perjantai 6. helmikuuta 2009

Mimäkki


Ystävä muistaa kesken vierailun, että hänellä on laukussaan tuominen. Yleensä hän ei halua tuoda roinaa, mutta tämä, tämä on jotakin muuta. Kullanvärisessä rasiassa on kummallinen härveli. Siinä on monia metallisia kaarevia jalkoja ja sitten käsittelykeppi.

Vehje näyttää hämähäkiltä, muttei kuitenkaan ole sellainen, joten nimeämme sen välittömästi mimäkiksi. Nimi on peräisin Vompsun ystävältä, joka kutsui lapsena hämähäkkejä mimäkeiksi. Ilmeisesti tuo uudissana sopi paremmin hänen silloiseen suuhunsa. Itse en osaa nähdä hämähäkkejä mimäkkeinä, mutta heti tämän kojeen nähdessäni tajusin, että sen nimeksi mimäkki sopii paremmin kuin hyvin!

Vierailun luonne muuttui kiinnostavasti, kun vieras opasti meitä sulkemaan silmät ja sitten hiipi taaksemme ja työnsi mimäkin pitkät, lempeästi ihoa tunnustelevat jalat hiuspohjaan. Mikä tunne! Äkkiä kalloa peittävä iho, joka harvemmin tulee sormeilluksi muuten kuin rentoutusharjoituksen tai shiatsun osana, särähti eloon ja tietoisuuteen. Sormet piirsivät kallon olemassaolevaksi, tuntevaksi, herkäksi ja uskomattoman aistivoimaiseksi.

Se tunne on kummallinen - niskakarvat nousevat pystyyn, kylmät väreet juoksevat selkäpiissä. Samanlaisen tunteen saa yleensä aikaan paljon arvaamattomammin keinoin: kun suutelee jotakuta ensimmäistä kertaa (sen jälkeen se tuntuu aina paljon laimeammalta, mikä on vähän ikävä juttu sen kannalta, että myötätuntoinen parisuhde on kuitenkin aika mukava juttu). Tunne on hyvin eroottinen ja silti varsin viaton: toinen muistikerrostuma, jota se koskettaa, liittyy kouluaamuihin, kamman piikkien juoksemiseen päänahkaa pitkin. Mutta kampaan liittyi aina kipu, koska letit piti vetää tiukalle, jotta ne pysyisivät siisteinä iltaan saakka. (Kukaan ei tainnut pohtia, miksi ihmeessä ne eivät saaneet hapsottaa. Olisiko se ollut nyt niin vakavaa?) Usein päätä särki, kun äiti kiskoi letit niin tiukalle. Muuten niin helläotteinen äiti heittäytyi todella ronskiksi lettien kanssa.

Kummallisinta on, miten mimäkin kosketus jää kaikumaan. Puhuin tästä ystävän kanssa myös polittiisuuskeskustelussa, tässä kaikumisesta siis, en mimäkistä. (Saimme mimäkin vasta eilen.) Ystävä kiinnitti huomionsa siihen, miten perustelin mummopiikit eli liukuesteet kengissäni: en tahdo edes melkein liukastua, sillä se karmea putoamisen tunne jää kaikumaan kehoon ja saa minut tököttämään varovaisin askelin, vaikken oikeasti edes paljon ehtisi horjahtamaan ja saisin korjausliikkeellä sekunnin murto-osassa itseni takaisin tasapainoon. Veren maku on jo suussa, sydän hakkaa. Ystävä oli sitä mieltä, että aika moni ihminen ei kuuntele tällaisia kaikuja. Onko niitä edes kaikissa? Luulisin, että on, vaikka kenties ihminen ei rekisteröikään niitä tietoisesti tai käy heti ylikompensoimaan tällaista kaikua. Mutta en tiedä, en yksinkertaisesti tiedä. Aihetta liippaavat psykologiset tutkimuksetkin ovat yleensä tutkineet sanojen kaikua ihmisen mielessä ja niiden tiedostamatonta vaikutusta hänen liikkumisen nopeuteensa ja tyyliinsä, eivät liikkeiden ja esimerkiksi liukastumisen kaikuja. Jokainen pidempään tanssinut tietää varmasti, miten tärkeä oikea metafora voi olla jonkin kehollisen pulman ratkaisemiseksi. Miksei siis liike, joka tapahtuu vielä tiiviimmin samassa sfäärissä, samassa hermotuksen, asentoaistimuksen, liikeaistimuksen ja lihasmuistin kentässä, vaikuttaisi liikkumiseen, sen tyyliin ja tapaan?

Mimäkki saa päänahkan, pään muodon esiin pitkiksi ajoiksi. Äkkiä, niin kummallista kuin se onkin, minulla on tuntikausiksi pää, vaikkei se särje. Se voi hyvin, tuntuu rennolta ja hieman kihelmöivältä. Samalta saattaa tuntua koko kehossa tanssimisen jälkeen. Rennolta, elävältä...

Joskus ratkaisut ovat häkellyttävän yksinkertaisia. Mimäkin ajatteleminen saa muistamaan lämmöllä muitakin matalan teknologian laitteita ja keksintöjä, jotka ovat kuitenkin hyvin tehokkaita ja mahdollistavia: Purkinavaajaa ja tukipohjallisia, esimerkiksi. Veistä.

Mimäkki saa minut siinä määrin hyvälle tuulelle, että ostan kimpun liekinpunaisia tulppaaneja.

4 kommenttia:

lupiini kirjoitti...

Mulle jää liukastumiskaiku tosi pitkäksi ajaksi kehomuistiin. Vaikka ei edes kaatuisi vaan ainoastaan horjahtaisi, siinä ehtii jo lähestulkoon vilistä silmissä koko elämä. Paskinta on, etteivät mummopiikitkään tuo täyttä suojaa, tiistaina liukastuin niistä huolimatta ja meinasin itkeä vollottaa ratikassa kun säikähdin niin paljon. Vaikka vahinkoa ei käynyt paitsi että peffa tuli hiukan araksi. Silti sitä siinä lyhyessä hetkessä ehtii käydä läpi vaikka mitä skenaarioita, joista päällimmäisenä jää mieleen "nyt kävi pahasti ja normaalielämä loppui tähän"-fiilis.

Ripsa kirjoitti...

Kengänpohjan nastat ovat välttämättömiä rannikkokaupungissa. Oikeastaan pahempaa kuin itse kaatuminen tai edes jalan katkeaminen - josta kaikki vanhat ugrilaiset voimat minua varjelkoot - on kuitenkin ohikulkijoiden katseet.

Ne vain katsovat. Kukaan ei edes ajattele tulla auttamaan.

Se saa sitten päivinä jolloin lumi peittää katuja tai on hiekotettu vahvasti, pelkäämään että jos sittenkin kaadun ilman nastakenkiä.

Useimmiten kävelen yksin, en kenenkään kanssa. Jos kaatuisin syrjäkadulla jossa ei kukaan edes kulje ja se jalka tosiaan menisi poikki, niin siinä sitä oltaisiin.

Minä en ole varma mitä kaiku tarkoittaa, paitsi sitä tietenkin että kroppaan jää muisti siitä mitä teki väärin, kun lakosi vaikka oli luullut pysyvänsä pystyssä (esim. irtohiekkaa jään päällä).

Mimäkki kuulostaa loisto-otukselta!

Mirva kirjoitti...

Uskomaton ilmaisu nuo kaiut. On ihanaa kun joku antaa sanat ajatuksille ja tunteille joita ei ole ymmärtänyt itse nimetä :)

Veloena kirjoitti...

Hmm, en ole kyllä varma, mistä lienen tuon kaiun poiminut. Kiertoon vaan... ;)

Osa liukastumisten kauhusta on kyllä juuri tuo, että muut ovat katsovinaan toisaalle vaikka tosiasiassa vilkuilevat. Eikä kukaan yleensä kysy, ei kai mitään käynyt. Paitsi jos huutaa ja itkee, kuten itse tein sen kerran,kun kaaduin pyörällä. Kymmenvuotiaat pikkupojat tulivat auttamaan, ne oli aivan kalpeita ja hädissään ja säikähti rikkoontuneita housuja ja polvesta tulevaa verta. Onneksi jalka kantoi.

Jotenkin pahinta on se, että ainakin mulle on lapsena tuollaisessa tilanteessa jäkätetty jälkeenpäin tyyliin: "Lopeta itkeminen, ei saa itkeä, ihmiset huomaa, että on sattunut jotakin!" ja "Miten voit olla noin kömpelö?" Se on niin kummallista. Miksi ihmeessä narista ja syyllistää sellaista, joka itkee säikähdystään? En suostu ymmärtämään sitä. Mutta varmasti monille sanotaan näin, koska ihmiset ovat niin arkoja usein ja nilkuttavat tiehensä nopeasti. Kummassa kulttuurissa me elämme tämän suhteen...

Joo, mimäkki on loisto-otus!