Tottapuhuen, olen puuhastellut eilen illalla ja tänään aamulla tuon tuplavalotuksen kanssa aivan jipoissa. Eikö olekin hieno omakuva? Kertoo kaiken oleellisen siitä, kuinka maailma tunkee aistinelimille yksityisyyttä kunnioittamatta... (Kirjoittaa eläin, joka on blogissaan ilmoittanut päivittäisen kuukautisvuotonsa määrän millilitroina. Vali vali. Tämä on toinen ääni päässäni.)
Viimeinkin digikamera, jolla voi ottaa makrokuvia kahdenkin sentin päästä. Jee. Niin että kun näette ensi kesänä omituisennäköisen otuksen, joka vie metallinväristä härveliään melkein kiinni kuvattaviin, olette nähneet minut. Koetan ennakoida kameran vaikutuksen, jotten sitten pahastuisi suunnittelemattomista muutoksista. No ei, tänään en näytä osaavan vain kirjoittaa vakavasti.
Mitähän Freud siitäkin sanoisi.
Seis, top tykkänään tälläinen hössötys.
En itse pitänyt (enkä pidä) eilisestä kirjoituksestani ja olen pöllämystynyt, kun ihmiset ovat pitäneet siitä. Helvetti, mikä minua vaivaa? Inhoan kolumnoivaa otetta, ja sitten päädyn käyttämään sitä, kun hössötän aamutuimaan. Toivon pikapuoliin keksiväni jonkin ei-kirjoittavan ammattisuunnitelman ja uraputken itselleni, ettei minun tarvitse vääntelehtiä kiusaantuneena yllättäessäni itseni posottelemassa kolumnoivaan äänensävyyn. Tätä ymmärrän sillä, mistä jotkut käyttävät nimeä subjekti: se teki sen taas, vaikka kuinka sanoi, ettei tekisi, enää, ja "se" identifioidaan siihen samaan minuun, tähän, joka katsoo sen tekemisiä närkästyksestä punehtuen. Joillakuilla tämä toteutunee jollain muulla elämänalueelle, meikäläisellä nimenomaan kirjoittamisessa ja puhumisessa.
Herraparatkoon, on ylipäänsä ihme, että uskallan puhua puhelimessa, jossa elekieltä ei näe. Kissa kyllä väittää, että irvistelen ja virnistelen puhelimelle, mutta sen lisäksi puhun siihen ihan muulla kuin omalla äänelläni. Auts. Se tekee sen, aina, taas.
Joka tapauksessa, eikö olekin kaunis omakuva? Nyt lopetan hetkeksi, koska olen näköjään aivan aivottomalla päällä liikenteessä.
Tekstit
1 kommentti:
Nice picture.
Lähetä kommentti