Kävellen

Snellmaninkatua ylös, sitten alas. Rakastun yhä uudestaan punaisiin sandaaleihini, joilla pystyn kävelemään. Mukulakivetkään eivät haittaa. On niin kuuman keväinen kirkkaus, että on pakko mennä Siltavuoreenpenkereen naistenvessaan ja kiskoa jalasta villasukkikset pois farkkujen alta.

On kuuma, pelkällä poolopaidalla, alushousuilla, nilkkasukilla, farkuilla ja bleiserillä. Selkä hiestyy. Ihanaa. Siitä, kun sain hikoilla auringosta, on niin kauan. Vastaantulijoille ei voi olla virnuilematta. Useat näyttävät synkiltä vaikka pystyvät selvästikin kävelemään ontumatta. Tekisi mieli riekkua, ettei maailma ole niin paha miltä tuntuu.

Vii Voanin jälkeen laukku on viisi tofukiloa painavampi. Punnitse ja tuhlaasta mukaan tarttuu vielä yli kilo manteleita. Tai siis, ei tartu - minä tartun mantelikiloon vangittuani sen ensin herkullisenruskeaan paperipussiin. Vaaniva kasvisproteiininmetsästäjä-keräilijä kävelee seuraavaksi keramiikkatunnilleen. Reliefin torsot näyttävät edelleen tympeiltä jos nyt mikään päätön ja kädetön voi tympeettömyyttä uskottavasti ilmaista.



Aurinko ei säästele suukkojaan. Se avaa hymyilevän sylinsä kahdelle spurgulle, jotka ruotivat Pengerkadulla likaisia vaatteita jätesäkistä kadulle. Hivelee ikkunalaudalta lasin takaa miesten aikomuksia seuraavan lehmänkirjavan kissan nenänpiitä. Säkenöi liekkilahkein kulkevan naisen aurinkolaiseissa. Silaa rännejen valumavedet katinkullalla, joka on arvokkainta, mitä maanpäällinen maailma tietää.

Vantaan-bussissa on rumia ihmisiä, enimmäkseen. Väsyneenäreitä tätejä ja spurgahtavia setiä. Pari koululaista, joiden kasvojen iho on lauantaimakkaran sävyinen.

Koska bussi ei pysähdy aivan lähimmälle pysäkille, saan vielä kävellä siitä kotiin. Jalkakäytävien sijaan valitsen lehmuskujan kävelytien, joka on vielä kuralälliä. Punaiset sandaalit kuorruttuvat ruskealla liejulla. Vettä tiukkuu siniraidalliseen sukkaan. Kengän omenannahkaisen pimeyden sisällä vesi ei ole kullanväristä. Se on vain kylmänraapaisevaa, kiukuissaan siitä, että siltä on otettu pois jään viiltävyys ja kyky turruttaa.

Koirat haluavat ulos, joten otan riskin, heitän vain tofut jääkäriin ja puen karvanaamoille valjaat niitä suudellen ja hyvitellen. Lenkillä siirtolapuutarhan ympäri kohtaamme Annalan vossikkahevoset, joiden selissä istuu kaksi tyttöä satuloitta tavoittamatta satulatta ratsastavien kulttuurien rentoutta, nilkkojen ojentumista, säärten painumista melankolisesti, lantion joustoa taakse alas. Mutta hevosia se ei haittaa. Niillä on vahvat selkälihakset. Ne katsovat koiria, kuulostelevat niitä, haistelevat ilmaa. Mobutu juoksee ohi, Nasu katselee hevosia takaisin, kehollaan alistumista viestittäen. Hevosten mentyä ohi sen on pakko vilkuilla vielä ihan vähän yli olan ja lautasten, kiroilla lievästi mennessään, hevosten mentyä, vaaran ollessa jo ohi.

Mustarastaat mekastavat siirtolapuutarhassa. Onnun voimakkaammin, koirat jännittävät ketjut suoriksi pyrkiessään parempaan tahtiin. Aitaan on takertunut karannut, riekaloitunut, kurainen hedelmäpussi. Se, joka viritetään kylvösruukkujen päälle löyhäksi kuvuksi, ja jolla huovuttaessa painetaan villaa tiukemmin yhteen kuitujen päällä liukuen, ilman että villa takertuisi siihen kuten karheaan käteen. Nekrofiili, sanon Nasulle, joka haluaa haistella kuollutta varista. Mobutu ei edelleenkään reagoi ympäristöönsä, ravaa vain eteenpäin pää merihevosenylväästi kohotettuna, sieraimet suurina, suuret kiiltävät silmät mitään näkemättä.

Ei edes tuule. Silti ajatukset katoavat, väsymys katoaa. Kipu ei katoa. Spekuloin, että jos tuulisi, kipua ei olisi, koska olisin malttanut edetä lyhyemmän lenkin. Kotiovelle on vielä satojatuhansia millimetrejä. Kun mitta-asteikko on sopiva, voi onnistua uroteoissa.

Tässä ei sanota mitään oleellista. Silti se, mitä tapahtuu, on todellista. Mukulakivet, Vantaan-bussi, kuollut varis, ratsastavien tyttöjen istunnan puutteet, aukot puiden välissä ja puunvarjojen välissä, matka siirtolapuutarhan ympäri, Snellmaninkadun korkeuserot koettuina.