Ensimmäiseksi näen, että ihmisten kylkiluut ovat liian luikut tähän tarkoitukseen. Tervehdin hieman pettyneesti, viiton suorakulmaisen tason suuntaan. Kudokset ovat levällään tässä kulutuskulttuurin anatomianluennolla. Ihmiset luovuttavat tuomisensa, lähtevät. Seuraavaksi tulee vanha tuttu Foucaulta tutkivine ystävineen.
Ystävä vakuuttaa korosteisella englannilla, ettei transgressiota voi saavuttaa ilman viiltelyä, amputointia ja fistfuckia, pelkällä avoimuudella, koska avoimuus on kuitenkin vain diskursiivista ulottuvuutta. Ehkä hän ei ole koskaan kokenut stressireaktiota sen jälkeen, kun jokin pelottava on lähtenyt leviämään veteen tipautetun pigmentin lailla, ja tullut takaisin paheksuvina muksauksina? Miten diskursiivinen voidaan ratkoa irti lihasta? (Samaa ongelmaa pyöritämme lauantaina toisessa kontekstissa miettiessämme hetken kevytmielisyyden puuskassa, onko mitään immateriaalista olemassa. Unien näkemiseenkin menee kaloreita. Ei saisi viisastella, mutta historiallisesti on tietysti todettava, että kyllähän on ollut kantoja, joiden mukaan softa ei tarvitse mitään rautaa: nuppineulan päässä tanssivat enkelit ja ulottumaton sielu.)
Kohottelen kulmiani, totean: "I'd rather bet the transcendence from one level to another than the transgression that has to be repeated, then!"
"So you're inside the kantian tradition and it's discourse!"
"Absolutely not! I don't believe I have to buy the hype of the transgression nor the hype of transcendence. I can go without them. I'll just experience..."
Mutta muutun koko ajan. Ja mietin siinä portailla epäkäslihasta venyttäessäni, täysin vierasta tyyppiä silmiin tuijottaessani, miten omituista on keskustella tällaisia asioita tuosta noin vain, jostain hemmetin fistfuckista, ja vielä filosofian historian lastenkarusellin välkkeessä, mistään hämmästymättä. Meillä on yhteistä kieltä, selvähän se, mutta joskus tuntuu, että filosofian harrastamisen eksplisiittisyys saavuttaa ne ulottuvuudet, jotka "eksplisiittinen" herättää niissä, jotka eivät ole kuullut tuhansia kertoja itsepäistä kehotusta: "Eksplikoi!"
Voisin mainita, että yksi mies on pudonnut kehotuksestani sellaiseen hirnuntaan, että miltei pahastuin. Mutta vain miltei.
Muuten täällä on kaunista, kukat entisen sosiologian laitoksen seinänvierellä ovat uskaltautuneet jo aamusta ruohon ilmoille ja mustarastaat laulavat merenrannassa auringonpilkuttamaa sunnuntaita. Viittaan kukkiin ja leipomon rinkelikylttiin, ystävätär virnistelee. Ja kun tulee ilta, ja kuljetan häntä kohti rautatieasemaa, vertailemme eri kondomimerkkien tunnelmaapilaavuusastetta.
Jos ihmiset tietäisivät, että ympäristöihmiset puhuvat tällaisia iltaisin, meitä ei ehkä pidettäisi robotteina tai tunteellisina hölmöinä. Mutta rakas ystävä, me emme kerro tästä kellekään. Kun luet kortin, revi se viisisenttisen kokoisiksi paloiksi ja niele ne yksi kerrallaan.
Päiväni on omituinen, vietän sen osittain Byrokratistanissa, osittain Absurdistanissa. Ensimmäisen voisin jättää joskus pois matkasuunnitelmistani, toista tuskin koskaan, sillä epäilen, että se kulkee mukanani, ja kun käyn olemaan mukavasti, se levittyy ympärilleni sakeana kuin narsissimatto. Ja hyvä niin. Pidän Absurdistanista nimittäin enemmän.
釣果
8 tuntia sitten
8 kommenttia:
Hmm, aika kulkevi, kirjaimet juoksentelevi, ajatukset lentelevi, ja minä olen jo aikoja viettänyt, miettinyt, että ehkä olisi parempi, jos joku sieppaisi lentolehtisiä luettavakseni.
Kaunis kiitos, jos linkittelet mielestäsi lukemisen arvoisiin juttuihin.
(Miksiköhän minulle tulee sinun kanssa runollinen olo? Se on aika ihmeellistä ja ennenkuulumatonta.)
Tekstini kanssa. Siinä on kuule iso ero!
Suosittelen sinulle lämpimästi ystäväni jannen runokokoelmaan tutustumista runollisen olon syventämiseksi. Jannen kokoelma löytyy osoitteesta http://tuli-savu.nihil.fi/poesia/nummela_lyhyella_matkalla.pdf
Eroa siinä on epäilemättä, mutta onko väärin sanoa tekstejäsi lukiessani kuuntelevani laulantaasi?
Kiitos suosituksesta. Olin ajatellut lukea runoja, koska ne on jäänyt minulta kokonaan lukematta.
"onko väärin sanoa tekstejäsi lukiessani kuuntelevani laulantaasi"
Kyllä ja ei.
Laulan huonommin kuin kirjoitan. (Nämä ovat asioita jotka itsestään on hyvä panne merkille.) Tietysti on ajatuksia, ne ovat jossain yhteydessä minuun, mutta vielä enemmän tilanteisiin, jotka rakentavat tuon minän - sähköpostiin, jonka sain, nälkään, kellonaikaan jne.
Hmm.
Kai tahdon vain sanoa, ettei minusta kannata kuvitella tietävänsä näiden perusteella vielä paljon mitään.
Juuri eilen jouduin oikomaan erästä käsitystä. Sanoin, että on outoakivaajännää mennä kahville sellaisten kanssa joita en tunne kovin hyvin, ja sitä ihmeteltiin. Mutta niin kuitenkin on, en ole tottunut sellaiseen. Ystäväpiirini on ollut erittäin stabiili.
Oikeastaan vasta nyt kai olen opettelemassa tutustumaan ihmisiin, jotka pitävät samoista asioista kuin itse. parisuhteessa sellainen on kovin helppoa lyödä laimin, katsella vain elokuvia ja lappaa naamaan jäätelöä vieri vieressä.
"Kai tahdon vain sanoa, ettei minusta kannata kuvitella tietävänsä näiden perusteella vielä paljon mitään."
Tämä on kuin raaputtaisit sydäntäni partaterällä. Taas pidät minua morbidina. Luulet minun kuvittelevan tietäväni asioita, mikä tosin pitää paikkansa, sillä minä todellakin kuvittelen tietäväni mutta minä en tosiaankaan kuvittele tietäväni sinusta juuri mitään, koska näyttäydyt miten tahdot ja niin minä näen sinut toisaalta vain suurena kysymysmerkkinä, joskin vertaistaan hakevana sellaisena.
"Kyllä ja ei."
Ajattele itsesi suuren mysteerin äärellä. Valittavanasi olisi mysteerin ohittaminen tai siihen tutustuminen. Valitsisit jälkimmäisen ja havaitsisit mahdollisuuden tutustua siihen. Huomaisit mysteeriosta lähtevän ääniä. Aikasi kuunneltuasi toteaisit niiden olevan erilaisia kuin aiemmin kuuntelemasi. Lähempi tarkastelu paljastaisi mysteerin olevaisuudessa olevan säikeitä, joista muodostuu juuri näitä mainitsemiasi ääniä sähköposteista, nälästä, ajasta jne. Näin ollen, rakas Veloena, minä en tosiaankaan kuvittele tietäväni, että miksi ne säikeet pitävät sellaista ääntä ja kuka niitä soittaa. Minä tiedän vain sen, että en ole koskaan aiemmin kuullut sellaista ääntä.
Mikko Moilanen, en raaputtele partakoneenterin vain sinua. Ihmisiä ylipäänsä. Itseänikin.
Varoitus ei ole suunnattu vain sinulle. Enkä kai olisi sinua morbidina pitänyt, vaan naiivina, vai? Mutta jos sinä sanallistat jotakin, vastaan sinulle ja toivon muidenkin tajuavan.
Nämä kirjoitukset eivät ole hitto vie mikään suuri mysteeri vaan päiväkirjani tätänykyä.
Vai että varoitus, jaahas, vain niin.
Katsos, olisi ehkä älyllisesti hieman vajaamielistä ajatella, että "se nyt kirjoittaa päiväkirjaa vaa".
Näen päivittäin monia ihmisiä, ja harva heistä kai kirjoittaa päiväkirjaa. Eli toiset kirjoittaa päiväkirjaa ja toiset ei, mistä se sitten johtuu, että jotkut kirjoittaa, niin sanoa pelkästään "ehkä se on kivaa niistä" olisi sama kuin sanoisi appelsiinissa olevan kuoret.
Mutta ei hätiä mitiä. Olen tässä hieman miettinyt - älä nyt säikähdä :) - että lähtisitkö kanssani joskus ulkoiluttamaan koiria. Jos koiria ei ole, niin lähtisitkö ulkoiluttamaan minua :) Tämä on siis täysin teoreettinen kysymys, mutta varaudu siihen, että riippuen vastauksestasi, minä voin todellakin joskus pyytää sinua kävelylle ulos.
Lähetä kommentti