jouluparanoiaa

Onko surullisempaa ja haikean vaikeampaa asiaa kuin läheissuhteet ja perhe? Tai siis, minusta tuntuu, että monilla asia ei mene näin, mutta ehkä se on vain perspektiiviharhaa. Ehkä ihmiset vaikenevat siitä, mistä on liian kipeää puhua. (Minustakin tuntuu, että useimmiten haluaisin vaieta ja koettaa unohtaa. Mutta en oikein usko sellaiseen käytäntöön kultuurisesti.)

Jos oikein ymmärrän, Bourdieu puhuu osapuilleen jostain hieman tämän kaltaisesta asiasta kirjoittaessaan pienestä kurjuudesta. Mitään materiaalista ei puutu elämisen tai peräti hyvän tai ainakin siedettävän elämän ehdoista, mutta kulttuurisella puolella tapahtuu jatkuvaa palautusta takaisin pieneen kurjuuteen, muistutuksia siitä, ettei kuulu siihen paikkaan, jota koettaa vaatia tai pyytää tai jopa vain toivoa itselleen. Liian suuri ero siihen, mistä lähti: ei kuulu uuteen paikkaan, vaan ei kyllä vanhaankaan.

Olen lukenut Bourdieuta lähinnä kommentaarien kautta, joten en osaa sanoa, kirjoittaako hän pienen kurjuuden yhteydessä siitä, ettei se kurjuus tunnu rajoittuvan siihen, joka ravistelee yltään vanhempiensa odotukset traditioiden jatkamisesta (ja eivätkö kaikki tee näin jossain mielessä ja joillain elämänalueilla? Kai sikäli kyse on jostain universaalimmasta? Vai onko niin, että vain joillakuilla tähän kaikkeen liittyy vahva tuntu siitä, että tehty on jotakin, mikä tekee itsestä mahdottoman rakastaa, koska ei osaa kiinnittyä mihinkään ja voi pahoin vuodesta toiseen?). Tutkailujeni perusteella väittäisin, ettei pieni kurjuus pesiydy vain lähtijään, vaan myös jätettyihin. Tai ainakin se näyttää mahdolliselta joulupäivän havaintojen perusteella.

Tajusin joulupäivänä lapsuudenkodissa käydessäni, etten ole ainoa, josta tuntuu, ettei kelpaa perheelleen. Se sanallistettiin hyvin selkeästi, joten en ole voinut erehtyä. Ja osasinko konfrontoida tuota uskomusta? No enpä juurikaan. Siitä tulee typerä ja hidas olo. Mutta nyt sentään olen hoksannut sen. Parempi sekin tuskaisa tieto kuin sokeus koko asialle. Ehkä tulee mahdolliseksi konfrontoida tuota uskomusta myöhemmin.

Toteamuksen jälkeen itketti melkein kaikki pienikin lisätodistusaineisto asiasta. Äiti puolusti valtavia ruokamääriä sanoen, ettei hän osaa muutenkaan osoittaa välittävänsä. Ulkoillessa he selittivät selittämistään, miksi heistä on mukavaa kävellä metsässä. En osannut sanoa, ettei sitä tarvitse mitenkään perustella, koska olen kasvanut siihen kulttuuriin. Enhän minä mikään seikkailijaetnografi siellä ole, tai reportaasin tekijä: ei, se juuri on se kulttuuri tai käyttäytymismallisto, jonka ymmärrän sisältäkäsin. Tai ymmärsin. Nykyään voin tulkitessa livauttaa itseni sinne sisään, edelleen, vaikken suurta osaa ajasta voikaan pysytellä siellä, esimerkiksi opintojeni takia. Tai sen takia, mitä tunnen ja miten tuntemukseni jäsennän. Tunsin itseni myös halvatuksi roistoksi, kun en itse koe tarvetta perustella heille juuri mitään, en enää. (Lapsena kyllä tein sitä hyvinkin runsassanaisesti.) Ehkä se saa heidät tuntemaan, etten välitä siitä, ymmärtävätkö he? Tai että todistuksen taakka on heillä? Mutta eihän se ole kellään.

(Eikä sekään pidä täsmälleen paikkaansa. Minusta tuntuu edelleen, että tarvitsen sanallista jäsentämistä. Mitä minä tässä muuta teen kuin koetan jäsentää, todistaa sillä tavalla, että minun on helpompaa ottaa tähän kaikkeen etäisyyttä ja kyseenalaistaa sitä, minkä olen kirjoittanut, koettaa nähdä rivien lisäksi myös niiden välit?)
On jollain tavalla pohjattoman surullista, miten helposti käy niin, ettei kukaan tietyssä vuorovaikutuksen piirissä onnistu tuntemaan olevansa riittävä ja rakastettava. (Enkä nyt siis puhu vain siitä, mitä ajattelin joulupäivän iltana kotona käydessäni – kyllä tämä teema on esillä paljon muuallakin, muussakin puheessa.) Kuitenkin kaikki ovat hurjan hauraita ja pelokkaita olentoja, vai ovatko? Onko muunlaisia? Minusta tuntuu, että kaikki ovat, mutta ehkä olen väärässä, ehkä oma pelokkuuteni vain vetää puoleensa tietynlaisia ihmisiä tai keskusteluissa sanallistan asioita tällä tavalla ja toiset tarttuvat siihen konformisuuttaan? Joka tapauksessa, siitä mitä tunnen – hämmentävää, miten voimakkaita ne pelon ja avuttomuuden tunteet ovat. Ja hirviömäisyyden: makasin kotiin palattuani monta tuntia valveilla aprikoiden, miten saatan olla niin hirvittävä olento, niin typerä ja sokea ja hallitsematon, että annan oman epävarmuuteni vuotaa ympärilleni. Oman pahan oloni. Vai ovatko ne minun? Missä mielessä ovat? Ovatko ne jotain pidempiaikaista, ylisukupolvisempaa? No, vaikka olisivatkin, eikö minun vastuualueellani kuitenkin ole se, mihin voin vaikuttaa? Miksen saa sitä pysymään sellaisissa rajoissa, että pysyisin toimintakuntoisena kaiken aikaa, joustavana ja kohteliaana ja järkevänä saman tien eikä vasta valtavan itkemisen ja kappaleiksi hajoamisen tuntujen jälkeen?

Huomasin ajattelevani taas vanhasta tottumuksesta, että tunteeni ovat vääriä. Se tuntuu jotenkin raivostuttavalta ja takaperoiselta, koska jos jotain olen koettanut tässä vuosia, niin sen hyväksymistä, että tunteet tulevat ja menevät eikä niiden asiaankuuluvuuteen tarvitse ottaa kantaa. Yhtäkaikkisesti tunsin, että tunteeni ovat vääriä, koska ne voivat loukata toisia ihmisiä, jos näytän ne. Tässä vaiheessa makasin pitkään yksin pimeässä huoneistossa ja argumentoin argumentoimistani: Loukata, niin. Mutta ei se ole niiden tarkoitus. Loukkaantumisestakin voi parantua. Tai siis, parantuu. Mietin niitä asioita, jotka ovat loukanneet minua. Kyllä voisin sanoa parantuneeni niistä, vaikken voikaan sanoa, etteivät ne olisi vaikuttaneet ja etteivät jotkin niistä vaikuttaisi edelleen tietynlaisena arkuutena ja minäpystyvyyden notkahduksina. (Miksi ihmeessä kuvittelen sellaista omnipotentiaa, että säästyisin itse aiheuttamasta IKINÄ tuollaisia kolhuja muille? Millä resursseilla?) Ja että enimmäkseen kyllä voin aika hyvin olla näyttämättäkin sitä, mitä en halua näyttää. Mutta että mikä tämä agenda on, ettei niitä saisi näyttää? Kellä minä suutun itkemisestä, surusta, epätoivosta tai kiukusta? Epäreiluuden tunteista? Eiväthän ne helppoja ympäristölle ole, ja totta kai sellaista tuntiessaan varmasti jokainen joutuu nieleksimään sen kanssa, voiko tällä tavalla tuntevaa olentoa rakastaa ja sietää, onhan se hiton pelottavaa, mutta kyllä evidenssi joka puolelta ympäriltä vastaa: kyllä tällä tavalla tuntevia olentoja rakastetaan ja siedetään, ja sitten vielä painavampi, normatiivinen ulottuvuus: lapsikulta, millaista ympäristöä sinä haluat rakentaa – sellaista jossa ihmiset näitä tuntiessaan joutuvat ajattelemaan olevansa ainoita niin tuntevia ja pelkääviä, vai sellaista, jossa he näin tuntiessaan voivat huokaista ja ehkä vähän olla pettyneitäkin mutta hyväksyä tuntemukset, koska muutkin tuntevat niin, ehkä eri kohdissa ja eri asioista, mutta kuitenkin, ja maailma ei lopu siihen, että on itkenyt tai valittanut tai ollut rasittava tai surullinen, tai onko se sama asia...

Yhtäkaikkisesti tunsin itseni hirviöksi. Päivällispöydässä nousi esiin muutama keskustelunaihe, jotka tuntuivat niin uhkaavilta, että jähmetyin kauhusta. Vanhemmat miettivät facebookiin liittymistä. (Ja samanaikaisesti mietin, mitä se tarkoittaisi, tuhoaisinko aikajanani, kuten niin moni muu tekee tuon tuosta – muut kyllä sanallistustensa mukaan jonkin muun seikan kuin vanhemmille näkyvyyden takia. Minä kai pelkään siinä määrin vain vanhempiani.) He pohtivat, oliko erään tutun perheen nuoren miehen mahdollinen kuolema liittynyt itsemurhaan ja jos niin, johtuiko se siitä, että perheen isällä oli ollut samanaikaisesti kaksi rakkaussuhdetta ja perhettä. He ilmaisivat hyvin selkeästi, miten tuollaiset ratkaisut oivat heidän mielestään aivan uskottavasti aiheuttaa sellaista epävarmuutta lähipiirissä, että joku läheinen päättää riistää henkensä sen takia. (Mietin tietysti kuumeisesti, mitä he tietävät tilanteestani ja mitä he siitä haluavat tietää tai olla tietämättä ja onko tämä kenties jonkinlainen uhkaus tai kannanotto asiaan. Olen valinnut sen linjan, etten selitä. Vastaan kysymyksiin, jos niitä esitetään, mutten itse ala avautua. Tämä pohjautuu niihin kertoihin, jolloin olen avautunut vastaavista asioista; äiti on yksinkertaisesti tehnyt selväksi, ettei halua tietää, jos toimin niin väärin. Tässä ”väärin” on tarkoittanut ylipäänsä seksiä irtosuhteissa, jotka eivät tähtää mihinkään pysyvään.) Loppukaneettina he vielä kysyivät, onko totta, että olen blogannut Kuvalehdelle. Vastasin tietysti kuten asia on, että olenhan minä. (Aiheen käsittely päättyi siihen. En kysynyt, mistä he sen tietävät. Ehkä he ovat vain katsoneet LinkedInistä tai jotain.)

En pidä siitä tuntemuksesta, että on jotain salattavaa. En ymmärrä, miten ne ihmiset, jotka ovat paljon minua salaavampia ja yksityisempiä, selviytyvät strategiansa kanssa. Ehkä he vain ovat suunnattoman paljon itsevarmempia ja ajattelevat, etteivät heidän ratkaisunsa oikeasti kuulu toisille piirun vertaa. Minun on niin helppoa kuvitella, ettei tekemisiäni voitaisi hyväksyä, että jonkin asian tarkistuttamatta jättäminen tuottaa aktiivisesti pahaa oloa. Vanhempien kanssa olen oppinut, etteivät he siedä tiettyjen asioiden tarkistuttamista. He eivät vain hyväksy joitain sanallistuksia tai ratkaisuita ja ovat ilmaisseet etteivät halua kuulla sellaisesta. Tai äiti on. Ehkä isä kykenisikin näihin keskusteluihin. Isä on monella tavalla äitiä leppoisampi. Etenkin nykyään. (Vaikka tietysti suhdetta painavat ne kauheat teini-iän huutorallit, joissa rimaa alitettiin urakalla: kerroin vanhemmilleni, etten halua heidän paskaelämäänsä ja vastineeksi isä kysyi, minkähintaisia panotarjouksia sain tuollaisella pukeutumistyylillä.)

Jotenkin se kaikki palautuu kerta toisensa jälkeen siihen muistikuvaan, jossa poltin mikroaaltouunissa saksansämpylän. Olin ehkä tokaluokkalainen ja meille oli juuri tullut mikroaaltouuni. Olin tottunut lämmittämään sämpylän uunissa, ja unohdin autuaasti, ettei mikroon saanut sämpylälle laittaa paljon aikaa. Pistin varmaan pari minuuttia, jätin mikron pyörimään ja menin huoneeseeni lukemaan kirjaa. Plingin myötä paljastui, että olin tehnyt hiilen. Mikrosta tulvahti keittiöön musta savu. Itkin saksansämpylän pilaantumiselle – tiesin, että rahasta on tiukkaa, ei ruokaa saa haaskata. Hautasin sämpylän roskapussin pohjalle, tuuletin keittiötä paniikissa, söin vain muutaman omenan. Vetäydyin huoneeseeni lukemaan, vatsaa kuristi pelko: mitä tapahtuu, jos selviää, miten kauhean rikkeen olen tehnyt? Kun vanhemmat tulivat kotiin, he tietysti haistoivat heti jonkin palaneen. Mitä oli tapahtunut? Kielsin mitään tapahtuneen. Otteet kovenivat, kielsin edelleen mitään tapahtuneen, yritin livahtaa ulos, mutten saanut lupaa. Vanhemmat alkoivat etsiä käryn lähdettä. Istuin keittiön tuolilla ja heilutin jalkoja ja rukoilin mielessäni, että sämpylä maagisesti katoaisi pussista. (Ja kirosin sitä, etten ollut samantien kiikuttanut sitä ulkoroskikseen haisemasta.) Aina välillä äiti ilmoitti näkevänsä selvästi, että valehtelin. Lopulta vanhemmat löysivät sämpylän roskiksen pohjalta ja koettivat kysyä, mikä tässä oli niin kauheaa, ettei sitä voinut kertoa. Tässä vaiheessa itkin pystymättä mitenkään vastaamaan kysymyksiin.

En haluaisi uudestaan saksansämpylän tilanteeseen, mutta jollakin tavalla elän sitä kyllä. Minusta en tee mitään kauheaa, mutta ounastelen aiempien yritelmien perusteella, että vanhempien mielestä kyllä teen montaakin varsin kauheaa asiaa. Sitten kun en puhu noista asioista, koska he ovat ilmoittaneet aiemmin suoraan, etteivät halua kuulla semmoisista asioista, minusta tuntuu, etteivät he edes enää tunne minua. He tuntevat ja ehkä haluavatkin tuntea jonkin kuvan, julkisivun, illuusion. Ja koska haluaisin heidän tuntevan minut sieltä taaempaa myös, myös ne hirviömäiset puolet, tunnen itseni onnettomaksi. Ja pelokkaaksi: tietysti voisin vain mennä ja levittää hirviömäisyyteni heidän näkyvilleen (kuten olen harjoitellut tekemään tässä blogissa ja monissa keskusteluissa siellä ja täällä) mutta pelkään tuhottomasti, mitä siitä seuraisi. Aiemmin siitä ei ole seurannut muuta kuin vaivaantuneisuutta ja syvää onnettomuutta ja pahoillaan oloa molemmin puolin. Niinpä en uskalla, ellei minulta kysytä. Asetelma tuottaa jatkuvaa päänvaivaa: Onko toisella oikeus sanoa, ettei hän halua kuulla jostain asiasta, josta toisella on tarvetta kertoa? (Enkä tarkoita vain tässä kohdin, vaan muuallakin.) Mistä ylipäänsä on kyse halussa olla kuulematta ja näkemättä joitain asioita? Halussa säilyttää illuusio? Tiedän, että tätä tapahtuu seksuaalisen suuntautumisen kohdalla joissain perheissä. (Se voi olla aika rujoa puhetta. Joskus mietin, miten joku kertojista kestää. Mutta liekö se lopulta niin erilaista?) Joissain perheissä kieltäydytään näkemästä alkoholismia. Tai ahdistusta. Jotkut eivät halua nähdä edes facebookissa kaukaisempien ihmisten tunteiden väkevyyttä ja vaikeutta. Tai kenenkään rahavaikeuksia. Irrationaalisuutta. Meliorismia tai sen puutetta. Mitä se kaikki halu olla näkemättä tarkoittaa? Mistä se syntyy?

Ymmärrän kyllä itsekin tietyn ärtymyksen, jota saattaa kokea silloin kun on jotensakin heikoissa kantimissa tai kun toinen haluaa jatkuvasti ja kerta toisensa jälkeen vahvistuksen johonkin asiaan, joka ei ole itselle mikään erityinen juttu ja josta on todennut jo monta kertaa, että se on ihan okei. Mutta ei kai se nyt vielä voi olla mikään syy alkaa leimata toista? Jos toinen oikeasti tuntuu tarvitsevan ziljoona vahvistusta samaan asiaan, niin kai hän ne jostain syystä vain tarvitsee. Ainakin itse tunnistan olevani juuri tuolla tavalla hyvin rasittava aina silloin tällöin.

Mutta samalla: voivani tällä tavalla paljon paremmin kuin silloin kun en edes uskaltanut kysyä vahvistusta, en yhtään keneltäkään.

Ei minusta taitaisi olla minkään tuollaisen kieltämiseen eikä leimaamiseen, siis. Mutta tietysti olen rasittunut samalla tavalla kuin muutkin ja saatan ajatella, että voi luoja, miksi tuo ihminen juuri mulle tätä alkaa tilittää. Ei siitä voi kuin nousta sen hyväksymiseen, että hän nyt tarvitsee tätä, ja ettei ole minun asiani arvioida, kuinka relevantti tarve on. Että se saatavilla oleminen ja kuunteleminen on vähintä, mitä voin tehdä, ja jos en siihen kykene, en voi sanoa juurikaan koettavani muuttaa asioita parempaan suuntaan. Joskus se kyllä tuntuu vaikealta, etenkin kun välillä asioista kysellessään ihmiset haluavat asettaa keskusteluille monia ehtoja. Ja vaikka niistä ehdoista pitäisi itse kiinni (niiden perusteita ymmärtämättä), ei se ole kerta tai kaksi, kun jostain arasta asiasta uskoutunut ihminen myöhemmin hyökkää asian tiimoilta sen kimppuun, jolle koki puhuneensa liikaa tai liian avoimesti. (Minulle on tullut muutaman ihmisen kanssa sellainen olo. Siis että puhuin liikaa. Mutta en ole kokenut tarvetta hyökätä; olen vain koettanut hyväksyä sen, että informaatio leviää eikä se merkitse kellekään muulle kuin itselleni samanlaisia kuristumisen ja uhatuksi joutumisen tuntemuksia, samanlaista arkuutta. Tai ehkä lisäkseni vanhemmilleni, mutta siinäpä se. Muille se on vain informaatiota, ei erityisen koskettavaa eikä erityisen skandalöösiä. Ihan tavallisia asioita, joihin moni pystyy samastumaan ja joiden vuoksi saatan saada jopa sosiaalista tukea sieltä, mistä en osaisi sitä odottaa.) Sekin on ymmärrettävää – ei tarvitse kuin ajatella sitä hetkellisen paranoian määrää, jonka koin joulupäivällisellä vanhempien alkaessa puhua kahdessa perheessä eläneestä miehestä saman vartin aikana jossa käsiteltiin facebook ja blogit. Uhkaatteko te minua, kysyin mielessäni, yritättekö te kertoa, että hirviömäisyyteni synnyttää edelleen niitä oloja, että äiti haluaa karata ja katkaista yhteydet täysin. Tai kuolla siihen paikkaan. Mutta en usko. En usko, että heistä olisi sellaiseen uhkailuun. Eiköhän kaikki ole vain sattumaa ja enköhän vain ole itse niin ahdistunut siitä, että jotkut ratkaisuistani ovat niin kiellettyjä lapsuudenkodissani, että olen omiani kuulemaan vihjailuja siellä, missä toiset vain puhuvat muuta, ihan normaalia joulupöytäkeskustelua kaikille tutun nuoren ihmisen kuolemasta, jonka syytä ei ole eksplikoitu julkisesti tällaisille tuttaville. Ei kukaan ole niin sadistinen, että tahallaan lähtisi kuumottamaan tuollaisella. Eri asia tietysti on, että joitain epäilyksiä saattaa vallita, ja silloin asia, jota ei haluaisi ajatella, tai jota ei saisi ajatella, jotenkin kietoo pauloihinsa kaiken sen ympärillä liehuvan sälän ja putkahtelee puheen tasolla esiin teemasta kuin teemasta.

(Tapahtuiko näin ennen kuin käsitys freudilaisesta lipsauksesta levisi? Tai tapahtuiko sitä ainakaan näin paljon?)

Vanhempien ja lasten suhde on kyllä kummallinen. Useampikin ystävä puhuu lasten teiniksi varttumisesta sillä tavalla, ettei jää epäilystäkään sen suhteen, etteikö tuon suhteen problematiikka jotenkin nivoutuisi seksuaalisuuteen. Vanhemmat eivät halua lasten tietävän seksuaalisuudestaan. Onko sen seurausta, etteivät lapset myöskään halua tietää vanhempiensa seksuaalisuudesta? (Ajattelen nyt alastomuutta näin kirjoittaessani – meille suomalaisille ei ole mikään juttu nähdä vanhempiamme alastomina esim. saunassa, eihän sen ole koskaan opittu olevan jotakin epäillyttävää tai ällöä. Toisaalla elävät taas kyllä pitävät sitä epäillyttävänä ja ällönä.) Entä sitten se, etteivät vanhemmat halua tietää lastensa seksuaalisuudesta, eivät halua nähdä näitä kutemassa ostareilla tai kuulla näiden voitokkaista tai vähemmän voitokkaista seikkailuista yöelämässä (siitä saisi hauskan kollaasirunon omista ja sen ajan ystävien kokemuksista, pyöritti pyllyä tanssilattialla miettien isänsä sanoja kuinka eurooppalaisten naisten pyllyt ovat kuolleita brassinaisten pyllyihin verrattuina, mies puhui sängyssäkin sitaatein Grimbergin kansojen historiasta ja purki pettymystä ettei päässyt sisään yliopistoon, sulavien liikkeiden cooli tunnelma meni pilalle asentoa vaihdettaessa ja peukalon painaessa vahingossa miestä silmään, siihen loppui seksi pariksi vuodeksi, ystävät sanoivat että mitä sä tosta keuhkoat, mä tein sen jo kaksitoistavuotiaana meidän pyöräkellarin lattialla, myöhemmin pyllynpyörityksen takia deiteillä sai kuulla muistuttavansa enemmän koiraa kuin naista koska selkäranka liikkui muutenkin kuin vyötärön kohdalta), tai että lapset eivät halua kertoa näistä puolista vanhemmilleen? Tapahtuuko siinä jotain kamalaa? Mikä siinä tarkalleen kauhistuttaa? Seksuaalisuuden eläimellisyys (mitä se sitten tarkoittaakin – ajattele vaikka kampelan seksuaalisuutta, aika neitseellistä touhua)? Onko sillä jotakin tekemistä kontrollin menettämisen kanssa? Kontrollin tahdonalaisen menettämisen kanssa? (Pääni kolisee omiaan: Meadin huomautus siitä, miten valitsemme monia asioita, mutta rakkautta emme valitse. Putoamme siihen, fall in love. Kompastumme siihen, mäiskis naamalleen nautinnolliseen kura-ammeeseen.)

Vai sen kanssa, että sulautumisen, täydellisen antautumisen ja lähelle päästämisen kumppani on joku muu kuin se tietylle lapsivanhempiparille alkuperäinen? Ja että hän ehkä onnistuu lyömään pökerryttävyydessä laudalta alkuperäisen kumppanin? Onko se jonkinlaista eroahdistusta? Tukisiko tätä olettamusta sekin, miten moni jäsentää puolisonsa eksät ja eksänsä uudet jotenkin sellaiseksi alueeksi, josta ei halua tietää. Tai ei ainakaan halua tietää, ovatko ne seksuaalisesti tyytyväisiä yhdessä, nauttivatko ne. Jotenkin vaikuttaa siltä, että tällä alueella seksuaalinen ja intiimi sekoittuvat. Ehkä seksuaalinen tulee hahmotetuksi vain potentiaalina intiimiin? Tarkoitan tätä: Kun suhteeni loppuu, ei minun tee pahaa ajatella, että eksä käy bylsimässä. Tai edes että hänellä on hyvä suhde, mitä se sitten tarkoittaakaan; itse asiassa se on juuri se, mitä toivon. (Sillä tavalla saan rauhan sen asian suhteen, etten ole traumoittanut häntä piloille.) Onpa hankalaa koettaa hahmottaa. Mutta koetan sanoa jotakin tämän tapaista: Se, mikä siinä kaikessa tuntuu pahalta, on se, että aiempi läheisyys on suljettu pois. On kuin sitä ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Alan epäillä, onko sitä koskaan tapahtunut, jos se pyyhitään noin helposti pois. Tai pyyhkiytyy – ettei siihen enää pääse, ei kukaan erityisemmin pyyhi. Se taso vain tuhoutuu täysin. Muistikuvat tarjoavat hataran vaikutelman.

(Jostain syystä en itse osaa jäsentää puolisojen eksiä kovinkaan vaarallisiksi. Minusta on mukavampi tuntea heidät kuin olla tuntematta. Kun heidät tuntee, tietää heidät ihmisiksi, inhimillisiksi, erehtyväisiksi, samanlaisiksi fasaaneiksi kuin itsekin on. Sikäli tuntuu kovin ikävältä, että on niin monta eksää, joista en tiedä mitään, tai vain nimen, tai nimen ja kuvan, tai nimen ja kuvan ja videon; aina he ovat kauniimpia, tietenkin. Ja naisellisempia. Niin että ihmettelen tietysti, miten tuollaisen jälkeen kukaan haluaa olla minun kanssani. Mutta itsepähän olen laiminlyönyt sen puolen pienestä pitäen, en voi syyttää siitä keitään eksiä; se on vain minun tapani elää ja jos koenkin sen takia välillä huonommuutta, niin on myös niin, että on alueita, joilla en koe huonommuutta. Kuten itsepäisyys tai pyrkimys ymmärtää maailmaa.)

Jotain perinjuurin kummallista tuossa kaikessa vanhempien ja lapsien välisessä oudossa häveliäisyydessä on. Etenkin kun ottaa huomioon, miten lapset saavat alkunsa ja että kaikki varsin hyvin tietävät, mistä on kyse. Ja millaista se on. (Kai siinä jotain samaakin on, kun se saman nimen alle pannaan, vaikka joskus tuntuukin siltä, että uuden suhteen aloittaessaan tutustuu johonkin täysin uuteen ilmiöön, niin erilaisia ihmisten seksuaalisuudet ja intiimit ovat.) Ja että sitä on tai ainakin on jossain vaiheessa ollut, että kaikki ovat jollain tavalla henkilökohtaisesti kokeneet sen asian. Ja miten paljon se vaikuttaa päätöksiin ja elämänkulkuun. Se on minusta tosi kummallista. Että monet vanhemmat toivovat saavansa lapsenlapsia mutteivät koskaan halua joutua tekemisiin minkäänlaisen muun lapsensa seksuaalista aktiivisuutta koskevan todistusaineiston kanssa. Minusta siinä on ristiriita. Omalta osaltani ainakin toivon vanhempieni siinä missä muidenkin aikuisten kokevan seksuaalisia nautintoja, haluja ja jopa järkytyksiä (jotta heidän seksuaalinen käsityskykynsä tulisi haastettua ja voisi syventyä ja laajentua). Samaa toivon eksille ja tapahtuvan nykyisillekin sitten jos sellaiseen järjestelyyn ilmenee tarvetta. Mikä ei ole sama asia kuin etten joskus tuntisi itseäni pohjattoman yksinäiseksi ja hylätyksi. Totta kai tunnen. Mutta ei se ole mikään syy kieltää toisilta jotain. Se tunne vain otetaan täysillä vastaan, annetaan sen puhaltaa kaikki sileäksi ja kivuliaaksi.

Totta kai olen yksinäinen ja hylätty. Kaikki muutkin ovat. Mutta se on vain yksi puoli asiasta. Ihmiset ovat pupuankkoja siinä missä muutkin tarkastelun kohteet.

Ja totta kai joulupäivänä ja päivällisellä koen muutakin kuin paranoiaa ja surua. Koen iloa siitä, että meitä on tässä pöydän ääressä vielä näin monta, että siskon bulldogilla on bulldogiksi laajat hengitystiet, että olen koonnut itseni ja mennyt, että minua kohdellaan kiltisti ja tavallista varovaisemmin, koska olen alle viikkoa aiemmin mennyt tilaan, jossa en pysty enää itkemiseltä puhumaan mitään, ettei meillä täällä Suomessa ole juurikaan suurta kurjuutta, ainoastaan näitä pieniä nihkauksia, joiden kanssa selvitään aika hyvin, että olen sattunut syntymään perheeseen, jossa on ihan tavanomaista, että koko joulupöytä on vegaaninen lukuunottamatta erillisessä kulhossaan lilliviä lampaanfetoja, ettei ole kohtauksen aihe, vaikkei kaikkia saataisikaan saman pöydän ääreen juuri tiettynä päivänä ja niin edelleen. Koen iloa siskon pääsystä ammattikorkeakouluun ja äidin varovaisista pohdinnoista siitä, miten hänen elämänsä jatkuu varovaisena työelämästä irti päästämisenä. Ja iloa siitä, miten isä leikkii pörheällä lelusiilillä Putun kanssa, miten tärkeää isälle on ymmärtää, miten susi on liittynyt ihmisten laumoihin. Koen iloa siitäkin, miten huonosti koirat käyttäytyvät aluksi, valtava lauma juoksee ympäri olohuonetta muristen, näykkien, rähisten, loikkien ehdottomasti koirilta kielletyille sohville. Miten hyvin me kestämme kaaosta, kunhan se ei veny liikaa.

Harmonisille laskoksille

Joulu on sujunut ihanan rauhallisesti ja hiljaiselellen. Olen työntänyt esseehuolet sivuun ja vain ollut.

Aatonaaton aamuna Vompsu lähti töiden kautta sukulaistensa luo Kuopioon. Tuntui vähän kurjalta, kun hän mieluummin viettää joulun heidän kanssaan, mutta toisaalta, ymmärrän sen kyllä oikein hyvin. Häntä on pänninyt niin monena jouluna se, että olen kipeä ja varmaan sekin, että haluan vain olla ja mietiskellä, istua hiljaa ja antaa ajan kulua. Että kaipaan yksinoloa tai ainakin hyvin pienellä joukolla oloa. Hän on tottunut toisenlaisiin jouluihin, joissa valvotaan myöhään pelaten ja huudahdellen paljon isommassa joukossa. Minä en taas halunnut lähteä siihen jouluun, koska syksy on ollut ohjelmaltaan raskas ja sellainen keväästäkin on tulossa. On oltava edes muutama päivä ihan vain pysähtymiselle, hengähtämiselle. Ne ovat tässä ja nyt.

Fauni jäi tänne aatonaatoksi ja aatoksi. Hän oli joulukuun ylityöpuristusten jäljiltä aivan tööt ja enimmäkseen nukkui aatonaaton. Aattona hän mönki sängystä ylös rentona mutta ehkä vähän pöllämystyneenä. Kun hän nukkui, kutoa sutkuttelin pesukoneessa huovutettavia lapasia. Kun hän oli hereillä, teimme ja söimme herkkuja tai vain makasimme sängyllä jutellen ja eläimiä silitellen sekä kävelimme koiran kanssa ulkona ja hihitimme sen hupsulle pingonnalle kuono maassa yli rapaisten niittyjen.

Tein näennäisesti yksinkertaista ruokaa ja näennäisesti vähän. Jotenkin kuitenkin tulimme aika täysiksi. Ehkä se johtuu välipaloiksi varatuista taateleista ja halvanlohkareista?

Joulupäivänä lähdemme koiran kanssa suunnilleen heti herättyämme vanhempieni luokse. (Fauni taas suuntasi perheensä luo.) Myös sisko ja tämän lauma olivat vanhemmillani. Voi sitä hännänhuiskunnan ja vingahdusten määrää! Putte vaikutti taas ihan toiselta eläimeltä, se käyttäytyi siivottoman huonosti ja metelöi, mutta selkeästi sillä oli jouluporsaanhauskaa. Äiti oli tehnyt valtavan kasan ruokaa ja pyörittelimme vähän silmiä hänen ainaiselle huolelleen, lienikö sitä silti tarpeeksi.

Jään vanhempien luokse vielä pitkäksi aikaa siskon laumoineen lähdettyä. Jokin meidän suhteessamme on muuttumassa. Hitaasti, vähitellen. Parempaan suuntaan. Vaikea sanoa, mistä se tarkalleen johtuu. Siitäkö, että isä on nyt saanut olla stressaamatta mistään? Ja että äitikin sen takia on rento ja hyväntuulinen ja uskaltaa puhua vaikeistakin asioista, epäilyksistään ja epävarmuuksistaan? Joka tapauksessa keskustelemme pitkään ja hedelmällisesti. Äiti puhuu paljon siitä, miten häntä ei koskaan itseään kasvatettu vapauteen ja miten hän sen takia päätti kasvattaa meidät ennen kaikkea vapaiksi ja luoviksi, itse ajatteleviksi ja itsenäisiksi. Mutta että miten hän aina välillä pelkää sitä, onko tämä kasvatus sittenkin jättänyt meistä jotenkin liian irtonaisia ja hahmottomia, kun emme kotiudu maailmaan samalla tavalla kuin toisenlaisia kasvatusmetodeja hyödyntäneiden vanhempien lapset. Emmehän me siskon kanssa selvästikään osaa suorittaa tiettyjä ikään liittyviä riittejä. "Mutta olin lukenut jostain, että luovat ihmiset ovat onnellisia, ja halusin, että te voisitte olla onnellisia", sanoo äiti huolestuneena. Niin, onnellisuus.

Koetan jotenkin välittää sitä, että muodottamanakin voi olla onnellinen. Tai ainakin tyytyväinen. Tai ainakin toisinaan hereillä. Ja kysyn, onko sitä identiteettiä sillä lailla muillakaan, muuten kuin lainana, hetkittäin, suhteessa toisiin. Ja siteeraan Eckhart Tollea, sitä ajatusta, että ihmisen elämän suuri saavutus ja identiteetti on se hautakiven kahden päivämäärän välillä oleva viiva. Se: ei muuta. Ja että tähän voi suhtautua joko kauhulla tai viiltävää vapauden onnea hengittäen. Niin, no niin, sanoo äiti. Onhan se niinkin.

Ja siinä me istumme ihan rauhallisesti ja juttelemme ja kukaan ei syyllistä ketään. Siinä on mukavaa olla ja huomaan miettiväni, enkö voisi käydä siellä useamminkin. Isän sisko on kuollut syksyn influenssaan, serkku on ollut saman taudin takia yli viikon sairaalassa, isällä on ollut keuhkokuume. Tunnen itsessäni alkavan flunssan merkit. Jos lähisukulaisiin influenssa on iskenyt tuollaisella voimalla, jotain herkkyyttä voi olla. Paras ottaa siis rauhassa. Olemme jättäneet Faunin kanssa avoimeksi, menenkö käymään hänen vanhemmillaan tapaninpäivänä, mutta alkavan flunssan tuntu päättää puolestani pontevan ein. Missään nimessä en aio kanniskella mitään supertauteja ympäriinsä. Totta vie kyseessä on todennäköisemmin vain pieni nuhailu, mutta ei vara venettä kaada.

Sitä paitsi tuntuu ihan mukavalta jäädä kotiin, olla täällä hiljaisessa yksin koiran ja kissojen kanssa. Keho raahiutuu väsyneenä huoneesta toiseen, pujahtaa peittojen alle, neuloo verkkaisesti toista huopalapasparia. Herään myöhään ja luen myrskyvaroitukset. Koira on silti vietävä ulos. Äiti soittaa ja kertoo nähneensä tiilen lentävän tuulen voimasta. "Ulos sieltä", hän patistaa, "täällä on piristävin ilma miesmuistiin!" Poliisi on pyytänyt ihmisiä pysyttelemään sisätiloissa, äitiä myräkkä piristää. Huvitun ja haluan ulos. Paha kyllä Kalliossa mistään myrskystä ei ole tietoakaan. Aurinko paistaa ja merinokalsareissa, fleecevälikerroksessa ja kurapuvussa tuntuu lämpimältä. Nurmikot hohtavat vihreinä, maa tuoksuu. Pidän tällaisesta joulusta paljon enemmän kuin postikorttien nietoksista, jotka saavat kaiken haisemaan ällöttävästi ulolta. Tuuli ruoskii metallinväristä aallokkoa kaislikon läpi polulle ja heinikkoon.

En jaksa murehtia edes siitä, etten jaksa kantaa kameraa mukaan. Kuljemme vain koiran kanssa, tuuli puhaltaa sen kiharaa turkkia jakauksille.

Jaksan syödä aamiaista vasta pitkällä iltapäivän puolella palattuamme sisään.

Hiljaisuus. En halua edes musiikkia. Vain hiljaisuutta. Vompsulta tulee tekstiviesti, jossa lukee käytännössä, ettemme tule näkemään huomennakaan, koska hänellä on kiire nähdä Helsinkiin jäänyttä sukuaan ja tyttöystäväänsä. En hämmästy enkä osaa pahastua, vaikka olenkin ikävöinyt Vompsua pariin otteeseen jouluna, panen vain merkille, miten itsestäänselvältä kaikki tuntuu. Tapahtuminen. Liikahtelen keskellä tapahtumista hyvin rauhallisena. Ulkona myrskyää, minun ei tarvitse myrskytä. Ulkona tapahtuu, minussa ei tarvitse tapahtua muutoksia eikä tahtomista.

Olen miettinyt ja pelännyt pitkin syksyä otteittain, mitä huhtikuussa tapahtuu. Saammeko asua tässä, kuka muuttaa ja minne, muuttavatko kaikki eri paikkoihin, miten toimimme eläinten kanssa ja niin edelleen. En tiedä asioiden sujumisesta nyt yhtään sen enempää kuin aiemminkaan, mutta huomaan lakanneeni pelkäämästä. En ole ennenkään pelännyt kaiken aikaa, mutta aina asiaa koskettaessani olen aistinut epämukavuuden, vähän samalla tavalla kuin puremisesta ärtyneen hampaan kruunun koskettaminen hammasharjalla tuntuu lievästi epämukavalta. Nyt epämukavuus on kadonnut. Pystyn ajattelemaan kevättä ja suhtautumaan siihen kumman rauhallisesti.

Ehkä se on vaatinut vain nämä muutaman päivän hiljaisuutta ja rauhoittumista. Pysähtymistä maailman viuhuessa ympärillä. Entä sitten, huomaan ajattelevani, entä sitten vaikka kaikki muuttaisivat tahoilleen. Entä sitten vaikkei minulla olisi rahaa jatkaa opintoja. Mikä lopulta on tärkeää? Entä sitten sillekin, miten unohdin soittaa kirjanpitäjältä yhden yrityksen lopetusilmoiutksesta puuttuvan tiedon ennen joulua. Kaikki menee jotenkin.

Pujahdan villahuovan alle ja katselen lumiukkoanimaation viimein, tapaninpäivänä. Itken vähän teekuppiin siinä samassa kohdassa, joka aina itkettää minua. Meren syvänteiden hirviöiden kohdassa. Se on tärkeää, miten ne voivat. Sotkevatko ne laulunsa potkurilauluihin, tukehtuvatko muovikassilauttoihin. Niillä ei ole hautakiviä, ei päivämääriä eikä edes viivaa. On vain aika ja laulu.

Siinä on jotakin tavattoman kunnioitettavaa.

Aattona isä avaa television. Se on hämmentävä kapine, ne ovat nykyään niin valtavan kokoisia. Varmaan neljä kertaa isompi kuin sellainen televisio, jota olen kauan sitten katsonut. Televisiossa tulee lyhyt pätkä kahdesta naisesta, kauppaneuvos Satu-jostakin, naama on tuttu, nimi ei, ja sitten Mirka Rekolasta. He painottavat niin eri asioita puheissaan yksinäisyydestä, joulusta ja terveydestä, mutta uskon, että jutellessa he varmasti löytäisivät myös yhteisen sävelen. Tuntuu kummalliselta, että televisiosta voi tulla Mirkka Rekola. En edes tiennyt hänen vielä elävän. Ja kummallista, miten joku, jonka tekstiä on lukenut, puhuu. Ja että hänellä on kasvot.

Olen kai aika vieraantunut televisiosta, kun näin kovasti hämmästyn.

Lumiukkoa en hämmästy. Enkä päivän hämärtymistä. Jään odottamaan, josko myrsky kuuluisi ja näkyisi täällä vielä enemmänkin. Tuntuu aina yhtä hämmentävältä, miten jokin niin ei-kiinteän-keskikokoinen-objekti, pelkkä ilman liike, voi muuttaa maailmaa sillä voimalla ja määräisyydellä.

Pahat sitrukset ja Girishin joulupäivä

Yksi hämmentävistä seikoista täällä on se, että kun mainitsee jollekulle, miten loistavaa yskijän kannalta on joka paikassa tarjolla oleva kuuma ginger lemon water, seurauksena on välitön kauhistus. Inkivääri, no ehkä jaa vielä jotenkin, mutta sitruuna. Älä nyt hyvä nainen sitruunaa juo, jos sinua yskittää!

Se tuntuu kovin kummalliselta, kun siellä, mistä tulee, sitruunaa pidetään aivan loistavana flunssan nujertajana. Sitruunan mehu kuumassa juomassa vähentää liman eritystä ja niin edelleen. Sitrusten bioflavonoidit.

Vastustan oikaisuyrityksiä itsepäisesti: Sitruuna-inkiväärikeite on tähänkin mennessä parantanut oloani viluisena, se nyt vain toimii minun kehossani, ja aion sitä kitata vastedeskin. Well, maybe in your body, but... En jaksa väitellä bioflavonoideista ja läntisistä sitruunakäsityksistä, jotka saattavat olla ihan höpöjä myös. Mutta olen melko varma siitä, etteivät sitruunadrinksuni minua myöskään mitenkään vahingoita. Tänään sitten kun ostan appelsiineja, jotka ovat oikeasti mandariineja, niitä vain kutsutaan täällä appelsiineiksi, Girish, joka on tullut jouluvieraaksemme, puuttuu kauhistuneena asiain kulkuun. Ei, et sinä saa syödä appelsiineja, yskä vain pahenee niistä! Miksi, kysyn. Se pahenee! Kaikkihan sen tietävät! (No, niin kyllä täällä näyttävätkin tietävän...)

Asiaa on tietysti selvitettävä. Joillain ayurvedasivuilla suositellaan kuumennettua sitruunaa kyllä, mutta viimein törmään johonkin, joka saattaa selittää kauhistuksen: ayurvedassa ajatellaan lähteen mukaan yskän liittyvän kylmettymiseen, ja kehoa kylmettävät hedelmät ja vihannekset pahentavat tämän logiikan mukaan yskää entisestään. Yksi annetuista kylmetyshedelmien esimerkeistä on appelsiini.

Girish tosiaan saapuu vieraaksemme. Hän epäilee, ettei busseja ehkä joulupäivänä kulje, mutta jotain kautta hän luovii Panajista ensin Mapusaan ja sieltä tänne. Bussia, liftiä, kyselyitä. Ja sitten hän on täällä pienine muovikasseineen ja haluaa lahjoittaa meille valokopioita Karnatakan maakunnan (vai olisiko osavaltio oikeampi termi?) temppelien kartoista. Etsimme kylänraitilla kopiokonetta. Siinä matkalla Girish yrittää kieltää minua ostamasta kylmettäviä appelsiineja ja ananasta, enkä tottele. Hän määrää myös minulle yskänlääkkeeksi kurkun kiehuvalla mustasuolavedellä kurlaamista ja ostattaa pussillisen mustasuolaa vaatimalla sitä hedelmäkauppiaalta, joka äkkiä korottaakin laskua kymmenen rupiaa ja antaa hedelmien kanssa mustasuolapussillisen. Girish myös määrää kopiopajaa (jonka varsin valheellinen nimi on Speedy Corner; miten kolmen kopion ottamiseen voikin mennä yli vartti?) antamaan vaihtorahat kopiomaksusta Vicksin kurkkupastilleina. Yritän sanoa väliin, että on mulla nämä antibiootitkin, mutta Girish tuhahtaa: Antibiootit! Nämä ovat luonnollisia lääkkeitä! Minun on vaikeaa ajatella yksittäispakattuja ylikansallisia kurkkupastilleja luonnonlääkkeinä, mutta en halua kiistellä, onhan sentään joulupäivä, ja Girish on halunnut juhlistaa sitä vierailemalla luonamme.

Kopiohässäkän jälkeen istumme hetken hotellin yläterassilla. Aurinko painuu Arabianmereen, trancen takana kaskaat sirraavat Ashwemin kukkulalla. Tilaan inkiväärisitruunahaudukkeen ja Girish koettaa suostutella minua ottamaan sen sijaan pyhäbasilikateetä. Juomme sitä kyllä joka päivä, selittää Fauni - se on totta, keitämme sitä huoneessa vedenkeittimellä - ja pidämme päämme taas kerran. No, huokaa Girish, olkoon sitten. Ja tilaa itselleen pyhäbasilikateen maidolla. Ja ryystää sen tassilta mummojen tapaan. Siitä onkin aikaa, kun olen nähnyt kenenkään nauttivan juomaansa noin.

Juttelemme taas Girishin elämästä, ja paljastuu uusia asioita, kuten että hän on kääntynyt hindusta kristityksi voittaakseen masennuksen. Jutustelu saa surullisia sävyjä Girishin selittäessä, että olisi parempi olla kuollut kuin masentunut Intiassa. Koska häntä inhotaan työpaikalla hänen hitautensa ja migreeniensä takia, ja kaikki vaan haluavat hyötyä ja käyttää hyväksi, kun joku on köyhä ja ujo ja kohtelias. Tajuan äkkiä, miten yksinäinen hänen täytyy olla. Täällä hän on joulupäivänä, liftannut tuntikausia maanteillä päästääkseen viettämään laatuaikaa kanssamme, ja mitä se laatuaika on? Sitä että juomme yhdessä kupposet teetä ja juttelemme ystävällisessä hengessä. Ja sitten hänen on mentävä takaisin, koska pimenee. On hänen uskonsa mukainen vuoden suurin juhla, ja hän tuntuu riemastuneelta siitä, että saa viettää sen kanssamme, vaikka oikeastaan emme taida ymmärtää toisiamme kovinkaan monessa asiassa. Girishiä tympii esimerkiksi se, että pidämme eläimistä ja haluamme pysähtyä katsomaan niitä. Ja häntä hämmentää se, miten olemme eronneet kirkosta vaikka meillä onkin "kristillinen kasvatus". (En viitsi mainita äidin uskovan karman lakiin ja jälleensyntymään tai isän miettivän vakavissaan von Dänikenin ufoteorioita.) Meitä taas vähän häiritsee hänen päällepuskevuutensa hedelmien ostamisessa ja flunssan hoidossa. No, mutta siinä nyt kuitenkin oleskelemme kattoterassin patjoilla ja koetamme kuulostella toisiamme.

Vielä surullisemmaksi tulee, kun Girish alkaa puhua nigerialaisista ihmeparantajista, joita pääsisi katsomaan, jos olisi 500 dollaria maksaa; parantaja on ottanut häneen henkilökohtaisesti yhteyttä sähköpostilla. Fauni varovasti koettaa sanoa mutkan kautta, että hänkin on joskus saanut nigerialaiskirjeitä, mutta ne ovat olleet semmoisia massapostituksia, ei nyt siis tämä sama pastori-parantaja, mutta että kaikkea sitä kyllä sieltä Afrikasta tulee. Niin, sanoo Girish, kristityissäkin on paljon huijareita. Hän on kiertänyt Intiassa vaikka mitkä lahkot ja parantajat ja tavannut jos jonkinmoista silmänkääntäjää. Mutta nämä nigerialaiset, pyhä henki on heissä aidosti ja he vain ottavat sairauden pois. Siihen on vaikeaa sanoa mitään. Jos toisella on ollut vaikeaa masennusta ja se on hänen mukaansa tullut hallittavammaksi ja keveämmäksi kääntymisen ja rukousten kautta ja ihmeparantajakerjuukirjeet antavat hänelle toivoa, mitä ihmettä tuollaisessa tilanteessa pitäisi sanoa? No, onneksi Girishillä ei ole rahoja, jotka häneltä voitaisiin huijata. Niinpä vain ynähtelemme epämääräisesti.

Sitten äkisti Girish nousee, hänen on nyt mentävä. Mutta hän vaikuttaa jotenkin hullantuneen ilahtuneelta joulupäivästä, jolloin oli seuraa ja jännittävä retki. Vielä portaiden yläpäästä hän kääntyy huiskuttamaan hyvää joulua ja toivottavasti-vielä-nähdään-joskus.

Istumme vielä hyvän tovin hämärtyvällä terassilla. Eriväriset lasimosaiikkilamput syttyvät, hyttyset alkavat kiertää lämmintä ihoa nälkäisinä. Kyläraitille lappaa yhä lisää väkeä erilaisissa seurueissa. Luvassa on useita erilaisia bileitä läpi yön rannalla ja kukkuloilla. Olimme kuvitelleet Girishin jäävän vielä illalliselle kanssamme, mutta hänen olikin jo lähdettävä, koska tapaninpäivänä on normaalisti töitä ja työmatka on pitkä, eli on herättävä aikaisin ja sikäli käytävä yöpuulle niinikään aikaisin. Ja kyyti on epävarma, kotimatkaan saattaa tuhraantua aikaa. Vasta myöhemmin tulen ajatelleeksi, että olisimmehan voineet toki kustantaa hänelle taksin kotiin.

Keskustelun jälkeen poden vielä pitkään huimausta siitä, miten hyväosaisia me olemmekaan. Sitä ei aina muista. Jotenkin sitä helposti ajautuu samastumaan sukupuuttoon kuoleviin lajeihin ja laivanpotkurien äänten hämäämiin valaisiin ja kapisiin kulkukoiriin ja kissoihin, joiden toinen silmä märkii, eikä siinä sivussa ollenkaan muista, miten paljon ympärillä on ihmisiä, jotka välittävät, ja vielä semmoinen yhteiskuntakin, jonka tukiverkko on paikallista tukiverkkoa huomattavasti tiheämpi. Tuntuu jotenkin hyytävältä, että saa olla onnellinen sellaisesta, kun on niin monia, joilla ei ole melkein mitään.

Nisse-blogga

Jaaha, se siitä joulusta sitten! Nimittäin valtava kolmen kilon piparkakkutalo voi kuin ilmapommitusten jäljiltä ja skypejoululaulut on laulettu jo ties monetta kertaa eilen illalla. Lauloimme myös konkaniksi, jotta sitten Goalla voisi tarpeen tullen tunnistaa, että joo, ne laulavat nyt jouluyö, juhlayön paikallisella kielellä. Siellähän on kieliä vaikka kissoille jakaa. Lähtöön alle viikko, halattu monet ystävät ja luvattu pitää itsestä huoli.

Viime viikolla jouduin taas perumaan hierontoja, koska terveyteni reistaa pahemman kerran. Hiivalääkkeen karmeuksien jälkeen sairastuin vatsatautiin ja sen päälle epämääräiseen vilutteluun, joka viime yönä skypejoululaulun jälkeen kasvoi täysmittaiseksi röhäksi. Kittaan inkivääriteetä ja sullon ruumiinaukkoihini maitohappokapseleita ja suunnittelen pummaavani äidiltä duactia, jos nenähuuhtelukannu ei riitä pitämään röörejä avonaisina lentoihin saakka.

Kun äiti kysyi perjantaiaamuna, mitä haluan joululahjaksi, hämäännyin pahan kerran. En mitään, sanoin, minulla on ihan kaikkea mitä tarvitsen. En oikeasti tarvitse mitään. Äiti ei ymmärrä sitä. No okei, olisin silloin tarvinnut pahoinvoinnin aaltojen loppumista, mutta sitä ei kukaan taida voida antaa lahjaksi tai muutenkaan. Tietysti voisin haluta myös lisää kärsivällisyyttä, zeniä ja maltillista viisautta ja rohkeutta, mutta miten sellaiset paketoidaan? Sitä paitsi äiti on epäilemättä tehnyt jo parhaansa kaiken mahdollisen elämänviisautensa välittämiseksi. Ja minua vaan oksetti ja kuvotti. Pahoinvointi kasvoi lpg-hoidon loppua kohden niin voimakkaaksi, että pelkäsin oksentavani äidin päälle. En sitten kuitenkaan tehnyt niin, mutta jokseenkin täysimittainen delhi belly se silti oli, ja paheni perjantaina tunti tunnilta. Ehdin jo pelätä senkin läpi, että entä jos se ei mene ohi ja joudun skypejoululaulukarantenoimaan itseni omaan huoneeseeni ja kuuntelemaan oven läpi, miten muut helkyttelevät sulosäveliä isossa huoneessamme, lohikäärmematolla istuen. Onneksi mahataudit ovat kuitenkin nopeita ja sain siten joulun täksikin vuodeksi.

Nyt on aika onnellinen olo alkaneesta röhästä huolimatta. Pitää vielä tiskata yksi koneellinen ja sitten kaikki alkaa taas näyttää siistiltä. Faunin vanhemmat tulevat kommuuniin kylään ja syövät kanssamme. Taidan valmistaa kurpitsarisoton ja toivoa, ettei siihen tuleva vuohenfeta ihan älyttömästi pistä limojani liikkeelle. Faunin äidille on näet luvattu puolentoista tunnin hieronta. Kai se on muinainen äitienpäivälahja, joka nyt viimein saadaan toteutumaan. Kunhan nyt vain pysyisin sen verran koossa, etten tartuta. Pitää ottaa nenäliinat viereen ja käsidesi ja desinfioida kädet aina sen jälkeen jos on yskinyt. Erityistä nuhaa minulla ei ole, mutta keuhkoista nousee sitkeitä möykkyjä. Toistaiseksi ne ovat kuitenkin värittömiä eivätkä vihreitä hiiriä.

Vähän aavistelinkin, että näin tässä saattaa käydä, kun lähtee vasta joulukuun puolivälissä. Että ehtii sitä ennen jo alkaa keskitalven ja pimentyvän sairastelunsa, joka on yhtä varma merkki vuodenkierrosta kuin leskenlehdet ja mustarastaan tyyyiii ja potkuroiden jitterbug waltzin tahtiin lehmuksista alas kurvailevat siemenet peryksineen. (Paitsi silloin kun on juuri eronnut, silloin ei pysty sairastumaan. Silloin ei ole sellaiseen voimia ja keho tietää sen.) (En oikeastaan haluaisi missään nimessä ajatella juurieronneisuutta mitenkään huonona tilana; monessa suhteessa arvostan sitä ainakin yhtä paljon kuin suhteessa elämistä. Pidän sen tilan merkitysten avoimuudesta ja muutoksesta, jonka oikein tuntee kohisevan kaikilla luukalvoilla. Siitä riemusta ja uhmasta, joka versoo tietoisuudesta, että on itse kannateltava itsensä täysin, ja hämmästyksestä, miten helppoa se onkaan verrattuna elämään toisen kanssa, yritykseen sovittautua ja sovitella, ymmärtää ja neuvotella minimiharmillisia käytäntöjä. Se on äärimmäisen älyllisesti aktiivista aikaa ja hyvä kohta pohtia moraalia. Ei voi ainakaan syyttää ketään toista omista ailahduksistaan. Sellainen tekee äärettömän hyvää.) (Jos olisin perfektionisti tai suosisin perfektionismia itsessäni, tunkisin varmaan itseni tuohon tilaan kerta toisensa jälkeen. Mutta ehei, en erityisemmin tahdo tukea perfektionismia itsessäni. Yksi päivä kävin mielenkiintoisen keskustelun siitä, onko hyvä aina yrittää parhaansa. Toinen oli sitä mieltä, että on aina ja kaikille ja kaikkialla, ja itse kyseenalaistin tämän jyrkästi: sellaiset tavoitteet tuntuu järkevältä suhteuttaa dispositioihin yrittää liikaa ja väsyttää itsensä siinä sivussa vs. tehdä kaikki vähän sinne päin ja asiaan keskittymättä. Jos oma suhtautuminen on useimmiten jälkimmäisen kaltaista, mikäs siinä, parhaansa yrittäminen voi olla hyvä tavoitteen muotoilu, mutta minun on esimerkiksi järkevämpää suhteuttaa kunkin tekemisen olennaisuus ja merkittävyys elämäni kokonaisuuteen ja kokonaistavoitteisiin sen sijaan, että nielaisin tuosta noin vain tekemisen sisäiset arvohierarkiat ja kameleontiutuisin toteuttamaan niitä omasta hyvinvoinnistani välittämättä. Kun muistutan itseäni siitä, että tämä on nyt työtehtävä, tästä maksetaan tämän verran ja työn arvotkin ovat vähän ristiriidassa omien elämänarvojeni kanssa, minun on paljon helpompi olla kantamatta työn ongelmia vapaa-aikaani ja kuormittamaan läheissuhteitani, samoin on paljon helpompi hyväksyä se, että saattaa olla, että epäonnistun joissain osatavoitteista. Ne eivät aina kaikki ole hallittavissa tai vaikka olisivatkin, niiden kontrolloinnin pyrkimykset eivät aina tarkoita kovinkaan järkevää omien rajojen asettamista.)

No niin, ajattelin kirjoittaa lyhyesti.

Nyt on alettava järjestellä, että ehtii vähän lepäämäänkin. Töitä onkin tämän päivän lisäksi perjantaihin saakka. Perjantai on vapaata, lauantaina pitkä työpäivä, sunnuntaina aamulla lento. Haluaisin röhän katoavan, mutta ei kai auta kuin sietää sitä tässä ja nyt.

Helppo hengittää

Tuntuu oudolta, kun äkisti hengittäminen lakkaa sattumasta. Näkymätön demonityömies on ottanut raspinsa ja muuttanut muualle. Se ei kuitenkaan käy sulavasti.

Lähtöaamuna, mikä tarkoittaa aatonaattoa, herään kuuden pintaan jännittyneenä ja haluan kaiken olevan pian valmista. Eihän sitä ikinä voi tietää. Kun viimein saan Vompsun heräämään, asiat alkavat edistyä. Laukut pakkaantuvat hitaasti, mutta varmasti. Ensin pakataan, sitten vasta siivotaan kämppä kissojen hoitajaa varten, päätämme. Ehdin sentään pedata sänkyyn uudet lakanat. Fauni pitää töistä etäpäivää, joten vaihdamme tietoja ja pakkausinformaatiota tuon tuosta, juoksemme rapussa sukkasilteen kahden kerroksen väliä.

Erään kerran, kun menen ylös, Fauni näyttää puhelinta, johon on tullut varausvahvistukset lentoyhtiöltä. Lähtönne AY sitä ja tätä, päivämäärä, aika kuusitoista viisikymmentä, uusi arvioitu lähtöaika yhdeksäntoista kolmekymmentä. Mitä tämä uusi lähtöaika tarkoittaa, kysyn. Tarkoittaako tämä, että meidän kone lähteekin vasta yhdeksäntoista kolmekymmentä, ja jos tarkoittaa, miten ihmeessä me ehdimme jatkolennolle? Katsomme lentokentän sivuilta, siellä näkyy, ettei lento olisi myöhästymässä. Huokaisen helpotuksesta ja menen kotiin. Jotakin ne nyt sekoilevat, mutta miksi ihmeessä.

Sitten kuuluu koputus ja Fauni laukkaa sisään keskeyttämään meidän pakkauspuuhamme. Lento tosiaan lähteekin myöhemmin, nyt se on jo lentokentäkin sivuilla. Me myöhästymme siis jatkolennolta, ja liekö lainkaan pääsemme aatonaattona Lissaboniin... äkkiä pakkauksesta katoaa puhti. Aikaahan on vaikka kuinka. Syömme palat marjapiirakkaa ja mietimme, miten meidän nyt käy. Lohdutan itseäni höpöttämällä ääneen, kuinka meillä nyt ainakin on aikaa mennä vaikka ulos syömään ennen lähtöä, ettei tarvitse nähdä nälkää kentällä ja koneessa. Sitä paitsi asia on hoidossa - Fauni on ottanut tehtäväkseen soittaa lentoyhtiöön ja vaihtaa jatkoyhteytemme.

Äkkiä näennäinen rauha keskeytyy, kun Fauni tölväisee uudestaan ovelle silmät päässä maanisesti harottaen. Lentoyhtiöstä on sanottu, että uusia jatkopaikkoja ei pystytä järjestämään. Joko otamme rahat takaisin ja emme pääse Lissaboniin kuin kenties päiviä myöhemmin tai sitten meidän on ehdittävä koneeseen, joka lähtee puoli kaksi Helsinki-Vantaalta. Kello on tässä vaiheessa muutaman minuutin yli kaksitoista. Tietysti tartumme mahdollisuuteen. Uneliaisuus sulaa pois, juoksen kaarevaa kujaa viemään ystävälle avaimen, tiedän muiden koettavan soittaa taksia ja tavoittelevan myös muita matkaseuralaisia, jotka ovat tulossa samalla varauksella. Emme ehdi siivota, tiskata, ei mitään, loput tavarat unohtuvat pakaaseista, yhtäkkiä istumme taksissa, joka möyrii Vallilan läpi kohti moottoritien alkua. Katson taksin digitaalikellon numeroita. On siinä ja siinä, ehdimmekö, ja yksi seurueen jäsenistä ei vastaa puhelimeensa, joten hänelle ei saada edes tietoa siitä, että hänen pitäisi istua taksissa kohti lentokenttää. Hän soittaa vasta taksimatkan loppumetreillä, ja päättää yrittää, josko kuitenkin kerkiäisi mahdottoman taipaleen yli koneeseen yhdessä meidän kanssamme.

Kentälläkin kaikki tuntuu vielä epämääräiseltä. Check-in-automaatit eivät tunnista passejamme, joten on jonotettava. Onneksi taulusta näkyy, että lentomme lähtee yli tunnin myöhässä, eli taksissa yksin matkaava ystäväkin ehtinee koneeseen, ja me ainakin ehdimme. Matkalaukkuhihnat ovat rikki, matkalaukut kootaan vain suureksi rykelmäksi, joka kai jotenkin siirtyy koneeseen ja Tukholmassa koneesta toiseen. Kaikki ehtivät koneeseen, mutta koska olemme vaihtaneet lentoa, meille ei saada ensin tulostettua istumapaikkoja koneeseen. Joitakin paikkoja kuitenkin löytyy, ei kai lentokoneessa seisten voisikaan matkustaa. Sitten olemme äkkiä Arlandassa, ja käy selväksi, että olemme syöneet aivan liian vähän, kaksi palaa marjapiirakkaa, kello on jo puoli neljä Suomen aikaa, kukaan ei muistanut tilata koneeseen maidotonta kasvisruokaa. Ja meillä on aikaa. Eikä Arlandasta oikein löydy mistään ruokaa, jota pystyisin syömään. Onneksi yhdessä kahvilassa sentään on japanilainen kevätsalaatti, jossa on vain kasviksia ja merilevää. Se on aika kevyttä ruokaa, mutta parempi kuin ei mitään. On jotenkin käsittämätöntä, ettei tuollaisessa suuressa terminaalissa, jossa on monia kahviloita, ole missään tarjolla täyttämättömiä sämpylöitä, joita ei olisi tuhrittu voilla tai voiseoksilla, juustoilla ja makkaroilla.

Tässä vaiheessa väsymys, nälkä, flunssa, ilmastoidut tilat ja lentokoneen aiheuttamat paineenvaihtelut kostautuvat kauheina kipuina hengitettäessä ja puhuttaessa. Napsin särkylääkettä ja ihmettelen, mitä tästä oikein tulee, seuraava lento vielä edessä. Laitan nenäsuihketta, jotta röörit pysyisivät auki, ja sen seurauksena nenästä alkaa valua verta.

Toisesta lennosta en muista enää paljoakaan. Jotenkin sekin sujuu. Kun laskeudumme Lissaboniin, on yö. Kello on Suomen aikaa ehkä kaksi yöllä, olen ollut valveilla kuudesta saakka ja syönyt pari palaa leipää, salaatin, koneessa vähän pastaa ja hedelmäsalaattia ja suklaata ja sitten ne kaksi palaa marjapiirakkaa. On nälkä, itkettää. Mutta on lämmin. Äkisti hengittäminen ei satu samalla tavalla. Ilma on kosteaa ja seitsemäntoista-asteista. Taksi ei tunnista osoitettamme, mutta heittää meidät Alfamaan näköalapaikalle, ja lähdemme siitä seuraamaan raitiovaunukiskoja oikeaan suuntaan - onneksi raitiovaunupysäkeillä on linjan pysäkkilistaus, niin on helppoa päätellä, kumpaan suuntaan kannattaa paarustaa. Ja kämppä on ihana, kaksikerroksinen pieni mökki! Sen ulkopuolella on suuri, lehtevä puu, luultavasti jakaranda. Raitiovaunu laulaa ikkunoiden alla mutkassa, pienen aukion kivet kiiltelevät kosteina, jouluvalot vilkkuvat yössä.

Jouluaaton olo on vielä vaikea ja kivulloinen, mutta nyt alan tunnistaa taas itseni, vaikka minua edelleen palelee oikeastaan koko ajan. (Muita ei palele, vaikka heillä on paljon kevyemmät vaatteet, joten tämä paleleminen taitaa johtua taas jostain hämärästä henkilökohtaisesta outoudesta.) Syömme jouluateriaksi kauppahallista ostettua myskikurpitsaa, uunipolentaa, retiisinnaateista tehtyä kastiketta ja valtavaa kreikkalaista salaattia. Jälkiruoaksi on azorilainen ananas. Joulupäivän ruokiin kuuluvat puolestaan paikallinen kuninkaiden kakku, bolo rei, uuniomenat ja -päärynät, afrikkalainen papupata, jonka keitämme jännittävistä kongolaisista irtopavuista, maissikuskusia ja hyvää leipää. Tänään on luvassa pastaa valkosipulisessa ja lehtipersiljasta kirjavassa tomaatti-herkkusienikastikkeessa... täällä on ihania ruoka-aineksia. Varmasti pitää käydä syömässä ulkonakin, mutta on vaikeaa olla hyökkäämättä kokkaamaan, kun näkee pitkästä aikaa meheviä, tummanvihreitä lehtivihanneksia, pulleita kovia kurpitsoita, rapeita ja tuoreita kaaleja, lajikkeeltaan tuntemattomia, erikoisen muotoisia ja värisiä kuivapapuja. Kokkaamisessa on sekin hyvä puoli, ettei sitten joudu tiskivuoroon. Paikallinen tiskiaine on näet hajustettua ja tehnee ihottumaa käsiin.

Meidän viisihenkinen seurueemme tuhoaa näemmä vuorokaudessa kolme desiä oliiviöljyä, pari desiä hunajaa, muutaman litran tomaattisosetta, puoli kiloa kuivia papuja, muutaman valtavan leivänlohkareen, useita vuohen tuorejuustoja, kaksi suurta salaatinpäätä, ison pussin paprikoita, koko joukon tomaatteja ja kurkkuja, tuorechilejä, useita kiloja hedelmiä, puoli pakettia espressokahvia, useita litroja soijamaitoa, pari litraa skumppaa ja pari litraa viiniä... Kun käymme torilla ja kaupassa, ei voi kuin hämmästellä hintatasoa: maksamme valtavista ruokakasseista sen verran kuin Suomessa maksaisimme pelkästään niihin piilotetuista skumppa- ja viinipulloista.

Tänään viimeinen matkaseurueen jäsen saapuu Lissaboniin, kuinkahan paljon me SITTEN tuhoamme?

Täällä on ihanaa, muistinko kertoa jo? Kapeat kujat kiemurtelevat kukkuloita ylös ja alas, taloja on päällystetty kaakelein, palatsien vieressä saattaa tönöttää purkukuntoinen hökkeli, laihoihin kissoihin törmää siellä sun täällä, onneksi nukun eilen yöunia jo kun toiset löytävät auton kuolettavasti vammautuneeksi tönäisemän kissan, joka kouristelee tuskissaan, kunnes he saavat viittilöityä toisen auton ajamaan sen yli ja päättämään sen tuskat. Linnan rintavarustuksilla - sana, jolle nauramme useita kertoja - tönöttävät vanhat oliivipuut, löydän kaksi kaupunkiaukiota ja yhden kadunpätkän, jotka muistan kolmentoista vuoden takaa. Jouluaattona aurinkokin paistaa meille hetken, ja joudumme kuoriutumaan takeista ja villapaidoista ja raahaamaan noita lämpövaatteita käsissämme valtavien ruokakuormien lisäksi. Enimmäkseen kuitenkin sumuaa ja sataa hennosti. Toistaiseksi suurin osa ravintoloista, baareista ja kaupoista on ollut kiinni, onhan joulunpyhien aika, mutta tänään asianlaidan pitäisi muuttua.

Ja todentotta, on jo hieman vilkkaampaa: kadulta kuuluu raitiovaunujen lisäksi kadunlakaisijan luudan päättäväinen suhahtelu. Vaikkei kello ole kahdeksaakaan.

Vilinää ja melskettä

Paperinen joulukalenteri, joka aluksi näytti niin kovin kauniilta ja rauhaisalta, alkaa saada ikäviä piirteitä. (Enkä nyt tarkoita sitä, miten harmaa repi siitä kulman irti ja avasi kynnellä jouluaaton luukun ikään kuin uhkaillaseen, mitä SITTEN tapahtuu, kun lähdemme Lissaboniin ja kissat jäävät kotiin hoitajan kanssa... joskus harmaa osuu niin oikeaan, että hämmentyy ja joutuu oikein jankkaamaan itselleen, ettei se mitenkään voi olla tarkoitus, että se on sattuma ja vahinko vain, että se tuolla lailla berserköi juuri oikean esineen tai päivän säpäleiksi. Eilen opin senkin, että portugaliksi sanotaan "huono" maukaisemalla oikein klassiseen tyyliin. Olin tikahtua nauruun - harmaa ja pieni pannumyssykissa ovat siis aina vastanneet kysymykseeni, mitä kuuluu, närkästyneellä portugalilla, että huonoa kuuluu - vihje vihje, ymmärrä jo laittaa latzia pöytään - ja jääneet ymmärtämättömiksi.) Lumisesta metsäaukiosta, jolla tonttu koristaa kuustaa ja kettu hiihtää, alkaa tapahtua yhä enemmän. Pieni jänis heiluttaa päivän luukussa kansallisvaltion symbolia. Jänis! (Jostain syystä se tuntuu pahemmalta kuin se, että eläin hiihtää. Hiihtäminen ei ole vissiin päässäni yhtä poliittisesti latautunutta kuin kansallisvaltioaate.) Ja ylipäänsä luukuista paljastuu, miten metsäaukion rauha vähä vähältä hälvenee.

Ehkä kalenteri on suunnattu lapsille. Joillekin geneerisille lapsille, jotka rakastavat vilinää, melskettä, helinää, helskettä, kuten siinä laulussa, joka etenee hengästyttävään tahtiin. Pidän siitä laulusta mutten muista erityisemmin pitäneeni vilinästä ja melskeestä lapsenakaan. Ja tietysti tänä vuonna tämä melskeen kammoaminen korostuu eritoten, kun joudun melskeen keskelle täydeksi työajaksi joka viikko. (Oikeastaan viime viikolla parhaita hetkiä koulussa oli tentti - silloin kaikki olivat hetken ihan hiljaa. Ehkä siksi pidänkin tenteistä? En ole aiemmin tullut ajatelleeksi tätä, mutta siinä voisi olla itua.) Siten minuun iskee aamulla semmoinen olo, että oikeastaan en haluaisi avata paperikalenterista enää yhtään luukkua. Tai että ainakin joulukalentereita pitäisi olla kahdenlaisia. Sellaisia, joissa melske lisääntyy, ja sellaisia, joissa hämäränhyssy painuu yhä tiukemmin ympärille, ihan kuten (toivottavasti) oikeastikin käy.

Tuntuu kauhean vapauttavalta ja hyvältä, ettei tänä jouluna tarvitse käydä vanhempien kanssa niitä samoja keskusteluita kuin ennen. Ei tarvitse korostaa, että älkää nyt hyvät ihmiset ostako lahjoja, kun meillä on jo kaikkea, mitä tarvitsemme. (Ja silti ne ostavat aina.) Eikä tarvitse kuunnella äidin vuodatusta siitä, miten kauhean kiirettä on pitänyt, kun on täytynyt tehdä ziljoona ruokaa - siitä huolimatta, että kaikki ovat jo kymmenen vuotta ilmoittaneet tiukasti, ettei asiaan tarvitse sillä lailla kilahtaa, että voimme varsin mainiosti syödä vaikka kasvissosekeittoa, jos sillä tavalla äiti voisi olla stressaamatta ja valvomatta muutamaa edellistä yötä. Silloin kun äiti on ollut sairas jollakin tavalla, häntä on yritetty estellä tarmokkaammin, ja se on onnistunut sen aikaa, kun isä pysyy hereillä. Mutta isä menee nukkumaan jo kymmenen aikaan ja äiti valvoo vähintään kolmeen, neljään. Niinpä kun isä sammahtaa sänkyyn, äiti hyökkää keittiöön kokkaamaan salaa, kun häntä ei kerran muuten päästetä. Parhaimmassa tapauksessa hän ei sitten ole nukkunut lainkaan, ja tietäähän sen, mitä se teettää mielialalle ja parantumisprosesseille. Ja kuten olettaa saattaa, äiti tietää aivan hyvin tämän kuvion itsekin ja lupaa joka vuosi, ettei ala stressata, mutta toisinhan siinä käy. Tänä vuonna joulun kärsimysnäytelmää ei onneksi tarvitse todistaa, koska pakenemme ulkomaille.

Yllättäen äiti sanoo, että sehän kuulostaa mukavalta. Että hänkin on usein haaveillut, että voisi viettää joulun vaikka jossakin kylpylässä, missä ei tarvitsisi panna rikkaa ristiin.

Yhtä asiaa en vain ymmärrä: miksi se ei onnistuisi kotosallakin?

Tai siis, jollakin tasolla toki ymmärrän. Minullakin on omat kuvioni, jotka saattaa olla vaikea katkaista. Yksi on tuo sama juhlatohottaminen, jossa jokin kumma suuruudenhulluus saa minut valtaansa. Eihän voi millään riittää, että ystäville on tarjolla vain yksi kakku tai yksi salaatti! Ja sitten ruokaa tahtoo jäädä yli. Tosin viime aikoina olen menestyksekkäästi kampittanut tätä kestitsemismaniaa, mutta sen sivutuotteena jää usein tyhjä olo, jonkinlainen lievä pettymys siitä, että tarjolla on sitten vähän mitä sattuu ja ostotavaraakin. Se tuntuu taitojen haaskaamiselta, kun en näemmä kuitenkaan osaa olla sosiaalinen samalla pontevuudella, jolla osaan suunnitella ja toteuttaa gargantualaisia ruokalistoja. Ehkä olen jotenkin jäsentänyt asian niin, että kun en kerran ole sillä lailla viehättävä suurissa seurueissa, voin niissä osoittaa ystävällismielisyyttäni tekemällä suuret kasat hekumallista ruokaa. Hmm. No, nyt se saa luvan muuttua, aion tottua onttoon oloon. Vasta siihen totuttuani saan palata kestitsemiseen, ja jos palaan, se tapahtuu, koska tahdon niin, ei siksi, että minulla on pakkomielle asiasta.

Tuntuu kummalta, että äiti toteuttaa tuota pakkomiellettä perheen kanssa. Ehkä se osoittaa, miten eri lailla jäsennämme perheen. Äidille perhe on ehkä vähän samalla tavalla uhkaava ja vaativa kuin minulle ystävien joukko. (En nyt tarkoita, että ihmiset oikeasti uhkaisivat tai vaatisivat, ymmärrän kyllä, että ne vaatimukset ovat omassa mielessäni. Mutta olen kauhean epävarma siitä, voiko minusta pitää.) Minulle taas perhe kaikessa ahdistavuudessaan ja raivostuttavuudessaan on kuitenkin se yksikkö, josta en ole erityisemmin huolissani. Tiedän varsin hyvin, että vanhempani rakastavat minua, vaikka tekisin mitä. Samoin sisko. Me olemme vain taittaneet niin pitkän matkan yhdessä. Emme suhtaudu toisiimme erityisen pehmeästi ja empatia on usein tosi vaikeaa, mutta jonkinlainen hyväksyntä on aina olemassa.

(Olisi jännittävää saada elää edes päivä sellaista elämää, jossa perhe voisi tarjota perushyväksynnän lisäksi myös empatiaa. Olen vieraillut sellaisissakin kodeissa, joissa se näyttäisi toteutuvan, vaikka tietysti pinnalta käsin on paha mennä vannomaan. Onnelliset ne, jotka saavat kasvaa sellaisessa ympäristössä! Heille ei varmaan tulisi mieleenkään solmia ystävyys- ja rakkaussuhteita heitä huonosti kohtelevien ihmisten kanssa. Meidän muiden taas on opittava se kantapään kautta: se, että saa valita seuransa ja ettei ole järkevää hakeutua seuraan, jossa ei saa tukea eikä ymmärrystä vaan enimmäkseen moitteita ja kehotuksia tehdä sitä ja tätä. Että se ei vielä riitä, että jonkun kanssa rakastetaan toisiamme tai pidetään tai pidetään kiinni toisistamme: että on oltava myös keskusteluyhteys, hyväntahtoisuutta, molemminpuolista tietoista ponnistelua kohti toisen ymmärtämistä hänen omista lähtökohdistaan.)

Kaikkea sitä voikin sävähtää läpi mielen, kun katselee yhtä pahvista joulukalenteria. Ja kun silmät liikkuvat yli huoneen, sen monien esineiden, mitä kaikkea muutakin tulee mieleen.

Mutta nyt en mene siihen - toteanpa vain lyhyesti, että haluaisin joulukalenterin, joka etenisi samalla tavalla kuin pimentyvä ajanjaksokin. Että kalenterin kuvassa olisi pikkujoulueläimiä, laulavia eläimiä, glögikahvilaeläimiä, kaikkia kissanristiäisiä ja näkemisiä, ja että jokaisen luukun aukaisemisella niiden takaa aukeaisi helpottava, pelkistetty eleettömyys. Uni, metsä, lepo, hämärä, torkut päiväpeiton alla. Että kun kalenteri riittävästi etenisi ja luukut olisi varovasti ratkottu katkoviivoja pitkin, jäljellä olisi enää luminen metsä ja ehkä jonkin eläimen jäljet lumen halki, ja voisi astua kuvaan ja umpihumpsia jälkiä pitkin syvemmälle hiljaisuuteen ja hämmästyä sitä, miten puiden takana lumi olisikin sulanut ja aurinko kurkistaisi ikivihreiden pensaiden takaa ja hyasintit kohoaisivat metsänpohjasta sellaisina kuin ne kohoavat maasta, kun niitä ei ole varta vasten lannoitettu tiettyä juhlasesonkia varten - paljon hennompina, vähäkukkaisempina ja jotenkin tunnistettavammin kasvin oloisina, mutta yhtäkaikkisesti aivan yhtä tuoksuvina.

Naapuruusjoulukalenteri

Kun matkaamme yhdessä Turussa, tulee kuin huomaamatta keksittyä naapuruusjoulukalenteri. Se toimii siten, että aamuisin, kun naapuri käydään herättämässä ja varmistamassa, että hän tosiaan on lähdössä töihin - minua ei ole yhtä helppo sammuttaa eikä ainakaan torkuttaa kuin puhelimen herätyskelloa - annetaan samalla parittoman sukan sisällä aamuyllätysasia.

Tänä aamuna sekä naapuri että minä unohdamme asian. Mutta muistamme sen jo päivän kuluessa, ja nyt sukka on meidän huushollimme puolelta täysi ja valmiina! Ja koska huomisaamu tulee pian, on kai alettava täyttää jo huomisenkin sukkaa.

Jännittävää. Sukan sisällä voi olla melkein mitä vain. Irtileikattu murtomiehen pää. Pieni kirjanen. Käsinkirjoitettu runo. Piirustus. Lappu, jossa lukee PÖÖÖ. Toinen pariton sukka... tai jonkin naapurin parittoman sukan kadonnut puolisko.

Oikeastaan pitäisi varmaan puhua matkakalenterista, koska ei kukaan meistä ole kristitty. Mutta toisaalta, miten tontut liittyvät matkustamiseen?

Piparkakkueläimet

Halu leipoa piparkakkuja tulee yllättäen ja kuin tyhjästä. Harkitsen ensin hetken piparkakkutalon tekemistä kylmiltään, tai ehkä piparkakkualpakkatallin, talot ovat alpakkatalleihin verrattuina vähän tylsän kuuloisia, mutta sitten käyn miettimään, jaksaisiko ensimmäistä piparileipomusta kuitenkaan säästää skypejoululauluun saakka. Kysyn asiaa Fauniltakin, ja hän arvelee, että ei. Se kuulostaa järkevältä arviolta. Skypejoululauluun on kuitenkin vielä kaksi viikkoa aikaa ja kahteen viikkoon kerkiää mahtua monta heikkoa hetkeä.

Niinpä päädyn leipomaan vain piparkakkueläimiä. Kaulitsen taikinan ohueksi tyhjällä viinipullolla puhdistettuani ensin pöydän sipulinkuorenjämistä, leivänmuruista, tyhjistä pakkauksista ja muusta keittiönpöytäroinasta. Sitten otan voiveitsen ja leikkelen sillä taikinasta alpakan, kamelilaivan, sinivalaan, pyöriäisen, lukuisia kissoja, koiran, hevosen, vompatin, koalan, etanan... en halua leikata perinteisiä tuotantoeläimiä, sillä jokin niissä on vielä surullisempaa kuin se, että koalan arvellaan kenties kuolevan sukupuuttoon ilmastonmuutoksen takia. Tuotantoeläinten kärsimyksen luulisi sentään olevan käsinkosketeltavampaa, konkreettisempaa, helpommin tajuttavaa. Ilmastonmuutos on niin suuri, on helppoa ymmärtää, miten moni ei jaksa tai ei halua tai ei oikein pysty (no ei kai kukaan täysin pystykään) tajuamaan, mitä kaikkea siihen liittyy.

Uunissa eläimet lihovat. Sitten ne vedetään ulos, jäähdytetään ja koristellaan. Vaivaan tomusokerista ja sitruunamehusta tankean tahnan ja tökin sillä silmiä ja pilkunpaikkoja, ja sitten perään karamellit. Eläimet tuijottavat hurjistuneen ja närkästyneen oloisina, koska niillä on niin suuret karamellipupillit.

Eläimiä ei ole helppoa syödä. Vompsu tulee koulusta ja he makaavat Faunin kanssa sängyllä tehden tietokoneohjelmointeja. Katselen eläimiä miettien, miten helppoa on leikata muotoja ja sitten sulauttaa ne tarvetyydytykseensä. Syödä. Mutta eläinten tarinallisuus haraa vastaan. Tuntuu vähän vaikealta tarttua hevoseen ja murtaa se. Mutta jo ensimmäisen suupalan myötä taika rikkoutuu. Ja piparkakut maistuvat valtavan hyvältä. Ehkä pitäisi olla huolestunut siitä, että miehet makaavat sängyllä ohjelmoimassa ja minä leivon piparkakkuja, mutta en millään jaksa. Totuus nimittäin on, että pidän piparkakkujen leipomisesta aika tavalla enkä haluaisi tässä kohdin vaihtaa osia kenenkään kanssa.

Katsomme kolmistaan Alastonta lounasta ja nakertelemme piparkakkueläimiä. Jouluna meitä on viisi ja tapanina jo kuusi. Ehkä leivomme silloinkin eläimiä, valtavia pellillisiä hämmentyneitä ja närkästyneitä eläimiä, samanlaisia kuin me itse, hyväntuulisia eläimiä, jotka on helppoa asetella kuvausta varten rykelmiin ja nauttia niiden raajojen kaarevuuden visuaalisista jännitteistä, tyhjästä tilasta niiden välillä yhtä paljon kuin niiden vartaloiden täyteydestä.

Vain etana, vompatti, orava, alpakka ja kamelilaiva säästyvät yön yli.

Siirtymäriitti

Tänä vuonna jouluun siirtyminen tapahtuu bussissa kuusikymmentäkahdeksan, jolla ajamme vanhempieni luo. Vompsu puhuu puhelimessa äidilleen ja mieleni laskeutuu hitaasti rauhalliseksi tasomuodostelmaksi. Voi vain istua ja katsoa ulos bussin ikkunasta hämärää ja toimistorakennusten ja asuinrakennusten rykelmiä.

Istuessa hämmästelen, miten eteinen ja vessa jäivät imuroimatta mutta menin joulusaunaan. Oikeastaan se alkoi tuntua joulusaunalta vasta ystävien jo lähdettyä. Huomaan kaipaavani rauhaa ja hiljaisuutta paljon enemmän kuin mitään ihmisten näkemisiä. Oli ihanaa istua vain hiljaa lauteilla, tunnistaa oma tyhjäätuijottava väsymyksen tilansa, tippua hikeä. Onneksi olen saanut Vompsulta lahjaksi hierontalahjakortin, jolla voin mennä vain olemaan nimetön lihakasa vaivaavien käsien alla. Saunassa hämmästyin ystävien puhuessa siitä, miten voi olla vaivaannuttavaa olla anonyymi lihaklöntti tuntemattoman hierottavana. Tunnistan senkin olon (mutta vain niistä tilanteista, jolloin tervehdin jotakuta jonka kanssa kuvittelen tuntevamme ja toinen ei muistakaan minua), mutta minulla sitä on hurjan paljon harvemmin kuin toive olla juuri tuo nimetön eläin toisen nimettömän eläimen käpälissä, ilman mitään merkitystä, vastuuta ja vapaudenkaipua, identiteettiä tai määritelmiä. Minun on paljon helpompi antautua intiimiin, kun tiedän, ettei toisella ole tarkkoja pyyteitä siitä, kuka minun tulisi olla. (Siksi minusta on helppoa olla vieraan hierottavana mutta tuhottoman vaikeaa ja pelottavaa solmia parisuhdetta vakavasti; minusta on helppoa olla joku tuntematon mutta ystävyys on vaateineen hieman pelottavaa. Luultavasti siksi bloggaaminen tuntuu minusta helpolta: siinä saan astua intiimiin, mutta kukaan ei voi vaatia mitään tiettyä käytöstä tai jonkin portaittain etenevän käytännön noudattamista tai lausumattomien sääntöjen osaamista ja mukisematta noudattamista, kuten ystävyydessä ja parisuhteissa tunnutaan usein vaativan.)

Tuntuu hyvältä istua bussissa ja tuijottaa pimeään. Mutta jo pian bussi on perillä. Tuntuu silti hyvältä nähdä vanhemmat ja mummu. Mummu kertoo joulusta kahdeksankymmentäviisi vuotta sitten. Hänen äitinsä oli pukkina. (Minun suvussani pukit ovat naisia ja miehet käyttävät yömekkoja. Ei ihme, etten ymmärrä hirveän hyvin perinteisten sukupuoliroolitusten päälle. Lapsena ihmettelin, ovatko muut kuuroja tai jotenkin huonoälyisiä kun he puhuivat joulupukista ukkona. Toki pukilla oli parta, mutta kyllähän nyt kuuli aivan selkeästi, että kyseessä oli nainen. Jo lapsena minulla oli ilmeisesti selkeä käsitys siitä, että visuaalinen naamioituminen on huimasti helpompaa kuin äänen tai elekielen naamioiminen.) Äitipukki oli kumartunut mummun ja naapurin Helvin puoleen ja kysynyt mummulta: "Kukas tämä nuuskunenä on?" Mummu hymyilee hellästi. "Äiti sanoi minua sillä lailla, nuuskunenä." (Mikä myöhemmin meni pieleen, kun mummun äiti ajoi mummun entisen miehen pois, kun tämä oli tulossa takaisin hakemaan mummua uudestaan vihille? Millainen äiti ajaa pois lastenlastensa isän niin etteivät nämä enää tavanneet isäänsä? Että minä inhoan kunniakäsityksiä, jotka saavat tuollaisia typeriä tragedioita aikaan. Mummulle mummun äiti oli kertonut tästä tapahtumasta vasta vähän ennen kuolemaansa, ilmeisesti katumapäällä. Missä vaiheessa tyttärestä oli tullut moraaliltaan vahdittavaa omaisuutta, missä vaiheessa nuuskunenä muuttui suvun taakaksi, häpäistyksi naiseksi, jonka aviomies karkasi toisen matkaan?)

Istumme sohvilla ja huomaan, että minun on täysin mahdotonta olla mummulle vihainen kaikista niistä asioista, joista olen vihainen sille toiselle mummulle, lapsuuteni malttinsa menettävälle mummulle. Toki he ovat sama ihminen jossakin mielessä, mutta toisaalta eivät. Tämä mummu on vanha ja hauras ja on helppoa nähdä, miten pahasti häntä on satutettu. Ei ihme, että hän pillastuessaan teki välillä tyhmästi ja ei ihme sekään, ettei hän osannut ajatella, että lasta pitäisi auttaa käsittelemään ja ymmärtämään tunteitaan ja olojaan niiden piilottamisen sijaan. Ei ihme sekään, että hän kohteli äitiä huonosti, olihan häntäkin kohdeltu huonosti nuorena naisena. Mummusta on kadonnut viimeisen viiden vuoden aikana hänen aiemmin kaikkialle paitsi eläinkuntaan ulottuva sitkeä kielteisyytensä ja rankaisevuutensa. Sieltä alta pilkottaa nyt esiin lapsi, joka ei ole se aiempien tarinoiden aina kiltti ja kohtelias ja jämpti ja harkitsevainen lapsi, joka ei koskaan menettänyt malttiaan eikä kiukutellut vaan kunnioitti ja totteli kiitollisena vanhempiaan ja etenkin isovanhempiaan, vaan ujo ja rakkautta kaipaava nuuskunenä. Mietin, miten tämä on yhteydessä siihen, mitä mummu kertoo muististaan: hän muistaa tarkasti enää lapsuutensa asiat. (Mutta epäilen vakavasti, että monet asiat on järjestelmällisesti ja väkivaltaisesti häpäisty piiloon hänen muististaan simputtamalla. Siihen aikaanhan lapset kuritettiin ja koulittiin kasvattamisen sijaan.) Välillä hän katselee kelloa eikä tunnista, miten sitä pitikään tulkita. Sitten äkisti kun kello on tasan jotakin, hän muistaa, että tämä tarkoittaa kel-lo on kak-si, selvä, kaksi. (Kun mummu sanoo kello on kaksi, hänen äänessään on lapsenkuultava sävy.) Mutta hän ei oikein muista, mitä oli tehnyt työkseen ja keitä me olimmekaan ja minkä väriset hiukset meillä piti olla ja niin edelleen. Hän koettaa salata sen, mutta välillä sen huomaa kysymyksistä, kuten hänen kysyessään, olenko vaalentanut hiukset. Olen joku toinen tuon hetken. Sitten hän näyttää hieman neuvottomalta ja hymyilee ja sanoo, että kyllä hiukset minua pukevat, hyvinkin. Ja sitten hän sanoo, ettei hänen muistinsa oikein ole sitä mitä ennen. Hänen "ennensä" on varmasti hyvin erilainen kuin silloin kun hän vielä jaksoi tuomita toiset. Tuntuu hyvin armeliaalta, että hänen raskas, tukahduttava ja karmea menneisyytensä huuhtoutuu vähitellen tiehensä ja että hän voi elää hoivaavassa ja iloisessa, pelottomassa maailmassa, jossa häntä ei pakoteta inhimilliseen kanssakäymiseen eikä riippuvuuteen kenestäkään muista kuin niistä, joita hän rakastaa ja jotka rakastavat häntä, eli hänen lapsistaan.

Toisaalta tuntuu karmealta tarkkailla tätä armon ja sovinnollisuuden tulvahtamista hänen elämäänsä, koska eikö se tarkoitakin, että pian hän katoaa? Aika usein, äidin mukaan, ja hänhän on ehtinyt laajassa suvussaan nähdä monta tapausta, ihmiset käyvät sovinnollisiksi hieman ennen kuolemaansa. Äkisti he lakkaavat kaunailemasta ja kadehtimasta, virittelemästä riitoja ja tuomitsemasta. Ehkä äkkikuolemissa onkin pahinta se, ettei niitä edellä sovituksen ajanjakso toisten kanssa?

Joka tapauksessa olen tyytyväinen siitä, että saan tuntea tämänkin mummun. Pidän tästä mummusta enemmän kuin siitä vihaisesta ja tuomitsevasta. Minun ei tarvitse olla varuillani. Voin halata häntä ja nauraa vapautuneesti ja kysellä tarkemmin, miltä tuntuu, kun ei muista kellotaulun merkitystä. (On kai hyvä varautua tulevaan.)

Äiti elää jonkinlaista siirtymäkautta. Yksikään jouluruoka ei ole sama kuin edellisinä jouluina. (Olen kyllä vähän pettynyt siitä, ettei hän ole tehnyt ihania marinoituja jättipapujaan. Minulle ne ovat sitä mitä monelle kai ovat kinkku ja laatikot, joista en ole koskaan oppinut pitämään, kun kerran maistoinkin niitä ensi kerran koulussa, mikä ei ole suotuisa ympäristö mieltymysten synnylle.) Ehkä tämä on hänen tapansa siirtyä kohti eläkeläisyyttä mielessään hivuttaen jo ennen kuin varsinainen askel pitäisi ottaa. Isä käy vanhemmaksi ja lempeämmäksi vuosi vuodelta. Heitä kohtaan on helppoa olla ystävällinen ja kiltti, koska olen niin monesta asiasta surullinen heidän puolestaan. Ehkä se on vähän turhaa, kun he eivät itse näytä surevan näitä seikkoja, mutta minusta kyllä olisi mukavaa, että heillä olisi ollut enemmän aikaa vapaalla oloon ja palautumiseen ja että äiti olisi aiemmin saanut pihansa, joka on hänelle valtavan tärkeä itsenäisyyden toteuttamisen ja omille mielialoille pyhitetty alue kodin piirissä aamujoogan lisäksi.

Lähdemme kotiin aikaisin, koska olemme Vompsun kanssa heränneet viiden-kuuden maissa. Viimeiset joulutoivotustekstarit saapuvatkin meidän jo nukkuessamme syvää, ansaittua unta kotona, puhtaissa lakanoissa pitkästä aikaa. Mikä ihana rauha. Nukun melkein kellon ympäri. Myös unessa saan tuijottaa tyhjään itsekseni. Voi että, miten sitä kaipaankaan. Nyt alkaa totisesti tuntua joululta!

Toivottaa joulua

Uh, olisihan se pitänyt arvata. Kun otin eilen rauhassa, herään nyt tänä yönä ensimmäistä kertaa kello 00.13 ja olen varma siitä, että on aamu. (Menimme nukkumaan kahdeksalta, jotta saisimme molemmat riittävästi unta tämän päivän koetoksiin; mies lähti töihin puoli seitsemältä eli tunti sitten ja minä olen läpikäynyt sähköpostikirjeenvaihtoani.) Juon valerianateetä, valvon tunnin tai pari ja nukahdan. Herään uudelleen vähän vaille viisi. Päätän, etten enää yritä taintua. Jos minulla on joulustressi, minulla on joulustressi ja sillä hyvä. Tiedän kyllä, millainen olen: laskeudun lepoon vasta kun asiat ovat mielestäni reilassa. Eivätkä ne ole.

Ison kameran akuista on varaus loppu, pieni kamera akkulaturi pussissaan on kadoksissa. Eläinlääkäri on pannut lapun luukulle eikä Lohen maksasairaan ruokaa saa apteekistakaan, joten ostan vanhojen kissojen ruokaa samasta ruokasarjasta, mutta näitä joita myydään lemmikkikaupoissa, ei eläinlääkärissä, ja rukoilen kädet olkapäihin saakka ristissä, ettei Lohen maksa ärtyisi ennen uutta vuotta tai välipäivää tai milloin sitten eläinlääkäri aukeaakaan. (En muistanut katsoa, aloin itkeä kun näin lapun eläinlääkärin ovessa ja tarvoin pää sekavana keskustaan peläten, että kyvyttömyyteni varautua riittävästi etukäteen vielä koituu kissan kohtaloksi.) Lakanoita ei ole vaihdettu ainakaan kahteen kuukauteen. Jouluvalot on sentään viritetty. Keittokomeron edessä eli futonin ja tyynyjemme vieressä on lattiaan kovettunut valtava klöntti ammoista aamiaista.

Vii Voanissa oli eilen niin valtava jono, etten valmiiksi raskaine kasseineni enää jaksanut sinne. Katselin jonoa kamelina ovelta ja ajattelin, että jos tuossa menivät meidän joulutempehimme, sitten menivät. (Joseph Brodsky on aivan oikeassa siinä, että elintarvikeosastoilla on loskaa ja jokainen on oma kuninkaansa ja kamelinsa; odotan hurjasti kuningasvaiheen alkamista mutta se ei ole vielä missään näköpiirissä ellei sillä sitten tarkoiteta vallasta aiheutuvaa stressiä.)

Täytyy kai siivota. Joulusauna olisi yhdeltätoista, koetan ehtiä sitä ennen. Jos en ehdi, sitten menen saunaan myöhemmin, vaikka eri aikaan kuin ystävät. En haluaisi enää kiirehtiä enkä stressata. Mutta on ihan selvä, että eilen toikkaroituani itkuisana ja liian vähän nukkuneena etsimässä kissanruokaa ja sitten vain maattuani sängyllä itkien tajuamatta edes, etten ollut syönyt mitään koko päivänä, ja siten siivouksen pahasti kesken jättäneenä en oikein kykene rentoutumaan saunaan, jos en saa kaikkea tehtyä. Kello on nyt vähän vajaa kahdeksan aamulla. Ei minua häiritse sellainen pieni sotku, mutta näkisitte tämän kämpän... tämä on ihan karmea läävä, joka näyttää juuri siltä, että toinen asukeista on kääntänyt kirjaa kaksi kuukautta uhraamatta puolta ajatusta siisteydelle ja viihtyisyydelle ja toinen asukeista on tehnyt ylitöitä marketissa ja käynyt tuulivoiman intensiivikurssilla Otaniemessä eikä hänkään ole kotona jaksanut kuin maata ja hämmästellä, mihin kaikki virta on kadonnut.

Jouluvalot olemme sentään virittäneet ja eilen ostin ruokaa. Mutta unohdin monta asiaa, kun olin niin väsynyt ja itkuinen.

Joinakin jouluina laskeutuminen rauhaan on tuntunut helpolta, mutta tänä jouluna se ei näytä onnistuvan millään. Toivoa ei ole silti vielä menetetty. Onhan minulla tässä kolme tuntia ja viisitoista minuuttia aikaa jonottaa kaupasta loput, eilen unohtuneet ruoat, järjestää kotona hujan hajan lojuvat paperit ja tavarat, etsiä akkulaturi ja laittaa akut latautumaan, vaihtaa lakanat ja pestä edelliset, imuroida ja siivota vessa. Phuuh. Tai oikeastaan, koska mies pääsee vasta puoli kahdelta töistä, niin onhan minulla aikaa hyvinkin neljä tuntia ja risat, jos vain menen saunaan myöhässä. Saa nyt nähdä. Enemmän minä stressaan siitä, että saan kaiken tehtyä ennen saunaa kuin siitä, ehdinkö yhtäjalkaa ystävien kanssa saunaan. Olenhan edellisinä jouluinakin selvinnyt ilman heitä, koska olen ollut kipeänä, ja arvaan, että jos menisin joulusaunaan asiat hoitamatta, ei siellä kuitenkaan tuntuisi kivalta. Olen ollut sillä lailla tunnollinen, että jos minun mielestäni jokin on tarpeellista hoitaa, minussa riehuu pieni berserkki sinne saakka, että olen tyytyväinen. Voi olla, että muutun tästä, mutta en liene vielä muuttunut. Raivostuttavaa, mutta antaa olla.

Joka tapauksessa, nyt aion tarttua toimeen eli vaihtaa lakanat ensiksi ja edetä sitten kohta kohdalta kunnes olen tyytyväinen.

Samalla pontevuudella ja järjestelmällisyydellä toivotan sinulle hyvää joulua! Toivottaisin mieluusti myös suorittamattomuutta, mutta tunnen itseni hieman jääviksi aiheuttamaan sen suuntaisia paineita...;)

Normiflunssa

Tunnen lievää tyytyväisyyttä flunssan ensioireiden ilmaantuessa. En siksi, että olisin perversoitunut räkätauteihin, vaan siitä yksinkertaisesta syystä, että tunnen oman kehoni sairastuvuuden toistuvan kuvion: joulu lähestyy, työkiire hellittää, flunssan ensioireet. Toki olen vähän tyytymätön siihen, että d-vitamiinikuurini ei ole tuottanut minuun samaa vaikutusta kuin tarhalapsiin lääketieteellisissä kokeissa, eli vähentänyt hengitysteiden ja korva-nenä-kurkun tulehduksia murto-osaan. Vaikka toisaalta, tähän asti minulla ei ole ollut edes nuhaa, joten ehkä d-vitamiinin popsimisesta on sittenkin ollut apua, ehkä olen vain liian ankara?

Tänään sitten oikea korvani on aivan lukossa, täynnä pahanhajuista ruskeaa töhnää ja soiva, mutta ei onneksi sentään kipeä. Vuoraan itseni lämpimiin varusteisiin, sisälläkin olen kuin naparetkelle lähdössä. Korvan sävel tuo kaikkeen muuhun kumman lisänsä.

Hyasintti on avannut kukkansa, mutta harmikseni kykyni saada otetta sen tuoksuun on vakavasti alentunut, vaikka koetankin sarvikuonokannulla huuhdella nenää ja poskionteloita. Mutta ehkä jo huomenna? Keitän teetä Espanjasta tuomistani eukalyptuksen ja oliivin lehdistä ja sekoitan siihen vielä mustaherukan ja karpalon mehua, echinaforcea ja propolishunajaa. Kaipa tämä tästä. Ainakin voimaannun, kun minusta tuntuu, että voin ottaa aktiivisen asenteen flunssaa kohtaan. Olen aina ollut huono luovuttamaan ja makaamaan, alistumaan kohtalooni. (En usko kohtaloon ollenkaan, ellen sitten siihen, että kohtaloni on olla alistumatta kohtaloon...)

Vompatilla on myös flunssa, onhan nyt hänen ruhtinaallinen neljän päivän vapaansa. Hänen flunssansa toistaa samaa kuviota kuin omani. Hän on kuitenkin päässyt jo taitteen yli, eilen hän oli vastavassa tilassa kuin minä nyt. Niinpä kun istun sängyllä ja kirjoitan tätä, hän imuroi lattiaa, jolta olen ensin korjannut eilisten korttitalkoiden jäljet. Koira näyttää hampaitaan imurille. Sen hermot pettävät parinkymmenen sekuntin välein ja se syöksyy rähähtäen imurin suuttimen kimppuun ja koettaa purra sitä kuoliaaksi. Urhea pieni pelokas lohikäärmeeni! Lopulta pyydän koiran viereeni. Tunnen sen kehon värähtävän inhosta aina, kun muriseva kapine lähestyy meitä. Viimein se kuitenkin suostuu kuuntelemaan järkipuheen lohduttavaa ja rauhoittavaa, hieman hilpeää sävyä (sanoja se tuskin tajuaa omaa nimeään lukuunottamatta ja senkin se ehkä ajattelee tarkoittavan kuuntele tai kuule, mutta sävyjen suhteen koira on mestarillisen tarkkakorvainen, ja jotta sävyt tulisivat kohdalleen, minun on käytettävä sanoja, jotka kannattelevat sävyjä, en osaisi puhua pelkkää nonsensea ja saada ääneeni sitä sävyä). Se kääntää selkänsä imurille ja katselee kasvojani tarkkaavaisin, ruskein silmin. Sen kasvoilla häivähtelee levottomuutta ja itsehillintää ja uteliaisuutta ja luottavaisuutta sävyyn.

Kun imuri laitetaan kaappiin, se käpertyy sängyn laidalle ja roikottaa nenäänsä laidan ylitse. Ilmestyskirjan peto on vaiennut.

Vompatti venyttää selkäänsä, Harmony Sisters laulaa "Kielon jäähyväisiä". Minusta sekin kävisi joululauluksi, mutta Vompatti on toista mieltä. Hänestä laulu panettelee talvea ja maalaa siitä synkeän kuvan. Minä taas en onnistu hahmottamaan synkeäksi laulua, joka sitoutuu niin sykliseen elämänkäsitykseen ja toiveikkaasti onnesta unelmoimiseen. (Kirjoitan ne nyt tähän, kuulon perusteella, kun ei niitä näy löytyvän muualta netistä.)

Luoksein käy, lämmin läntinen tuulonen
pälyillen pieni kielo sua kaipaelen
kevätauringon säde lehdoissa leikkiä lyö
tule jo, odotan sua ennen kuin saapuu mun ylleni yö

(Kerto:) Kun taivas ja maa kesän tuoksuja on tulvillaan
unohdan silloin mä sen, pian kuolohon käyn, talvehen
Mullassa maa uinua saa lumihiutaleet leijuu mi hiljaa mua tuuditellen
keväinehen kerran mi saapuvi taas uudelleen

Onnen saa moni kiitävän hetken vain
kirkkauden kesän kultaisen nähdä mä sain
valon valkean minä kalpea kukkanen join
kruunun sain puhtaimman, koska mä onnesta vain unelmoin

(Kerto:) Kun taivas ja maa kesän tuoksuja on tulvillaan... (Sanat: Kerttu Mustonen)

Vaikeat ihmiset ja luciapullaa leipäkoneessa

Päivästä sukeutuu tarmon päivä, vaikka heräämme myöhään ja jokseenkin löysinä ja vaikka edellisenä iltana joudun pikkujouluissa huomaamaan, kuinka jo 12 senttilitraa punkkua tylsyttää argumentointikykyjäni siinä määrin, että alan täysin yllättäen epäillä omia kykyjäni oikeastaan kaiken paitsi parisuhteen suhteen enkä osaa suostutella itseäni paniikista pois. (Esimerkiksi nureksinnan absurdiudesta riittäköön, että kotimatkalla tirautan kyyneleet sen takia, että nyt suomennan ilman mitään alan koulutusta samaan aikaan kun moni oikea kääntäjä tekee ihan muita hommia; tunnen vain saaneeni täysin ansaitsematonta luottamusta ja pelkään mogaavani ihan kaiken, koska oma kielikäsitykseni on niin vahva ja päällepunkeva enkä ehkä osaa tarpeeksi asettua tarkastelemaan asioita toisenlaisesta, esimerkiksi korostetun akateemisesta tai hassunkurisuudelle palttua antavasta näkökulmasta.) Aamulla kaikki on kuitenkin taas kunnossa ja ounastelen, että ehkä kriisi liittyy paitsi punaviiniin, myös raakakäännöksen valmistumiseen ja sen myötä pieneen hengähdystaukoon ennen tekstin julkaisukuntoon jyrskimistä.

Haemme aamukävelyllä kaupungintalolta ilmaisia kirjoja (jako on vielä huomenna, sieltä saa mm. Paavo Haavikon toimittamaa Helsinki-opusta ja suurta kuvateosta Alvar Aallon Helsingistä tai ainakin vielä tänä aamuna sai) ja viemme koiran juoksemaan Tervasaaren koirapuistoon, josta se jostakin syystä pitää kovasti. Koira laukkaa hurjasti matalajalkaisemmat lylleröt perässään ja sen hyväntuulisuus jotenkin tempaa mukaansa ja puhaltaa päästä kaikki epäilyksen hattarat.

Kotona tiskaan valtavan vuoren, joka on kertynyt kihnuttaessani käännöstä. Tuntuu ihanalta upottaa ulkoillessa viilenneet sormet polttavaan veteen ja kalisutella likaisista astioista puhtaita. Ruoan jälkeen laitan leipäkoneen jyskyttämään luciapullaa, johon laitan kardemumman lisäksi Kreikasta tuomaamme mastiksijauhetta. Saapa nähdä (onneksi jo pian), miltä se maistuu pullassa... sinänsähän tuollaiset itäisen Välimeren maut sopivat jouluun mainiosti. Tuntuu kummalliselta tajuta, että matkastamme Kreikkaan ja Kyprokselle on vain vuosi aikaa. Niin paljon on kerinnyt tapahtua sen jälkeen. Yksi ilta laskimmekin Vompsun kanssa kaikki tapahtumat yhteen ja totesimme, ettei ole mikään ihme, että toisinaan tuntuu varsin epäselvältä, kuka on, missä nyt seisoo ja mihin suuntaan nenä osoittaa. Pääni on pyörällä paitsi uudesta työstä, myös yritysneuvojalla juoksemisesta. On vaikeaa nukkua, kun ajattelee kaikkia niitä asioita: toiminimen rekisteröimistä, tilitoimiston löytämistä, kirjanpidon täsmentämistä nykyisestään. Yritysneuvojalla meinasin myös tuohtua, kun hän niin kovasti korosti, että toiminnan pitää olla kannattavaa ja vastata omia tulotavoitteita. Sanoin tavoitteekseni, että käteen jäisi vähintään viitisensataa kuussa, eikä hän vaikuttanut siihen oikein tyytyväiseltä vaan sanoi, että minun pitäisi mainostaa itseäni verkossa ja niin edelleen, mihin vastasin, etten aio tappaa itseäni työllä. Yöllä en ole oikein saanut nukuttua kun nämä kaikki asiat pyörivät päässä. Tai oikeastaan tuntuu enemmän siltä, että ne pyörivät vatsaparassa. No, ehkä kaikki kohta helpottaa, kun saan kiikutettua perustamisilmoitukset ja yhytän kirjanpitäjän. Sitten minun ei ainakaan tarvitse enää selittää kellekään, että freelancerkin voi tehdä töitä verokortilla. Sosiaaliturvanikaan ei muutu mihinkään, koska joka tapauksessa minut freelancerinakin lasketaan käytännössä yrittäjäksi eli en voi saada työansioiden mukaista sairauspäivärahaa tämän suuruisilla tuloilla ja työkkärin karenssina on neljä kuukautta. Olen säästänytkin tililleni pari tonnia siltä varalta, että joudun jossakin vaiheessa neljän kuukauden karenssille. Ei se tunnu mitenkään epätodennäköiseltä nyt kun lamakin on tulossa. Sitä paitsi ainakin toistaiseksi olen saanut esimerkiksi myyntityötä aina tiukan paikan tullen.

Tänään kaikki tuollainen ikävä on kuitenkin voinut olla sivuun työnnettynä. Leipäkonepulla tuoksuu, lattialle on levitetty värikkäitä kartonkeja, saksia, serviettiliimaa ja iloisenkirjavia serviettejä. Askartelemme joulukortteja, välillä Vompatti lukee ääneen ja minä jatkan askartelemista. Välillä soitamme jouluradiota, välillä last.fm:n joulutägiä.

Yllätyn iloisesti siitä, miten helppoa servietistä on leikata poro tai kameli saksia kertaakaan saumasta irrottamatta. Kamelien selkään liimattavat itämaan tietäjät sen sijaan osoittautuvat vaikeiksi paloiksi: kuten aina, minun on vaikeinta kuvata ihmisiä. (Sama ilmiö toistuu piirtäessä, maalatessa ja kirjoittaessa. Minusta ihmiset vaikuttavat aina vaikeilta ja jäykiltä. Eikä kyse ole vain siitä, että suhtautuisin tarkemmin ihmisten kuin eläinten piirteisiin, ehei. Kenties tämä on harjoittelukysymys: olen piirtänyt koko pienen ikäni eläimiä ja minut pakotettiin piirtämään ihmisiä oikeastaan vasta taidelukiossa. Tai sitten kyse on siitä, että sympatiani ovat edelleenkin eläinten elävyyden puolella vastakkainasettelussa eläinten välittömyys - ihmisten puhuvapäisyys ja kriittisyys.) Eläimet muotoutuvat kuin itsekseen, mutta ihmiset ovat rumia möykkyjä. Onneksi itämaan tietäjille voi jättää kulttuurisin perustein väljät kaavut, niin että he ovat hieman kuin sinisiä barbapapoja punaisenkirjavien kamelien selässä. Yksinään he olisivat tunnistusmahdollisuuksien ulkopuolella, mutta kenties konteksti auttaa määrittämään heidätkin: joulukortin yössä kulkee kolme kamelia, joiden selässä ovat nuo möykyt. Mitä muutakaan he voisivat olla kuin itämaan tietäjiä?

"Lawrence!" ilakoi Vompsu tietäjistä. Todentotta, Lawrence ja kumppanit. Kolme kääntäjää ja keinuvat kuivanmaan laivat. Mitähän heillä on konteissaan? (Kuvassa ei näy kontteja, mutta ehkä ne on kyttyröistä viritetty kamelin tuolle puolen.) Tuskin kultaa ja mirhamia ainakaan. Suitsuketta ehkä vielä, mutta sen lisäksi kenties - jos inhorealisteja ollaan - askarteluliimaa kuivuneina klöntteinä.

Askarrellessa toiveikkuus viriää entisestään. Pian saamme ripustaa jouluvalotkin. Ne on tuotu vinniltä alas. Ne virittävät asuntoon niin ihmeellisen tunnelman, että usein pidän ne pitkälle helmikuuhun.

Tuntuu ihanalta alkaa vähitellen kääntyä kohti joulua. Jos ei muuta, ainakin joulu muistuttaa siitä, että suoriutuipa kuinka ala-arvoisesti tahansa kaikkia eilisiä pelkojaan toteuttaen, se ei oikeastaan ole kovinkaan oleellista, kuten ei sekään, riittävätkö rahani kirjanpitäjälle maksamiseen ja muihin uusiin kummallisuuksiin. Voinhan aina kokeilla. Tärkeintä on, että on tämä hetki, ystävät, eläimet, kameleiden ja porojen lautasliinoista leikkaamisen ilo. Olenhan jo ennenkin selvinnyt monesta kolauksesta ja muuttanut suuntaani, kun olen todennut, että jonkin aiemmin haluamani asian tavoitteleminen olisi pään seinään hakkaamista. Aina löytyy jotakin uutta, jotakin mitä ei ole lainkaan osannut kuvitella.

Ostimme kylmältä torilta hyasintin. Se on kuin viimeinen todiste siitä, että nyt saan hellittää huolista, koska eivät ne oikeastaan ole minun huoliani, vaan muiden tuputtamia asioita. Ei minun tarvitse stressata siitä, että yrittäjyyden aloittaminen tuntuu kummalliselta ja yrittäjäidentiteetti tuntuu vieraalta (miksi esimerkiksi vaatia verohelpotuksia sen sijaan että vaadittaisiin yhtäläistä sosiaaliturvaa palkansaajiin nähden; minusta se tuntuisi paljon oleellisemmalta, sillä suurin osa yrityksistä kai on aika pieniä), enhän tarkalleen ottaen ole koskaan halunnut sitä, päinvastoin, mutta en vain tunnu saavan mitään muitakaan edes etäisesti koulutustani vastaavia töitä ja jos en perusta yritystä, saatan pian rikkoa arvonlisäverolakia, ja minusta tuntuu minimivaatimukselta elää lakien määrittelemällä sangen väljällä alueella.

Hyasintti on nyt tuossa edessäni ikkunalaudalla. Sen lehtien päissä on tummemmat, hieman sisäänpäinkääntyneet kanttaukset. Kukat ovat vielä nupussa, mutta aukenevat parin päivän sisään. Nyt tuoksu olisikin turha, koska mastiksipulla tuoksuu.

Hyvää lucianpäivää!

Skypejoululaulu

Ilmoitusasiaa: skypejoululaulu järjestetään tänä vuonna 18.12. iltakuudesta eteenpäin. Ideana on laulaa yhdessä joululauluja ja vieläpä jakaa tätä iloa toisillekin paikkakunnille (JOS halukkaita löytyy). Koska skypepuheluun voi osallistua vain rajallinen määrä, on suotavaa, että kukin kaupunki keräisi oman poppoonsa yhteen. On myös paljon hauskempaa laulaa glögiä siemaillen yhdessä toisten kanssa kuin laulaa yksin tietokoneen headsetin mikrofoniin... ;)

Mitään erityisiä laulutaitovaatimuksia ei tässä tapahtumassa tueta. Joululaulujen raiuttamisen riemu kuuluu kaikille!

Helsingin pään tapahtuma järjestetään Kalliossa. Kutsuja täsmällisine osoitetietoineen voi pyytää Eufemialta, sähköpostiosoitteesta eufemianposti (at) gmail.com. (Koska Eufemia on ilmoittanut olevansa melkoisessa prässissä ensi maanantai-iltaan saakka, vastaukset oletettavasti tulevat vasta lähempänä itse tapahtumaa.)

Jos joku toisella paikkakunnalla asuva nyt kokee kolkutusta siitä, että haluaisi järjestää sen kaupungin tapaamisen jossakin skypen ääressä - skype on ilmainen netistä ladattava ohjelma, joten käytännössä tarvitaan lähinnä tila, jossa on mikrofonillinen ja kaiuttimellinen tietokone ja viitseliäisyyttä opetella tuon yksinkertaisen ohjelman käyttö - niin siitäkin sopii ilmoittaa, mutta minulle osoitteeseen veloenisch (at) gmail.com! Niin voin sitten ohjata muut asiasta kiinnostuneet sen alueen ihmiset yhteen niin ettei kenenkään osoitteita ja puhelinnumeroita tarvitse laittaa verkkoon kaikkien nähtäville!

Höysteeksi muutama kuvaus aiemmista skypejoululauluista (ja lisää linkkejä saa jättää kommenttilaatikkoon, jos muistaa tapahtumasta kirjoittaneensa eikä sitä tässä siteerata; käännös on väljähdyttänyt pääni.)

Skypejoululaulu 2005 Hurinan ja minun kuvaamana
Skypejoululaulu 2006 Eufemian ja minun kuvaamana (omani ei ole mikään varsinainen mainospala siitä, mitä ihmisseuran äkillinen yliannostus saa kokemaan :P)
Skypejoululaulu 2007 Lupiinin ja mun (lyhyesti ja kiireisesti joulutyön lomassa) kuvaamana

Ja jos joku haluaa laittaa ilmoituksen lauluista blogiinsa (vaikka tuosta ylhäältä voi kopsata linkkejä lukuun ottamatta), se on sallittua ja jopa suotavaa ;)