Sponsoroituja mietelmiä

Niin, olisihan se pitänyt muistaa. Ihmiset, joilla on pieni lapsi tai jotka odottavat lapsen syntymistä pikapuoliin, eivät muistele menneitä. Voivat muistaa lukeneensa Leibnizin Monadologian viimeksi kymmenen vuotta sitten, siinä kaikki.
En ala arvailla, miksi.
On hyvä nähdä vanhoja tuttuja. Platonisti on ryhtynyt käsikirjoittajaopiskelijaksi, jakaa töikseen postia. Kuinkahan monta älykköä Postikin työllistää? Veikkaan, että useamman kuin kirjastot.
Syön spagettia niin paljon, että vatsa pullistuu. Hihittelemme Diilille.
Aida uskaltautuu lopulta hymyilemään meille pelottaville vieraille aikuisille. Nykyään lapsille annetaan niin kauniita nimiä. Ja heidän vanhempansa ovat akateemisesti koulutettuja, fiksuja ihmisiä. No jaa, epäilemättä seitsemänkymmentäluvulla on ollut sellaisiakin, mutta siitä en itse tiedä mitään, sellaisesta elämästä.
Kotona luen Snyder-suomennosta, suomentajana iki-ihana J.K. Ihalainen.

"Valaat kääntyvät ja kimmeltävät, sukeltavat
ja laulavat, nousevat uudelleen pintaan,
roikkuen hämärtyvien syvyyksien yllä
virraten kuin hengittävät planeetat
elävän valon
kuplivissa pyörteissä -

Ja Japani saivartelee sananmuodoista
minkälaisia valaita heillä on lupa tappaa?
kerran niin suurenmoinen buddhistinen kansakunta
valuttaa metyylielohopeaa
kuin tippuria
mereen."

Päätä ei särje, mutta voipunut olo on. Ajatus ei kulje, sitä tärkeämpää on kirjoittaa. Juuri tällaisissa tilanteissa voi tottumuksen kaava murtua, silkasta väsymyksestä, ohjautua helpommille, vaivattomammille reiteille, pyyhkiä mukanaan välinpitämättömyyden metyylielohopean.

Jemoryn blogista löydän linkin mikä kirjallisuuden klassikko olisit -testiin. Tiedoksi vaan: olen Taru Sormusten Herrasta. No, pituuden osalta ainakin jotain tuollaista voisi sanoa... ja enttien. Naah, mitäpä maailmasta ilman puita voisi sanoa? Miellyttää, että tuloksena on fantasiakirja, koska oikeasti kärsin vähän mielikuvituspulasta ja siksi pitäydyn aika tiukasti siinä, mitä saan kokemuksestani muokattua hyvin pienellä vaivalla. Oikeasti taitaisin kyllä olla Ursula Le Guinin Buffalo Gals and Other Animal Presences, mutta kun sitä ei pidetä kai klasarina. Jopa Vesa, joka sentään teki gradunsa Le Guinista, jätti BG:n lukematta. Hmm, mitä kertoo ihmisestä se, että hän pitää itseään kirjana, josta on kirjoitettu "a hodgepodge mix of animal myths, plant myths, science fiction, fantasy, poems, short stories, and anything else Le Guin felt like putting in here. It's a masterpiece of Wild Magic, of breaking the wheel and resurecting the connections between all beings."
Totta puhuen, jos minussa olisi hitunenkaan villiä magiaa, parantaisin ensimmäiseksi jalkani. Nyt tyydyn vain pureksimaan chilejä raakana kipu- ja mielialalääkkeeksi. Toimii yhtä hyvin kuin aina ennenkin. Endorfiinit alkavat jyllätä. (Eikö muuten olekin omituista, että chileihin viitataan usein palkoina tai pippureina, vaikka kyseessä on selvästi paprika?)
Tänään ajaessani yksin dösällä Haagasta himaan Käpylään mietin, kukahan itse asiassa näitäkin mietelmiä sponsoroi. Että saa ilmaista sivutilaa, jonne laittaa propagandaansa siitä, että pienemmälläkin elintasolla on mahdollista olla onnellinen ja elää luksuksesti. Ei se voi olla ilmaista, ei, kun hammaslääkärissä käyntikään ei ole.
Odotan sitä päivää, että Bloggerilta tulee ilmoitus: maksa tai vie mietteesi takaisin pöytälaatikkoon. Aivot pöytälaatikossa. Kas niin, siinäpä hyvä nimi kaikille niille, jotka eivät tätäkään tulleet ajatelleiksi.