maanantai 20. huhtikuuta 2009

Levottomuutta

Sen oppilaitoksen sivulla, jossa kerrotaan koulutuksesta, jonne olen hakenut - ja jonka pääsykoepäiviä ovat ensi maanantai ja tiistai - lukee, että kaikille hakeneille lähetetään postia valinnoista haastatteluun. Hakuaika päättyi maaliskuun lopulla. Mitään postia ei ole kuitenkaan kuulunut, ja pääsykokeeseen on enää viikko aikaa.

Tänään päätin ottaa puhelimella yhteyttä ja kysyä asiasta. Toisinaanhan posti kadottaa kirjeitä (esimerkiksi Vompsun sairaslomaa koskevat dokumentit eivät koskaan olleet päätyneet Kelalle viime syksynä, vaikka itse näin hänen pudottavan Kelan kuoren postilaatikkoon), ja en tahdo uudelleenkouluttautumissuunnitelmieni menevän mönkään jostakin noin tylsästä syystä. Sitä paitsi aloin olla jo aika levoton. Niinpä soitin asiasta vastaavalle henkilölle, joka ei kuitenkaan tiennyt postituksista mitään ja lupasi ottaa asiasta selvää. Selitin, että kokeeseen on kuitenkin alle viikko, ja että minua oli alkanut huolestuttaa, missä vaiheessa informaatio oli katkennut - oliko oma hakemuskirjeeni tullut perille tai oliko heidän tiedotteensa kadonnut matkalla. Niin, hän lupasi tutkia asian ja laittaa sähköpostia.

Iltapäivällä sähköposti saapuikin. Siinä luki vain "kaikki kirjeet on postitettu kiirastorstaina", ei muuta.

Välissä on neljä postipäivää. Yleensä kirje kyllä kulkee saman kaupungin sisällä neljässä päivässä. Mutta tietysti nyt postitetaan parhaillaan veroilmoituksia, joten ruuhkaakin saattaa olla kovasti. Jotenkin on vaikeaa suhtautua rauhallisesti tuohon vastaukseen, joka on aika epämääräinen. Ja itseensä: tunnen itseni hölmöksi, hössöttäväksi kalkkunaksi. On vaikeaa uskoa, että kaikki menee hyvin ja että kirje tulee varmasti huomenna tai viimeistään ylihuomenna.

Kuin sattuman oikusta ystävä laittaa minulle pari tuntia viestin tulemisen jälkeen (jossa vaiheessa en enää pystynyt lukemaan estetiikkaa ja valmistautumaan esitelmään, koska pääni surisi kuin ampiaispesä - niinpä virkkasin isoäidin neliöitä valtavalla vimmalla, grr) sähköpostia ja liitetiedostona on mainio häpeästä kertova artikkeli (Eero Rechardt & Pentti Ikonen: Häpeä psyykkisen lamaannuksen aiheuttajana. Lääketieteellinen aikakauskirja Duodecim 3/1994.) Luen artikkelin kiinnostuneena ja äkkiä alan hahmottaa tilannettani aivan uudella tavalla. (Harmillista kyllä, artikkelia ei näy olevan verkossa.) Tosiaan, hössöttävän kalkkunan ololle on olemassa nimikin, ja se on häpeä. Tietysti ihmiset purkavat ja potevat häpeäänsä erilaisilla oloilla, mutta kun tarkemmin ajattelen, hössöttäväkalkkunuus on itselleni aika tyypillinen häpeän ilmiasu, koska en suostu yleensä lamaantumaan täysin, vaan haluan raivata itselleni tilaa ja oikeutta olla kiinnostunut asioista ja ihmisistä, vaikka saisinkin kylmää vettä niskaan. Ja samalla en osaa olla varma siitä, onko tuo oikeus olla elämänjanoinen sittenkään oikein... ei, sen on pakko olla, koska alistuminen ja uhrautuminen vasta karseaa onkin! Mutta on vaikeaa olla kokematta itseään hankalaksi, kun sillä lailla hammasta purren ja itkua edellään työntäen pinnistelee ja väittelee itsensä kanssa tuntikausia vain oikeuttaakseen kaikella järjellä ajatellen ihan normaalien omista oikeuksistaan kiinnipitämisen.

Koetan kuvata tuon tilan. Ensinnäkin, odotan kirjettä, jonka kaiken järjen mukaan olisi pitänyt jo saapua. Mutta se ei ole saapunut. Seuraukset ovat tällaiset: Mietin, kuikahan todennäköistä on, että hakemukseni tai haastattelun kutsukirje tai "valitettavasti sinua ei tärpännyt" -viesti olisi hukkunut matkalla. Tunnen syyllisyyttä siitä, että syyllistän postia. Voinko edes olla varma siitä, että pistin hakemuksen postiin? Muistan liimanneeni postimerkit, mutta entä sitten? Entä jos olenkin tullut hulluksi ja piilottanut kirjeen jonnekin kaappin tai jotakin? Osa minusta pitää tätä ihan uskottavana tapahtumainkulkuna. Ja toinen osa suhtautuu tähän osaan ilkeästi ja pilkallisesti ja solvaa sitä varhaisemman hulluksi tulemisen pelon esiin kaivamisesta ja muistuttaa siitä tosiseikasta, että kääntämässäni kirjassa oli lause, jonka mukaan romahdus on jo tapahtunut siinä vaiheessa, kun ihminen alkaa pelätä romahtavansa tai tulevansa hulluksi. En pidä "terveemmän" dialogin puolen ivallisesta sävystä. Haluaisin vähän armollisemman sävyn, mutta olen asiasta sen verran kierroksissa, ettei se tunnu juuri nyt onnistuvan.

Vaikka tunnenkin itseni typeräksi kalkkunaksi, koen silti pontevaa tarvetta selvittää asia. Samalla pidän tarvettani jotenkin naurettavana ja osoituksena omasta kärsimättömyydestäni ja tavoitteisiini kiinnittymisestä tavalla, joka ei ole tervettä. (Osa minusta kyllä on sitä mieltä, että levottomuuteni on ihan tervettä ja olisi paljon huolestuttavampaa, jos suhtautuisin EVVK siihen, että tärkeän päätöksen seurauksena kyhättyyn hakemukseeni ei kuulu vastakaikua.) Tuo itseni naurettavaksi, aggressiivisesti etujani valvovaksi ja sen takia ärsyttäväksi kokeminen saa minut lykkäämään oppilaitokseen soittamista perjantaista maanantaihin, vaikka myönnettäköön kyllä, että perjantaina en paljon saanut puhuttuakaan yskältäni. Mutta se ilo, joka puhelimessa puhuessa laukesi, osoittaa kyllä selvästi, ettei kyse ollut vain yskän takia lykkäämisestä. (Ah, järkeillen sitä melkein hämää itseäänkin.)

Puhelinkeskustelu sujuu hyvin ja henkilö on oikein ystävällinen ja asiallinen. Tässä vaiheessa minusta tuntuu siltä, että kysymykseni ei ole ehkä vain kalkkunaisuutta vaan ihan järkevää, oikeutettua huolta. Ja että se voi kuulostaa vastaanottajasta siltä, että olen tosissani kiinnostunut koulutuksesta, oma-aloitteinen ja reipas, ja sehän taas on vain hyvä asia pääsykokeen kannalta! Toisin sanoen: toiveikkuus viriää.

Mutta sitten tulee uusi romahdus, kun sähköpostitse tullut vastaus on niin epämääräinen. Jotenkin kuvittelin, että puhelimessa sanomastani välittyi se, miten huolissani olen, ja että henkilö nyt olisi ainakin tarkastanut sen, onko hakemukseni tullut perille. Tai että hän olisi kirjannut vaikka, että jos hakemusta ei kuulu ylihuomiseen mennessä, voisin soittaa silloin uudestaan. (Silloin soittaminen tuntuisi paljon tervetulleemmalta ja huoleni oikeutetummalta.)

Ja kun alan hurista uudelleen sitä, onko informaatio kadonnut jossakin kohdassa, ja olenko vain puhelinkeskustelussa liian sekava tai mistä oikein on kyse, häpeä ruoskaisee uudelleen. Se on todella rasittavaa. Äkkiä olen aivan lannistunut ja muistan eilisen puhelinkeskustelun äidin kanssa. Äiti yritti kaikin tavoin vakuuttaa minut siitä, että valitsemani uusi koulutus on aivan paska ja että hän ei voi uskoa, että viihtyisin tai pärjäisin hierojan ammatissa. Hänellä oli myös monta ammattia valmiiksi katsottuna ja hän kertoi niistä ja perusteli, miksi minun oikeastaan pitäisi hakea niihin. Pidin puhelimessa pääni, vaikka välillä minua ärsyttikin ihan tajuttomasti. Mutta hoin itselleni, että tällä kertaa päätän itse. Jos äiti nalkutti ja jäkättikin minut hakemaan yliopistoon "koska kaikki muu olisi tuon älyn tuhlaamista" (ja kuinka he olivat panostaneetkaan siihen raahaamalla jälkikasvuaan teatteriin, taidemuseoihin, vaikka minne, kustantamalla balettitunteja ja pianonsoittoa ja ostamalla kilokaupalla kirjoja ja piirustuspaperia ja hyvälaatuisia vesivärejä ja siveltimiä, ei mitään halpatavaraa, tämä on sijoitus loistavaan tulevaisuuteen, sinä saat niin paljon sitä, mitä me emme koskaan saaneet - ja jo lapsena petin heidät hinkumalla talleille, se kyllä sallittiin, mutta pitkin hampain, ja hampaat pitenivät ainakin kilometrin kun hain taidelukioon ja ilmoitin, että jos pääsen, en pyrikään eläinlääkikseen; eläinlääkärit sentään ansaitsevat aika hyvin, eikö totta; ei ihme, että Innocence on lempielokuviani ja että pidin myös toisesta samasta Wedekindin kirjasta tehdystä elokuvasta, ne kuvaavat loistavasti ja siksi karmaisevasti ehdollista hyväksymistä - ehdollinen hyväksyminen on karmaisevaa), ja jos olinkin yliopistoon ajettuna liian nuori ja tietämätön näistä painostamisen keinoista, nyt kyllä näen sen kaiken läpi ja haluan sellaisen koulutuksen, johon itse haluan mennä, en sellaisen, joka olisi äidistä minulle sopiva. (Siinä puhelimessa tajuan äkisti senkin, miksi olin sanonut ammatinvalintapsykologille aikanaan, kolmisen vuotta sitten, että kaikkein tärkeintä uudessa koulutusurassa on se, että äiti ja silloinen puolisoni hyväksyvät sen. Myöhemmin olen monta kertaa ihmetellyt noita sanoja, jotka jotenkin vain tupsahtivat ulos suustani ja jotka kuullessani tajusin välittömästi, että niihän se tosiaan oli - silloin - mutta nyt kun puhuin äidin kanssa puhelimessa muistin nuo sanat ja ajattelin, että rivien välissä minulla taitaa olla sittenkin aika hyvä kuva siitä, miten äiti reagoi yrityksiini tehdä omia valintoja. Filosofia kelpasi hänelle, koska sehän nyt oli niin teoreettista ja ihailtavaa. Ja monet asiat, joita tiedän hänen vieroksuvan, vain jäävät sanomatta, jos se on mahdollista.)

Kaikkein hulluinta on, että tämä äidin epäluuloisuus uusia suunnitelmiani kohtaan jotenkin tihkuu ja suodattuu kaikkeen asian käsittelyyn, niin kovasti kuin koetankin vain hyväksyä sen, että se on äidin asia, äidin mielipide, hänen tapansa olla minusta ja elämästäni huolissaan. Ymmärrän kyllä kognition tasolla, että äidin tapa reagoida kertoo enemmän äidistä kuin minun suunnitelmieni järkevyydestä. (Hitto, että itkettää, kun koetan kirjoittaa tätä.) Mutta en voi oikein mitään muuta kuin inttää kognitiosta käsin vastaan tunteelle, että jotenkin olen ansainnut sen, ettei kirjettä tule. Että ehkä olen vain kuvitellut kaiken, kuvitellut hakeneeni. Että ehkä olen jotenkin sairaampi kuin tiedän. Ja että se kuuluu läpi jopa puhelimessa, kun tiedustelen pääsykoekutsuista. Että jotenkin kuulostan vain erehtyneeltä, väärään paikkaan soittaneelta. Että olen väärä henkilö, nyt ja kaikkialla. Että huoleni ovat naurettavia, tylsiä ja turhia.

Se on kauhea, lamaannuttava tunne. Se riistää toivon joskikin aikaa.

Ehkäpä se, mitä psykologisessa kirjallisuudessa käsitellään toivottomuutena, voisi niveltyä tiukasti häpeän tunteeseen - kyyristyneeseen asentoon, väkisin esiin pukkaavaan itkuun, punastumiseen, pois kääntymiseen? On pakko sinnitellä uteliaana tässä tuntemuksessa, käännellä ja tutkia sitä. Mitä tarkoittaa se, että vierastin niin kovasti lapsena ja että olen arka uusien ihmisten kanssa vieläkin? Tuo artikkeli, jonka luin, kytkee häpeäntunteen siihen kaikille tuttuun lapsen ujostamiseen ja vierastamiseen. Vierastin etenkin miehiä, itse asiassa pelkäsin heitä kuin ruttoa. Ystävällinen ja hymyilevä kummisetäni ei voinut koskaan saada minua syliin, koska kiljuin täyttä kurkkua ja menin aivan sekaisin pelosta, jos hän vain yritti kaapata minut. (Sanallinen vastusteluni ehdotukseen mennä sedän syliin tulkittiin ilmeisesti kursailuksi, vaikka tarkoitin täsmälleen, mitä sanoin: Ei missään nimessä!) Lakkasin pelkäämästä miehiä oikeastaan vasta toisessa pitkässä seurustelusuhteessani, ensimmäistä avomiestänikin pelkäsin kummalla tavalla, vaikka uskalsinkin asua hänen kanssaan. Vasta edellisessä suhteessani tosiaan rentouduin ja lakkasin kokemasta itseni kauheaksi tyypiksi.

Jotenkin tämä teema ja sen elekieli, mielleyhtymät ja tuntemukset ovat aika toistuva seuralaiseni. Ei kaiken aikaa, mutta kylläkin silloin, kun jotakin menee pieleen. Siinä ei varmasti ole mitään kummallista, ainakin tuossa Duodecimissa ilmestyneessä artikkelissa, jonka ystävä lähetti, esitetään todennäköisesti jokaisella olevan tiettyjä häpeäkokemuksia.

Häpeäminen tuntuu niin typerältä tapahtuessaan, että se lietsoo itsevihaa kerkeästi ja suhraa piiloon toiveikkuuden. Tuntuu vain niin omituiselta ja väärältä tuntea häpeää, kun esimerkiksi on mennyt itse tapaamiseen ja toinen tekee oharit siitä mitään ilmoittamatta. Eihän itse ole se, joka on käyttäytynyt huonosti ja hävettävästi, mutta silti tuntee itsensä jotenkin hävettäväksi - sopimattomaksi, kelvottomaksi, vääräksi. Moni kokee tätä toisen myöhästyessäkin, itse en koe, koska minulla on ollut monia ystäviä, jotka myöhästelevät ja joista tiedän, etteivät he sillä mitenkään koeta ilmaista, etteivät arvosta minua tai etten kelpaa heidän ystäväkseen. (Olen aika monen kanssa käsitellytkin asiaa suoraan, koska en halua myöskään, että he tuntisivat syyllisyyttä siitä, että joudun odottamaan heitä, enkä halua heidän miettivän tuskaisena, loukkaako se minua kovasti; myöhästymisen osaan sentään attribuoida ihmisen kyvyttömyyteen järjestää aikaansa, ohareita en. Hmm, tuosta "loukkaako se minua kovasti" tulee mieleen, että aika usein se, mitä sanomme loukkaantumiseksi, voikin olla häpeää - kokee jotenkin itsensä totaalisen epäonnistuneeksi ja vääräksi, koska vaikka on kuinka koettanut, toinen ei palauta ystävällisiä eleitä.) Mutta artikkelin mukaan juuri tuo on häpeän alkuolemus: omaan ystävälliseen, innokkaaseen eleeseen joko ei vastata tai vastataan nolostuttaen tai pilkallisesti, jotenkin väärällä tavalla kuitenkin.

Olen saanut sitä sorttia elämässäni aika paljon, joten voisin ehkä käydä sille jo vähän immuunimmaksi. Ja ainakin haluaisin olla heijastamatta sitä tilanteisiin, joissa häpeän tunteminen on ihan turhaa, koska totta vie minulla on oikeus pettyäkin. Suuttua. Itkeä.

(Mutta en osaa ajatella, että minulla olisi oikeus jähmettyä ja vetäytyä, sitä en osaa. Se on varmasti pelastanut minut monessakin mielessä, pitänyt sinnikkäänä ja tapahtumissa kiinni silloinkin kun olisin halunnut oikeastaan itkeä tyynyyn kotosalla. Minkä joku on rikkonut, toinen on paikannut.)

Aika paljon auttaa se, että minulla on nyt nimi - häpeä - jota en ole oikein aiemmin osannut käyttää. (Olen selvästi sekoittanut sen syyllisyyteen - tietoisuuteen, että on toiminut tyhmästi. Syyllisyys liittyy artikkelin mukaan tiettyyn tekoon, häpeä koko omaan olemiseen. Niiden sekoittaminen on ilmeisen yleistä.) Minulle on annettu ihan toisia sanoja: naurettava, kärsimätön, hassu. "Älä viitsi olla naurettava" siinä vaiheessa kun on ollut olemukseltaan jo koko häpeäkirjon eleitä säteilevä. "Miten sinä voit olla noin kärsimätön?" siinä vaiheessa kun vuorovaikutus on pettänyt, toivottomuus iskenyt ja on alkanut itkeä. "Oletpa hassu!" siinä vaiheessa kun ollut puolikuollakseen säikähtänyt siitä, että pitäisi äkkiä jäädä jonkun vieraan aikuisen seuraan ja tajunnut, että vanhemmilla ei ole aikaa, heidän elämänsä on vain toisaalla, ja vieras aikuinen on irrottanut takaapäin lukko-otteen isän jalasta ja päivä on käynyt harmaaksi, vatsaansattuvaksi eikä mikään ole oikein osannut nostaa siitä suosta, koska on tiennyt, tiennyt, tiennyt, miten ei-rakastettava on.

Minusta artikkelissa loistavimpia kohtia on, kun tutkijat kirjoittavat, että huumori voi purra häpeään vasta siinä vaiheessa kun ihmisen minäkuva on niin vakiintunut, että hän on tietoinen monista puolistaan. Lapsella ei vielä ole. Totta kai vanhempansa jalkaan tarrautuva lapsi on hassu, mutta hän pelkää myös kuollakseen jäävänsä yksin. Mitä hassua siinä lopulta on? Onko se hassua, että joku pelkää sellaista enemmän kuin joku toinen? (Ne lapset, joiden kaltainen pitäisi olla, "katso nyt kuinka hyvin tuo käyttäytyy, mikset sinäkin". "Minua niin hävetti kun sinä aloit siellä itkeä, ei sinulla ollut mitään syytä pelätä sukulaisia.")

Ei se kaikki enää merkitse tietenkään niin paljon (nyt on huumori jo ja oh boy, minulla on sitä aika synkistäkin asioista ja olisin varmasti ihan ralasina ilman sitä, minusta on hassua jopa se, että välillä pelkään tulevani hulluksi ja häpeän - kas niin, kutsun itseäni silloin kalkkunaksi ja se on hassu kuva, koska tiedän, etten enimmäkseen ole kalkkuna; en usko, että pystyisin kirjoittamaan näistä asioista, jos minulle olisi mahdotonta astua askelta kauemmas ja vähän hymyillä sille hädälle, joka minussa on, jos en tietäisi, ettei se hätä riko minua). Muistojen kaltainen karsea häpeä nousee esiin lähinnä silloin kun keskustelee vanhempien kanssa ja huomaa, miten kovat arvot heillä on, miten tiukka vaatimus kasvojen säilyttämisestä, taloudellisesta menestymisestä ja lähestulkoon tunteettomuudesta. Tai kun jokin tärkeä asia mietityttää. Se jotenkin aktivoi tuon kuvion.

Se tekee asioiden todella haluamisesta vähän pelottavaa. Jotenkin tämänpäiväinen lukeminen auttaa tajuamaan yhden jutun tuohon pelottavuuteen liittyen. Kyse ei ole itse asiassa siitä, että pelkäisin epäonnistuvani jossakin tehtävässä - tiedän kykeneväni työskentelemään ahkerasti, pysymään aika rauhallisena haastavissakin kommunikaatiotilanteissa (joissa ei ole läsnä torjunnan elementtiä) ja aikatauluttavani ja priorisoivani jokseenkin suvereenisti tekemiseni - vaan siitä, että pelkään, että siitä huolimatta en kelpaa. Eihän suorittaminen ole sillä lailla mekaanista, ettei pärstäkerroin vaikuttaisi siihen, kuka kelpuutetaan mihinkin. Eikä minulla ole omasta vetoavuudestani kovinkaan myönteistä kuvaa. Pelkään, että olen väärä ihminen tehtävään vain koska olen minä. Tai että minulle annetut lupaukset voidaan purkaa tuosta noin vain johtuen siitä, että olen minä. Että koko olemukseni ja olemassaoloni, luontumusteni verkko ja kaikki yksittäiset piirteeni ja taipumukseni ovat sellaisia, että niiden perusteella minulle on hyvin helppo kääntää selkä, kiukutella ja kiusata minua. (Koulukiusaamisen jäljet ovat piilossa hyvinä päivinä, mutta annas kun asiat alkavat mennä pieleen. Sieltä se pelko nousee taas: pelko siitä, että toiset kääntävät selän eikä itse edes voi ymmärtää, miksi ne niin tekevät. Etteivät ota mukaan, vaikka rukoilee, että voisi vaikka vain pyörittää hyppynarua ja olla tyysin hyppimättä. Ja se, mitä ensimmäinen avomieheni sanoi: oli ihan oikein, että minua koulukiusattiin, koska olen niin itsepäinen ja omaehtoinen eikä sellaista maailmassa kaivata. En ymmärrä tuota ajatusta. Minusta omaehtoisuuteni ja itsepäisyyteni ei ole sillä lailla toisia vahingoittavaa, että sitä pitäisi alkaa kollektiivisesti kitkeä pois.)

Tällaiset ajatukset tuntuvat kauhean tyhmiltä silloin kun tietää toimineensa itse aivan asiallisesti ja miellyttävästi, huomaavaisesti ja päättäväisestä, järkevästi ja luottavaisesti. Mutta yhtäkaikki ne alkavat piiritanssia, kun toiveikkuus romahtaa ja tuntuu siltä, ettei omaan avunpyyntöön tai ystävälliseen eleeseen tai yhteistyöhakuisuuteen vastata juuri mitenkään. Pahinta on huomata, miten itse tekee pilaa tuosta auliudestaan ja aktiivisuudestaan, että on imaissut itseensä torjujien ja kiusaajien iskostaman äänensävyn, jolla nyt sitten piinaa itseään. Hysteerikko. Et sinä varmaan mitään hakemusta vienytkään. On sinulle ihan oikein, että käy näin. Miksi ihmeessä me haluttaisiin olla sun kanssa.

Kerrassaan hämmentävä tuntemusten verkko!

No, oli miten oli, odotan ylihuomiseen saakka, ja sitten soitan uudelleen, jos kutsua tai hylkäystä ei edelleenkään kuulu. Piru vie, minulla on ihan varmasti oikeus olla kiinnostunut omasta hyvinvoinnistani ja tulevaisuudensuunnitelmistani, enkä minä voi vain kääntyä poispäin maailmasta häpeämään innokkuuttani ja sitä, miten paljon pidän erilaisista asioista, ihmisistä, oppimisista ja elämästä yleensä.

10 kommenttia:

tutetiti kirjoitti...

Yhdessä ympäristötekoja käsittelevässä artikkelissa oli kanssa tuosta, että syyllisyys liittyy tekemisiin, häpeä omaan olemiseen. Sikäli syyllisyys on eettisen kehityksen kannalta rakentava tunne, kun taas häpeä nimenomaan lamauttaa.

Minusta nuo, mistä puhut häpeän oireina, voivat joissain tapauksissa olla myös häpeällistämisen syitä. Kyllä kai joku voi olla hössöttävä kalkkuna ihan luonnostaan, kun innostuu jostain. Totta on, että siinä tilassa ihmistä on helppo häpeällistää, jos ei koe myötätuntoa toisen intoa, tosissaan haluamista ja riippuvuutta kohtaan. Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan jossain osassa on minusta oivaltava kohta häpeällistämisestä. Kertoja on menettänyt isoäitinsä ja muistaa, miten tämä ehkä vuoden verran ennen kuolemaansa oli innoissaan tälläytynyt valokuvausta varten. Kertoja oli suhtautunut vanhuksen innostukseen halveksivan ylimielisesti ja tuntee tästä jälkeenpäin suurta tuskaa. Minulla on joitain hieman samantapaisia muistoja ajoilta, jolloin olin nuorempi. Kun miettii itse isoja metafyysisiä kysymyksiä, vanhempien ihmisten kyky elää hetkessä tuntuu helposti raivostuttavan pinnalliselta. Kuitenkin jälkeenpäin tuntuu kamalalta, että on jossain tilanteessa tappanut toisen viattoman ilon.

Se koulukiusaamisen aiheuttama krooninen häpeä on merkillinen ilmiö. Minulla meni yläasteen jälkeen monta vuotta niin, että uskalsin tuskin hengittää ihmisten ilmoilla, ja kuitenkin tulin tehneeksi kaikenlaista, mistä tunsin polttavaa häpeää. Minulla kierre jollain lailla katkesi siihen, kun lukion loputtua pomppasin pois oravanpyörästä. Sen jälkeen olen tuntenut häpeää äärimmäisen harvoin. Usein huomaa, että minun olisi jonkun mielestä syytä tuntea häpeää, mutta en vain tunne. Tulee mieleen esimerkiksi se, miten yllättäen jouduin sairaalaan ja hoitaja huomautti muutaman tunnin kuluttua, että minun pitäisi vaihtaa housut, kun ne ovat ihan veressä. Huomasi selvästi, että hän odottaa minun pyörtyvän häpeästä, mutta en tuntenut yhtikäs mitään. Eihän sairaalavaatteiden vaihtaminen ollut omassa vallassani, enkä ollut mahtanut mitään niiden likaantumiselle, kun minua oli tuntitolkulla kuljetettu pyörätuolilla paikasta toiseen.

Monesta muusta koulukiusaamisen kerrannaisvaikutuksesta en tunnu pääsevän ikinä eroon, mutta kykyni tuntea häpeää on ehkä jopa vähentynyt kiusaamista edeltäneestä ajasta. Olisi kiinnostavaa tietää tarkemmin, miksi esimerkiksi sinuun tuo trauma on jäänyt, vaikka toisaalta olet joissain suhteissa selviytynyt kiusaamisesta minua paremmin. Voisiko tällä tavoin jopa päästä eroon kaikkein piintyneimmistä traumoista?

suklaahirviö kirjoitti...

Niin, en muuta sano kuin sen, että _minustakin_ olisi epänormaalimpaa jättää tiedustelematta kirjeitten perään kuin tiedustella..! Jos niistä ei kyselisi, niin silloinhan vaikuttaisi ihan hällävälistiltä. Että viis siitä miten käy, alkaako opinnot vai ei. Onneksi itsekin tiedät tämän, vaikka sorrutkin kuvittelemaan itseäsi kalkkunaksi. Voin muuten hyvin samaistua siihen tunteeseen, koen itsekin samaa.. vaikka tässä yritän saarnata järkevyyden nimissä - paraskin puhuja. :(

Viime syksynä mulla oli vähän vastaava juttu. Jouduin kyselemään yhden kurssin perään ja tunsin naurettavaa, tyhmää syyllisyyttä ja häpeää kun "vaivasin" ihmisiä.. voi hellanlettas sentään! :( Grrh..

Sinun äidilläsi on ihan päinvastainen asenne kuin omallani. Äitisi taitaa vieläkin arvostaa yliopistokoulutustasi. Oma Äetmuorini ei enää arvosta korkeakoulutusta pätkääkään, vaikka aikoinaan suunnilleen väkisin sinne oli ajamassa! Mutta kun sen näki, ettei siitä tulekaan vakityöpaikkaa, uraa ja isoa liksaa, niin nyt sitten se onkin ihan turhaa ja tyhmää puuhastelua.

Se yhteinen piirre on äideissämme, että molemmat tuntuvat aika hanakasti mestaroivan lastensa elämää! Tietysti tarkoitus voi olla hyvä, mutta ei se kaikkea pyhitä. Itseäni sapettaa erityisesti se kun TIEDÄN että on äitejä, jotka ei todellakaan toimi näin [miehen äiti, parhaan kaverini äiti yms. jne.]. En tajua miksi Äetmuori ei voi tajuta sitä että hän rikkoo tuolla mestaroimisellaan välinsä lapsiin ja ehkä vielä siskonikin lapsiin. Itse olet sen verran kärsivällinen ja kypsä, ettet taida _kunnolla_ hiiltyä tuosta touhusta, onnittelut sinulle siitä. :(

Anonyymi kirjoitti...

Mielenkiintoista. Minäkin tunnen häpeää siitä, että en kenties pääsekään nyt yliopistoon siksi, että joku toinen ei ehkä saakaan hoidettua asiaa niin, että saisin tarvittavat paperit ennen pääsyajan umpeutumista. Ja koska tämä toinen henkilö on niin kiireinen, tunnen häpeää siitä, että olen niin rasittava enkä hoida asioita itse. Vaikka en kertakaikkiaan tässä tilanteessa voi enää tehdä mitään itse.

Minun äitini on hokenut koko ikäni "ihmisiä ei saa häiritä, ei saa olla vaivaksi eikä tiellä". Se kai se on jäänyt mieleeni edelleen, vaikka järjellä osaakin ajatella nyt toisin. Nykyään äitinikin jo tajuaa, kuinka väärin tuollainen ajattelumalli on (hän on sen kai omaksunut omalta äidiltään), mutta hän ei voi sille mitään, eikä kait sillekään, että edelleen antaa saman vaikutelman.

Kati Parppei kirjoitti...

Hmm. Tästä tuli taas paljon pureksittavaa itsellekin. Tuo häpeän ja syyllisyyden ero on jotain ihan uutta - ja sangen loogista sinällään.

Tutetitin kommentti myötätunnon merkityksestä on myös hirveän hyvä. Yksi häpeän syntymekanismeista lienee juuri tuo, että intensiivinen tunnetila - lapsen tai aikuisen - törmää toistuvasti halveksunnan tai välinpitämättömyyden seinään. Väärin olemisen tunteesta on kovin lyhyt matka vääränlaisuuden tunteeseen.

Veloena kirjoitti...

Oh, miten loistavia kommentteja! Kiitos kaikille ensin yhdessä!

Tutetiti: En ole ihan varma syyllisyydenkään rakentavuudesta. En ainakaan anteeksiantamattomuuden muodossa. Ellei sitten syyllisyyttä typistetä pelkäksi tajuksi ja pahoillaan oloksi siitä, että ei ole toiminut kovin kiitettävällä tavalla. Syyllisyyskin voi halvannuttaa, ehkä olen nähnyt vain liian monta syyllisyyden halvaannuttamaa ihmistä, että osaisin jäsentää omaa "ensi kerralla teen tämän paremmin ja mietin jo nyt, miten voisin olla tahdikkaampi mutta samalla rajoistani kiinni pitävä tässä tilanteessa" -päätöstäni syyllisyydeksi... :D

Voi että, kirjoitin jo ensiksi aamulla uuden postauksen, ja jos olisin ekaks lukenut tän, olisin kyllä halunnut käsitellä tuon häpeällistämisen ja häpäisemisen eroa. Tuo häpeällistäminen on tosiaan relevantti ilmiö, kai se on juuri se, mitä kutsutaan ilonpilaamiseksi.

Minusta tuntuu, että omassa koulukiusatuksi tulemisen, ulkopuolisuuden ja olen väärä ihminen -moodissani keskeistä on se hämmennys, että miksi MINULLA on paha olla, kun kuitenkin tiedän toimineeni ihan okei. Miksi muut eivät ole vaisuja tai itkuisia, vaikka heillä olisi siihen paljon paremmat edellytykset, koska he ovat toimineet ihan perseelleen ja itse taas olen pysynyt ketään loukkaamattomana. Se pettymys, tyrmistys ja paha olo vain tuntuu niin väärältä, ettei se ole lakannut vaivaamasta. Siksi tuntuikin hyvältä lukea tuo artikkeli, koska siitä selvisi ainakin se, että en ole ainoa, joka tuntee noin nurinkurin. Ehkä tämä hellittää nyt kun tiedän, ettei tuntemani ole millään lailla väärin tai osoita sitä, että oikeastaan minussa on jokin karsea psykopatologia, josta olen tietämätön mutta joka ilmoittaa itsestään aina kun muut torjuvat... :)

Suklis: Tuo toisten vaivaaminen, kyllä vain. Siinä on kipukohtaa varmasti vaikka kellä! Heh, mun mutsi on silleen hassu, että ei se tosiaan ole sitä mun tutkintoa kauheasti digannutkaan ja on kysellyt, että miksi ihmeessä en muka saa vakityötä kun olen kerran maisteri ja että eikö olisi kannattanut kuitenkin hankkia oikea ammatti. Nyt kun sitten koetan hankkia oikeaa ammattia - joskin eri ammattia kuin äiti suosittelisi - niin ääni kellossa on vaihtunut. Huooh. Olen kyllä toistanut kyllästymiseen asti sitä, että minusta tutkintoni ei ole mennyt hukkaan, koska olen saanut miettiä vuosikaudet kiinnostavia asioita ja saanut lukemastani ja keskusteluista paljon itsevarmuutta ja tukea oman tieni seuraamiseen. Mutta ei se jotenkin ole äidille tärkeää. Hän on kiinnostuneempi ulkoisista puitteista tai ehkä jollakin tasolla arvelee, että olisin kyllä ihan yhtä valistunut ja toimintakykyinen ilman yhdentoista vuoden yliopistolla roikkumistakin ;). (Minusta se ei ole totta - olisin aika eri ihminen jos en olisi lukenut Platonia, Spinozaa, pragmatisteja ja sosiaalipsykkaa.)

Joo, se tuntuu ihmeelliseltä, kun monen äiti ei sillä lailla ole kovin kiinnostuneen oloinen tai on ottanut tietoisesti sen asenteen, että jokaiselle tulee sallia tehdä omat virheensä. se kyllä avaa silmiä!

Jäänainen: Mulle kanssa tää rimssu "ihmisiä ei saa häiritä, ei saa olla vaivaksi eikä tiellä" on valitettavan tuttu. Enimmäkseen sen yli olen saanut jo kiivettyä - etenkin kun vertaa siihen tilanteeseen, jossa olin vuonna 1993, koulun loputtua. Silloin en uskaltanut sanoa puolta sanaa vieraille ihmisille. Pelkäsin asioida pankissa, soittaa puhelimella, jopa vastata puhelimeen. Kaipa siitä on vain pakko oppia irti! Mutta kummallista, miten se aina välillä putkahtaa esiin. Onneksi yhä harvemmin.

Kati: Totta, ilonpilaaminen on vaarallista. Ei vain tylsää.

tutetiti kirjoitti...

Varmaan syyllisyys silloin menee turhan pitkälle, jos vaikka päättää päivänsä pelkästään siksi, että ympäristökuormitus lakkaisi. Elämistä, lisääntymistä, työtä ja asuinpaikkaa lukuun ottamatta useimmat ympäristövalinnat kuitenkin ovat sellaisia, joita tehdään joka päivä. Jos jokin rutiini tuottaa jatkuvasti pientä, epämukavaa syyllisyyttä, on valmiimpi muutokseen kuin silloin, jos elää vuosituhannen vaihteen länsimaalaista elämää vailla minkäänlaisia tunnontuskia. Nykyisin suurin osa suomalaisista tietänee esimerkiksi sen, että ihminen voi elää kasvisravinnolla, mutta kuinka moni on tarttunut tilaisuuteen? Minä ryhdyin yläasteella kasvissyöjäksi välittömästi saatuani tiedon tuosta mahdollisuudesta, koska eläinten syöminen oli lapsesta asti lievästi vaivannut minua. Voimakas syyllisyys jostain peruuttamattomasta teosta ei tietenkään ole tällä tavoin rakentavaa, vaikka ehkä senkin kautta voi oivaltaa jotain ihmisenä olemisesta.

Timo kirjoitti...

Tutetiti, harva todellaan ryhtynee esim. kasvissyöjäksi häpeästä, ellei kasvissyönti esittäydy sosiaalisena normina.

Mutta voiko voimakas syyllisyydentunto olla myös yritys vapautua jostain hallitsemattomammasta eli häpeästä?

tutetiti kirjoitti...

Timo: "Tutetiti, harva todellaan ryhtynee esim. kasvissyöjäksi häpeästä, ellei kasvissyönti esittäydy sosiaalisena normina.

Mutta voiko voimakas syyllisyydentunto olla myös yritys vapautua jostain hallitsemattomammasta eli häpeästä?"

En ole juuri miettinyt tunteiden alkuperää, mutta ehkä syyllisyys tosiaan tietyllä lailla vapauttaa häpeästä. Ihmiselle kehittyy omatunto, eikä hän ole enää sen jälkeen samalla lailla toisten paheksunnan riepoteltavissa. Esimerkiksi tuossa kasvissyöntiasiassa oli niin, että kasvissyöntiä pidettiin silloin 90-luvun alussa jotenkin häpeällisenä. Epäiltiin sen liittyvän jotenkin mielenterveyden järkkymiseen. Kuljin kuitenkin veganismin etujoukoissa pystypäin, koska kyseessä oli omantunnonvalinta, joka auttoi minua kunnioittamaan kehoani. Häpeä liittyy tyypillisesti sellaisiin tilanteisiin, joissa ihminen pakotetaan poikkiteloin oman kehonsa ja persoonallisuutensa kanssa. Koululiikunnassa tunsin voimakasta häpeää, kun "oli pakko" vaikkapa tanssia sisäisten rytmieni vastaisia tansseja. Ehkä häpeä liittyi osittain myös siihen, että tiesin lihani muodostuneen toisten eläinten lihaksista, mutta tuollainen tietoisuus ei tosiaan auta ketään ryhtymään kasvissyöjäksi. Omantunnon kehittyminen edellyttää, että löydetään toteuttamiskelpoisia vaihtoehtoja huonolle asiaintilalle.

Veloena kirjoitti...

Tuo "lievä häiritsevyys" on hyvä sanapari. Minusta tuntuu, että lihansyömiseni häiritsi minua nimenomaan lieväästi ja jotenkin uneliaasti sinne saakka, että tutustuin yhteen ystävään, joka oli kasvissyöjä, ja jonka syyllistämätön ja mutkaton suhde kasvissyöntiinsä vain teki kovan vaikutuksen. En kyllä ryhtynyt mitenkään heti kasvissyöjäksi vaan vasta sitten kun jo olin tuota ystävää kestitessäni oppinut tekemään mm. vegaanisia kakkuja jne.

Jotenkin se valinta teki kauhean ylpeäksi ja iloiseksi, ja on jotenkin jännää, että ainakin itse pystyin kunnolla ymmärtämään lihan syömiseen liittyvät kärsimyskysymykset TÄYSIMITTAISINA vasta sitten, kun olin jo itse sanoutunut siitä käytännön tasolla irti. Jotenkin sen kärsimyksen identifioimen omiin valintoihin oli ilmeisesti vähän liian iso tössäys niin kauan kuin söin lihaa.

Se saa pohtimaan aina välillä, kuinka ovelia torjuntamekanismit saattavat olla.

llunni kirjoitti...

tuo ehdollinen hyväksyminen kuvaa omaa kokemustani vanhemmistani ja tajusin, että se on ehkä syy siihen, miksi itsekin pidän innocence elokuvasta niin paljon, vaikkakin sen katsominen on tuntunut myös ristiriitaiselta ja pahalta samalla.

tuntuu hyvältä saada käsite jonka avulla voi paremmin sanallistaa kokemusta, joka syntyy suhteesta omiin vanhempiin.

kiitos.