Skissejä

Tuntuu tuhlaukselta istua sisällä, kun ulkona näyttää keväiseltä. "Kylmä siellä on, talvi", koettaa Kissa todistella, mutta olen vakuuttunut siitä, että tuo hellämielinen eläin koettaa vain lohduttaa minua moisin puhein. Kylminä päivinä lumi narskuu jaloissa ja koirat puhkuvat hengityshöyryä, pakkaslohikäärmeet, Nasu piiskaa hännällään lunta, murisee ja kiukuttelee maalle, joka nipistelee jalkapohjia.
Tieteessä tapahtuu saapuu. Luen siitä eläinten oikeuksia käsittelevän jutun, joka lähtee liikkeelle premissistä, ettei eläimillä voi olla oikeuksia, päätyen samaiseen johtopäätökseen. Haukottelen. Mitä paperin tuhlausta. Kirjoittaja kutsuu eläinten oikeuksista puhumista käsitteelliseksi velttoudeksi ja juridiseksi hölynpölyksi. Sen sijaan, että hän yrittäisi oikeasti tarkastella, yrittävätkö eläinten oikeuksista puhuvat ihmiset kenties juuri laajentaa oikeuden käsitettä ylittämään sen hänelle tärkeän premissin, että moraali on ihmisten välinen asia, hän olettaa näiden yksinkertaisesti käsittäneen väärin oikeuden käsitteen. Jaa-a. Jutusta löytyy myös kammottava lause, jossa todetaan oikeuden olevan jähmetettyä moraalia. Tämä käsitys ehkä selittää jutun perusvireen.
Minulle, kuten varmasti monelle muullekin, moraali sisältää paljon muutakin kuin oikeudet, joita ei saa missään nimessä rikkoa ja joiden rikkomisesta voi kutsua viranomaiset paikalle, sekä velvollisuuden kunnioittaa näitä oikeuksia. (Tosin, jos oikeudet supistetaan pakkovallan turvaamiksi, voitaisiin kyllä ehkä ajatella, ettei meillä itse asiassa tarvitse edes olla moraalista velvollisuutta noudattaa niitä - pakkovalta pitää kyllä rangaistuksillaan huolen niistä, jotka eivät ole riittävän prudentiaalisia niitä noudattamaan. Tekemättäjättämisen motiivina ei ole halu toimia oikein vaan pelko seurauksista.) Tällainen moraalikäsitys jättää paljon toivomisen varaa. Hyveellisyyden, aktiivisen pyrkimisen tekemään "oikein"; tavoitteen ymmärtää paremmin toisten intressit ja siten kohentaa oman toiminnan moraalista tasoa; tavoitteen olla loukkaamatta toisia sellaisissakin asioissa, joiden loukkaamisessa kukaan ei turvaudu pakkovaltaan ja jotka eivät siten ole ehkä "oikeuksiksi" luettavissa. Kilttiyden, ystävällisyyden, hellyyden, huolen.
Mitä ajantuhlausta. Mitä paperintuhlausta. En ole eläinoikeusihminen, kun en yksinomaan oikeuspohjaista moraaliajattelua kannata. Mutta tuntuu aika haljulta kirjoittaa, että moraali on ja voi olla vain ihmisten välinen asia. Maailmassa on elänyt monta kulttuuria, joilla on ollut (ja on) asiasta toisenlainen näkemys. Lainaus Snyderilta: A key question is our ethical obligations to the nonhuman world. The very notion rattles the foundation of occidental thought. Native American religious beliefs, although not identical coast to coast, are overwhelmingly in support of full and sensitive acknowledgement of the subjecthood - the intrinsic value - of nature. Snyder mainitsee inkkareiden lisäksi buddhalaisuuden, taolaisuuden, animismin, pakanuuden. Voimattomuuden tunne. Joka ikinen kiistely, joka syventyy aiheeseen "onko eläinoikeuksia", "onko luonnolla oikeuksia", "onko luonnolla itseisarvo", tuottaa harvoin mitään konkreettista. Suurin osa tipahtaa arvokeskustelun tässä vaiheessa täysin typerälle jankkauksen tasolle.
Skeptisyyttäni oikeuspuheen hyödyllisyyteen lisää ihmisoikeuksien asema maailmankulussa. Ne tunnustetaan, mutta eihän niitä kunnioiteta.
Moraaliteoriassa takerrutaan yksityiskohtiin, joilla ei lopulta ole mitään väliä toiminnan ja yhteiskunnan järjestämisen kannalta. Tämä seikka kyllästytti minut ympäristöetiikkaan lähes heti, kun aloin tutustua siihen. Gary Snyderia on kiva lukea, koska hän ei mene jankkaukseen mukaan, osoittaapa vain ohimennen, että länsimainen oppinut traditio ei ole ainoa mahdollinen suhtautumistapa. Onneksi.

Teen skissejä vesivärein. Koetan maalata jälleen kerran kuvaa Stevensin Riikinkukkojen Ruhtinaan Villitystä, nyt kevätteemalla. Minun Villittyni, viilipyttyni, on tietysti nainen. Kuinka joku jaksaisi maalata niin tylsän ihmisen, ettei sille voi tehdä edes rintoja? Rinnat ovat kuulkaas olennainen asia ihmisissä. Niin kivan raskaat, levolliset, hellät. Eilen kaksi naista ja yksi mies toivotti minulle hyvää naistenpäivää. Koetin lypsää isästä toivotusta esiin hänen kuskatessaan minua jalkavammaista Dodon toimistolle autolla samalla kun haki mutsin himaan duunista. "No, oletkos tullut ajatelleeksi tätä päivää? Mikä tässä on erityistä?" Isä raapii korvallistaan, vaihtaa kolmoselle, sanoo: "No pakkasta on vähäsen vähemmän." Kirjallisuuden luontokäsitysten keskustelupiirissä yksi piiriläinen toteaa, että hänen töissään oli koetettu myös lypsää heidän it-asiantuntijaltaan, vanhalta herrasmieheltä, naistenpäivän toivotusta. Yksi tädeistä oli kysynyt häneltä, että tietääkös hän mikä päivä tämä oikein on, ja mieshömppä oli vastannut aivan viattomasti, hieman hämmästyneen kuuloisena: "No eikö se ole tiistai?"
Hyvää keskiviikkoa vaan kaikille!
Lapsena luulin, että naisilla on kaksi sydäntä. Tiedättehän, "sydän sykki hänen rinnassaan". Miesten rinta on sellainen yhtenäinen blokki, naisella on rintoja kaksi kappaletta. "Hyväsydäminen" on sana, jota käytettiin kotona paljon ja josta ei kuule, viittaako se yhteen vai useampaan elimeen. Näkemykseni rujous tuli ilmi vasta mummon sanoessa jostain naisesta, että tällä on "suuri sydän". "Suuret sydämet", korjasin. (Lapsesta lähtien olen ollut ärsyttävä korjaaja. Voi hitsi, vieläkin sormet oikein kutkuttavat näppäimillä lukiessani jonkun blogista klasarin "alkaa tekemään"... Siitä huolimatta teen itse virheitä suvereenisti ja iloisesti. Käsin kirjoittaessa, en koskaan, koneella, koko ajan.) Ja sitten korjattiin asia. Mummo oli aivan äimänä kuullessaan, että kuvittelin naisilla olevan kaksi sydäntä. Olin aika itsepäinen, en tahtonut uskoa mummoa. Lopulta hän keksi kysyä, että entäs tytöt, joilla ei ole vielä tissejä, onko niillä yksi vai kaksi sydäntä, tuleeko toinen sydän mukaan vasta sitten kun tissit kasvavat vai mitä? Perille meni.
Akvarelleilla on kiva maalata pitkästä aikaa. En jaksa maalata kunnolla, luonnostelen vain. Koetan muistella, mitä jaksan tehdä kunnolla. Töitä, joista minulle maksetaan. Niissä en kehtaa kertoa, että olen luonnostelija, sinnepäin-ihminen. Taidelukiossa oli omituista törmätä suureen joukkoon ihmisiä, jotka olivat suunnattoman huolellisia visuaalisen ilmaisunsa kanssa. Minulle on aina riittänyt, että ei-abstraktissa kohde ilmaisee teeman kannalta keskeiset piirteet. Opettajat tolkuttivat koko ajan: "Viimeistele, tää on pelkkä luonnos." Mökötin. Tein toisen luonnoksen, josta tuli aina ensimmäistä huonompi, koska motivaatio tehdä sama luonnos oli nollassa. Minkäs teet. Minä pidän enemmän luonnoksista. Joka ikisen taiteilijan kohdalla, joihin olen tutustunut, olen pitänyt skisseistä enemmän kuin hioituista teoksista. Nopeus, keveys, tiedättehän...
Mietin luonnostellessani Villittyä, tällä kertaa ketunpunaiseksi mustaa yötä, keltaista kuuta ja sinistä, riikinkukon pyrstösilmiä markkeeraavia ultramariininsinisiä häränsilmiä täynnä olevaa preussinsinistä metsää vasten, kuinka kaikenlainen kuvaaminen, sanoin ja kuvin, kameralla ja äänittäen, terästää läsnäoloa. Jotta voisi kirjoittaa tai piirtää myöhemmin, on ajateltava, herkistyttävä nyt. Katsottava, miten asiat liittyvät toisiinsa. Miten lonkan kaari kulkee, miten seurauksen tajuaa liittää tiettyyn syiden kompleksiin. Tarkistettava, kuuluuko äänessä sittenkin pettymyksen nyansseja.
Sillä tavalla ite-taiteen tekeminen on eräänlainen maailman kokemisen harjoitus. Kokemisen, läsnäolon, merkityksellistämisen. Hiominen on vain kaanoneihin sujauttamisen toivoa. Sillä, lukeeko, näkeekö, kokeeko joku muu tuotoksen kiinnostavana ei ole niin suurta merkitystä kuin sillä, että tekeminen herkistää ympäristölle, avaa silmät, korvat, liikeratojen ja ilmavirtojen aistimisen lihaksilla ja iholla. Niin helposti muuten vain nukkuu silmät auki toimittaen toisten asioita, näkemättä, kokematta mitään.