Eläköön opintojen vanheneminen!

Maailma on kummallinen. Eikö opintojen vanheneminen kuulostakin uhkaavalta? Älkää hypätkö johtopäätöksiin niin pian!
Amanuenssin vastaanotto ammottaa tyhjyyttään amanuenssia lukuunottamatta. Huokaisen ja astun sisään. Olen kuvitellut tehneeni kaiken, mutta kas, tutkintovaatimukset ovat muuttuneet tällä välin jo useita kertoja, ja niinpä minulla on iso kasa säläopintoja, joita ei voi hyödyntää mitenkään. Ja: minun on tentittävä neljä opintoviikollista mielen- ja kielifilosofiaa tullakseni maisteriksi. Auts. Vähän kuin olisi joutunut kalanmaksaöljykuurille. Mielen- ja kielifilosofia kun on se osa-alue, joka on minusta kaikkein, no, sanotaanko vaikka hankalin. Logiikkakin menee matemaattisella hahmotuskyvyllä, epistemologiakin tuntuu niin tärkeältä, että sitä pitää vähän osata. Mutta että kieli- ja mielenfilosofia. Hyvät hykkyräiset. Ei niin, että kieli ja mieli eivät kiinnostaisi, vaan niin, että niin iso osa niistä kirjoitettua stuffia on kovin harhaista ja kiinnostavat kysymykset tyystin ohittavaa saivartelua.
Sinänsä asia ei ole niin paha kuin miltä kuulostaa: rakastan tenttimistä, kuoren auki raastamista, paperien kiivasta silmäilyä, kevyttä hiennihkeyttä paidanselkämyksessä tajutessa, että joko osaa tai ei osaa erityisen hyvin, hiljaa istumista, kynänpureksintaa, silmien pyörittelyä, toisten kirjoittamisen katsomista, oman kirjoittamisen alkamista, jatkamista, taas mietiskelyä. Kumitusta, jumitusta, ajatuksen äkkiä eteenpäin rynnistämistä, kirjoittamista niin kovasti, että käsi meinaa krampata. Jos kaiken voisi suorittaa tenttien, olisin aika päivää sitten valmistunut. Tutkielmien kirjoittamisessa on liian helppo heittäytyä perfektionistiksi, hioa niitä kuukausi toisen jälkeen. Viimeksi lienen ollut tentissä suunnilleen kuusi tai seitsemän vuotta sitten.
Jännittävää.
(Tällaiselta muuten minusta näyttää mieleni tällä hetkellä:)

Uusi käänne valmistumiskuviossa teettää sen, että minua muutaman päivän rassannut asia, josta en ole osannut edes blogata, kun vituttaa niin rankasti, ratkeaa kuin itsestään. Minulle vilkuteltiin harjoittelupaikkaa eräästä ministeriöstä, työ olisi sivunnut filosofiaa ja ympäristöasioita. Mutta maisterinpaperit olisi pitänyt olla kourassa ennen toukokuun alkua. Nyt se ei onnistu, koska tuli tämä yllättävä tutkintovaatimusten vaihtuminen. Miten on mahdollista, etten ole huomannut koko asiaa? Hitto vie, nyt niputetut aineopinnot olisi voinut pistää pinoon vanhalla systeemillä jo neljä vuotta sitten, ne olivat jo silloin valmiit... Nyt sitten aineopinnoissani on 20 ovarin sijasta 24 ja puoli. Systeemien ylijäämätuotteita. Olen kenties maailman saamattomin ihminen. Neljä vuotta uinunut ajatuksessa, että opinnot ovat valmiit. Neljä vuotta sitten ne olisivat olleetkin, vaan kun enää eivät ole.
Mutta moraalinen dilemmani ratkesi kuin itsestään. Sen rinnalla neljä opintoviikkoa on aika pientä. Niille, jotka ihmettelevät, mitä moraalista dilemmaa on ottaa vastaan arvostettu työ, vastattakoon: kesä. Olen jo pitkään pitänyt kiinni siitä, että kesällähän ei sisätöitä tehdä. Ainakaan kahdeksaa tuntia päivässä. Näin ollen houkuttava työmahdollisuus tuntui samalla pahimmalta mahdolliselta rangaistukselta: koko vuoden loistavin aika toukokuun alusta lokakuun loppuun homehtumassa jossain ministeriössä narisevien tanttejen ja setien keskellä, ja ihan varmasti ne olisivat sanoneet, että hanki jakkupuku. Näin jo painajaisunia jakkupukujen sovittamisesta, hallinnon alaan perehtymisestä ja sen sellaisista.
Päältäni on nostettu miljoonien tonnien sementtilasti. Miten kevyttä onkaan taas hengittää. Parempi olla rahatta hetki, kyllä pian jotain jo löytyy. Surkeimmalta tuntui oikeastaan ajatus, että pidän itseäni niin huonona ja keskinkertaisena otuksena, että tarraan sellaiseenkin työhön, joka ei ole yhtään sitä mitä haluan tai edes sitä, missä henkilökohtaiset kiinnostuksen kohteeni ja ominaisuuteni (jos nyt ominaisuuksista voidaan ylipäänsä puhua) voisivat järkevästi tukea työtä minun tai työnantajan kannalta. Voin hyvin kuvitella kaksi vaihtoehtoa ministeriössä selviytymisen strategialle: joko olisin pukeutunut jakkupukuun, alistunut ja voinut psyykkisesti pahoin omasta latuskamaisuudestani tai sitten olisin värjännyt hiukset siniseksi, käyttänyt entistä lyhempää minihametta ja harmaannuttanut työnantajani ennen aikaansa heidän miettiessään, millaisen kuvan heistä edustustilanteessa annan. Todennäköisesti ensimmäinen olisi pitänyt paikkansa, olen vähän liian kiltti tositilanteissa. Kuten kaikki fantasioijat. Hallinnon ala ei ole totta vie koskaan ollut unelmani. Mikään ei ole niin kauhea ajatus kuin työura hallinnossa.
Minulla on ystäviä, jotka nauttivat saamastaan arvostuksesta ja ovat jääneet koukkuun siihen. "Tiedätkö, se on niin magee tunne, kun soittaa et sejase siitäjasiitä ministeriöstä, heti ollaan tosi kohteliaita ja sulavakäytöksisii. Ja livenä kans. Kyllä vähän erilaista kohtelua, mitä sai toimistosiivoojana..." Tiedän, että omalta kohdaltani se ei mene noin. Mikään ei aiheuta minulle yhtä paskoja fiilareita kuin se, että ihmiset alkavat lipoa aseman, roolin takia. Ruoka-arvosteluita tehdessä ravintolan palveluhenkisyys on niin käsin kosketeltavaa, että mielellään sen joskus suorastaan ryttäisi. Etenkin kun tietää, että kun aiemmin on käynyt samassa paikassa, vastaanotto on ollut varsin toisenlainen. "Onko kaikki varmasti hyvin...?" ja tekisi mieli sanoa, että lakatkaa nyt jännittämästä ja paapomasta tai kirjoitan arvosteluun, että tarjoilijalla on miellytysneuroosi eikä se anna meidän syödä ees rauhassa.
Mutsi nauroi jokin vuosi sitten itsensä kipeäksi, kun Finlandia-talon naulakolta neuvoin kampaaja- ja kosmetologivinkkejä kysyvän naisen hänen työpaikalleen kertoen, että siivoan sitä paikkaa. "Teidän siivooja sanoi, että täällä voidaan tehdä hommia myöhään lauantai-iltanakin", täti oli ilmoittanut äidille, joka varsin hyvin tiesi, että paikan siivooja on hänen oma tyttärensä. "Mikset sanonut sille, että se on sun äidin paikka?" äiti tivasi. "No en kai mä nyt ihan leuhkalta halua vaikuttaa", puolustauduin. Äiti ei tajua sitä tunnetta. Hän ei tajua, miksi minua hävettää omistusasunto, kaksi polkupyörää, Lauttasaaressa kasvaminen, kohta ilmeisesti sekin, että olen maisteri. Jee jee. No, ministeriön jakkupukuilutyötä ilmeisesti ei nyt sitten tarvitsekaan hävetä!
Hitto vie, jos tuonkin työn olisin saanut työllistämistuella, miksen voi aivan yhtä hyvin jättäytyä työttömäksi ja käyttää työllistämistukea markkinavalttina siinä vaiheessa, kun löydän jonkun työn, jolla on jotain antaakin?
Kissa vain hokee: "Päätä itse, en halua painostaa, sä itse vaan tiedät, mitä haluat.... mutta on kyllä vaikeaa kuvitella, että sä saisit mitään niin karkkia tilaisuutta kuin tää lähivuosiin."
Jos työ olisi alkanut syksyllä, olisin ollut täysin tasapainossa ajatuksen kanssa, mutta että kesäkin pitäisi uhrata kokopäiväduunissa, joka ei voisi vähempää napata. Olen helpotuksesta ihan lötkönä tilanteen valittua puolestani. Uskallan taas odottaa toiveikkaana kesää.
Eläköön opintojen vanheneminen!