Kommentti katoaa

Ohoh, edellisen viestin kommenttipalstalla on miltei keskustelu! Koetan osallistua, mutta kone ainoastaan kaatuu kaksi kertaa Bloggerin onnistuttua jotenkin sakkaamaan selaimen ja lopulta koko koneen. Ja koska läppärimme alkaa olla rämänä, ainahan tietokoneet tuntuvat käyvät kamppailua elintilastaan kynnet veressä, jatkuvasti häviämäisillään, se on käynnistettävä joka kerta nykyään systeeminasennuslevykkeellä. Alan väsyä tietokoneen kanssa tappelemiseen. Olen koko aamupäivän vaihtanut ruukkukukille multia, kylvänyt pelargonien siemeniä ja laittanut chilien siemenet kahvinsuodatinpusseihin itämään - siirrän multaan vasta itäneet siemenet, ettei pettymyksiä tule. Tänä vuonna chili-ikkunalla onkin sellainen kasa harvinaisuuksia, että pitäisi varmaan kotivakuutusta korottaa... vaikka eivätpä taitaisi rosmot chilien päälle ymmärtää. Fyysisen aktiviteetin seurauksena oikea jalkaterä ilmoittelee olemassaolostaan sangen ymmärrettävin viestin tulehduskipulääkkeiden ja Orudis-geelin altakin.
Harmittaa, kun vastaa kysymyksiin kahdesti ja kaikki katoaa taivaan tuuliin. Vastaan siis tähän, jospa kone ei nyt lähtisi kaatuilemaan. Mitä subjektiuden ja arvokkuuden samastamiseen tulee, en minäkään ole toki sellaisen kannalla. Olen jopa aika epävarma sen suhteen, voidaanko moraalisesta tai muustakaan subjektiudesta puhua ihmistenkään kohdalla. Toisaalta, yksinomaan oikeuksien ja velvollisuuksien termein käsitetty moraali tuntuu minusta myöskin kovin omituiselta. Ainakin omia ensisijaisesti moraalisia pohdintojani siivittävät yleensä oikeuksien tai velvollisuuksien puntaroinnin sijaan huoli jonkin erilaisen olemisen tavan säilymisestä, rakkaus johonkin eliöön, kunnioitus niiden erilaisuutta ja ihmeellisyyttä kohtaan, yritys ottaa selvää siitä, millainen maailma niiden kokemana voisi olla, eli yritys mennä niiden haju- tai kuulokulmaan, niiden elämismaailmaan. Motivaatio tehdä hyvin, antaa toisten tehdä hyvin omalla tavallaan. Tällä kaikella on hyvin vähän tekemistä oikeuksien ja velvollisuuksien kanssa. Se ehkä auttaa ymmärtämään, mitkä toisten intressit voisivat olla. Intressit eivät ole sama asia kuin oikeudet. (Ihmisoikeuksien julistus voisi olla todenmukaisemmalta nimeltään yleisinhimillisten intressien julistus... muistaen myös, että aika monet niistä intresseistä ovat useiden eläinlajien jakamia.) Lakia pidän hyvin vähäisessä määrin moraalisena. Kuuluuhan lakiin mm. seuraamusten minimi- ja maksimimitoitukset; en ole varma, onko vankilatuomio kauhean "moraalisesti oikea" rangaistus. Empiirisesti mitattuna, ei se kovin tehokkaalta moraalin herättäjältä vaikuta. Toisaalta, laki ei kohdistukaan tavallisiin, hyväsydämisiin ja toisten ihmisten koskemattomuuden ja näiden omaisuuden koskemattomuuden ymmärtäviin kansalaisiin (niin, todella, laki ei ole edes ihmisten kesken yhteinen, vaan tiettyyn valtioon rajoitettu - uh, lain ja moraalin samastaminen on sulaa hulluutta), vaan niihin, joilla on joko vaikeuksia ymmärtää toisten fyysisen koskemattomuuden intressit tai valtion näkemys omistusoikeudesta. Tai jokin muu seikka, josta laissa on säädetty. Itse olen sen verran omituinen, että en ymmärrä omistusoikeutta sellaisena, kun se meille esitetään. Tavallaan ymmärrän vielä jotenkuten sen, että jos tämä on minun polkupyöräni, X ei saa sitä viedä ilman lupaa (ja toisaalta, jos hän pyytää lupaa, minun on mielestäni suostuttava, ellen itse sillä tovin sitä tarvitse). Mutta että saisin tämän nojalla tuhota polkupyöräni milloin minua huvittaa, sitä en tajua. (Vaikka se ei loukkaisikaan ketään yhteiskunnassa/ihmisyhteisössä, se on aika paha juttu laajempaa ekosysteemin taustaa vasten. Semmoinen määrä metallia! Semmoinen kyky tehostaa lihasvoimin liikkumista!) Puhumattakaan muurahaispesästä, vanhasta metsästä, taideteoksesta, kissasta. Muistaakseni edellisessä merkinnässä viittaamassani jutussa ei puhuta julkisyhteisöistä, mutta jos laki ja lopulta moraali samastetaan juridiikkaan ja pakkovaltaan, kyllähän se silloin tarkoittaa, että vakuutusyhtiöllä on oikeuksia, muurahaispesällä ei, koska muurahaispesää ei ole suojeltu. Ainut luonnonsuojelurikos, jonka olen lautamiehenä oikeudessa istunut, paljasti sen tosiseikan, että jos rauhoitettu eläin tapetaan, asianomistajana on Suomen valtio. Joka omistaa rauhoitetut eläimet...? Olisi kiinnostavaa tietää, kuka merkitään asianomistajaksi tapauksessa, jossa ihminen on rääkännyt "omistamaansa" eläintä. Omistaminen on tuossa lainausmerkeissä. Kertakaikkisesti, mitään eläintä ei voi omistaa sen kummemmin kuin toista yksilöä Homo sapiensistakaan. En ole varma siitä, voiko mitään, lopulta, omistaa. Käyttää voi, lainata voi, toimia yhdessä voi, mutta että omistaa, hallita täysin, enpä usko. Ymmärrätte varmaankin, että enimmäkseen lautamiehenä istuessani ihmettelen, mitä ihmettä siellä teen. Tirkistelen? Tutustun ongelmaan, jonka aion joskus ratkaista tavalla, jota suurin osa ihmisistä ei todellakaan ostaisi?

Moraalista on hirvittävän vaikeaa puhua/kirjoittaa, koska se ei ole aina läsnä, vaan kuten villieläimet, näyttäytyy usein vain indeksaalisina merkkeinä, jälkinä lumessa, kahahduksena pensaissa, jonkin punaruskean vilauksena metsän suojiin. Moraaliteorioissa tuo eläin on ikään kuin kaivettu esiin, leikattu tunneittain filmiä, jotta saadaan aikaan puolituntinen dokkari, jossa eläin nähdään edestä ja takaa, istumassa, makaamassa, haukottelemassa, siistimässä turkkiaan, hitto vie jopa synnyttämässä. Moraaliteoriat vihjaavat: tältä se näyttää, näin se toimii, mene vaikka itse ja katso. Ja kun menee ja katsoo, ei näe mitään, aluksi ei yhtään mitään, mutta vähitellen alkaa lukea jonkin eläimen läsnäolon katkenneista, jäkerrellyistä puunoksista, papanoista, painumista mudassa, ja jos on oikein onnekas, ehkä joskus näkeekin vilaukselta, miten tuo eläin painelee ryskyen pakoon uteliaita katseita.
En ole kyllä varma, pitäisikö moraaliteorian ja moraalisen toimimisen suhdetta sittenkään kuvata eläimen ja siitä tehdyn luontodokkarin suhtein. Ehkä dokkarin voisi vaihtaa Walt Disneyn Bambiin.
Teorioiden on toki tarkoituskin kuvata kohdettaan yksinkertaistaen. Mutta että noita yksinkertaistuksia aletaan sitten pitää maailman oikeina piirteitä, muuta epäolennaisena - ei, sitä en halua ostaa. Mielestäni eläinoikeusliikkeessäkin kiinnostavinta on sen harjoittajien ja kehittäjien motivaatio, eläinsuhde, ja ehkä pienemmässä määrin se, että he ovat valinneet "oikeuden" käsitteen asiansa edistämiseksi, kenties ihmisoikeuksien julistuksen yleisen tunnettuuden takia. (Tällöin tietysti oikeus olisi valittu pitkälti retorisin, ei oikeastaan niinkään moraaliteoreettisin perustein. Retorisin perustein tehdyn valinnan voisi odottaakin aiheuttavan närää alan spesialisteissa, jotka todennäköisesti vaikka seisoisivat päällään alasti Senaatintorilla vakuuttaakseen, että se "oikeus" mistä he puhuvat ei ole herraparatkoon missään nimessä tekemisissä näiden epäilyttävien tyyppien "oikeuden" kanssa - nämä ovat ymmärtäneet väärin koko asian. He olivat täällä ensin, he ovat määränneet termin merkityksen täältä ikuisuuteen...)
No jaa, en ymmärrä moraalista, sellaisena kuin moraaliteoriat sitä käsittelevät, paljonkaan. Oman elämäni järjestämisessä koetan silti miettiä, mikä olisi kulloinkin viisas ratkaisu näiden tietojen pohjalta, jotka minulla asiasta on. Voinko suoda itselleni tämän ilon, joka on hyvin vähän haitallinen (kuten vaikka kasviharrastuksen, jonka takia ostan multaa muoviin pakattuna, vaikka kertakäyttöisten muovituotteiden suosiminen ei olekaan hyvä asia)?
En usko myöskään, että ihminen olisi "paha" tai "kaoottinen" ja että moraali/laki/kieli järjestäisi meidät, että kulttuurin pintasilaus saisi muuten ilkeän luonteemme mukavammaksi. En usko, että mitään sellaista kuin omatunto on olemassa. En usko absoluuttiseen hyvään tai oikeaan. (Oikea ja hyvä suhteessa ekosysteemiinkin tai johonkin muuhun suppeampaan yhteisöön ovat tästä kontekstistaan riippuvaisia, sen kontekstin kokonaiskehitykseen suhteessa. Ekosysteemi tai sen osa on rajallinen & sattumanvarainen & muuttuva, ei absoluuttinen ja ikuinen.) En usko, että olemme maailmassa erillisiä. Kukaan ei synny itsestään, opeta itseään, tule itsenäisesti toimeen. Yhteyksiä ei ole syytä väheksyä. Toisten tapaa olla ei ole syytä väheksyä. Tai ainakaan en ole vielä keksinyt syytä, joka tuntuisi yhtä aikaa järkevältä, rohkealta ja avarakatseiselta.
Negaatio on kiivennyt penkille parvekkeenoven eteen ja haistelee juuri suuremman ruukun saanutta sinilyijykukkaa. Sähisen Pikkiselle, ettei se jyrsisi myrkyllistä kasvia, jonka olen kasvattanut siemenestä, jonka sain postitse chileläiseltä kasvinharrastajalta, jolle lähetin meikäläisiä siemeniä - puna-ailakkia, tervakukkaa, nuokkukohokkia, purtojuurta, morsinkoa. Miten jännittävää ajatella, että hän on Chilessä laittanut noita ulkomaisten villikasvien kukkapenkkiinsä... tuskin ne ovat siellä menestyneet, eiköhän siellä ole niille hiukan liian kuuma, mutta mistäs sen tietää.
Kaikella, minkä näen, on tarina. Esineitä, asioita, joilla ei ole tarinaa - uudehko teippirulla tietokoneen vierellä - ei näe, ellei oikein pinnistele. Lyijykukan, kastanjapallon, eläimet näkee helposti. Tädin anopin kuolinpesästä saadut tuolit. Isomummon ja mummon vanhat tuolit. Boknäsin kirjahyllyn, jota varten säästimme pitkään. Isosedän Egyptistä tuoman marmorisen shakkilaudan, joka on mummulta saadun kukkapöydän pöytälevynä, lapsuudenkodista tuodun limoviikunan alla. (Limo on ainakin yhtä vanha kuin minä.) Päivänvalolampun, jota niin kovasti toivoin ja sain ja joka on pitänyt minut virkeänä jo kaksi talvea. Keittiön kaapinovet, jotka ostimme käsittelemättöminä ja öljysimme itse pellavaöljyllä, kun emme halunneet lakata massiivipuuta eikä öljyttyä vaihtoehtoa ollut valmiina. Punaisen lohikäärmekuvioisen maton, jonka sain äidiltä, sillä olen oppinut kävelemäänkin. Seinät, joita hioimme melkein kuukauden ennen muuttoamme, ja perinnemaalin, jonka pinta on kauniin eläväinen, kiiltämätön.
Tarinoita, kaikki tyynni. Niin kauan kuin kaikella, minkä kohtaa, on tarina, sitä on helppo kunnioittaa. En tiedä, miten te moraalin miellätte, mutta miellän sen näin: toisten tarinoiden kuunteluna ja yrityksenä oppia niistä.