Puhelinpotilas

Puhelinaika lääkärille on yhtä jännittävä kuin lääkärillä käynti. Lääkäri on kyllä kovin mukava täti, eikä luurin takana piilotellen tarvitse pelätä, että taas hän tarttuu jalkaan ja vääntää sitä niin että silmissä kipunoi ja on pakko sanoa: "Älä nyt hyvä ihminen sitä enää sinnepäin venkaa!" Ja lääkärin huoata: "Kuule minun on pakko käännellä sitä vähän, että tajuan, missä se murtuma voisi olla. Näin se siis sattuu?" Nyökyttää, päästä irti, päästä irti, halua riuhtaista jalka pois, juosta käytävälle toinen jalka paljaana, paitsi ettei jalalla juosta.
Lääkäri käy yksityiskohtaisesti läpi laboratoriolausunnon ja kaikki on kunnossa. Senkka erinomainen, hemoglobiini erinomainen, tulehdusarvot normaalit. Sitten pudottaa pommin: "Minua huolestuttaa vain yksi asia. Punasolujesi koko. Ne ovat liian suuria." Selittää: takana on yleensä joko rajua ryyppäystä, tai sitten foolihapon tai bee kahdentoista puute. "Sinä vaikutit liikkuvalta ihmiseltä joten tuskin ryyppäät. Oletko tiukka kasvissyöjä? Silloin se on todennäköisesti se bee kaksitoista. Yleensä siitä tulee puute vasta pitkän veganismin jälkeen, mutta poikkeuksiakin on."
Mitä tuollaiseen voisi vastata? Joo, kasvissyöjä, mutten erityisen tiukka. Ja syön nytkin vitamiinipillereitä, joissa on bee kahtatoista kolminkertainen vuorokausisuositusmäärä, foolihappoa puolitoistakertainen. Lääkäri käskee hakea vahvempaa bee kahtatoista apteekista, joudun siis näköjään minäkin punaisille pillereille, ja varaamaan uuden ajan, jolloin otetaan ensin labrakoe bee kahdestatoista ja mietitään, onko siinä joitain imeytymishäiriöitä ja mistä ne voisivat johtua. Toivottavasti ruoansulatusjärjestelmänronkkimispainajainen ei ala uudelleen. Jos viitisen vuotta sitten selville saadun sopimattoman lehmänmaidon proteiinin lisäksi on jokin muukin, joka on sekoittanut sen täysin, en ehkä jaksa olla kauhean urhoollinen.

Kiukuttaa, että pitää mennä labraan uudelleen verta lypsättämään. Kohta hemoglobiinitkin tippuu jo, huomaan ajattelevani. Vaikka pieniä määriähän ne vain ottavat. Ja sitten koeputket laitetaan kieppumaan laitteeseen, joka hölskyttelee niitä.
Sinänsä verenluovuttaminen on hauskaa ja kiinnostavaa. Siinä, miten veri pulpsahtelee koeputkeen, on jotain hirvittävän kiinnostavaa. Sitä on pakko katsoa. Maagista. Kerran verikokeessa hoitsu meinasi pyörtyä tajutessaan, että katson oman vereni pulppuilua putkeen. "Eikö toi ole vähän ällöttävää?" hän kysyi, voiden pahoin pelkästä ajatuksesta. Ällöttävää? Mikä voi olla vakuuttavampaa ja kauniimpaa? "Minun veressäni ei ole mitään ällöttävää", vastasin loukkaantuneena. "Heta", huusi hoitsu, "Tuu tuuraamaan, mua huippaa!" Heta syöksyi paikalle, vaihtoi sulavasti uuden koeputken neulaan, ensimmäinen hoitsu lepatti penkille, painoi pään polvien väliin ja hengitti kuuluvasti puhkuen. Jälkeenpäin hän tuli pyytämään anteeksi, hän ei vain voinut kestää sitä ajatusta, että joku katsoo omaa vertaan, jota imetään putkeen. "Useimmat haluaa ajatella mitä muuta vaan, puhua mistä muusta vaan", hän selitti. En silloin kyennyt muodostamaan teoriaa siitä, mikä vertaan lumottuna tuijottavassa potilaassa on niin karmivaa, mutta jälkeenpäin olen alkanut miettiä, että ehkä se tekee käsivarren ja veren esineellistämisestä vaikeamman hoitajalle. Kun potilas kieltäytyy esineellistämästä kättään ja verta, joka siitä lypsetään, hoitajallekin ehkä valkenee, että tässä läträtään isojen asioiden kanssa. Jos hänellä on pientäkään tiedostamatonta verikammoa, eiköhän se silloin ilmene. Tämä on vain hypoteesi. Ehkä hoitaja ajatteli, että olen hirviö. Ehkä olenkin.
Jättimäisten punasolujeni kanssa tunnen olevani osa eläinkunnan historiaa entistäkin tiiviimmin. Harvallapa eläimellä on kaikki ravintoarvot kohdallaan. Kaikki veriarvot. En ole hiukkaakaan huolestunut, sillä puhelimessa lääkäri sanoo: "Ei se olen vielä vaarallista, mutta tämä asia on hyvä tarkistaa." Huhtikuun alussa sitten nähdään, miten käy.
Jalka jomottaa edelleen, nyt tiedetään, ettei siinä ole reumaa vaan rasitusmurtuma. Olen syönyt viimeisen vuorokauden aikana käsittämättömiä määriä, koska muita ilonaiheita ei sänkyyn tai tuoliin kahlitulla oikein ole.
Tuntuu omituiselta asioida lääkärin kanssa puhelimessa. Tiedän, että minulla on nuiva puhelinääni, ja koetan petrata oikein kovasti, ajatella oikein aurinkoisia, suloisia ja hykerryttäviä mielikuvia, jotta kuulostaisin ystävälliseltä ja kiitolliselta jalkaani saamasta avusta. Jota en oikeastaan saa. No, vereeni saamasta avusta sitten. Aina sitä on ylpeä vääristä asioista. Eilenkin, kuinka ylpeä olin kauniin rubiininpunaisesta verestäni, se näytti niin liki täydelliseltä kuin jokin asia näyttää voi. Ja se onkin kakkoslaatua. Iloisuutta lisää ääneen, komentelen itseäni äänettä. "Selvä, eiköhän näillä selvitä", sanon.
Jälkeenpäin jään miettimään, vaikutanko patologiselta valehtelevalta kaappijuopolta, kun hyvästelylauseeseenkin saan ujutettua kaksi selvyyttä. Tunnen myötätuntoa lääkäriä kohtaan, joka joutuu asioimaan puhelimessa tällaisen venkulan kanssa.