Esteettiset keskustelut pitäisi kieltää

Takaisin.
Kissojen puskutönäisyt eteisessä tuntuvat ihmeellisiltä ja oudoilta.
En ole edelleenkään palautunut täysin lauantain loistavasta esteettisestä elämyksestä, harrastajateatteri Generaattorin näytelmästä Musta leski, jossa käsiteltiin ydinkysymyksiä, rakkautta ja kuolemaa, etenkin jälkimmäistä. Viimeksi olen kokenut teatterin parissa jotain vastaavaa kymmenisen vuotta sitten, Veikko Sinisalon esittämän Sokrateen Apologiaa katsellessa, ei, siihen osallistuessa. Mustassa Leskessä oli myös mainio liveorkka, cd esityksen lauluista julkaistaan ohjaajan mukaan huhtikuun alussa. Jos pidätte Szymborskan runoista, suosittelen. He laulavat niistä monta. "Terroristi, hän katsoo" -runon sovitus on aivan upea.
Ehdottomasti, jos olette Kajaanin seudulla, tsekatkaa. Tai jos kaipaatte vaihelua, menkää ja ihmetelkää. Tai mistä minä tiedän, mistä te pidätte. No, pyytäkää edes kirjastoanne tilaamaan heidän cd:nsä.
Perjantain näytelmä - se ammattiteatterin kehuttu Kolme sisarta - sen sijaan jätti jälkeensä ainoastaan ärtymystä siitä, että näytelmä kesti liki nejä tuntia ja oli käytännöllisesti katsoen Pulttibois-huumorin ja Tsehovin epäsikiö. Keski-ikäiset kajaanilaiset tuntuivat tykkäävän, mutta meihin "meiltä otetaan kaikki pois"- ruikutus ei oikein vaikuttanut halutulla tavalla.
Päädyimme närisemään näytelmästä siinä määrin, että majoituksen tarjonnut Napakettu ehkä jopa pahastui. Tiedä tuosta. Hän ei ole sitä tyyppiä, joka kirkuisi ja itkisi, mutta tiettyä hermostusta olin huomaavinani. Pari kertaa piti olla erotuomarina, sanoa Kissalle, että nyt lopetetaan esteettinen keskustelu tähän, ettei tule tappelua.
Huvittavaa, että ihminen, joka aina vaahtoaa siitä, että ihmisten pitäisi pysähtyä analysoimaan mieltymyksiään ja pyrkiä ymmärtämään toisten mieltymyksiä kuunnellen näiden analyyseja, alkaa suunnilleen hyppiä tasajalkaa, jotta esteettinen keskustelu loppuisi siihen paikkaan. Tuli tunne, että Kissa ja minä jyräämme Napaketun, vaikka oikeastaan meidän piti mennä sinne olemaan hänen kanssaan, pitämään hänen kanssaan hauskaa. Napakettu ei tunne oikein ketään koko kaupungista. Hän taitaa olla ihan yhtä untelo tutustumaan ihmisiin kuin minä. Kissa sen sijaan, peto, löysi kaksi tuttua tunnin sisään saapumisestamme, ja toisen luona kävimme kahvillakin seuraavana päivänä ja esittelimme Napaketun tälle. Ja lauantaina törmäsimme helsinkiläiseen kunnallispoliitikkoon, jälleen Kissan tuttuja, miehineen, ja rupattelimme näiden kanssa paikallisessa kahvilassa.
Yleensä nauramme Napaketun kanssa aivan hysteerisesti jo ensimmäisen puolen tunnin sisään. Tällä kertaa emme kertaakaan, vaikka aikaa on kokonainen viikonloppu. Napaketulle sanoinkin, että mikä tämä oikein on, tämä nauruttomuus. Hän vetosi väsymykseen, minä jalan särkyyn.
Huolestuttaa.
Parasta matkoissa on aina kotiin palaaminen. Astuminen hämärään eteiseen, josta piirtyvät esiin kollipoikien hahmot ja kuuluvat, närkästyneet naukaukset. Tarkistaminen, että Negaatiokin on tallessa. On, nojatuolissa, ei viitsi silmiään avata, kääntelee vain korviaan ja huokaisee. Jaa, ne tulivat taas, koskaan ei saa olla rauhassa.
Pääseminen pois vieraista asunnoista, vieraista järjestyksistä, kaupungintapaisesta, jossa kaupat menevät perjantaina jo viideltä kiinni, ja jossa äijät tulevat Alkosta kirkas perjantaipullo kädessään, ei kassiin tai povariin piilotettuna tai viiniksi laimennettuna, junasta, jossa lääkiksen opiskelijat puhuvat eläimistä tavalla, joka saa toivomaan, ettei itse joudu ikinä noiden potilaaksi, eiväthän ne näytä tajuavan, miten kaikki eläimet stressaavat siitä, että niitä käsitellään, kun ne eivät itse tahdo, vaan niiden on vain pakko antautua käsiteltäviksi.
Pääseminen kotiin, missä on tyhjää ja siistiä, näemmä kissat ruokkinut isä on imuroinut olohuoneen matonkin, miten paljon kasveja, tämähän on varsinainen viidakko, pelakuuvauvat voivat hyvin.
En matkusta kauas, koska löydän kodin ihanuuden jo näinkin pienen matkan jälkeen. Ja kotikaupungin! Täällä saa sentään New Bamboo Centeristä tulista kiinalaista ja malesialaista safkaa, ja falafelpaikoissa ymmärretään, että vegaaninen falafelannos ei sisällä jugurttia. Helpotus lurahtaa lihaksiin.
Ja niin, tietysti me teimme klassiset: innokkaana uudesta kamerasta Kissa kulutti sen akun miltei loppuun jo junassa tutkiessaan kamerassa tapahtuvaa editointimahdollisuutta, ja vara-akun lataus oli epäonnistunut - ainoat kuvamme Kajaanista ovat neljä kuvaa Napaketusta tiskaamassa keskellä yötä. Tärkeysjärjestys on onnistunut, vaikkakin mieluusti olisin laittanut tännekin kuvia siitä, kuinka villissä ja vapaassa Kajaanissa sentään vielä sähkökaappeihin ja roskiksiin saa kiinnittää keikkojen mainoksia. Ja kuinka siellä oli graffiteja. Tuli ihan nostalginen olo, kuulkaas. Helsinki tuntuu nykyään niin kylmältä ja vieraalta, kun betoni näyttää niin betoniselta ja kaikki maalaukset putsataan nopeasti. Aivan kuin eläisi eri kaupungissa kuin silloin, kun kasvoi ja katseli värien kukkimista katukalusteissa ja sillanalusissa.