Levottomuutta

Sen oppilaitoksen sivulla, jossa kerrotaan koulutuksesta, jonne olen hakenut - ja jonka pääsykoepäiviä ovat ensi maanantai ja tiistai - lukee, että kaikille hakeneille lähetetään postia valinnoista haastatteluun. Hakuaika päättyi maaliskuun lopulla. Mitään postia ei ole kuitenkaan kuulunut, ja pääsykokeeseen on enää viikko aikaa.

Tänään päätin ottaa puhelimella yhteyttä ja kysyä asiasta. Toisinaanhan posti kadottaa kirjeitä (esimerkiksi Vompsun sairaslomaa koskevat dokumentit eivät koskaan olleet päätyneet Kelalle viime syksynä, vaikka itse näin hänen pudottavan Kelan kuoren postilaatikkoon), ja en tahdo uudelleenkouluttautumissuunnitelmieni menevän mönkään jostakin noin tylsästä syystä. Sitä paitsi aloin olla jo aika levoton. Niinpä soitin asiasta vastaavalle henkilölle, joka ei kuitenkaan tiennyt postituksista mitään ja lupasi ottaa asiasta selvää. Selitin, että kokeeseen on kuitenkin alle viikko, ja että minua oli alkanut huolestuttaa, missä vaiheessa informaatio oli katkennut - oliko oma hakemuskirjeeni tullut perille tai oliko heidän tiedotteensa kadonnut matkalla. Niin, hän lupasi tutkia asian ja laittaa sähköpostia.

Iltapäivällä sähköposti saapuikin. Siinä luki vain "kaikki kirjeet on postitettu kiirastorstaina", ei muuta.

Välissä on neljä postipäivää. Yleensä kirje kyllä kulkee saman kaupungin sisällä neljässä päivässä. Mutta tietysti nyt postitetaan parhaillaan veroilmoituksia, joten ruuhkaakin saattaa olla kovasti. Jotenkin on vaikeaa suhtautua rauhallisesti tuohon vastaukseen, joka on aika epämääräinen. Ja itseensä: tunnen itseni hölmöksi, hössöttäväksi kalkkunaksi. On vaikeaa uskoa, että kaikki menee hyvin ja että kirje tulee varmasti huomenna tai viimeistään ylihuomenna.

Kuin sattuman oikusta ystävä laittaa minulle pari tuntia viestin tulemisen jälkeen (jossa vaiheessa en enää pystynyt lukemaan estetiikkaa ja valmistautumaan esitelmään, koska pääni surisi kuin ampiaispesä - niinpä virkkasin isoäidin neliöitä valtavalla vimmalla, grr) sähköpostia ja liitetiedostona on mainio häpeästä kertova artikkeli (Eero Rechardt & Pentti Ikonen: Häpeä psyykkisen lamaannuksen aiheuttajana. Lääketieteellinen aikakauskirja Duodecim 3/1994.) Luen artikkelin kiinnostuneena ja äkkiä alan hahmottaa tilannettani aivan uudella tavalla. (Harmillista kyllä, artikkelia ei näy olevan verkossa.) Tosiaan, hössöttävän kalkkunan ololle on olemassa nimikin, ja se on häpeä. Tietysti ihmiset purkavat ja potevat häpeäänsä erilaisilla oloilla, mutta kun tarkemmin ajattelen, hössöttäväkalkkunuus on itselleni aika tyypillinen häpeän ilmiasu, koska en suostu yleensä lamaantumaan täysin, vaan haluan raivata itselleni tilaa ja oikeutta olla kiinnostunut asioista ja ihmisistä, vaikka saisinkin kylmää vettä niskaan. Ja samalla en osaa olla varma siitä, onko tuo oikeus olla elämänjanoinen sittenkään oikein... ei, sen on pakko olla, koska alistuminen ja uhrautuminen vasta karseaa onkin! Mutta on vaikeaa olla kokematta itseään hankalaksi, kun sillä lailla hammasta purren ja itkua edellään työntäen pinnistelee ja väittelee itsensä kanssa tuntikausia vain oikeuttaakseen kaikella järjellä ajatellen ihan normaalien omista oikeuksistaan kiinnipitämisen.

Koetan kuvata tuon tilan. Ensinnäkin, odotan kirjettä, jonka kaiken järjen mukaan olisi pitänyt jo saapua. Mutta se ei ole saapunut. Seuraukset ovat tällaiset: Mietin, kuikahan todennäköistä on, että hakemukseni tai haastattelun kutsukirje tai "valitettavasti sinua ei tärpännyt" -viesti olisi hukkunut matkalla. Tunnen syyllisyyttä siitä, että syyllistän postia. Voinko edes olla varma siitä, että pistin hakemuksen postiin? Muistan liimanneeni postimerkit, mutta entä sitten? Entä jos olenkin tullut hulluksi ja piilottanut kirjeen jonnekin kaappin tai jotakin? Osa minusta pitää tätä ihan uskottavana tapahtumainkulkuna. Ja toinen osa suhtautuu tähän osaan ilkeästi ja pilkallisesti ja solvaa sitä varhaisemman hulluksi tulemisen pelon esiin kaivamisesta ja muistuttaa siitä tosiseikasta, että kääntämässäni kirjassa oli lause, jonka mukaan romahdus on jo tapahtunut siinä vaiheessa, kun ihminen alkaa pelätä romahtavansa tai tulevansa hulluksi. En pidä "terveemmän" dialogin puolen ivallisesta sävystä. Haluaisin vähän armollisemman sävyn, mutta olen asiasta sen verran kierroksissa, ettei se tunnu juuri nyt onnistuvan.

Vaikka tunnenkin itseni typeräksi kalkkunaksi, koen silti pontevaa tarvetta selvittää asia. Samalla pidän tarvettani jotenkin naurettavana ja osoituksena omasta kärsimättömyydestäni ja tavoitteisiini kiinnittymisestä tavalla, joka ei ole tervettä. (Osa minusta kyllä on sitä mieltä, että levottomuuteni on ihan tervettä ja olisi paljon huolestuttavampaa, jos suhtautuisin EVVK siihen, että tärkeän päätöksen seurauksena kyhättyyn hakemukseeni ei kuulu vastakaikua.) Tuo itseni naurettavaksi, aggressiivisesti etujani valvovaksi ja sen takia ärsyttäväksi kokeminen saa minut lykkäämään oppilaitokseen soittamista perjantaista maanantaihin, vaikka myönnettäköön kyllä, että perjantaina en paljon saanut puhuttuakaan yskältäni. Mutta se ilo, joka puhelimessa puhuessa laukesi, osoittaa kyllä selvästi, ettei kyse ollut vain yskän takia lykkäämisestä. (Ah, järkeillen sitä melkein hämää itseäänkin.)

Puhelinkeskustelu sujuu hyvin ja henkilö on oikein ystävällinen ja asiallinen. Tässä vaiheessa minusta tuntuu siltä, että kysymykseni ei ole ehkä vain kalkkunaisuutta vaan ihan järkevää, oikeutettua huolta. Ja että se voi kuulostaa vastaanottajasta siltä, että olen tosissani kiinnostunut koulutuksesta, oma-aloitteinen ja reipas, ja sehän taas on vain hyvä asia pääsykokeen kannalta! Toisin sanoen: toiveikkuus viriää.

Mutta sitten tulee uusi romahdus, kun sähköpostitse tullut vastaus on niin epämääräinen. Jotenkin kuvittelin, että puhelimessa sanomastani välittyi se, miten huolissani olen, ja että henkilö nyt olisi ainakin tarkastanut sen, onko hakemukseni tullut perille. Tai että hän olisi kirjannut vaikka, että jos hakemusta ei kuulu ylihuomiseen mennessä, voisin soittaa silloin uudestaan. (Silloin soittaminen tuntuisi paljon tervetulleemmalta ja huoleni oikeutetummalta.)

Ja kun alan hurista uudelleen sitä, onko informaatio kadonnut jossakin kohdassa, ja olenko vain puhelinkeskustelussa liian sekava tai mistä oikein on kyse, häpeä ruoskaisee uudelleen. Se on todella rasittavaa. Äkkiä olen aivan lannistunut ja muistan eilisen puhelinkeskustelun äidin kanssa. Äiti yritti kaikin tavoin vakuuttaa minut siitä, että valitsemani uusi koulutus on aivan paska ja että hän ei voi uskoa, että viihtyisin tai pärjäisin hierojan ammatissa. Hänellä oli myös monta ammattia valmiiksi katsottuna ja hän kertoi niistä ja perusteli, miksi minun oikeastaan pitäisi hakea niihin. Pidin puhelimessa pääni, vaikka välillä minua ärsyttikin ihan tajuttomasti. Mutta hoin itselleni, että tällä kertaa päätän itse. Jos äiti nalkutti ja jäkättikin minut hakemaan yliopistoon "koska kaikki muu olisi tuon älyn tuhlaamista" (ja kuinka he olivat panostaneetkaan siihen raahaamalla jälkikasvuaan teatteriin, taidemuseoihin, vaikka minne, kustantamalla balettitunteja ja pianonsoittoa ja ostamalla kilokaupalla kirjoja ja piirustuspaperia ja hyvälaatuisia vesivärejä ja siveltimiä, ei mitään halpatavaraa, tämä on sijoitus loistavaan tulevaisuuteen, sinä saat niin paljon sitä, mitä me emme koskaan saaneet - ja jo lapsena petin heidät hinkumalla talleille, se kyllä sallittiin, mutta pitkin hampain, ja hampaat pitenivät ainakin kilometrin kun hain taidelukioon ja ilmoitin, että jos pääsen, en pyrikään eläinlääkikseen; eläinlääkärit sentään ansaitsevat aika hyvin, eikö totta; ei ihme, että Innocence on lempielokuviani ja että pidin myös toisesta samasta Wedekindin kirjasta tehdystä elokuvasta, ne kuvaavat loistavasti ja siksi karmaisevasti ehdollista hyväksymistä - ehdollinen hyväksyminen on karmaisevaa), ja jos olinkin yliopistoon ajettuna liian nuori ja tietämätön näistä painostamisen keinoista, nyt kyllä näen sen kaiken läpi ja haluan sellaisen koulutuksen, johon itse haluan mennä, en sellaisen, joka olisi äidistä minulle sopiva. (Siinä puhelimessa tajuan äkisti senkin, miksi olin sanonut ammatinvalintapsykologille aikanaan, kolmisen vuotta sitten, että kaikkein tärkeintä uudessa koulutusurassa on se, että äiti ja silloinen puolisoni hyväksyvät sen. Myöhemmin olen monta kertaa ihmetellyt noita sanoja, jotka jotenkin vain tupsahtivat ulos suustani ja jotka kuullessani tajusin välittömästi, että niihän se tosiaan oli - silloin - mutta nyt kun puhuin äidin kanssa puhelimessa muistin nuo sanat ja ajattelin, että rivien välissä minulla taitaa olla sittenkin aika hyvä kuva siitä, miten äiti reagoi yrityksiini tehdä omia valintoja. Filosofia kelpasi hänelle, koska sehän nyt oli niin teoreettista ja ihailtavaa. Ja monet asiat, joita tiedän hänen vieroksuvan, vain jäävät sanomatta, jos se on mahdollista.)

Kaikkein hulluinta on, että tämä äidin epäluuloisuus uusia suunnitelmiani kohtaan jotenkin tihkuu ja suodattuu kaikkeen asian käsittelyyn, niin kovasti kuin koetankin vain hyväksyä sen, että se on äidin asia, äidin mielipide, hänen tapansa olla minusta ja elämästäni huolissaan. Ymmärrän kyllä kognition tasolla, että äidin tapa reagoida kertoo enemmän äidistä kuin minun suunnitelmieni järkevyydestä. (Hitto, että itkettää, kun koetan kirjoittaa tätä.) Mutta en voi oikein mitään muuta kuin inttää kognitiosta käsin vastaan tunteelle, että jotenkin olen ansainnut sen, ettei kirjettä tule. Että ehkä olen vain kuvitellut kaiken, kuvitellut hakeneeni. Että ehkä olen jotenkin sairaampi kuin tiedän. Ja että se kuuluu läpi jopa puhelimessa, kun tiedustelen pääsykoekutsuista. Että jotenkin kuulostan vain erehtyneeltä, väärään paikkaan soittaneelta. Että olen väärä henkilö, nyt ja kaikkialla. Että huoleni ovat naurettavia, tylsiä ja turhia.

Se on kauhea, lamaannuttava tunne. Se riistää toivon joskikin aikaa.

Ehkäpä se, mitä psykologisessa kirjallisuudessa käsitellään toivottomuutena, voisi niveltyä tiukasti häpeän tunteeseen - kyyristyneeseen asentoon, väkisin esiin pukkaavaan itkuun, punastumiseen, pois kääntymiseen? On pakko sinnitellä uteliaana tässä tuntemuksessa, käännellä ja tutkia sitä. Mitä tarkoittaa se, että vierastin niin kovasti lapsena ja että olen arka uusien ihmisten kanssa vieläkin? Tuo artikkeli, jonka luin, kytkee häpeäntunteen siihen kaikille tuttuun lapsen ujostamiseen ja vierastamiseen. Vierastin etenkin miehiä, itse asiassa pelkäsin heitä kuin ruttoa. Ystävällinen ja hymyilevä kummisetäni ei voinut koskaan saada minua syliin, koska kiljuin täyttä kurkkua ja menin aivan sekaisin pelosta, jos hän vain yritti kaapata minut. (Sanallinen vastusteluni ehdotukseen mennä sedän syliin tulkittiin ilmeisesti kursailuksi, vaikka tarkoitin täsmälleen, mitä sanoin: Ei missään nimessä!) Lakkasin pelkäämästä miehiä oikeastaan vasta toisessa pitkässä seurustelusuhteessani, ensimmäistä avomiestänikin pelkäsin kummalla tavalla, vaikka uskalsinkin asua hänen kanssaan. Vasta edellisessä suhteessani tosiaan rentouduin ja lakkasin kokemasta itseni kauheaksi tyypiksi.

Jotenkin tämä teema ja sen elekieli, mielleyhtymät ja tuntemukset ovat aika toistuva seuralaiseni. Ei kaiken aikaa, mutta kylläkin silloin, kun jotakin menee pieleen. Siinä ei varmasti ole mitään kummallista, ainakin tuossa Duodecimissa ilmestyneessä artikkelissa, jonka ystävä lähetti, esitetään todennäköisesti jokaisella olevan tiettyjä häpeäkokemuksia.

Häpeäminen tuntuu niin typerältä tapahtuessaan, että se lietsoo itsevihaa kerkeästi ja suhraa piiloon toiveikkuuden. Tuntuu vain niin omituiselta ja väärältä tuntea häpeää, kun esimerkiksi on mennyt itse tapaamiseen ja toinen tekee oharit siitä mitään ilmoittamatta. Eihän itse ole se, joka on käyttäytynyt huonosti ja hävettävästi, mutta silti tuntee itsensä jotenkin hävettäväksi - sopimattomaksi, kelvottomaksi, vääräksi. Moni kokee tätä toisen myöhästyessäkin, itse en koe, koska minulla on ollut monia ystäviä, jotka myöhästelevät ja joista tiedän, etteivät he sillä mitenkään koeta ilmaista, etteivät arvosta minua tai etten kelpaa heidän ystäväkseen. (Olen aika monen kanssa käsitellytkin asiaa suoraan, koska en halua myöskään, että he tuntisivat syyllisyyttä siitä, että joudun odottamaan heitä, enkä halua heidän miettivän tuskaisena, loukkaako se minua kovasti; myöhästymisen osaan sentään attribuoida ihmisen kyvyttömyyteen järjestää aikaansa, ohareita en. Hmm, tuosta "loukkaako se minua kovasti" tulee mieleen, että aika usein se, mitä sanomme loukkaantumiseksi, voikin olla häpeää - kokee jotenkin itsensä totaalisen epäonnistuneeksi ja vääräksi, koska vaikka on kuinka koettanut, toinen ei palauta ystävällisiä eleitä.) Mutta artikkelin mukaan juuri tuo on häpeän alkuolemus: omaan ystävälliseen, innokkaaseen eleeseen joko ei vastata tai vastataan nolostuttaen tai pilkallisesti, jotenkin väärällä tavalla kuitenkin.

Olen saanut sitä sorttia elämässäni aika paljon, joten voisin ehkä käydä sille jo vähän immuunimmaksi. Ja ainakin haluaisin olla heijastamatta sitä tilanteisiin, joissa häpeän tunteminen on ihan turhaa, koska totta vie minulla on oikeus pettyäkin. Suuttua. Itkeä.

(Mutta en osaa ajatella, että minulla olisi oikeus jähmettyä ja vetäytyä, sitä en osaa. Se on varmasti pelastanut minut monessakin mielessä, pitänyt sinnikkäänä ja tapahtumissa kiinni silloinkin kun olisin halunnut oikeastaan itkeä tyynyyn kotosalla. Minkä joku on rikkonut, toinen on paikannut.)

Aika paljon auttaa se, että minulla on nyt nimi - häpeä - jota en ole oikein aiemmin osannut käyttää. (Olen selvästi sekoittanut sen syyllisyyteen - tietoisuuteen, että on toiminut tyhmästi. Syyllisyys liittyy artikkelin mukaan tiettyyn tekoon, häpeä koko omaan olemiseen. Niiden sekoittaminen on ilmeisen yleistä.) Minulle on annettu ihan toisia sanoja: naurettava, kärsimätön, hassu. "Älä viitsi olla naurettava" siinä vaiheessa kun on ollut olemukseltaan jo koko häpeäkirjon eleitä säteilevä. "Miten sinä voit olla noin kärsimätön?" siinä vaiheessa kun vuorovaikutus on pettänyt, toivottomuus iskenyt ja on alkanut itkeä. "Oletpa hassu!" siinä vaiheessa kun ollut puolikuollakseen säikähtänyt siitä, että pitäisi äkkiä jäädä jonkun vieraan aikuisen seuraan ja tajunnut, että vanhemmilla ei ole aikaa, heidän elämänsä on vain toisaalla, ja vieras aikuinen on irrottanut takaapäin lukko-otteen isän jalasta ja päivä on käynyt harmaaksi, vatsaansattuvaksi eikä mikään ole oikein osannut nostaa siitä suosta, koska on tiennyt, tiennyt, tiennyt, miten ei-rakastettava on.

Minusta artikkelissa loistavimpia kohtia on, kun tutkijat kirjoittavat, että huumori voi purra häpeään vasta siinä vaiheessa kun ihmisen minäkuva on niin vakiintunut, että hän on tietoinen monista puolistaan. Lapsella ei vielä ole. Totta kai vanhempansa jalkaan tarrautuva lapsi on hassu, mutta hän pelkää myös kuollakseen jäävänsä yksin. Mitä hassua siinä lopulta on? Onko se hassua, että joku pelkää sellaista enemmän kuin joku toinen? (Ne lapset, joiden kaltainen pitäisi olla, "katso nyt kuinka hyvin tuo käyttäytyy, mikset sinäkin". "Minua niin hävetti kun sinä aloit siellä itkeä, ei sinulla ollut mitään syytä pelätä sukulaisia.")

Ei se kaikki enää merkitse tietenkään niin paljon (nyt on huumori jo ja oh boy, minulla on sitä aika synkistäkin asioista ja olisin varmasti ihan ralasina ilman sitä, minusta on hassua jopa se, että välillä pelkään tulevani hulluksi ja häpeän - kas niin, kutsun itseäni silloin kalkkunaksi ja se on hassu kuva, koska tiedän, etten enimmäkseen ole kalkkuna; en usko, että pystyisin kirjoittamaan näistä asioista, jos minulle olisi mahdotonta astua askelta kauemmas ja vähän hymyillä sille hädälle, joka minussa on, jos en tietäisi, ettei se hätä riko minua). Muistojen kaltainen karsea häpeä nousee esiin lähinnä silloin kun keskustelee vanhempien kanssa ja huomaa, miten kovat arvot heillä on, miten tiukka vaatimus kasvojen säilyttämisestä, taloudellisesta menestymisestä ja lähestulkoon tunteettomuudesta. Tai kun jokin tärkeä asia mietityttää. Se jotenkin aktivoi tuon kuvion.

Se tekee asioiden todella haluamisesta vähän pelottavaa. Jotenkin tämänpäiväinen lukeminen auttaa tajuamaan yhden jutun tuohon pelottavuuteen liittyen. Kyse ei ole itse asiassa siitä, että pelkäisin epäonnistuvani jossakin tehtävässä - tiedän kykeneväni työskentelemään ahkerasti, pysymään aika rauhallisena haastavissakin kommunikaatiotilanteissa (joissa ei ole läsnä torjunnan elementtiä) ja aikatauluttavani ja priorisoivani jokseenkin suvereenisti tekemiseni - vaan siitä, että pelkään, että siitä huolimatta en kelpaa. Eihän suorittaminen ole sillä lailla mekaanista, ettei pärstäkerroin vaikuttaisi siihen, kuka kelpuutetaan mihinkin. Eikä minulla ole omasta vetoavuudestani kovinkaan myönteistä kuvaa. Pelkään, että olen väärä ihminen tehtävään vain koska olen minä. Tai että minulle annetut lupaukset voidaan purkaa tuosta noin vain johtuen siitä, että olen minä. Että koko olemukseni ja olemassaoloni, luontumusteni verkko ja kaikki yksittäiset piirteeni ja taipumukseni ovat sellaisia, että niiden perusteella minulle on hyvin helppo kääntää selkä, kiukutella ja kiusata minua. (Koulukiusaamisen jäljet ovat piilossa hyvinä päivinä, mutta annas kun asiat alkavat mennä pieleen. Sieltä se pelko nousee taas: pelko siitä, että toiset kääntävät selän eikä itse edes voi ymmärtää, miksi ne niin tekevät. Etteivät ota mukaan, vaikka rukoilee, että voisi vaikka vain pyörittää hyppynarua ja olla tyysin hyppimättä. Ja se, mitä ensimmäinen avomieheni sanoi: oli ihan oikein, että minua koulukiusattiin, koska olen niin itsepäinen ja omaehtoinen eikä sellaista maailmassa kaivata. En ymmärrä tuota ajatusta. Minusta omaehtoisuuteni ja itsepäisyyteni ei ole sillä lailla toisia vahingoittavaa, että sitä pitäisi alkaa kollektiivisesti kitkeä pois.)

Tällaiset ajatukset tuntuvat kauhean tyhmiltä silloin kun tietää toimineensa itse aivan asiallisesti ja miellyttävästi, huomaavaisesti ja päättäväisestä, järkevästi ja luottavaisesti. Mutta yhtäkaikki ne alkavat piiritanssia, kun toiveikkuus romahtaa ja tuntuu siltä, ettei omaan avunpyyntöön tai ystävälliseen eleeseen tai yhteistyöhakuisuuteen vastata juuri mitenkään. Pahinta on huomata, miten itse tekee pilaa tuosta auliudestaan ja aktiivisuudestaan, että on imaissut itseensä torjujien ja kiusaajien iskostaman äänensävyn, jolla nyt sitten piinaa itseään. Hysteerikko. Et sinä varmaan mitään hakemusta vienytkään. On sinulle ihan oikein, että käy näin. Miksi ihmeessä me haluttaisiin olla sun kanssa.

Kerrassaan hämmentävä tuntemusten verkko!

No, oli miten oli, odotan ylihuomiseen saakka, ja sitten soitan uudelleen, jos kutsua tai hylkäystä ei edelleenkään kuulu. Piru vie, minulla on ihan varmasti oikeus olla kiinnostunut omasta hyvinvoinnistani ja tulevaisuudensuunnitelmistani, enkä minä voi vain kääntyä poispäin maailmasta häpeämään innokkuuttani ja sitä, miten paljon pidän erilaisista asioista, ihmisistä, oppimisista ja elämästä yleensä.