Absurdeja yhteensattumia

Luen parhaillaan makuuhuoneessa monimerkityksisyyttä käsittelevää kappaletta, kun Kissan ääni kantautuu olohuoneesta. "Vittu helvetti apua apua", tulkitsen viestin, huhuilen takaisin, mikä on, mitä tapahtuu. "Äh, ei mitään vakavaa", kuuluu vastaus, "Mä vaan avasin liian tiiviisti pakatun kansion liian äkkiä ja nyt ne stuffit kaikki purkautuu ympäriinsä." Kirun takaisin kysymyksen, miten se on mahdollista, haluaisin juosta olohuoneeseen, mutta jalka tuntuu siltä, että joku on työntänyt sinne kahvaa myöten puukon nilkan sisä-alasyrjästä ja vääntää sitä säännöllisin sykäyksin ympäri-ympäri-ympäri. Miltä sellainen tiedostojen purkautuminen ja levittäytyminen näyttää? Virus sen täytyy olla, tai mato, tai troijalainen, mietin.
"Miten niin miten se on mahdollista? Mähän sanoin just et se oli liian täynnä kamaa!", Kissa kuulostaa jo suutahtaneelta kansion lisäksi kysymyksilleni.
"Miten ne kansiot voi muka olla liian täynnä kamaa? Onko virussuoja alhaalla?" alan minäkin jo vähän hermostua tilanteen kehityksestä.

Kyse on pahvisesta kansiosta, jossa Kissa säilyttää aanelosia. Tällaista se on, kun on rinnakkaisia tulkintasysteemejä ja monimerkityksisyyttä. Innostun lukemastani artikkelista ihan uudella tavalla.

Gilbert Harman käsittelee artikkelissa "Kieli, ajattelu ja kommunikaatio" kahta erilaista kielikäsitystä. Toista hän kutsuu käsitykseksi, että kieltä käytetään pääasiassa ajattelussa, toista näkemykseksi, että kieltä käytetään pääasiassa kommunikaatiossa. Huomaan taipuvani jälkimmäisen kannalle, vaikka Harman esittääkin vaikuttavia perusteita sitä vastaan ja esittää sen huonossa valossa. Jumppaan artikkelia eestaas, vertaan sitä referaattiini ja koen ahaa-elämyksen: Olen kirjoittanut referaattiin sanan "pääasiassa" sijasta sanan "ensisijaisesti".

Joissain tapauksissa niiden voisi ajatella tarkoittavan samaa.

Referaatin varassa syyttelen Harmania monitulkintaisuudesta, vaikka itse asiassa vika on itsessäni, huonossa referoijassa. (Filosofian klassikoiden tapauksessa tämä on tietysti aika yleinen syy teesien "käsittämättömyydelle" tms.) Ensisijainen käyttötapa tuo mieleeni nimittäin välittömästi sen, että kieli kyllä opitaan kommunikatiivisissa tilanteissa, ei introspektiossa, ja sen, että kielen syntyyn evoluution myötä ovat varmaankin vaikuttanut enemmän kommunikaation kuin ajattelun vaatimukset. Kielellinen ajattelu on ikään kuin historiallinen sivutuote niin lajin- kuin yksilönkehityksessä. (Tässä voin toki olla hurjan väärässäkin; toisaalta mitä enemmän symbolikielettömiä eläimiä olen tarkkaillut, olen tullut johtopäätöksiin, että ne osaavat kyllä järjestää elämänsä varsin tyydyttävästi ilman kieltäkin - huomioimatta tietysti sitä ikävää tosiasiaa, että niiden voimakkaasti alisteinen suhde ihmiseen nähden nykyisessä menossa on osittain juuri sen ansiota, että ne eivät ole voineet kertoa omin sanoin hyväksikäyttäjilleen, että ehkä järjestäisivät elämänsä mieluummin toisin tavoin, ja osan hyväksikäyttäjien näkemystä, että niillä ei ehkä ole moraalisessa mielessä preferenssejä, sillä moraalihan on aina kielellistä. Aika harva varmaan nykyään etologian pohjalta näin ajattelisi, mutta perinteet ovat sitkeitä, vaikka niille ei löytyisikään kovin hyviä eettisiä puoltoja ja toisaalta, vaikka ne eettisesti tarkastellen vaikuttaisivat aika järkyttäviltä.)

En ole varma edes siitä, onko kielen vaikutus ajatteluun merkittävämpi kuin kielen vaikutus kommunikaatioon. Useimmat ajatukset, jotka päässäni pyörivät, ovat kommunikaation kautta saatuja. Kukapa meistä olisi yksin riittävä?



Huomaan Harmanin artikkelin todella ärsyttävän: raavin päätäni, kunnes tiedostan, että teen niin. Saan itseni kiinni ajatteluni outoudesta: kuvittelen, että koska kieli kehittyi ensisijaisesti ja pääasiassa kommunikaatiosta, sen ensisijaisen ja pääasiallisen käytön pitäisi olla ja on edelleen kommunikaatio, ei ajattelu.

Kiusaan itseäni analogialla, että kyllähän ihminenkin on alunperin kehittynyt yksisoluisesta, mutta että ei tästä voi silti päätellä, että ihmisen pääasialliset ja ensisijaiset käyttäytymispiirteet olisivat edelleen yksisoluisen tasolla. No jaa, analogia on tietysti korostetun raju: siinä missä tuskin kukaan kieltää, että ajattelu ja kommunikaatio komppaavat voimakkaasti, ihminen on edennyt melko kauas yksisoluisesta. Ehkä sopivampi analogia olisi jokin ominaisuus tai kyky, joka on nykyään useammassa käytössä kuin alun perin. Ajatellaan vaikka kuuloaistia. Varmasti sen evolutiivinen funktio on muuta kuin mahdollistaa jonkun toisten sommittelemien, instrumentein soitettujen sävelkuvioiden ja -jatkumoiden seuraaminen, saati sitten se, että sillä voidaan pyöräillessä vaimentaa taustamelu (joka ilmoittaisi ympäristömme vaaroista, kuten takaapäin lähestyvät autot) ja täyttää maailma itseä miellyttävällä soundtrackilla. Silti olisi enää vaikeaa sanoa, että itse asiassa vaarallisten lähestyvien petojen tai piileskelyä yrittävien saaliseläinten rapinan kuuleminen olisi kuuloaistin ensisijainen tai pääasiallinen käyttö.

Raivostuttaa, kunnes keksin, että Harman on vain nimennyt artikkelin alussa kannat pöhkösti. Ei sen kannan, jota hän kannattaa, ja joka artikkelin antaman tiedon valossa näyttää järkevämmältä, tarvitse tarkoittaa, että ajattelu olisi kommunikaatiota tärkeämpää. Olennainen ero kantojen välillä ei itse asiassa liity lainkaan ajattelun tai kommunikaation priorisointiin. Sapiskaa moisesta harhautuksesta! Olennaista on se, että "ajattelukanta" katsoo, että kielellisessä ajattelussa muotoilemme ajatukset äidinkielellämme (tai muulla riittävän hyvin osaamallamme kielellä) ja ymmärrämme toisten sanomiset kääntämättä niitä millekään erilliselle synnynnäiselle mentaalikielelle. (Vähän kyllä pännii, ettei suomentajan huumorintaju ole riittänyt mentalesen kääntämiseen mielikieleksi tai peräti mielenkieleksi - mielinkielin! Artikkeli vaikuttaisi heti paljon sympaattisemmalta.) Ja se, että "kommunikaatiokanta" olettaa, että ajatukset ovat mielenkielisiä ja ne pitää erikseen kääntää kommunikaation kielelle kommunikaatiota varten. Miksi hitossa kommunikaatiokantaa ei voisi kutsua heti käännöskannaksi? Vasta artikkelin lopulla Harman löytää nimet "kääntämisnäkemys" ja "sisällyttämisnäkemys". Piiskaa moisesta kustannustoimittajan nukkumisesta. Tekstin vaikealukuisuuden ja harhaanjohtavuuden ei luulisi olevan tavoitteena filosofisessa kieltä, mieltä ja tietoa käsittelevässä teoksessa, siis siinä alkuperäisessä, jossa teksti on julkaistu - suomentajarassuhan ei voi muuta kuin toistaa virheet tunnollisesti.

Säälittää kyllä vähän sitä, joka joutuu filosofisen tekstin kustannustoimittamaan. Luultavasti hän on Harmanin kanssa yhtä mieltä siitä, että henkilö, joka sanoo "Hammasharjani on elävä ja yrittää tappaa minut", ansaitsisi tulla passitetuksi psykiatriseen hoitoon, ei äidinkielen tukiopetukseen. Toisaalta voisin kyllä kuvitella, että aikansa kieli- ja mielenfilosofiaa tarkistettuaan kustannustoimittaja olisi valmis lähettämään uudelleenkoulutusleirille myös ne, jotka rohkenevat kirjoittaa, että "kuvauksina aivojen mekanimista näitä kahta käsitystä on pidettävä melko abstraktia tyyppiä olevina kuvauksina", ja että olisi vaikeaa kuvitella, että mikään neurologinen mekanismi todistaisi jompaa kumpaa enemmän kuin toista. AAARGH. No jaa, jos kustannustoimittaja itse harrastelisi tällaisia pohdintoja, hän ei varmaankaan leikitteli tuollaisella ilkeällä ajatuksella. Tai jos hän muuten olisi hellämielinen ja oikeudenmukainen ja suvaitsevainen lomalla tekstiä editoidessaan. Nyrpeä tuhahdus.

Vaikka aluksi käsitinkin väärin Harmanin, ei sekään täysin hedelmätöntä ole: aloin uudestaan pohtia sitä seikkaa, että olisi aika surkeaa ja kamalaa, jos ajattelu olisi kommunikaatiota tärkeämpää. Itse harvoin ajattelen lämpimikseni. Kyllä viimeistään onnistuneet tulokset pulahtavat päivänvaloon jossain muodossa. Onnistuneeksi lukeminen on tietysti aina yhtä uhkarohkea hypoteesi ja sangen kumoutuvainen. Eli enimmäkseen suollan täyttä peetä kuvitellen tehneeni ainakin oman ajatteluni suhteen läpimurron, huomaamatta kirkuvaa disharmoniaa uskomusjärjestelmän useissa kohdissa. Oikeastaan onnistuneimmat huomioni ovat huomioita siinä, missä meni pieleen. Se, että nekin voivat mennä pieleen, on liian pyörryttävää ajateltavaksi.

Millaista olisi olla tilanteessa, jossa kaikki pitäisi pitää sisällään?

Sitä sietää ajatella. Kokeminen voisi olla vähän tuskaisempaa. On hirvittävän vaikeaa ajatella, että kukaan yksilö (kuten yksilöt tavallisesti käsitetään, henkilöinä) voisi saavuttaa mitään. Sen takia Matin kirjoitus metapopulaatiobiologian välttämättömyydestä luonnonsuojelullisten pointsien esittämiseksi hiukan tökkii. Jos haluaa esittää suosituksensa yksityisajattelijana, silloin ekologiaa pitää tietysti tuntea. Mutta ryhmässä asia on toisin: riittää, että joku ottaa niistä selvää, toiset voivat ottaa selvää toisista asioista. Kuten ihmisten ympäristöasenteista - myös tämä on tarpeen, mikäli tieteellisesti loistokkaan hyvin perusteltu pointsi halutaan saada myytyä poliittisille päättäjille. (Sitä, että luonto olisi kirjoitettu matematiikan kielellä, ostan yhtä kernaasti kuin ajatuksen, että äiti ja isä kirjoittavat lapsensa matematiikan kielellä. Reduktionismi, hyi. Elisabeth Baetenilla on ei-reduktionsitisesta naturalismista ja reduktionistisesta neonaturalismista mainio artikkeli, suosittelen!)

Eräässä keskustelussa taannoin yksi tyyppi vaahtosi, että ihmisiin on turha yrittää vaikuttaa, ihmiset on paskoja, vaikutetaan mieluummin vaikka yhteyttämiseen. Arvaatte varmaan, kumpaan koetan vaikuttaa. Kumpaankin! Mutta enemmän ihmisiin. (Yhteyttämistä voi btw tehostaa Jaakontaialla, tuolla kaikkien viherpeukaloiden pikku salaisuudella. Ihmisten aivopesemiseksi ei suihketta ole tietääkseni vielä keksitty. Eikä toivottavasti keksitäkään. Kukapa olisi riittävän oikeassa aivopestääkseen muut, ja mistä helvetistä ne sitten puhuisivat?)

Mitäs sitä arkijärjelleen tekisi? Kai sen voisi kieltää, mutta miten sitten kävisi kommunikaation?
Tästä sen näkee.

Mainittakoon vielä, että siskoni uusi poikaystävä on maskeeraajaksi opiskellut gootti, jolla on mustaksi lakatut kynnet ja joka on ollut jossain elämänvaiheessaan vegaani, muttei enää, ja joka opiskelee nykyään yliopistossa. Tapasimme eilen vanhempieni luona päivällisellä. Mobutu haukkui koko ajan taukoamatta. Sen dementia on edennyt siihen pisteeseen, että se möykkää hädissään kaikkialla muualla kuin kotona ja kävellessä. Ulkonakin hetken seisahtuminen johtaa louskutuksen alkamiseen.

Miksi muuten on niin hauskaa lukea sellaisia lauseita kuin "näin unta, että hammasharjani oli raskaana" ja "näin unta, että kaadoin äitini mustepulloon" ja "X on hyvää seuraa koirille"?

Enkä saanut yhtään suklaamunaa. Kosminen instant-karma (mielikuvitusprojektio) kosti ennen tipahtamista lärpeksinnän. No, jääväthän minulle haaveet mignon-munista.