tiistai 21. huhtikuuta 2009

Ei ole helppoa, ei

Tämä on tavallaan jatkoa eiliseen kirjoitukseen ja häpeän tunnetilan nimeämiseen ja käsittämiseen.

Ja tavallaan ei - levottomuus on hellittänyt.

Eilen selitin aivan innoissani Vompsulle, miten merkittävältä häpeästä lukeminen oli tuntunut. Olen nimittäin jo pitkään hämmästellyt ihmisiä, jotka puheessaan korostavat häpeäntunnetta ja kertovat siitä tyyliin: "Ei huvittanut mennä sinne kun hävetti niin kovasti." Olin jäsentänyt koko asian kutakuinkin niin, että he katsoivat toimineensa joissain yhteyksissä niin tahdittomasti, että heistä tuntui kiusalliselta näyttäytyä niille, joiden mielen he olivat pahoittaneet. Samalla olin ollut vähän huolissani, olenko itse jotenkin harvinaisen kova luu ja patologinen tapaus, kun en häpeä juuri mitään. Mutta se, mitä ajattelin, olikin tietysti syyllisyys - tuon artikkelin terminologian mukaan.

En kyllä tunne paljon syyllisyyttäkään - se tuntuu vähän turhalta, koska mietin tekemisiäni aika huolellisesti ja olen antanut itselleni luvan myös epäonnistua silloin tällöin. Tietysti tuntuu pahalta, kun huomaa, että saa omalla käyttäytymisellään toisen jotenkin käpertymään sisäänpäin ja voiman pahoin, mutta se on tuntemus siinä hetkessä, ehkä sillä viikollakin, ja työstän tarmokkaasti sitä tuntemusta, joka on itsessäkin fyysistä pahoinvointia muistuttavaa, ja jossakin vaiheessa, kun olen keksinyt vaihtoehtoisia ja parempia etenemisen tapoja seuraaviin vastaavanlaisiin tilanteisiin, paha olo hellittää ja katson polttaneeni syyllisyyteni loppuun. Ei se tietenkään tarkoita, että katsoisin toimineeni kiitettävästi, ei. Mutta ehkä tässä on ripaus realismia: on aika vaikeaa toimia aina ja kaikkialla kiitettävästi, ja vaikka se on ihanteena järkevä, itselle kiukutteleminen tuon ihanteen täyttymättömyydestä tuskin edistää seuraavien tapahtumien sujuvammin luontumista. Kun yksi ystävä kirjoitti minulle tehneensä paljon sellaista, mitä ei voi antaa itselleen anteeksi mitenkään, itkin varmaan vartin. Jotenkin se vain tuntui hänelle tai kelle tahansa kohtuuttoman raskaalta taakalta. Osa itkusta oli kiitollisuudensekaista: kiitollisuutta siitä, että olen saanut annettua itselleni anteeksi nekin jutut, joista en voi mitenkään olla ylpeä ja joille on edelleen vaikeaa nauraa, koska niihin liittyy niin paljon väärinkäsityksiä, pahan mielen aiheuttamista ja ajattelemattomuutta.

No mutta, takaisin häpeään. Tuntui jotenkin hauskalta huomata, että onhan minussa sittenkin häpeää! Se vain ilmenee muulla tavalla kuin eristäytymisenä ja vetäytymisenä, se ilmenee hillittömänä ajatusten laukkaamisena ja oman olemassaolon kyseenalaistamisena. Se ei samalla tavalla näy päällepäin kuin vaisuus ja vetäytyminen tai kuin maaninen toiminnassa kouhottaminen. Toisaalta on ehkä harmikin, ettei se näy päällepäin. Piilotettu häpeä ehkä saa toiset kuvittelemaan, että olen äärettömän paljon vahvemmilla psyykkisesti kuin olenkaan. (Vaikka tietysti olen aika taitava kursimaan itseni kokoon muutamassa tunnissa ja viime vuosina olen oppinut jopa suuttumaan ja pitämään rajoistani kiinni, en kaikkialla, mutta aina välillä, ja se on edistystä, se.)

Kun selitin tätä asiaa Vompsulle, hän kysyi hyvän kysymyksen, joka oikeastaan on tämän kirjoituksen innoittaja. Hän nimittäin kysyi, kuinka yleistä on jakaa arkikielessä häpeän ja syyllisyyden tontit sillä lailla kuin artikkelissa tehdään. Pohdimme sitten yhdessä joitakin ilmaisuja, jotka hämärtävät tuota häpeän nimeämistä. Yksi niistä on: "Eikö sinua nyt yhtään hävetä/Kyllä sinun nyt pitäisi hävetä, kun olit noin kärsimätön/tuhma/ajattelematon?" Siinähän koko asia käännetään nurinniskoin, koska häpeä on artikkelissa esitetty primaaritunteena, jonakin sellaisena joka vain iskee. Ei sitä valita. Tuo lause kai olisi sanoitettavissa uudelleen näin, jotta se vastaisi artikkelin näkemystä häpeästä ja syyllisyydestä: "Etkö nyt tunne syyllisyyttä/sinun pitäisi tuntea syyllisyyttä, kun käytät häpeäntunteen liipaisemia käytösmalleja." Ainakin minulle on tunnepuheen sisäänajossa käytetty häpeän yhteydessä tuota eikö sinua yhtään hävetä ja nyt sietäisit hävetä -rakennetta. Koskaan ei ole nimetty häpeäksi sitä kauheaa, painavaa, pelottavaa oloa, että oikeastaan pitäisi olla kuollut, jossain toisaalla, joku aivan toinen. Häpeäksi ei ole nimetty sitäkään, kun on juossut väärän ihmisen luo, tarttunut kädestä ja sitten huomannut, ettei se olekaan oma äiti tai isä, ja on itkenyt ja ollut pois tolaltaan ja tuntenut itsensä totaalisen epäonnistuneeksi. On vain sanottu: "Ei tuollaisesta kannattaisi säikähtää!"

Toinen ilmaisu, joka käsittelee häpeää, on häpäiseminen. Jos en ymmärräkään, miten jokin abstrakti pyhä voitaisiin häpäistä, ymmärrän kyllä, miten joku ihminen häpäistään. Siinä toteutuu artikkelin kuvaus häpeästä primaaritunteena: käyttäydytään sillä lailla, että se, joka häpäistään, joutuu käyttäytymisen seurauksena joko itsen tai toisten taholta torjutuksi lähestymisaikeissaan ja vastavuoroisuustoiveissaan.

Siitä, miten tämä häpäiseminen liittyy kunniakäsitykseen, minulla ei kyllä ole ihmeempiä intuitioita. Ehkä kunnian voisi ajatella asenteena, joka vaatii itselle vastavuoroisuutta sen pelkän toivomisen sijaan? (Toivominen sisältää ymmärryksen siitä, etten voi määrätä toisten ihmisten toimintaa - voin kyllä tuoda ilmi, jos se ei miellytä minua, mutta määrätä en voi. Päätökset ovat toisen ihmisen. Pakottaminen on hyvin vaikeaa ja tuskin tuottaisi kovin pitkäkestoisia tuloksia, todennäköisimmin se vain lietsoisi katkeruutta ja siten ehkä lisäisi tarvetta kostaa niille, jotka kannattavat pakottamista tai ovat olleet myötävaikuttamassa sen lankeamiseen rangaistun kontolle.) Ehkä sen voisi jäsentää näinkin: molemmat myöntävät, että ihmisellä on tietyt rajat ja että niiden tallominen tuottaa pahan olon, mutta kunniassa ajatellaan, että tuosta rajojen ylittämisestä pitää jotenkin rankaista, vähintään pahastumalla, ja toivomisnäkemys taas muistuttaa ennen kaikkea siitä, että kaikkien ihmisten kanssa ei ole pakko olla tekemisissä - jos tämän ihmisen kanssa tilanteet tuntuvat saavan hankalan sävyn eikä setviminenkään auta, on ehkä järkevämpi järjestää ajankäyttönsä siten, ettei turhaan altista itseään tilanteille, joissa omia toiveita ei koskaan tunnuta täyttävän? Hmm, tietysti tätäkin voi joku pitää rangaistuksena, mutta minusta noissa on se ero, että kunniakäsityksessä huomio kiinnittyy enemmän siihen, miten toinen on menneisyydessä toiminut, ja toivomuskäsityksessä siihen, miten tulevaisuudessa voisi hakeutua tilanteisiin, joissa tuo toive saa myös vastakaikua. Vähän epämääräistä, etenkin kun tuo kunnia-asia on vain hatara konstruktio päässäni. Ehkä joku selventää kommenttiboksissa yhden mahdollisen näkemyksen siitä! Tai vaikka montakin. No, kuten kirjoitin, intuitioni tämän asian suhteen eivät ole kovinkaan selkeät, koska kunnian ajatus jotenkin ällistyttää minua.

Jotenkin tuntuu siltä, että aina kun koettaa miettiä tai kommunikoida jostakin perustuntemuksiin liittyvästä, törmää näihin kirottuihin sanastojen yhteismitattomuuksiin. Tai ehkä se yhteismitattomuus on kaikkialla puheessamme ja teksteissämme, mutta vain näissä kehollisesti ja perinpohjaisesti tunnetuissa seikoissa tuo ero oikein paistaa silmään? Sellaiset lauseet kuin "tietenkään en voi tehdä niin, koska rakastan häntä" tai "sitähän juuri surullisuus on" tai "en voinut mennä kun niin hävetti" jäävät aika usein roikkumaan tyhjän päälle. Sitä jää murustamaan niitä mielessään ja miettimään, että millainen käsitys rakkaudesta tai ystävyydestä tai surusta tai häpeästä toisella on, mitkä kokemukset hän niin nimeää. Usein tajuaa sen, että se, mitä toinen kutsuu tutulla nimellä, on selvästikin eri asia kuin mitä itse kutsuisi tuolla nimellä. Mutta on hyvin vaikeaa arvata, mitä hän täsmälleen tarkoittaa. On ihmisiä, joilta voi kysyä asiasta, jotka eivät loukkaannu. Aika monet hieman loukkaantuvat, tuntevat itsensä uhatuiksi. (Ei se minusta ole kovin vaarallista, mutta kiusallista kyllä, ja jos joku näyttää loukkaantuvan systemaattisesti, saatan käydä aika varovaiseksi ja surulliseksi siitä, että en oikein näytä uskaltautuvan vaatimaan selityksiä ymmärtääkseni, mitä hän noilla puheillaan oikein tarkoittaa. Tulen surulliseksi siitä, ettei ystävyydestämme oikein näytä kehkeytyvän kiinnostavaa. On vaikeaa olla jonkun ystävä, jos ei ymmärrä juurikaan tätä kovasti liikuttavia asioita. Helposti siinä vaiheessa tulee todettua, että on järkevämpää panostaa sellaisiin ystävyyssuhteisiin, joissa voi puhua avoimesti. Ikävä juttu, joskus sitä luovuttaa liian helposti. Mutta toisaalta, joskus menee ihan liian pitkälle siinä toisen miellyttämisen yrityksessään ja varpaillaan hiipimisessä.)

Ääh. Kun ajattelee tällaisia heti herättyään, tulee vähän epätoivoinen olo sen suhteen, voivatko ihmiset nyt juuri mitenkään ymmärtää toisiaan määrittelemättä heti kättelyssä käsitteitä. Tunnen itseni aika maanvaivaksi saadessani kiinni tuon ajatuksen. Mutta tuntuu vain niin pahalta, että monet ihmissuhteet menevät päin seiniä sen vuoksi, etteivät ihmiset tajua, mitä toinen tarkoittaa. Ei se mitään, kai, niin kauan kuin on vain surullinen ja vähän lannistunut siitä, ettei ollenkaan ymmärrä, miksi se ihminen noin tekee ja ajattelee. Mutta jos alkaa suuttua toiselle hänen tavastaan jäsentää asiat (ja käsittää väärin sen, miten hän jäsentää perusterminologian, millainen hänen merkitysten avaruutensa on) ja siksi toteaa, että so long, ei enää olla tekemisissä, onhan se aika surullista!

Ei ole helppoa, ei.

Onneksi on kaunis päivä ja yskiminen aavistuksen verran vaatimattomampaa jo... tästä se lähtee. Voi istua ja lukea estetiikkaa ja siemailla yrttiteetä. Kyllähän tämäkin kysymys laimenee, kun siitä kirjoittaa, ajatukset ovat saaneet haluamaansa hierontaa ja varmasti kehittyvät tästä edelleen.

En silti osaa kuvitella, millaista olisi elää maailmassa ilman tietoisuutta keskenään pahaa aavistamatta (tai pahaa aavistaen) rupattelevien ihmisten sanastojen eroista.

13 kommenttia:

Timo kirjoitti...

Hienoa, että artikkeli herätti noin paljon ajatuksia. Oli erinäisten sattumien summa, että tutustuin erääseen psykologian opiskelijaan ja sain häneltä kyseisen artikkelin juuri menneenä viikonloppuna. Tuolla jossain seilailee ties millaisia tärkeitä viestejä, ohittamattomia, jos vain sattuisivat kohdalle.

Olemme joskus keskustelleet häpeästä. Jälkeenpäin voin todeta, että häpeän käsite on ollut minulle pitkään hyvin samanlainen kuin artikkelissa, ei tosin yhtä kirkas.

"Kunnia" on hankala sana, mutta ounastelen, että kunniasta puhuminen tarkoittaa aina häpeän mahdin tai jopa ylivallan tunnustamista.

Veloena kirjoitti...

Huooh, en taatusti tahdo antaa sille itse ylivaltaa :)

Tämä kohta itseäni edelleen raassaa:
Yksi niistä on: "Eikö sinua nyt yhtään hävetä/Kyllä sinun nyt pitäisi hävetä, kun olit noin kärsimätön/tuhma/ajattelematon?" . . . Tuo lause kai olisi sanoitettavissa uudelleen näin, jotta se vastaisi artikkelin näkemystä häpeästä ja syyllisyydestä: "Etkö nyt tunne syyllisyyttä/sinun pitäisi tuntea syyllisyyttä, kun käytät häpeäntunteen liipaisemia käytösmalleja."

Ehkä se sanallistus voisikin olla "eikö sinun nyt pitäisi alistua, romahtaa ja madella tai ainakin jähmettyä kauhusta, kun häpeäntunne kerran on iskenyt sinuun kyntensä".

Mutta siihen juuri en pysty uskomaan. En tahdo antaa häpeälle sellaista valtaa. Enkä häpeällistäjille - edellisen kirjoituksen kommenttilaatikossa Tutetiti sanallistaa häpeällistämisen (joka minusta kuulostaa ilonpilaajan toiminnalta) huikean tarkkanäköisesti.

Timo, sinä olet tärkeä ihminen ja sinulla on niin paljon annettavaa! Älä siis anna häpeälle ylivaltaa! (Vaikka sen mahtia on tietysti vaikeaa ollakaan tuntematta luissaan ja ytimissään.)

tutetiti kirjoitti...

Kiitos, Timo, artikkelista!

"'Kunnia' on hankala sana, mutta ounastelen, että kunniasta puhuminen tarkoittaa aina häpeän mahdin tai jopa ylivallan tunnustamista."

Minä en kyllä määrittele häpeää läheskään noin laajasti. Kuten edellisessä keskustelussa totean, en ole vuosiin kyennyt tuntemaan häpeää juuri missään tilanteessa, mutta kunniaani on edelleen mahdollista loukata. Ajattelen kunnian liittyvän yleisemmin tuohon toisen rajojen loukkaamiseen, jonka Jepa mainitsi. Kun esimerkiksi minusta levitetään julkisesti perättömiä huhuja, se ei aiheuta minussa pienintäkään häpeän ailahdusta. Toiminta ei pääse vaikuttamaan tunnetasolla asti, mutta tiedän sen vaikuttavan sosiaaliseen asemaani, ja siksi kunniaani on loukattu. Jos kouluvierailua isännöivä/emännöivä opettaja kirjoittaa palautekaavakkeeseen asiattomuuksia, sekin tietyllä lailla loukkaa kunniaani. Häpeää en kykene tuntemaan, koska olen tehnyt parhaani, mutta monimielinen palaute aiheuttaa tietynlaista epävarmuutta, joka vaikuttaa (onneksi vain tilapäisesti) toimintakykyyni. Sama juttu silloin, jos joku tutkimustani ymmärtämätön professori perusteettomasti lyttää työni. Varsinkin julkisesti annettuna tuollainen perusteeton musertaminen kajoaa sosiaaliseen integriteettiini ja on siten samankaltaista kunnian loukkaamista kuin selän takana huhuilu. Näin huolimatta siitä, että siihen ei minulla liity minkäänlaisia tunteita ärtymystä lukuun ottamatta. Ärtymys on kai etologisesti tyypillisin reaktio siihen, kun omia rajoja loukataan... ellei sitten kyseessä ole saalistaminen, jolloin normaali tunne lienee pelko ja sitten tunteiden kuolema, kun pelko ylittää kokemisen rajat. Kunniaani loukkaisi mielestäni myös se, jos joku alkaisi taas tehdä minulle fyysistä väkivaltaa. Häpeää tuskin tuntisin edes silloin, jos minut raiskattaisiin jollain erityisen häpeällisellä tavalla, mutta kehoni rajojen loukkaaminen vaikuttaisi taatusti muulla tavoin tulevaan toimintakykyyni. Olisiko häpeä sitten yksi mahdollinen tapa reagoida omien rajojen loukkaamiseen? En pitäisi sitä noin perustavanlaatuisena kuin sinä, koska eläimen rajoja voi loukata, vaikka se ei kykenisi tuntemaan häpeää. Ehkä olen palannut lähemmäs selkärankaisten enemmistön tunne-elämää, kun ei kunniani loukkaaminen enää herätä mitään niin spesifiä tunnetta kuin häpeää. :)

Timo kirjoitti...

Heh, tarkoitukseni ei suinkaan ole antaa häpeälle ylivaltaa!

"Eikö sinua nyt yhtään hävetä..." on kieltä, jollaista en itse halua käyttää. Se ilmentää yritystä lievittää omaa häpeää tartuttamalla se toiseen – häpeän luonteen vuoksi sitä ei voi kommunikoida muullakaan tapaa. Näin syntyy häpeällistämisen kierre ja häpeäkulttuuri.

Häpeällä on tehtävänsä, mutta siitä tulee helposti virulentti.

tutetiti kirjoitti...

Laitetaan tähän vielä pieni loppukevennys. :) Aikuislukioni ruotsin tunnilla oli kerran sanalista erilaisista tunnetiloista. Opettaja käski muutamaa oppilasta täydentämään lauseen: "Jag känner mig oftast..." Kauhukseni hän kysyi minulta, ja sopersin: "Jag känner mig oftast generad." En tietenkään osannut ääntää sitä generad-sanaa oikein ensiyrittämällä, mikä aiheutti vielä lisää häpeää.

Timo kirjoitti...

...siis lievittää omaa häpeää ja hallita toista. Onko mitään, mikä pakottaisi voimakkaammin ja välittömämmin kontrolloimaan itseä ja toista, kuin häpeän tunne? Kenties jotkin konkreettiset pelot ovat tällaisia, mutta olisiko juuri häpeä yhteisöllisen aggression varsinainen sisäistynyt ja fenomenologinen muoto?

Timo kirjoitti...

Myötähäpeä on ehkä tunteista tragikoomisin. Joku kenties yrittää vapautua häpeästä herättämällä myötähäpeää, ja vastustuskyvyttömät saavat tartunnan...

tutetiti kirjoitti...

Timo: "Onko mitään, mikä pakottaisi voimakkaammin ja välittömämmin kontrolloimaan itseä ja toista, kuin häpeän tunne?"

Häpeä synnyttää kyllä älyttömän kontrolloinnin tarpeen, joka voi ulottua toisiinkin ihmisiin, jotka koetaan jollain lailla itsen jatkeiksi, kuten omaan lapseen. Toisaalta voimakasta kontrolloinnin tarvetta synnyttävät muutkin tekijät, kuten elämänhalu. Esimerkiksi teininä minua loukkasivat kadulla kulkiessa poikien huorittelu ja vanhempien setien hintatiedustelut, vaikka puhuminen luokitellaan yleensä sananvapauden piiriin, jota ei saa pyrkiä kontrolloimaan. Häpeää nämä menettelyt eivät synnyttäneet, mutta kun pyöritteli mielessään jotain runollista ajatusta, oli kurjaa joutua sillä lailla tempaistuksi markkinatalouteen. En tuntenut häpeää, mutta jollain lailla huutelu aina alensi minut filosofista kauppatavaraksi, jollaisena eläminen ja kärsiminen tuntui turhalta. Jos minulla olisi ollut valta, olisin varmasti keksinyt säädökset, joilla ehkäistään moiset kunnianloukkaukset. Tuollainen häirintä onneksi loppui täysi-ikäistymisen aikoihin, eikä minulle ole täysi-ikäisenä ikinä edes vihellelty tms. Kyllähän aikuisia kaikkiaankin kohdellaan paljon kunnioittavammin kuin koululaisia.

paulasankelo kirjoitti...

Tämä kommentti liittyy oikeastaan enemmän eiliseen kirjoitukseen, jossa kuvailit sitä, miltä häpeä (nyt kun olet nimennyt sen) sinusta tuntuu ja minkalaisissa tilanteissa / minkälaisena käytöksenä se ilmenee...

Joskus kirjoituksesi saavat minut ajattelemaan: oho, joku voi tuntea noinkin, jännää.

Joskus taas: oho, joku muukin kuin minä voi tuntea noin, omituista ja tavallaan aika mukavaa.

Ja joskus saat minut ajattelemaan: oho, eivätkö KAIKKI muka tunne juuri täsmälleen noin? Ja silloin tietysti ymmärrän, etteivät. (Tosi outoa ja jännää!)

Viimeisen lajin kirjoitukset ovat kaikkein mielenkiintoisimpia, häpeänpurkukirjoitus niiden joukossa.

Veloena kirjoitti...

Tutetiti, kiitos yrityksestä selventää kunniaa! Tämä jäi askarruttamaan minua: "Toiminta ei pääse vaikuttamaan tunnetasolla asti, mutta tiedän sen vaikuttavan sosiaaliseen asemaani, ja siksi kunniaani on loukattu." En oikein osaa kuvitella, miltä se tuntuisi, tai siis, ettei se tuntuisi miltään. Voi tietysti olla, että olen erityisen herkkätunteinen (ainakin minua on koetettu häpeällistää siitä :P), mutta kyllä ainakin minua joko suututtaa, ärsyttää ja jurppii tuollaisissa tilanteissa tai sitten olen vain jotenkin niin syvällä ärsytyksen tietoisuudesta torjumisen moodissa (skeematerapian suojautujan moodi), että olen vain aivan tyhjä kaikesta, ehkä lievästi surullisehko ja olo on vetämätön, päätä saattaa särkeä, saatan haluta äkisti syömään korvapuustia tms. Mutta itse tunnen rajojani tallotun vain silloin kun päästän ärtymyksen tietoisuuteeni. Jos olen suojautujan moodissa, olen aika EVVK ja minusta tuntuu silloin myös siltä, että so what, ihmiset pitävät mua nyt ihan kaistana, mutta että tämä nyt on vain elämää ja oikeastaan se ei ole vakavaa. (Ja silti tyhjä olo kestää jonkin aikaa.)

Jännää, että sinulla siihen tunnereagoimattomaan tilaan liittyy tuo kunnia!

Toisaalta kirjoitat kyllä ärtymyksestä. Minusta se on aika voimakas (ja hyvin tarpeellinen) tunne! Eli jos siihen kunniareaktioon liittyy ärtymys, ehkä sittenkin tajuan helpommin, miten koet (ja se muistuttaa minun kokemustani silloin kun ärryn ja olen vihainen siitä, että rajojani tallotaan).

"Häpeää en kykene tuntemaan, koska olen tehnyt parhaani, mutta monimielinen palaute aiheuttaa tietynlaista epävarmuutta, joka vaikuttaa (onneksi vain tilapäisesti) toimintakykyyni." En ole ihan varma, pitäisivätkö nuo artikkelisedät tätä ilmentymätöntä tunnetta häpeänä vai syyllisyytenä, koska paremmin tekeminen kai liittyy enemmän suorittamiseen ja siten syyllisyyteen kuin olemiseen ja siten häpeään? Itse jotenkin tuon artikkelin luettuani olisin taipuvainen ajattelemaan (mutta voi tietty olla et oon ihan metsässä...) että tuo toimintakykyyn hetken vaikuttava epävarmuus juuri saattaisi olla juuri häpeän ilmenemistä. En osaa tietysti sanoa sinusta, mutta minulla siihen varmasti liittyisi sitäkin. Lievänä, vaikeasti tunnistettavana tietysti. (Heh, tunnistin sen vasta eilen, mikä kertoo jotakin sen vaikeasti tunnistettavuudesta :D)

Mulle jotenkin tuon artikkelin oivallusten ydin oli siinä, missä häpeää ilmenee ensin: siinä miten lapsi koettaa saada kosketuksen äitiin ja tulee torjutuksi ja joutuu siten sulkeistamaan oman tarpeensa olla osa laumaa, tulla hyväksytyksi tarpeineen. Reesusapinoilla tehtyjen hoivakokeiden perusteella kai olisi syytä uskoa, että tällainen masentumisen ja aloitekyvyn menettämisen mekanismi on myös useiden muiden kädellisten todellisuutta. Miten sitten muilla eläimillä, en osaa sanoa.

Tuo häpeäjuttu on kiinnostava, koska se ei ehkä liitykään niin rajojen loukkaamiseen vaan siihen, että toinen asettaa rajat sinne, mihin niitä ei itse toivoisi eikä olettaisi. Eristämiseen, yksin jättämiseen. Siihen liittyy pelkoa, kauhua, lamaannusta. Mutta ärtymystä, ei oikeastaan. Ärtymys kai voisi kyllä viritä reaktiona tunnettuun häpeään, kuten itselleni tahtoo käydä. Mutta silloin primaarihäpeästä on jo otettu kai askel kauemmas. No, tämä on vielä niin alustavaa, että on vaikeaa hahmottaa tätä kunnolla. Ja kun en itse sitä koe niin usein, niin voi olla vähän vaikeaa tutkia sitä kovin intensiivisesti! ;)

Paula, niin sitä aina välillä saa hämmästyä!:D

Timo, "Onko mitään, mikä pakottaisi voimakkaammin ja välittömämmin kontrolloimaan itseä ja toista, kuin häpeän tunne?" - hmm, en saa kiinni tästä ajatuksesta, koska minulla häpeä selvästi liittyy tunteeseen kontrollin menettämisestä ja siihen jotenkin lysähtämisestä, siitäkin huolimatta, että enimmäkseen funkkaan pintatasolla ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut, kun häpeä iskee. (No, on se tietty itsen kontrollointia pintatasolla, mutta tunnetaso on jotenkin kyllä silloin eksyksissä.) Ja mun on jotenkin todella vaikeaa mieltää, että siinä tilassa sitä pystyisi erityisesti kontrolloimaan tai edes yrittämään kontrolloida toisia, kun itsessäkin on kädet täynnä työtä. Mutta tietty ihmisillä on niin erilaisia selviytymisen strategioita, että jollekulle saattaisi tuntua luontevammalta koettaa kontrolloida omaa sisäisten tunteiden kenttää juuri marssittamalla muita, käyttämällä muita sisäisen tilansa korjaamisen instrumenttina. (Olipas aika raisu sanallistus, mutta siltä kyllä tuntuu, kun tulee simputetuksi: ettei kohdella ihmisenä. Haluaisin kirjoittaa "tuntoisena olentona" mutta kun tietää miten meidän kulttuuri kohtelee tuntoisia olentoja, niin enpä tee niin, koska emmehän me yhteiskuntana kunnioita olentojen tuntoisuutta emmekä koeta minimoida niiden kärsimystä...) Uuh, kuulostanpa tuomitsevalta. Mutta olen toisaalta sitä mieltä, että on parempi itse värkätä tunteitaan ja ehkä sanoa asiasta asiallisesti kuin alkaa manipuloida muita korjaamaan omia tunnetilojaan...

Timo, olipa tosiaan hyvä, että laitoit sen artikkelin!

Timo kirjoitti...

"Tuo häpeäjuttu on kiinnostava, koska se ei ehkä liitykään niin rajojen loukkaamiseen vaan siihen, että toinen asettaa rajat sinne, mihin niitä ei itse toivoisi eikä olettaisi."

Tämä on erittäin hyvin sanottu. Kun alistumme ja alamme mieltää toisen asettamat rajat todellisiksi itsen rajoiksi, ongelma näyttäisi ratkeavan, mutta joudumme jatkamaan elämäämme heikentyneinä.

Häpeä ilmentää tuskallista kontrollin menetystä. Eikö se juuri tämän vuoksi aiheuta välittömien kontrollitoimenpiteiden tarpeen (ja subjektiivisesti oikeuta ne)?

Juha kirjoitti...

Timo, "Onko mitään, mikä pakottaisi voimakkaammin ja välittömämmin kontrolloimaan itseä ja toista, kuin häpeän tunne?" 

Satuin juuri eilen törmäämään yhteen haastatteluun YouTubessa, jossa puhuttiin siitä kuinka itsesensuuri on kaikkein lamauttavinta sensuuria. Minusta tuon voi soveltaa häpeään ja tulkitsen Timon tarkoittaneen juuri tuota. Häpeän kokemus jää mieleen, ja ihminen tekee aika paljon välttääkseen uutta häpeää, sensuroi omaa käyttäytymistään, passivoituu tai yrittää häpäistä muita. Minusta häpeä ja pelko epäonnistumisesta kulkevat käsikädessä, ja en liene väärässä, että tässä puhutaan sellaisesta, joka liikuttaa (tai sitoo) tätä meidän yhteiskuntaamme aika tavalla.

tutetiti kirjoitti...

"En oikein osaa kuvitella, miltä se tuntuisi, tai siis, ettei se tuntuisi miltään."

Ehkä siinä sitten tuntee lievää ärtymystä, mutta tarkoitin, että kyseessä on ensisijaisesti kognitiivinen reaktio, sen ennakointia, miten tietyt ihmiset käyttävät hyväkseen valheellista informaatiota. Maalaiskylässä kasvaneena tiedän hyvin, miten kärkkäästi jotkut ihmiset tarttuvat ikäviin huhupuheisiin ja rakentavat niiden varaan ties mitä teorioita, jotka sitten aiheuttavat hankaluuksia sosiaalisissa tilanteissa. Mutta kyllä siihen tosiaan liittyy myös ärtymystä.

"Mutta itse tunnen rajojani tallotun vain silloin kun päästän ärtymyksen tietoisuuteeni."
"Jännää, että sinulla siihen tunnereagoimattomaan tilaan liittyy tuo kunnia!"

Minusta tuli kiusaamisen vaikutuksesta niin turta, etten useinkaan tunnetasolla reagoi yhtään mitenkään, vaikka aika rajustikin kiusattaisiin. Olen kuitenkin tajunnut, että kasvatussyistä täytyy asettaa rajat omalle kohtelulle, vaikka olisi itse tullut immuuniksi. Kerroin joskus siskolleni, miten Korson yläasteen pissikset olivat kouluvierailulla nälvineet ulkonäköäni ja keksineet monenmoisisia asiattomuuksia eikä se ollut tuntunut yhtään miltään, paitsi että tuotantoeläinten kannalta tietysti ärsytti se, kun huomio kääntyi pois asiasta. Siskoni sanoi, että joka tapauksessa pitäisi tuollaisessa tilanteessa osoittaa rajansa, marssia vaikka ulos luokasta, ellei muuta keksi. Mielestäni hän oli aivan oikeassa, vaikka en ollut tullut ajatelleeksi asiaa siitä näkökulmasta. Sosiaaliset normit tulisi asettaa niin, että herkimmätkään eivät joudu kärsimään. Ei ole oikein, että esimerkiksi kouluvierailuja uskaltavat nykytilanteessa tehdä vain ilkeydelle turtuneet aikuiset... varsinkin kun koulua joutuvat oppilaina käymään yhtä lailla herkät kuin turtuneetkin.

"Toisaalta kirjoitat kyllä ärtymyksestä. Minusta se on aika voimakas (ja hyvin tarpeellinen) tunne!"

Minulla ärtymyksen aste riippuu kai aika lailla siitä, miten isona loukkauksen aiheuttamaa vahinkoa pidän.

"En ole ihan varma, pitäisivätkö nuo artikkelisedät tätä ilmentymätöntä tunnetta häpeänä vai syyllisyytenä, koska paremmin tekeminen kai liittyy enemmän suorittamiseen ja siten syyllisyyteen kuin olemiseen ja siten häpeään? Itse jotenkin tuon artikkelin luettuani olisin taipuvainen ajattelemaan (mutta voi tietty olla et oon ihan metsässä...) että tuo toimintakykyyn hetken vaikuttava epävarmuus juuri saattaisi olla juuri häpeän ilmenemistä."

En osaa omalla kohdallani pitää sitä häpeän ilmenemisenä, koska muistan niin hyvin häpeän kehollisen kokemuksen. Syyllisyyteen se liittyy siinä mielessä, että syytökset johtavat älylliseen operaatioon, jossa käyn läpi toimintaani ja katson, löytyisikö sieltä sittenkin pohjaa syytöksille. En kuitenkaan sanoisi sitä syyllisyyden tunteeksi, koska ei siinä tilassa ole ollenkaan vakuuttunut syyllisyydestään, pikemminkin päinvastoin, jos syytökset kerran tuntuvat perusteettomilta. Siis perusteettomilta omiin eettisiin ihanteisiini nähden. Minulla esiintyy syyllisyyden tunnetta yleensä täysin irrallaan ulkopuolisten syyttelystä, koska arvioin toimintaani niin epätavallisin kriteerein.

"Tuo häpeäjuttu on kiinnostava, koska se ei ehkä liitykään niin rajojen loukkaamiseen vaan siihen, että toinen asettaa rajat sinne, mihin niitä ei itse toivoisi eikä olettaisi."

Aivan!