Lojuisuus

Päivinä viimeisinä olen laskeutunut kummaan tilaan. Herään jotenkin uupuneena, rauhallisena. Ihan kuin joku olisi vähän ilmannut minua. Luen käännöstä viimeisen kerran. Alle puolitoista viikkoa aikaa, sitten siitä ei enää tarvitse murehtia. Olen samaan aikaan aika tyytyväinen ja levoton. Olen tehnyt jotakin, josta olin haaveillut, mutta jonka haaveen olin lytännyt epärealistisena haihatteluna. Olen toki monista kohdista epävarma, ja siksi levoton, mutta en oikein osaa olla tyytymätön, saamani mahdollisuus tekee niin kiitolliseksi, ja vaikka kaikki menisikin ihan persiilleen, olen kuitenkin kokeillut jotakin tällaista todella pelottavaa ja intellektuaalisen kuuloista. En osaa arvioida lainkaan, käännänkö ihan tuhohuonosti vai ihan ookoo. Mitään sen enempää en osaa odottaa, koska tämä on ensimmäinen käännökseni ja uskoni älyllisiin kykyihini, ahkeruuteeni ja ymmärrettävyyteeni ei ole edelleenkään palautunut gradun jäljiltä, ties palaako ikinä.

Vaikka ei sekään ihan turha keikaus ollut - sainpahan ainakin häpeästä itkuun purskahtaessani kuulla selvästi vanhempieni suusta, että heistä minulle tekee hyvää epäonnistua, koska elämäni on ollut aina liian helppoa hyvine kouluarvosanoineen ja mielenkiintoisine harrastuksineen. Missähän maailmassa he oikein elävät? Entä vaikeuteni ystävystyä ja oppia luottamaan ihmisiin? Minusta kuulosti ihan siltä kuin he olisivat halunneet sanoa, että heistä olisi parasta, että epäonnistun aivan kaikessa. (Paitsi rahan tahkoamisessa ja kyynärpäätaktiikassa, joissa kieltäydyn edelleen onnistumasta, koska ne osaa kiinnostua niistä.) Olen edelleen kumman kaukaisella ja lievällä tavalla vihainen noista sanoista ja asenteesta niiden takana, mutta kaipa unohdan tämänkin teeman vielä joku päivä. (Luulisi, että oman lapsen helppous ja ilo ilahduttaisivat eivätkä närästäisi, vaikka lapsi sitten olisikin hankala ja omatahtoinen ja muutenkin kummallinen eli erilainen kuin vanhemmat olivat kuvitelleet.) En ollut kuvitellut kenenkään ajattelevan toisesta ihmisestä niin, ja sitten kuulin sen omien vanhempieni suusta. Ei ihme, ettei suhteemme ole routakuoppia vailla. Tiedän, että monella tasolla he ovat iloisia, jos minäkin olen, ja koettavat kuunnella ja olla avuliaita ja tukea minua ja siskoa, mutta sen kaiken takana, kuten niin monissa muissakin heidän ihmissuhteissaan, on silti aina läsnä tämmöinen kumma näyttämisen halu ja toisten alaspäin tuuppiminen, jota en ole voinut kai ikinä sietää kovin hyvin ja joka kerta toisensa nousee esiin keskusteluissamme ja tekee minut kamalan surulliseksi.

No, ehkä koetan purkaa tätä heidän kanssaan vielä joskus. Heillä on eräs suunnitelma, jonka päämotiivi on rahan hankkiminen, mutta mehukkaana sivumotiivina erään heistä epämieluisan ja kadehditun sukulaisen nolaaminen ja tälle pitkän nenän näyttäminen. He nautiskelevat tällä toisen epäonnistumisen mahdollisuudella sillä kiihtymyksellä, etten tiedä, osaanko pitää siitä suuni kiinni. Viisainta se kyllä epäilemättä olisi, koska olen jo kauan sitten luopunut toivosta, että tämä heidän perussävelensä mihinkään muuttuisi. (Joskus ajattelen, että kaikki kirjoittamiseni on kirjoittamista sellaisille vanhemmille, jotka eivät suuttuisi niin helposti eivätkä käskisi minua elämään "maassa maan tavalla". Minusta tuntuu, että elän yhtä penteleen kulttuurishokkia koko elämäni - itse asiassa tämä tuli heti mieleen, kun luin Mikon kommentin Hurinan kommenttiboksista. Ei sillä lailla, että olisin jotenkin parempi kuin muut, olen välillä aivan karsea tapaus, mutta sillä lailla, että en osaa olla kaipaamatta muuttumista ystävällisemmäksi, empaattisemmaksi, suvaitsevaisemmaksi, en osaa olla kaipaamatta sellaista elämistä ikään kuin maailma olisi oikeudenmukainen jo, enkä osaa kuvitella sen mitenkään muuten muuttuvankaan reilummaksi ja oikeudenmukaisemmaksi.)

Itse en osaa sillä lailla toivoa kenellekään epäonnistumisia. En osaa kuvitella psyykkistä rakennetta, joka olisi niin vahva, että vakavat epäonnistumiset jotenkin jalostaisivat sitä. Enemmän ne näyttävät siittävän katkeruutta, kaunaa ja kostonhimoa. Vaikka voi toki olla, että olen väärässä. Pieniä vastoinkäymisiä tulee joka tapauksessa eteen, ja kaiken kanssa oppii tietysti elämään ja se voi olla hyväksikin empatian kannalta, mutta toisille epäonnistumisten toivominen tuntuu jotenkin epäreilulta. En ole tavannut kovinkaan monta ihmistä, jotka elättelisivät sellaista kaikkivoipaisuusfantasiaa, että heitä pitäisi hieman kopistella. En muista itse asiassa tavanneeni yhtäkään sellaista ihmistä. Nekin, jotka vaikuttavat pinnalta toivottoman itsekeskeisiltä ja itseriittoisilta, paljastuvat paremmin tutustuttaessa yleensä monesta asiasta pahoillaan oleviksi, epävarmoiksi, suuttuneiksi ja surullisiksi siitä, etteivät kykene hahmottamaan toisten toimintaa. Eipä heitä taitaisi kopauttelu tehdä iloisemmaksi, onnellisemmaksi ja tyytyväisemmäksi... Ennemminkin tarvitaan kivaa yhdessä tekemistä ja hyvät itsen käyttöohjeet, jotka heille voi ojentaa kanssakäymisen ohjenuoraksi.

Olen tietysti lukenut tuhottomasti epäonnistumisten voitoiksi kääntämisestä ja miettinyt paljon sitä, olenko jotenkin itse vahvistunut, karkaistunut tai hioutunut niissä vaikeissa kokemuksissa, joita olen joutunut läpielämään. (Ja jotka eivät ole tarkalleen ottaen kenenkään syytä kuten ei kai mikään tässä maailmassa; syy-seuraussuhteet ovat tavattoman monimutkaisia.) Mitä muuta elämänkokemus on kuin monenlaisten asioiden läpielämistä ja tutkimista ja kasaantumista? Ehkä jonkinlaista itsetuntemusta (kuten että ei ole mitään kovin kiinteää minää paitsi menneisyys-minä, joka meni jo) ja maailmantuntemusta kertyy vähitellen?

Mutta ei se tunnu miltään itsestäänselvyydeltä. Jos ihminen ei pysy tarkkaavaisena, jos hänessä ei ole vahvana itsetietoisuutta, itsevalvontaa ja itsetutkiskelua, jos hän ei koeta purkaa automatisoituneita luontumuksiaan (ja purkutyö alkaa kai luontevimmin siten, että niitä tarkastellaan avoimin mielin ja arvottamatta, vasta sitten tulee häpeä tai nauru tai molemmat, tai suru tai säikähdys tai ärtymys omasta mahdottomuudesta ja kenties halu muuttaa asioiden juoksua; mutta siihen menee aikaa, liian pitkä aika, jotta toiset pysyisivät lainkaan kärryillä siitä, mitä tapahtuu), hän voi kai ainakin teoriassa toistaa virheet tuhansia ja tuhansia kertoja. Vain se, mikä huomataan ja tunnetaan, voi tulla muutoksen kohteeksi, kirjoittaa monikin psykologi, filosofi ja kehoteknikko. Syy olla kiitollinen ärsyttävästä havainnosta. Syy olla kiitollinen siitä, että havaitsee olevansa virheellinen, rikkinäinen ja outo, ja kovin toisenlainen kuin haluaisi... koska voisi olla myös niin, ettei sitä vain havaitsisi.

Olen miettinyt tuota epäonnistumismahdollisuutta paljon viime päivien aikana. On aivan mahdollista, että käännös on ihan karmean huono, vaikka toki osaankin rukata lauserakenteen kivaksi. Mutta olen jotenkin kumman rauhallinen, koska tiedän tosissani yrittäneeni. Ja tiedän, ettei kukaan voi olla kaikkien alojen asiantuntija. Tai edes oman työnsä, noin alkumetreillä... Sittenpähän nähdään, mitä tapahtuu, saanko uuden kirjan käännettäväksi vai keksinkö jotakin aivan muuta. Joka tapauksessa palkkiolla voin maksaa loppuvuoden yrittäjän ennakkoverot ja kirjanpitäjän palkkiot ja yrittäjäneläkkeen ja silti vielä melkein puolet jää käteen. Kaikki loppuvuoden työt ovat sitten pelkkää plussaa. Vaikka en ole pihi, olen siinä mielessä tarkka raha-asioista, että maksan mieluusti kuluja vähän ennenaikaisesti, jottei sitten myöhemmin tarvitse huolehtia siitä, riittävätkö rahat siihen tai tähän. (Siksi pidän esimerkiksi pienestä asunnosta - jos maksaisin kaksi kertaa enemmän vuokraa, en ehkä voisi käydä aina vesijuoksemassa tai ostaa Ditty Bopsin uusinta levyä heti sen nähdessäni.)

En ymmärrä, miten voin olla näin rauhallinen, vaikka kaiken järjen mukaan minun pitäisi itkeskellä ja hyperventiloida epäonnistumisen mahdollisuutta ajatellessanikin. No, ehkä olen oppinut jotakin ja seestynyt. Tai ehkä on vielä liian vaikeaa arvioida sellaista. En vain näytä osaavan nyt pelätä.

Sen sijaan huomaan kyllä olevani jotenkin uupunut. Suon itselleni luvan lojua ystävältä koeajalla olevalla tempur-patjalla, jonka kuvittelisin ostavamme, ellei nyt jotakin aivan kummaa ilmaannu. Kuuntelen musiikkia, jonka lainasin kirjastosta. En oikeastaan osaa tykästyä mihinkään muuhun kuin Sarah Vaughanin levyyn. Kuuntelen myös sitä Ditty Bopsia, jonka ostin iTunesista. Ihan loistavaa, että levyjä voi nykyään ostaa edullisesti eikä niiden mukana tule aivan turhia materiahärpäkkeitä - kuuntelen musiikin joka tapauksessa koneelta, ja joutuisin ensin tilaamaan levyn ulkomailta tai etsimään sitä levykaupoista ja sitten kopsaamaan levyn koneelle. Nyt voin vain imaista levyn ja kuunnella sitä. Hämmentävää.

Yksi lojuisuuden piirteistä on, etten oikein osaa sanoa mistään mitään. Tai kirjoittaa. Voi olla, etten saa kirjoitettua pariin päivään. Se on kyllä aika huvittavaa, kun ottaa huomioon, miten vähän ponnistuksia blogin pitäminen vaatii... mutta tuntuu, että sydämeni on toisaalla, tuossa kirjassa, sen ajatuksissa, surutyössä kun niistä pitää päästää irti, ja lievässä haikeudessa, koska tiedän, miten helposti unohdan. En haluaisi unohtaa tätä kirjaa. Se on ehdottomasti viisain kirja, jonka kanssa olen ollut työtekemisissä.

Unohdan sen. Elämä kulkee eteenpäin. Olen samalla tavalla kaihoisa ja rauhallinen kuin hyvinä jaksoina. Eivät ne jatku ikuisuutta.

Sitä paitsi en mitään halua niin kovasti kuin työntää tuon tekstin käsistäni. Olen hengittänyt sitä nyt jo kohta neljä kuukautta. Olen utelias sen suhteen, mitä siitä jää mieleen, mitä muistan puolen vuoden kuluttua. Ja haluan levätä kokonaisen päivän, kävellä kiireettömästi poudassa, haluan kevään.

Helpotuksen tulvahdus

Välillä töitä paiskiessa tulee mietittyä, onko omista väkerryksistä, kuten kirjan lopun hakemistoista, koskaan kellekään apua. Hakemistojen kanssa olen aiemminkin ounastellut, että ne lisäävät kirjan käytettävyyttä huikeasti, mutta nyt vasta saan kokea voimallisen helpotuksen ja kiitollisuuden tulvahduksen hakemiston löytäessäni.

Kirjassa, jota suomennan, viitataan välillä Heideggeriin, jonka filosofia ei kuulu edes etäisesti osaamisalueeseeni, vaikka toki olenkin lukenut monta teosta, joissa pragmatisteja verrataan Heideggeriin ja joissa Heideggerin näkemyksiä sovelletaan ympäristöestetiikkaan. Aina kuitenkin toinen heppuli (kai se S. Albert Kivisen laulujen toinen heppuli on juuri Heidegger?) on jäänyt minulle vähän arvoitukselliseksi kielen pintatasoon kiinnittyneisyydessään; huomaan toki itsekin leikkiväni sanoilla, mutta minusta tuntuu, että enimmäkseen se leikki hämärtää eikä suinkaa avarra näkymiä. Kerta toisensa jälkeen huomaan luottavani tuhannesti sanoja enemmän eleisiin, aisteihin ja tarkkaavaisuuteen sekä vielä nimeämättömään suuntautumiseen. (Vaikka tietysti se solahtaa aika ärsyttävästi nimetyksi heti kun koetan jäsentää kokemustani jollakin tavalla, etenkin jos koetan puhua tai kirjoittaa asiasta. Piirroskin valitsee näkökulman ja tekniikan ja kaksiulotteistettu pysäytyskuva poikkeaa rajusti ilmiöstä koettuna. No, turha tästä on ahdistua, kunhan muistaisi, että kuvaus voisi olla toisenkinlainen. Se ei ole aina helppoa!)

Varatessani Olemisen ja ajan tunnen vatsanpohjassa uhkaavaa onttoutta. Joudunko termikahlaamaan satoja sivuja, ja löydänkö sittenkään kohtia, jotka soisin löytäväni osatakseni kääntää tunnistettavasti Heideggerin näkemystä käsittelevät kohdat? En tahtoisi, että käännökseen jäisi sellaisia karmeuksia kuin "hän tarttui rivakasti kuolaimista" (mahallaan hevosen kaulan päällä persus satulasta ylhäällä siis; normaali-ihmiset käyttävät ohjia saadakseen kuolaintuntuman hevoseen) tai paljon lievempi, mutta silti pysäyttävä "Unalentäjä" (terroristi Unabomber, luulisin, koska kirja kertoo myös terrorismista, mutta en käy arvailemaan, kuinka moni lukijoista assosioi heti Unabomberiin ja tämän merkitykseen jenkkikulttuurissa, minä ainakin ajattelin ensiksi, että siinä oli painovirhepaholainen rellestämässä, ennen kuin tajusin). Tiedän, etten voi olla kaikkien alojen asiantuntija, mutta toivon saavani tarkistettua mahdollisimman paljon virheitä tiehensä.

Tänään, flunssan kiskaistua pystyasennon pois minusta (toki ulkoilutin koiran kävellen, en ryömien, mutta en vapaaehtoisesti huoju yhtään ylimääräistä), ehdin viimein avata Olemisen ja ajan. Kuin haudanryöstäjä tai levoton sieli käyn siihen käsiksi takaapäin. Ja kyllä! Jumalten kiitos ja ennenaikainen joulun ihme! Hakemisto! Hakemisto! Vieläpä alkukieliset termit suluissa! Loistoa!

Olen niin helpottunut, että taidan käydä päiväunille saman tien.

Tekstuaali

Rituaalit helpottavat elämää. Kylmään veteen on aivan helppo kävellä rauhallisesti, ranka ojennettuna, kun taustalla laulaa kuoro ja on kynttilöitä. Jos olisi merenselkä tai järven makeanveden vatsa, johon olisi leikattu reikä (kuvittelen sen käyvän saksilla, vaikka tiedän, ettei se liene mahdollista), ja pimeää eikä musiikkiä, ei taivaallista sotajoukkoa, miten siihen veteen nyt muka voisi mennä? Vedessä on helppo leikkiä käärmettä, liukua hiljaa ja paine tasaisesti vatsaa silittäen. Kylkiluiden ansassa sydän äilähtelee ja keuhkot pursuilevat yli. Kylmä ei tunnu tuskalta vaan muutokselta.

Kun kipuan kuivalle maalle, olen vähintään viidentoista metrin pituinen ja voisin puhaltaa helposti kallelleen kivisen kirkontornin.

Samalla tavalla teksti on rituaali. Luen lauseen kerrallaan, kuulen niissä hihitystä ja kuplintaa, saatan istua tuntikausia satulatuoliin juurtuneena, tulee yö tai ilta, ne näyttävät nykyään öiltä, istuessa ei huimaa. Kaikki epävarmuus rutistuu pieneksi palloksi. Se ratisee lattianrajassa epäselvästi ajatuksia, joista en nyt jaksa välittää. Esimerkiksi: auttaako työ ketään, enkö turhaudu siihen, että järjestän tekstiä elämäni sijaan, ja niin edelleen. Tekstiin on helppoa astella, hengittää toisen, ulottuvaisemman olennon keuhkoilla. Nämä eivät ole vakavia aiheita, koska jakoa vakaviin ja kevytmielisiin asioihin ei ole. Joskus minua itkettää, jos harjaan ripsiväriä ymmärtämättä tarkoin, miksi. Se ei voi olla kevytmielinen asia. Ja joskus istun ja seison ja laulan hautajaisissa ja mieleni on aivan kevyt ja iloinen, koska miespolvet painuvat unholaan on lopulta aika vapauttava asia. Joskus pidän itseäni hupakkona, kun ahdistun jostakin pienestä seikasta, kuten siitä, että joku ihminen on sanonut, ettei pidä minusta. Ja joskus suhtaudun hiljaa ja vakavasti siihen, miten jokin seikka hihityttää.

Huomaan usein palaavani keskilinjalle, hakevani perusoloa. Jos olen ryhmässä, ryhdyn usein ajattelematta vastapainoksi. Jos muut nauravat kovaa ja villisti, kuten naurujoogassa lauantaina kävi (aivan ihana harrastus muuten, suosittelen), saatan olla aivan hiljaa ja vakava ja kuunnella naurun ulvetta. Ja sitten kun toisten nauru tyrehtyy ja alkaa kuulostaa vaivihkaisilta nyyhkäisyiltä tai voihkaisuilta, tunnen ilon kuplan nousevan hiivataikinana suuhun saakka, täyttävän kaiken kardemummantuoksullaan ja purkautuvan tärskähtäen muiden kuultavaksi. Sitä ei voi pidellä sekään, että minua käsketään hiljentymään ja laskeutumaan rauhaan - juuri rauhan odotuksessa, juuri kun ei saisi nauraa, yllyke tuntuu selkeimpänä. Ja kun alan miettiä, muistan näkymän monesta kuvasta, jossa olen lapsi: muut nauravat ja minä näytän vakavalta ja mietteliäältä, ja päinvastoin.

En ajattele sitä kyvyttömyytenä tai haluttomuutena sopeutua ja kuulua, minusta siinä ei ole sellaisesta kyse. Ehkä se on enemmän moniäänisyyden ja yhtäaikaisuuden kaipuuta, tavoitetta kokea kaikki kerralla, tuntea itsensä samassa silmänräpäyksessä äärimmäisen pieneksi ja äärimmäisen vaikutusvaltaiseksi, tai kuten joskus yksityisissä kohtaamisissa, äärimmäisen helläksi ja julmaksi samalla hetkellä. En usko, että se on lopulta ristiriidassa konformisuuden kanssa, ehkä se on yksi konformisuuden muoto.

Teksti rauhoittaa nämä piirteet, painaa ne näkyvistä. Tekstin rituaalissa taitan matkaani hitaasti ja kiireettä, makustellen sanoja ja lauseita ja ajatuksia. Työ imee päivät, pimein etenee. Iltaisin olen väsynyt, mutten uupunut. Istuminen on raskasta, ajattelu ei. Kunpa työtä voisi tehdä kävellen. Huomaan, miten keskittyminen suureen tekstimassaan tasoittaa ja rauhoittaa kuohahteluani. Vaikka kuulen hihitystä ja valitsen sanoja, joissa on äätä ja öötä enkä koeta vain kuulostaa mahdollisimman näkymättömältä (sillä siten aistin tekstin englanniksi kirjoittaneen miehen läsnäolon ja tyylin tekstissä ja siihen mukaudun - vaikka toki olenkin jäävi arvioimaan omaa kameleonttiuttani ja tiedän sen, mutta siksi en siitä ala stressatakaan, tämä asia vain on ulottumattomissani tällä erää) nämä toisen ajatukset ja sanat ovat levollisempia kuin omani olisivat. Voin kumota niihin sitä liikaa vipinää, joka tuntuu luonnehtivan olemistani perustavammin kuin mikään muu tekijä.

"Kun olit pieni, tahdoit syödä itse lusikalla", kertoo äiti. "Mutta neuvolassa sanottiin, että olet siihen liian pieni, ja niinpä kun koetit viedä lusikan suuhun, kielsin, ja opetin sinua lyömään lusikalla pöydän reunaa." Hakkasin pöydänreunan joka puolelta lommoille muutamassa kuukaudessa enkä poisoppinut hetken aikaa hengähdystaukona kiitetystä tavasta ennen kuin pöytä oli jo piloilla ja tikkusi kädet. Kieltäydyin viemästä lusikalla ruokaa suuhun ja kieltäydyin nielemästä toisten tyrkyttämää ruokaa, ellei minulle samalla luettu ääneen. "Lue!" vaadin, äiti vastasi: "SYÖ!" Lusikallinen per sivu, en jaksanut keskittyä pelkkään syömiseen, halusin muutakin. En ole edennyt tästä kovinkaan kauas, paitsi että toki nykyään nostan ruoan suoraan suuhuni avustamatta. Mutta usein luen tai kirjoitan samalla. (Tai puhun tai kuuntelen. Pelkkä syöminen tuntuu kummalliselta, koska silloin tilanteen ahdistavuus ja hitaastietevyys vie ruoasta hyvän maun.) Saatan edelleen tulla levottomaksi muutamassa viikossa ilman tekstityötä. Tarkoitan tätä liialla vipinällä.

Äiti syötti minulle hyperaktiivisille lapsille suositeltua ruokaa, ja samantapaista ruokaa syön edelleen: vain vähän nopeita hiilihydraatteja, ei juurikaan piristäviä aineita. Kupillinen laihaa vihreää teetä aamulla tarkoittaa sekin sitä, että minun on äärimmäisen vaikeaa pysytellä istuallani. Kahvia en voi edes kuvitella ottavani työn alle, ellen sitten ole aivan uuvuksissa jo valmiiksi. (Ja silloin oikeastaan pitäisi levätä, mutta maaima ei aina suju, kuten toivoisi.)

Musiikki auttaa myös tekstiin sovittautumista. Se ja teksti ja yrttiteemuki ja sanakirjojen vuori luovat turvallisen ympäristön, jossa voi edetä humisten ja kadottaa päivät. Huomaan olevani hiljaisella tavalla tyytyväinen ja minun on vaikeaa ymmärtää, miksi olen joskus ollut levoton tai onneton. Herään iloisena, tartun iloisena työhön, kävelen siihen luontevasti kuin kylmään veteen, en näe siinä mitään outoa.