Vauhti-ilo, lentoilo

Keväällä vauhti-ilo aukeaa taas, harjoitti talvipyöräilyä tai ei. Maa on paljas, samoin puut, joinakin päivinä on tunnistettavasti vuodenaika ja toisina ei. Mutta pyörä kulkee, kallistelee mutkissa ja pyrähtää liikkeelle jalkojen virkkuuteen vastaten.

Voisiko olla miettimättä havaintomaailman muuttumista? Ehkä joku toinen voisi. Mutta itse mietin, etten nyt enää huomaa kaljujen alastonpuiden ja pöheikköjen linnunpesätihentymiä, en muuta kuin ne, joita tiedän jo etsiä silmilläni. Muuten on vahdittava, minne menee, ja ettei mene ketään tai mitään päin. Eikä sitä toista enää kohta muista kaivata, sitä hitaampaa liikkumistapaa, jossa verkkaisesti liukuu ja ehtii panna merkille yltäkylläisesti yksityiskohtia, jossa ympäristö on jotakin värittyneempää, uhkuvampaa, ympäröivämpää, elävämpää, toisenlainen kuin se harva objektien kudos, jonka lävitse on mahdollista paeta ilossa kohti vieläkin miellyttävämpää vuodenaikaa. Niin. Kohta linnunpesiä on mahdoton nähdä.

Ilo täyttää jalat, polttelevat reidetkin, takapyörä potkii soraa kosteaan ilmaan. Maisemaan on kiinnitetty narut, joku kiskoo niitä selän takana. Mäki kohoaa kulissina, on paineltava jalkoja vuoronperään alas alas alas, jotta pyörä nousisi ylös, ajateltava istuinluiden kontaktia, alavatsan pitoa, käsien rentoutta. Ja mäen päällä voi kiskaista ilmaa keuhkoihin ja tuntea, miten pulssi jyskyttää alahampaissa, polkaista päättäväisesti lisää vauhtia, liukua siihen korttelinväliin, josta tulee aina mieleen Vilna (tai ehkä muistikuva on jostakin toisesta kaupungista, mutta veikkaan Vilnaa; siinä korttelissa siellä jossakin on vietnamilainen ravintola, jossa keski-ikäinen pariskunta tanssi argentiinalaista tangoa, ravintolan vieressä lemmikkieläinkauppa joka oli silloin illalla kiinni jo). Kaikki vaihteet toimivat, se tuntuu ihmeelliseltä.

Miten eteneminen voi olla näin nopeaa, keveätä ja tasaista?

Jokin siitä tarttuu kehoon, niin että silloinkin kun palaamme sunnuntai-illan joogatunnilta kotia kohti jalan, hyppelehdin ja temmon eteenpäin kuin näkymättömän pyörän siirtelemänä, vedän perässäni väsyneen ankkurimaista aviomiestä. Hyppään pitkästä aikaa keho ojennettuna ja jalat aukaisten pitkiä, korkeita loikkia, olen täynnä keveyttä ja ilmaa, kevättä ja intoa, mutta tasaisuuteen minusta ei tietenkään ole, ainoastaan vauhti-iloon. Ja sillä hetkellä kun leijuu ilmassa ja räväyttää toista jalkaa eteen ja toista taakse ja silkalla tahdonvoimalla kohoaa toiseen suuntaan kuin painovoimalaki antaisi olettaa, sillä hetkellä muistaa, miltä tuntui juosta aikanaan, juoksun lomalla ottaa suuria loikkia, melkein kuin voisi ripustautua ilmaan hengityksen viiveen ajaksi, tai miten korkean esteen ylitse hypätessä ratsastaja hieman kohoaa vielä, kun hevonen jo jähmettyy lakipisteeseen ja sitten alkaa vajua auttamatta kohti mutaa tai hiekkaa, iskeytymistä.

Ja siinä hypätessä toteutuu mahdollisesti toive, jota olen pyöritellyt mielessäni - toive, että muistaisin jotakin ajasta, jolloin en vielä osannut lukea. Opin lukemaan niin varhain, ettei minulla ole tietoisia muistoja lukutaitoa edeltävästä ajasta. En siten tiedä, millaista on esimerkiksi kävellä kaupungissa osaamatta lukea liikkeiden nimiä. (Vaikken osaa kyyrillisiä kirjaimia, tiedän ne kuitenkin kirjaimiksi ja ymmärrän periaatteessa, miten merkit välittävät informaatiota - ja minua kiehtoisi sellainen kokemus, johon ei sisälly tuota ymmärrystä.) Mutta tiedän, että olen haaveillut lentäjän ammatista ja ollut hankala vahdittava korkealtahyppäämisfiksaationi takia, se on kerrottu asia, ja tuossa kesken hyppyä tunnistan äkkiä, että tämä kokemus, hurmio ilmassa leijumisesta, vaikka edes kuvitteellisesti ja hetken ajan, on ainakin ollut seuranani niin kauan kuin muistan, miksei siis kauemminkin? On kuvia, joissa isä heittää minua ilmaan, olen vasta vauva, leijun keskellä ilmaa pysähtyneenä, sormet levitettyinä, keskittyneet kasvot maata kohden, tukipisteettä. Ja myöhemmin, sen tiedän, päästin keinunkettingeistä irti lentääkseni ja isän peukalot menivät sijoiltaan hänen ottaessaan kopin.

Jokin kummallinen hurmio tässä kaikessa on, tässä ajatuksessa ilman halki liukumisesta ja toiveesta, ettei tarvitsisi ponnistaa maankamarasta enää ikinä.

Ilma piiskaa sormia ja kasvoja ajaessa pyörällä, autoissa ihmiset näyttävät liikkumattomuuteensa vangituilta, he surkastuttavat itseään siinä, missä minä vahvistan, he ovat ympäröineet kehonsa suurella hitaasti kääntyvällä massalla, he eivät voi puikahtaa eivätkä tuntea tervettä uupumuksen tyksettä kotipihaan kurvatessa. Ehkä hekin ovat sidottuja unelmiinsa, mutta en suoraan erota, mitkä heidän unelmiaan ovat.

En haluaisi päästää omiani näkyvistä, jotta jaksan kannatella ryhtiäni ja nauraa. Haluan ponnistusten tuntuvan ilolta. Minusta tuntuu, että olen saanut merkittävän osan iloani takaisin haettuani pyörän korjaajalta ja syöksyttyäni katukuiluja ja tienvieriä edes hieman.