Peili ja peilitön tila

Käsi alkanee vähitellen kestää kirjoittamista, kunhan en lyö peukalolla. Kesä on imeytynyt taas jonnekin. Kuvittelen levänneeni, mutta joogassa raajani väpättävät aivan samalla tavalla kuin silloin kun vielä saatoin ajatella, että olen usuttanut itseäni rajoille saakka liikkuen, työkunnossa pysyäkseni. Kyseessä on jokin muu kuin liikarasitus, koska en ole juurikaan rasittanut itseäni, kävellyt vaan.

Myös lääkäri on sitä mieltä, ettei kädessä ja ehkä muussakaan olisi kyseessä sittenkään  rasitusvamma, vaikka se olikin ensimmäinen yritelmä nimetä kipu ja jäykkyys. Istuin siellä tunnin ja koetin muistaa kaikki omituiset vaivat, miten ne alkoivat, oireilivat ja lopulta toipuivat. Yritin muistaa mainita, mistä kaikesta ihoni aukeaa haavaumille ja nivelet turpoavat. Olen saanut lähetteen eteenpäin.

Lähetteen saaminen tuntuu pelottavalta, vaikka kuinka jankuttaisin uskovani informaation vapaaseen virtaukseen. Ja vaikka ajattelisin, että parempi tietää, mikä on, jos nyt jokin on, jokin mille on määräisempikin nimi kuin omituisia tulehduksia silloin tällöin ja hervotonta vapinaa joogatunnilla ja kova lihastensio. Osattaisiinpa ainakin kuntouttaa. Ja osaisin ehkä suhtautua paremmin siihen, kun jotain hajoaa. En epäilisi aluksi, että pääni on hajonnut ja ilmoittaa sen kiertoteitse. Tai että kyse on vain jostain suhdehäikästä, jonka senkin tajuan turvottamalla yhden niveleni liikkumattomaksi. Mutta sitten, en toisaalta haluaisi mitään nimeä tälle kaikelle, luokitusta. Eikö joka tapauksessa tapahdu se, mikä on tapahtumassa? Auttaisiko nimi suhtautumiseen? Vai vaikeuttaisiko se vain asioita? Huomaan ajatteluni taipuvan nimimagiaan joka tapauksessa. Aivan kuin sanat eivät kuluisi hätkäytettyään.

Sillä kyllähän ne hätkäyttävät. Olen lukenut Hustvedtin kirjaa Kesä ilman miehiä ja hätkähtänyt siinä kuvattua kokemusta toisista peilinä, ja sitä, mitä tapahtuu, kun peilit ympärillä heijastavatkin kuvan, joka jatkamisen sijaan houkutteleekin pysähtymään, sulkeutumaan huoneeseen ja romahtamaan. Samaan aikaan olen kohdannut melkein vieraita ihmisiä avoimesti ja kyennyt keskustelemaan heidän kanssaan tunteista ja tarpeista ja hämmentynyt siitä, miten helposti ymmärrettäviä ihmiset lopulta saattavat olla rauhallisina ja vieraiden kanssa. Noissa tapaamisissa (samoin kuin kesän päihteettömillä festivaalilla, jossa opetin kehonhuoltoa) peilistä katselee utelias, kaikessa haavoittuvuudessaankin toiveikas olento, johon on helppoa identifioitua. Toisinaan eteen nostetaan erilainen, pelottavampi peili. Viime yönä sieltä kurkisti vastaan ihminen, joka sanallistettiin niin ongelmaiseksi, ettei hän kykene luovimaan edes itsensä kanssa tai tietämään, mitä haluaa. (Tai niin sen kuulin; muusta en voi sanoa mitään enkä pidä vastaanottotilaani erityisen luotettavana edes itse, sen verran hätkähdin.) Ihminen, joka ei pidä itsestään lainkaan. En väittänyt vastaan. On hetkiä, jolloin en pidä lainkaan asioista, joita haluan. Metatasolla en ehkä ollenkaan halua haluta niitä asioita, epäilen niiden tekevän itseni onnettomaksi, epäilen haluavani vanhasta tottumuksesta tai ehdollistumasta käsin.

Miksi väittää vastaan ja esittää, että on vain yksi itse, tasainen ihmistahnaitse? Se tietysti hätkähdytti, että jos joku lähellä kulkeva näkee itsen siten, juuri siten, sanallistettuna, ja häneltä jää näkemättä se toisenlainen olento, joka osaa uskoa oppimiseensa, miten se heijastuu ilmeisiin ja eleisiin kommunikaatiossa, siihen valtavirtaan, johon verrattuna sanat vain pilkahtelevat esiin sieltä täältä. Jos hän ei näe sitä itseä, joka osaa hymyillä ja nauraa ja kysellä uteliaasti. Mitä tarkoittaa, jos jostain suhteesta katoaa sellaisena peilautuva itse? Mihin suuntaan se suhde vänkää osapuoliaan?

Mutta kyse ei ole vain peileistä, eri lailla peilaavista tilanteista ja siitä vastuusta, joka on otettava kantaakseen - tunnistaa peilisalit, jotka vääntävät oman kuvan sillä tavalla, ettei äkisti koe osaavansa toimia yhtään mitenkään, muuttuu kerta toisensa jälkeen itkeskeleväksi mytyksi ja hukkaa minäpystyvyyden tunnot päiväkausiksi toisissakin ympäristöissä, ja harkita, kuinka kauan ja intensiivisesti niissä kannattaa viettää aikaa - vaan myös erosta peilillisen ja peilittömän tilan välillä. En muista, olenko ennenkin kirjoittanut tästä, mutta peilittömässä tilassa tapaan olla yllättävän onnellinen. Tai ehkä se on liian vahva sana. Toimiva. Rohkea. Pystyvä. Havainnoiva. Hyväntuulinen. Ehkä se on pelkistettävissä yhteen sanaan: säikkymätön.

Peilittömän tilan kutsun särkee vain yksi seikka - ajatus peilistä, tai ehkä pikemminkin oletus peilistä. Jostain syystä elämäni on edennyt sillä tavalla, että oletukseni peileistä avautuvista näkymistä eivät imartele. En pelkää enää yhtä paljon kuin lapsena tai nuorena, mutta yhtäkaikkisesti kesken iloisen sanojen kanssa toikkaroinnin tai puiden alitse kulkemisen saatan säikähtäen jähmettyä ajatukseen, että minut nähdään ja minua voidaan katsoa ja heijastaa tavalla, jonka kohdatessani ymmärrän äkisti olevani liikaa, liian vähän, viallinen, hankala, kertakaikkisen sopimaton. Miksi se ajatus jähmettää niin voimakkaasti? Enkö muka ole koettanut totutella siihen, ettei kaikkia voi miellyttää? On myös eroa siinä, kenen kuviteltu katse jähmettää ja kenen ei. Kaikkien katseelle ei suo sellaista valtaa. Mutta sitten on niitä, joiden kuviteltu mulkaisu pysäyttää täysin.

Tämä ei ollut niin suuri ongelma silloin kun vielä suljin sen kaiken sisääni. Sulloin tosi hyvin. Aika harvoin mitään hankaliksi tuntemuksiksi tunnistettavaa pääsi pursumaan päivänvaloon. Nykyään kun en usko sellaiseen - en tosin enää tarkalleen muista, miksi oikeastaan lakkasin uskomasta, mutta jotenkin se liittyi ihmisten menettämiseen sitä myöten kun en enää kyennyt nieleksimään heihin liittyviä oloja - ja haluan puntaroida lähimpien kanssa ääneen sitä, mikä tuntuu vaikealta ja kauhealta, jokin pelkkä hankala ajatus saattaa muuttua suoraksi tuskaksi, koska tajuan, etten haluaisi puhua siitä, mutta että toisaalta olen aivan solmussa, koska jos en puhu, ajatus saa lisää tilaa ja valtaa ja saastuttaa peilittömän tilan, ja sitä taas en halua, vaikka asian esiin nostaminen tarkoittaisikin, että heijastun peileistä aivan omituisena ja hurahtaneena. (Ja silloin saatan vihata itseäni pistävästi tietyn aikaa tai tuntea täydellistä kyvyttömyyttä aivan kuin olisin äkisti unohtanut, miten tässä kulttuurissa tervehditään, osoitetaan kiintymystä tai piilotetaan tietyt ruumiintoiminnot, ja metatasolla tyrmistyisin mokomasta dementiasta.)

Hmm, mitähän tarinaa nyt kirjoitan? Että preferoin peilittömän tilan rauhaa verrattuna suhdeharmoniaan? Niin kai sitten.

En tiedä ajattelevani niin muuten kuin kirjoittaen ja sitten sen lukien.

Mikä peilitön tila edes on? Miten se syntyy? Tarkoittaako se pelkkää tekemiseen hukkumista vai jotain varhaisempaa iloista pystyvyyden tilaa ennen kuin kolaukset ovat saaneet aristamaan tiettyjä katseita? Luodaanko se uudestaan, korjataanko sitä? Vai ovatko peilinä nyt sellaiset olennot, esineet ja sanattomat eliöt, jotka eivät käytä hyväkseen tilaisuutta määritellä? Olennot, jotka astuvat mukisematta yhteistoimintaan?

Täytyy sanoa, etten tiedä.

Ehkä olen joskus alkanut kertoa itselleni satua peileistä ja peilittömästä ja ryhtynyt uskomaan siihen itsekin.

Tai sitten tämä on osoitus siitä, että pohjimmiltani ajatteluni on hyvinkin realistista. Ja paikannan ihmisen tekevään kehoon, toimeenpanevaan voimaan maailmassa.

En osaa arvioida, en vielä. Minun pitää ensin käydä keskustelua muutaman peilin kanssa...

Minua hämmentää tällä hetkellä muutamassa tuntemassani ihmisessa eräs seikka: he eivät ajattele olevansa monellakin tavalla pähkähulluja. En tiedä, ehkä heillä on erilaiset peilit tai peilitön tai koko ajatus tuntuu heistä omalaatuiselta. Tai sitten he eivät usko heijastuksiin. Mutta itse huomaan, että jos en saa silloin tällöin kakistettua ulos naurua pähkähulluudestani, ainoaksi vaihtoehdoksi jää arkuus, vaikeneminen tai itkeminen. Pidän enemmän nauramisesta.

Ehkä kyse on vain rajaamisesta, sanoista. Hustvedt lienee oikeassa siinä, että saman tarinan voi kertoa tragediana ja komediana. Hiven etäännytystä, ja kas, slapstick mäiskyy. Mikä ei tarkoita, ettenkö toisinaan kaipaisi ja surisi kadotettua arvokkuutta. Mikä puolestaan vaikuttaa tavattoman hullunkuriselta käsivarrenmitan päästä. Lieneekö sitä koskaan ollutkaan muuta kuin toiveissa? Ja tietysti peilittömässä tilassa, tietysti. 

Iloinen

Ensimmäistä kertaa käy niin, että satunnaisessa työporukassa minusta puhutaan nykyisellä etunimellä, sillä samalla, johon olen identifioitunut jo vuosia. "Joo, hänhän se osaa tämän hoitaa!"

Tajuan säpsähtäen, että kuulen sanat aivan eri tavalla. Äkisti nämä vanhempieni ikäiset ihmiset hyväksyvät minut, huomaavat, kuinka osaan joitakin asioita ja suostuvat puhuttelemaan minua nimellä, jonka ymmärrän viittaavan itseeni. Heidän ehdotuksensa kuulostaa positiiviselta ja tartun siihen tyytyväisenä. Suorittaessani tehtävää pureksin samalla mielessäni sitä seikkaa, miten erilaiselta olisi kuulostanut, jos he olisivat sanoneet samat repliikit entisellä ristimänimelläni. Olisin joutunut läpikäymään seuraavat seikat: Joko en olisi uskaltanut sanoa, etten pidä tuosta nimestä ja että tahdon tulla kutsutuksi sen sijasta tällä (mihin liittyi usein ihmettelyä ja pientä paheksuntaa) tai sitten olisin pyytänyt, mutta pyyntö olisi rytätty (mikä sekin kävi usein, etenkin opettajien taholta ja työpaikoissa - "täällä me käytämme katsos oikeita nimiä"), tai sitten olisin päättäväisellä tuulella ja olisin jättänyt nimen sanomatta totutellakseni siihen ja silti huomannut niskakarvojen pörhistyvän nimen kuullessani. Olisin osoitellut itseäni sormella, kysynyt rasittuneena ja vaiti, miksen voi tottua tuohon nimeen, tai miksen ole jo vaihtanut sitä, jos se kerran on niin mahdoton. Ja ennen kaikkea, olisin kuullut heidän ehdotuksensa jotenkin toisenlaisena puhutteluna kuin nyt - olisin kuullut heidän puhuvan jostakusta toisesta, siitä millainen minusta piti tulla paitsi etten osaa tulla sellaiseksi, ja kokenut itseni valehtelijaksi koettaessani näytellä tuota roolia.

Tuntuu ihmeelliseltä, että nyt minua puhutellaan ja voin vastata yksinkertaisesti ja iloisesti, ymmärtää puhuttelun kohdistuvan itseeni tässä ja nyt eikä siihen johonkuhun toiseen, jollaiseksi minun toivottiin kasvavan ja aikuistuvan.

Miten sen voisi selittää, paitsi listaamalla tosiasioita? En jaksa pestä kasvoja aamuin-illoin, levittää kosteusvoiteita ja lymfapainella turvotusta kasvoista. En huolla kynsiäni viilalla enkä käy kampaajalla. En pukeudu mustiin suoriin housuihin. En ole oppinut pitämään toimistopukeutumisesta enkä onnistunut kuvittelemaan itseäni älyköksikään, vaikka kaikki opettajat alusta saakka ovat jankuttaneet, etten saa lyödä laimin opintoja ja että tämä tai tämä suunta olisi paras. Matematiikka, kielet, kuvataide, kirjoittaminen, en oikein taida osata haluta mitään niistä tarpeeksi. En halua edelleenkään kuulostaa pätevältä enkä aina reippaalta ja innokkaalta. En halua elää vauraasti enkä osaa juuri kuinkaan identifioitua kunnon ihmiseksi. Sillä ei ole mielestäni näet juurikaan tekemistä hyvän ihmisyyden kanssa, hyvä ihmisyys muistuttaa liikaa hyvää eläimyyttä voidakseen vaikuttaa kunnolliselta näin kapeissa raameissa; minusta on jotenkin kammottavaa, miten nopeasti monet mahdollisuudet on käännetty velvollisuuksiksi viimeisen sadan vuoden aikana. En osaa huolehtia noista monista seikoista, jotka näyttävät paisuvan toisten painajaisiksi. Enkä koskaan tottunut ristimänimeeni.

No, nyt se kaikki tuntuu pudonneen pois, kun minua kutsutaan sillä nimellä, jonka tunnistan. Voin vain tarttua toimeen kevyesti ja iloisesti. Ehkä se on sanamagiikkaa, mutta toimii täpsäkästi.

Kuuntelen sivukorvalla tätien jutustelua naisten elämästä ja sen ratkaisuista. "Tavanomaisesti" ja "yleensä" toistuvat keskustelussa usein. Äkisti tunnen itseni hyvin vapaaksi ja kevyeksi kaiken nimi-ilon lisäksi siitä yksinkertaisesta seikasta, etten kiinnitä omassa elämässäni niin kovin huomiota siihen, teenkö asiat tavanomaisesti tai normaalilla tavalla. Joskus hämmästyn ja säikähdän toki, kun joku kysyy jostakin ratkaisusta, eikö minua pelota, kun toimin sillä tavalla. Sitten saatan pohtia asiaa aikani, mutta yleensä pohdinta päättyy kummaan mykkyyteen sen kysymyksen edessä, miten ihmeessä muuten olisin toiminut tyydyttävällä tavalla tilanteessani. Jos tavanomainen ratkaisu tuntuu väärältä, on toki järkevämpää koettaa ratkaista tilanne toisella tavalla.

Pian pitää taas alkaa hakea työtä, seuraavaa keikkaa tai pätkää. Sekin tuntuu helpommalta nyt, kun voin esittäytyä nimellä, josta pidän, ja ohjeistuskin annetaan tälle nimelle ja henkilölle. On niin paljon helpompi tuntea onnistuneensa, kun voi välttyä esittämästä yhtä aikaa kahta henkilöä - joista toista ei koskaan ole suorittanut onnistuneesti, ja jonka mainitseminen sen vuoksi tuntuu estävän kaiken positiivisen palautteen kuulemisen.