Hörökorvat

Taidan kuulla hörökorvat vähän omalla tavallani: en prinssi Charlesin korvina tai vastaavina vaan hevosen höristävinä korvina. Tänä aamuna minulla on hörökorvat. Huomaan käsitelleeni kaikin puolin tuon Helsingin koulun asiat, mikä on vähän harmillista sikäli, että haluan kyllä vielä saada kuulla, mitkä valintaperusteet koskivat haastatteluihin kutsumista, ja se edellyttää yhtä puhelintiedustelua tänään. Mutta se on enemmän velvollisuudentuntua kuin todellista hinkua mihinkään. Höristelen jo korviani toiseen suuntaan.

Tapasimme eilen kollegattaren, kävimme syömässä jorubaruokaa. Kollegatar on hakemassa sosiaalityön ohjelmiin, ja aloin taas miettiä siinä keskustelun ja nauramisen taustalla, olisiko sittenkin tuo yliopistokoulutus parempi. Voisihan sitä varoilta hakea sosiaalityöhön sekä Helsingissä että Jyväskylässä, ja ehkä Jyväskylään myös terveyskasvatukseen. Yliopistoissa sentään kutsutaan kaikki hakijat pääsykokeeseen.

Myöhemmin illalla melkein suutuin itselleni näistä ajatuksista. Hittolainen, taasko minä olisin tunkemassa johonkin hemmetin koulutukseen, josta voisi valmistua "asiantuntijatehtäviin". Ei minua kiinnosta mikään hypoteettinen asiantuntijuus, vaan se, että voisin tehdä jotakin järjellistä ja hyödyllistä! En halua tylyttää ketään vaan olla ihmisten kanssa tasavertaisissa kohtaamistilanteissa. Ja ennen kaikkea, en halua hautautua paperivuorten ja kirjapinojen alle. (Jos sitten käytännön asioita kokeiltuani tulen toisiin mietteisiin, se jääköön sen ajan huoleksi.) Ei kai sitä voi vain hakea yliopistoon siksi, että jotakin olisi tehtävä ja että sillä lailla on ennenkin onnistunut tekemään nimenomaan jotakin. Kynnys toistaa aiemmat virheensä on huvittavan matala! Ja mitä sitten kävisi, jos hakisin noihin ja pääsisin niihin, mutta en hierojakoulutuksiin. Menisinkö kaupalliseen hierojakoulutukseen? - Tuskinpa! Enköhän vain tarraisi yliopisto-opintoihin taas kerran ja odottaisi asioiden selviävän itselleni. Mikä on ehkä vähän turha toive.

Mikäs kiire tässä on. Jos haluan kouluttautua hierojaksi, niin totta hitossa teen sen ensin. Voin myöhemmin alkaa opiskella vaikka sosiaalityötä, jos siltä tuntuu. En halua enää edetä minkään kälyisen varasuunnitelman kanssa ja tunkea itseäni epämääräisesti mihin hyvänsä määräiseltä kuulostavaan asiaan, koska eivät ne asiat, opiskelut ja sen sellaiset, muuta minua niin tahtovaksi ja määräiseksi ja tyytyväiseksi kuin se, että kuuntelen itseäni siinä, mitä oikeasti tahtoisin tehdä koko olemuksellani!

(Oikeastaan usein kun kirjoittaa hassu tai hassunkurinen tai huvittava, voisi kirjoittaa myös traaginen tai karmiva tai kauhea. Ajattelen mieluummin tapahtumia vähän kummallisina ja hassuina, se auttaa pysymään järjissään ja terävämpänä.)

Nyt aamulla tosiaan korvani ovat hörössä.

Ensimmäinen kerta pitkän, inhottavan talven jälkeen, kun saa herätä raikkaaseen ilmaan! Olemme näet nukkuneet ikkuna auki koko yön. Ihan luksusta. Ja on niin kirkasta ja valoisaa ja lämmintäkin, krookukset kaljujen pensasaitojen juurilla. Mietin, mahtaisiko siellä olla niin lämmintä, että voisi ottaa kirjan ja mennä ulos lukemaan. Ei tietenkään heti aamusta, mutta jo puolen päivän maissa.