Huh, mitenkä siten viriääkin maanisuuteen pääsykokeissa! Se on sama viritys kuin tenteissä, pyörä polkeutuu itsestään ja jossain vaiheessa havahtuu siihen, että päässä asiat myllertävät värikkäinä, pesukoneen pyöreä ikkuna, männyt ohi, mäntyjen välistä. Askeltaa eteiseen, käytävään, hymyilee, sydän hakkaa. Kuin olisi rakastumassa. Sama jalkojenleijutus, kykenemättömyys syödä, lievä huimaus, epätodellinen tunne. Kuka tämä on?
Pidän jännityksestä, tästä elämästä, kihelmöinnistä, voimasta. Pidän siitä, että en tiedä, kuinka käy. Olisin huolestuneempi jos olisin rauhallisempi, yhtä rauhallinen kuin joskus työhaastattelussa, silloin tiedän jo etukäteen suhtautuvani piittaamattomasti työhön. Nyt katselen muitan pyrkijöitä uteliaasti, he piirtyvät jotenkin epätodellisen todellisina (ääh, mikä ilmaisu) ympäristöstä esiin, heillä on kasvonpiirteet. (Useimmilla tapaamillani ihmisillä ei ole kasvonpiirteitä, he ovat ihmisiä ylipäänsä, en havaitse heitä.) Voisin vielä viikon päästä piirtää heidän muotokuvansa lyijykynällä tai hiilellä. Sitten he haihtuvat. Mutta olemme vielä tässä käytävässä. Kas, tuo poika asettelee laukkunsa noin. Eräällä miehellä on uskomattoman kapeat reidet. Ja tuolla tytöllä kukkahuivi, hänessä on jotakin tavattoman hymyilevää. (Myöhemmin käy ilmi, että hän on rentoutusohjaaja ammatiltaan. Harmillista, ettei se tule esiin aamupäivällä. Olisin voinut ostaa häneltä ruokatauolla mieluusti kymmenen minuutin rentoutuksen...) Joku sanoo ääneen olevansa ujo ja toinen vastaa, että hänen nimensä perään on ehkä vedetty siitä miinus, miten epäreilua, ei sellainen saisi vaikuttaa.
Mutta ovatpa he rauhallisia! Se tuntuu niin omituiselta. Tai ehkä hekin kiehuvat sisäisesti. Mutta heidän kasvonsa ovat aika levollisia, ja joku vastaa kysymykseen, ettei jännitä ollenkaan. Kun opettaja kysyy, että niinkö kaikilla, vastaan että tietysti jänskättää ihan kauheasti, ja että se on musta hyvä merkki, osoittaa miten tärkeä juttu tämä on. Huomaan kasvojeni elävän jatkuvasti hymyjä, pelleilyjä, kaikkea sellaista. Mitä minä sanoin, ihan kuin olisin rakastumassa.
Äkkiä jokin energia, jokin selittämätön voima, joka on nukkunut minussa viime aikoina liikaa, purskuu esiin jokaisessa eleessä. Iltapäivällä muut alkavat nurkua kahvia, ja ihmettelen hiljaa ja itsekseni, miten eri tavalla he reagoivatkaan jännitteeseen. Itse olen enemmän jonkin rauhoittavan tarpeessa... paitsi ettei sellaista rauhoittavaa ole! Olen niin jännittynyt ja täynnä voimaa, että puen aamulla lempivillapaidan, jossa on vatsan kohdalla iso reikä, ja ajattelen, että sitten voin kertoa koulutuksen tärkeydestä osoittamalla paitaa ja nauramalla, että katsokaa nyt, mihin maagisuuksiin asti sitä voikaan mennä, kun jokin tuntuu todella tärkeältä, ja sitten haastatteluissa unohdan mainita paidasta, niin että olen sittenkin vain virttyneeseen ja mahareikäiseen villapaitaan pukeutunut tyyppi, joka vaistomaisesti vilkaisee reikää siinä ryhmäkeskustelun vaiheessa, kun joku listaa hyvän hierojan ominaisuudeksi henkilökohtaisen siisteyden. Muistan sentään mainita sen, että jos tämä ei tärppää, haen samanlaiseen koulutukseen Jyväskylään ja sitten pakkaan kissat ja aviomiehen ja muutamme koko konkkaronkka kaupunkia ja jätämme taakse myös miehen vakituisen työsopimuksen (ei tosin omalle alalle, mut silti, vakkarisopimuksia ei ole ihan joka oksalla). Se kiteyttää mielestäni aika selkeästi ja konkreettisesti sen, kuinka motivoitunut olen kouluttautumaan hierojaksi. Sitä paitsi se on totta.
On kauheaa ja samalla jotenkin kiihdyttävää olla tuollaisessa tilaisuudessa, jossa oma minuus ja sen tiedot ja taidot ovat huomion keskipisteessä ja arvioitavana. Se on jotenkin... päihdyttävää. Yleensä itsetietoisuus tuntuu tukalalta, mutta ei tässä. Tanssityttöminuus ponkaisee estradille, viihdyttää, hauskuuttaa, lausuu välillä jotakin syvällistä. Ja herranjumala mitä tahtia kädet huitovat ja huiskivat! Sydämen pikajuna juntskaa kiskolaulua, yhtälöt ratkeavat tarpeeksi tuijottaen, toisten puhetta kuunnellessani huomaan taas, miten eri lailla käsittelen tehtäviä päässäni, mutta nyt olen siitä iloinen, pääsinpä sisään tai en. Hapsutukkainen tyttö tilittää, mitä ihmettä tarkoittavat arvot, joita kannattaa, ja arvot, joita ei suostu kunnioittamaan, eihän sellaisia voi keksiä. Minulta meinasi loppua tila kesken siinä kohdin. Kuten oikeastaan muissakin kohdissa. Kirjoitan ja piirrän nopeasti ja olen siitä kauhean iloinen, että näillä kirjoituksilla ja piirroksilla on funktio. (Taas on projektiivinen testi, jossa saa piirtää, kerron psykologillekin, että ne on musta aina superjee. Tällä kerralla piirrän ensimmäiseksi kuvan nimeltä "kuralätäköt ja sade on kivoja kunhan on oikeat ulkoiluvarusteet päällä" - siinä seisoo sadetakkinen, kumisaappainen ja sateenvarjoinen henkilö hymyillen lätäkössä ja varjon ympärillä sataa esterin ahterista.)
Välillä iskee kauhu - en saisi olla näin innokas, näin leikkisä. Voiko olla oikein kokea, että on rakastumassa? Tämähän on valintakoe, laupias taivas... mutta energiat ovat jo riistäytyneet irti, ja mitä James tästä kirjoittikaan Deweyn siteeraamana? "Kädet irti" on ainoa käsky, joka silloin voidaan antaa!
Ihminen, joka tekee ratkaisut, on saanut saman koulutuksen kuin minäkin ja haluaa korostaa, etteivät he usko sellaiseen asiaan kuin ylikoulutettuus. Hyvä, sanon, koska jos he uskoisivat, saattaisin sanoa painavan vastalauseen asiaan. Myöhemmin hän on opiskellut psykologiksi, koska filosofit eivät silloin oikein saaneet töitä, no, eivät saa nytkään, nauran takaisin... puhumme hetken filosofiastakin. Tunnemme samoja setiä. Hän sentään saattaa ymmärtää, kun kerron kiinnostuksestani kehollisuuteen ja siitä, että oikeastaan tämä hierojakoulutus on minusta aivan luonteva jatko filosofian ja sosiaalipsykologian opinnoilleni.
Sitten on viimeinen haastattelu, saa lähteä. Pelmahdan pihalle ja pyörälle, poljen taas jonkin jumalallisen voiman siivittämänä, varmasti se on lähinnä turhautumiseni ja umpikujani purkautumista, jumitilanteeni hajoamista pirstaleiksi tuntiessani taas innostuksen ja toiveikkuuden elämäni suhteen. Vaikka tulos olisi eioota, ei se mitään. Voinhan osallistua aina uusiin pääsykokeisiin... tajuan äkkiä, miten olen kaivannut tällaista koetosta, tällaista yhden päivän suurten asioiden ratkaisua, tällaista selkä seinää vasten, tässä ja nyt -fiilistä. Hittolainen, enkö vain olekin jotenkin koukussa Suuriin Ratkaisuihin, siihen että on vain minä ja sen minkä nyt tiedän ja keksin sanoa tässä ja nyt ja siitä riippuu paljon? Kyllä vain!
Ei siitä mihinkään pääse: ei ole mitään niin kummallista ja kiihdyttävää kuin tällainen jännitys, ja äkisti siinä, kesken pyöräilyn, tajuan monta asiaa, joita olen käännellyt sinne ja tänne päättämättömänä ja päätän muutenkin nyt oikaista elämääni tällä voimalla, jonka tiedän olevan olemassa, jonka tunnen taas selvästi. Mitenkä saatoinkin unohtaa niin pitkäksi aikaa moton ylipäänsä, unohda tylsyys? Ehkä se on tämä parisuhteellisuus, mikään ei kai ole niin vaarallista kuin elää parisuhteessa, siinä jotenkin taipuu helposti sellaiseen tilaan, jossa vain koettaa kuunnella toista ja hyväksyä kaiken. Hitto, mitä paskaa. Ei siis koko parisuhde, mutta se siitä lähtevä vaikutus, joka aaltoilee muualle omaan maailmaan. Haluan puhua tästä Vompsun kanssa ja äkkiä, koska minusta hän kärsii aivan samanlaista varovaisuuslannistuneisuutta. Se on ihan perseestä! Ei kumpikaan meistä halua sitä ja varmasti suhde on mahdollinen ilman sitäkin!
Äkkiä muistan senkin, miten pelkäsin hevosia vuosikaudet ja kävin silti ratsastamassa, jouduin viikoittain tähän kuohuntaan ja kiinnityin siihen. Tarvitsen tavoitteen, suunnan, pelkoa... tarvitsen ne sisältäkäsin, en jonkin työn asettamana. Kädet irti! Tai ainakin tarvitsen irtioton, kunnon repäisyn, siitä maailmasta, jonka osaksi en mistään hinnasta tahdo tulla ja jonka rajan omaan elämääni merkitsen tympeällä inholla. Kuten talvi Kyproksella, se oli sopivan pähkähullua ja suurieleistä pitääkseen hyvällä tuulella. (Vaikka sen seuraukset olivatkin karseat - metodeja on hiottava, kuinkas muutenkaan.)
Kuohunta ei laske, kohta on ilta, pitäisi tehdä huomista esitelmää, mutta olen liian levoton, liian onnellinen levottomuudestani. Että minä vihaan tasaisuutta! Että se on raivostuttavaa, kauheaa, lannistavaa!
En tiedä, ehkä menen toiseenkin pääsykokeeseen, vaikka pääsisinkin tänne sisään jo, jos saan sinne kutsun. Tuntuu vain niin ihmeellisen virkistävältä kävellä tuollaiseen kokeeseen ja ponnistella, olla täysin läsnä. Vai onko se osittain sitä, että luin Deweyn pitkästä aikaa ja muistin aiemman ärtymykseni kyökkipsykologian ja aika suuren osan psykoterapiaa tunneteorian suhteen ja olin taas sen kanssa yhtä mieltä ja ymmärsin, miten vahingollisten ajatusten kanssa olin ollut tekemisissä lukiessani jonkun kirjoituksia vihasta tai surusta tai ilosta? (Kirjoitan tästä taas joku päivä, kunhan tokenen.) Ja heitin sen myötä aika paljon huoliani laidan yli, plumps, käsitteellisenä sekoiluna, joka oli kohdistanut huomiotani ja voimiani turhalle silmukalle.
Joka tapauksessa, nyt se on taas muistissa: Ylipäänsä, unohda tylsyys.
Tekstit
ごっつんこ
1 päivä sitten
5 kommenttia:
“Projektiivinen, psykologillekin, superjee.”
Luulen tietäväni, että kaltaisesi, joiden mielestä testit ja kokeet psykologille ovat superjee, pärjäävät niissä aina hyvin. Osaat huijata psykologeja, eli vaikka saisit mainintoja jostain yliaktiivisuudesta, loppuarvio aina kuitenkin on “hyvä” tai “suositeltava”.
Tapasin viikonloppuna vanhan koulukaverin, joka puhui lakkaamatta (lue: ja minä olin hiljaa lakkaamatta). Tiedän hänen olevan lahjakas (tosin ei mielestäni niin paljon minua enemmän, että oikeuttaisi olemaan äänessä jatkuvasti), tai sanoisinko samalla tavalla lahjakas, kuin “systeemi edellyttää”. Siinä hänen monologiaan kuunnellessani näin elävästi minun ja hänen eron. Hän oli (ja on sitä edelleen) kilpahevonen, joka eli tentistä toiseen, tavoitellen huippusuoritusta, parasta sijaa. Minä, lukioon mennessäni, ja todetessani, että se ei sitten ole mitään 8-4 -opiskelua, aloin kysyä: “miksi?”. Putosin vähän kyydistä. Sen sijaan, että olisin nauttinut kilpailun jännityksestä tenteissä, kysyin taas: “miksi?”, ja huomasin yhä uudelleen, että en tällä valmistautumisella taaskaan saa kiitosta.
Myöhemmin oivalsin, että tuo vertaus kilpaurheiluun ei ole voinut olla sattumaa. Sillä järjestelmä pyrkii valitsemaan parhaat tekijänsä, joilla on paineensietokykyä, ja jotka haluavat voittaa. Onneksi se on helppoa, koska on näitä kaltaisiani, jotka edelleen kysyvät: “miksi?”
Minusta on aika ikävää lukea, että sinun mielestäsi osaan huijata psykologeja. Jep, epäilemättä tiedät tän paremmin kuin minä... tai sitten vain haluat pahoittaa mieleni, kenties?
Höpsis, en minä edellisessä testissä saanut mitenkään ylistävää psykologin lausuntoa - itse asiassa siihen kaatui fysioterapeutiksi hakeminen.
Se ei siltikään vie mitään pois siitä, että on aivan mahtavaa olla täysillä läsnä jossakin tilanteessa. Minusta on kyllä aika kummallista, että yhdistät sen kilpailemiseen, koska en pääse itse ainakaan tuollaiseen tilaan, jos minut asetetaan toisia vastaan mittelemään jossain tietyssä taidossa. Olen kaikissa harrastuksissani inhonnut eniten sitä, että on koetettu painostaa kilpailemaan siitä ja tästä ja tuosta. Ei minua kiinnosta kenenkään peittoaminen vaan asioiden täysillä ja kunnolla tekeminen sitten kun olen todennut ne sellaisiksi, joihin haluan sitoutua. Mutta tietenkään en ole mikään pylväspyhimys siinä mielessä että jos haluan jonnekin, jättäisin hakematta, koska sit joku toinen ei pääse. Ei, kyllä minulla on oikeus tahtoa jonnekin ja oppia jotakin, ja kukaan muuhan ei tule minulle hankkimaan sisäänpääsyä oppilaitokseen, jonne haluan. Aivan kuten minäkään en voi hankkia paikkaa kellekään toiselle. Kilpailuun an sich, ilman mitään muuta kuin kilpailun jännite, en sen sijaan ole ikinä tahtonut lähteä.
Musta tämä tällainen omana itsenään tarkkailluksi tuleminen ei ole sikälikään taitolaji, että eihän ihmisiä voi verrata, ei heitä voi asettaa kokonaisina persoonallisuuksina mihinkään jonoon. Tai jos asetetaan, on se aika keinotekoista. Toki monissa tilanteissa niin pitää tehdä käytännön syistä, mutta en itse osaa mieltää sitä kilpailuksi. Sehän on vähän kuin kilpailluttaisi sinfonioita keskenään ja sitten järjestäisi ne jonoon... tosi ehdoton järjestys, vai kuinka? :D Se on ihan liian mielivaltaista, jotta siihen voisi suhtautua mitenkään vakavasti, puhumattakaan siihen valmistautumisesta.
Toki tenttihurma voi olla etu jossain tilanteissa etenkin jos vertaa tenttijännitykseen ja siitä lukkoon menemiseen, mutta toisaalta olettaisin, että yhteiskunta tekee enemmän ihmisillä, jotka nauttivat tasaisuudesta ja arjesta eivätkä ole yhtä levottomia kuin minä saatan olla. Minä kysyn sitä miksiä heti kun meno tasaantuu. Ja siitäkään ei kiitosta heru... useimmiten.
Juha, harmillista ettet ottanut koulutoverisi kanssa suunvuoroa sinnikkäästi. Jos antaa toisen vain puhua ja puhua, kannattaako siitä ottaa nokkiinsa ja heijastaa toiseen omaa pettymystään? Ehkä hän vain haki sinuun yhteyttä tai oli innoissaan asioistaan? Harvemmin kuitenkaan ihmiset jäsentävät puhumistaan oikeutuksen kautta. (Se kai iskee päälle lähinnä kun on jo joutunut konfrontoinnin kohteeksi.) Ehkä hän ajatteli, ettei sinulla ole mitään kerrottavaa, tai ettet luota häneen, jos olit hiljaa kaiken aikaa? Ehkä hän olisi kuullut kuulumisiasi kovinkin mieluusti, mutta ei osannut kysyä? (Eivät ihmiset aina osaa, eikä se silti useimmiten tarkoita, etteivät he haluaisi kuunnella tai että heistä heillä on oikeus jyrätä toinen ja tämän puheenaiheet.)
Totta kai on aivan kroonisia päällepuhujiakin, mutta yleensä kyse ei ole siitä. Ja päällepuhujatkin aika usein talttuvat, jos heille sanoo siitä, että on vaikeaa saada suunvuoroa. Voihan sitä aina sanoa: "joo mutta tämä on vielä kesken tää mun juttu, odota vielä hetki, haluat varmaan kuitenkin kuulla sen loppuun?" Joskus käytän itse myös kosketusta - se on aika tehokas. Kyllä hellällä kosketuksella saa aivan ihmeesti suunvuoron. ;)
Saatan itse joskus alistua kuuntelijaksi ja sitten ärtyä siitä, että toinen vain selittää omiaan. Mutta yhä enenevässä määrin pyrin kyllä muistamaan, että olen itse ensin ollut vaimea ja vaiti ja kuunteluoppilaana, vain hyväksynyt (hiljaa nuristen) sen roolin. Miksi ihmeessä hyväksyä se, kun siitä tulee aika paljolti paha mieli? Ja itse asiassa - paha mieli yleensä kaikille, myös sille, joka puhuu puhumistaan ja miettii, että miksi tuo toinen ei nyt sano oikein mitään ja näyttää vain jotenkin vaikealta.
Kuulostaa musta siltä että sulla on möykky entisen koulukaverisi suhteen. Yleensä möykyt mun kokemuksen mukaan ratkeaa parhaiten niin että tutustuun siihen ihmiseen tarkemmin ja oppii huomaamaan, millä tavoin hänkin on vain pieni, epävarma lapsukainen, joka kamppailee ihan samojen vaikeuksien kanssa kuin muutkin: pidetäänkö minusta, saanko olla tällainen, jne.
"Välillä iskee kauhu - en saisi olla näin innokas, näin leikkisä. Voiko olla oikein kokea, että on rakastumassa? Tämähän on valintakoe.."
Sinähän olet kuin shampanjaa! Tuollainen on varmasti valintakokeen pitäjän mielestä ihana "koeteltava", ihminen joka pistää itseään likoon ja on niin ilmeisen INNOSTUNUT koko jutusta! Itse ainakin ajattelisin noin, jos siis olisin siellä toisella puolella pöytää. Ja miksei hyvä hieroja voisi olla myös sellainen, joka osaa piristääkin ihmisiä, itse piristyisin tuollaisen ihmisen lähellä. Ja jos osaa olla välitön valintakokeessa niin voi osata olla sitä asiakkaankin kanssa! Oikeasti, minusta tuntuu että pärjäsit hyvin siellä kokeessa. :) Heh, jännittää melkein puolestasi!!
En tietenkään arvostellut tässä sinua. “Psykologin huijaamisella” tarkoitan sitä, että pahimmillaan psykologi leikkii hakijoiden/haastateltavien kanssa magaaberia leikkiä, jossa hän tulkitsee ja näkee kaiken, ja hakija/haastateltava ei saa koskaan uutta yritystä. Jos on liian tietoinen tästä ja samalla tartuttaa psykologin tarkkailun itseensä, menee varmasti metsään; saa merkinnän: “kontrolloi/jännittää liikaa”.
Huijaaminen oli tietysti väärä sana. Tarkoitus oli sanoa: “esiintyä siten, että psykologille jää tilanteesta positiivinen käsitys”. Ymmärrän periaatteessa psykologien käyttämistä tuollaisissa tehtävissä, mutta silti väitän, että on ihmisiä, jotka aina alisuoriutuvat näissä tilanteissa.
Ystäväni puhekoneesta: Totta kai tiedän, että sen takana on jotain, ainakin isänsä geenit (oli täysin samanlainen). Olen tuntenut hänet aivan lapsuudesta lähtien, ja joskus aivan äskettäin yhdistänyt hänen nykyiseen luonteeseensa erään tapauksen, jolloin olin yllyttänyt muita heittämään häntä lumipalloilla ollessani 8-vuotias. Ihminen ilmeisesti kantaa luonnettaan lapsuudestaan, tai sitten kahden ihmisen välinen dynamiikka muovautuu hyvin nuorena. Jos toisella ihmisellä on mielestäni alentunut kyky asettua toisen asemaan (tai alentunut kyky olla kiinnostunut toisen ihmisen tekemisistä) kuinka paljon pitää tällaista sietää/ymmärtää? Olen tämän talven aikana joutunut käymään tätä keskustelua itseni kanssa koskien erästä toista ihmistä.
Se, miksi siitä kirjoitin, on tämä minun “tyly” huomioni, että tämä meidän yhteiskuntamme toiminnallaan pyrkii valitsemaan vaativampiin tehtäviinsä kilpailuhenkisiä, empatiaan kyvyttömiä, itsekeskeisiä ja sosiaalisesti kehittymättömiä ihmisiä korostaen heidän nopeaa oppimiskykyään jne.
Tosiaalta kyllä varmaan on niin, että johtajilla ja kenraaleillakin pitää olla joku kaveri, jotta heidän sisällään oleva terässydän välillä ehkä löisikin.
Suklis: no ainakin aika hyvin ravistunutta kamaa :D
Juha: Varmasti on ihmisiä, joita psykologi pelottaa! Joskus kuulin sellaisestakin, että erääseen suureen yritykseen palkattiin mieluummin henkilöstöneuvojaksi filosofi, koska oli huomattu, että ihmiset uskalsivat puhua hänelle työpaikkakiusaamisista ja väsymyksistä yms. kun taas psykologille he eivät avautuneet, ilmeisesti pelossa joutua diagnosoiduksi ensi minuuteilla. Kaipa psykologien pelko on aika paljon hulluksi leimatuksi tulemisen pelkoa...
Tietysti jos kokee itsensä vähän hulluksi jo valmiiksi ja pitää muitakin kaikkia omilla viehättävillä tavoillaan vähän hulluina ja omituisina, psykologeissa ei ole mitään pelättävää ;). En osaa sanoa, miten yleinen sellainen näkökanta on, mutta itse jotenkin ajattelen about silleen, että ei ole yhtä oikeaa tapaa olla ihminen tai psyykkisesti siedettävän terve. Siksi oletan, että opintopsykologi ymmärtäisi sen, että eri ihmisten kohdalla motivaatio näyttäytyy eri tavoin. Kyllähän he nyt ovat perehtyneet juuri sellaisiin asioihin kuin tenttijännittäminen ja lukkoon meneminen.
Mun kokemukseni mukaan hoitoalalle pyrittäessä korostetaan aika kovasti tuota empaattisuuden testaamista. Se on aika erilainen maailma, luojan kiitos, kuin vaikkapa monet myyntityöt. Ainakaan näissä kokeissa psykologit eivät hymähdä, jos puhuu ihmisten kuuntelemisesta ja kuulostelemisesta ja yrityksestä hahmottaa tilannetta sekä toisen asemasta käsin että kokonaiskuvana, ei vain omista lähtökohdista kiinni pitäen. Joskus kun olen hakenut esim. myyntitöitä jossain kumman "apua en saa mitään töitä" -paniikissa, sen sijaan tuollaisen asian korostamiseen, että asiakkaan oikeutta olla haluamatta tuotetta pitää myös kunnioittaa, on suhtauduttu aika pilkallisesti. "Se ei ole kovin myyvää", on sanottu. "Mutta eettistä ja sen takia pidemmän päälle parempaa yrityskuvaa rakentavaa", olen vastannut, mutta heh, eihän minua ole tietenkään otettu niihin paikkoihin.
Tuo oppimiskyvyn korostus on jännä juttu. Musta ainakin on kauhean tärkeää, että oppimiskyky ymmärretään tosi laajasti. Mikä voisi olla tärkeämpää kuin kyetä oppimaan asioita työtovereistaan ja asiakkaistaan suorassa vuorovaikutustilanteissa, oppia mukautumaan heidän pieniin sanattomiin vihjeisiinsä? Luultavasti sillä on yleisen työssäjaksamisen kannalta paljon enemmän merkitystä kuin sillä, omaksuuko uuden hypoteesin kolmessa vain viidessä sekunnissa...
Olen kyllä samaa mieltä siinä, että tarpeeksi näitä asioita ei korosteta noin ylipäänsä yhteiskunnassa. On hurjaa, ettei näitä asioita esimerkiksi opeteta koulussa omana oppiaineenaan. Ne ihan ehdottomasti ansaitsisivat sellaisen statuksen. Ei sen tarvitsisi olla mitään numeerisesti arvioitavaa, mutta kylläkin pakollista. Tuntuu todella käsittämättömältä, että oletetaan kaikkien lapsien saavan kotoaan eväät tasapainoiseen kanssakäymiseen ja vuorovaikutukseen, kohteliaisuuteen ja ystävällisyyteen. (Sinäkin mainitsit tuosta ystävästäsi, että hänen kommunikaatiotyylinsä on suoraan isältään peritty - näiden juttujen jättäminen perheen varaan vaan rakentaa liikaa epätasa-arvoa.) Kun kuitenkin nuo taidot - pidän niitä enemmän taitoina kuin persoonallisuuden piirteinä, koska niitä voidaan opettaa ja oppia - tuntuvat parhaalta henkivakuutukselta sen suhteen, että voi jatkossa saada uusia tuulahduksia maailmoista, joista ei tiennyt, oppia toisilta relevantteja näkökantoja. Jos joku käyttäytyy jotenkin kivisydämisestä, eihän hänelle jää montaakaan ystävää, jotka voisivat sanoa, että minusta sinä nyt teet itseäsi ehkä onnettomaksi kun toimit näin ja näin. Ja jos kukaan ei sano, kuinka ihminen tuosta noin vain havahtuisi?
Tämä onkin mielenkiintoinen kysymys: "Jos toisella ihmisellä on mielestäni alentunut kyky asettua toisen asemaan (tai alentunut kyky olla kiinnostunut toisen ihmisen tekemisistä) kuinka paljon pitää tällaista sietää/ymmärtää?" En oikein usko, että tuohon voi löytää yleispätevää vastausta... Musta tuntuu, että toi pitäminen on ehkä väärä sana tähän juuri siksi. Ei ole mitään määrää, joka PITÄISI sietää. On vain määrä, jonka on halukas sietämään. Ja sitä rajaa ei kai voi asettaa kukaan muu kuin itse. Ihmiset asettavat sen hurjan erilaisiin kohtiin. Tietysti sietokykyään voi koettaa myös venyttää, mutta lempeästi ja vain silloin ja sillä lailla, että se tuntuu hyvältä ja motivaatio säilyy.
Jos joltakulta saa jatkuvasti jääkylmää palautetta tai tulee jyrätyksi, miksi sitä kannattaisi sietää? Jos kyseessä on läheinen, voi koettaa ottaa asian puheeksi, ja jos se ei auta, voi ottaa etäisyyttä. Ja jos kyseessä on esim. työtoveri, voi asiasta aloittaa puhumalla vaikka luottamusmiehen kanssa. Tai esimiehen. Tai vaikka työterveyslääkärin... Joka tapauksessa, ei kannata jäädä jyrätyksi yksin. Ei minusta huonoa kohtelua kannata palkita sietämällä sitä hiljaa kärsien. Äh, tottahan nämä ovat monesti aika kimurantteja kuvioita, esim. kiukuttelija voi olla lähisukulainen. Mutta en siltikään usko, että se pitäisi-sanan raahaaminen mukana tuottaisi järkeviä vastauksia. Enkä nyt tarkoita, että niin tekisitkään, ehkä se oli vain ajattelematon sanallistus. Mutta joskus huomaan, että mulle auttaa, kun kysyn sen sijaan, että mitä mun pitäis nyt tehdä/sietää/uskaltaa, kysynkin mitä tahtoisin tai mitä olen nyt valmis, tässä hetkessä ja näillä voimavaroilla, sietämään. (Pitäen mielessä toki sen, että on väärin myös opettaa ihmiset siihen, että siedän mitä vaan, koska sitten kun huono päivä tulee, sanon ihan taatusti äkäisesti takaisin tai lannistun ja nurisen itsekseni, jos he käyttävät hyvänä päivänä annettuja valtuuksia.)
Jotenkin ainakin itse huomaan helposti meneväni välillä sellaiseen alistuvaan rooliin, joka on ihan perseestä, vain sen takia, että musta tuntuu, että pitää sietää ja ymmärtää vaikka mitä. Jos se synnyttää enemmän kiukkua ja päänvaivaa kuin iloa, eikö sen tavallaan voi ajatella osoittuneen huonosti asetetuiksi rajoiksi? Ja sitten tälle aina jostain hemmetin kivenkolosta esiin putkahtava vastakysymys: No mutta, eikö toisaalta ole velvollisuuteni ihmisenä ja ystävänä edes yrittää vinksauttaa tätä ihmistä jotenkin lempeästi fiksumpaan suuntaan, sillä kuka sen tekee, ellen minä?
Olen viime aikoina koettanut antaa palttua tälle jälkimmäiselle kysymykselle, ainakin silloin kun huomaan, ettei toinen ihminen ole lainkaan kiinnostunut siitä, että hänelle kerrotaan varovasti, että hän satuttaa toisia ympärillään jollakin tavalla (johon yleensä ei olisi niin vaikeaakaan pureutua muutospäättäväisyyden vallassa). Enhän ole kuitenkaan terapeutti, en saa rahaa tuosta työstä ja minulla ei ole mitään ammatillista tukiverkkoa, työnohjausta tms. johon nojata niinä hetkinä, kun tuntuu, että toinen ihminen on sietämätön energiasyöppö, joka vetää mukaansa uppeluksiin.
En tiedä, se tuntuu vähän kylmältä tavallaan, mutta toisaalta, huomaan kyllä, että jaksan paremmin ja pystyn paremmin kohtaamaan vähän helpommat ihmiset muissa ihmissuhteissani, jos en antaudu sietämään hampaat irvessä jotakuta, joka käyttäytyy aika vahingoittavasti. On kuitenkin tosi tyypillistä, ainakin mulle, että jos joku käyttäytyy törpösti ja koetin sietää sietämistäni, se pyörii ajatuksissa paljon enemmän kuin miellyttävät kohtaamiset ja alkaa sen takia vähitellen syödä jaksamista, itseluottamusta, itsekunnioitusta, iloa.
Uuh, tuo, mitä sietää, on mielenkiintoinen ja hankala kysymys, koska siinä karahtavat vastakkain halu ja taipumus auttaa ja toisaalta halu asettaa rajansa siten, että kuuntelee myös itseään ja omaa levon ja ystävällisen kohtelun tarvettaan. Luultavasti aika harvalla on ihan optimaalinen tasapainotus näiden kahden pyrkimyksen välillä... ainakaan asiaa hurjasti työstämättä. Ehkä se vähitellen alkaa hahmottua silti, jos sitä jaksaa tutkia sinnikkäästi ja uteliaana ja erehdyksilleen lempeänä...
Lähetä kommentti