Nelijalkainen

Kas niin, taas se tuli ilmi: filosofiseen skeptisismiin tutustuminen on todellakin vahingoittanut tervettä järkeäni. Kun onnun YTHS:lle, minut viskataan heti lääkärille, huolestuksesta kielien. Minä kun kuvittelin, että joudun olemaan oikein pontevana, jotta pääsen terkkaria pidemmälle. Ei. Lääkäri on kovin huolestunut oireistani ja jalkani reagoinnista passiiviseen liikuttamiseen ja määrää kyynärsauvat, joita ilman ei tule liikkua. Kokeita. Saan jälleen kerran hämmästellä, kuinka nopeasti veri pulppuaa koeputkeen. "Miksi se tulee niin nopeasti, noin pienen neulan läpi, kun haavasta tulee veri niin hitaasti", utelen. Sairaanhoitaja nauraa. Putki on tyhjiö, se imee verta.
Tyhmä olo. Mutta kysymättä ei opi.
Kaikenkaikkisesti olen ylpeä itsestäni veren purskahdellessa putkeen paksuna, kimaltavanpunaisena, elinvoimaisena. Ajattelen, että kyllä se tästä.
Arvio on rasitusmurtuma tai jonkin jänteen tai luuta päällystävän kalvon tulehdus. Mutta myös reumatesti otetaan. "Älä säikähdä, en pidä sitä todennäköisenä", sanoo lääkäri. Pysyn tyynenä. Huomenna voi soittaa, kysellä tulehdusarvoja, joita verestä mitataan.


Kyynärsauvoilla liikkuessa huomaa tosissaan, kuinka esteellinen kaupunkirakenne on. Yliopiston ovesta pääsee sisään vasta pari porrasta kavuttuaan, hissin oven auki saaminen on hankalaa, bussiin nouseminen lähes mahdotonta. Ajattelen ystävääni, jolla on reuma ja jonka kamoja koulussa usein kannoin. Ajattelin sitä silloin ystävällisenä, avuliaana eleenä, en tajunnut, kuinka mahdotonta kyynärsauvojen kanssa on oikeasti käsitellä matkakorttia, olkalaukkua, lompakkoa. Kuinka kamalia ovat jäiset kohdat tiessä. En jaksa taittaa jääpiikkejä sauvoihin, koska ne pitäisi heti bussiin noustessa taittaa taas pois. Kierrän jäätiköt niiskuttaen.
Jätän gradun kahtena kappaleena humanistisen tiedekunnan toimistoon. Täytän kypsyyskokeen tenttikuoren.
Matkatessani kotiin kuusfesse aalla mietin, miksi ihmeessä pidän itseäni aina luulosairaana kunnes toisin todistetaan. Ajattelen, etteihän tämä kipu mitään. Kunhan vihoittelee. Menen lääkärille vasta äärimmäisessä hädässä. Sielläkin olen epäuskoinen hänen sanoessaan, että ilman kyynärsauvoja ei nyt sitten liikuta minnekään.
En ajatellut aivan tätä ajatellessani, kuinka hienoa olisi olla nelijalkainen. Olo on kulmikkaan, koordinaatiovammaisen kyborgin. Kahden sauvan yhtäaikainen heilauttaminen kipeän jalan kanssa "jalan liikkeet luonnollisina kävelyliikkeinä pitäen", kuten sauvojen käyttöön opastava fysioterapeutti tavoitteen ilmaisee, tuntuu mahdottomalta. Jalka kinnaa vastaan, ei tahdo osata ponnistaa päkiällä, sauvat heilahtelevat epätahtisesti, töksähtelevät katuun, täryyttävät olkapäitä, peukalonhangat sauvojen kahvoissa jomottavat. "Vitut", ajattelen, laitan sauvat kainaloon, linkkaan pari askelta, mutta palaan sitten kivun kannustamana takaisin sauvoille.
Toivon useinkin oppituntia nöyryydessä. En kuvitellut kehollista tapaa oppia nöyryyttä, en osannut kuvitella. Nyt osaan. Kaikki on tajuttoman vaikeaa, paitsi makaaminen, istuminen, lukeminen ja kirjoittaminen.
Aivot altaassa, allas huoneessa, huoneen ovi lukossa, avain kadoksissa.