Sosiaalisuutta ja väsynyt aamu

Näemmä kylmänharmaa utu seuraa meitä, minne menemmekin tänä keväänä. Ei puhettakaan auringosta, lämmöstä tai sipulikukista. Täällä, kotikaupungissa, niitä nyt sentään voisi olla, mutta taidan olla siinä kunnossa, etten ehkä pariin päivään lähde etsimään niitä. Uskomatonta, millaiseen yskimiseen voi herätä aamulla kuuden aikaan!

Mutta sentään ystäviä näimme eilen ja se oli kaiken tämän yskimisen väärti. Heräsimme kello yhdeksältä, olo oli silloin jo karmea ja viluinen, kehoni ei selvästikään ollut aivan sinut matkustamisen kanssa, matkustaminen kun tapaa sisältää kuitenkin kilometrikaupalla ulkoliikuntaa ja kassien raahaamista. En ole tainnut olla vielä ikinä niin kipeänä, että olisin kokenut oikeutetuksi ottaa taksin, se on sellaista äitihommaa. Ja kun matkat eivät olleet niin pitkiä kuitenkaan, kilometri pari aina suuntaansa, ja joukkoliikenne on muissa Suomen kaupungeissa usein paljon harvempaa kuin Helsingissä, me tosiaan kävelimme välittämättä siitä, että keuhkoni tuntuivat jotenkin silkkipaperisilta ja ehkä vähän repeilleiltäkin. (Se on kumma tuntemus. Hengittäminen ei satu, mutta koko keuhkoputken voi tuntea, tietää tarkalleen, miten ilma laahustaa sen kylkiä pitkin kääntäen palkeenkielet lepattamaan milloin ulos-, milloin sisäänpäin.)

Vaikka aamulla olo oli valju, päätin kuitenkin, että tämän on onnistuttava, ja jotenkin (lähinnä vihreällä teellä ja mateella ja auringonhattu-uutteella ja punkulla) pystyinkin huijaamaan kehoa ilman mitään särkylääkkeitä. Aina yhtä ihana Näkymätön tyttö tuli kämpille aamiaiselle ja söimme yhdessä kauralesepuuroa ja mustaherukkakeittoa ja rupattelimme asumisesta ja erilaisista ja eri-ikäisistä taloista ja muun muassa vanhojen talojen palvelijoille tarkoitetuista keittiörappukäytävistä. Joimme myös useamman kannullisen mateeta, ja sitä kitatessa oloni alkoi vähitellen tuntua siltä, että voisin jaksaa pysyä tolpillani iltaan saakka. Sitten pakkasimme kamat, kävelimme keskustaan Näkymättömän saattaessa meitä ja tapasimme rautatieaseman lokerikoille mennessämme Odelman, jonka kanssa menimme teelle tai kahville, kukin oman makunsa mukaan. Tämäkin tapaaminen sujui helposti ja hämmästelin taas mielessäni, miten mielenkiintoista ja silti jotenkin yksinkertaista ja luontevaa onkaan tavata sellainen ihminen, jonka ajatuksista on lukenut jo pidemmän aikaa. En osaa mitenkään kuvitella, että voisin olla aivan noin välittömästi ja helposti läsnä ja rentona jonkun aiemmin tapaamattoman ihmisen kanssa. Se kaikki saa ajattelemaan, että vaikka kasvokkain kohtaamisissa onkin jotakin erityistä, kyllä kohtaamista voi tapahtua merkittävällä tavalla tekstuaalisestikin. Miten muuten selittää se tuttuus, johon on helppo solahtaa kahden bloggaajan tavatessa toisensa livenä ensimmäistä kertaa? En ainakaan itse osaa keksiä mitään sen uskottavamman kuuloista selitystä.

Ehkä moni ihminen on sillä lailla perusluottavaisempi, että tällainen pohdinta kuulostaa jotenkin kummalliselta ja hassulta. Mutta ainakin minun on ollut niin kauan kuin muistan vaikeaa tutustua luottavaisesti, avoimesti ja ahdistumatta uusiin ihmisiin. Se oli läsnä piirteenä jo ennen kouluun menemistä ja koulussa kiusatuksi joutuminen vain vahvisti tuota epävarmuutta ja ulkopuolisuuden tuntua, jonka kanssa joudun tappelemaan tosissani suurimmassa osassa tutustumisen ja ystävystymisen prosessejani. Jotenkin uusien ihmisten kohtaamisessa tulee viiltävän tietoiseksi itsestään ja kaikesta siitä, mihin toinen voi takertua, jos hän päättää olla pitämättä minusta. Se saa helposti aikaan sen, että yksinkertaisesti mykistyy tai sitten ottaa jonkin karmivan pirteän ja suulaan roolin, ja jälkeenpäin on ihan niskakarvat pystyssä siitä, mitä kaikkea on tullut sanoneeksi jollekulle, johon ei oikeastaan osaa vielä luottaa. Ei se tietysti ole kovin vakavaa enkä ainakaan enää anna sen haitata ihmisiin tutustumista, mutta on kiinnostavaa ja kutkuttavaa huomata, että toisellakin tavalla voi tavata ihmisen, jota ei ole koskaan ennen nähnyt.

Itselleni (tiiviisti lukemieni) bloggajien tapaaminen on kuitenkin ollut sillä lailla erilaista ja merkityksellistä, että siinä tuollaista varautuneisuutta ei vain esiinny. Se on jännittävää ja kutkuttavaa ja kummallista ja ihanaa. Mutta pelottavaa se ei ole, ei hitustakaan. Siksi minusta tuntuu välillä kummalliselta, jos joku (yleensä bloggaamaton ihminen) kyseenalaistaa, onko blogin pitäminen tai ainakin siinä vaikeista asioista kirjoittaminen mielekästä ja järkevää. Minusta on jo aivan riittävän palkitsevaa, että kun ihmiset bloggaavat ja lukevat toistensa kirjoittamaa, he voivat sitten tavata kasvokkain ja olla ahdistumatta toisen vieraudesta ja siitä, kelpaavatko itse outoine ajatuksineen. (Puhumattakaan siitä, miten paljon oppii tarkkailemalla omia ja toisten ajatuksia, miten usein siinä saa hämmästyä ja havahtua ja ilahtua. Välillä ehkä kauhistuakin, mutta onneksi sellainen ei kestä kauan ja uusiin oivalluksiin, kauhistuttaviinkiin, on lopulta aika mukavaa asettua levollisesti.)

Lisäksi minusta vaikuttaa siltä, että osa tuosta tutustumisen helppoudesta on alkanut, joskin hitaasti, tihkua muihinkin ihmissuhteisiin. (Oikeastaan sellainen on aika oletettavaakin, kun asiaa tarkemmin ajattelee.)

No mutta, joka tapauksessa, näimme tarkkaavaisen ja hyväntuulisen Odelman ja joimme Kuutiotönöksi myöhemmin ristittävässä kahvilassa teetä ja kahvia ja söimme kahvilalounaan, joka minun kohdallani tarkoitti jättimäistä mokkapalaa, jonka päältä kaavin lusikalla pois valkosuklaalastut, jotta en saisi allergista reaktiota lehmänmaidon proteiinista. (Nuo mokkapalat olivat lähinnä heidän maidotonta vaihtoehtoaan, niissä oli vain ne pöhköt valkosuklaat. Jos muuttaisimme tuohon kaupunkiin, minulla olisi selvästi valistustyötä tehtävänäni... valkosuklaan voisi helposti korvata jollakin täysin maidottomallakin.) Jossain vaiheessa kollegatar tuli junalla asemalle ja liittyi seuraan, ja jo pian meidän pitikin jatkaa hänen kanssaan matkaa jalan ylioppilaskylään tapaamaan Vompsun vanhoja opiskelukavereita. Sekin sujui ihanasti. Aiemmin olen helposti tuntenut itseni vähän ulkopuoliseksi heidän seurueessaan, mutta nyt olen näemmä tavannut heitä tarpeeksi monta kertaa ja tarpeeksi monessa ympäristössä hahmottaakseni heidät myös omiksi kavereikseni. Se on aina yhtä riemastuttavaa havaita: että kun on aikansa takkuillut ja ollut vähän huolissaan, että miksi ei tunne kuuluvansa tähän seurueeseen vaikka varmasti pitäisi, kun kaikki ovat ystävällisiä ja mukavan tuntuisia, sitten äkkiä huomaakin olevansa siinä seurueessa ilman mitään ruttuja ja murheita. Jokin näkymätön, huomaamaton raja on ylittynyt ja olo muuttuu sillä lailla, ettei sitä voisi mitenkään olla huomaamatta. Se kaikki tuntui erityisen huojentavalta, koska on aivan mahdollista, että vietämme ensi lukuvuoden tuossa kaupungissa, ja olisi pelottavaa muuttaa jonnekin, missä ei ole lainkaan ystäviä valmiina.

Oikeastaan teimme tässäkin kohtaamisessa sellaisia arkisia asioita, joita tavataan tehdä, kun sää ei salli piknikkaamista eikä auringossa vaeltelua. Luimme solukämpän pienessä keittiössä Hesaria, revimme salaattia, jäätelöä syövät sotkivat vaniljajätskiin pirkka-kaakaojuomajauhetta ja puhuivat sen yhteydessä lapsuudestaan (se kai on lähestulkoon välttämätön assosiaatio jäätelön ja kaakaojauheen sotkemisessa), samoista mukeista juotiin ensiin vihreää minttuteetä ja sitten kreikkalaista punkkua. Minulle tuollaiset opiskelijasolubileet ovat outo muoto, koska ne ihmiset, joiden kanssa hengailin itse yliopistolla, eivät juurikaan perustaneet opiskelija-asuntoloista vaan tekivät mieluummin vaikka mitä paskaduuneja voidakseen asua kantakaupungissa kivassa yksiössä. Tietysti muutenkin tuntuu hassulta käydä opiskelijasolubileissä ja tajuta, että suurin osa siellä olijoista on kuitenkin valmistunut ja tekee jotakin ihan oikeaa työtäkin, johon heillä on pätevyys. Siitäkin huolimatta että he ovat rutkasti itseä nuorempia. Ja sitten siinä istuimme kollegatar ja minä ja jutskasimme, mitä käytännön koulutuksia vielä ehtisi hankkia niin että voisi päästä johonkin inhimillisesti palkattuun ja kiinnostavaan käytännön työhönkin ennen kuin on neljäkymmentä... no, tietysti alan jo vähitellen tottua siihen seikkaan, että tässä maailmassa ei ole aina helppoa löytää vertaisiaan haahuilussa ja sitkeässä laadun vaatimisessa ja oman polun etsimisessä, koska muut ihmiset jotenkin tuntuvat ajautuvan kummemmitta rutinoitta sellaisiin epäilemättä taloudellisesti järkevämpiin (mutta usein vähän tylsemmän tuntuisiin) ja mielenterveydelle vähemmän haasteellisiin ratkaisuihin, jotka olen itse torjunut pitäessäni tiukasti kiinni siitä, että elämäni on kokonaistaideteos, jonka mieli voi hahmottuakin vasta sitten kun se on jo valmis (eli kun olen kuollut tai ainakin tiedän kuolevani varmasti muutaman päivän sisään) ja että jokaisessa kohdassa taideteosta on säilyttävä tietty taso, koska yksityiskohdat ovat yksityiskohtia eli erittäin tärkeitä. Joskus kyllä huomaan toivovani, että elämäni olisi hitusen helpommin selitettävissä, mutta toisaalta, enimmäkseen olen siihen oikein tyytyväinen, ja eilen olin tyytyväinen ja oletin, että muutkin ovat ja ettei minun tarvitse heille selittää mitään. Ei minun elämäni nyt vain ole selitettävä seikka eikä se kiinnosta oikeastaan muita sillä tavalla. Ei heitä kiinnosta se, olenko hyveellinen tai onnellinen, tai jos kiinnostaa, vain marginaalisesti.

Kunpa sen aina muistaisi!

Tosin se on vaikeaa muistaa, koska minua saattaa kiinnostaa ja kiehtoa aika kovasti se, kokevatko toiset elävänsä hyveellisesti ja onnellisesti. Ulkoapäinhän sitä ei voi nähdä. Mutta tiedän kyllä senkin, että minulla nyt vain on tämän suhteen päähänpinttymä. (Jo lukiossa, kun piti kirjoittaa erilaisia kirjallisuuskritiikkejä eräästä novellista, sain äidinkielen opettajalta palautteen: "Nämä kaikki ovat moraalikritiikkejä." Olin kuvitellut tekeväni moraalikritiikin lisäksi myös psykologisen ja historiallisen kritiikin, mutta opettaja oli asiasta toista mieltä. Toisaalta en oikein ymmärräkään, mitenkä etiikka ja psykologia ja historia nyt voitaisiin tuosta noin vain erottaa ja mikä psykologiassa ja historiassa kiinnostaisi, ellei olisi jo omaksunut jotakin elämäntyyliä, jotain arvojen ja kokemuksen horisonttia, jota vasten voisi lukea ja ymmärtää, että ahaa, tapahtui näin ja sitten he tekivät näin, hmm, kiinnostavaa.) Onnellisuuden ja hyveiden miettiminen vain ovat minulle kauhean tärkeitä asioita, joillekuille muille eivät niinkään. Eri ihmiset arvostavat niin erilaisia asioita. Joillekuille on tärkeää hyvätyyppiys tai menestys tai se, että on paljon ystäviä, se tuntuu olevan olennaisempi asia kuin se, miten se hahmottuu sisimmässä. Tai jos painotus onkin sisimmässä, se voi olla vaikka, ettei koe itseään vaativaksi tai uhrautuvaksi. (Se on helpompi ymmärtää, minullekin on tärkeää, etten koe itseäni kohtalonuskoiseksi enkä marttyyriksi, sellainen alistuvuus ja uhrautuvuus saa minut aivan raivoon saadessani itseni siitä kiinni. Ehkä joku osaa ja tahtoo alistua loppuun saakka, mutta itse en tahdo, ja vähän epäilen, osaisinkokaan, kun ahdistun ja vatkaan kehittyneesti, mutten osaa luottaa jumalaankaan tai muuta sellaista. Siksi tämä kirjoitus oli todella jännittävää luettavaa: en osaa kuvitella, millaista olisi olla kohtalonuskossaan luja ja määrätietoinen. Ehkä se johtuu siitä, että lähipiirini muutama kohtalonuskoinen ei ole erityisen luja ja valittaa todella rasittavasti aina vastoinkäymisten tullessa, ja niitähän tunnetusti piisaa runsaasti itse kullekin. Hmm, ehkäpä kohtalonuskokin on valinta, ja jos sen valintaluonne pääsee unohtumaan, se voi poikia juuri tuollaista raivostuttavaa voivottelua ja passiivisuutta ja odotuksen, että muut tulevat korjaamaan oman elämän vinkaan menneet asiat, jotka pahimmassa tapauksessa olisi helpointa korjata siten, että ihminen nyt yksinkertaisesti ottaisi vastuun käyttäytymisestään ja suostuisi miettimään, voisiko sen hienovarainenkin muuntaminen vaikuttaa lopputulemiin enemmän kuin jokin kaukainen kasvoton kohtalo.)

Sitten kaikki katkesi, oli lähdettävä kävelemään takaisin kohti keskustaa ja rautatieasemaa. Etenimme pienempänä seurueena, oli taas mahdollista puhua mieltä kuohuttaneista ja myllertäneistä asioista, sellaisista, mistä tuntuu vain olevan mahdotonta puhua, jos paikalla on yli neljä ihmistä. (Miksi juuri viisi on jo liikaa? Kyse on jonkinlaisesta suojelusta, ja sille on varmasti hyvät syynsä, vaikka tavallaan se ärsyttääkin minua. Ah, mikä mahdoton romantikko: että kaikkialla pitäisi olla koko ajan täysi avoimuus ja luottavaisuus. Mitä huvittavaa idealistista hinkumista!) Hyvästelimme seurueen, astuimme junaan kello yhdeksäntoista kaksikymmentä. Kaksi minuuttia sen jälkeen juna nytkähti asemalta liikkeelle.

En osannut nukkua paluumatkalla, olin niin innoissani ihmisistä ja heidän tapaamisistaan. Kotonakaan en olisi osannut nukkua, makasin pitkään valveilla ja iloisena.

Nyt on sitten aamu ja kauhean sumuista ja harmaata ja kamala yskä. Huh! Mutta olen kotona taas, kissat ovat täällä, miten ihanaa onkaan kuulla niiden ratistavan vauvan punoskoria, jonka näimme roskiksesta törröttämässä, kun tarvoimme reput selässä takaovelle. Otin korin, koska arvelin, että rottinki kiihdyttää kissat repimisvaihteelle, ja niin se tekikin. Tietysi korin olisi voinut antaa jollekin odottavalle ystävällekin, mutta luulen, että ihmiset eivät halua laittaa vauvojaan mihinkään roskiksesta dyykattuun. Nyt kori alkaa olla jo hieman rispaantuneen näköinen. Kissat saavat melkoista tuhoa aikaan jo yhdessä yössä! Ja kunhan koria on revitty kuukausi, sen irtosäleet voikin kuskata palstalle herneiden tueksi...

Tuntuu helpottavalta olla kotona, saada maata sängyssä. Tosin koiraa pitää mennä tänään hakemaan jossakin vaiheessa, mutta vielä on aikaa vain olla, levätä. Ja tuntuu kivalta, että on käynyt toisessa mahdollisessa ensi vuoden kaupungissa ja todennut, että sielläkin varmasti oppisi asumaan, ja että sielläkin on jo ystäviä odottamassa. Eilinen tuntuu oudolta unelta, kimmeltävältä ja värikkäältä ja toiveikkaalta. Olen hieman huvittunut siitä, että jaksoin sellaista ihmismyllerrystä aamusta iltaan saakka. Ja olin vielä oikein tyytyväinen ja iloinen! No, kyllä ihmisten näkeminen aina voittaa sairaana makaamisen ja videoiden tuijottamisen!