perjantai 17. huhtikuuta 2009

Lispector & subjektiminä

Nyt olen painanut kivistyksen ja kuumeen parasetamolilla alas, koska en kestä enää virkkaamista. Luen Clarice Lispectorin kirjaa Lähellä villiä sydäntä. Se on lukemistani Lispector-suomennoksista ehdottomasti paras ja siinä on monia kiihdyttävän hyviä kohtia. Paitsi että henkilöt pohtivat sanallistamattoman ja sanallistetun suhdetta ja vaikutusta toimimiseen, he myös puntaroivat esimerkiksi Spinozan näkemystä Jumalasta. Eikä Joana, päähenkilö, oikein ymmärrä olevansa naimisissa silloinkaan, kun on, tai ainakin pitää koko hommaa jotenkin hyödyttömänä. Ihan täydellistä!
Se on ihan totta, minä elän. Kuka minä olen? No, se on jo liikaa kysytty. Mieleeni tulee muuan Bachin kromaattinen etydi, ja järkeni sumenee. Se on kylmä ja puhdas kuin jää ja kuitenkin sen päällä voi nukkua. Menetän tajuntani, mutta ei se mitään, syvin rauha löytyy näköharhoista. Kuinka jännittävää etten osaa sanoa kuka olen. Ennen muuta pelkään sanoa sitä, sillä sillä hetkellä kun yritän puhua, paitsi että jätän ilmaisematta sen mitä tunnen, se mitä tunnen muuttuu hitaasti siksi mitä sanon. Tai ainakaan minua ei saa toimimaan se mitä tunnen vaan se, mitä sanon. Minulla on tunne siitä kuka olen, ja tuo vaikutelma majailee aivojeni yläosassa, huulissa ja eritoten kielessä, ja käsivarsien ulkopinnassa ja myös juoksee sisälläni, syvällä olemuksessani, mutta missä, missä tarkalleen, sitä en osaa sanoa. Sen maku on harmaa, hieman punaiseen vivahtava, kuluneissa kohdissa hieman sinertävä, ja se liikkuu hitaasti kuin hyytelö. Joskus se muuttuu teräväksi ja satuttaa minua törmätessään minuun.
Tämä on niitä harvoja minulle helppoja kirjoja, joihin solahtaa kuin virttyneeseen ja pesuissa pehmentyneeseen kesämekkorakastettuun. (Kaikille muille ei näy käyneen samalla tavalla, ja ihan oletettavaakin: olemisen tapoja on niin monia.) Tai muistoon, kun äkkiä törmää valokuvaan jostakin kohtaamisesta, muistaa sen illan tuoksun ja ihmisten ilmeet, rehvakkaan punaviinin laseihin juoksuttamisen, nauramisen, kypsymään ruvenneiden omenien hennon aromin lehvästöistä, voiko sellaista haistaa, vai onko se vain kuvitelman heijastus?

Minusta tuntuu välillä, että aivoni ovat kätevän kevytmieliset ja kantamuksia vieroksuvat, koska ne ovat niin täynnä tunnelmointia. Olen hullaantunut näköharhoihin. Eräänäkin päivänä, kun en ollut vielä sairaana, makasin sängyssäni ja katselin patjan kirsikankukkia punaisella taustalla. Äkkiä tajusin, että nuo kaksi päällekkäistä kirsikankukkaa ovat oikeastaan ihan samanlaiset. Ja vielä kummallisempaa, kun katson toista keskittyneesti, toinen ikään kuin sumenee. Mutta ei toisin päin. Ja sitten kun katson tarkasti ylempää kukkaa, huomaan sen varressa jotakin kummallista: siinä missä alemman kirsikankukkarykelmän varsi jatkuu määräisenä, tämän varsi häipyy, sulaa taustan punaan. Siitä keksin siirtää päätäni hieman kauemmaksi ja kas, ylempi kukka katosi näkökentästä. Oletan, että tällä harhalla on tekemistä hajataittoni kanssa. Sitten siirsin päätä taas lähemmäs ja näin kukan muotoutuvan tyhjästä esiin häipyväoksineen kaikkineen. Hivutin päätäni ekstaasissa ees ja taas ja seurasin tuota selvästi näkyvää harhaa. Miksi? En tiedä. Mutta jotenkin sen katseleminen tuntui tarpeelliselta ja sai minut miettimään, mitkä kaikki muutkin asiat ovat jonkin hajan vääristämiä. Hajamielisyyden, kummallisen viitekehyksen, kyvyttömyyden omaksua tiettyjä ihanteita tai normeja...

Lispectorin kirjassa on myös hauska kohta, jossa Joanan mies Otávio ostaa hedelmäkaramelleja ja äkisti ärtyy ajatuksesta, etteivät suurmiehet kenties syö karamelliä ja koettaa lepytellä itseään, että ehkä nämä syövätkin, mutta elämäkerroissa ei vain muisteta mainita asiasta. Sitten hän ahdistuu siitä, että mitä jos Joana saisikin tietää, mitä hän parhaillaan mietiskelee. Lopulta hän kippaa karkkinsa viemärikuiluun. Aprikoosinmakuiset kovat karamellit!

Jos Otávio bloggaisi (tai ainakin jos hän bloggaisi sillä lailla kuin itse tunnun osaavan blogata, en tiedä, olisiko minusta jonkin asiablogin pitämiseen, kyllästyisin varmaan parissa viikossa), hän ei luultavasti ahdistuisi noin helposti! Ja elämäkertureiden kannattaisi kyllä kertoa enemmän herkuista, se on vissi. Itsekin muistan Piafin elämäkerrasta lähinnä sen, että Piaf tykkäsi sillistä. Se on vain jotenkin niin käsittämätöntä, että jää mieleen. Että joku tykkää sillistä ja syö sitä, vaikka olisi varaa vaikka mihin ruokiin.

Suomentajan jälkisanat ovat myös mainiot. Niissä Tarja Härkönen kiteyttää henkilöistä jotakin niin olennaista, etten varmasti itse sellaiseen onnistuisi, kun minusta he vain ovat aidon ja luontevan oloisia toisin kuin useiden muiden romaanien henkilöt. Härkönen kirjoittaa:
Yhteistä heille on kiinnostus muiden henkilöiden ja esineiden herättämiin reaktioihin heissä itsessään, ei ympäröivään todellisuuteen sinänsä. Mutta vain Joana suhtautuu intohimoisesti sisäiseen totuuteensa ja itsensä löytämiseen. Hänen ajatuksenvirtana kulkevat valveunensa ovat hänelle totta, ja sisäänpäin katsoessaan, meditoidessaan, hän kuorii kerroksia sielunsa ympäriltä, tekee havaintoja ja huomioita, ruumiillisia, henkisiä ja hengellisiä, ja kokee muodonmuutoksen toisensa jälkeen; tekee niin itseään, kunnes löytää ytimensä, villin sydämensä, sisäisen puhäkkönsä, jossa hän voi kenenkään häiritsemättä kuunnella "sitä vellovaa musiikkia, joka kumpuaa hänen syvyyksistään". Mutta ytimessä itsessään vallitsee hiljaisuus. Hiljaisuus on Lispectorin romaanin keskus, jonka ympäri muut teemat kiertävät: halu selkeyteen, aitoon olemassaoloon ja yhteyteen toisen ja toisten kanssa, yksinäisyys maailmassa, jossa kommunikaatio on kuvitteellista, ja naisen asema miesten tekemässä maailmassa.
Niin, kai olisi mahdollista olla kiinnostunut myös ympäröivästä todellisuudesta kritisoimatta ja tutkimatta omia reaktioitaan siihen? En muista sellaisesta elämästä paljonkaan. Enkä osaa kuvitella, miten sellaiseen voisi ratketa. Enkä tiedä, olisiko se hyväksikään. Monesti tyhmät päähänpistot keskeyttää vain tietoisuus siitä, että oma reaktio on kohtuuton.

Joskus maailma toki tempaa mukaansa, mutta siitä palautuu aina omiin ajatuksiin ja uniin, reaktioihin ja huoliin, suuttumisiin ja ihastumisiin, innoittumisiin ja jännittymisiin. Ehkä joku kokee liikkeen toisinpäin, niin että eksyy välillä omien asenteidensa tutkimiseen ja sitten palaa takaisin maailmaan?

Tuo, minkä Härkönen nimeää hiljaisuudeksi, nimeäisin itse ehkä pikemminkin muodottomuudeksi, koska hiljaisuuden vastakohtana kai tässä ovat sanat (vaikka tietysti kaikki kielenkäyttö on aina metaforista ja ehkä sanat ja hiljaisuus viittaa tässä myös siten kaikkeen käsittämiseen ja avoimuuteen vieraudelle itsessä), ja minua kiinnostaa enemmän muodottomuus, sen yllätyksellisyys, ei pelkkä sanallistamattomuus, vaan myös se seikka, että minuudessa on niin paljon yllätyksellistä. Lispector kuvaa tuota G. H. Meadin subjektiminäksi nimeämää ilmiötä todella hyvin, niin hyvin, että otteita Joanasta, joka kuulee itsensä sanovan asioita, voisi hyvin siteerata Meadin joskus aika teoreettisen tekstin kostukkeeksi. Perusajatus Meadin subjektiminän käsitteessä on, ettei ihminen voi koskaan tuntea koko minuuttaan, että osa siitä jää aina vieraaksi. Se minä, jota voin tutkia ja tarkastella, on toisten kanssa vuorovaikutuksissa takaisin heijastettua menneisyyttäni, objektiminä. Siitä voidaan sanoa, että se on jonkinlainen. Mutta subjektiminää emme koskaan pääse näkemään kuin sen seurauksissa, siinä hämmennyksessä kun tajuaa sanoneensa ääneen jotakin arvaamatonta ja harkitsematonta tai tehneensä jonkin eleen, joka paljastaa itselle (ja toisille, joista laumaeläimenä on vaikeaa olla olematta huolissaan) jotakin ennemmin tuntematonta, jonkin asenteen, vastenmielisyyden, ilon tai huolen.

En muista, kirjoittaako Mead tahdosta subjektiminän yhteydessä, mutta itsestäni tuntuu, että tahdon muodostuminen tulee aina niin yllättäen, että sen on oltava juuri subjektiminää.

En ole vielä löytänyt ketään toista, joka kirjoittaisi subjektiminästä niin läheltä kuin Lispector. Tuo hämmennys, kompastuminen omiin sanoihin, eleisiin ja tuntemuksiin, niistä yllättyminen on läheisin kosketus subjektiminäämme.

Millaista sitten olisi elämä, joka varjelee kosketusta subjektiminään? Onko sellaista elämäntapaa? Niin helposti itsen etsiminen ja rakentaminen muuttuu nimenomaan objektiminän pönkittämiseksi. Entä jos vain etsii toivomatta löytävänsä, tyytyy ihmetykseen ja nauruun? Tarkkailee reaktioitaan pyrkimättä säännöstelemään niitä? En osaa sanoa. En osaa sanoa myöskään, miksi subjektiminään kosketuksissa säilyminen tuntuu itsestäni niin tärkeältä. Ehkä koska pidän objektiminäkiinnitteisyyttä vahingollisena luontumuksena? Molemmat minät tarvitaan (ja objektiminä on osa sitä tilannetta, josta subjektiminän toiminta - oli se sitten ajattelua, tuntemista tai toimeen tarttumista - pullahtaa esiin), ja on vaikeampi kuvitella, että joku onnistuisi häivyttämään objektiminänsä, tarinat itsestä. (Sitä kai kutsuttaisiin amnesiaksi, ja käsittääkseni täyspäinen amnesia on, elokuvien sitkeästä aiheen hyödyntämisestä huolimatta, aika harvinainen tila.) Sen sijaan tuntuu, että aika moni välttelee subjektiminäänsä ja vielä hyvin tahtoisesti. En ole vielä keksinyt, miksi se tuntuu heistä relevantilta. Nämä Meadin termit ovat useimmille niin vieraita, että on vaikeaa löytää ihmistä, joka puhuisi edes sen kielen kaukaista muunnosta. Jos olisin ollut neuroottisempi sen suhteen, olisin varmasti erikoistunut johonkuhun toiseen ajattelijaan. Mutta en tiedä, valitsinko aiheeni. Luin Meadia ja se vangitsi minut, koska se tarjosi ensimmäisenä käsitteitä joillekin ilmiöille, joista olin hämmentynyt, mutta joille minulla ei ollut sanoja. Ja joista tahdoin puhua tai kirjoittaa.

Onneksi minun ei tarvitse käsitellä sitä asiaa sillä intensiteetillä enää. Ehkä en enää tahdokaan, en siinä mittakaavassa. En tällä hetkellä ainakaan. Riittää, että ihmetyn ja hämmennyn ja äkisti osaan tahtoa asioita, että voin tuntea hetkellisesti, miten elämä nousee minussa niin vahvana ja raivokkaana, että tekee melkein mieli huutaa, niin vahvana, etten suostu pitämään kenenkään omistusmerkkisormusta sormessani, etten suostu elämään järkevästi ja ennalta-arvattavasti, kunnon ihmisenä. Että voin maata selälläni sairaana ja katsoa, miten lemmikin terälehtien sinisen taivaan yli kiskoutuu pilviä valoisina varjoisina laikkuina, että voin leikkiä ajatuksella maapallon pyörimisestä ja huimauksesta, valaiden äänistä veden alla, sillä miten infraäänet ovat ihmisille haitallisia ja toisaalta auttavat linnut väistämään lentonsa keskellä tuulivoimaloita, jotka täristävät tuota ihmiskorville kuulumatonta ääntään kauas.

Jos kaikki on yhtä, jos kaikki on todella yhtä, siitä ei tarvitse muodostaa mitään teoriaa.

Miten helpottavaa.

Kun tervehdyn, sitä en osaa olla pohtimatta, onkohan vielä niin viileää, että on järkevää käyttää ystävältä saatuja pörröisiä liiloja lapasia, jotka näyttävät hieman sinivalailta.

6 kommenttia:

Odelma kirjoitti...

"Jos kaikki on yhtä, jos kaikki on todella yhtä, siitä ei tarvitse muodostaa mitään teoriaa.

Miten helpottavaa."

Kuinka hieno kiteytys! Tuo ajatus kiehtoo minuakin voimakkaasti. (Siksi haluaisin pullauttaa graduni ulos ennen kuin päädyn täyteen teoriakielteisyyteen, mutta jatkuvasti tekisi mieli ajatella avarammin, ilman teorioita. Tai sitten kyse on ihan tavallisesta gradupiinasta :D )

Veloena kirjoitti...

En oikeastaan tiedä, voisiko ihan ilman teorioita ajatella. Mutta ainakin tahtoisin välttyä tarrautumasta niihin kynsin hampain, siinä määrin, että suljen silmäni ja korvani joiltakin asioilta vain siksi, että tietty teoria, joka on kääntänyt pääni johonkin suuntaan, ei osaa virittää minua vastaanottavaiseksi noille näyille ja äänille.

Luin eilen taas Science Dailya verkossa ja naksahdin taas niihin havaitsemista ja mielikuvitusta käsitteleviin tutkimuksiin,jotka osoittavat ikävän selvästi, miten voimakas vaikutus tapahtumien havaitsemiseen mielikuvilla on. Ja mitä muuta nielaistut teoriat ovat kuin mielikuvia (olkoonkin että ne koettavat setviä maailmaa, huooh)?

Oh, gradupiina... :D

Jäänainen kirjoitti...

Kuinka läheltä tämä kulkeekaan myös omia kirjallisuuden opintojani, kirjallisuusteorioita, varsinkin strukturalismia ja semiotiikkaa (eli merkkioppia). Itse olen viehättynyt siitä ajatuksesta, kuinka merkit (sanat, symbolit, käsitteet) muokkaavat näkemystämme siitä, mitä maailma ympärillämme on. Ja kuinka sana, joka kuvaa jotakin, ei itse asiassa ole se asia, jota se kuvaa, vaan vain mielikuvamme, käsityksemme siitä.

Minäkin jumiudun tuijottelemaan asioita ympäristössäni ja ihmettelemään niitä. Joskus ihan vain kauniita juttuja (omasta mielestäni kauniita siis, ei ehkä yleisen kauneuskäsityksen mukaisia) tai sitten mielenkiintoisia. Juuri myös näköharhoja, näön harhoja.

Teimme opistolla harjoituksen runokurssilla, jossa katsoimme toista ihmistä suoraan silmiin niin tiiviisti kuin mahdollista. Minä koin siinä merkillisen elämyksen. Näköni muuttui, se vaihteli mustavalkoisesta värilliseen, ja lisäksi siihen tuli emboss ilmiö, tuttu esim. Photoshopin filttereistä. Tuijottelin siinä toista ihmistä silmiin, mutta näin oikeastaan vain oman reaktioni ja silmieni reaktion ja pohdin sitä. Johtuiko tuo kummallisuus hajataitostani, likinäköisyydestä vaiko silmien väsymisestä, en tiedä. Mutta mielenkiintoista se oli.

Veloena kirjoitti...

Muistaakseni Sandra Rosenthal on kirjoittanut tuosta sanojen omiin mielikuviin ja niitä kantaviin kehollisiin kokemuksiin paikantumisesta hyvin ymmärrettävästi ja kauniisti. (Kummallista, nimi sinkoaa kipinöiden tajunnan tummuutta vasten; mistä se tulee? Miksi muistan sen?)

Hassua, joskus asiat loksahtavat kohdalleen. Rosenthalin tapauksessa niin kävi monessakin kohdin. Tuossa, miten omat kokemukset kuvittavat tai taustoittavat sanat ja sitten siinä, miten subjektiivisuus tuntuu äkisti asioiden muuttuessa, ihmisen yllätyessä. Ja siinä, miten symbolinen ja kehollinen limittyvät ja vuorottelevat: sana viittaa aiempaan keholliseen tuntuun ja sitten ajateltuna suuntaa tulevien kehollisten tuntemusten mahdollisuuksia... ei ole mahdollista erottaa omiksi sfääreikseen mieltä ja kehoa.

Hassua, olin pitkäksi aikaa unohtanut tuon nimen. Valmistumisessa on konut puolensa: kun gradukirjallisuutta ei samoa kaiken aikaa, asiat tuppaavat unohtumaan. Kauhistus, valmistumisesta on jo kolme vuotta. Minun pitää viikon kuluttua luennoida niistä asioista.

Ehkä ne ehtivät ennen sitä palautua, kun vähän lueskelen...

tutetiti kirjoitti...

Oma gradusetäni Peirce kirjoitti myös aikoinaan siitä, miten sanat ja muut merkit elvyttävät tulkitsijan mielessä tuttuja mielikuvia, synnyttävät alkuperäisestä yhteydestään irtautuneen näyn, äänen, maun, hajun tai muun aistimuksen reminisenssin.

Veloena kirjoitti...

Peirce onkin kaikkien gradusetieni ja -tätieni isoisä... :) Ei yllätä siten lainkaan!