauran ensimmäisen kerran kun luen tuon kohdan museokäynnistä. Myöhemmin vakavoidun. Uskooko joku siihen, mitä hänelle sanotaan? Minulla on rentoutustunneilla aina se vaikeus, etteivät kudokseni ja niiden tuntemukset salli minun uskoa noita museo-oppaan fraaseja. Kun kuvataan esimerkiksi ranteiden rentoutuminen, puhutaan lämmöstä ja alustaan sulamisesta. Omat ranteeni tuntuvat kuitenkin käyvän möhkälemäisemmiksi, kuin puun tai kiven kappaleiksi, ja ne ovat kylmät ja turrat; se on niiden tapa rentoutua. Minulla rentouteen yhdistyy ehkä niin matala verenpaine (onhan se muutenkin hyvin matala paitsi nyt kun olen darrassa ja tikuttaa joka ikisessä sormenpäässä ja korvanlehdissä saakka) ja syke, että keho vaipuu jonnekin puolitilaan, jossa se ihan tosissaan tarvitsisi lämpimän peitteen. Joogasaleilla onneksi on ymmärretty tämä peitteiden tarve. Lämpö alkaa muuten virrata vasta myöhemmin, kun nousen rentoutuksesta ja rahnustan kotiin ja pujahdan peitteiden alle. (Koulussa on kiinnostavaa seurata, miten erilaiset lämpökokemukset ihmisillä on. Muilla luokkalaisillani on kuuma hierontaluokassa, minä taas horkkaan antaumuksella. Ja silti muilla on t-paita, minulla villainen viitta, pipo ja vielä villaiset sukatkin. Jos en teoriatunneilla kaiken aikaa liikauttele ranteitani ja nilkkojani ja hengitä syvään, yksinkertaisesti koen jäätyväni siihen paikkaan. Ja ihan tosiaan - muiden iho tuntuu kosketettaessa ihmeen lämpimältä, ja muut vastaavasti säikähtelevät sitä, miten kylmät käteni ja jalkani voivat olla.)

Itse asiassa kun mietin tarkemmin näitä kiertokäyntejä, muistan useammankin kerran lopettaneeni jonkin lupaavalta vaikuttaneen liikuntamuodon, koska siinä oppaan sanat ovat vain tuntuneet niin vääriltä. Tietysti tunneilla voisi käydä oman aikansa, koettaa sulkea korvat noilta jäsennyksiltä tai sulkeistaa ne toisenlaisen kokemusavaruuden kannalta relevanteiksi, mutta en tunnu osaavan sellaista. (Joskus minua tosissaan harmittaa, koska hahmotan, että kenties sanottu on hyvinkin relevanttia, mutta että koska en ole vielä niin harjaantunut liikkeisiin, en pääse sanojen kuvaamiin tiloihin mitenkään käsiksi.) Se vaivaantuneisuus ja katkeruus, josta Anneli Vainio kirjoittaa kipupotilaiden kohdalla, kuulostaakin etäisesti tutulta:

... yleistävä ja lääkärien yleisesti käyttämä kieli ohitti heidän subjektiivisen kokemuksensa ja pilkkoi heidät jäseniksi, elimiksi tai artefakteiksi, "oireiksi", vailla kokevaa ruumista. ... Lääketieteen kieli pilkkoo, leimaa, kategorisoi ja normalisoi ihmisen kokemuksia. Siksi se potilaan näkökulmasta on usein myös epäkunnioittavaa. (emt, 38-39)

Kyllähän kunkin liikuntalajin (etenkin jos on kyse kehotekniikasta) kieli tekee myös näin. Tanssissa harvemmin pilkotaan kehoa kovinkaan rajusti, mutta olen osunut sellaisellekin tanssitunnille, jossa opettaja hihkui, että nyt pakaranpuoliskot heilumaan ja läskit sulamaan. En mennyt enää toiste, en halua elää sellaisessa maailmassa. En halua ajatella tanssia sillä lailla instrumentalistisesti, se on minulle aivan liian pyhä alue sillä tavalla käsiteltäväksi. Herkkyys ja ilmaisuvoima kiinnostavat minua enemmän kuin rasvagrammat. Niitä varten tarvitaan tekniikkaa ja siinä opastamista, ei ylipäänsä liikkumaan motivoimista jonkin ulkoisen tavoitteen avulla.

Jokainen kieli jakaa maailman jollakin tavalla, tietysti. En voi kirjoittaa tätäkään merkintää pilkkomatta, leimaamatta, kategorisoimatta. Normalisoimattakin? Ehkä. Mutta haluan pidättää sen oikeuden itselleni ja tehdä selväksi, etten kuvittele osaavani kirjoittaa kenenkään muun kokemuksesta samalla vivahteikkuudella ja täsmällisyydellä kuin omastani. Ja senkin suhteen on vielä paljon käsiteltävää ja kehiteltävää.

Miksi jotkut sanallistukset tuntuvat loukkaavilta tai vääriltä tai sopimattomilta? Ja toiset taas ottaa omikseen hyvillään lainasta? Kunpa osaisin vastata! Kuuntelen nyt, kirjoittaessani, Aino Järvelän Vierashuonetta, se sopii ensilumen ajan musiikiksi. En osaa sanoa sitäkään, miksi, mutta uskon tuntemustani.

En aivan usko siihen, etteikö suurin osa tuttavistani osaisi seikkailla kehossaan ilman ohjeitakin. Mutta ehkä ohjeilla voi laajentaa näkökulmaa vähän kuten museossakin. Jokainen hetkihän on uusi, ihmeellinen, kimmeltävä. Äkisti tuntuu pelottavalta tai rentoutuu selittymättömästi jonkun ihmisen seurassa. Selityksillä voi leikitellä, kunhan ne eivät ole niin loukkaavia, että haluaa kääntyä pois ja lakata kuuntelemasta. En usko, että voisin museokäynnilläkään uskoa täysin oppaan sanoja muuten kuin historiallisten detaljien suhteen. Voisin kiinnittää huomioni asetelmiin, värinkäyttöön, tuollaiseen jaettuun, mutta lopulta - opas ei voisi kertoa minulle mitään olennaista (eikö olekin sivistymätöntä, ettei pidä historiallisia detaljeja oleellisina, vaikka ne voivatkin avata kokemusta, saada kiinnostumaan jostakin, mikä muuten jäisi huomaamatta? - se, mikä tapahtuu, tapahtuu ja näin sen vain tunnun mieltävän, vaikken oikein tiedäkään, miksi), ei mitään siitä, miten valtava hyöky nousee sisälläni, ei siitä, miten posket punehtuvat liikutuksesta, miten saattaa itkettää yllättäen, tai miten imeytyy johonkin kuvaan tai melodiaan, tulee sen kanssa yhdeksi niin ettei sen jälkeen enää osaisi mieltää maailmaa ilman tuota kuvaa tai melodiaa. Hän voisi kuvata oman kokemuksensa, se olisi kiinnostavaa, sitä jaksaisin kuunnella. Hän voisi ehkä sanoa senkin, etten tarvitse kiirettä. Koska se on totta. En tarvitse kiirettä. En kaiken aikaa.

Tarvitsen aikaa viipyillä maailmassa, tekemisissä, tässä kehossa, ihmetellä sitä.

Tarvitsen hiljaisuuden, jossa voin kuiskata itsekseni.

Pyytämättä

Kuinkahan rennoksi on mahdollista mennä? Mistä voi tietää, onko niin rento kuin mahdollista?

Putoaminen tai irti päästäminen alkaa kai jo lauantaina. En meinaa töissä pysyä hereillä, mutta attribuoin sen virheellisesti edellisen illan illanistumiseen. Ensiksi rentoutuminen ja irti päästäminen tuntuu tylsistymiseltä. Ei vain jaksa mitään. Eikö kuulostakin pitkästymiseltä, jos on edelliset viikot koettanut hallinnoida valtavaa mielikuvien myllerrystä ja kiihtymystilaa? Kyllä vain. Äkillinen hiljaisuus tuntuu jotenkin - no, kauhistuttavalta, tyhjältä, innottomalta.

Sunnuntaina löysyys vain syvenee. Tuntuu kuin keho luopuisi itsensä lämmittämisen periaatteestakin. Peiton alla viluttaa, vaikka päällä on fleecehuppari. Joogatunnilla jaksan niin huonosti ja kovaäänisesti huohottaen, että opettaja tulee kysymään, onko kaikki okei. On on, vastaan, tuntuu vain aika hurjalta, en oikein jaksa tämän enempää. Joogatunnin jälkeen valve on melkein jotakin muuta. Hyvä jos jaksan silmiä räpäyttää. Se, että ponnistautuu jaloilleen ja raahautuu pesemään hampaat, tuntuu melkein ylivoimaiselta.

Nyt on maanantai, ja huomaan rentouden syventyneen entisestään. Koulu alkaa poikkeuksellisesti vasta iltapäivän puolella, joten herään valonkajastukseen taivaalla, ja vasta puoli yhdeksän aikaan, kun olen aiemmin säpsynyt joka aamu kuuden-seitsemän pintaan hereille täysin virkkuna ja valmiina tarttumaan kouluasioihin. (Ja olen tarttunutkin niihin.) Nyt makaan sängyssä ja vain vaivoin kömmin vaatteisiin, jotta voin kavuta portaita kerrosvälin ylös ja koputtaa Faunin oveen huomenta. Ja aamiaisen syötyäni vetäydyn uudestaan vaateriin. Ja alan vähitellen hahmottaa, ettei tässä nyt ole kyse mistään iltavalvomisista tai viikonlopuista tai muista semmoisista, muistan nimittäin tämän olon, tämä on sellainen olo, joka on, kun rentoutuu olosuhteisiin. Silmäilen päiviä ja viikkoja taaksepäin ja huomaan palautuneeni nyt siitä anatomian kokeesta, joka oli perjantaina ennen syyslomaa. Siis kaksi viikkoa ja kolme päivää sitten. Aika kauan sitten. Ja kuinkahan pitkään stressasin ennen sitä? No, ainakin pari viikkoa...

Kohta varmaan määrätään seuraava anatomian tenttipäivä, ja jännitys alkaa taas kiertyä ja kiristyä. Se tapahtuu vaivihkaa, mutta niin tapahtuu palautuminenkin. Moni luokkatoveri ei tehnyt syyslomalla mitään koulun eteen, itse en pystynyt mitenkään siihen, koska anatomian koe oli juuri ollut eikä rentous tule käskien. Se tulee vähitellen, pyytämättä, porrasmaisina pudotuksina. Usein kun putoaa tensiossa portaan verran alaspäin, kuvittelee, että tämä on nyt sitä, tämmöistä tämä on, tämä rentous. On jotenkin huvittavaa, miten monta kertaa samaan halpaan menee. Vasta nyt kuvittelen tietäväni, mitä rentous on, ja nauran syysloman höyhenenkeveille rentousfiiliksille ja viime viikon hieman raskaammille rentousfiiliksille... kuvittelen, että tämä on rentoutta, tämä. Fantasioin, että ne ihmiset, jotka tarvitsevat kahvia käynnistyäkseen, niin he saattavat sanoa, ikään kuin olisivat moottorisahoja tai autoja, että heistä tuntuu tältä, että tämmöinen on ehkä heidän normaalinsa. (Mutta minä en tietenkään halua tästä yhtään mihinkään.)

Viime viikon loppupäivinä tuntui välillä aivan kauhealta enkä oikein tiennyt, mistä oli tarkalleen kyse. Huomasin vain itkuisuuden ja ajatuskuviot, joita oli vaikeaa pysäyttää, ja koetin jättää ne omaan arvoonsa. Ehkä se oli viimeinen paakku rentoutumisen tiellä? Sitä on vaikeaa arvioida. Vai onko kyse siitä, että jännityksestä on vaikeaa päästää irti, että sen luiskahtaminen ulos kehosta tuntuu jotenkin väärältä sillä hetkellä, että ajatus, ettei juuri nyt mitenkään jaksaisi, tuntuu jotenkin sopimattomalta ja siitä menee aivan solmuun? Nyt se on ohi, solmu auki, vaikkei mitään ole ratkaistu sen kummemmin kuin ennenkään.

Rakastan tätä tilaa. Painavia raajoja, sitä että herää rauhallisena ikään kuin maailman kanssa ei olisi rutosti sovittamattomia velkoja. Äkkiä edellisen viikon jyskyttävät ajatukset tuntuvat yhtä hönteiltä kuin millaisiksi ne silloin tiesi. Tämä tila tulee pyytämättä enkä tee mitään ryhdistäytyäkseni siitä. Makaan sängyllä kyljelläni, toinen käsi selän takana sojottaen, toinen rintalastalla nyrkissä, patja nousee edessäni kuin maininki, kannattelee, aamupäivää kuluu, en jaksa liikahtaa. Olisi rokoteresepti haettavana, kissanvessanpuruasiaa eläinkaupasta, tiskit, tekemistähän aina löytyisi. Makaan ja hengitän. On pyöräiltävä kouluun ja hierottava niskahartiaseutua ja se videoidaan, vaikeaa uskoa, että nyt jaksaisi panostaa täsmälliseen rytmiin tai ryhtiin, mutta kieltämättä laiskuudesta voi versoa jonkinlainen liikkeiden eleganssi, kun turha yrittäminen tipahtaa pois. Illalla on vielä yin-jooga, sitä ennen on jaksettava pyöräillä takaisin. Onneksi voi taluttaa ylämäet.

En osaa sanoa, rakastanko tätä tilaa jotenkin enemmän kuin muita moodeja. Enpä kai. Pidän siitäkin, että herään aamuisin pontevana ja odotuksia täynnä. Enkä pidä mitään moodeista kai sen todellisempana kuin muitakaan, sen enempää "itsenäni". En koeta säädellä itseäni kemiallisesti kohti pirteyttä ja jaksavuutta, kuten monet tekevät. Saatan kokea hetkellistä huolta tai kauhua siitä, miten en osaa laskeutua rentouteen, mutta harvemmin siitä, etten jaksa innostua asioista juuri jollakin hetkellä. Tässä rennossa moodissa tuntuu siltä, että olisi siunaus jättäytyä kaikesta sivuun, jäädä työttömäksi ja vain maata sängyssä. Toisaalta tiedän, että jos makaan sängyssä pari viikkoa, keksin jotakin, joka sähköistää minut. Pisin sängyssämakaamisaikani oli neljä vuotta sitten. Silloin makasin oikeastaan koko joulukuun. Olin juuri eronnut enkä oikein hahmottanut, kuka ja missä olin, mutta olin myös täysin rento ja hyvin surullinen ja täynnä armoa kaikkia kohtaan. Sitten äkkiä syöksähdin takaisin ihmisten maailmaan täynnä tarmoa, kriittisenä ja leikinnälkäisenä.

Elämän impulsaatio tai rytmillisyys ei tunnu hermostuttavalta, ei ollenkaan. Se tekee kaikesta kiinnostavaa. Sekin on jotenkin kutkuttavaa, miten vähän tuohon rytmiin pystyy vaikuttamaan. Vaikka kuinka käy rentoutustunneilla, korkeakierroksisessa tilassa rentoutumisesta ja irti päästämisestä tulee suunta, tavoite, proggis - jotakin tuommoista tarmokasta ja päättäväistä. Ja kuitenkin rentoutumisessa on kyse jostakin aivan muusta. Ja sen tietää, silloinkin, mutta siihen ei vain pääse. On vaikeaa päättää luovuttaa. Luovuttamisessa ja luopumisessa tuntuu olevan kyse jostakin aivan muusta kuin päättämisestä.

Pyytämättä keho jännittyy ja rentoutuu, velloo kohti ihmisiä ja heistä kauemmas, se on enemmän säätila kuin talo, eikä auta kuin sonnustautua asianmukaisiin varusteisiin, jotta tuntuisi siedettävältä ja iloiselta elää ja asua sitä päivästä toiseen.

Kissamummon aamupäivä

Lähden syömättä aamiaista. Olen herännyt jo paljon aiemmin kuin puhelin alkaa hälytellä, mutta maannut sängyssä ja koettanut vakuuttaa itseni siitä, että etenen kyllä ja elämä etenee kyllä, vaikken tiedä oikein, minne päin ja millä tavalla vahingoittavasti tai tukevasti, vaikken tunnu enää tunnistavan niin helposti, mitä tehdä, miltä sulkea silmät ja mihin keskittyä. (Paitsi tietysti anatomiaan ja liikeketjuihin, selvähän se. Tämän lukuvuoden teema.) Koetan vakuuttua siitä, ettei minun tarvitse tehdä kertaratkaisuja, minun ei tarvitse olla selkeä eikä suuntautunut, voin edetä hengitys kerrallaan. Ja että toisillakin on velvollisuuksia, kuten velvollisuus kertoa, jos jokin tuntuu liian vaikealta, jos he eivät enää tahdo sietää johonkin yksityiskohtaan liittyvää ahdistustaan. Hetkittäin tahtoisin vetäytyä erakkouteen, tämä on niitä aamuja, olen illan ihmiskontakteista raskas ja pääsurinainen, niin hauskaa kuin ihmisiä olikin illalla nähdä ja niin hyvin kuin kestinkin äkisti liian suuressa seurueessa iskevän rajattoman yksinäisyyden, että olen tässä täysin yksin ja että kukaan muu ei lopulta voi tehdä ratkaisujani puolestani, että en oikeastaan tiedä lainkaan, mitä toiset ajattelevat, ja mitä edes tarkoittaa se, että heille kuuluu hyvää tai huonoa tai no jaata. On aamu, joten olen vakuuttunut siitä, että saan olla tällainen, yksinäinen ja hieman surumielinen ja kaikkea muuta kuin tilanteissa lepäävä. Olen noussut seisomaan ja kiskonut kaapista jotkut vaatteet, nimenomaan tällä teemalla, jotakin alastomuuden suojaksi töihin, tilaan, jossa puhaltaa ilmastointi.

Koska takkini on lämmin, olen tunkenut villapaidan reppuun. Töissä on oltava villapaita tai hartiat alkavat jumittaa, hermosärky tyksyttää ja koetan käpertyä ja kipu pahenee. Ei auta kuin hyväksyä tämä; olen koettanut vastustaa tätä heikkoutta monta vuotta, mutta siitä ei pääse mihinkään, että olen vedolle herkkä. Jotkut vain ovat. Isänikin on, hänellä on kotona aina pipo päässä ettei päätä särje. Parempi villapaita ja pipo kuin pään ja hartioiden särky. En mieluiten olisi vetoherkkä, olisin sellainen kuin useimmat luokkatoverini, heille riittää t-paita siinä missä itse tarvitsen villapaidan, eivätkä he edes huomaa sitä vetoa, joka jumpskauttaa oikean hartiani kiinni korvaan. Siinä on jotakin herooista. Olisi kätevää olla sillä lailla vahva ja keholtaan vaivaton. (Tietysti olisi kätevää olla myös sosiaalisempi ja kudostyypiltään notkeampi ja luonteeltaan pelottomampi ja ja ja ja.) Toisaalta pitäisi kai olla kiitollinen siitä, että omat lihakseni eivät liiemmin kipeydy liikunnasta, moni muu voihkii maitohapoilla pitkään ja minusta semmoinen kuulostaa vain kummalliselta. Kehot ovat kimurantteja: se mikä pätee yhteen, onkin toisen kohdalla nonsensea.

Kävelen töihin, siihen menee puolisen tuntia, paita matkaa repun suojissa. Työnnän magneettilätkän lukijan eteen, oven lukko naksahtaa, pujahdan kirjaston hämärään. Avaan repun vetoketjun ja kiskaisen villapaidan päälle. Hämmästelen hetken kirjaston kummaa hajua... aivan kuin kissankusen haju, jotenkin terävä ja suolainen ja epämiellyttävä. Sitten alan rullata kaulusta eestaas käsissäni ja tuoda siitä yhä uuden kohdan nenäni luo. Kyllä vain. Kuivunutta kissankusta kauluksen niskapuolella.

Istun hetken taintuneena ja pohdin, jäykistyäkö kivuliaaksi ilmastoinnin vedossa vai haistako kissankuselta koko päivä. Päädyn lopulta jälkimmäiseen. (Siihen menee aikaa, koska olen nukkunut liian vähän. Tai ei, ei se siitä riipu: olen mennyt liian myöhään nukkumaan, vastustanut ensimmäistä unihyökyä, sen ohittamisesta seuraa tällainen olo.) Töiden ja niiden ohella suoritettavien koulutöiden lomassa rakentelen vaivihkaa päässä myös seuraavanlaista muistilistaa:

- ei enää vaatteita suursiivouksessa kaapin hyllylle tarkastamatta, onko niihin kustu
- lisää hellyyttä kolliparalle, joka on ihan sekaisin syksyn työteliäisyydestä
- lattian peseminen
- jonkinlainen kori hattuhyllylle, ettei kusisia huiveja tarvitse yrittää turhaan pestä

Voih, päivä etenee kovin hitaasti. Illalla on ystävän syntymäpäivät, mutta jotenkin en nyt osaa kuvitella itseäni juhlatamineisiin tai -fiiliksiin. Kissankusi haisee tönäkästi ympärilläni ja haluaisin lähinnä ryömiä jonnekin nukkumaan. Kerälle, kehrääjien luokse. Olen äkisti niin väsynyt, etten meinaa saada kokonaisia lauseita lainkaan aikaiseksi.

Asettuminen, toinen osa

Siihen, mihin menee ensimmäisellä kerralla viikkoja, kuluu toisella kerralla vain päiviä. Tai tunteja. En enää muista tarkasti, koska en ole ehtinyt kirjoittamaan.

Meidän on pitänyt pitää liikuntapäiväkirjaa, ja se jotenkin saa minut suhtautumaan liikuntaan vakavammin. Olen esimerkiksi käynyt viikolla jo kahdesti kuntosalilla tekemässä niitä voimaharjoitusliikkeitä, jotka suoristavat ja vahvistavat yläselkää. Kaikkien istumatyöläisten liikkeitä... sitten kun alan tehdä työtä, määrään näitä todennäköisesti useimmille asiakkailleni. Siksi on hyvä, että koetan myös itse kokeilla niitä, että tiedän, mihin olen toisia lähettämässä. Olen myös saanut selville, että alaselän kalvo on liian sitkas kaikista venyttelytunneista huolimatta. Lannerankani ei vain käänny sähisevän kissan kaarelle, koska alaselän kalvo pitää vastaan. Illalla makaan selälläni puolisen tuntia rullattu tyyny takapuolen alla, jotta painovoima venyttäisi kalvoa puolestani. En huomaa asennon muuttuneen, mutta tunnen kyllä veren kiertävän alueella tykyttäen. Olisi löydettävä tehokas venytys, joka ei silti saisi kalvoa tulehtumaan, kuten on käynyt monesti sitä kiusatessani. (Kun kalvo suuttuu, oikeastaan ihan kaikki tuntuu viiltona alaselässä, suoliluun harjanteiden ja kylkiluiden välillä koko leveydeltä.) Olen aiemmin ajatellut, että alaselästäni puuttuu voimaa, mutta kyse onkin venyvyydestä. Muulimainen olo, miten en tuota nyt äkännyt.

Välillä en nuku yötä hyvin, välillä nukun. Tuntuu, että laiminlyön kaikki ihmiset taas keskittyessäni oppimaan uutta ammattia. Ehkä se on väliaikaisena olotilana okei. Ehkä he eivät koskaan odottaneetkaan mitään. Tuntuu että olen hurjan yksin ja kaukana niistä, joita rakastan, mutta kai se on aivan normaalia, ja ehkä tulee vielä toisenkinlainen aika. Ainakin jaksan taas laulaa polkiessani pyörää aamun pimeydessä kohti koulua.

Kehokiuas

Eilen se tapahtuu, se on ihmeellisen hyvä tuntemus, ja se saa haluamaan sitä lisää. Kävelen vesijuoksemaan sandaaleissa paljasvarpain, vaikka on kylmä. Matkalla varpaat käyvät vähän tunnottomiksi kivistelyn jälkeen. Suhtaudun siihen levollisesti, koska ollaan kuitenkin aika kaukana pakkasista ja sensellaisista. Jo suihkun lämmin vesi tuntuu jotenkin hätkähdyttävältä ja allas on hieman viileämmän oloinen kuin tavallisesti. Enkä veden jälkeen oikein onnistu lämpiämään saunassa, en ainakaan henkeähaukkovaan tilaan, jossa tuntuu siltä kuin korventuisi elävältä.

Niinpä kun lähdemme paarustamaan kotia kohti, tapahtuu pitkästä aikaa tuo mahtava ilmiö, jossa keho äkisti horkkaamisen jälkeen päättää, että kukaan muu ei aio auttaa sitä lämpenemään, ja sisuuntuu lämmittämään itse itseään tehokkaammin. Äkkiä kesken kävelemisen minulla on niin kuuma, että fleecetakkia on avattava ja veri oikein tykyttää sormissa ja varpaissa. Ja kokonaisuudessaan olo on loistava, hengitys kulkee, kasvot hehkuvat lämmintä, voisi kävellä vaikka maailman ääriin saakka. Eikä varpaiden ole lainkaan vilu, ei enää, vaikka sää on sama kuin tullessakin ja tuuli tempoilee sateenvarjoa.

En tiedä oikeaa nimeä tälle ilmiölle, mutta olen kutsunut sitä itsekseni kehokiukaaksi, koska keho todella tuntuu pieneltä ryhdikkäältä ja puhdikkaalta kiukaalta, joka oikein hohkaa lämpöä. Nuorena minuun teki valtavan vaikutuksen lukemani juttu buddhalaismunkeista, jotka pakkasyönä menivät kaavuissaan jäätävään jokeen ja sitten kuivattivat kaavut omalla ruumiinlämmöllään mitenkään ihmeemmin vilustumatta. He vain luottivat että niin käy ja kestivät epämukavuuden ja siinä se. (En käyttäisi tässä sanaa "tahdonvoimalla", se ei vain jotenkin tunnu sopivalta.) Sinä syksynä isä ja minä kävelimme joka ilta merenrantaan aamutakeissa ja kävelimme veteen kaulaa myöten ja ylös. Teimme sitä marraskuulle, sitten isä sairastui ja lopetimme. Kun yritin pienen tauon jälkeen palata mereen yksin, siitä ei tullut mitään. Vesi tuntui uskomattoman kylmältä, ja kun siihen ei ollut kävellyt edellisenä iltana, en pystynyt uskomaan, että selviäisin siinä enää. Myöhemmin koetin hakea kylmyyttä avannosta, mutta ihoni ei kestä sitä: se nousee nokkosrokolle kauttaaltaan (ja paljon pahemmin kuin paljassäärin nokkosten läpi kävelemisestä, jota sitäkin harrastin teininä itseäni karaistakseni). On siis hankittava horkka ja siitä lämpeneminen toisin. Tavallaan raivostuttavaa, että iho käy asettamaan esteitä kokeiluilleni, mutta toisaalta, ehkä se estää pahimmat ylilyönnitkin.

Kehokiuas tuntuu onnistuvan joskus satunnaisesti, kuten eilen, mutta haluaisin löytää kaavan, jolla sen saisi onnistumaan hieman varmemmin. (Olisiko se sitten enää yhtä hienoa, en tiedä. Yleensä asiat eivät automatisoituessaan tunnu enää niin ihmeellisiltä, mutta toisaalta, niiden miellyttävyys ei kyllä tapaa kadota yhtään mihinkään. Ja jo miellyttävyys saa rauhallisen ihmisen tyytyväiseksi ja kiitolliseksi ja tuntemaan, että itsellä on jotakin annettavaa tässä maailmassa.) Olen huomannut, että etenkin jalkojen jäädyttäminen sandaaleissa samalla kun on muutenkin kylmä edistää tehokkaasti kehokiukaan päälle naksahtamista. Joskus kuitenkin käy niin, että lämpimän hyvänolon tulvahduksen sijaan kylmä vain jatkuu ja lisäksi kurkku kipeytyy ja nenä alkaa vuotaa. Mikä silloin menee pieleen? Ja miksi kehokiuas säteilee joskus vain yhden illan, kuten eilen, ja joskus kaksikin vuorokautta? Kerran vietin alasti likitulkoon kaksi vuorokautta sen takia, että minulla oli niin kuuma, että mikä hyvänsä vaate olisi tuntunut suunnattoman tukalalta ja hiostavalta. Makasin pimeässä ja säteilin lämpöä ja olin jo vähän levoton, mitä se tarkoitti ja olinko kenties tulossa hulluksi ja kuvitellut kaiken, mutta ei se oikein siltä vaikuta. Enkä usko, että ilmiö on edes harvinainen. Joskus puhuin siitä mummun kanssa, ja hän sanoi, että senhän takia juuri hän kävi avannossa koko aktiivisen aikuisikänsä. Että siitä tulee juuri sellainen olo. Ja että kesällä kun järvi lämpeni häntä itketti, kun se olo vietiin moneksi kuuksi pois. (Mummuni oli kova avantoilija, he esittivät uimaseurassa avantomusikaalin Mikki merihädässä, ja mummu oli merihirviö. Hän piileksi avannossa lautan alla monta minuuttia liikkumatta ennen kuin nousi karjuen yleisön näkyviin. Mummu sai naiseudestaan huolimatta hirviön roolin, koska hän oli uimaseurasta ainoa, joka pystyi olemaan niin kauan avannossa paikallaan kramppaamatta. Voi tietysti olla niinkin, että meillä on suvussa tiettyä taipumusta kehon koetteluun ja karaisemiseen ja sen miellyttävänä kokemiseen...)

En ole mitannut kehoni lämpöä koskaan kehokiukaan aikana, koska oloni on silloin hyvin euforinen eikä tunnu lainkaan kuumeiselta. Ehkä mittaaminen voisi olla silti hyvä idea, tietäisinpä ainakin, olenko oikeasti lämmin vai onko se vain jokin illuusio. Kädet ja jalat ainakin ovat normaalia lämpimämmät, sen uskallan sanoa. Ja siitä olen jokseenkin varma, että noina kehokiukaan hetkinä stressitasoni on niin alhaalla kuin on mahdollista. Joskus syvähengittämisen tai ravistelevan orgasmin jälkeen voi olla yhtä hyvä olo. Tai rankan juoksulenkin, silloin kun polveni vielä kestivät juoksua. Siitä on niin kauan jo, nyt yli puoli elämää! Tuossa tilassa on vain täysin lämmin, rento ja tässä, avoin ja vastaanottavainen, rauhallinen ja aavistuksen ylävireinen.

Tuntuu hurjalta elää kehoa, josta tietää niin vähän.

Nyt kun kirjoitan tätä, hiukseni ovat vielä aika märät ja vilunväreet juoksevat selässä. Haluan kehokiukaan takaisin, mutta en osaa sanoa, tuleeko se toivomalla ja horkkaamalla, tänään jaloissani on nimittäin ollut sukat ja lenkkarit. Ei parane kuin kokeilla, tunnustella, etsiä.

Joku toinen herää

Olemme lähdössä maalle, haluan sinne ja kaikille on ookoo, etten sitten kaivakaan multaa, vaan ainoastaan huutelen kauempaa ohjeita varjellen varvasparkaani. Tai oikeastaan varvas ei tunnu enää niin paralta, antibiootit alkavat selvästi vaikuttaa. Turvotus ja punoitus on laskenut, nyt kun vielä mätärakkulat kutistuvat, se alkaa taas vaikuttaa varpaaltani eikä joltain lihailmapallolta. Mutta muuten kehoni on muuttunut joksikuksi toiseksi. Maku suussa on erilainen, kitkerä. Huimaa vähäsen.

Ainoastaan aamulla täysin hereille hätkähtäminen ilman välittävää transsia tuntuu tutulta.

Tuntuu vähän pelottavalta, kun suu maistuu niin vieraalta. Ei vieraalta samalla lailla kuin silloin kun on aloittanut suhteen jonkun vieraan ihmisen kanssa tai yöpynyt voimatta pestä kunnolla hampaitaan tai krapulassa. Silloin omaan makuun sekoittuu vain jotakin kummallista. Mutta nyt oma maku on kadonnut, on vain vieras maku.

Silloin kun vielä ajattelin, että erikoistuisin filosofiassa henkilöidentiteettiin tai persoonalliseen identiteettiin, eli siihen, mikä juuri tarkalleen tekee itsestä itsen - myöhemmin hylkäsin aiheen kiukkuuntuneena siitä, että tuntui niin tyhmältä tivata, mikä tarkalleen, miksi se olisi vain jokin tietty asia, ja koska ehdotukset siitä, mikä identiteettiä kantoi, olivat niin puhuvaapäätä: muistia, mieltä, ja sitten ehkä vain vähän mausteeksi temperamenttia ja luontaisia taipumuksia - en kai lukenut mistään opuksesta tällaisesta asiasta, mausta suussa. Tai keho- tai liiketajusta. Tai siitä, että hahmottaa omat ruumiinosansa omikseen. (Mutta sekin on tärkeää, sen saa selville, kun lukee Oliver Sachsia.)

Kuitenkin nyt minusta tuntuu, että tämä on aika oleellista, tämä vieras maku suussa. Se saa minut tuntemaan, että olen joku toinen. Tietysti tiedän, että kyse on vain antibioottikuurista. Vieras maku suussa on sen sormeilua siinä missä varpaan turvotuksen ja tykytyksen laskeminenkin. Yksikään oikeusistuin ei lukisi minua syyntakeettomaksi käyttäytymisestäni siksi, että minulla on vieras maku suussa tai antibioottikuuri.

Mutta entä minä itse? No, olen vähän kammottunut.

G. H. Mead kirjoittaa jossakin kohdin tekstikorpusta, että jalan menettäminen ei muuttaisi ihmisen identiteettiä, tekisi tästä toista ihmistä. Minusta se ei voi mennä niin. Koska en koe, että tärkeää on vain se, minkä nojalla voidaan olla sitä mieltä, että tämä heräävä on sama minä, joka meni eilen nukkumaan, vaan myös miten se itseys tai identiteetti ilmenee, miltä se tuntuu. Minusta tuntuu, että sitä olisi aika vaikeaa erottaa tarkasti tuosta "tämä on sama keho kuin tuolla viisivuotiaalla, jota kuva esittää". Toisin sanoen, olen haistavinani taas jälkiä mind-body -erottelusta. Tai substanssin ja tyylin erottelusta. Ja aargh, että se on raivostuttavaa.

Toki kyse lienee vain sävyerosta tässäkin. Hyväksyn esimerkiksi, että tämä nainen on mummu, vaikka olenkin (ristiriitaista tai ei) sitä mieltä, että hän on eri mummu kuin se, joka hoiti minua ollessani lapsi. Jokin on muuttunut niin paljon, että jatkumo säröilee. Eikä vain muisti, joka kieltämättä on kuihtunut, vaan myös tyyli. Esimerkiksi tyyli kohdella toisia ihmisiä. Enkä osaa ajatella, että hyväksymäni "tämä nainen on mummu" kertoo filosofisesta henkilöidentiteetistä, mummusta metafyysisenä oliona, ja "hän on eri mummu" jostakin toisesta oliosta, jostakin psykologisesta identiteetistä. En vain halua erotella niitä toisistaan. En näe syytä sellaiselle erottelulle. Hmm, ehkä minun pitäisi nähdä, koska taatusti sanon jotakin aika hassua, nimittäin että ihminen on sama ja eri kuin ennen. Ei, ei sittenkään. Jos ihminen hahmotetaan prosessina, muodonmuutoksina, ei kai tuossa ole mitään hassua.

Ääh, ehkä pitäisi olla kirjoittamatta näitä sekopäisyyksiä. Joka tapauksessa, koska kaikki tuo identiteettipuhe on niin hämärää, en vakavissani usko mihinkään erilliseen, itselliseen metafyysiseen itseen. Ja jos sitoisin itsen johonkin, niin ehkä kehoon. Jos Vompsun ja minun mielet vaihtaisivat paikkojaan yön aikana, seurauksena lienisi silti kaksi psykoosipotilasta, joilla on varsin vähän tekemistä illan väsyneiden mutta kohtalaisen selväpäisten tyyppien kanssa. Kehon voisi silti tunnistaa ulkopuolelta. Mutta kuka toisaalta tahtoo identiteetin määritelmän, jossa tunnistaminen tapahtuu nimenomaan ulkopuolelta ja jopa asianomaisen sanaa vastaan...

Hitto, ei voi olla totta, että väännän tätä nyt.

Minun piti kirjoittaa vieraasta mausta suussa ja siitä, miten tunnen itseni joksikuksi toiseksi.

Kaikesta huolimatta lähdemme siis maalle, ja se kuulostaa mukavalta retkeltä, keitä lähtijät sitten olivatkaan.

Tervehdyksiä

Maauimalassa vesi tuntuu todella lämpimältä, toisin kuin uimahallista. Se taitaa kyllä johtua eniten siitä, että kipakka tuuli näihertää kylmää ne muutamat metrit, jotka ovelta on juostava altaan ääreen. Ja sitten on vielä sormeiltava vesijuoksutossut jalkaan. Vesi tuntuu sen jälkeen turvallisen tasaiselta ja tyyneltä ja pehmeän lempeän lämpimältä. Ehkä vähän silkin ja hedelmäsalaatin sekoitukselta.

Juoksen pystypäin ja koetan tähyillä, onko viereisillä radoilla jossakin hennattua, kiharaista päästä, joka kuuluisi Vompsulle. En tiedä, onko hän seurassa vai ei. Mutta jossakin täällä hänen pitäisi olla tai sitten hän on enemmänkin myöhässä. Tähyily ei tuota tulosta, joten ummistan silmät ja juoksen keskittyen hengittämiseen ja rangan pituuteen. Kun raotan hieman toista silmää aurinkolasin kesäisenruskean sävyn takana, näen silmäkulmasta jonkun heilauttavan vedestä kättään. Käännyn katsomaan, mutta se onkin uimari, joku vieras, joku joka kauhoo eteenpäin kädet tervehdyksiä alinomaa ei-kellekään huikautellen.

Ja kun päästän huomioni laajenemaan tuosta yhdestä kehosta, liukumaan veden pintaa kuin häränsilmän, mitä näenkään - koko joukon käsiä, jotka huikkaavaat, kutsuvat vesileikkiin, kauhaisevat maalta polskintamahdollisuuteen päin. Tänne, tänne vaan!

Katselen käsiä ja niiden rytmikästä huisketta ja koettelen tuntemusta, että on kuin ne huiskuttaisivat esimerkiksi minullekin. Miten ystävällinen allas... ja sieltä Vompelmusch jo saapuukin, kallistaa päätään takakenoon, virnistelee, hammasraudat näkyvät kauas saakka. Unohdan kädet.

Minulle on hymykin, mitä minä käsillä?

Kehollinen reaktio

Olen tässä naureskellut pari päivää iloisesti ja oivalluksesta hykerrellen Hanna Svennevigin tokaisulle, että kenties voimakkaasti kehollisesti reagoiville ihmisille on luontevaa lähteä purkamaan hankalia olojaan nimenomaan kehollisten keinojen ja terapioiden kautta. Se on kuin minusta kirjoitettu! Minähän jotenkin haksahdin koko kehomieliajatteluun sitä kautta, että menin feldenkrais-tunnille ja kohtasin siellä ensimmäistä kertaa ääneenlausuttuina nuo armolliset sanat, että voi vain panna merkille yrittämättä korjata. Että on vain ja antaa asian olla ja panee merkille ja on siitä tyytyväinen.

Se oli kuin maailma olisi äkisti avautunut. Että niinkin voisi ajatella.

Myöhemmin olen tietysti löytänyt monia ajatuksia, jotka kaikuvat noiden sanojen kanssa. Esimerkiksi psykoterapian perusvire sopii hyvin yhteen merkille panemisen ja siitä tyytyväisyyden kanssa, samoin tietoisen läsnäolon periaate.

Mutta on kauhean luontevaa, että löysin tuon ajatuksen ensimmäisen kerran nimenomaan kehonhallinnan tunnilla. Koska on aivan selvää, että minua auttaa paljon enemmän kehollinen harjoittelu kuin ajatusten pyörittäminen, ympäristönvaihdos paremmin kuin ajatusten muokkaaminen, ja niin edelleen. Ajatukset ovat niin jääräpäisiä että niitä on vaikeaa kyseenalaistaa suoraan. Ja vaikka järjellä sitoutuisikin siihen, että joo, tämä kyseenalaistus on aiheellinen ja että varmasti se on järkevämpi suhtautuminen kuin tämä vanha ajatuskuvioni, vanha ajatuskuvio tuntuu oikealta. Se on välittömäksi tai automaattiseksi käynyt reaktio, luontumus. Ja jos sitä koettaa muuttaa tuosta noin vain, nythetinytheti, ei se ihan niin onnistu. Siksi on hyvä ensin tosiaan vain panna merkille korjaamatta. Panna merkille ja olla tyytyväinen siitä, että on pannut merkille. Kognitiivisen terapian piirissä tätä asioiden tarkkailemisen merkitystä on tutkittu, ja tiedetään, että tämä pelkkä tarkasteleminen mitään muuttumista yrittämättä on muutoksen tärkeimpiä edellytyksiä.

Sen lisäksi se on myös kauhean kiinnostavaa!

No mutta, nyt eksyin aiheesta. Niin taitaa käydä aina. Parasta olisi lähteä rupattelemaan aiheetta, luulen. Ei tulisi eksymisen tunnetta.

Mutta halusin tallentaa ja oikeastaan haluan edelleen kirjata muistiin sen, miten nyt pari päivää reaktioideni korostunutta kehollisuutta ja työstämistapojeni kehollisuutta ajateltuani sain muistutuksen siitä, miten voimakas kehollinen reaktio voi olla.

Aamu oli jo aika stressaava. Paljastui, että siskon muuttoavuksi meneminen olikin ollut äidin idea ja että sisko oli loukkaantunut siitä, että äiti hössötti asiasta ja oletti, ettei sisko selviäisi muutosta ilman apua. Niinpä mitään muuttoa ei sitten ollutkaan. Sen sijaan juttelin isän kanssa puhelimessa pitkään siitä, ymmärtääkö äiti, miten hänen huolehtimisen tuputtamisensa voivat tuntua tarpeettomilta ja jopa rasittavilta jo aikuisista lapsista, jotka ihan mielellään huolehtivat oman elämänsä sujumisesta. Ja että ymmärtääkö äiti, ettei hänen tarvitse aina meidän sinne mennessä laittaa useamman ruokalajin illallispöytää ja siivota kahta päivää - tämä saa isän hyvin ärtyisäksi, koska isän mielestä on ihan kiva syödä meidän kanssa, mutta hän ei kestä sitä, kun äiti romahtelee "kun vessa on niin epäsiisti enkä osaa edes laittaa mitään ruokaa". Isä myönsi, että äidin kanssa on ajoittain rasittavaa elää, koska äidille ei kelpaa mikään muu kuin täysi perfetto. (Olin onnellinen tästä sanallistuksesta. Se tekee helpommaksi ymmärtää sen, miksi tunsin itseni aina naamiaisasuiseksi lapsena, ja miksi minulla oli aina tunne, etten oikein riitä - koska en riittänytkään. Ei ihme, että ryhdyin isän tytöksi jo heti kättelyssä. Sisko valitsi toisin. Hän jatkaa perfettoperinnettä omalla tavallaan.) Sitten ajoin metrolla itäkeskuksen Prismaan ja ostin luomuvihanneksia ja -hedelmiä repun täyteen sekä kaksi kasvatusharsoa palstalle. Tässä vaiheessa olin vielä oikein hyväntuulinen.

Lähdimme hoitamaan asioita iloisesti ja tyytyväisinä, Vompsulla on vapaapäivä. Jo ensimmäinen asiakaspalvelukontakti kääntyi heti oudoksi: se, että tulemme ostamaan palvelua liikkeestä, lietsoo asiakaspalvelijasta ensin mölähdyksen: "Voi ei!" ja sitten epämääräistä mutinaa. Olin hämmentynyt ja jäin aika sanattomaksi, ja koska hoidimme asiaa, joka oikeasti on pakko hoitaa, jotenkin nielin nämä mölinät ja koetin vain olla tilanteessa ja sietää epämukavaa oloani ja epäselvyyttä siitä, saammeko nyt ostettua palvelumme vai emme. Onneksi Vompsun ahdistus viriää suuremmaksi ja helpommin, joten hän sitten aika pian totesikin: "No jos nyt on sulle huono hetki niin kyllähän tuosta läheltä saa tätä palvelua toisestakin liikkeestä eli voimme ihan hyvin mennä sinne, ei se ole mikään ongelma..." Huokaisin helpotuksesta: mainio avaus, nyt kaikilla oli mahdollisuus vetäytyä tilanteesta kasvot säilyttäen. Mutta ei, asiakaspalvelija sanoi, että ottaa kyllä homman hoitaakseen. Mutta sitten hän murisi kaikesta mahdollisesta asiaan liittyvästä ja tilanteen ahdistavuus ja absurdius piirtyi taas selvänä esiin. "No, nämä pitää sitten hakea tänään pois, soitan kun on valmista, enkä hyväksy mitään selittelyitä!" hän evästi tuikeasti.

Talsimme kohti keskustaa jokseenkin tyrmistyneinä ja puhuimme siitä, miten valtavasti valtaa yhdellä asiakaspalvelijalla oikeasti on. Mieliala oli aivan erilainen kuin mennessämme liikkeeseen hyväntuulisina. Vompsu oli niin ahdistunut, että huomasin, kuinka itse väkisinkin ponnistin kannattelemaan häntä, vakuuttamaan että on ok olla järkyttynyt tuosta kohtelusta ja lohduttamaan, ja sitten erittelemään sitä, kuka nyt heijasti pahan olon ja kehen, ja kääntämään asioita parhain päin ja huumoriksi. Olen siinä joskus aika hyvä jos oletan tällaisen tarpeelliseksi, ja onnistun usein hämäämään itseänikin siinä, että jesh, asia käsitelty, ei tästä tämän enempää, jos joku käyttäytyy hölmösti, ei minun siitä tarvitse ahdistua.

Ei tarvitse, ei, mutta ei se tarkoita, etten ahdistuisi! Nauraminen laukaisee suuren osan ahdistusta, muttei suinkaan pyyhkäise kaikkea pois.

Lohduttauduin sillä, että kohta toinen asia saadaan ainakin hoidettua asianmukaisesti ja siitä jää hyvä mieli. Meidäthän oli puhelimessa nimenomaan ohjastettu tekemään näin. Niinpä kävelimme kauppaan tyytyväisinä ja nostin vempeleen pöydälle ja kerroin, että teknisestä tuesta oli käsketty tuoda se tänne huollettavaksi ja että kaikki muut vaihtoehdot oli käyty läpi jo. Myyjä pyysi sopimuspapereita, mutta eihän niitä ollut käsketty ottaa mukaan, tekninen tuki oli sanonut, että riittää, että vempeleen vie paikan päälle, niin se viedään huoltoon. Tuki oli nähnyt koneelta, että sopimukseeni kuului huolto. Niinpä pahoittelin, että en ollut tajunnut ottaa sopimusta mukaan, kun se kerran selvästi koneeltakin heille näkyy, ja tarjouduin esittämään henkilöpaperini, joiden avulla he voisivat tarkistaa, että minulla on tosiaan oikeus huollattaa tämä laite. Mutta eipä niitä tietoja saatukaan esiin, koska sopimus oli tehty nettikaupassa... Myyjä oli oikein kohtelias ja ystävällinen, mutta silti tästäkin asioiden hoitamisesta jäi pinnalle pettymys, koska olimme turhaan kävelleet pitkän matkan reitittimen kanssa puhelimessa saadun teknisen tuen väärien ohjeiden takia. Oli myös vaikeaa olla tuntematta itseään tyhmäksi tuollaisessa tilanteessa. Mietin kuitenkin vielä kotona, että pitäisikö sopimuspapereita ottaa mukaan, mutta kun puhelinpalvelu oli sanonut, että pelkkä laitteen tuominen riittää, ajattelin iloisesti, että mennään sitten kevein kantamuksin, hyvä näin. Mutta ei se ollutkaan hyvä. Ja koska olen itse ollut asiakaspalvelutöissä, tiesin, että tälle tyypille on hedelmätöntä ruveta tilittämään toisen ihmisen tekemästä virheestä, joten kiitin vain ja läksimme.

No, saan sen asian hoitoon huomenna. Ei siinä mitään. Mutta kaksi peräkkäistä epäonnistunutta asioimista jotenkin saa kauhean epävarmaksi. Tuntuu kurjalta, kun lähtee hoitamaan asioita ja kaikki muuttuu jotenkin oudoksi eikä mikään suju kuten olettaisi. Alice asioiden hoitamisen painajaismaassa.

Sitten tulimme kotiin. Kummallista, miten äkkiä iloinen ja tarmokas keho muuttuu kivuliaaksi ja tuntuu, ettei sormeaankaan jaksaisi liikauttaa. Tein meille ja söimme tempeh-kaaliwokkia, ja tekemiseen tarttumisesta ja hukuttautumisesta tuli parempi olla, kuten aina käy. Sitten Vompsu kävi nukkumaan päiväunia, kun oli niin surkealla päällä. Mietin hetken, tarvitsenko unta, ja ajattelin, etten tarvitse, mutta kävin kuitenkin kompaten siihen viereen makaamaan ja sammuin välittömästi. Kun heräsin tuntia myöhemmin, oli kuin ydinlataus olisi räjähtänyt päässäni. Tällaista pääkipua en ole kokenut aikoihin. Aamulla olin vetreä ja rento, nyt kaikki olkapäiden ja kaulan ja pään alueen lihakset ovat aivan jumissa. Kurja tunne!

Ja odotin pelolla, milloin puhelin soi ja meidän pitää mennä ensimmäisen, äreän palveluntarjoajan luo hakemaan kimpsumme ja kampsumme takaisin. Joka ikinen kehon osa kirkui: En tahdo! Ei enää! (Se on muuten kummallista, koska silloin kun on itse asiakaspalvelijana ja asiakas kiukuttelee, ja sitäkin on nähty monet kerrat, on paljon helpompi kestää pettymys ja suhtautua rauhallisesti siihen, että toinen murisee: itse on asiakaspalvelijan roolin suojassa, ainakin melkein aina. Siitä käsin on helppoa ottaa tilanteeseen etäisyyttä: tässä kiukutellaan järjestelmälle ja sen käytännöille, ei minulle. Minä olen täällä vain vuokrakehona, kulissina, olkoonkin, että parhaassa tapauksessa onnistun kohtaamaan asiakkaat myös henkilökohtaisella tasolla. Mutta kun on itse asiakkaana, on jotenkin aika suojaton toisen kiukulle.) Puoli kahdeksan aikaan Vompsu kyllästyi odottamaan ja pelkäämään ja soitti itse sinne päin ja huomautti, että olemme nyt olleet tässä passissa ja odottaneet ja että milloin oikein meidän pitäisi tulla. No, se siirtyykin toiseen päivään. Ei sitä sitten jaksanut ilmoittaa.

Tietysti ihmisillä on huonoja päiviä, mutta kyllä tuollainen asiakaspalvelu saa miettimään uudemman kerran, mistä seuraavaksi hankkisi vastaavan palvelun. Tuntuu niin hullunkuriselta, että menee jonnekin ja haluaa tukea juuri tuota yritystä ja tulee syyllistetyksi siitä, että käyttää heidän palveluitaan. Miksei mieluummin suoraan sanoa, että nyt on täyttä, nou gou, tulkaa ensi viikolla uudestaan, tai neuvoa kollegalle? Paljon vähemmän sellainen herättäisi (ainakin minun tapauksessani) tällaista tunnetta, että on jotenkin paha ihminen, kun koettaa ostaa tuon paikan palveluksia ja että ehkä on yksinkertaisempaa käyttää sellaisia palveluntarjoajia, josta on ihan vaan mukavaa saada asiakkaita.

Olen nyt venytellyt ja hieronut kipeää aluetta ja alan vähitellen tulla inhimillisempiin tunnelmiin. Jännittävää, miten voimakkaita keholliset reaktiot voivat olla. Ja miten tämäkin selvästi liittyy pettymykseen ja hämmennykseen ja ahdistukseen. Ihottumaa ei sentään ole puhjennut raajoihin, joskus käy niinkin.

On jotenkin järkyttävää mutta hyvin havahduttavaa tajuta, miten pienet asiat saattavat kääntää koko päivän kulun ja tunnelman. Se saa mietteliääksi - onnistuuko sitä itsekin tekemään toisten elämästä helvettiä? Kenties ihan huomaamattaan, silkkaa joskus liikakuormittuneisuuttaan? Onko tärkeämpää asiaa kuin ensimmäiseksi järjestää elämänsä sellaiseksi, että jaksaa olla perusystävällinen? Onko oleellisempaa asiaa kuin rajojen ystävällisesti ja jämäkästi asettaminen siten, ettei tarvitse tuntea tulevansa tallotuksi tai uhrautuvansa, mihin sitten vastaisi nälvien, ärtymyksellä tai raivostumisella?

Neljäs paastopäivä

Makaan sängyssä ja luen Hanna Svennevigin kirjaa Kehon mieli. (Onpa muuten kaunis sukunimi tuo Svennevig! Jotenkin pontevan oloinen.) Kirja tuo mieleen sen kirjeen, jonka sosionomiystäväni kirjoitti kuultuaan, että aion opiskella hierojaksi. Hän kirjoitti hoitotyöhön valmistautumisesta, omien kuilujen tuntemisesta ja transferenssista hoitosuhteessa. Sekä siitä, miten moni lihaskolotus onkin vain piilotettua psyykkistä ristiriitaa. Se sama nousee Svenneviginkin kirjan sivuilta esiin. Svennevig kuvaa jopa, miten osa vaihtoehtohoitoihin hakeutuvista etsii itselleen suunnilleen messiaanista pelastajaa, joka ottaa kolotukset ja pahat olot pois.

Se tuntuu pelottavalta lukea, sillä jos jotakin itsestäni tiedän, niin ainakin sen, että sellaiseen minusta ei taida olla. Olen ihan vain tavallinen ihminen, jolla on omat vaikeat kohtansa ja joka ärtyy, inhottuu, pelästyy ja suuttuu siinä missä muutkin. Ei, messiaaksi minusta ei taatusti ole.

Mutta sitten tulen ajatelleeksi jotakin. Tavallaan minäkin olen etsinyt koko elämäni tuollaista ihmistä, joka pitelisi minut täysin ehjäksi. Enkä silti ole ihmeemmin loukkaantunut, vaikkei kukaan tietysti ole niin tehnytkään. Kaikilta kohtaamiltani ihmisiltä olen kuitenkin oppinut paljon asioita ja monesti jo heidän hymyilynsä tai nyökkäyksensä on auttanut minua eteenpäin silloin kun eläminen on tuntunut musertavan vaikealta. Ja vaikeilta ihmisiltä olen oppinut kaikista eniten, sitä ei käy kieltäminen, vaikka välillä olenkin itkeskellyt ja miettinyt lopullista erakoitumistakin ihmissuhdekuormituksen takia. Ilman heitä en olisi ollenkaan niin selvillä siitä, missä omat kipukohtani sijaitsevat. Ja mitä en ainakaan tahdo. Ja olen siitä kiitollinen - mikseivät siis muutkin voisi olla?

Olo on paaston kanssa käynyt nyt jotenkin normaalimmaksi. Sellainen huterahko ja helposti hikoileva heiluvapitkäkaulaisuus on ohitse. Yllättävää kyllä, näytän myös peilikuvana jotenkin vähemmän eteeriseltä ja kalvakalta. Tai ehkä se on vain tulkintaa. Silmäpussit ovat palanneet. Huhuu, mistä ne nyt muka voivat tulla suolattomalla juomavaliolla...? Kummallinen keho.

Svennevigin kirjaa lukiessani huomaan, miten itsekin luotan paljolti kehon viisauteen. Paitsi yhdessä kysymyksessä, lisääntymiskysymyksessä. Se puristaa olemisestani esiin selkeästi rajansa asettavan ja kehon yläpuolelle itsepäisesti änkeävän mielen.

Hullua kyllä, jos teen hypoteettisen jaon mieleen ja kehoon, niin minusta tuntuu, että tämä paasto on kehon toivoma. Mitä ihmettä se voi tarkoittaa? Tai ainakin tämä on saumattomammin sopusoinnussa kehoni kanssa kuin edelliset paastot, niistä on hyvänen aika jo pitkä aika, viimeisestä kymmenen vuotta, silloin kiinnitin enemmän huomiota siihen, miten paksulta näytän kaksikymppiseksi. Nyt minulla oli enemmän tukkoisa, paisunut olo. Ja alan vähitellen tunnistaa kehoni tuon karmean olon alta, olen raivannut olon pois aika vaivattomasti pidättäytymällä kiinteästä ravinnosta. En pidä siitä tukkoisasta olosta, joka ilmaisee itseään monin oirein: se valvottaa myöhään, herättää aikaisin vatsa nälästä kiljuvana, ylipäänsä vakuuttelee monin äänin, että ulos ei voi lähteä syömättä alle todella tukevasti, koska muutenhan saatan tuupertua verensokerit alhaalla jonnekin jalkakäytävälle... Se on jonkinlaista väsymystä ja ylikierrosta yhteennivottuna, se saa useimmat ruoka-aineet, josta olen perinteisesti pitänyt, näyttämään jotenkin liian laihoilta ja turvaa tarjoamattomilta. Ja sitten olen lorottanut leivän päälle turvaa oliiviöljystä, jonka olen tahmannut paikalleen za'atarilla, ja syönyt leipääkin valtavat lohkareet.

Nyt keho on taas osoittanut mielelle, että se keuhkoaa ihan turhaan sen kanssa, kestääkö keho. Ei keho tarvitse turvaa siinä missä mieliparka. Mieli on kehoa nälkäisempi, levottomampi, huolestuneempi. Kysymykseksi jää vain, miksi mieleni on aina huolestuneimmillaan silloin, kun elän suhteessa, ja levollinen, kun en elä. Vai onko kyseessä sittenkin jokin hormonaalinen hirviömäisyys, kehon valmistuminen raskauteen, jota sille ei tulla suomaan? Vai onko kyse vain siitä, että kun asuinkumppanini ovat pitäneet yleensä paljon raskaammasta ruoasta kuin minä, kehoni vähitellen lakkaa protestoimasta tahtovansa aivan toisenlaista ruokaa? (Olen kuitenkin sen verran laiska etten jaksa kokata päivittäin kahta erillistä ruokaa kahdelle eri keholle, joilla on selvästi erilaiset tarpeet...) Onpa kummallinen ja kiinnostava kysymys. Olen kuitenkin pintatasolla levollisempi, kun elän suhteessa, onnellisempi. Tai sitten vain tunnistettavammalla tasolla onnellinen, eri lailla onnellinen.

Huooh, kysymykset! Nyt on jo lähdettävä joogatunnille, jotta ei tarvitse kiirehtiä matkalla.

Kolmas paastopäivä

Ilta sujui mainiosti peloista huolimatta. Haa, minun pitääkin siis vain tahdistaa nämä kumman kuuloiset ateriat lounas ja päivällinen omaan lämpimään ruokaani ja iltapalaani, niin kaikki sujuu oolrait. En ole syönytkään ikinä kahta lämmintä ruokaa päivässä, paitsi urheilu- ja rippileireillä, joissa olo olikin sellainen, että tuntui kuin koko ajan olisi pitänyt kiirehtiä syömään.

Kävelin koiran kanssa pitkään Kallion katuja pussi oliivinlehtiä taskussa ja eksän kirjoittama kirja kädessäni. Eksä ja tämän työtoveri, joka kävi samoilla luennoilla yliopiston alkuaikoina, näyttävät takakannessa hyvin vakavilta. Se jaksaa hämmästyttää minua. Minun on vaikeaa kuvitella, että tahtoisin muuta kuin hymyillä kuvissa. Tai ylipäänsä hymyn merkityksen tiedostaville olennoille, livenäkin. Se on jotenkin hassua, he näkevät asian varmasti huiman eri tavalla.

Nyt sitten on aamu mennyt jo, istun töissä, mikrofoni sojottaa tyhjään vasemmassa etuviistossa. Työkaveri kysyy, saako mennä lounaalle ensin vai kuolenko nälkään. Vastaan, että kuolen tänään nälkään eniveis, joten siitä vaan. Oikeasti ei ole nälkä, hieman hutkula olo vaan. Pääni killuu pienenä lipputangonnuppina jossakin kilometrejä lengurtelevan kaulan päässä. Mutta kun käyn vessassa (paaston ihme - sisään laitetaan vain nesteitä mutta ulos tulee spontaanisti ja suolihuuhteluitta kiinteää ainetta, joskin liikuttavan pieninä annoksina), peilikuvani on ihan kiinteän ja keskikokoisen ja päättäväisen näköinen.

Iho alkaa kuivua. Hiukset eivät rasvoitu oletettavalla tahdilla. Uni on keventynyt.

Töissä on vaikeampi olla paastoaja kuin kotona. Kotona on niin paljon enemmän mielenkiintoista tekemistä, töissä ennestäänkin harmaankapeaksi ja sydämentahtiseksi vanunut aika tuntuu venyvän tahmeana ihan hervottomiin mittoihin. Tuntuukohan anorektinen kehokokemus jotenkin tällaiselta, leijuvalta ja piittaamattomalta? Huomaan, että kun hermostun, hikoilen paidanselän märäksi, mitä ei normaalisti tapahtuisi. En tunnista tästä kehosta itseäni.

Käsien iho on punaläiskikäs. Poskissa palavat punaiset kiekot. Jotakin kyllä tapahtuu sisälläni, elimistössäni. En tarkalleen ymmärrä, mitä ja miten, mutta tunnen kyllä olon erilaisuuden. Pystyn puhumaan ja nauramaan entiseen malliin, laskemaan leikkiä. Silti jokin on eri tavalla. En esimerkiksi osaa ärsyyntyä. Ja olen huvittavalla tavalla tunteellinen, melkein itken kun mies herää. Helpotuksesta! Ikään kuin yksin hereillä oleminen olisi jotenkin erityisen vaativaa...

On myös hassua huomata, miten kahden desilitran mehun ja kahden desilitran kasvisliemen "syöminen" tekee aivan voipuneen täyden olon. Niin nopeasti tavat muuttuvat... vihannesmehu myös maistuu tainnuttavan suolaiselta verrattuna yrttiteehen. Silti siihen ei ole edes lisätty suolaa.

Jännittävää.

Tämä päivä on vedenjakaja, huomenna ollaan jo voiton puolella: enää sunnuntai ja maanantai paastoa, ja sitten varovaista totuttelua takaisin kiinteään ruokaan. Onneksi perintömustikoita riittää pakkasessa ja kaapin hyllyllä on aina tattarihiutaleita!

Olen kauhean iloinen, että uskalsin paastota viime paaston karmeuden jälkeen. Silloin oli pakko jättää kesken, koska menin vain ihan huonoksi. Silloin tietysti lähtötilannekin oli aika erilainen, koska olin joitakin kiloja keveämpi. Aloitin paaston silloin jonkinlaisena kevätrituaalina siihen todella suuntautumatta tai sitä kaihoamatta. Nyt taas olin päässyt niin velttoon kuntoon, että ilmeisesti vararavintoa on tarjolla kauhean helposti... jopa ilman päänsärkyjä ja kivistyksiä.

Tuntuu ihmeelliseltä myös huomata, miten aina jäytävä huoli siitä, onko syönyt varmasti riittävästi ja että pitäisikö nyt varmuuden varalle vetäistä kuitenkin vielä yksi banaani tai leipäviipale, on ehkä ihan turha. Ei keho niin helpolla nujerru! Tuntuu hauskalta huomata, että on sitkeämpi ja itsellisempi kuin oli kuvitellutkaan. Tai ainakin epäillyt.

Juoppotesti ja valmistautuminen

En ole kirjoittanut muutamaan päivään, koska olen purrut hammasta ja sietänyt kummallisia oloja. Viime yönä kyllästyin, kun en huimaukseltani pystynyt nukkumaan. Tai on oikeastaan vähän jälkiviisasta kirjoittaa kyllästymisestä, kun oikeasti pidin rystyset valkoisena kiinni patjasta tipahtaessani sillä kolme kertaa sekunnissa lattian läpi ja huusin äitiä. Huimaus oli niin pahaa, etten nukkunut silmänräpäystäkään koko yönä. Ja jos jostain on pidettävä kiinni, sitten unesta. Tiedän, miten tolkuttomaksi käyn unen puutteessa. (Kuten nyt!)

Minulle ei ensin annettu lääkärinaikaa, mutta kuvattuani oireeni terveydenhoitajalle hän myönsi, että voisi olla tarpeen käydä lääkärin pakeilla "jos se kerran estää nukkumisenkin täysin". Se oli onni, koska terveydenhoitajan johtohypoteesi tuntui olevan, että minulla on vatsaflunssa, jonka vatsaoireita en vain huomaa. (Kuulostaa aika siunatulta tilalta, yleensähän vatsaflunssan vatsaoireet ovat varsin keskeisinä tietoisuudessa.) Intin itsepäisesti, ettei vatsassani ole mitään kummallista, ja pääsin lääkäriin.

Lääkärissä teimme kummallisia kokeita ja sain kuulla elimistöstäni taas aivan uusia asioita. Esimerkiksi tärykalvoni ovat aivan täynnä arpia. Lääkäri näkee pelkästään korviini kurkistamalla, että olen sairastanut julmetun monta korvatulehdusta lapsena. Mitään ihmeempää ei löytänyt, mutta testit olivat kyllä hauskoja. Polvia ja kantapäitä näksittiin refleksivasaralla, äänirautaa pidettiin eri kohdissa kalloa. Välillä kallonpohja resonoi sen kanssa ja välillä ei. Minun piti seistä silmät kiinni ja kädet eteen ojennettuina. Sitten minun piti siirtää paino jalalta toiselle silmät kiinni. Hauskin kohta oli, kun lääkäri pyysi minua sulkemaan silmät ja levittämään kädet sivuille. "Ja sitten kosket nenänpäätä ensin toisella, sitten toisella etusormella." Hihkaisin silmät kiinni: "Oo, juoppotesti!" Lääkäri mutisi jotakin nimeämistäni vastaan, ties minkä takia. Suoriuduin hienosti, vaikka tajusin nenätestissä, etten ole harjoitellut sitä ikinä.

Juoppotesti tuntui sikälikin sopivalta nimeltä, että oloni muistuttaa suunnattomasti sitä iloisen illan hetkeä, jolloin maisema alkaa sahata silmissä eestaas ja yrppäys pyrkii kurkkuun ja on myönnettävä, että on hermostuksissaan kumonnut aivan liikaa alkoholia kurkustaan alas. Tämä ei ole enää hauskaa, tässä saa tehdä täysillä töitä, ettei kaatuisi holtittomasti johonkin suuntaan.

Nyt tietysti huimaukseen on sitäkin hankalampi suhtautua, koska sitä ei ole edeltänyt mikään iloinen pikkujoulutunnelma; päinvastoin, riistämällä edellisen yön unet huimaus sai aikaan sen, että päätin olla menemättä kustannustalon pikkujouluihin, jotka alkaisivat tunnin ja kolmen minuutin kuluttua. En tahdo vaikuttaa vahvasti pohjia vetäneeltä. Voin hyvin kuvitella, kuinka kesken jonkin henkevän ajatuksenvaihdon (jonka ajan luultavasti olisin lähinnä kuuntelevana osapuolena) kaatuisin varoittamatta suorin koivin selälleni, PUM. (Se saattaisi näyttää siltä kuin information overload todella olisi tyrmännyt minut.)

Lääkäri tosin evästi minut ohjeella, etten saa antaa huimauksen tai huimauksenpelon invalidisoida itseäni: On vain rohkeasti ja sinnikkäästi mentävä ja tehtävä kaikki, mitä muutenkin tekisin. Jos jossakin asennossa huimaakin, tuota asentoa on koeteltava muutamia kertoja päivässä siten, että huimaavaan asentoon mennään, pysytään siinä, kunnes huimaus katoaa, poistutaan asennosta, ja toistetaan tämä vielä neljästi heti perään. Mutta toisaalta, en ehkä ilman huimaustakaan tuntisi olevani juhlakunnossa yhdet yöunet täysin väliin jättäneenä.

Diagnoosihypoteesin kuultuani (joitakin neurologisia kokeita suoritetaan tulevina viikkoina vakavampien mutta epätodennäköisten syiden poissulkemiseksi) kävelin mäkeä ylös kotiin vollottaen; se rohkeudesta ja sinnikkyydestä. Äitini sairastelee on-off tätä samaa hyvänlaatuista asentohuimausta. Jos tämä nyt on sitä. Äiti parantuu aina muutamiksi kuukausiksi ja sitten vaiva uusii. Ei se häntä näy ihmeemmin pidättelevän, eikä se varmasti pidättele kohta minuakaan, kunhan nyt ensin totun siihen, että uusi tapani olla sisältää olennaisena ainesosanaan saman pyörrytyksen ja oksetuksen tunteen, jonka olen liittänyt lähinnä "TÄTÄ TULEE VÄLTTÄÄ" -lapulla mielessäni varustettuihin venkslottimiin kuten keinuihin ja ketjukaruselleihin.

Kotiin tultuani kävin heti käsiksi huimaukseen. Ohjelapussa lukee:

Huimauksen paranemista voi nopeuttaa harjoituksilla, joissa päätä kallistetaan useita kertoja päivässä monen kallistuksen sarjana siihen asentoon, jossa huimaus käynnistyy.

(Lapussa lukee myös, että vaiva kestää keskimäärin 10 viikkoa - motivaatiota parenemisen vauhdittamiseen luulisi löytyvän - ja että varsinaista hoitoa kallistusharjoitusten lisäksi ei ole, ei liioin ehkäisyä.)

Kun menin huimaaviin makuuasentoihin vapaaehtoisesti, huomasin jännittävän seikan: huimaus ei tunnu ollenkaan niin kamalalta, kun siihen valmistautuu ja altistuu sille tahdonalaisesti. (Vapaaehtoisesti tuntuisi liian vahvalta kannanotolta, koska aistin itsessäni tiettyä pakottamista ja kurinalaisuutta. Valmistautumisen vaikutuksesta tällä tavoin - ahdistusta vähentävästi - on kirjoitettu psykologiassa paljon, mutta en olettanut vaikutuksen sentään ulottuvan huimaukseen. Tavallaan typerää, etten olettanut, koska huomaan kestäväni lääketieteellisiin toimenpiteisiin liittyvän kivunkin paljon paremmin, jos tiedän tarkasti, mihin se liittyy, kauanko se tulee kestämään ja kuinka voimakasta se osapuilleen on. Mutta kenties ajatus huimaukseen valmistautumisesta ei vain tuntunut mahdolliselta.) Kokemus eroaa kovasti satunnaisesta lattian läpi putoamisesta patjoineen päivineen - tästä tahallisesta huimautumisesta puuttuu täysin edelliseen liittyvä kauhu putoamisen tunteen yllättäessä. Niinpä kallistelen rauhallisena ja tunnen huimauksen, tuen käsillä lattiaan, odotan huimauksen katoavan ja sitten koettelen uudelleen tätä tunnetta. En voi kuvata tuntemusta miellyttäväksi, mutta siitä puuttuu se sanaton, nimetön kauhu, joka tekee huimauksesta normaalisti niin karmean tuntemuksen.

Vaikka vaiva tuntuukin ikävältä, siinä on myös hauskoja puolia. Esimerkiksi, kun tarpeeksi poisherkistän itseäni putoamisen ja kieppumisen tuntemuksiin liittyvästä kauhusta, käyköhän lopulta niin, että lakkaan kokemasta silmitöntä kauhua liukastumisissa? (Minusta melkein mikään ei ole niin pelottavaa kuin liukastuminen. Se hetki, jona tajuaa livenneensä ja putoavansa, on täynnä epämääräisiä kirkaisuja ja pelkoa siitä, että kieli menee poikki yhteen naksahtavien hampaiden välissä tai lonkka murtuu tai ranne murtuu tai tapahtuu jotakin vielä kamalampaa, se maistuu tältä, vähän kuin raudalta ja tulitikunpäiltä, se hetki on pidempi kuin mikään muu, mutta sitten kauhu onneksi hellittää samalla hetkellä kun maa ottaa kehon vastaan kovana ja nirhaavana, mutta onneksi se on siinä. Ei mikään ihme sekään, että tunnen tämän maun ja pelon tarkasti - pelkäsin ja maistoin sen ainakin kolme ensimmäistä vuotta ratsastustunneilla, aina sinne saakka, että putosin ensimmäisen kerran hevosen selästä ja totesin, ettei se ole ollenkaan niin kauhistuttavaa kuin liukastuminen. Minusta tuntui ihan hullulta, kun jotkut päivittelivät, eikö minua pelota, että tipahdan. Mitä se heitä saattoi liikuttaa, hehän uskalsivat kävellä talvella kadulla...)

Tämä käy mielenkiintoiseksi. Saapa nähdä, alanko pian hykerrellä ennen uloslähtöä siitä mahdollisuudesta, että ehkä nyt saan liukastua ja testata hypoteesiani. Sitä on vaikeaa uskoa, mutta toisaalta, en olisi uskonut neljä vuotta sitten sitäkään, että menen vapaaehtoisesti veden varaan uimahallissa useita kertoja viikossa.

Jotta elämä ei suistuisi raiteiltaan, ajattelin kokeilla huomenna vesijuoksemista. Siinä kaatuminen ei ainakaan satu.

Lempeydestä

Kehonhuollon tunnit tuovat jotakin erityistä elämääni. En osaa tarkalleen sanallistaa, mistä on kyse. Sen kuitenkin tajuan, että viehätys liittyy epämääräisesti lempeyteen ja sallivuuteen. Ei ole yhtä oikeaa tapaa liikkua. Ei ole yhtä oikeaa tapaa olla järkevä. Se, mikä on toiselle luontevaa, tuntuu toisesta vastenmieliseltä ja mahdottomalta. Eri päivinä tarvitsee erilaisia asioita. Kaikki kelpaa, koska liike on sellaista kuin on, kulkee niitä ratoja, joita kulkee.

Jos joku känisee, ettei tapahtuva kelpaa hänelle, ongelma on hänen.

Tulen pitkää kiertotietä siihen risteykseen, josta aikoinaan lähdin järkevän ja kriittisen polulle. Tajuan lähinnä paenneeni jotakin tuolla polulla ja tahtoneeni pompottaa itseäni kuin palloa tiettyyn suuntaan tietyssä rytmissä. (Silloin ajattelin, että se on maailman sydänääni.) Nyt kuuntelen ääniä ja lähden toiseen suuntaan.

Palaan tähän risteykseen usein, joskus minut tempaistaan siihen jollakin näennäisen viattomalla kommentilla. En arvosta enää järjellisyyttä enkä käsitettävyyttä entiseen malliin, koska tajuan, etten käsitä itseänikään enkä omia viehtymyksiäni, en käsitä, miksi käyn näillä tunneilla, tiedän vain niiden tekevän hyvää jollakin epämääräisellä tavalla.

Tällä kerralla tanssimme sanomalehtipaperin kanssa. Ensin saalistamme aarteen lasersäteiden ryteikön läpi ryömien, kiipeillen, harppoen, taiteillen. Sitten paperi on käsissä. Sillä saa tehdä, mitä haluaa. (Ajatella, kuin elämällään...) Lähden kokeilemaan erilaisia tapoja manipuloida, käyn lävitse objektisuhdettani, ehkä sen niin voisi sanoa. Mutta on helpompi kuvata tanssiamme (kyllä, paperi on partneri enemmän kuin joku vieras mies tai nainen, jota en kehtaisi katsoa silmiin siinä pelossa, että sitten haluan maata hänen kanssaan kuitenkin ja enimmäkseen sellainen on epäsopivaa, jommallakummalla voi olla suhde, mutta ihmiset ovat niin kauniita tanssiessaan) verbein: leivon, alustan, halaan, vauvaheijaan, pyöritän palloksi, rullaan palloa selän alla, syleilen, suukottelen, nostan kohti kattoa, annan pallon viedä, puran pallon, silitän suoraksi, heitän lentoon, annan laskeutua, tarkastelen laskeutumisen, pöyhin kaarille, kurkistelen kaarien alle. Kaikkien toimieni sekä paperin ominaisuuksien seurauksena lattiapinnan ja paperipinnan väliin on muodostunut hieno kupolitilojen palatsi, johon siivilöityy valo ja jonka lattia toistaa kahta päällekkäistä tekstiä varjoin. Ryömin palatsin ympäri, koetan painaa pään sivun mahdollisimman tarkasti lattiaan ja tuijotan palatsiin yhdellä silmällä. On kuin seisoisin sen mahtavien kupolien alla pienenpienenä. Sitten rutistan palatsin kokoon ja koetan singota sen kohti kattoa. Se tippuu, kierii. Kierin sen perässä, matkin sen liikettä ja asentoa. Nousen ylös, polvistun pallon päälle, sullon pallon litistyneet rippeet sievästi polvien alle piiloon, pyöräytän itseni vauhtiin, paperi luistaa ja kiepun ympäri villisti sen kyydissä, sitten melon käsillä lattiaa eteenpäin paperikelkka polvien alla. Kun pääsen renkaiden luo, nousen seisomaan, pöyhin ystäväni ja työnnän sen renkaaseen. Rengas heijaa eestaas, ja asetun sen kanssa kasvokkain ja heijaan myös. Lähennymme, loittonemme, lähennymme, loittonemme.

(Nykyään taidan ajatella tätä maailman sydänäänenä, jos jotakin, tätä ja puiden verkkaista kasvua, verenkiertoa ja sensellaista, jotakin muuta kuin kuvauksia jostakin ja kuvausten kriteereitä ja rakenteita. Luut eivät liikkuisi ilman lihaksia.)

Sitten otamme etäisyyttä paperiin ja tarkastelemme sitä kaukaa, kuin maailman ääristä voidaksemme tanssia sille tanssin, joka kertoo sille tunteistamme sitä kohtaan. (Jokaisella salissa on oma myttyaarteensa.) Paperille on helppo tanssia, koska teen minkä liikkeen hyvänsä, se heijaa vastaanottavaisena pesässään renkaansilmässä. Tanssin sen pienen maailman, joka syntyy vahingossa, kun jotakuta vuoroin tuuppii, oikoo ja rutistelee, sen ihmeen, kun tajuaa kurkistaa hänen alleen ja näkee kupolien harjanteet sisältäkäsin ja tuntee kyyristyvänsä mysteerin ääreen. Tanssin sen ihmetyksen, joka seuraa, kun tajuaa, miten pieneen tilaan voi ryömiä pelkällä tahdolla, tanssin nuo kaikki kupoliset, kirjainvarjoiset salit, valo putoaa rintaani lampuista kuin auringosta, tätä tilaa ympäröi salin mystinen tila seinään maalattuine nänneineen ja aukipohjaisine pesineen, renkaineen ja patteripölyineen, jostakin syystä suorakulmaiseksi sommiteltu tila, joka sijaitsee kaupungin korttelirakenteen keskellä, se maan muodoilla, se merien ympäröimänä, kupertuen ja kääriytyen avaruuden valtavaan tilaan, aurinkokuntien hitaaseen vaellukseen pimeän halki. Jos otan suunnan renkaasta tai nännistä tai renkaansilmään nostamastani pallosta, kuka ties tanssin suoraan kaukaista aurinkoa kohti.

Musiikki loppuu.

Loppurentoutuksessa makaan selälläni ja kun puhutaan lämpimästä, kihelmöivästä tunteesta, joka kiipeää sormenpäistä kehoon ja levittäytyy tunnustellen, ajattelen tuota tunnustelua sanomalehtipaperisena peittona, jonka takaa tuntemattomat ihmiset, kauan sitten kuolleet tai ei vielä syntyneet, silittävät kehoni rajoja ja saavat minut tajuamaan kosketuksellaan, että kehoni rajat eivät ole piirustuksen mustia ääriviivoja, kuollutta muotoa, vaan osa tätä hengittävää massaa, jolla kuten paperillakin on omat ominaisuutensa, joiden mukaan se taipuu, litistyy, köyristyy ja punkeaa kaarelle, asettuu telineeseen tai syliin tai lattian varaan. Tapa, jolla lehti koskettaa minua, eroaa jokaisen tutun kosketuksesta. Tällainen kosketus syntyy vain harvoin, pudotettaessa kaikki määreet, kun vieras ihminen kohdistaa minuun hetkeksi lempeytensä ja huomionsa, esimerkiksi kymmenen minuuttia hierontapöydällä maatessa. Tuo toinen ei ole kukaan, hän on vain kosketus, hänestä ei säteile minkäänlaista uhkaa, hän ei vaadi mitään eikä edes toivo. Tutun kosketus tuntuu toiselta, siihen sisältyy aina häivähtävä tuntu toiveista, toisen persoonallisuudesta. Se kaikki vähentää omaa loukkaamattomuutta ja pakottaa kohtuullistumaan ja unohtamaan, kuinka vapaasti voi hengittää ja nauraa. Itkeä, liikkua, tuntea salin kieppuvan ympärillään, maailmankaikkeuden laajenevan ja luhistuvan.

Muistan hämmennyksen, kun eräs ystävä johon olin vähällä rakastua (vastentahtoisesti, totta kai, onko mikään kaameampaa kuin rakastuminen silloin kun jo etukäteen ounastelee, ettei käytäntöjen sopimisesta tämän ihmisen kanssa taida tulla mitään) kysyy, mitä oikein haluan hänestä ja suhteestamme. Ettei hän osaa luovia kanssani, koska hän ei tajua, mitä haluan ja haen. Hän ei osaa pelata tätä peliä - mutta ei tämä ole peli, vastaan.

Paperin luona lattiaa ryömiessäni tajuan yhden mahdollisen vastauksen: voi olla, että aikojen kuluessa, halailun ja rutistelun, ilmaan heittämisen ja telineille asettelun, omaa vartaloa vasten suoristamisen ja sen sellaisen jälkeen haluan tanssia kupolikaton alla. Haluan katsoa tätä melkein kuvitteellista, minimaalista tilaa, jota me synnytimme yhdessä, kun meillä ei ollut yhtään halua mihinkään tiettyyn ja kiehnäsimme syvän luottamuksen tilassa tilassa lähentyen ja loitontuen. Haluan olla venyttävä ja rutistava voima, haluan tuoda ilmaa ja valoa ja yllätyksiä, en tahdo toimia kuten pesukoneen hyödyllinen linko, joka kutistaa villavaatteen venyttämistä vastustavaksi huovaksi, jonka lävitse hehku ei näy, tai kuten terävät sakset, joille senhetkinen muoto ei kelpaa vaan joka leikkaa tontturimssun tai lumitähden.

Vai haluanko? En tiedä, mutta niin näytän toimivan, jos saan vapaat kädet, jalat ja mielen, hieman aikaa ja häpeämättömyyttä ja toisen rajattoman luottamuksen. (Onko sitä, muilla kuin sanomalehdellä? Joskus tunnen sen itsessäni, menen kiitollisuudesta ja onnesta veltoksi, enkä näy sen jälkeen unohtavan niitä ihmisiä enkä lakkaavan luottamasta heihin, vaikka etenisimme toisistamme kauas monin tavoin ja vaikka loukkaantuisin heille joistakin yksityiskohdista kommunikaatiossa ja sitten antaisin ne anteeksi.) Vai kutsuuko paperi minusta nuo teot ja tapahtumat, tanssisinko toisin ihmiskehon kanssa? Olenhan itsekin katto, alleni tulee erilaisia tiloja eri asennoissa lattialla. Ehkä unet syntyvät niistä.

Kotiin kulkiessani mietin, mitä tapahtuisi, jos ihmiset alkaisivat tanssia päivän lehden kanssa sen lukemisen sijaan. Ehkä heidänkin pelkonsa hellittäisivät, ehkä hekin tuntisivat taas jalkapohjansa eläviksi. Mutta jotta niin kävisi, heidän kai pitäisi ensin haluta tanssia, ja niin monet eivät halua tanssia tai haluavat tanssia jollakin tietyllä tavalla, jonka mieltävät oikeaksi tekniikaksi. Mikä siinä kaikessa määräämyydettömyydessä, hyödyttömyydessä ja etukäteismuodottomuudessa työntää ihmisiä luotaan, kuin hylkii? Tuntuuko se pelottavalta vai turhalta vai vaativalta? Vai onko se vain täysin kiinnostamatonta? Vai eikö siihen riitä aikaa, koska velvollisuuksiksi määriteltyjä toimintoja kinostuu vuosi toisensa perään yhä lisää?

En osaa vastata, vaikka itsekin monta vuotta ajattelin tällaisia tunteja jotenkin jollekulle toiselle suunnatuiksi. Minusta tuntui monta vuotta, etten ansaitse lempeyttä, että kuri ja valmiit muodot tekevät minulle parempaa kuin lempeys.

Tämä on yksi niistä kohdista, joissa tuntuu hauskalta ja vapauttavalta huomata olleensa niin väärässä kuin olla voi.

Ystävien haaliminen

Yksi niistä asioista, jotka minun on pitänyt opetella aivan omin päin, on ystävyys ja sen kuviot. Kaikkia kuvioita en suinkaan osaa. Hämmästyn esimerkiksi niitä ihmisiä, jotka edelleen tapaavat vanhoja koulukavereitaan ala-asteen ajoilta tai joilla on tarha-ajalta rakas, vanha ystävä. Sellainen tuntuu rikkaudelta, mutta toisaalta en osaa tuntea erityistä huolta siitä, ettei omalle kohdalleni ole sattunut sellaisia ihmisiä, joihin olisin pitänyt yhteyttä. Ehkä nämä ihmiset ovat oppineet kotoaan, esimerkiksi, että tuttavuuksia kuuluu vaalia?

Yksi suuria huolia äidin ja isän suhteen on heidän ystävättömyytensä. Vaikka olen tarkkaillut vanhempiani pitkään, en edelleenkään oikein pääse käsiksi siihen, mistä siinä oikeastaan on kyse. Siitäkö, etteivät he juo alkoholia? Luulisi, että lapsiperhevaiheessa viimeistään löytyisi aikuisten rientoja, joihin ei liity humaltumista. Vai siihen, että he opiskelivat ammattiin hyvin nuorina ja sitten telkesivät itsensä vähintään kymmenen tunnin työpäiviin? Vai onko sillä enemmän tekemistä sen paheksumisen kanssa, jonka he suuntaavat minusta kauhistuttavan kärkkäästi niihin, joiden elämänarvot ja -tavat ovat toisenlaiset - esimerkiksi yliopistomieheen, joka ajaa vanhalla ja usein kuraisella autolla, tai naiseen, jolla ei ole vakituista virkaa vaan joka tekee keikkoja ja kuvittelee niiden lomassa "olevansa suurikin taiteilija"? Mihin katosivat kaikki lapsuudenystävät, kun he kerran eivät ole onnistuneet sitten lapsuuden tutustumaan kehenkään muuten kuin työn kautta? (Eivätkä työihmisetkään tulleet ystäviksi, ei. Heidän kanssaan vain vertailtiin asunnon ja auton hintatasoa ja ehkä kerran kahdessa vuodessa syötiin yhdessä vaivautuneen ilmapiirin vallitessa. Vähän sillä lailla kuin käy pikkujouluissa jos ei juo viinaa ja muut juovat.)

Minusta tuntuu aina yhtä kummalliselta, kun joku puhuu vanhempiensa ystävistä ja vapaaehtoishommista ja luottamustehtävistä. Nämä vanhemmat vaikuttavat niin paljon lähestyttävämmiltä monessakin mielessä. He tuskin ahdistuisivat siitä, etteivät tunnista aina niitä nimiä, joita lapset mainitsevat: kävin siellä sen ja sen kanssa.

Oikeastaan luulen, että vanhempani tajusivat sen seikan, että minulla on ystäviä enemmänkin kuin yksi tai kaksi (kuten oli kouluajan, jolloin en ollut vielä täysin tajunnut, ettei elämää ole välttämätöntä järjestää sillä lailla kuin vanhemmat sen näyttävät - kiitos seksuaalisuuden, josta ei halunnut hiiskahtaakaan ja jota ei voinut järjestää vanhempien tapaan, koska kukaan ei vaikuttanut vähimmässäkään määrin itsestä kiinnostuneelta, niin että oli pakko keksiä uusia tapoja ystävystyä, olla seurassa ja muuttua joksikin aivan toiseksi) vasta syntymäpäiväjuhlissani, taisin täyttää silloin kaksikymmentäseitsemän tai kaksikymmentäkahdeksan. Jälkeenpäin äiti kysyi hieman järkyttyneen kuuloisena, mistä ihmeestä tunnen oikein ne kaikki ihmiset. Luettelin kanavia: opiskelukaverit, järjestötuttavat eri järjestöistä.

"Entä työkaverit?" kysyi äiti. Mietin tarkasti, mutta yksikään työkaveri ei ollut tullut. Ei sillä, etten olisi kutsunut, mutta usein työkaverin juhliin lähteminen näyttää tuntuvan jotenkin liian intiimiltä puolelta ihmisestä, jonka kanssa on osoitettu istumaan samassa toimipisteessä. Työkaverin juhlissa tapahtuu usein niin, että on ainoa saapunut työkaveri, ja kaikki muut tuntuvat tuntevan toisensa ennalta, ja sen seurauksena tarttuu hermostuneesti boolikauhaan ja salaattiottimiin liian usein illan aikana, tai jos tarjolla on salaatin asemesta vain patonkia ja pahimmassa tapauksissa maitoisia päällisiä, syö kuivana patonkia suuret määrät pitääkseen itsensä siinä vankassa uskossa, että nämä ovat ihan mukavia ihmisiä ja varmasti ajattelevat minua osana bilekarjaa, vaikka itse tunnekin seisovani jossakin kolhivien jäälauttojen keskellä patonkia suussa hymyillen-pureksien. Se, että myöhemmin näistä muista tulee mukavia ja huomaavaisia tyyppejä, joilla on miellyttävät kasvot, on ihan toinen juttu, jota ei siinä tule ajatelleeksi tai jos tuleekin, ei se niin paljon auta. Lisää patonkia suuhun!

Huomaan ystävystymisen vaikeuden yhdellä niistä kehotietoisuuden tunneista, joilla käyn. Tunnilla esitetään kysymyksiä ja on suotavaa jakaa kokemuksiaan muun ryhmän kanssa. Vaikka muiden kommentit tuntuvat itsestäni valtavan kiinnostavilta, ovathan ne kurkistusikkuna kehollisuuteen, joka on toisenlaista kuin omani ja joka silti käsittelee juuri niitä asioita, jotka itseäni kiinnostavat äärettömästi, epämääräisiä pistelyn ja puutumisen ja keventymisen ja rentoutumisen tuntoja, jotakin äärettömän intiimiä ja vaikeasti sanallistettavaa, minusta tuntuu kohtuuttoman pelottavalta sanoa ääneen omia tuntojani. Tajuan jokaisen tavun kohdalla vieväni muiden aikaa. (Tai "muiden kallisarvoista aikaa", kuten koulussa tähdennettiin.) Joudun taistelemaan joka ikisen sanomishalun kohdalla itselleni tilaa vakuuttamalla, että varmasti muitakin kiinnostavat minun tuntemukseni, heillehän ne ovat uusia ja eksoottisia, ja eivät kai he olisi kehotietoisuutta harjoittamassa ja harjoittelemassa, jos aihe tuntuisi heistä tylsältä. Mutta yhtäkaikkisesti aina siellä jotakin sanottuani tunnen vieneeni liikaa tilaa ja aikaa.

Se tuntuu tavallaan hassunkuriselta, koska muutama huonommin tuntemani ihminen on esittänyt, että bloggaaminen tarkoittaisi suurta huomiohakuisuutta ja halua dominoida tilaa ja ajatuksia. Heidän hypoteesinsa tuntuu liian lavealta. Jotenkin tämä kirjoittaminen tuntuu huomaavaiselta tavalta jakaa asioita, koska kenenkään ei ole pakko lukea tekstiä. Avatessani suuni sen sijaan useimmat kai kokevat kohteliaaksi hiljentyä kuuntelemaan, mitä oikein hölisen. Jotenkin näiden välillä tuntuu ammottavan syvä kuilu. Ei minun tee pahaa kirjoittaa pitkästi ja rupattelevasti, mutta jos puhun niin muulle kuin aivan luottoystävälle, on vaikeaa olla kokematta, että olen syyllistynyt hirvittävään epäkohteliaisuuteen, dominoinut keskustelua ja kaiken lisäksi ollut epäilemättä tappavan tylsä ja epäsystemaattinen. Toki kohottelen kulmakarvojani näille tuntemuksilleni enkä ota niitä liian vakavasti, mutta tunnen niin silti. Ja on vaikeaa estää tätä ajatusta, että oikeastaan pitäisi sulkea suunsa, valumasta asenteeksi ja käytökseen.

Eilen törmäämme yhden vanhimmista ja luontevimmista ystävistäni kanssa toiseen vanhaan tuttavaan. Rupattelemme hetken. Tuttava on valmistunut tutkinnonuudistusrytäkässä ja hänen vanhin kissansa, kauneuden ja hyvyyden ja totuuden ideaksi toisinaan tituleerattu, on kuollut. Sitten sanomme hei hei ja liukenemme teillemme.

Siinä kaikessa on jotakin surumielistä. Tuttavat, joista ei koskaan tule ystäviä, heitä on niin paljon. Sitten heidän nimensä unohtaa, elleivät he ole politiikassa, kuten monet entiset tuttavani ovat.

Tavallaan tuntuu hullunkuriselta tarkastella ystäviään systemaattisesti ja huomata, kuinka kaikki oma ujous ja vaikeus mieltää itsensä tutustumisen arvoiseksi on tarkoittanut sitä, että on hakeutunut paikkoihin, joissa voi tehdä jotakin konkreettista. Yksinäisellä on aikaa. Tuota aikaa voi kanavoida opintoihin ja järjestötoimintaan, ja niissä voi tuntea olevansa liikkeellä kunniallisin aikein, koska tekee sitä tai tätä proggista tai ryhmätyötä tai lukee tätä klassikkoa muiden kanssa, kukin vuorollaan esittelee yhden kommentaarin näkökulman klassikkoon. Sillä tavalla tuntee olevansa hyödyksi, ja se on tärkeää, jos on vaikeaa mieltää itseään kiinnostavaksi muuten kuin käytettävyysnäkökulmasta. Siinä sivussa ihmisiin tutustuu, johonkuhun ehkä ystävystyykin.

Ystävyys tuntuu helpottavalta: äkisti on luvallista sanoa asioita myös itsestään olematta itsekäs roisto. Toki ystävyyteen liittyy huolta välittämisen kautta ja usein toisten vastoinkäymiset saattavat tuntua lannistavilta hetken aikaa, mutta silti se on pienempää ja vaarattomampaa kuin pistävä tunne siitä, että haluaisi oikeastaan sanoa jotakin, mutta se ei tunnu oikeutetulta.

En voi olla ajattelematta, miten olisi käynyt, jos olisin toiminut kuten vanhempani toivoivat: jättänyt lukion väliin ja kouluttautunut suoraan ammattiin ja alkanut paiskia rahaa kasaan. Minulla tuskin olisi ystäviä, ainoastaan työkavereita. Ajatuksena se tuntuu pelottavalta.

Joskus leikittelen silläkin ajatuksella, millaisia olisivat tapaamiset vanhojen ystävien, kuten teini-iän ystävien kanssa. Juotaisiinko niissä viiniä vai yrttiteetä? Pelaavatkohan he edelleen poolia ja pyöräilevät niin kovaa, että hengitys dominokaatuu ja paita on märkä perille tullessa ja katsoisivatko he edelleen pyöränketjuja ja toruisivat siitä, etten muista suihkuttaa niitä silikoniöljyllä tai mitä se töhnä nyt sitten olikaan nimeltään, on minulla sitä purkki jossakin, aina sateen jälkeen? Onkohan heillä edelleen samat nimet? Ovatkohan he hengissä kaikista hurjista kokemuksistaan huolimatta? Viiltelevätkö he edelleen käsiään vai ovatko he siirtyneet muihin itsetuhoisuuden muotoihin? Onko heillä edelleen aina kamera mukana? Onkohan se tätänykyä lomo fisheye vai digitaalijärkkäri vai sellainen luottokortinkokoinen pieni pokkari, jossa kuitenkin on zuumi ja makrokuvausmahdollisuus? Syövätköhän he lihaa edelleen?

Mitä ihmettä heidän kanssaan tulisi puhuttua? Muistan virheen yhdelle heistä pitkän hiljaisuuden jälkeen kirjoittaessani. Kirjoitin siitä, kuinka muut tytöt ovat alkaneet naisistua töissä käydessään ja ovat ostaneet toimistovaatteita ja leikanneet hiuksensa ja että itse kamppailen sen kanssa, etten haluaisi. Odotin saavani sivustatukea, mutta hän vastasikin leikanneensa polkkatukan hänkin ja valmistuvansa pian ompelijaksi. Hän kuulosti aavistuksen verran loukkaantuneelta paniikistani. Ehkä ne eivät tosiaan enää pukeudu kuin pojat.

Sitä on vain niin vaikeaa kuvitella.

Vasta ensimmäisellä luokalla ymmärsin, että monet ihmiset pitävät ystäviä jotenkin tärkeänä ja oleellisena asiana. Siihen asti olin viettänyt aikaa kotona mummun kanssa tai mummolassa, eikä siellä ollut ystäviä. Mummu ja isoäiti tekivät omia asioitaan ja minun tehtäväni oli pysytellä poissa tieltä ja auttaa, missä kykenin. Isoäidillä oli ystäviä, mutta äidin puheiden takia kuvittelin sen liittyvän enemmän hänen hävettävään omituisuuteensa kuin mihinkään normaaliin ihmistenväliseen kanssakäymiseen. Eihän mummulla, äidillä ja isällä näyttänyt olevan minkäänlaista tarvetta keskustella kenenkään kanssa, leikkimisestä nyt puhumattakaan. Mummu jopa vaihtoi kadun puolta havaitessaan jonkun puolitutun lähestyvän, ettei olisi tarvinnut joutua juttusille. Vasta myöhemmin oivalsin sen liittyvän hänen häpeäänsä änkyttämisestä. Mummu ei änkytä, jos hän saa aikaa valmistautua tapaamisiin, mutta johonkuhun törmäämisen jälkeen hänen oli vaikeaa muodostaa kokonaista sanaa, saati sitten lausetta.

Niinpä koulussa en aluksi osannut olla erityisen huolissani siitä, että seisoskelin yksin ja katselin kurtturuusujen muuttumista vuodenaikojen edetessä. Toki ilkeät kommentit tuntuivat pahalta, nipistämisistä ja koululaukun maahan potkaisemisesta tai pahemmasta nyt puhumattakaan, mutta en osannut tuntea erityisempää ahdistusta siitä, ettei minua otettu naruhyppelyyn ja sen sellaiseen mukaan. Jos olisin tuntenut pahempaa ahdistusta siitä, etten päässyt ryhmään, voi olla, että minulle olisi käynyt kuten joillekin tuntemilleni ihmisille - että olisin katkeroitunut ja oppinut mieltämään itseni epäkelvoksi, ehkä psykoosiin saakka. Mutta eihän hiljaa yksin odottelussa ollut minulle mitään uutta tai poikkeamaa odotusarvosta. (Ilkeydessä oli, ilkeydessä on edelleen. Sitä minä en tajua ollenkaan. Miksi ihmeessä haluta pahoittaa toisen mieli tietoisesti? Jonkun aivan sivullisen?) Kirjoissa toki lapset nousivat sattumusten kautta kaikkien yhteisiksi sankareiksi, mutta kirjojen maailman epätodellisuutta oli tähdennetty mörköpelon ja nukahtamisvaikeuksieni takia niin monesti, etten oikein osannut uskoa sellaisiin mahdollisuuksiin. Että vain menisi mukaan, joo joo. Aivan yhtä relevanttia kuin pelätä tulevansa imurin nielaisemaksi!

Tuntuu niin kummalliselta elää ja mieltää niin eri tavalla kuin kymmenvuotiaana. Minusta tuntuu, että ystävystymisten myötä ahdistuksen ja harmauden rengas ympärilläni on hälventynyt tuskin havaittavaksi. Joskus ystävien kanssa jutellessa lähes tunnen, kuinka ympärilläni kulkee hiljaisia, pehmeitä hahmoja, jotka tuuppaavat ystävällismielisesti minua toiseen suuntaan, jos horjahtelen heitä vasten. Hahmot vaihtuvat, mutta lauma pysyy, se kulkee johonkin suuntaan vankkumattomana, vaikka yksittäiset hahmot vaihtavatkin paikkaa ja horjahtelevat ja joskus joku tallautuu jalkoihin. (Sitä ei voi olla näkemättä, jos liikkuu ulkosalla. Nainen, joka polttaa tupakkaa ovenpielessä silmä mustana, likaisia sormiaan hitaasti liikutteleva kerjäläinen, jonka lenkkarien välissä lippalakissa kimmeltää vain muutama kolikko, itsemurhia huoneissaan hautovat pojat.) Tämä näkymä ei juurikaan muistuta sitä käsitystä, joka minulla lapsena oli: että ihmiset vierovat toisiaan kuin vääränvarauksiset magneetit, nuljahtavat mieluiten mahdollisimman nopeasti toistensa ohitse ja säilyttävät välimatkan, jonka turvin he sitten työskentelevät kuin robotit ollakseen mahdollisimman paljon yhteiseksi hyödyksi.

Kuinka hidasta onkaan siirtyä kuvasta toiseen. Sitä ajatellessa tuntuu uskomattomalta, miten nopeasti ihmiset liikkuvat taidemuseoissa. Kas tällainen maailma, kas tuollainen. No niin, kello on puoli neljän, teetauon aika, sitten kotiin ja rästityöt ja uutiset. Millainen näyttely oli? No, oli siellä aika kiinnostavia töitä, yhdessä oli hehkuvaa oranssia ja tilassa viipyileviä hahmoja, mutta kun oikein tarkasti katsoi, ne näyttivät melkein liikkuvan kohti, ja sitten oli sellainen hymy, jonka reunoilta kasvot olivat haihtuneet pois, mutta kun suu ei ollut saman muotoinen kuin kenenkään tutun suu, sitä hymyä ei tunnistanut kenenkään hymyksi. Muistatko sinä muka ystäviesi suiden muodot? En, mutta tunnistan ne. Siksi minusta tuntuu joskus käsittämättömältä, kun joitakin tuttaviani sanotaan saman näköisiksi. Eivät he voi olla, koska en koskaan voisi erehtyä heidän välillään, luulla toista toiseksi.

Pyörryttää vähän, ajatus harhailee, koska olen saanut nukuttua vain muutaman tunnin viime yönä. Join aamukahvin, puoli kuppia espressoa pitkästä aikaa, ja tämä on tulos: univaikeudet palasivat.

Valveilla maatessani ajattelin ystäviä pitkästä aikaa yksi kerrallaan, kaikkea sitä määrää informaatiota, tapoja ja eleitä, jotka olen heiltä saanut oppia. Itkin lyhyesti helpotuksesta ja kiitollisuudesta ja sitten nukahdin, mutta kello oli jo paljon ja kissat kävivät aina välillä pimeässä seisomassa patjan vieressä, nuuskuttamassa valvettani. Pimeässä kuulostaa siltä, että niiden tassujen pehmeys muuttuu kavioiksi. Ne laukkaavat eteiseen ja takaisin, eteiseen ja takaisin. Ne ovat alkaneet nukkua takapuolet vastakkain. Toisen pääpää on selvästi liian uhkaava, usein ne antavat litsareita pääpuolesta lähestyttäessä, mutta lämpö ja läheisyys houkuttavat niitäkin lähemmäs toisiaan ja niinpä ne liimaavat läskit takamuksensa vastakkain ja tuijottavat vastasuuntiin lämmöstä nauttien. Mutta niin kauan kuin valvon, ne eivät käy nukkumaan.