Päivien välissä

Ilta, jalkaa särkee. Kissa toteuttaa viimeinkin puheensa ja vie minut romanttiselle työnjälkeenpalalle Vegeen. Mutta voi, kun olemme liikkeellä Kissan äidin autolla, ja parkkilipukkeet maksavat aika tavalla, eikä autoa toisaalta voi jättää kauas, kun kyynärsauvoilla on aika hankalaa kävellä niljaisia katuja, pihiys iskee. "Viisitoista minuuttia", toteaa Kissa. Kuvittelin illallista, mutta ei. Viidessätoista minuutissa ei syödä ateriaa, ja Kissan pitää mennä vielä pissallekin.
Saan kurkustani alas siinä ajassa, ennen autolle takaisin kinkkaamista, kupillisen Yogi-teetä ja palasen suklaakakkua. Mieleeni kiipeää, kuten aina yogin ääressä, taas Cia, joka oli asunut Berliinissä lapsuutensa ja nuoruutensa, ja opetti minut yogi-teen makuun vuonna 93. Siitä on kohta kaksitoista vuotta. Ja silti: kuin eilen. Miten Cia muikisti suutaan puhuessaan Yogi-teen mausta, ja kuinka adjektiivit pakottivat minut heti seuraavana päivänä Stockan Natura-osastolle. Koukussa ensimmäisestä pussista saakka, ehkä jo sitä ennen, pelkästä kuvailusta. Nykyään keitän Yogia irtorouheesta, tulee paljon edullisemmaksi kuin pussista tehtynä, ja on helppoa väsätä kerralla kokonainen kattilallinen, joka saa muhia lämpimänä haudutuslaatikon sisällä. (Haudutuslaatikko on kapine, josta en luopuisi mistään hinnasta kerran sen saatuani. Aamupuuro hautuu laatikossa yön yli, riisi kypsyy siellä herkullisemman makuiseksi kuin muualla, eikä tarvitse vahdata kattilan vieressä. Haudutuslaatikossa myös teepannu pysyy lämpimämpänä kuin huopaisen myssyn alla.)
Kotona väsään omaan bush buttercup -kurpitsaan täytteen punasipulista, pinjansiemenistä, kotimaisesta kutunjuustosta, retiiseistä, kylmäpuristetusta rypsiöljystä, piparmintusta, oreganosta ja mustapippurista. Improten, puolella huomiolla. Ihana maku, silti.
Menee mainiosti Avaran luonnon taustamusiikkina.

Piristyn kerrankin kotoista luontoa käsittelevästä ohjelmasta niin kovasti, että ilmoitan Kissalle, että voi olla, että vaihdan nimeni tässä lähiaikoina. Isoäitini sukunimi kun oli Björn. Olisi mukavaa, että olisi nimi, joka tarkoittaisi jotain.
Oikeastaan piti blogata siksi, että *huom huom tämä on mainos* huomenna tulee klo 21.15 televisiosta loistavanloistava, hauska ja pohjattoman traaginen Visa Koiso-Kanttilan dokkari Isältä pojalle jossa dokkarintekijä käy läpi omaa isäsuhdettaan traumaattisesti, rypien ja surullisesti - vaikkakin ollessamme katsomassa dokkaria emme voineetkaan olla hirnumatta kaksinkerroin Kiasma-teatterissa. Isän reaktiot ja puheet olivat niin järkkyjä, ettei niille voinut kuin nauraa. VKK on Kissan tuttuja ja sikäli Kissasta tuntui julmalta nauraa. Minullekin tuli paha mieli ja tunsin itseni moraalittomaksi, mutta minkäs teet. Kun naurattaa, joskus ei voi pidätellä. Jälkeenpäin voi miettiä, mikä helvetti oikeuttaa naurun, mutta itse nauru ei kysy oikeutusta, etenkin kun paikalla ei ole ketään, jota se suoraan tölväisisi. Pimeässä leffateatterissa on helppo hekottaa ja sitten jälkeenpäin miettiä, miksi helvetissä tuntuu mahdolliselta nauraa toisen kurjuudella, miten empatia ei siinä kohdalla toimi samalla tavoin kuin silloin, jos tyyppi kertoo samat asiat päin naamaa, jolloin lähinnä on kauhistunut ja vaisu.
Koetelkaa tunteitanne.