Jos kuvittelisi. Jos kuvittelisi, miten haluaa elää, miltä tahtoo näyttää, mitä tahtoo tehdä, millainen kuvitelmasta tulisi?
Kuvitelmani ovat muuttuneet parin-kolmen viime vuoden aikana kovasti. Olen päästänyt irti siitä kuvitelmasta, jossa herään energisenä, voimistelen tunnin ja syön pienen aamiaisen nautiskellen valoisassa keittiössä. (En ole ikinä asunut asunnossa, jossa olisi valoisa keittiö. Ystävän perheellä oli sellainen kun olin lapsin. Rakastin olla siellä yötä, koska keittiöön paistoi aamulla aurinko.) Ja että sitten suuntaan (kenties koiralenkkien jälkeen) tapaamaan ihmisiä, jotka ovat omistautuneet taiteelle ja tieteelle, ja kävelemme ja keskustelemme tai kenties istumme kahvilassa ja keskustelemme. Ja että sitten liikun lisää, ja teen jotakin merkityksellistä taidetta. Ja että iltapäivän lopuksi lojun sängyssä ja luen kirjaa ja teen muistiinpanoja vihkoon vierelläni. Ja että illalla vielä nähdään ihmisiä ja kenties nautitaan lasi tai kaksi viiniä.
Mistä nämä kuvitelmat tulivat?
Tänään on sellainen päivä kuin olisin joskus aiemmin toivonut: kalenteri täynnä liikuntaa ja kulttuuriasioita, sekä taiteen tekemistä että kokemista, jumppaa että kävelyä. Hyvä kun syömiselle jää puolisen tuntia, samoin savisten vaatteiden päältäkiskomiseen ja teatterivaatteiden tilalle vetämiseen. Illalla saisi viiniä ja keskusteluakin mutta taidanpa skipata ja tulla aikaisin nukkumaan.
Huomaan ihan selvästi, etten tahtoisi kuollaksenikaan tällaista elämää, en pidemmän päälle. Päiväkin ottaa koville, vaikka periaatteessa kaikki menot yksitellen kuulostavat mukavilta.
Ja kun kysyn, mistä nämä kuvitelmat tulivat, mistä sain päähäni, että elämäni pitäisi olla niin täytettyä, luulen tietäväni myös vastauksen. Siitä kai, etten ole oikein saanut lapsena olemisen, vain olemisen, rennon olemisen ja palautumisen, mallia muulta kuin isoäidiltä. Ja siitä, miten muut puhuivat hänen olemisestaan, opin jäsentämään rentoilun merkiksi kuolemansairaudesta. Merkille pantavaa on silti myös se, että kaikista elämäni ihmisistä vain isoäiti jaksoi suhtautua minuun ystävällisesti ja pyyteettömästi, kun olin lapsi. En tarkoita, ettei hän olisi ollut ankara tai tiukkapipoinen tai asenteellinen tai jääräpäinen tai hetkessä nollasta sataseen kiihtyvä, totta kai oli. Mutta silti myös inhimillinen ja kuunteleva. Hänellä oli siihen aikaa.
Entä sitten, vaikka hän tosiaan olikin kuolemansairas ja joutui olemaan ahkeroimatta, tavoittelematta täydellisyyttä ja hössöttämättä sairauden, lääkkeiden sivuvaikutuksen ja sen sellaisen takia. En usko, että minun pitäisi sairastua voidakseni poimia olennaisen asian hänen olemisen tavastaan. Vapaus ei voi olla pelkästään mikään jumalien rangaistuksen sivuvaikutus tai lohdutuspalkinto.
Siitä voi olla iloinen ja siitä voi pitää kiinni, sitä voi tavoitella.
Tai ainakin tahdon kuvitella tällä hetkellä niin. On mielenkiintoista, miten tämän jäsennän kolmen vuoden kuluttua. Katsonko todellisuuden korjanneen käsityksiäni.
Tekstit
ごっつんこ
1 päivä sitten
3 kommenttia:
Istuin joitakin vuosia sitten täydessä Stockmannin kahvilassa. Vieruspöydässä, ihan kuuloetäisyydellä istui, niin tulkitsin, ehkä 50-vuotias mies ja hänen ehkä 21-vuotias tyttärensä. Isä käytti pitkän puheenvuoron, jossa hän varoitti tytärtään ottamasta mallia tyttären ystävättärestä, joka oli opiskelusta ottanut ilmeisesti välivuoden, “laittanut vuoden hukkaan”, kuten isä asian ilmaisi. Isä vakuutti tyttärelle, että nyt vaan suoritat ne opintosi loppuun ajallaan, ja sitten voit ehkä hetken katsella. Jossain vaiheissa ilmeni myös, että ainakin isä, jollei myös tytär asuivat Kulosaaressa, eli sain sen vaikutelman, että “se, mikä erottaa kulosaarelaiset muista, on että he osaavat tehdä ahkerasti töitä (suorittaa elämää), ja sen oivallettuaan he voivat päästä asumaan arvostetulle alueelle. Muistan myös edellisen työpaikkani henkilöstöjohtajan sanoneen, että hänelle on tullut luvattoman paljon noin 30-vuotiaiden työhakemuksia, joista ei oikein selviä, mitä he ovat viimeisen kymmenen vuoden aikana tehneet.
Olen nyt itse hypännyt oravanpyörästä osittain väsähtäneenä, mutta myös selvittääkseni, voiko elämässä saavuttaa tasapainoisemman tilan tekemällä vähemmän ns. ansiotyötä, ja enemmän fundeeraamista. Joka kerta, kun luen päiväkirjaasi, koen että maailmassa on muitakin kaltaisiani. Joku on sanonut, että 87 % ihmisten tekemisestä johtuu siitä, että he haluaisivat muiden huomaavan olevansa olemassa. Ehkä sinulle ja minulle voisi riittää vain 78 %.
Minulla tämä kommentti ei oikeastaan liity nyt tähän postauksesi aiheeseen.. Halusin vaan sanoa että ihailen TAVATTOMASTI sitä, kuinka kypsästi ja avoimesti hoidat ihmissuhteitasi. Tarkoitan että voit puhua vanhemmillesi esim. sellaisista asioista, jotka sinua vaivaa ja joista et pidä. Ja ettet pelkää ystävienkään kanssa sellaisia pieniä välienselvittelyjä. Kunpa itse joskus edes samaan pääsisin. :(
Itsekin muuten koin oppineeni tavallaan erilaista elämäntapaa esim. isän äidiltä. Mummo oli semmoinen iloinen boheemi, hän ei puunannut kämppää eikä kauheasti kokannut tms. Meillä äidin puolen suvussa semmoista paheksuttiin mielettömästi ja joskus äiti ja hänen kälynsä teki jotain "hyväntekeväisyyshyökkäyksiä" Mummon ja Ukin kotiin ja siivosivat kämpän ja sitten tietty supisivat keskenään, että on se kamalaa. ;)
Mulle kuitenkin oli aika opetus huomata, että noinkin voi elää.. ettei ihminen kuole siihen, ettei joka paikka ole ihan nuoltu ja puunattu. Mummo oli siinä suhteessa mukavan letkeä.
Juha, en kyllä tiedä, kuinka paljon haluan ihmisten huomaavan olevani olemassa. Toisaalta paljon, mutta toisaalta aika vähän. Enemmän kai tahtoisin, että olemiseni ja tekemiseni eivät olisi ahdistavia eivätkä synnyttäisi turhia kilpailutilanteita ja että ehkä ne vähän jyrsisivät sellaisten asetelmien rakentelun mahdollisuuttakin... ;)
SUklis, uuh, tyytymättömyyden ilmaiseminen ei tosiaan ole helppoa. Mutta joskus se tulee kuin itsestään, kun sitä ensin vähän harjoittelee. Joskus kyllä olen varmaan vähän kohtuuton, vielä, kun tämä on tämmöistä harjoittelemista siihen, että minulla saa olla oma näkemys asiaan ja joskus se on jopa järkevää tuoda julki. Mutta kyllä siihen liittyy tietty "olen karmea avopäinen ämmä" -tuntemus ylpeyden ja onnistumisentunteen ohella. No, onneksi ei tarvitse olla täydellinen. Ei heti eikä ikinä. Kunhan liikkuu siihen suuntaan mitä pitää ponnistelemisen arvoisena.
Minusta sekin, että sinä pohdit tuota asiaa, osoittaa, että sinussa tapahtuu jo liikettä siihen suuntaan. Eivät ne ole helppoja asioita oppia. Mutta on hyvä muistaa, että kaikki ovat ihan kauhean keskeneräisiä aina ihmissuhteissaan. :)
Lähetä kommentti