sunnuntai 26. huhtikuuta 2009

Huikaisevuus, preferenssit, esikot

Luen lehteä. Siinä eräs ihminen kertoo menevänsä kahvilassa aina sisätiloihin, etenkin jos terassille paistaa aurinko. Koen saman vierauden kuin jonkun muistuttaessa, ettei kesä ole hänelle mieluisin vuodenaika vaan itse asiassa jotenkin tukala ja ahdistava. Mistä nämä preferenssit tulevat? Voisiko niitä kääntää tai lieventää? Millä lailla puhumamme kieli ylipäänsä on yhtäläinen, kun kerran sanoihin, joiden tunnelatausta tai kehotuntua pitää jotenkin - no, jos ei nyt sentään varmana tai itseästään selvänä, niin ainakin aika oletettavana?

Preferensseihin tuntuu hankalalta päästä käsiksi, koska ne vaikuttavat tarkasteluhetkellä niin annetuilta. Silti nekin ovat epäilemättä rakentuneet ajan kuluessa, kerrostuneet. Mutta ne ovat hyvin välittömiä. On suorastaan naurettavan helppoa luoda omalla kohdallaan noita pareja, jossa ensimmäinen ilmoittaa toivotun pään jatkumosta ja toinen tilan, jota mieluusti välttelee: huikaiseva - mitäänsanomaton,
auringonkilo silmissä - hämärä sisätila,
liikkuminen - istuminen,
räjähtävä värikylläisyys - ruskeanharmaus,
ilo - velvollisuus,
tasavertaisuus - alistuminen tai toisen alistumisen huomaaminen ja kykenemättömyys saada toista siitä irti,
läkähdyttävä - viluttava,
kosketus - puhuminen,
intiimi ja välitön - kaukainen ja varautunut,
sotkuinen kotoisuus - kulissimaisuus, valkeat pinnat, matot ja pöytäliinat,
yllätykset - suunnitelmat (JOS yllätys tuntuu positiiviselta, muuten toisin päin...),
vesiselvä - päihtynyt,
ajatusten ja tunteenpuuskien nopeus - verkkainen viipyily,
suorastaan paikoillaan pompahteleva vireys - unisuus,
anteliaisuus - resurssien kyttääminen,
ruoan kevyt tulisuus - kermamainen rasvaisuus ja mietous,
kirpeänhapean - äklömakea,
ja niin edelleen, listaa on älyttömän helppoa jatkaa. Mutta ei ehkä kovin mielenkiintoista. (Paitsi siltä osin, itselle, kun tajuaa jonkin itsestäänselvästi suosittavalta tuntuvan piirteen vaikuttavan tai ainakin liittyvän johonkin taipumukseen, josta on välillä huolissaan, kuten vaikkapa vaikeus nukahtaa tai unohduksen hupun vääjäämätön ja sangen nopea putoaminen silmille.)

Mistä nämä ovat tarttuneet mukaan? Se on kysymys, jota ei voi olla kysymättä uudestaan ja uudestaan. Niin hämmentävää on, miten eri lailla ihmiset elävät ja tahtovat elää. Minua jotenkin liikuttaa ihan älyttömästi, kun kuulen jonkun pitävän talvesta tai olevan tyytyväinen siihen, että hän saa tehdä sisätöitä toimistossa. En itse oikein osaa sellaista, ja tuntuu kauhean arvokkaalta, että jokin, jota olen pitänyt itse sietämättömänä kiusana, paljastuukin joksikin sellaiseksi, josta on toisille iloa ja josta he saavat voimaa. Heidän tyytyväisyytensä siihen, mitä itse inhoan tai ainakin koetan vältellä mahdollisuuksien rajoissa, saa minut jotenkin kiitolliseksi heidän olemassaolostaan ja suuntautumisestaan. Ja samalla se saa minut epäröimään, onko kommunikaatio mitenkään ihan niin yksinkertaista kuin mielellään kuvittelisi.

Käymme tänään kierrätystehtaalla ja otan vaihtotorilta muutaman paidan huovutusprojektiini. Huovutan paidat 90 asteen puuvillapesussa pesukoneessa, sitten leikkaan ne tilkuiksi, ja lopuksi, kun koossa on riittävästi tilkkuja, teen tilkkupeitteen talveksi. (Teen myös toista tilkkupeitettä isoäidin neliöistä, siitä tulee enemmän semmoinen torkkupeittomainen.) Käytän täkkiin tietysti vain sellaisia paitoja, jotka ovat niin leveän muotoisia, että ne tuskin löytävät kirppiksiltä ottajaansa. Toinen paidoista, jonka otin tänään, oli jo valmiiksi huopunut. Omistajalleen siitä oli tullut riippakivi, mutta täkkiprojektiin se on ihan täydellinen!

Takaisin pyöräillessämme poikkeamme ortodoksisella hautausmaalla, jossa olin viime keväänä töissä haravoijana. Muistan erään ihanan haudan, jonka päälle oli tuotu kevätesikkoa, joka oli siitä levinnyt nurmelle muutenkin. Olen aika varma, mistä hauta löytyy, mutta emme löydä sitä. Löydän kyllä haudan, johon mieleni yhdisti esikot, mutta esikoita ei näy. Ehkä on vielä aikaista, vuosi sitten kevätkukat olivat tätä vuotta edellä monta viikkoa? No, näemme kuitenkin yhdellä haudalla krookuksia, joissa leyhyttelee kesän ensimmäinen perhonen, suuri neitoperhonen.

Ensin petyn ja ajattelen, että minun olisi pitänyt kirjoittaa tarkalleen muistiin, missä esikot sijaitsevat. Mutta kun olen ajatellut asiaa ehkä minuutin tai kaksi, olen polttanut aiemman oletuksen tuhkaksi ja olen sitä mieltä, että ei, ei sittenkään. Parhaita ovat ilot, joita ei pyritä varmistelemaan ja joista ei tule rutiinia. Muistanhan kaikista rakastamistani kivistäkin juuri sen, jonka työnsin erään aidan rakoon ja jota palasin monta kertaa etsimään sitä koskaan enää näkemättä. En tiedä, miksi, mutta en tahdo ilojen muuttuvan velvollisuudeksi, kaavaksi, laskelmoinniksi. Ja silti olen välillä syöksemässä itseäni sellaiseen maailmaan hakemalla itsepäisesti uudelleen samaa iloa. Ja kun huomaan tämän, olen äkisti täysin tyytyväinen, helpottunut ja ilahtunut siitä, ettei haudalla ollutkaan esikon esikkoa.

Ja jos olisimme löytäneet esikot heti, emme olisi kävelleet toiselle puolen hautausmaata kirkkaassa, ihanassa keväässä - olin ihan varma, että esikot olisivat olleet ensimmäisessä paikassa, mutta muistin epämääräisesti, että toisellakin puolen oli jotakin näkemisen arvoista, ja ajattelin, että ehkä esikot sittenkin kaiken todennäköisyyden vastaisesti olisivatkin siellä - emmekä olisi nähneet sitä paikkaa, jota haravoidessani koin käsittämättömän onnentunteen. Paikassa sinänsä ei ole mitään erityisen näköistä tai kuuloista. Mutta jotenkin se on onnistunut kohta, siinä tuntuu nytkin helpolta saavuttaa onnellisuus.

Se kuulostaa niin lattealta sanottuna: "Tämä on jotenkin ihana kohta, tuo puuksi kasvanut rhodo ja sitten tuo ettei ole ristiä eikä mitään imeliä lintu- tai enkeliveistoksia, ei muistolauseita, pieni kivi vain maassa eikä mitään istutuksia, aitauksia tai rajauksia, pelkkä nurmikko vaan." Vompsu nyökkää enkä saa kai ikinä tietää, aistiiko hän sen paikan edellytykset tulla onnelliseksi, tehdä onnelliseksi.

Kotimatkalla ajattelen, että kunhan villapaitahuopatäkki tulee valmiiksi, tai jo oikeastaan ennen sitä, jo ennen seuraavien tilkkujen huovuttamista, voisin kirjailla niihin haravoita ja esikoita ja aurinkoja, tähtiä ja kottikärryjä ja talikoita, kaikkea tuollaista kosmologista ja hiljaista ja onnellisentyytyväistävää. Pidän kuitenkin kovasti sellaisesta taiteesta, joka kuhisee ja kiemurtelee ja juhlii arjen yksityiskohtia. Miksi ihmeessä en tekisi peitostakin sellaista? Haluan kirjailla siihen myös hautoja, senkin päätän siinä silmänräpäyksessä. Hautoja, uima-altaita, koko kevään ja kesän, jotta sitten talvella, jonne peitto on tarkoitettu, mieli kykenee kestämään lumen inhasti pelkistämän muotokielen, joka on minulle niin vaikea ja vastenmielinen.

5 kommenttia:

lupiini kirjoitti...

Luin saman jutun lentsikassa ja koska kyseessä oli ihminen, jota symppaan kovasti, virkistyin hämmentävästi. Huomaan aika usein oudosti ilahtuvani kun joku pitää IHAN eri jutusta kuin mä itse, esimerkiksi inhoaa jotain elokuvaa jota itse pidän koskettavana. Tässä on kyllä poikkeuksiakin, joskus totaalinen erilaisuus hämmentää tai ahdistaa, mutta kun on jonkun asian kanssa itse varmalla pohjalla (tai kyseessä on joku sillai pienempi makuasia) voi erilaisuudesta nauttia. Esimerkiksi ihmisten erilaiset ruokamieltymykset, ne on niin hämmentäviä! Että joku VOI pitää kaupasta ostettavasta valkeasta muovipussipullapitkopullasta, sitä en vaan voi tajuta millään, alan aina epäillä että muovipussipullaihmiset ovat jotain tyystin eri lajia...

Ehkä virkistämiseen liittyy "yleisten totuuksien" kyseenalaistamisen rohkeus. Suomessa kun ihmiset noin yleisesti ottaen villiintyvät lämmöstä ja valosta ja istuvat terassilla jo helmikuussa. Että on tosiaan olemassa joku, joka ei sellaisesta perusta, käsittämätöntä mutta hauskaa.

Karri Kokko kirjoitti...

Mähän rakastan valoa ja lämpöä ja kevättä ja kesää, mutta pidän tätä terassivillitystä amatöörien touhuna. Parasta kesässä on se, että voi istua varjossa ilman että on yhtään kylmä. Sama koskee sisätiloja. Terassilla on hiki ja kuuma ja juoma lämpenee liian nopeasti. Ei ne etelässäkään istu kadunvarsikahviloissa kun aurinko paahtaa, vaan vasta auringon laskettua kun on hivelevän leppoisaa ja ihmisen luille sopivan lämpöstä.

Veloena kirjoitti...

Minusta tietysti terassien huonoin puoli on ihmiskeskittymä... mutta auringon suhteen olen aika kyltymätön. Se liittyy varmaan siihen, miten helposti vilutan ja palelen. Minusta on vaan niin ihanaa, ettei tarvitse hytistä. Hii, luulen, et tässä vaikuttaa myös atooppinen iho: kesällä on oltava mahdollisimman vähissä vaatteissa, koska aurinko on sille parasta hoitoa, ja vähissä vaatteissa tulee harvoin Suomen kesässä kuuma. En mäkään kyl hikoilusta tykkää, hiki kirvelee ja kutittaa inhasti.

Joo, se on jännittävää, miten erilaisia ihmiset on! Meidän on aina miehen kanssa ulkona piknikatessa löydettävä varjon rajat nurmelta, koska mies tykkää olla varjossa ja minä auringossa. :D

sisatto kirjoitti...

Itse olen vuosi vuodelta huomannut pitäväni yhä enemmän syksystä ja talvesta. Pimeä ja kylmä tuntuvat jotenkin rauhoittavilta, etenkin maaseudun hiljaisuuteen yhdistettynä. Olen myös energisin ja aikaansaavin nimenomaan talvella – tai no, ei se ero kesään ehkä niin iso ole, mutta kesällä tekisi mielellään jotain muuta kuin kiinnostaviakaan työprojekteja.

Mutta pidän kesästä ja keväästäkin. Kai sitä sitten pitää kesästä klassisesti "eri tavalla" kuin talvesta.
Suora auringonpaiste ei ole minullekaan paras vaihtoehto, pari kertaa auringonpistoksen tai aurinkoperäisen migreenikohtauksen saaneena varon nykyään suoraa räkitystä. Mutta varjossa on kivaa!

Veloena kirjoitti...

Toivoisin kyllä oppivani pitämään enemmän talvesta (syksy taas on vanhastaan mulle "hyvää aikaa" sinne saakka että pitää alkaa käyttää käsineitä).

Tuo migreenitaipumus just mun miehellänikin on. Ja erilainen lämmönsäätely - usein hän on kotosalla t-paidassa ja silti kuumissaan, ja meikäläinen taas on villatakissa ja pipossa puoliviluisena... vaikka molemmat ovat saattaneet syödä & liikkua yhtä paljon. Hassuja taipumuksia.

Mietin vielä lisää noita eroja tänään lukiessa Deweyta ja Meadia ja sitten jotenkin aloin hahmottaa, että ehkä ylipäänsä huolestun, jos piirryn selvästi esiin erilaisena, koska jotenkin siihen liittyy sellainen epävarmuus ja aavistus, etten oikeastaan saisi olla niin hankala enkä tuntea niin, mutta yhtäkaikki en osaa muuttaakaan preferenssejäni. Se on vähän kummallista ja hassua, kun kuitenkin musta ihmiset saavat olla erilaisia näin järjen tasolla ajateltuna ja toisaalta saatan olla aika itsepäinen joidenkin preferenssieni mukaan toimimisen suhteen.

On vain jotenkin samperin paljon helpompaa silloin kun ei piirry esiin. Heh, mitenkähän tämä sopii yhteen blogin kirjoittamisen kanssa... ehkä siedätyshoitoa tai jotakin... :D