Olennaista/epäolennaista

Ulkona on niin kaunista, että jalkapöydän vihoittelu harmittaa. Huonostinukutun yön jäljiltä todellisuus piirtyy normaalia raadollisemmin. Kissa kehottaa minua perumaan tanssitreenit, koska en pysty oikein edes kävelemään. "No mutta voinhan minä katsoa", intän, katsoa, kirjoittaa uudet askeleet muistiin. Lopulta suostun ajatukseen, että edes soitan harjoittajallemme, tarkistan, josko vain kertaamme. Yritän hakea puhelinnumeron sähköpostistani, mutta kone ei aukea, vaan ilmoittaa, että systeemistä puuttuu jokin olennainen tiedosto. Lähden siis matkaan joka tapauksessa. Tanssistudiolla on vain yksi ihminen, joka tietää kertoa, että treenit on peruttu, siitä on lähetetty sähköpostia kyllä. Jos kone olisi avautunut, olisin nähnyt sähköpostinkin.
No, joka tapauksessa olisi ollut pakko tulla keskustaan särkylääkkeiden loputtua ja ostamaan vaihtopinteli jalkaan, niin että toisen ideaalisiteen pesusta kuivuessa toinen voi olla jalassa tukemassa sitä.
Jalka on tässä vaiheessa niin kipeä, että on helppo hymyillä iloisesti kuullessaan pääsevänsä kotiin lepäämään.
Kotona tietokone avautuu aivan kiltisti. Odottaa sähköposti, ettei treenejä ole. Hihittelen päivän päättömälle kululle.

Olennaista on se, että hyvä mieli säilyy, että asiat hihityttävät. Muuta en uskalla sanoa. Hihitin pitkään jo toista kertaa Avaruusajan päiväunien pohdinnalle siitä, millaista olisi, jos olisi nainen. Ja omalle murjaisulleni sen kommenteissa. On vähän tyhmää nauraa omille jutuille, mutta onpahan toisaalta aika omavarainen huumorinkulutuksensa suhteen. Ja: harvoinpa sitä tapaa ihmisiä, joiden mielestä samanlaiset asiat ovat hassuja, hihityttäviä. Kissa, joka puhdistuttaa peffansa koirilla heti kissanvessasta tultuaan, Patrick Batemanin panoposeerausilmeet eilisessä American Psychossa, se, miten katuvalot syttyvät räpsähdellen, hämmentyneen oloisesti.
Olennaista, olennaista, toisaalta ajatus olennaisuudesta on jotenkin... hämärä. Useimmiten tuntuu siltä, että olennaisuudet ovat niin kontekstisidonnaisia, etteivät edes läheiset ystävät jaa niitä. Okei, kaikista perhe, terveys ja ystävyys on hyviä juttuja, mutta se, mitä niillä tarkoitetaan, mitä niiltä odotetaan, on aika eri juttuja eri ihmisillä. Kun lukee opiskelijakirjaston tenttikirjoja, näkee, kuinka eri ihmiset ovat alleviivanneet eri kohtia, eri kynin, eri tyylein, jotkut kirjoitelleet marginaaliin kommentteja. Se, mitä ihmiset ovat nähneet olennaiseksi, on kiinnostavaa. Joskus kirjan innostuu jopa selaamaan läpi, etsimään ne vaaleanpunaisen korostustussin jäljet, koska se korostaja on ollut niin käsittämätön. Mitä ihmettä se on oikein hakenut tästä opuksesta?
Älkää kysykö, miksi opiskeluuni meni niin kauan. Epäilemättä siksi, että minusta tuollaiset asiat ovat olennaisia. Joskus jopa olennaisempia kuin itse teksti, etenkin jos kyseessä on jokin haukotuttavan tylsä osa-alue jossain ei niin hehkeässä sivuaineessa. Konstruioida vaaleanpunaisen korostuskynän käyttäjän intressit, ehkä arvailla, kuka omista tutuista se voisi olla. Toivoen toki, etteivät nämä ole sellaisia ääliöitä, jotka tuhrivat kirjaston kirjoja korostustussein. Sitä vartenhan on mahdollisuus myös ostaa kirja itselleen.
Kirjalijan päiväkirjassa on kirjoitus tyypistä, joka sanoo: kerro, kuka kirjallisuuden hahmo on jäänyt mieleesi, niin kerron, kuka olet. Minulla on montakin kirjallista kiinnehenkilöä (Ihmemaan Alice, Ismael, Maija Poppanen, Wallace Stevensin Villitty (Berserk), Sudenmorsiamen Aalo, Bernardo Soares ja niin edelleen... kyllähän ne tässä blogissakin vilahtelevat) mutta vieläkin herkullisempi kirjallinen tilanne. Loogista sinänsä, että uskon enemmän tilanteissa emergoituviin itseihin kuin tilanteesta toisiin liikkuviin, tilanneriippumattomiin itseihin. Tilannekin on Alicen seikkailuista. Se kohta, jossa lautamieseläimet kirjoittavat tauluihinsa Alicen oikeudenkäynnissä (Kunnaksen ja Mannerin suomennoksesta):
"Lautamiehet olivat ahkerassa puuhassa ja kirjoittivat kivitauluihinsa minkä ennättivät.
- Mitä he tekevät, kysyi Liisa kuiskaten Aarnikotkalta. - Eihän heillä ole mitään kirjoittamista ennen kuin oikeudenkäynti alkaa.
- He kirjoittavat nimensä, kuiskasi Aarnikotka vastaukseksi. - He pelkäävät unohtavansa sen ennen kuin istunto päättyy.
- Höperöt! laukaisi Liisa aivan ääneen, mutta vaikeni äkkiä, sillä Valkoinen Kani huusi: - Hiljaa oikeussalissa! ... Liisa näki - yhtä hyvin kuin jos olisi seissyt lautamiesten selän takana - kuinka kaikki kirjoittivat tauluihinsa "höperöt"! Hän huomasi myös, että kaikki eivät osanneet kirjoittaa oikein; yksi kirjoitti "höpperöt", toinen "pöperöt", kolmas "hoperot".
...
- Tämä on hyvin huomionarvoista, sanoi Kuningas kääntyen lautamiehiin päin. Ne olivat jo kirjoittamassa sanaa taululleen, kun Valkoinen Kani keskeytti: - Vähän huomionarvoista, tarkoittaa Majesteetti tietysti, hän sanoin kunnioittavasti äänellä, mutta kurtisti kulmiaan ja väänteli naamaansa tarkoittavasti.
-Vähän huomionarvoista, niin niin. Vähäarvoista totta kai, sanoi Kuningas nopeasti ja toisti itsekseen puoliääneen: - Hyvin huomionarvoista - vähän huomionarvoista - hyvin huomionarvoista - hyvin vähäarvoista - aivan kuin olisi maistellut sanoja tai punninnut niiden painoa kielellään.
Jotkut lautamiehet kirjoittivat "huomionarvoista", toiset "vähäarvoista". Liisa saattoi, ylen pitkä kun oli, nähdä selvästi tuon kaiken heidän tauluistaan. - Mutta eihän sillä ole merkitystä, hän tuumi."
Tuossa kohtauksessa tai tilanteessa sanotaan lähes kaikki olennainen olennaisuudesta. Lasten-Liisassa, kuvakirjassa, joka on minulle se ensimmäinen versio tuosta tilanteesta, lautamiehet ovat valamiehiä, ja kirjoittavat tauluihinsa "olennaista" ja "epäolennaista".
Tätä vasten ehkä ymmärrätte, miksi merkintäni ovat pitkiä ja polveilevia. Asioiden olennaisuus on sellainen asia, jota en voi kenenkään puolesta päättää. Edes itseni. Se, mikä tänään tuntuu epäolennaiselta, voi olla mitä arvokkain ja olennaisin fiilistelyn avain myöhemmin: kukapa arvasi lapsena, millaiseen nostalgiaan suistaa kuvakirjan väliin sattumalta unohtunut käärepaperi jäätelöstä, jonka olemssaoloa ei olisi muuten muistanut. Ajatukset unohtuvat jäätelöitäkin nopeammin, myös silloin kun ne muistetaan uudelleen.
Gradunteon kaksi ensimmäistä vuotta elin hybriksessä, kun luulin löytäneeni gradukirjallisuudesta kauhean fiksun tavan ajatella asioita - juuri tuon itsen tilannesidonnaisuuden. Sitten jouduin jostain syystä tonkimaan arkistojani ja löysin vanhan kirjoitukseni Minervan Pöllöstä, ja enkös vaan piru vie siinä käynyt läpi aivan samaa asiaa, ennen kuin olin lukenut yhtään gradukirjoistani. Lähdeteoksena olivat lähinnä runot, ja faktan ja fiktion suhde toisiinsa omassa kokemuksessa... Motivaatiohan siinä meni useaksi kuukaudeksi. Sitten tulin siihen tulokseen, ettei ehkä ole lainkaan olennaista, opinko gradusta jotain uutta. Kertauskin on arvokas asia.
Ehkä kertautuvat asiat ovat olennaisempia? Mutta miksi ne unohtaa niin helposti siinä välillä? Ja eikö kuitenkin juuri yksityiskohta, uutuus, yllätys ole se, mikä saa silloin tällöin tajuamaan, että aiemmin oletti ihan väärin?
Monimutkikasta todellisuudellisuutta.