Jatkamisesta

Jatkan tässä joitain pohdiskeluja, jotka sähköpostiini tulleet kommentit edellisiin kirjoituksiin herättivät.

Tommi pyytää kappaleenjakoa välin kera. Tämä on onneksi helppo toteuttaa! Kokeillaan, katsotaan... tuntuupa omituiselta. Minulle käsinkirjoitus on edelleen se ykkössysteemi, ja koneella kirjoittaminen kakkosasemassa. Käsin kirjoittaessahan ei ylimääräistä väliä kappaleenjakoon tehdä, toisaalta siellä vallitsee sisennys. Paitsi kiireessä kirjoittaessa. Silloin käsialakin on kaikkein vetoavinta, mystisiä harakanjälkiä. Indeksaalisia merkkejä siitä, että joitain ajatuksia oli ja meni. Kirjoitan edelleen käsin vihkoihin kaiken tärkeän. Paitsi gradun. Sitä en sentään jaksanut kopsata vihosta koneelle vaan tein sen suoraan koneelle. Mutta senkin referaatit kirjoitin käsin. Niin monta tietokonetta on jo hajonnut vieden kasan tärkeitä, varmuuskopiottomia tiedostoja mukanaan. Vihkolle harvemmin käy tuho. Tosin Nasu söi meille tullessaan viitisenkymmentä runoa loktapaperivihon kotimiehenä möyhentäessään. Oioin kahden päivän ajan ympäri asuntoa löytyviä sylkisiä mällejä ja teippailin yhteen. Kaikkea ei löytynyt, osa ilmeisesti meni koiraneidin vatsaan, siitä ulosteeseen, siitä kakkapussiin, kompostiin, täyttömaaksi tai kaupungin kukkaistutuksiin.

Mikko Moilanen puolestaan pohtii, kuinka tietynlaiset kissankuvat, tässä tapauksessa rakkaan harmaan Lohen kuva, ajavat pohdintoihin siitä, mitä kissat ajattelevat. Kyllä vain, ajavathan ne.

Mutta vielä enemmän se, että noita omituisia karvaotuksia tarkkailee käytännössä. Lohen kuva on huomattavasti vähemmän arvoituksellinen kuin jotkin sen projektit ja dispositiot. Se on esimerkiksi muovifetisisti: nuolee antaumuksella kaikkea muovista tuntikausia ekstaattisessa mielentilassa, pureksii löytämiinsä muovipusseihin reikiä, kellii selällään muovipussi sylissä, penis kiihottuneena, silmät villisti pyörien.

Ja sen mielestä hiuslenksut kuuluu viedä ruoka- tai juomakuppiin. Joka ikinen hiuslenksu, joka unohtuu sen saataville, kuljetetaan suussa välittömästi kissojen ruoka- tai juoma-astiaan. Joskus se yltyy jopa repimään hiuksia kiinni pitävää lenkkua irti, jotta voisi viedä sen "paikalleen". Kylppärissä se aiheuttaa tuhoa koettamalle kiivetä yläilmoihin sille taivaalliselle kupille, jossa säilytetään massoittain hiuslenksuja. Olen etologian poluilla samoillessani löytänyt selityksen sille, miksi kissat tuovat kotiväelle hiiriä tai lintuja: kyse on Desmond Morrisin mukaan kissaemon käytöksestä, jossa saalistuskyvyttömälle poikaselle näytetään: tällainen sen olla pitää. Kotikissa vain siirtää pienehkön kehotuksensa ihmiselle, jonka tarjoama ruoka nyt ei yleensä ole lämmintä ja vertatiukkuvaa. Mutta että hiuslenksuja ruoaksi? Joko Lohi on vähän pöljä tai sitten se koettaa ilmaista jotain metafyysisyydessään täysin arvaamatonta.

Kolmas omituisuus on Lohen tiukka reviirinvahdinta. Osa siitä ilmenee normaaleina kollinjekkuina - meidän ollessamme toisaalla vieras hoitaja koetetaan pelotella pois paskantamalla ovelle, josta se röyhkimys aina koettaa tunkea kissojen reviirille, ja toisten kissojen vessaan - Lohella on oma vessa, koska ilman omaa vessaa se tekee tarpeensa kylpyammeeseen - pitää käydä kusauttamassa omat merkit heti kun sen hiekat on vaihdettu eli toisten hajut siellä eivät ällötä. Mutta osa on hieman oudompaa. Esimerkiksi, kun kasvatin sitruseukalyptuksia yksi vuosi siemenestä, kävi melko nopeasti ilmi, että kissat inhoavat niiden hajua. Ne karttivat eukalyptusikkunaa ja näyttivät melko pitkänkin matkan päästä inhoavaa naamaa, kun kastellessa tai sumuttaessa eukalyptukset erittivät hajuaan. Yksi päivä sitten kaikki eukalyptuksen taimet, jotka oli istutettu vanhoihin jugurttipurkkeihin, oli kaadettu, ja yksi potti oli tyhjänä, multaa ympärillään. Mullanrippeitä seuraten päädyin kissojen vessalle, jonne Lohi oli taimen heivannut, sinne sisään, pahanhajuisten laatikkoon. Kun nostin taimen vessan lattialle, se nosti sen uudelleen sisään inhosta irvistäen. Lopulta annoin kaikki sitruseukalyptukset pois, koska kissat inhosivat niitä niin kovasti.

Lohi myös pissii kaikkeen avonaiseen lattialla olevaan laatikoksi tulkittavaan - esimerkiksi olkalaukkuun. Se on ihan vain ääliömäisyyttä ja selittänee osaltaan, miksi tuolla rakastettavalla otuksella on ollut niinkin kova elämä, miksi se on lentänyt pihalle jo useammasta perheestä ennen meille tuloaan.

On kiinnostavaa miettiä, millainen eksentrismi ihmisenä ihmisessä vastaisi Lohen eksentrismiä kissana.

Taannoin koetin viritellä keskustelua jatkamisesta erään kuvataiteilijaystäväni kanssa. Tai pitää ehkä sanoa entisen ystävän, koska hän stressaantui keskustelusta - jonka koki kuulusteluna - niin kovasti, että luovutin kesken matkan. Ei ole minun asiani lähettää ihmisiä hoitoon nostamalla heidän ärsyketasoaan mielenterveyden rajat ylittäväksi.

Jatkamisesta on puhuttu ja kirjoitettu paljonkin esim. matemaattisten sarjojen jatkamisen kohdalla, mutta minua kiinnostaa ennen kaikkea jatkaminen sellaisilla aloilla, jotka ovat itselleni matemaattista päättelyä tutumpia, kuten kuvantekeminen ja kirjoittaminen (sekä teoreettinen että fiktiivinen että tälläinen hölönpölötys kuin bloggaus). Niiden kiinnostavuus jatkamisen ilmiön kannalta perustuu paitsi niiden tuttuuteen, myös niiden täsmällisyyden erilaisuuteen matemaattiseen täsmällisyyteen verrattuna.

No niin, olen kirjoittanut kaiken tuon edellä sanotun. Mistä syntyy jatkaminen? Mitkä asiat sysäävät kirjoittamista eteenpäin? Mitkä asiat ovat oleellisia? (Bloggaamisessa luonnollisesti suurin osin erilaiset asiat kuin esim. runoa kirjoittaessa.) Miten mielikuva siitä, mitä teksti vielä tarvitsee pyöristyäkseen kokonaisuudeksi, syntyy? Mistä syntyy tunne, että tämä teema on nostettava esiin vielä ainakin kirjoituksen kolmanneksi viimeisessä kappaleessa? Mistä nousee varmuus, että suurin osa lukijoistakin tunnistanee tämän yhdeksi kokonaisuudeksi, olkoonkin että juosten kyhätyksi? Entä epäilys, että tämä näyttääkin itse asiassa vain hajanaiselta arkistointipäiväkirjalta, joka kaipaisi vielä asiantuntevan editoijan voidakseen kertoa kokemuksestani mitään maallikoille?

Miksi tuntuu siltä, että tässä kohtaa täytyy lopettaa? Onko kyse jostain täysin perustelemattomasta konventiosta? Voisiko venyttää vielä yhden kappaleen verran? Mitä sillä saavuttaisi, ja haluaako sellaista saavutusta? Miksi haluaa sellaista saavutusta?