sunnuntai 19. huhtikuuta 2009

Lauh

Aamulla olin vihainen, koska heräsin kuuden maissa keuhkoräkään tukehtumaisillani. Olen kyllästynyt sairastamaan! Vihaisena ajattelin monia pönttöjä ajatuksia, kuten että on ihan epistä, että monet epäterveellisesti syövät ja vähemmän liikkuvat ihmiset pysyvät terveempinä. Maailma ei ole reilu, höp, sitä ei ole hyvä unohtaa. (Se ettei se ole reilu asettaa sitä paitsi miellyttävästi painoa omalle yritykselle vinkauttaa sitä reilumpaan suuntaan.) Mietin myös äidiltä kuulemaani järkkyä paljastusta lapsuuden ajoilta: minulle syötettiin lasten vaaleanpunaista ja muka hyvänmakuista penisilliiniliuosta ennaltaehkäisevästi koko talvikaudet sinne saakka, että vetäisin kouluikäisenä liinat kiinni ja kieltäydyin ehdottomasti nielemästä tuota litkua. Äiti kertoi tämän kun kerroin lääkärin kuvanneen korvieni tärykalvoja arvista aivan viirullisiksi. Äidistä olin itse syyllinen korvatulehduksiin - minun olisi vaan pitänyt syödä kaiken aikaa antibiootteja. Ei ihme, että keinotekoinen hedelmäaromi nostaa edelleen niskakarvani pystyyn. Minusta pääsiäisrakeet ja muut oikein keinomakuiset karkit maistuvat lääkkeeltä. Kas, nyt tiedän sitten syynkin siihen, miksi ne maistuvat lääkkeeltä! Koska niiden makuaine on sama kuin tuossa hirvittävässä vaaleanpunaisessa litkussa.

Isä puhui usein ollessani lapsi siitä, miten ilman nykyaikaista lääketiedettä moni kuolisi jo lapsena. Sitten hän aina säälitteli ääneen pitkästi ja jaarittelevasti sitä, miten kauheat ihottumat minulla oli ja miten kauhean helposti sain korvatulehduksia, poskiontelontulehduksia, keuhkoputkentulehduksia. Miten sääli, miten kauheaa. Tein aika nopeasti sen johtopäätöksen, että oikeastaan minun pitäisi olla kuollut ja elossa pysymiseni oli jonkinlainen väärän armollisuuden aiheuttama virhe.

Olin myös ihan varma, että kuuroudun mikä hetki hyvänsä. Ja että ainakin kuolen ennen kuin täytän kolmekymmentä. Tai että ainakin minun pitäisi kuolla.

Olin tuosta kaikesta aika vihainen aamulla. Siitä tuntuu olevan ikuisuus.

Sillä kun makasin vihaisena patjallani ja jurnutin kiepeysasioita, silmäni lepäsivät kuitenkin tuossa ihanan keväisessä taivaanlaessa. Ja äkisti, varoittamatta, ikkunaseinän oikeasta ylänurkasta leijaili näkökenttään untuvainen höyhen. Se liukui ilmaa alaspäin viistosti, pyörähdellen, kuten höyhenet tekevät. Niin kevyt ja täydellinen, niin varoittamaton, laskelmoimaton, ohikiitävä, hyödytön.

Se lauhdutti minut täysin, äkisti kaikki vihaisuus katosi. Höyhen leijaili ikkunan ohitse, mutta hyvä mieli jäi, se kaikki on ohi jo, käsitykset asioista ja parhaista lähestymistavoista muuttuvat ja eroavat samana hetkenäkin eri ihmisten välillä. En ole terve vielä, mutta ainakin tyytymättömyys siitä on poissa.

Kuinkahan kauan hengittäminen voi sattua näin paljon? Vaaditaan ehkä pieniä ponnistuksia, jotta pysyn tämän suhteen uteliaana, mutta tuntuu yrittämisen arvoiselta koettaa asennoitua näin.

4 kommenttia:

tutetiti kirjoitti...

Se juotava antibiootti oli tosiaan silkkaa kidutusta. Ekassa tulehduksessani lääkäri muistaakseni väitti, että saan vadelman makuista lääkettä, mutta kyllähän siitä jo päälle päin haistoi, ettei se millekään vadelmalle maistu. Minusta maku oli hyvin kaukana kaikkien maistamieni karkkienkin mausta, eikä lääke siten vähentänyt kiinnostustani pääsiäisrakeisiin. Eikä se ihme kyllä saanut inhoamaan edes vaaleanpunaista väriä - ilmeisesti omat kuurini olivat sen verran lyhytkestoisia. Liköörikonvehditkin minulle nykyisin maistuvat lapsuuden yskänlääkerääkistä huolimatta. Ehkä kammoni kohdistuu pikemminkin ruskeisiin lääkepulloihin ja sellaisiin mittaruiskuihin, joissa antibiootti annosteltiin.

(Kommentoin myös Lispector-juttua.)

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Ihana kirjoitus :) Ja parantumista!

suklaahirviö kirjoitti...

"..minulle syötettiin lasten vaaleanpunaista ja muka hyvänmakuista penisilliiniliuosta ennaltaehkäisevästi.."

Voi kamala. :( Vanhemmat tekevät joskus tosi tietämättömiä juttuja, tietty tarkoitus on hyvä mutta käytännön lopputulos ei välttämättä ole!

Meillä taas Äetmuori oli ANTIBIOOTTIUSKOVAINEN. Hän oikeasti räyhäsi, räkytti, painosti ja vaati antibioottikuuria tähän ja tuohon lasten vaivaan! Monet terv. keskuslääkärit antoivat periksi, koska Muori osaa oikeasti olla tosi dominoiva ja painostava kun sille päälle sattuu! Ja kai ne ajattelivat mun lapsuudessa, ettei siitä kauheasti haittaa ole.

Nyt sitten tiedetään ettei antibioottia pitäisi turhaan syödä! Sehän voi pikemminkin vaikuttaa niin, että sitten tositilanteen tullen ei lääke tehoa. Pöpöt vahvistuu, kehittää vastustuskyvyn lääkkeelle.

Vieläkin Muori ajaa antibioottilääkitystä semmoiseksi yleislääkkeeksi vähän kaikkeen. :(

LL kirjoitti...

Minäkin muistan tuon penisilliiniliuoksen! Olin unohtanut koko yökötyksen. Mutta pieni toivonkipinä: vähän samoin kuin kuume osoittaa elimistön taisteluhalua, ovat räkäklimpit sitä taudin "outro-osaa"; röörit tyhjentyvät ja paremman puolella ollaan. *Krööh vaan täältä Seinen varrelta.