lauantai 4. huhtikuuta 2009

Kilisevä kassi

Eilen kävelin auringossa ystävän ja tämän vauvan kanssa. Tai siis, vauva ei kävellyt, koska vauvat eivät kävele. Se oli parhaimmillaan eli nukkui vaunuissa imaginaarisena kehona jossakin vällyjen alla piilossa. Onpa elämä vaikeaa: ensin on parhaimmillaan, kun ei tarvitse, ja myöhemmin on masentunut, jos ei tarvitse. Nauroimme ystävän kanssa sitä varovaisuutta ja ahdistusta, joka helposti iskee, kun näkee ihmisen, jonka elämä tuntuu jollakin lailla muuttuneen. Joka tapauksessa, näimme lumikelloja, kävimme tutkailemassa sitä paikkaa, jossa ne nousevat aina keväällä aikaisin. Olen nähnyt jo avautuneitakin, Töölönlahden pohjukan etelärinteessä, siinä missä kasvaa rusokirsikoitakin, mutta en sillä lailla ole niihin kiintynyt, koska tämä on ensimmäinen kevät, kun löydän ne. (Ja oikeastaan Vompsis löysi ne, joten ajattelen ne hänen lumikelloikseen, hänen paikakseen. Olen vain kutsuvieras, ujo ja varovainen.) Kun katselin ne aamusta, ne olivat vasta vähän porautuneet ja ympärillä oli ties mitä jäähilettä.

Kun illalla kuljimme siitä ohitse Vompsiksen kanssa toveri Timon syntymäpäiväjuhlille, ne olivat ampaisseet monta senttiä lisää kohti valoa.

Mutta sitä ennen tapahtui jotakin hauskaa. Siivosin. Ei, se ei tuntunut erityisen hauskalta auringossa kävelemisen jälkeen, mutta oli kyllä tarpeen ja tämä hauskuus ja sen jälkeinen vakavoituminen liittyy siihen. (Ja homma jatkuu tänään illalla isän syntymäpäivällisen jälkeen.) Keräsin tyhjät lasipullot ja säilyketölkit reppuun ja lähdin tarpomaan kohti kierrätyspistettä. Lämpötila oli tosiaan se yksitoista astetta ja vielä perjantain illansuu. Reppu selässäni kilisi. Edessäni mäenrinnettä lampsi alas selvästi putkessa elävä mies, viinaputkessa siis, ja hän käänsi toiveikkaan katseensa kuullessaan kilahtelun. Ohitin miehen ja hymyilin hänelle päättäväisesti ja ehkä hieman tuikeasti. (Maijapoppasilme, you see.) Ystävällistä mutta ei keskustelunhakuista.

Sitten minua alkoi huvittaa ihan tajuttomasti. Näinhän toki, että kaduilla suorastaan tulvi ihmisiä mäyräkoirineen menossa puistoon. Yhden talon seinustalla istui asfaltilla kokonainan kööri siemaillen juomiaan. Varmasti oletus oli, että minulla oli pakattu juomia reppuun. Mutta repussa olivat paastomehupullot ja jokunen hillopurkki. Alkoi huvittaa kauheasti, kun ajattelin ihmistä, joka moisella toiveikkuudella ja kevään riemulla tarttuisi paastomehuihin ja satunnaisiin itsetehtyihin hilloihin. Joka kääntäisi päätään kuullessaan paastomehupullojen kilahtelevan lupaavasti jonkun repussa... aah, paasto...

Minua tosissaan nauratti sinne saakka, että tajusin, että minä olen se ihminen. Hitto vie, minähän olen se ihminen. Minua ällöttää kalja ja siideri, minua ällöttää jopa se, että kilisevän repun kantaminen kuulostaa kaljapiknikiltä. Sen sijaan paastoa rakastin ja on tuntunut hankalalta alkaa taas syödä kiinteää ruokaa mutta pidän siitä kiinni, koska haluan olla myös vahva ja jaksava. Mutta kyllä vaan, minusta paastomehut ja hillot ovat houkuttavampia kuin päihteet. Hämmästyin tätä ajatusta niin että menin ihan vakavaksi. Vakavuus vain syveni sitten kun olin jättänyt lasit ja metallit kierrätyspisteeseen ja menin reppuineni kauppaan ja näin, miten muut jonottivat kassalle enimmäkseen pelkän alkoholin tai vähintään alkoholi-mättö -yhdistelmien kanssa. Minulla oli pussillinen luomuporkkanoita, kaksi tölkkiä luomutomaattimurskaa ja biohajoavia jätepusseja. Pakkasin ne reppuun ja kuljin kotiin varsin mietteliäänä.

Miksi en enää kaipaa alkoholia, miksi se tuntuu jotenkin vain tarpeettomalta? Miten se on mahdollista, kun ihmiset ympärillä juovat aika paljon? Ystävä sanoi jokin päivä sitten, että tokihan minulle on helppoa olla juomatta mitään puolikin vuotta, kun en elä baarikulttuurissa. Se on tietysti totta. Olen kokeillut baarikulttuuria pari kertaa mutta en taida oppia ymmärtämään sitä. Enkä kai pohjimmiltani edes halua. Haluaisin ymmärtää täsmällisesti, miksi näin on, mutta enpä kai saa sitä ymmärrystä ikinä. Minusta baarit ovat vain vastenmielisiä ja useat muut taas pitävät niistä. Ehkä he keskittyvät enemmän ihmisiin, kun minä takerrun pöytien tahmaisuuteen ja siihen, miten joku saattaa humalassa tönäistä jostakin päin varoittamatta ja se tuntuu ikävältä... ehkä kyse on jostakin tällaisesta. En pidä myöskään siitä, että huudan ääneni käheäksi, ja niin tuntuu käyvän baarissa aina.

Tänään on mukava päivä: työn jälkeen voin hakea pyörän huollosta ja sitten menemme syömään isän syntymäpäivällisiä kasvisravintolaan. Olen ostanut isälle lahjaksi mimäkin, tietysti. Vähän jännittää tietysti, mitä koko perheen kokoontumisesta tulee, kun mukana ovat kaikki, äiti ja isä, sisko ja sen mies ja minä ja Vompsu. Kaikki ovat kuitenkin helposti hermostuvia ja helposti aika suoraan sanovia ihmisiä. Näemme tällä tavalla aika harvoin, ehkä kerran pari vuodessa. Varmasti aika lailla auttaa kuitenkin se, ettemme nauti alkoholia ja että ruoka on niin ihanan hyvää ja kevyttä ja on kevät.

Kevät, tosiaan! Nyt, eilisen jälkeen, talven nujertumiseen jaksaa tosissaan uskoa!

2 kommenttia:

Jäänainen kirjoitti...

Baarit ovat meluisia paikkoja täynnä vieraita ihmisiä, onneksi eivät enää sentään savuisia. Niissä ei voi jutella, koska ei oikein kuule mitä joku sanoo, ihmismassat työntyilevät sinne tänne ja örisevät, jos ovat tarpeeksi humalassa. Aina tulee joku punanenäinen ja räkäinen mies puhumaan jotakin täysin käsittämätöntä, joka ei oikeastaan kiinnosta pätkääkään. Ja ilmassa leijuu kiima, koska useimmat alkavat muutaman drinkin tai oluen jälkeen ajatella vain seksiä. Baarissa ei voi koskaan vain rauhassa jutella ystävän kanssa. Eikä sinne yleensä sen vuoksi mennäkään.

Silloin kun olen baarissa, tarkkailen ihmisiä. Se on oikeastaan hauskinta siinä tilanteessa.

Veloena kirjoitti...

Totta, ihmisten tarkkailu on hauskaa. Joskus loppukesällä olen istunut toisella puolen katua kivisellä portaalla ja tarkkaillut sellaisen akvaarioikkunabaarin sisälmysten myllerrystä. Mutta en ole halunnut sinne sisään, vaikka ikkunan läpi ja kadunmitan päästä se näyttääkin eloisalta ja jännittävältä.