Pilkkeet

Turussa tahti alkaa sakata, ja kun se lopulta täristelee epätasaisesti johonkin väsyneisyyttä muistuttavaan tilaan, olemme jättimäisessä itsepalvelukirppiksen hallissa ja äkisti tuikitarpeellisesta lisävaatteesta koleuteen tuleekin värikästä, luotaantyöntävää massaa, askelet tahmaantuvat lattiaan, oksettaa, päätä alkaa jomottaa. Ja tiedän, että parin tunnin päästä alustan ja siitä maksetaankin, voihan paska, minusta tuntuu, etten pysy edes hereillä. Mutta epätoivo on jotenkin laimeaa ja paloittaista.

Koetan pitää itseni koossa. Se tarkoittaa, että raahustan eteenpäin käytävää ja vilkuilen sivuille. Lankoja ei näy missään. Mutta löydän vedenvihreän fleecetakin eurolla, se on juuri hyvä palelemiseen. Turussa on aika paljon kylmempi kuin on luvattu. Paitsi sitten kun selviämme ulos kirppishallista: aurinko on sukeltanut esiin ja oikeastaan vanhoja vaatteitakin on liikaa päällä. Ystävä juoksee vastaan tietä, kävelee päin punaisia. Menemme yhdessä Lidliin, löydän morsiusharson juurakoita ja iiriksiä edullisesti ja ostan niitä ison roikan palstalle. Konsa-kurkun siemeniä.

(TÄNÄÄN PÄÄSEN VIIMEIN PALSTALLE)

Kaikki pilkkoutuu, lankabaari, laivassa syöminen, käveleminen, nainen bussipysäkillä, mukulakiveys... En jaksa olla huolissani, koska jännitys laukeaa. Huoli katoaa. Itse katoaa. Jalat ojentuvat eteenpäin, takareisien takana ristikkoa, viimeinen aurinko. Pää nojaa ulkoseinään. Oli koteja, joissa päätä ei saanut nojata seinään tapettien takia. Toisia ystäviä saapuu. En muistaisi Näkymättömälle mainittavia nappeja itse. Kun pidän alpakanlankaa kädessä, se on maailmani.

Siirrymme sisään. Ihmiset ovat tulleet kuuntelemaan ja katselevat. Saan kiinni alkuja, seuraan niitä, ja aina kun lähestyn jonkin pienen pyrähdyksen loppua, jostain nousevat sanat: mitä olen sanonut, mitä pitäisi sanoa, onko jotain tärkeää jäänyt sanomatta. Mutta mikään ei tunnu niin olennaiselta. Uusia alkujakin löytyy, en osaa pelätä. Tuntuu kummalliselta kuulla puhuvansa jotakin ja ihmiset kuuntelevat ja kysyvät.

Luennon jälkeen yksi nainen kysyy, saako kysyä, saanko käyttää näitä ajatuksia työssäni hyväksi. Eli mitä työtä teen. En muista, miten tarkalleen vastaan, minun työni kun ovat vähän kummallisia keikkauksia, mutta ehkä jotenkin niin, että en suoranaisesti, mutta että tokihan minulla on kokemukseni seurassani kaiken aikaa ja sitä tämä on kyllä muokannut eikä sitä voi kai kadottaa.

Vai voiko?

Minusta tuntuu, että istun, kävelen ja hengitän eri tavalla, että olen tietoisempi huomioni suuntaamisen seurauksista ja siksi kiinnostuneempi siitä, miten teen asioita. (Kiinnostuneempi siitä kuin mitä teen.) Hymyilen naiselle pienellä viiveellä, tajutessani sen varmasti olevan tarpeen, eikä hymyileminen kai merkitse muuta kuin myötätuntoa tässä maailmassa, ei iloa kaihoa surua häpeää syyllisyyttä vihaa, ei mitään sellaista, ainoastaan ohimenevää tajuisuutta siitä, että meillä on suuria toiveita, petymme, selviämme siitä, ja tuota ponnistelua, luopumista, ponnistelua, onnistumista, silti luopumista, ponnistelua, sitä kutsutaan elämäksi...

Ja sitten sekin katoaa.

On hyvä, että joku muu pitää huolta siitä, että ehdimme viimeiseen junaan. Ehdimme.

Junassa virkkaan alpakkalankaa ja rakastun siihen. Kuukautiset ovat alkaneet, alkavat kesken luennon, samalla kun sanon ihmisen olevan eläin, tunnen kuukautisten liikuttavan alavatsaa, alustavan sitä lempein käsin. Oksetus katoaa.

Et sinä vaikuttanut siltä, että sinulta oli asiat hukassa, sanoo Vompsu. Niin, ajattelen, ehkä se olinkin minä, joka olin hukassa, ehkä olin hukannut jonkin illuusion. Yöllä pimeän puiston läpi kulkiessa näkee, että Helsingissäkin silmut ovat alkaneet kääriä itseään varovasti auki. Puut kiskottelevat.