Olen viivytellyt kierrätettyihin sarisilkkeihini kajoamista peläten, että jotenkin onnistun pilaamaan ne ota koukku käteen ja anna palaa -metodillani. Eilen ja tänään olen sitten hyödyntänyt netistä löytämiäni peruskoululaisille tarkoitettuja virkkausaineistoja ja opetellut tekemään pylvään ja isoäidin neliön (eli virkatun tilkkutäkin tilkun - mutta voi niistä tehdä mm. hatun tai tohvelitkin). Olen niin kipeä, ettei minusta oikein järkevämpäänkään ole - aloitin tosin Clarice Lispectorin lukemisen, mutta kuumeen alkaessa nousta totesin, että ei, ei ole mitään järkeä lukea sillä lailla että palaamistaan palaa samaan kohtaan ja on ihan että wow, mitä tekstiä, mutta kolme riviä myöhemmin on jo unohtanut, mistä oli kyse.
Enkä jaksa vain maata ja sängyssä on liian valoisaa, jotta voisin katsoa tietokoneelta kirjaston dvd-elokuvaa.
No, olenpahan oppinut. Ulkomaan ohjeista opettelin myös sellaisen virkkausmallin kuin puffs, en tiedä, mitä ne olisivat suomeksi.
Ylipäänsä huomasin, että virkkausohjeista ei ole minulle juuri mitään hyötyä, koska en tiedä silmukoiden nimiä. Osaan selvästi tehdä useimmat, mutta olen niiden suhteen kielitaidoton niin suomeksi kuin englanniksikin. Onneksi joillakin sivuilla on videoitu opastus, jonka avulla nuo puffitkin siis opin. Aika hassun näköisiä kavereita, mutta tarkoitettu epäilemättä vähän ohuemmalle langalle.
Kun olin aikani turistellut ja suristellut karmean seitsemän veljestä polkka -langan kanssa (miten on mahdollista, että lanka tuntuu niin epämukavalta käsiin?) ja saanut aikaiseksi sellaisen reiällisen olkahuivin suurella virkatulla pionilla (oikeastaan tein pionin ensin ja sitten koetin tehdä sipulipussin, mutta siitä tuli riittävän jättimäinen olkahuiviksi) ja yhden isoäidinneliötilkun ja yhden kellonrannekkeen (paitsi etten tiedä ketään, joka käyttäisi kelloa, ehkä teen siitä virkkausgraffitin sitten, törmäsin neulegraffitiin pari päivää sitten flickrissa ja hämmästyin pohjamutiani myöten, mutta ajattelin sitten, että miksipä ei), tunsin itseni riittävän kykeneväksi tarttumaan silkkilankaan, vaikka jo pieni kokeilu paljasti, etteivät puffit näytä siinä hyvältä. Totesin myös, etten jaksa lukea ohjeita virkatessani, laskea silmukoita ja sen sellaista. Putkiaivo. Ilmankos en ole oppinut virkkauskieltäkään. Toinen syy lienee se, että kun nyt katselin virkkausohjeita, totesin pitäväni eniten tuollaisesta hyvin yksinkertaisesta designista. Kaikki kuviot, pitsit ja palmikot ovat vain rumia ja selvästi jollekin toiselle tarkoitettua. Mitä simppelimpi ja robustimpi meininki, sen paremmin se minuun osuu. Ihan löysän perushatun ohjetta en löytänyt mistään, joten palasin nollapisteeseen: sutkutin silkkilangasta tutunmallisen löysän baskerin pelkillä pylväillä. Hyvältä näyttää. Ehkä teen sille kaveriksi olkalaukun tai jotain. Jos tekisi kaksi pyöreää kiekkoa ja sitten pohjaksi/sivuksi/sangaksi pitkän rinkulan, laukusta voisi tulla ihan mukava.
Vähän kyllä huvittaa tämä käsityöräveltäminen. Ei se oikein ole mun juttu, mutta menee kipeänä.
Ja on paljon kivempaa kuin koulussa, koska nyt ei ole pakko kaiken aikaa purkaa vain sen takia, että on antanut tunnun vietäväksi ja unohtanut katsoa ohjeita. (Käsityönopettaja ei ala-asteella voinut ymmärtää, että muut aineeni olivat kiitettäviä, hänestä olin täysin keskittymiskyvytön. Hieman samantapaisia tuntoja taisi olla yläasteen kotitalousopettajalla, koska kokkasin välillä aika vapaasti ohjeita muunnellen, olinhan tehnyt perheessäni ruoat jo useamman vuoden ajan ja koulun ohjekirjan ohjeet tuntuivat tappavan tylsiltä ja mauttomilta. Lopulta hän ei antanut meille enää maustepurkkeja vaan annosteli itse "oikeat" annokset pienelle lautaselle.) Nyt aikuisena saa itse valita langankin. Opin tänään ainakin sen, etten sitä seitsemää veljestä osta enää. Käteni eivät pidä sen tunnusta, se on niin karkea ja kova ja sormiin tuli jo ihottumaa siitä. Silkin virkkaaminen tuntuu ihan erilaiselta, melkein kuin pitäisi toista ihmistä kädestä. Se saa miettimään, olisiko koulussa oppinut pitämään käsitöistä, joskäsitöissä olisi vallinnut samanlainen luovuuden arvostus kuin kuvaamataidossa ja ennen kaikkea, jos olisi saanut käyttää laadukkaampia materiaaleja (on tietysti selvää,että koulun kustannuksilla on tiukat rajansa, mutta olisihan matskut voitu ostaa vaikka itse). Nyt aikuisena kun olen tehnyt mm. sovitusnuken, huomasin pitäväni koneompelusta, kunhan minulla on laadukas joustosametti kankaana, ei mikään halpa, tahmea ja jäykkä puuvilla. Silkkikuidun kanssa tuli samantapainen oivallus: virkkaamisen ja neulomisen ei tarvitse tuntua inhottavalta käsissä. Eihän se puikko inhottavalta tunnu, vaan useimmat langat.
Haaveilen laimeasti, että parantuisin edes ensi viikon alkuun. Nyt kun kuumetta on taas noussut, se tuntuu kaukaiselta unelmalta. Mutta kajahdan aika pian, jos en jaksa tehdä muuta kuin virkata.
Tekstit
接近
2 päivää sitten
4 kommenttia:
Kun luen virkkuukuvaustasi (minäkin olen lapsena virkannut), löydän siitä laajennettavan esimerkin moneen muuhun. Nykyään ei voi oikeastaan tehdä mitään pelkällä harrastelijamentaliteetilla. Virkkaustakin harrastavat tosiharrastajat, jotka perusasiat oppivat jo ala-asteella, ja nyt kirjoittavat monimutkaisia ohjeita pitsitksi ja ornamenteiksi.
No joo, on pari asiaa, esim. "miksi kaikenmaailman subitjajimit jaksaa kerätä väkeä tv-ikkunan taa?" :)
Huoh noita sääntöjen rakastajia. En ole koskaan ymmärtänyt sitä, se tappaa kaiken luovuuden.
Kurjaa että olet vielä kipeä! Virkkaus kyllä on juuri sopiva aktiviteetti tuollaisiin päiviin.
Minulla on melkein kaiklta osiltaan samanlainen tuntuma virkkaukseen kuin sinulla: tykkään robusteista ja ennen kaikkea käytetävistä malleista enemmän kuin pienestä sievästä. Isoäidinneliöt ovat ihan huippuja, niistä voi tehdä vaikka mitä. Enkä minäkään osaa lukea virkkausohjeita, kuten en myöskään neuleohjeita.
Olen pähkäillyt, että miksi minä en opi lukemaan käsityöohjeita, kun muutkin ovat oppineet. Olen tullut sellaiseen tulokseen, että oikeasti vastustan oppimista, sillä en edes halua opiskella käsityötaitoja kirjoista. Olen oppinut sekä kutomaan että virkkaamaan aivan puhtaasti suullisena perimätietona, toki esimerkin nojalla mutta kuitenkin. Eli isoäiti näytti ja jutteli, ja jos jotain unohtui, soitin perään ja kysyin. Ja sillä lailla haluan oppia jatkossakin. Minusta sellainen kahdenkeskinen oppimistilanne on vain niin paljon viihtyisämpi kuin kirjasta tankkaaminen. Se tuo käsitöihin yhteisöllisyyttä ja konkreettista toisilta oppimisen tuntua enemmän kuin kirjasta oppiminen.
(En ollenkaan tykännyt koulun käsitöistä, niissä on kokenut oppivani oikein mitään muuta kuin sitä koneompelua. Vaihdoin puutöihin heti kun se oli sallittua. Aikuisena olen käynyt yhdellä neule- ja yhdellä tilkkukurssilla ja ne olivat tilanteina mukavia, mutta en saanut mitään valmiiksi kummallakaan.)
Se ero meillä tässä asiassa näemmä on, että minusta Seitsemän veljestä on mainiota virkkuulankaa! Liitynee siihen, että sitä isoäitinikin on suosinut ja se sopii häneltä opittuihin malleihin. Se tuntuu minusta käteen turvalliselta ja hyvältä. Virkkaisin varmasti täällä Skotlannissa enemmän, jos Seitsemää veljestä tai edes vastaavaa lankaa olisi saatavilla! Muutenkin tykkään villan tunnusta, jopa karkean villan, vaikka sitä ei voi moni sietää.
Paranemista ja mukavaa virkkuuta!
Hihii, epäilemättä minussakin on roima annos vastustusta käsityökielen oppimiseen. Kuitenkin sitä on aika monet sanastot oppinut ilman vaikeuksia, esimerkiksi kasvisanaston.
Ihanaa, että joku läheinen on opettanut kädestä pitäen käsitöihin! Kuulostaa hyvältä. Mun molemmat mummot kyllä tekivät käsitöitä, mutta jostain syystä eivät olleet kiinnostuneet opettamaan, vaikka opettivat paljon muuta, mm. kalan perkaamista, verkkojen selvittämistä, leipomista, perunan käyttämistä liimana, lääkekasveja. Vai liekö tuota kysyttykin, mutten ole halunnut, kun se on sisäilyä? Tai ehkä ajatuksena oli, että kun käteni olivat koko lapsuuden ihottumasta vereslihalla, käsityöt eivät tekisi hyvää? (En kyllä ymmärrä, miten se leipominen ja kalajututkaan olisivat tehneet hyvää... etenkin kala tosissaan ärsyttää ihoani, luultavasti edelleen, vaikken tietysti nyt ole pitkiin aikoihin kala-asioita syönytkään enkä siten ollut kaloihin kosketuksissa.)
No, oli miten oli, mummot eivät koskaan opettaneet näitä asioita ja äiti on niissä vielä enemmän käsi kuin minä. :D
Oikeastaan kun tuumin tuota veljesasiaa, niin ei se ole ihme, etten pidä sen tunnusta; en pysty esim. ilman alussukkia käyttämään siitä langasta tehtyjä sukkiakaan, jokin siinä kuiturakenteessa vaan saa ihoni nokkosihottumalle. Käsissä onneksi lievemmin kuin jaloissa, mutta silti. Nyt pitää vain siis keksiä mukavan pehmeä ja suuri lanka, ehkä jotakin paksua merinoa tms, josta voisin virkata niitä neliöitä ja sommitella niistä jotakin kivaa.
VÄhän olisi haaveissa torkkupeitto ja sitten ehkä sellainen pitkä villatakki... olen ihan hulluna joka tapauksessa tilkkuvaatteisiin.
Lähetä kommentti